Lukemisto 7/1944. Helsinki 1944: Kirjapaino- ja Kustannus Oy Liike. 32 s.
Mielikuvituksellista nimeä kantava Kirjapaino- ja Kustannus Oy Liike kustansi yhtä ytimekkäästi nimettyä lehteä Lukemisto. Se ilmestyi ymmärtääkseni parin vuoden ajan 1940-luvulla ja Juri Nummelinin mukaan sisälsi kilpailijoitaan enemmän kauhu- ja fantasia-aineistoa. Itse olen päässyt käsiksi vain numeroon 7/1944, joka onkin palkitseva kokemus. Numero sisältää kaksi kertomusta Harry Etelältä ja Turo Ahvalta, Osvald Rahkoselta peräti neljä, sekä muutaman muunkin tekstin.
Harry Etelä (eli iskelmäsanoittajana muistettu Aimo Viherluoto) on ehta kauhusenttari, jota Nummelin on julkaissut jonkin verran uusiksi. Tässä kyseisessä Lukemiston numerossa on kuitenkin pari hänen kertomustaan, joita ei tietääkseni ole ilmestynyt muualla. Kummituspatsas on hieman kömpelösti kirjoitettu tarina kahdesta miehestä, jotka yöllä pihapuutarhassa kuljeskellessaan todistavat kammottavan patsaan heräämistä eloon. Eriskummallinen yö puolestaan lähentelee melkeinpä supersankarijuttua. Siinä tyköistuvaan mustaan pukuun ja naamioon sonnustautunut öinen kujeilija huomaa kykenevänsä vastustamaan painovoimaa. Humoristissävyinen novelli saa erikoisia lisäkierroksia seksuaalisista vihjauksistaan.
Monipuoliselta kioskikirjoittaja, tuolloin toki vasta teini-ikäiseltä Turo Ahvalta on mukana kaksi melko tavanomaista rikostarinaa, joissa kummassakin poliisi on soluttautunut rikollisliigaan ja joissa muutenkin suoritetaan epäuskottavat hämäykset. Rahkonen esiintyy kahdella kirjailijanimellä, Ossi Valle Rahkosena ja Ossi Haimina. Häneltä on lehdessä osa seikkailuhenkistä jatko-kertomusta, hölmö rikostarina, jossa puhelimen kautta kuuluva laukaus sekoittaa poliisitutkintaa, sekä sotapropagandistiset kotirintamaruno ja tuoreen rintamaisän uhriheruttelu.
Näiden lisäksi mukana on rikosjuttujen hölmöä linjaa jatkava nimimerkki Per Erikin (oik. Pertti Paakkanen) tarina yli-innokkaasta saksalaispoliisista, joka erehtyy pitämään kahta maskeerattua näyttelijää vakoojina, sekä ilman kirjoittajan nimeä ilmestynyt romanttinen kertomus. Siinä nainen matkaa sisä-Afrikan syvyyksiin ainoastaan ilmoittaakseen sulhaselleen, että jättää tämän uskottomuuden vuoksi. Ja tietenkin täyteaineistona on vitsejä.
Pekka Lounela & Jyrki Mäntylä: Huuto ja meteli. Hämeenlinna 1970: Arvi A. Karisto. 122 s. Näkökulma.
Syksyllä 1969 Yleisradio esitti myöhäisillassaan Porin jazzfestivaalien yhteydessä tehdyn tallenteen, jossa Allen Ginsbergin Huuto-runoa säesti Henrik Otto Donnerin säveltämä musiikki. Kuukautta myöhemmin ohjelmasta nousi kohu, kun liberaaliapuolueen kansanedustaja Arne Berner jätti eduskuntakyselyn, jonka oli allekirjoittanut 83 kansanedustajaa. Häly tiivistyi sanoihin: Berner liitti kyselyyn muutaman kokonaisuudesta irrotetun säkeen, jotka hänen mukaansa eivät olleet Yleiradiolle myönnetyn toimiluvan mukaisia ja joissa puhutaan muun muassa perseeseen panemisesta ja runkkaamisesta. Suuren yleisön ajatuksiin kysely nousi, kun kokoomuksen pää-äänenkannattaja Uusi Suomi julkaisi sen lainauksineen kaikkineen.
Hyvin nopeasti kävi selväksi, että kysely oli luonteeltaan poliittinen, vaikka näennäisesti vedottiinkin nuorten kuulijoiden suojelemiseen ja muihin moraalikysymyksiin. Vaalit olivat lähestymässä. Oppositiossa istunutta porvaristoa korpesi keskustalais–vasemmistolainen hallitus. Lisäksi heissä oli halu iskeä liian vasemmistolaiseksi syytettyä Yleisradiota, joka oli viime aikoina uudistunut rutkasti Eino S. Revon johtamana (joka muuten oli maalaisliittolainen). Soppaa hämmensi lisäksi ehdokkaana ollut, Ginsbergiä suomeksi kustantanut Armo Hormia, joka käytti kohua sumeilematta itsensä esiintuomiseen.
