Luettua: helmikuu 2026

Lukemisto 7/1944. Helsinki 1944: Kirjapaino- ja Kustannus Oy Liike. 32 s.

Mielikuvituksellista nimeä kantava Kirjapaino- ja Kustannus Oy Liike kustansi yhtä ytimekkäästi nimettyä lehteä Lukemisto. Se ilmestyi ymmärtääkseni parin vuoden ajan 1940-luvulla ja Juri Nummelinin mukaan sisälsi kilpailijoitaan enemmän kauhu- ja fantasia-aineistoa. Itse olen päässyt käsiksi vain numeroon 7/1944, joka onkin palkitseva kokemus. Numero sisältää kaksi kertomusta Harry Etelältä ja Turo Ahvalta, Osvald Rahkoselta peräti neljä, sekä muutaman muunkin tekstin.

Harry Etelä (eli iskelmäsanoittajana muistettu Aimo Viherluoto) on ehta kauhusenttari, jota Nummelin on julkaissut jonkin verran uusiksi. Tässä kyseisessä Lukemiston numerossa on kuitenkin pari hänen kertomustaan, joita ei tietääkseni ole ilmestynyt muualla. Kummituspatsas on hieman kömpelösti kirjoitettu tarina kahdesta miehestä, jotka yöllä pihapuutarhassa kuljeskellessaan todistavat kammottavan patsaan heräämistä eloon. Eriskummallinen yö puolestaan lähentelee melkeinpä supersankarijuttua. Siinä tyköistuvaan mustaan pukuun ja naamioon sonnustautunut öinen kujeilija huomaa kykenevänsä vastustamaan painovoimaa. Humoristissävyinen novelli saa erikoisia lisäkierroksia seksuaalisista vihjauksistaan.

Monipuoliselta kioskikirjoittaja, tuolloin toki vasta teini-ikäiseltä Turo Ahvalta on mukana kaksi melko tavanomaista rikostarinaa, joissa kummassakin poliisi on soluttautunut rikollisliigaan ja joissa muutenkin suoritetaan epäuskottavat hämäykset. Rahkonen esiintyy kahdella kirjailijanimellä, Ossi Valle Rahkosena ja Ossi Haimina. Häneltä on lehdessä osa seikkailuhenkistä jatko-kertomusta, hölmö rikostarina, jossa puhelimen kautta kuuluva laukaus sekoittaa poliisitutkintaa, sekä sotapropagandistiset kotirintamaruno ja tuoreen rintamaisän uhriheruttelu.

Näiden lisäksi mukana on rikosjuttujen hölmöä linjaa jatkava nimimerkki Per Erikin (oik. Pertti Paakkanen) tarina yli-innokkaasta saksalaispoliisista, joka erehtyy pitämään kahta maskeerattua näyttelijää vakoojina, sekä ilman kirjoittajan nimeä ilmestynyt romanttinen kertomus. Siinä nainen matkaa sisä-Afrikan syvyyksiin ainoastaan ilmoittaakseen sulhaselleen, että jättää tämän uskottomuuden vuoksi. Ja tietenkin täyteaineistona on vitsejä.

Pekka Lounela & Jyrki Mäntylä: Huuto ja meteli. Hämeenlinna 1970: Arvi A. Karisto. 122 s. Näkökulma.

Syksyllä 1969 Yleisradio esitti myöhäisillassaan Porin jazzfestivaalien yhteydessä tehdyn tallenteen, jossa Allen Ginsbergin Huuto-runoa säesti Henrik Otto Donnerin säveltämä musiikki. Kuukautta myöhemmin ohjelmasta nousi kohu, kun liberaaliapuolueen kansanedustaja Arne Berner jätti eduskuntakyselyn, jonka oli allekirjoittanut 83 kansanedustajaa. Häly tiivistyi sanoihin: Berner liitti kyselyyn muutaman kokonaisuudesta irrotetun säkeen, jotka hänen mukaansa eivät olleet Yleiradiolle myönnetyn toimiluvan mukaisia ja joissa puhutaan muun muassa perseeseen panemisesta ja runkkaamisesta. Suuren yleisön ajatuksiin kysely nousi, kun kokoomuksen pää-äänenkannattaja Uusi Suomi julkaisi sen lainauksineen kaikkineen.

Hyvin nopeasti kävi selväksi, että kysely oli luonteeltaan poliittinen, vaikka näennäisesti vedottiinkin nuorten kuulijoiden suojelemiseen ja muihin moraalikysymyksiin. Vaalit olivat lähestymässä. Oppositiossa istunutta porvaristoa korpesi keskustalais–vasemmistolainen hallitus. Lisäksi heissä oli halu iskeä liian vasemmistolaiseksi syytettyä Yleisradiota, joka oli viime aikoina uudistunut rutkasti Eino S. Revon johtamana (joka muuten oli maalaisliittolainen). Soppaa hämmensi lisäksi ehdokkaana ollut, Ginsbergiä suomeksi kustantanut Armo Hormia, joka käytti kohua sumeilematta itsensä esiintuomiseen.

Myrskyn silmässä olivat Yleisradion teatteriosaston päällikkö Pekka Lounela ja apulaisosastopäällikkö Jyrki Mäntylä. Vain kuukausia tapahtumien jälkeen, heiltä julkaistiin Kariston Näkökulmia-sarjassa kohua käsittelevä kirja Huuto ja meteli (1970). Se käy pamflettimaisella otteella läpi tapahtumien kulun ja kokoaa yhteen runsaasti dokumenttiaineistoa (lähinnä lehtitekstejä). Kirjoittajat eivät kätke näkemyksiään vaan päinvastoin sanovat suoraan, mitä ajattelevat. Vastaavaa olisi vaikea kuvitella tapahtuvan nykyään.

Nykyajasta puheen ollen Huuto ja meteli on hämmentävä ja toisaalta valaiseva kirja yhä edelleen. Vaikka tapahtumista on kulunut jo lähemmäs kuusikymmentä vuotta, ne resonoivat tässäkin ajassa. Yle on edelleen vasemmiston äänitorvi, poliittiset virkanimitykset ovat voimissaan ja yksittäisten sanojen maaginen voima voi hyvin.

Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina. Novelleja. Helsinki 2018: Art House. 188 s.

Suhteeni nuortenkirjallisuuteen on aina ollut ongelmallinen. Kun olin kohdeyleisöiässä, koin nuortenkirjallisuuden lapselliseksi. Asiaa ei auttanut, että 1990-luvulla sen aihepiirit olivat minulle kovin vieraita. Ihmissuhdekuviot olivat itselle etäisiä, ja perheväkivalta, syömishäiriöt, urheilu tai heppatalleilu eivät koskeneet millään tavoin. Toisaalta klassiset Viisikot sun muut olivat kuuluneet kirjallisuuskasvatukseeni jo ennen kouluikää. Niinpä koko nuorille suunnattua tarinamaailmaa on aina varjostanut minulle jonkinlainen epäkelpoisuuden leima.

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama antologia Tusina (2008) saattaa olla sitä, mitä olisin noina aikoina kaivannut. Se on nimensä mukaisesti kahdentoista novellin kokoelma, jonka sisältö on monipuolinen mutta miellyttävästi spekulatiiviseen fiktioon kallellaan. Puolet tarinoista sisältävät yliluonnollisuuksia: matalaa fantasiaa täydentävät näytteet kauhusta ja scifistä. Näistä kertomuksista itseäni viehättivät etenkin Alexandra Salmelan groteski isän, lapsen ja puun kolmiodraama sekä J. S. Meresmaan tekstiiliteollinen steampunk. Mielenkiintoisia ovat myös Magdalena Hain kummitustarina Internet-ajan epistolaarikehystyksineen ja Haanpään kolmesta dialogista muodostuva teksti.

Realistista genrenovellistiikkaa edustaa Anneli Kannon historiallinen kertomus, joka sijoittuu Suomen sisällissotaan. Hannu Luntialan lyhyt aloituspala on puolestaan eräänlaista ironista rikoskirjallisuutta, joka leikittelee lukijan kanssa ja pakottaa muuttamaan lukutapaa pariinkin otteeseen. Sitä aiemmin vieroksumaani ”perinteistä” nuortenkirjallisuuden kuvastoa tarjoavat Riikosen tallimiljööseen sijoittuva, syömishäiriötäkin sivuava tarina sekä Nelli Hietalan viehättävä romanttinen etelänlomajuttu. Kokoelman päättävä Harry Salmenniemen teksti on (Haanpään ohella) valikoiman kokeellisin ja ainoa, joka ei nojaa tarinaan.

Tusinan tyyppisten antologioiden suurin viehätys on niiden tarjoama yllätyksellisyys. Etukäteen ei voi aivan varmaksi odottaa, mitä tuleman pitää. Ja vaikkei kaikesta itse pitäisikään, on todennäköisesti kuitenkin kohdannut jotain uutta. Tusinan tapauksessa myös paljon mieluista.

Petri Tamminen (toim.): Novellit 2000. Jyväskylä 2001: Gummerus. 136 s.

Gummerus, Nuoren Voiman Liitto ja Xerox järjestivät edellisvuosien tapaan myös vuonna 2000 novellikilpailun, jonka parhaimmistoa koottiin lakonisesti nimettyyn antologiaan Novellit 2000. Kokoelman on toimittanut kilpailun tuomaristoon kuulunut kirjailija Petri Tamminen. Tällaisten kisakokoelmien jälkikäteinen arvo on usein siinä, että ne sisältävät monella tapaa hyvin satunnaisen valikoiman tekstejä ja tekijöitä – ehkäpä sellaisia yhdistelmiä, joita ei voisi kuvitellakaan myöhemmin – tai sitten myöhemmin tunnetuksi tulleiden kirjailijoiden varhaisia tekstejä. Novellit 2000 ei tuota tässä mielessä pettymystä, ei myöskään genrekirjallisuuden salattuja helmiä metsästävälle.

Kisassa palkittiin kolme novellia. Niiden kirjoittajat olivat Harri Asikainen, Leena Mead ja Jemina Staalo. Kahdelta ensin mainitulta on valikoimassa mukana myös toiset tekstit. Asikaisen palkintotarina on puhdas rikosjuttu, kertomus kahdesta pikkunilkistä jotka päätyvät puolihuolimattomasti tappamaan entisen toverinsa velkojen perinnän yhteydessä. Hänen toinen novellinsa puolestaan on kuivan humoristinen suomalaisen juhannuksen kuvaus, jossa pieleen menee se mikä mennä voi. Asikaisen tekstit ovat oikein hyviä mutta eivät yhtään sen enempää.

Jemina Staalon novelli on itsetarkoituksellisen rankka kuvaus liftaavan teinitytön sadomasokistisesta yöstä. Staalo jatkoi samassa hengessä myöhemmin Pornoinho-kokoelmassaan. Tällainen inhorealistinen seksin, väkivallan ja yhteiskunnallisten aiheiden yhteenliittymä kuuluu mielikuvissani 1990-luvun kotimaiseen kirjallisuuteen, etenkin kun yhdistetään vielä Stadin slangiin. Toista aikansa ihannetta, sähkösanomamaisen tiivistä proosakerrontaa edustaa monikin kokoelman teksti, mutta Leena Meadin (eli kääntäjä Elina Meadin) palkittu teksti Jämät tekee sen kenties hienoiten. Se on hallittu kuvaus toimimattomasta perheestä isän kuoleman jälkeen.

Mielenkiintoarvoa antologian novelleista on kuitenkin kolmella muulla tekstillä: Tuomas Kyrö ja Essi Kummu (nimellä Kähkönen) esiintyvät varhaisilla kertomuksillaan, ihan eduikseen. Spefi-keräilijää kiinnostaa tietää, että mukana on myös M. G. Soikkelin ironinen divina commedia, jossa Taivas on jouduttu sulkemaan, koska verottajan toimivalta on yletetty kuolleisiinkin henkilöihin..

Veijo Meri: Aleksis Kivi. Näytelmä. Helsinki 1974: Otava. 92 s. Delfiinikirjat.

Veijo Meren näytelmä Aleksis Kivestä (1974) syntyi hänen Kivi-elämäkertansa ohessa. Näytelmä ei pyri olemaan kattava elämäntarinan kuvaus vaan pikemminkin sarja välähdyksiä kirjailijan vaiheista. Painotus on, kuten oli Meren tietokirjassakin, vanhan myytin uudelleentulkinnalla, Kiven inhimillistämisellä aiempien neropainotusten sijasta. Lopputulos on pienimuotoisen vaikuttava.

Näytelmä rakentuu kahdeksastatoista, keskenään vaihtelevan mittaisesta kohtauksesta. Alun prologi, jossa henkilöt tulevat kertomaan kyseessä olen draama, korostaa kokonaisuuden teennäisyyttä: Emme me edelleenkään tiedä, kuka ja millainen Kivi oikeastaan oli ja mitä hän ajatteli tai tunsi. Iso osa Merenkin tarjoamista tulkinnoista on nimenomaan tulkintoja, sivistyneitä ja perusteltuja arvauksia, epäilyjä ja todennäköisyyksiä. Tämä lienee yksi niistä seikoista, joiden vuoksi Kiven hahmo yhä edelleen niin kiehtoo.

Meri tuo esiin näkemyksessään Kiven leikillisyyttä ja herkkyyttä. Hänen Kivensä ei ole mikään vakavana taidettaan pohtiva patsas vaan elämää ja sen iskuja vaihtelevasti sietävä ihminen. Tätä korostaa sivuhenkilöiden typistyminen yksinkertaisemmiksi luonnepiirteiksi. Esimerkiksi Nervander esitetään liki lapsenomaisena fanipoikana ja veljet Albert ja Juhani hyvinkin jukolalaisina räyhääjinä. Ahlqvist ja Meurman nimittelevät (herkullisesti) toisiaan lavan yli kuin viisivuotiaat. Merkittävämmäksi sivuhenkilöksi nousee Merellä Charlotta Lönnqvist, jonka suhteesta Kiveen hän ei edes vihjaile vaan asettaa heidät yksiselitteisesti samaan makuuhuoneeseen. Kiven kirjallinen tuotanto lähes tulkoon maininnan varaan. Nervander kuolaa Nummisuutareita ja Seitsemän veljestä kuohuttaa paitsi kirjoittajansa elämää myös suomettarelaisia poliitikkoja. Pääpaino on kuitenkin nimenomaan ihmisessä.

Aleksis Kivi ei varmaankaan toimi pelkkänä näytelmänä, ilman ennakkotietoja. Se jättää paljon viittausten varaan, ja toisaalta moni teho rakentuu sille, että katsojalla/lukijalla oletetaan olevan jo kanonisoitu käsitys asioista. Nykylukijalla näytelmä ei ole millään tapaa enää ”uusi tulkinta” vaan viehättävä yritys dramatisoida elämää, joka on jo aika päiviä sitten hautautunut myytin alle.

Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja. Tampere 2014: Osuuskumma. 285 s.

Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittama novelliantologia Ruumiittomat on hieman erilainen kummitusjuttujen kokoelma. Teos onkin nimetty osuvasti, koska mistään perinteisistä haamuista ei suinkaan ole kyse monessakaan kertomuksessa. Ruumiittomien novellit rikkovat (hyvin tietoisesti) klassisen kummitustarinan mallia ja pyrkivät laajentamaan paitsi genren myös aaveen käsitteen rajoja. Joskus tulokset ovat pikemminkin kiinnostavia kuin erityisen hyviä, mutta mielestäni tällaisten antologioiden suola onkin uudet ja mielenkiintoiset tulokulmat.

Ruumiittomien kummitus voi olla aivan perinteinen, ihmismuotonsa ja luonteensa säilyttänyt henkiolento. Näin on esimerkiksi Minna Roinisen novellissa, jossa aave kuitenkin on vain yksi keino kertoa siitä, miten ihminen menee elämässään eteenpäin menetystenkin jälkeen. Myös Anne Leinosen tarinassa on hyvinkin traditionaalinen kummitus, joka yrittää päästä limbostaan houkuttelemalla sijalleen uutta sielua. Tässäkin kertomuksessa on kuitenkin kierteensä: varsinaista pahaa ei edusta aave vaan paikka, joka kerää kuolleita valtaansa. Muutoin kokoelmassa aave voi olla esimerkiksi rakennus (J. S. Meresmaa), syyllisyydentunnon kuvajainen (Heikki Nevala), sieluenergiasta kasautuva henkinen golem (Samuli Antila) tai peruna (Kari Välimäki).

Vaikka kummitusjuttu yleensä luetaan kauhukirjallisuuden piiriin, ei Ruumiittomien novelleista lopulta kovinkaan moni ole kauhua. Useimmiten liikutaan jossain (reaali?)fantasian laajan käsitteen alla. Välillä käydään myös muiden genrejen puolella, kuten Jussi Katajala paranormaalin dekkarin tai Shimo Suntila scifin. Kirjan päättävä Suntilan novelli on hieno ja surumielinen tunnelmapala, jonka miljöö on Kuu. Kaikkein villeimmät visiot tarjoillaan Taru Luojolan ja Maria Carolen kertomuksissa. Edellisen keskiössä on telaketjuilla liikkuva valtaisa kummitustivoli ja jälkimmäisessä yhä elävän ja seksileluksi myydyn irtokätensä jatkeena liikkuva aave.

Ruumiittomiin pätee pitkälti samat seikat kuin moniin muihinkin Osuuskumman antologioihin: Olen iloinen, että se on olemassa. Paljon siinä on lopulta melko yhdentekevää ja kertakäyttöistä – mutta nekin ovat vähintään kiinnostavia ja kirjoittajiensa tuotannossa paikkaansa puolustavia. Ja toisaalta erittäin hyviä tarinoita on riittävästi, jotta koko teos jää mieleen, no, kummittelemaan.

Eugene O'Neill: Vaaravyöhykkeessä. Yksinäytöksinen näytelmä. Porvoo–Helsinki 1948: WSOY. 41 s. Suom. Aune Brotherus. – Alkuteos In the Zone (1917).

Amerikkalainen Eugene O’Neill oli aikansa draamakirjallisuuden kiitetty ja palkittu realisti. Hänen tuotantoonsa kuuluu täyspitkien näytelmien lisäksi runsaasti lyhyempiä, yksinäytöksisiä töitä. Näitä suomennettiin toisen maailmansodan molemmin puolin kourallinen. Vaaravyöhykkessä on yksi neljästä brittiläiselle rahtilaiva Glencairnille sijoittuvasta näytelmästä, joiden pohjalta John Ford ohjasi elokuvansa Vaarallisilla vesillä (1940).

Vaaravyöhykkeessä sijoittuu hetkeen, jona alus on saapumassa sota-alueelle. Saksalaisten sukellusveneet voivat väijyä missä vain, ja huhut yli-inhimillisen ovelista ja juonikkaista saksalaisvakoojista kiertävät miehistön keskuudessa. Pelko saa miehet näkemään piruja sielläkin, missä niitä ei ole. Kun yhden miehistön jäsenen nähdään käyttäytyvän yöaikaan kummallisesti, se aiheuttaa epäilysten kierteen.

Pienimuotoinen, yhdeksän roolihahmon ja yhden tapahtumapaikan näytelmä on ytimekäs pisto ihmisluonnon kipukohtaan. Pelko ja viha saavat muutoin aivan järkevät miehet kuvittelemaan ympärilleen pahimmat kuviteltavissa olevat kauhut. Ja niin kuin valitettavasti usein käy, pelokas ja vihainen ihminen saa lajitoverinsa kärsimään. Tarkalla dialogilla O’Neill luo ahdistavan jännitteen ja synkkenevän tunnelman, joka ei lopussakaan saa muuta laukaisua kuin häpeän. Mikään hyvän mielen draama Vaaravyöhykkeessä ei ole.

Aune Brotheruksen suomennos on harmillisen vanhentunut. Lukudraamana se vielä menettelee, mutta esitettäväksi Vaaravyöhykkeessä ei enää tällaisenaan sovellu. Paljolti on kiinni yleiskielen sanaston muutoksesta, mutta Brotheruksen käännöksessä on myös runsaasti tyylillisiä virheitä. Nobel-kirjailijan tiiviin pikku näytelmän ei silti soisi unohtuvan. Sillä olisi taatusti sanottavaa nyky-yleisöllekin.

Tuomo Lahdelma, Pirkko Kainulainen & Urpo Kovala (toim.): Lyriikan kääntämisestä. Kääntäjäseminaari Jyväskylässä 26.6. - 27.6.1981. Jyväskylä 1982: Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitos. 113 s. [yksipuoliset lehdet]. Monisteita 17.

Kesäkuussa 1981 järjestettiin toista kertaa seminaari Jyväskylän yliopiston kääntäjäprojektin tiimoilta. Aiheena oli lyriikan kääntäminen, ja esimerkkitapauksina etenkin runoilijat Anna Ahmatova ja Emily Dickinson. Seuraavana vuonna yliopiston kirjallisuuden laitoksen monistesarjassa ilmestyi kokoelma seminaarin annista. Tuomo Lahdelman, Pirkko Kainulaisen ja Urpo Kovalan toimittama nide sisältää neljä seminaarissa pidettyä esitelmää ja alustusta, niiden pohjalta syntyneen keskustelun translitterointeja sekä liitteenä professori David Porterin edellissyksynä Jyväskylässä pitämän Dickinson-luennon translitteroinnin.

Paljon on tapahtunut niin runouden kuin kääntämisen maailmoissa sitten kesän 1981. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tällaisella silmäyksellä menneisyyteen voisi olla edelleen annettavaa. Päinvastoin ”vanhanaikainen” näkökulma saattaa auttaa näkemään asioita, jotka moderni maailma on jättänyt suotta varjoon. Seminaariesitelmien ajankohta on sikäli merkityksellinen, että 1970-luvun loppumisen myötä mitallinen runous oli lopullisesti lyöty kotimaisen ”vakavasti otettavan” runouden kentältä. Uusi suomenkielinen (julkaistu) runous oli lähes täysin vapaamittaista, mikä heijastui käännösrunouteenkin. Siksi on mielenkiintoista lukea kääntämisen problematiikasta nimenomaan kahden tiukasti mittaa hyödyntävän runoilijan kohdalla. Varsinkin Dickinsonin common metre -lyriikka avaa erittäin hedelmällisiä näkymiä muodon ja sisällön suhteeseen.

Esitelmöijät, etenkin Dickinsonista väitellyt Sirkka Heiskanen-Mäkelä, kannattavan hyvin pitkälle ajatusta, että käännöksessä on pyrittävä mahdollisimman tarkasta säilyttämään sisällön ja merkitysten lisäksi myös alkuperäistekstin muoto. Se tarkoittaa säkeiden ja painollisten tavujen määriä, loppu- ja muuta sointuisuutta, jopa merkityksellisiksi koettujen äänteiden säilyttämistä. Hieman humoristisiakin sävyjä vaade saa, kun erästä Helvi Juvosen Dickinson-käännöstä arvostellaan l-alkuisten sanojen puutteesta mutta kiitetään sentään siitä, että vastaavasti h-äänteitä on aika paljon.

Harmillista on, että osana seminaari järjestettyjen työpajojen antia ei ole kirjassa. Muutama runokäännös sentään on mahtunut mukaan.

Luettua: kesäkuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Musta kissa ja muita vanhoja kertomuksia eläimistä ja ihmisistä. Helsinki 2019: Nysalor-kustannus. 142 s. 

Matti Järvisen toimittamien, vanhoja kertomuksia kokoavien novelliantologioiden sarjassa Musta kissa on pieni erikoisuutensa. Se ei keskity genretarinoihin vaan laajemman yhteisen teeman varaan. Musta kissa sisältää hyvin vaihtelevan joukon erilaisia kertomuksia, joissa ihmiset ja eläimet kohtaavat.

Tarinoiden moninaisuutta kuvaa, kuinka mukana on silkkaa gotiikkaa (Doyle, Wells), perinteisiä lehtiseikkailuja, realistista kerrontaa, hieman huumoriakin. Moni juttu jää anekdoottimaiseksi tuokiokuvaksi, mutta se ei niiden kiinnostavuutta vie mihinkään. Muodostuu ennakoimattomia siirtymiä, kun Ambrose Biercen kauhusta siirrytään Konrad Lehtimäen patetiaan ja siitä W. W. Jacobsin mustaan huumoriin; aivan kuten Kariston Hyvää yötä! -kirjoissa, joista moni novelli onkin peräisin. Vaihtelevuuden vuoksi yksikään teksteistä ei tunnu olevan väärässä paikassa.

Kertomukset ovat pääosin koottu vanhoista lehti- ja kirjajulkaisuista. Vanhojen julkaisujen lisäksi mukana on kaksi Järvisen uutta käännöstä, aiemmin suomentamaton Robert E. Howardin fantasia sekä Edgar Allan Poen Musta kissan varhaisen version suomennos. Periaatteena on ollut, ettei mukaan ole otettu tekstejä, joista on saatavilla moderni käännös. Kotimaiset valinnat ovat parhaimmillaan uutta paljastavia: säveltäjä Sam Sihvon surumielinen sirkustarina ja näytelmäkirjailija Elvira Willmanin lyhyt teksti rotasta. Itse olen aina iloinen kun Lehtimäki nostetaan esiin. Käännöstekstit ovat pääosin aikansa tunnetuilta nimiltä ilman suuria yllätyksiä (Jack Londonin juoppotarina on kyllä erityisen kiintoisa). Yksi erikoisuus kuitenkin on mukana: Dostojevskin nimiin laitettu Valkoinen vuohi, jonka on väitetty ”löytyneen” 1920-luvun lopussa. Kyse lienee kirjallisesta huijauksesta, mutta teksti on silti vaikuttava.

Tuttuun tyyliinsä Järvinen on muokkaillut jonkin verran tekstien kieltä, joskin ilmeisesti hyvin vähän. Kömpelöt rakenteet ja vanhahtava kieli ovat entisellään, mistä kiitän. Rasistiset ilmauksetkin on perusteltua säilyttää ajankuvana, minkä Järvinen huomioikin esipuheessaan.

Irmeli Pääkkönen: Suomalainen sydämestä. Carl Niclas Keckmanin toiminta suomen kielen kehittäjänä. Helsinki 1994: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 148 s. Kuv. 

Carl Niclas Keckman (1793–1838) on niitä Suomen historian hiljaisia tekijöitä, jotka ovat jääneet piiloon isompien nimien ja kovempien äänien taakse. Keckman oli monessa mukana 1800-luvun alussa, kun suomen kieltä, kirjallisuutta ja kulttuuria tietoisesti alettiin rakentaa. Hän työskenteli monella tapaa samalla kentällä kuin hänen ystävänsä, yhdeksän vuotta nuorempi Lönnrot, mutta pedanttisuus, mahdollisesti kehno itsetunto ja varhainen kuolema johtivat siihen, että Keckmanin nimi ei ole jäänyt elämään.

Keckman syntyi varakkaaseen porvarisperheeseen Oulussa; hänen velipuolensa oli tuolloinen professori, tuleva piispa F. M. Franzén. Hän oli verrattain lyhyen elämänsä aikana monessa mukana: Turun Akatemiassa hän toimi kirjastoamanuenssina ja kokosi listaa Fennicasta, miltä pohjalta Pipping myöhemmin koosti maineikkaan omansa. Turussa Keckman myös toimitti Turun Wiikko-Sanomia. Myöhemmin Helsingissä hänet nimitettiin yliopiston ensimmäiseksi suomen kielen lehtoriksi, jossa roolissa hän oli aktiivinen kielentutkija ja suomen puolesta propagoija. Siinä ohessa hän oli perustamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa (joka itse asiassa perustettiin hänen kotonaan) ja toimi sen ensimmäisenä sihteerinä. Siinä roolissa hän oli myös yksi Lönnrotin Kalevalan tärkeimmistä kätilöistä ja suomensi SKS:n julkaisusarjan ensimmäisen niteen, Kultalan. Lisäksi Keckman oli ahkera sanastaja, jonka sanalistat olivat merkittävässä roolissa, kun nelisenkymmentä vuotta myöhemmin julkaistiin Lönnrotin nimiin pantu Suomalais-ruotsalainen sanakirja.

Tällaisella uralla pitäisi aueta paikka historian kaanonissa. Vaan niin ei käynyt. Vaikka alle 45-vuotiaana kuollutta Keckmania muisteltiin tuoreeltaan lämpimästi ja hänen merkitystään korosti Lönnrotkin vielä sanakirjan esipuheessa, hän on jäänyt kuriositeetiksi. Paljon johtunee siitä, että Oulun ja Turun tulipalot veivät elämäkertureilta paljon materiaalia. Irmeli Pääkkösen Suomalainen sydämestä lienee edelleen kattavin esitys Keckmanista. Se käy läpi hänen elämänsä, mutta erityisesti tarkastelee niitä jälkiä, joita Keckmanin työstä on meille jäänyt.

Eila Kaustia: Silmissä liekit. Porvoo–Helsinki 1976: WSOY. 67 [+ 3] s.

Eila Kaustia oli nelivuotias, kun Suomessa käytiin sisällissota. Runokokoelmassaan Silmissä liekit hän kuvaa sotaa lapsen silmin, pieninä sirpaleisina välähdyksinä.

Yleensähän sotakirjallisuutta on kerrottu rintamalla olleiden (miesten) näkökulmasta. Sotarunous varsinkin on ollut joko isänmaallista paatosta ja taisteluhengen kohottamista tai sitten vaikkapa evakkoperspektiivin surutyötä. Niinpä Kaustian runot antavat ihan omanlaisena katseen sotaan lyriikan kautta – etenkin kun sisällissodassa ei ole samanlaista "kotirintamaa" kuin myöhemmissä kahakoissa.

Kaustian kokoelma on oikeastaan erittäin tiiviiksi puristettua proosarunoutta, joka muodostaa tarinallisen kokonaisuuden. Runot ovat lyhyitä, vain muutaman säkeen mittaisia. Niihin kuitenkin kiteytyy muistikuvia, joissa lapsi yrittää ymmärtää ympäröivää todellisuutta: kuu muuttuu nälkäisissä mielikuvissa nauriiksi, aikainen kevät etenee taisteluista huolimatta. Lakoninen tyyli estää paisuttelun ja liian dramatiikan; tapaukset ovat itsessään tarpeeksi rajuja, jotta niitä tarvitsisi värittää.

Paitsi itse sotatapahtumia Kaustia kuvaa myös aikaa ennen ja jälkeen sotaa. Vaikkei lapsi ymmärräkään, mitä on tapahtumassa, hän aistii kyllä muutokset. Jälkikäteen taisteluista palaavien yritys normaaliin näyttäytyy jalkapuolien ontuvana tanssina. Kuvalliset rinnastukset ja tiheät oivallukset ovat viiltäviä – pienillä kosketuksilla runoilija saa aikaan painavia tuntemuksia.

Aatu Karri: Kotimaisia kauhutarinoita. Huuto Hornankalliolla. [Tampere] 2007: Meri-Tuulen henkäys. 142 s. 

Olisi helppo sanoa pelkän ulkoisen vilkaisun perusteella, että Aatu Karrin teoksessa Kotimaisia kauhutarinoita kauheinta ovat kansikuva ja hirvittävä oikeinkirjoitus. Ja onhan se totta – valokuva levytangon alla pullistelevasta miehestä (kirjailija itse?) vie ajatukset pikemminkin koomiseen kuin kauhistuttavaa ja kielen aivan käsittämätön pilkkukaaos sekä mielivaltaisesti katkeilevat virikkeet tuovat mieleen kasiluokkalaisen ainekirjoituksen. Onneksi pinnan alla on kuitenkin myös muuta.

Kotimaisia kauhutarinoita, alaotsikoltaan Huuto Hornankalliolla, ilmestyi 2007 Meri-Tuulen henkäyksen kustantamana. Tämä ymmärtääkseni oli Karrin ja hänen vaimonsa pääasiassa kiinteistöjen siivoamiseen keskittynyt yhtiö. Karri on julkaissut jonkin verran fiktiota (myös muuta kauhua) ja esimerkiksi ravitsemusaiheista kirjallisuutta.

Kotimaisia kauhutarinoita sisältää kolme novellia. Ne kaikki varioivat melko perinteisiä aiheita – kirouksia, aaveita, kohtalokkaita enteitä ja noitia – mutta moderniin suomalaismiljööseen sijoitettuna ne saavat oman kierteensä. Hornankallio kertoo kirotusta maatilasta, jonka mailla miehet tuppaavat kuolemaan, kun aave kostaa paikalla aiemmin tapahtuneita naisten uhraamisia. Sekä siinä että päätöskertomuksessa Täyden palvelun huoltamo käsitellään myös epätasaista avioliittoa, jossa vaimo öykkäröi tohvelimiehensä yli. Hieman ummehtunutta se on, mutta varsinkin jälkimmäisessä on stereotypian ylittävää psykologista silmää, kun aggressionsa hallitsema nainen tuntee jatkuvaa tunnontuskaa käytöksestään. Lopulta hänen saamansa palkka tuntuu lukijastakin kohtuuttomalta. Personal trainerissa käytännössä varoitetaan kuntosalisteroideista yliluonnollisen avulla.

Karrin tarinat ovat kelpo kauhukehitelmiä. Jos hän kertoisi ne ääneen, uskoisin hänen vangitsevan kyllä kuulijansa. Valitettavasti hän onnistuu kirjallisesti paljon huonommin. Kieliopin lisäksi myös kerronta ontuu ja jää vaivaavan pinnalliseksi. Kustannustoimitus olisi saattanut hioa nämä hyvin karkeat tekstit ihan kohtuullisiksi, olkoonkin ennalta arvattaviksi, kauhujutuiksi.

Seikkailija I. [Kouvola 2020?:] Vyöhyke. 16 s. Kuv.

Seikkailija I on kouvolalaisen Vyöhyke-yhtyeen lehtinen, jota myytiin keikoilla vuoden 2020 paikkeilla. 16-sivuinen on perinteikäs zine, joka sisältää 11 novellia (+ yhden vielä toisenkin kerran). Lyhyet novellit ovat yhtyeen neljän silloisen jäsenen käsialaa, mutta tekijöitä ei yksilöidä. Muutoinkin he käyttävät itsestään nimimerkkejä, jotka myös seikkailevat näissä kertomuksissa.

Seikkailijan novellit eivät muodosta minkäänlaista yhtenäistä kokonaisuutta, mutta ilmeisestikin ne sijoittuvat samaan maailmaan. Se on 1980-lukulaisen scifiestetiikan mukainen, postapokalyptinen maailma, jossa on vahvoja viittauksia (ainakin kuvittelen niin!) Strugatski-veljesten Stalkeriin. Tarinoissa on vapaustaistelijoita, armeijakuntia, myyttiset Alue ja Vyöhyke (jotka saattavat olla sama asia), puoliksi unohdettuja muistumia omasta ajastamme ja niin edelleen. Perinteikäs kuvasto lyö kättä kioskityylin ja ruokottomuuksien kanssa. Lajityypillisesti Seikkailijan sisältö on fantasiansekaista tieteiskirjallisuutta, jossa on jonkin verran kauhukirjallisuuden tummia sävyjä.

Kertomusten pituus vaihtelee hyvin lyhyesti varsin tiiviiseen. Pisin novelli on arviolta reilut tuhat sanaa pitkä. Yleensä tarinoissa on kyse nopeista välähdyksistä, joissa otetaan yhteen sotilaiden kanssa, amputoidaan omia sormia tuntemattoman hapon vaikutukselta, vedetään huumeita… Tarinoissa on räävittömyyttä ja vinoa huumoria silloinkin, kun ne ovat näennäisen vakavia. Parhaiten mielestäni onnistuu kolme kertomusta: Mestari kertoo Hiippailijasta, jonka omalakisia tekojen katsotaan sormien läpi, kunnes hän alkaa soittaa lapsille ääninauhoja ja uhoaa sytyttää kylään valot. Virtauman vanki on melkein vakava tarina minähenkilöstä, jonka ”virta” tai ”virtauma” lumoaa eikä anna edes kuolla; itse kuvittelen virran jostain syystä Kymijoeksi… Zinen päätöskertomus Tähtivaeltaja viimeisellä rannalla on jylhä tuokiokuva tuhoutuneen maailman rannikolta, konsumerismin kritiikki – ja lopultaan  ilmeisen ironinen.

Seikkailija I on mainio tuulahdus menneestä maailmasta ja zinekulttuurista, jonka ei olisi koskaan suonut loppuvan. Hienoa, että perinnettä on näin pidetty yllä vielä tälläkin vuosikymmenellä.

Emma Raven: Ratsumies rajan takaa. Malmö 2004: Stabenfeldt. 151 s. Suom. Nina Mäki-Kihniä. Kuv. Pollux-hevoskerho. – Alkuteos Twilight Horses. Demon Rider (2004).

Niin sanotulla heppakirjallisuudella on huono klangi. Mielikuvissa se on mielikuvituksetonta, kaavamaista ja tyhjänpäiväistä – ja asiaan vannoutumattomalle sen lumo on käsittämätöntä. Mutta jos miettii mitä tahansa muutakin lajityppiä, sopivat samat laatusanat niihinkin, oli se sitten rikosta, sotaa tai fantasiaa. Suurin ongelma taitaakin olla, että heppakirjat on suunnattu tytöille. Silti myös sen aluskasvillisuudesta voi löytää kiinnostavaa. Ihan oma alalajinsa ovat yliluonnolliset heppakirjat.

Emma Ravenin Twilight Horses -sarjan toinen osa, Demon Rider, ilmestyi tuoreeltaan Pollux-kirjakerhon kautta suomeksi nimellä Ratsumies rajan takaa. Sarja yhdistelee perinteisiin heppa-aiheisiin kauhufiktion piirteitä, ja meno yltyykin verrattain hurjaksi. Sarja sijoittuu tilalle, jossa koulutetaan stunt-hevosia elokuvateollisuuden tarpeisiin. Päähenkilö, 15-vuotias Salma, on ihastunut naapurin aloittelevaan stunttiratsastaja Ryaniin. Tallille ollaan tulossa kuvaamaan suosikkifilmin jatko-osan loppuhuipennusta, joka Ryanin pitäisi hoitaa. Hänen epävarmuutensa kutsuu paikalle lähimetsässä aikanaan kuolleet Marcin hengen, joka tarjoutuu avuksi mutta osoittautuukin pahansuovaksi. Tarina saa suorastaan goottilaisia sävyjä sukusalaisuuksineen.

 Ratsumies rajan takaa on harmillisen epätasainen. Alkupuoli on erittäin löperösti kirjoitettua ihmissuhdepyörittelyä, joka taatusti puree osaan kohdeyleisöstä. Se kuitenkin peittää alleen niin hevoset kuin aaveet. Vasta puolivälin tienoissa kerronta jäntevöityy, ja viimeinen kolmannes onkin sitten tehokas. Raven osaa varsin taitavasti kirjoittaa vetävää toimintaa, mistä on osoituksena pitkä takaa-ajojakso läpi tiheän metsän. Dramaattista täsmällisyyttä pilkahtelee muuallakin, mutta kenties pituusrajoitukset yhdistettynä jatko-osan pakollisiin menneiden selittelyihin ovat syynä alun takkuilulle.

 Jos Ratsumiestä rajan takaa ajattelee nuorten kauhuna, se onnistuu paremmin kuin moni ”puhdas” kauhukirja. Marc on saatu riittävän häiritseväksi ilman, että hän kuitenkaan järkyttää liiaksi nuorta lukijaa. Herkkyys lukijakunnan suhteen tuntuukin olevan Ravenin vahvuuksia.

Ritva Toivola: Kummitusjuna. Helsinki 2004: Tammi. 134 s.

Tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivola työnsi lusikkansa usein myös fantasiasoppaan. Hänen uskoakseni viimeinen novellikokoelmansa Kummitusjuna sisältääkin runsaasti nimenomaan spekulatiivista fiktiota. 12 novellista vain yhdessä ei ole yliluonnollista elementtiä, ja ”Joululahjoja”-kertomuskin luo sitä realistista ihmeen tuntua, jota joulun ihmeeksi tavataan kutsua. Siinä ostoskeskus jää sähkökatkoksen pimentämäksi. Kaiken kaikkiaan Kummitusjuna on paljon onnistuneempi kuin sitä edeltänyt Vampyyrimuoti (1996).

Kokoelman avauskertomus Metsän kuningas on tymäkkä kauhujuttu yöjunasta, joka alkaa täyttyä oudoista kuiskauksista. Ne kasvavat suoranaiseksi kirkunaksi ennen iskevää lopetusta. Muutama muukin kauhuaiheinen tarina on mukana: Kolme turkkiherraa on melko ahdistava kuvaus öykkäristä, joka saa peräänsä kaikkialle seuraavat nimihenkilöt; keventävänä elementtinä on, että yliluonnolliset vainoojat ovat Kolmen sepän patsaan hahmot. Kummitusjuna puolestaan edustaa perinnettä, jossa aavemainen hahmo paljastuukin joksikin muuksi. Fantasiapäivässä askarreltu kummajainen pitää jälki-istunnon.

Tieteiskirjallisuus on mukana kertomuksissa Taksikuski, Nettimato ja Jumbo. Ensimmäisessä on kyse keskeneräisestä robotiikasta, toisessa liian todelliseksi äityvästä pelimaailmasta ja kolmannessa humoristisesta katsauksesta geeniteknologiaan. Mikään niistä ei ainakaan aikuislukijasta ole kovin onnistunut, ja varsinkin tietokoneaihe nuorten-spefissä tuntuu jo nyt 2000-luvun klišeeltä.

Sekä Kalliomaalaukset että Lasikuulat perustuvat idealle, jossa päähenkilö siirtyy matkoillaan myös toiseen aikaan. Edellisessä Saimaan saaristosta löytyy esihistoriallinen välähdys, jälkimmäisessä Saaristomerellä kohdataan näkymä sota-aikaan. Kumpikin novelli on kokoelman parhaimmistoa. Lumimyrsky on lähes realistinen tarina erittäin runsaslumisesta talvesta – vain hurrikaanimaisiin lukemiin yltyvä myrsky on selvästi spekulatiivinen. Hieman samanhenkinen on päätöskertomus Huomenna se tulee, jossa koululuokan liitutaululle ilmestyy itsestään joka aamu uusi teksti. Pelottavan sijasta tarina on pikemminkin riemukas ja sellaisenaan vaikuttava.

A. H. Virkkunen: Matti Pohto. Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja. Helsinki 1924: Otava. 55 s.

Matti Pohto on suoranainen kulttihahmo Suomen historiassa. Hänen nimensä ei ole suurelle yleisölle tuttu, mutta asianharrastajille hän on melkein ylimaallinen ihmeentekijä. Pohto (1817–1857) oli köyhä maankiertäjä, joka kuitenkin keräsi merkittävän kokoelman varhaista suomalaista kirjallisuutta ja siinä sivussa teki valtavan palveluksen nykyiselle Kansalliskirjastolle.

Kun Turku paloi 1827, tuhoutui myös valtaosa akatemian kirjastosta. Vain osa lainassa olleista niteistä pelastui. Kun yliopisto siirtyi Helsinkiin, alkoi kirjastonhoitaja F. W. Pipping koota menetettyjä teoksia uudelleen. Odottamattoman apulaisen hän sai pohjanmaalaisesta, kiertelevästä kirjansitoja Pohdosta. Tämä ei osannut kirjoittaa, mutta lukutaitoinen hän kyllä oli. Kirjoista oli tullut hänelle intohimo, joka sai kuulemma muuten ilmeettömät kasvot kirkastumaan.

Pohto keräsi elämänsä aikana kolmisentuhatta suomenkielistä painotuotetta, mikä oli noin ¾ kaikista kotimaisista julkaisuista. Jos teosta oli hänellä vain yksi kappale, hän piti sen. Niitä hän säilytti toisen bibliofiilin, Emanuel Kanajärven luona Kanta-Hämeessä. Jos tiettyä teosta kuitenkin sattui vastaan useampi kappale, Pohto mieluusti lahjoitti sen eteenpäin. Hänen ansiostaan yliopiston kirjasto saikin lähes tuhat kokoelmistaan puuttunutta teosta, myös useita aiemmin tuntemattomia. Pohto hankki matkoillaan yksittäisiä lehtiäkin lisättäväksi puutteellisiin niteisiin, ja ilmiömäisellä muistillaan osasi tunnistaa painosvariantitkin toisistaan. Valitettavasti Pohdon kohtaloksi osui yhteinen yösija erään tunnetun pahantekijän kanssa, ja hän sai 40-vuotiaana kirveen päähänsä koko terän mitalta.

A. H. Virkkusen piskuinen kirjanen Pohdosta (Otava 1924) on ensimmäinen koonti erikoisen miehen elämästä. Eipä niitä myöhemminkään ole suuremmin ilmestynyt. Köyhän kiertolaisen elämä ei ole jäänyt aikakirjoihin, ja miehen tunteneitten muistikuvat rajoittuvat kouralliseen lehtitekstejä.

Raili Mikkanen [kirj.] & Sirkku Linnea [kuv.]: Suomen lasten kummituskirja. Helsinki 2022: Minerva. 79 [+2] s.

Suomessa on jo vuosikausia ilmestynyt monenlaisia kummitusjuttukirjoja. Useimmiten kyse on esimerkiksi kansanrunousarkistosta koottujen perinnekertomusten kokoelmista tai sitten näistä tarinoista kaunokirjallisempaan muotoon muokatuista pikku tarinoista. Joskus kirjan kirjoittaja tai toimittaja on ihan itse tehnyt keruutiedon ja koonnut näin uudempaa kummitteluperinnettä. Raili Mikkasen kirjoittama ja Sirkku Linnean kuvittama Suomen lasten kummituskirja kuuluu kai kahden jälkimmäisen ryhmän välimaastoon. Lähteitä ei tosin mainita, mutta rivien välissä tuntuu korostuvan kirjoittajan omat muistot ja kohtaamiset.

Kirja koostuu kymmenestä kummitusjutusta sekä niitä taustoittavista tai muuten niitä sivuavista pikku tietoteksteistä. Tarinat itsessään eivät ole erityisen pelottavia, vaikkakin muutamat niistä saattavat olla ihan riittävän jännittäviä kaikkein pienimmille kuulijoille. Useimmiten aaveet ja pelko on etäännytetty: Tarinan kertoja ehkä kuulee jutun joltakulta, ja koskaan kummitus ei tule lähelle henkilöhahmoja. Kuvituskin on värikästä ja sen ihmiset pyöreäpiirteisiä. Vain pari kertoo lähestytään edes jonkinlaisia kauhutehoja, öisessä kohtaamisessa Talin kartanon koivukujalla ja Tervolan liftaritytön tapauksessa. Kiitettävää on se, että kahta lukuun ottamatta kaikissa kertomuksissa aaveen olemassaolo jätetään mahdolliseksi ellei peräti oletettavaksi. Vain ensimmäisessä ja viimeisessä jutussa ”aave” onkin mielikuvituksen luomus.

Tarinat sijoittuvat suurelta osin nykyaikaan. Tietotekniikkaa ja kännyköitä niissä ei kuitenkaan esiinny, mikä luo ajattomuuden tunnetta. Vain yksi kertomus, Mäntyharjun poltergeistista kertova, tapahtuu selvästi menneisyydessä, agraari-Suomessa johon kummitusjutut yleensä perinnekertomuksissakin sijoittuvat.

Aikuislukijalle tarinat ovat lyhyitä, viehättäviä tunnelmapaloja, joskus onnistuneempia ja useimmiten etäiseksi jääviä. Alakouluikäisellekin lapselle osa saattaa jäädä liian kesyksi. Toisaalta tunnelma on kaikissa kohdallaan, ja kiinnostavat tietotekstit varmasti saavat helposti aikaan mielenkiintoisia keskusteluja. Niissä Mikkanen esittää ihan suoriakin kysymyksiä, jotka ovat omiaan kirvoittamaan ajatuksia.

Arvo Viljanto: Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Piirteitä Laurentius Jauchiuksen toiminnasta Suomessa ja Baltiassa vv. 1642–1666. Turku 1946: Aura. 95 s.

Tuleva professori Arvo Viljanti julkaisi vuonna 1946 viehättävän pikkukirjan Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Auran kustantama teos käsittelee Laurentius Jauchiusta ja hänen toimiaan Suomessa sekä Balttian alueella 1600-luvun puolivälissä.

Suomessa oli kyllä toiminut kirjakauppiaita ennen Jauchiustakin. He olivat kuitenkin joko kirjansitojia, jotka harjoittivat siinä sivussa myyntiäkin, tai sitten ulkomaalaisia toimijoita, etenkin saksalaisia. Nykyisen Saksan alueelta oli lähtöisin Jauchiuskin, joka oli alkujaan lyypekkiläinen. Suomessa (tässäkin asiassa) käänteentekevä tapahtuma oli Turun akatemian perustaminen vuonna 1640. Monen muun lisäksi uusi yliopisto tarvitsi alaisuuteensa kirjakauppiaan täyttämään opiskelijoiden ja henkilökunnan tarpeet. Tähän vastauksena oli Jauchius, joka oikeudet toimintaansa saatuaan oli ensimmäinen nimenomaan kirjojen myyntiin keskittynyt ammatinharjoittaja Suomessa.

Jauchiuksen toiminta Turussa kesti liki neljännesvuosisadan, 1642–1666. Siellä hän ei kuitenkaan asunut tai toiminut päätoimisesti kuin vuoteen 1651. Samaan aikaan Jauchius nimittäin toimi laajalti Baltiassa ja siirtyikin lopulta Tallinnaan. Laajoista verkostoistaan ja menestyksekkäästä liiketoiminnastaan huolimatta hänen viimeiset vaiheensa olivat epäonnekkaita, sillä toistuvat merivahingot ja epärehelliset palvelijat tuottivat hänelle suuria menetyksiä. Myös sopimukset päättäjien kanssa tuottivat päänvaivaa, ja Jauchius joutui kuluttamaan voimiaan kirjoittelemalla runsaat määrät valituksia kuningattarelle.

Viljannin fraktuuralla(!) ladottu, kaunis kirja on aikanaan esitellyt uusia tietoja Jauchiuksen elämästä, etenkin hänen toimistaan viranomaisten kanssa. Kirjoittaja esittää toivomuksen, että jatkotutkimus toisi esiin lisätarkennuksia. Ilmeisesti kovin paljon uutta ei silti ole paljastunut. Siispä Viljannin teos puolustaa edelleen paikkaansa.

Luettua: huhtikuu 2025

Ritva Toivola: Vampyyrimuoti. Fantasiakertomuksia. Helsinki 1996: Tammi. 166 s. Tammen nuortenkirjat.

Lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivolan novellikokoelma Vampyyrimuoti sanoo sisältävänsä ”fantasiakertomuksia”, mutta se on aika erikoinen määritelmä. Tiukasti ottaen kahdeksasta novellista nimittäin vain yksi on fantasiaa ja toinen scifiä. Kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän realistisia kertomuksia, joskin parissa on kyllä tavoiteltu eräänlaista ihmeen tuntua.

Kokoelman kiistämättömin fantasiatarina on Pompejin tuho, jossa vanhainkodin asiakkaaksi saapuu itseään kaksituhatvuotiaaksi väittävä nainen. Nainen kertoo mustasukkaisuutensa aiheuttaneen koko kylän tuhonneen tulivuorenpurkauksen, minkä vuoksi hän joutuu nyt elämään kaikkien uhrien keskeytyneet elämät. Karsas lukija saattaisi tulkita tämänkin novellin fantasiaelementit kuvitelmaksi, mutta tarina itse ei juurikaan yritä kieltää yliluonnollisuutta. Toisin on ehkäpä kokoelman parhaassa kertomuksessa Muna, jossa kyläkoulun pihalle ilmestyvä salaperäinen muna saattaa olla ”niitä ufo-juttuja” tai sitten vain lapsuuden valemuisto. Ihan ehta genrenovelli on Lintsari, jossa kuvataan futuristisen eliittikoulun karkulaista. Teknisen kehityksen uhat ja mahdollisuudet on kuvattu kiehtovasti ja riittävän uskottavasti. Kertomus onkin kelpo tieteisjuttu, vaikka siinä uhkaakin olla hieman liikaa käänteitä niinkin lyhyeksi tekstiksi.

Turhan polveilevat tarinat ovat Toivolan kokoelman kompastuskivi. Samaan tavaratalomiljööseen sijoittuvat Marian maailma ja Perhosten tavaratalossa tuntuvat erityisen epäkoherenteilta, mikä on sääli, koska varsinkin ensin mainitussa on kiehtova lähtöidea: malli jää asumaan tavarataloon, jossa hän päivisin esittää mallinukkea. Itse nimitarinakin horjuu liian täytenä. Siinä nuorten keskuudessa leviää huhu ulkomailta tulleen luokkatoverin perheen vampyyriydestä. Mistään kauhujutusta ei kuitenkaan ole kyse.

Kokoelmaa kehystävät kaksi pienimuotoisempaa tarinaa ovat melko elegantteja, realistisia tekstejä. Toisessa aiheena on outo kiusaaja, toisessa Lappiin katoava ja Kalevalasta intoileva ranskalainen vaeltaja. Kokonaisuudessaan Vampyyrimuoti on hyvää esiteinikirjallisuutta, jos sitä vain osaa lähestyä ilman alaotsikon tuomia ennakko-odotuksia.

Vesa Sisättö: Kummitusten luokka. 11 kolkkoa kauhutarinaa. Helsinki 2007: Tammi. 154 s. Tam Tam.

Tammen lastenkirjojen kustannussarja Tam Tamin uusi tuleminen 2000-luvulla kesti muutaman vuoden. Kummassakin Tam Tamin inkarnaatiossa ilmestyi jonkin verran spefiä, myöhemmässä varmaankin enemmän. Vuonna 2007 sarjassa ilmestyi Vesa Sisätön Kummitusten luokka, joka sisältää 11 kauhutarinaa. Alaotsikon mukaan ne ovat ”kolkkoja”, mikä ei ole täysin katteeton lupaus, kunhan muistaa niiden olevan suunnattu lapsille.

Yleensä lasten kauhu lipsahtaa joko, no, lapsellisen puolelle tai sitten se menee liiallisuuksiin. (Sama taitaa päteä kaikkeen muuhunkin kauhufiktioon.) Sisättö kuitenkin saavuttaa valtaosin tasapainon: hänen kertomuksensa eivät ole liian kauheita, mutta ne eivät ole myöskään liian kesyjä. Kaikkein parhaiten hän onnistuu kummitustarinoissaan. Genre on itsessään armelias, koska se ei lähtökohtaisesti pyri ”pelottelemaan” vaan operoi pikemminkin tunnelmalla. Tarina aavearmeijasta, kummitusten luokasta ja varsinkin järveen hukkuneesta tytöstä yltävät klassisen kummitusjutun tehoihin, vaikka novellien nimet usein paljastavat jo valmiiksi tarinan käänteen. Aikuinen arvaisi sen muutenkin, ja lapsilukijalle ennakkovinkki voi toimia hyvänä puskurina. Sellaiselle voikin olla tarvetta, koska Sisättö ei peittele kaikkia kauheuksia: esimerkiksi taustatarinoiden sodissa kuolevat lapsetkin.

Muut kuin aavetarinat onnistuvat vaihtelevammin, vaikka epäonnistumisia ei olekaan. Yliluonnolliset videopelit, tv-ohjelmat ja nettisivut tai liiallisuuksiin menevä spiritismi tuntuvat häiritsevän latteilta, koska ne ovat niin tyypillisiä nykyajan lastenkauhun elementtejä, joilla yritetään saada nuoret lukijat kiinnostumaan. Kenties tulevaisuudessa niihinkin suhtaudutaan samanlaisena nostalgisena rekvisiittana kuin nykyään kalseihin linnoihin ja kahleiden kalinaan. Tällaista goottilaista estetiikkaa edustaa Sisätön pisin tarina, ”Nainen tornissa”, joka jo nimellään vihjaa asianharrastajalle, että nyt ollaan Udolphon ja Jane Eyren kantapäillä.

Harmi, että kokoelman heikon teksti on jätetty viimeiseksi. HEL-666 on liftarijuttujen yhteenliimauma, joka tuntuu vain huolimattomalta. Se onkin kuitenkin pieni loppunotkahdus muuten kelpo kirjalle.

Anne Leinonen (vast. toim.): Usva. Otava 2005–2014: Anne Leinonen. 33 pdf-numeroa. – Usvazine.net 2015–2025: Anne Leinonen.

Projekti oli pitkä. Varmaankin kesällä 2013 löysin Usvan, tuolloin liki kymmenvuotiaan verkkolehden. Aloin lukea sitä systemaattisesti alusta asti ensimmäisen sukupolven Kindlelläni. Se oli hyvää oheistekemistä vastasyntynyttä kuopustani nukuttaessa. Väliin osui monta vuotta, joina urakka ei edennyt lainkaan, kunnes alkuvuodesta 2024 aika oli taas otollinen.

Usva sai alkunsa vuonna 2004 Anne Leinosen luomuksena. Hänen tarkoituksenaan oli antaa julkaisukanava spekulatiiviselle fiktiolle, joka ei välittäisi suotta genrerajoista. Vielä tuolloin koko spefi-termi hakemassa muotoaan ja hyväksyntää. Usvasta muodostuikin rajapinta, jossa realistinen mainstream-realismi ja fantasia, scifi ja kauhu kohtasivat. Lehdessä onkin ilmestynyt hyvin laaja skaala tekstejä ihan ”perinteisistä” genrenovelleista kaikenlaisiin kokeiluihin ja yhdistelmiin.

Koko historiansa lehti on ilmestynyt sähköisesti, ensin vuodet 2005–2014 pdf-muodossa ja sittemmin nettipohjaisena. Itse pidän ehdottomasti enemmän kokonaisuudeksi taitetusta pdf:stä, mutta ymmärrän sellaisen olevan paitsi työläs myös kai jo vanhanaikainen. Vuoden 2014 jälkeen Usvan lehtitoiminta on ollut ajoittaista, ja se näytti jo loppuneenkin koronakevääseen, mutta sattumalta juuri kun luulin saaneeni luettua viimeisen novellin, ottikin lehti uuden askeleen tänä keväänä, ja aivan viime päivinä se on alkanut julkaista taas uutta. (Väliaikoinakaan Usva ei ole levännyt vaan jatkanut toimintaansa kirjoittajaleireinä ja -koulutuksena.)

Muutamia mieleen jääneitä poimintoja Usvan julkaisuhistoriasta: Hannu Rajaniemen huikea tieteisvisio (ja ensimmäinen julkaistu kertomus?) Isännän ääni työnnellessäni lasta vaunuissa. Saara Henrikssonin ekoscifi Sininen elementti, jonka luin bussimatkalla Kouvolasta Haminaan. Marko Hautalan järkyttävä syömishäiriökuvaus Lumikeiju. Jarmo Karosen suurten mittasuhteiden progefantasia Sovitus (kitaralle). Lisäksi on mainittava eräs Usvan erityispiirre, josta pidän suuresti: jokseenkin jokainen novelli sisältää paitsi kirjailijan esittelyn myös saatesanat, jotka parhaimmillaan avaavat tekstiä ja sen luomisprosessia mielenkiintoisesti.

Luettua: helmikuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia. Helsinki 2016: Nysalor-kustannus. 159 s. 2., korj. p.

Ensimmäinen Matti Järvisen toimittama vanhojen suomenkielisten kauhukertomusten valikoima oli Kummituksen käsi vuonna 2016. Samalla se oli Nysalor-kustannuksen ensimmäinen julkaisu. Teoksesta otettiin nopeasti kaksi uutta painosta, joista ainakin toinen painos on korjattu.

Kummituksen käsi on melkein kuin lukisi jotain vanhan hyvän ajan novellivalikoimaa, ehkäpä Hyvää yötä -sarjan kadonnutta kauhuosaa. Tutut nimet, kuten Conan Doyle ja de Maupassant, saavat joukkoonsa tuntemattomampia tai sitten sellaisia, jotka tuntuvat yleensä ottelevan tyystin eri sarjassa (Selma Lagerlöf ja Robert E. Howard samassa niteessä!). Vaihtelusta huolimatta kokonaisuus on yhdenmukainen ja jämäkkä.

Pääosin kokoelman tekstit ovat vanhoja, lehdissä ilmestyneitä suomennoksia vuosilta 1890–1910. Niitä täydentää kolme Järvisen omaa, aivan uutta käännöstä; myös vanhoja suomennoksia hän on tarkistanut. Doylen Ruskea käsi ja de Maupassantin Käsi (samanaiheisuus ei ole sattumaa) ovat moneen kertaan julkaistuja ja tuttuja tarinoita, mutta niinpä ne kestävät lukemista yhä edelleenkin. Sen sijaan muut kertomukset ovat tuntemattomampia; jotkut jopa niin, ettei niistä tiedä oikein mitään. Nataly von Eschstruthia Järvinen on julkaissut sittemmin lisääkin, mutta aina kysymysmerkkien kera. Tämänkertainen Harmaasisar on oikein mukava kummitusjuttu.

Kummitusjuttuja kirjan novelleista monet ovatkin. Selvimmät poikkeukset ovat Fitz-James O’Brienin omalaatuisen selittämätön kertomus näkymättömästä hyökkääjästä ja Howardin lyhyt ihmissusitarina. W. H. Hodgsonin paranormaali dekkari lähtee sekin liikkeelle kummitteluna ja vaikka Lagerlöfin aave taitaakin olla vertauskuvallista sorttia, aave se on semmoinenkin. Ainoastaan naturalistina tunnetun Émile Zolan sodanvastainen uninäky tuntuu olevan väärässä paikassa. Verta on ehdottomasti mielenkiintoinen teksti, mutta kauhua se ei ole, ainakaan samalla tavoin kuin sitä ympäröivät tarinat. Robert W. Chambersin kaunis ja kenties hiukan ekspressionistinenkin Morsiuspari on yllätys: kokoelman ehkäpä taitavimmin kirjoitettu teksti.

Jari Koponen & Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944. Helsinki 2024: Avain. 341 s.

Jari Koponen on tehnyt ihailtavan johdonmukaista työtä. Jo 1980-luvun alussa, toimiessaan Aikakoneen ensimmäisenä päätoimittajana, Koponen julkaisi lehdessä suomalaisen tieteiskirjallisuuden bibliografiaa (joka tosin jäi kesken). Myöhemmin on ilmestynyt artikkeleita, tietokirjoja, antologioita ja bibliografioita aiheesta. Ja aina tuntuu löytyneen jotain, mikä työntää kotimaisen scifin alkuhetken hieman entistä aiemmaksi.

Nyt alkaa olla yhteenvedon aika. Vesa Sisätön kanssa kirjoitettu Kuviteltu tulevaisuus on yksi sellainen. Teos käy läpi tieteiskirjallisuuden vaiheita Suomessa ajanjaksolla 1803–1944. Kyse ei ole suomalaisen eikä suomenkielisen scifin historiasta. Mukaan on mahdutettu myös ruotsinkielinen tuotanto sekä täällä julkaistu käännöskirjallisuus. Tämän on mahdollistanut kirjoittajien vuosikymmeniä kestäneen tutkimustyön lisäksi Kansalliskirjaston digitoimat lehtiaineistot.

Koponen ja Sisättö käyvät läpi joltisenkin kronologisesti scifin vaiheita Suomessa. Rajaukseen on otettu mukaan laajalti utopiat ja tulevaisuuskertomukset, jonkin verran suoranaista fantasiaakin jos se vain sijoittuu avaruuteen. Rajaus on toimiva, vaikka siihen päätyminen ei taatusti ole ollut helppo työ. Kaunokirjallisuuden lisäksi esiin nostetaan myös kritiikkiä, teosesittelyjä ja hieman muitakin artikkeleita, sikäli kuin sellaisia on. Romaanien tarinoista annetaan aina synopsis ja niiden merkitystä avataan; novellien suhteen ollaan yleensä ylimalkaisempia.

Matka Ruotsin ajan haparoivista ja harvoista tieteiskuvitelmista jääkärien kirjoittamiin suur-Suomi-fantasioihin ja aina sotavuosien lopuksi ilmestyneeseen Volter Kilven Gulliver-jatkoon on monipolvinen ja kiehtova. Kirjoittajat eivät eksy runsauden keskelle vaan pitävät suuntimastaan huolen. Kuviteltu tulevaisuus on vaivatonta luettavaa, joka tekee mieli nautiskella pieninä annoksina. Samalla on hyvä selailla Koposen kotimaisen scifin bibliografiaa ja edetä sitten samojen kirjoittajien Aivopeili-teokseen, Ursan vanhaan Jäinen vaeltaja -kokoelmaan ja Matti Järvisen toimittamiin vanhan kotimaisen scifin antologioihin.

Jään odottamaan myöhempien aikojen käsittelyä!

Tähtivaeltaja 3/1994. Helsinki 1994: Helsingin Science Fiction Seura. 128 s.

On kuvaavaa, että kun Tähtivaeltajan viideskymmenes numero ilmestyi 1994, innostuneen pääkirjoituksen ja onnentoivotusmainosten lisäksi merkkihetkestä muistutti lähinnä Jukka Laajarinteen ”juhla-artikkeli”, jossa kirjoittaja lähinnä kritisoi lehteä. Ironia ja anarkia olivatkin ne tekijät, jotka erityisesti erottivat Tähtivaeltajaa alusta asti muista scifilehdistä.

Mutta kuten Laajarinnekin mainitsee, on jotenkin outoa edes puhua Tähtivaeltajasta scifilehtenä. Juhlanumerokin sisältää paljon asiaa roskaelokuvasta sekä sarjamurhaajista, sen kuvitus muodostuu lähinnä tisseistä ja taitto on kuin Macia käyttämään oppineen punkkarin tekemä (mitä se itse asiassa saattaa oikeasti ollakin). Silti scifi koko ajan mukana. Kaiken rähinän perverssin seasta löytyvät lähes asialliset esittelyt Ian McDonaldin ja Jonathan Carrollin tuotannoista, Neal Stephensonin ja Neil Gaimanin erittäin asialliset haastattelut sekä McDonaldin ja Johanna Sinisalon ehdat tieteisnovellit. Mitenkähän oma kehitykseni olisi kieroutunut, jos Vilppulan Ärrällä olisikin myyty Tähtivaeltajaa Portin sijasta? Yhtään känniraporttia juhlalehdessä ei kyllä ole.

TV50:ssä on huvittavia kosketuksia kolmekymmentä vuotta myöhempään nykyhetkeen: kansitaiteesta vastaavat Tatun & Patun tekijät Toivonen & Havukainen; Gaiman kertoo vaikeuksien vielä jonain päivänä saavan hänet kiinni; Nalle Virolainen esittelee pitkässä artikkelissa semmoista Suomessa tuntematonta lajityyppiä kuin true crime ja toistelee Jeffrey Dahmerin nimeä; Stephensonin haastattelussa puhutaan paljon siitä ihmeellisestä INTERNETISTÄ [sic]…

Oma juhlaerikoisuutensa lehdessä on sen sisältämä lahja. Jokaisen numeron mukana tuli yksi osa Sami Hynnisen Jaakko D. Kirveenvarsi -sarjakuvaa. Kaksi muuta sai pientä summaa ja anelua vastaan toimituksesta. Pieni, A6-kokoinen ja 8-sivuinen lehdykkä on ehtaa ug:ta, ja sopii varsinaisen lehden sarjakuvien jatkoksi. Vastaavia oheisia ilmestyi Tähtivaeltajassa sitten myöhemminkin, ja sarjakuvahan on ollut oleellinen osa lehteä ihan varhaisajoista asti. (Tätä kirjoittaessa uusin TV onkin sattumalta juuri sarjakuvanumero.)

TV50:stä muuten alkoi lehden liimaselkäkausi. Niitteihin ei ole ollut paluuta.

Luettua: tammikuu 2025

[Arthur] Conan Doyle – [Kristian] Huitula: Sherlock Holmes ja vampyyrit. [Tampere?] 1995: [Kristian Huitula?]. 62[+2] s.

Sarjakuvataiteilija Kristian Huitulan ensimmäinen julkaisu oli Sherlock Holmes ja vampyyrit vuodelta 1995. Albumissa ei tosin tekijän etunimeä mainita lainkaan. Sen sijaan siinä kyllä mainitaan sinänsä ihan oikeutetusta Arthur Conan Doylen nimi ja kerrotaan sarjakuvan perustuvan ACD:n kertomukseen. Kuitenkin hyvin pian käy selväksi, ettei asia ole näin yksioikoinen.

Doylen novelli The Adventure of the Sussex Vampire (1924) on 53. Sherlock Holmes -kertomus, joka yhdistelee tavanomaiseen päättelydekkariin ripauksen gotiikkaa. Englantilaisen herrasmiehen perulainen vaimo jää kiinni heidän vastasyntyneen lapsensa kaulalta veri suupielistään noruen. On kuitenkin tapahtunut väärinkäsitys, ja lopulta vähemmän yliluonnollinen muta vääristynyt kiintymyssuhde on kaiken taustalla.

Huitulan versio sen sijaan pohjaa Doylen kertomuksen filmatisointiin Granadan tuottamassa tv-sarjassa. Sen The Last Vampyre -jaksossa (1993) tarinaa on laajennettu huomattavasti, ja siihen on esimerkiksi tuotu aivan uusi hahmo, kyläläisissä uskomuksiin pohjaavaa pelkoa herättävä herra Stockton. Jeremy Paulin käsikirjoitus onkin siirtynyt lähes sellaisenaan Huitulalle. Samoin Holmesin piirteet ovat selvästi sarjassa pääosaa esittäneen Jeremy Brettin.

Kuvallisesti sarjakuva on vaihteleva. Parhaimmillaan Huitulan kuvakerronta on melko hyvä. Varsinkin pari nopeaa toimintajaksoa on kuvattu vaikuttavasti. Yleisilme on kuitenkin liian tunkkainen ja levoton, mikä johtunee täyteen ahdetuista sivuista, jatkuvasti epäsäännöllisestä ruutujaosta ja paikoin runsaasta tekstistä. Huitulan toisaalta ilmeikkäät paksun tussin vedot saavat seurakseen hyvin terävän ja ohuen viivan. Jälki sopii mainiosti taustoihin ja maisemiin sekä erilaiseen efekteihin, mutta ihmiskasvoissa piilee sen heikkous. Paikoin hahmot näyttävät suorastaan rujoilta, ja useammin kuin kerran Holmesin ja Stocktonin hahmoja on vaikea erottaa toisistaan.

Ilmeisesti omakustanteena ilmestynyt albumi on kuitenkin keskimääräistä parempi yritys kotimaiseen, vakavaan sarjakuvaan aikana, jolloin sellainen oli vielä taaperovaiheessa. Hengeltään se rinnastuu helposti samoihin aikoihin ilmestyneiden Kari T. Leppäsen Doyle- ja muihin klassikkosovituksiin.

Lafcadio Hearn: Intohimon karma. Japanin kummitustarinoita. [Rauma] 2003: Orienta. Suom. & toim. Juhani Lompolo. 160 s. Kuv.

Sanovat, että Lafcadio Hearn olisi ollut japanilaisempi kuin japanilaiset itse. Oli miten oli, kreikkalais–brittiläinen Hearn eli myöhempi Koizumi Yakumo oli ainakin yksi tärkeimpiä japanilaisuuden välittäjiä länsimaiseen tietoisuuteen. Liikkuvaa elämää aiemmin viettänyt Hearn löysi, lähdettyään Japaniin sanomalehden kirjeenvaihtajaksi, todellisen kotimaansa. Länsimaissa hänet muistetaan ylipäänsä japanilaisen kulttuurin käsittelijänä mutta erityisesti kummitustarinoista, joita hän kokosi usean niteen verran.

Suomeksi Hearnin kummitusjuttuja on ilmestynyt kaksi kokoelmaa. Niistä tuoreempi on raumalaisen Orientan vuonna 2003 julkaisema Intohimon karma. Toimitus- ja käännöstyöstä on vastannut Juhani Lompolo. Hän on onnistunut urakasta kohtuudella, joskin kieli vilisee anglismeja, hän-pronominien korrelaatteja saa toistuvasti arvailla ja japaninkielisten sanojen käyttö ei ole aivan johdonmukaista (tosin se taitaa olla Hearnin itsensä aiheuttama ongelma). Toisaalta Lompolo on kirjoittanut mainion johdannon ja selittää paljon kertomuksissa esiintyviä sanoja ja ilmiöitä.

Valikoimana Intohimon karma on onnistunut. Mukana on joitain Hearnin kuuluisimpia tarinoita, esimerkiksi kaikki Kobayashi Masakin Kwaidan – kauhun kasvot -elokuvaan (1964) filmatut kertomukset. Osa teksteistä on lyhyitä, kansantarun tapaan kerrottuja juttuja, jotka rytmittävät kokoelmaa mukavasti pidempien tarinoiden välissä. Ei yksikään kirjan novelleista kuitenkaan erityisen pitkä ole; päätöskertomus, hieno nimitarina, on pisin ja vain alle kaksikymmentä kirjan sivua. Japanilaisen perinteen mukaisesti osa kertomuksista on kaikkea muuta kuin pelottavia. Monesti ilmestyvä kummitus on herättämässä jotain eksistentialistista kysymystä, joskus aiheuttamassa ihmeen tuntua ilman pelkoa. Toki kokoelmassa on monta ihan rehtiä kauhujuttuakin, joista itse olen aina pitänyt etenkin Kalman ratsastuksesta. Siinä mies pääsee kesyttämään pahansisuisen vaimovainaansa öisellä reppuselkäratsastuksella. Sekä kauhu- että kirjan muissa tarinoissa taustalla on kuitenkin aina buddhalainen maailmankuva. Suomalaiselle lukijalle se näyttäytyy helposti eksotiikkana ja vieraannuttajana, joka ihastuttaa toista ja vierottaa jonkun muun.

Suomikauhun sirpaleita #11: Selkokauhua

Silja Vuorikuru

Käärme kainalossa

ja muita tarinoita

[Helsinki] 2023: Laatusana. 87 s. ISBN 978-952-7446-17-1. Kuv. Ina Majaniemi.

I

Selkokirjat ovat alkaneet yleistyä toden teolla vasta aivan viime vuosina. Niiden ideana on tarjota mahdollisuus kirjallisuudesta nauttimiseen myös niille, joilla on oppimisen tai lukemisen vaikeuksia tai jotka vasta opettelevat kieltä. Kouluille ne ovat iso apu, ja niinpä ei olekaan yllätys, että merkittävin osa selkokirjoista julkaistaan nimenomaan kouluikäiset mielessä.

Selkokirja voi olla mukautus jo olemassa olevasta teoksesta tai alkuperäinen, suoraan selkokielelle kirjoitettu teos. Virkkeet ovat lyhyitä, rivitys eroaa perinteisestä ja muistuttaakin ensi näkemältä runon asettelua, vaikeita sanoja vältetään tai ne myös selitetään tekstissä. 

II

Silja Vuorikurun novellikokoelma Käärme kainalossa ja muita tarinoita (Laatusana 2023) on kirjoitettu suoraan selkokirjaksi. Se sisältää 13 lyhyttä kertomusta, jotka pohjaavat on moderneissa kansantarinoissa ja urbaanilegendoissa. Näin ollen se vähintäänkin sivuaa kauhukirjallisuutta. En käsittelet teosta juurikaan selkokirjana vaan nimenomaan kauhutarinoiden näkökulmasta.

Käärme kainalossa jakautuu kahteen osastoon. "Pelottavia ja jännittäviä tarinoita" sisältää läpeensä kauhuaiheita. "Uskomattomia ja hauskoja tarinoita" on sekin loppujen lopuksi hyvin lähellä kauhua, sillä vain pari kertomusta eivät millään tavoin liity aihepiiriin. Käärme kainalossa on silminnähden nuorille lukijoille suunnattu. Sen kansikuva sekä sisäkuvitus, Ina Majaniemen käsialaa, ovat selkeitä ja suurpiirteisiä, taidokkaita muttei (yhtä tai kahta lukuun ottamatta) genretietoisia. Myös tarinat on kerrottu oletettua kohdeyleisöä ajatellen. Henkilöt ovat pääosin nuoria, toisella kymmenellään olevia, ja tilanteet paljolti koululaisen samaistuttavissa.

Vuorikuru nimeää käyttämänsä lähteet kirjan lopussa. Alkusanoissa hän puolestaan kertoo, ettei "ole kertonut näitä tarinoita suoraan uudelleen, vaan [– –] kirjoittanut niistä uusia novelleja". Aiheet ovat ne perinteiset: vähäpuheinen liftari, kohtaaminen hautausmaalla, lapsenvahti vaarassa; aaveita, murhaajia, epäonnea... Aihepiiriä yhtään tuntevalle tarinat eivät tarjoa juuri uutta, mutta selkokirjan ideahan ei olekaan se. Jos aiempi lukuharrastus on jäänyt siihen, että kahden kappaleen jälkeen on jo unohtanut alun, ovat nämäkin tarinat mahdollisesti mullistavia – muistaisipa itse, miltä tuntui kuulla ensimmäiset kummitusjutut.

Kokoelman aloittavat Liftarityttö ja Kävely hautausmaan läpi ovat hyvin perinteisiä kummitusjuttuja. Ensimmäinen onnistuu silti olemaan melko vaikuttava. Lyhyet lauseet ja ytimekäs kerronta lisäävät tehostavat kertomusta, joka onnistuu ehkäpä parhaiten koko kirjasta aiheuttamaan tunnereaktion. Tarina on pohjimmiltaan hyvin surullinen. Jälkimmäinen puolestaan rakentuu lähinnä loppukierteen varaan ja tuo sellaisenaan mieleen Pirkko-Liisa Perttulan kauhujuttukokoelmat. Humoristisuuden ja kauhistuttavuuden raja on hyvin häilyvä ylipäänsä, mutta 10-vuotiaalle kerrotussa tarinassa sitä ei välttämättä edes erota.

Kummituksia seuraa kaksi metroaiheista tarinaa, jotka paaluttavat itsensä tiukasti nykyaikaan ja tietenkin pääkaupunkiseudulle. Vihainen tyttö metrossa on kenties kokoelman omaperäisin juttu (tai sitten en ole vain törmännyt siihen aiemmin). Kertomus metrossa matkaavaa hiljaa tuijottavasta tytöstä kahden aikuisen miehen välissä tosin vesittyy loppuratkaisussaan, joka jää toisaalta liian auki ja toisaalta antaa olettaa liikaa. Viimeinen metrovaunu puolestaan on lyhyt, sinä-muodossa kerrottu varoitus viimeisen metrovaunun vaaroista. Saman tyyppinen on myöhempi Kauhea iltasatu, eräänlainen Candyman-aiheen jatke, jossa lukija houkutellaan sanomaan itselleen kohtaloksi koituvat sanat.

Kaksin saman aiheen variaatiota on myös novelleissa Lastenvahti ja pellepatsas ja Lankapuhelin. Ensin mainittu on periaatteessa tehokas "murhaaja vaanii talossa" -tyyppinen tarina, mutta itselleni pellekuvasto tuntuu lähinnä naurettavalta. Taitaa kuitenkin olla niin, että nuorempi sukupolvi on omaksunut pellehahmon nimenomaan kauhistuttavana ja pelottavana tai ainakin häiritsevänä. Lankapuhelin on toistoa Mikko Toiviaisen Pimeä peili -kokoelmassakin ilmestyneestä tarinasta. Vuorikuru kyllä mainitsee Toiviaisen lähteissään, ja hän on rakentanut versioonsa oman lopetuksen. Viimeistään Screamin jälkeisessä maailmassa lapsenvahtia väijyvät murhaajat ovat vakiokalustoa, mutta suomalaisessa kontekstissa he toimivat huonosti. Meillä ei ole perinnettä teinitytöistä vahtimassa vieraan perheen lapsia iltamyöhään sillä aikaa, kun vanhemmat ovat rilluttelemassa. Asetelma tuntuu meistä vieraalta, korkeintaan elokuvalliselta.

Häät vanhassa linnassa on sekin tuttu tarina, vaikken juuri nyt keksi mistä... Sekin menee melkein perttulalaiseen alalajiin, jossa "kauhistuttava" loppukäänne saa kaiken edeltäneen "kauhistuttavaan" valoon. Jopa tämän sortin kauhujuttujen joukossa ja vähin sanoin kerrottuna se on epäuskottava mutta varmasti juuri sitä materiaalia, josta kaupunkitarinat sikiävät.

"Pelottavia ja jännittäviä tarinoita" tarkoittaa siis toisaalta perinteistä kummitusjuttua tai sitten toisaalta modernia slasher-kertomusta, jossa murhaaja odottaa viimeisellä rivillä. "Uskomattomat" ja "hauska" tarinat sen sijaan edustavat nimenomaan Perttulan kokoelmien tyyliä, siis sikäli kuin kauhuaiheita sisältävät. Kaksi ehdottomasti ei-kauhistuttavaa novellia ovat hyvin erilaisia ja sellaisinaan hieman eksyksissä juuri tässä kokoelmassa. Setämies bussissa on ehkäpä koko teoksen "kirjallisuudellisin" teksti; eniten perinteistä novellia muistuttava. Itsensä ylittänyt ja siitä ylpeä teinityttö on tehnyt kaverillaan täydellisen makeoverin, uskaltanut meikata ja värjätä tukkansa, ja tietysti sitten metrossa joku vanha ukko päättää alkaa arvostella ja väheksyä häntä ihan vain ulkonäön perusteella. Loppukäänteessä asetelma pyörähtää ympäri ja tarina muuttuu voimaannuttavaksi. Vaikea laskutehtävä puolestaan on tuttu tarina koulun matikkanerosta, joka epähuomiossa saa kokeen sijasta tehtäväkseen niin sanotun mahdottoman laskun ja ratkaisee sen. 

Osaston kauhuaiheita sen sijaan edustavat muutama muu teksti. Niissä kieltämättä on koominen puolensa – niin kuin jo klassisten 1970- ja 1980-luvun koululaisvitsikokoelmien hirtehisissä narratiivivitseissä. Samalla ne ovat kuitenkin karmeita juttuja. Rajapinnan kallistuman ratkaisee kerronta, ja Vuorikurun kirjan kaltaisessa selkotekstissä sen ratkaisee ennen kaikkea lukija. Harvinainen koiranpentu on klassinen tarina ulkomailta tuodusta, vähän kummasta koirasta, joka paljastuu – no, tiedättehän te. Sama aihelmahan esiintyi jo jossain noista ensimmäisistä koululaisvitsikirjoista (Ujo piimä? Kilon poliisi?), ja modernimmassa genreympäristössä sitä on käsittelyt esimerkiksi Jukka-Antero Elfsbacka novellissaan Lemmikit (Portti 1/1992).

Nimitarina Käärme kainalossa muistuttaa rakenteeltaan edellä mainittujen Lankapuhelimen ja Harvinaisen koiranpennun ristisiitosta. Se ei ole kovin yllättävä, humoristinenkin lähinnä siksi että päähenkilö perheineen on niin hölmö antaessaan koululaispäähenkilön nukkua lemmikkikäärmeensä kanssa. Samoin Vuorikurun novelli Viimeiset sanat on makaaberi vitsi, joka taatusti on kerrottu useammassakin lapsuuteni vitsikirjassa.

III

Silja Vuorikurun Käärme kainalossa on hankala määritellä. Sen yli kymmenestä kertomuksesta valtaosa sisältää kummituksia tai muita kauhukuvastoon liittyviä elementtejä. Vain kaksi kertomusta on varsinaisesti jotain muuta. Silti kokoelmaa on hankala ajatella kauhukertomustenkaan kokoelmana, ei kummitusjuttujenkaan koska sellaisia ei ole kuin pari. Kuitenkin sisältö puoltaisi asemaa kotimaisessa kauhukaanonissa...

Paljonko määrittelyn hankaluudesta johtuu kirjan selkokielestä? En usko, että juurikaan. Varsinkin kansantarinoiden ja urbaanilegendojen kokoelmissa yksinkertainen, toteava ja leimallisesti ei-prosaistinen kieli on tyypillistä. Kummitusjuttu kuuluukin kertoa vähän kuin ohimennen, kaskuna. Vuorikurun kertomukset ovat silti muuta, vähän enemmän.

Oikeastaan sama dilemma pätee moneen muuhunkin kansanrunousarkistoa penkoneen tuotoksiin. Edelläkin mainittu Toiviaisen "urbaanien kauhutarinoiden" kokoelma perustuu olemassa oleviin jutelmiin mutta uudessa, harkitussa muodossa (Toiviaisen tapauksessa melko kehnossa), Onko siis Vuorikurun suurin ansio se, että tarinat ovat kirjoitettu kaikille helposti saatavilla olevaan selkokielelliseen muotoon? Voi olla.

Ja kuitenkin: Muutamat Vuorikurun kirjan tarinoista toimivat sellaisinaan paatuneenkin kauhu- ja kummitusjuttuja kuluttaneen lukijan käsissä. Liftarityttö on teemaltaan sellainen, että minuun se puree minä tahansa variaationa. Vihainen tyttö metrossa voisi olla Magdaleena Hain Uhriniituntakaisessa alku jollekin suurelle...

IV

En ole testannut Käärme kainalossa -kokoelman tarinoita vielä lukijakunnalle. Veikkaan, että suurin osa 14-vuotiaista tuomitsee ne ääneen liian kiltteinä ja arvattavina (ei ruumiita, ei roiskeita). Vaan veikkaanpa myös, että moni hiljaa sisuksissaan pitää tarinoita oikein mukavina, sopivasti värisyttävinä. 

Ja jos oikein hyvin käy, joku onnistuu ensi kertaa ihan itse lukemaan tarinan, jonka ymmärtää ja joka tekee vaikutuksen. Aika hyvin 1950-luvulla kuolleelta liftaritytöltä.