Myrskyn silmässä olivat Yleisradion teatteriosaston päällikkö Pekka Lounela ja apulaisosastopäällikkö Jyrki Mäntylä. Vain kuukausia tapahtumien jälkeen, heiltä julkaistiin Kariston Näkökulmia-sarjassa kohua käsittelevä kirja Huuto ja meteli (1970). Se käy pamflettimaisella otteella läpi tapahtumien kulun ja kokoaa yhteen runsaasti dokumenttiaineistoa (lähinnä lehtitekstejä). Kirjoittajat eivät kätke näkemyksiään vaan päinvastoin sanovat suoraan, mitä ajattelevat. Vastaavaa olisi vaikea kuvitella tapahtuvan nykyään.
Nykyajasta puheen ollen Huuto ja meteli on hämmentävä ja toisaalta valaiseva kirja yhä edelleen. Vaikka tapahtumista on kulunut jo lähemmäs kuusikymmentä vuotta, ne resonoivat tässäkin ajassa. Yle on edelleen vasemmiston äänitorvi, poliittiset virkanimitykset ovat voimissaan ja yksittäisten sanojen maaginen voima voi hyvin.
Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina. Novelleja. Helsinki 2018: Art House. 188 s.
Suhteeni nuortenkirjallisuuteen on aina ollut ongelmallinen. Kun olin kohdeyleisöiässä, koin nuortenkirjallisuuden lapselliseksi. Asiaa ei auttanut, että 1990-luvulla sen aihepiirit olivat minulle kovin vieraita. Ihmissuhdekuviot olivat itselle etäisiä, ja perheväkivalta, syömishäiriöt, urheilu tai heppatalleilu eivät koskeneet millään tavoin. Toisaalta klassiset Viisikot sun muut olivat kuuluneet kirjallisuuskasvatukseeni jo ennen kouluikää. Niinpä koko nuorille suunnattua tarinamaailmaa on aina varjostanut minulle jonkinlainen epäkelpoisuuden leima.
Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama antologia Tusina (2008) saattaa olla sitä, mitä olisin noina aikoina kaivannut. Se on nimensä mukaisesti kahdentoista novellin kokoelma, jonka sisältö on monipuolinen mutta miellyttävästi spekulatiiviseen fiktioon kallellaan. Puolet tarinoista sisältävät yliluonnollisuuksia: matalaa fantasiaa täydentävät näytteet kauhusta ja scifistä. Näistä kertomuksista itseäni viehättivät etenkin Alexandra Salmelan groteski isän, lapsen ja puun kolmiodraama sekä J. S. Meresmaan tekstiiliteollinen steampunk. Mielenkiintoisia ovat myös Magdalena Hain kummitustarina Internet-ajan epistolaarikehystyksineen ja Haanpään kolmesta dialogista muodostuva teksti.
Realistista genrenovellistiikkaa edustaa Anneli Kannon historiallinen kertomus, joka sijoittuu Suomen sisällissotaan. Hannu Luntialan lyhyt aloituspala on puolestaan eräänlaista ironista rikoskirjallisuutta, joka leikittelee lukijan kanssa ja pakottaa muuttamaan lukutapaa pariinkin otteeseen. Sitä aiemmin vieroksumaani ”perinteistä” nuortenkirjallisuuden kuvastoa tarjoavat Riikosen tallimiljööseen sijoittuva, syömishäiriötäkin sivuava tarina sekä Nelli Hietalan viehättävä romanttinen etelänlomajuttu. Kokoelman päättävä Harry Salmenniemen teksti on (Haanpään ohella) valikoiman kokeellisin ja ainoa, joka ei nojaa tarinaan.
Tusinan tyyppisten antologioiden suurin viehätys on niiden tarjoama yllätyksellisyys. Etukäteen ei voi aivan varmaksi odottaa, mitä tuleman pitää. Ja vaikkei kaikesta itse pitäisikään, on todennäköisesti kuitenkin kohdannut jotain uutta. Tusinan tapauksessa myös paljon mieluista.
Petri Tamminen (toim.): Novellit 2000. Jyväskylä 2001: Gummerus. 136 s.
Gummerus, Nuoren Voiman Liitto ja Xerox järjestivät edellisvuosien tapaan myös vuonna 2000 novellikilpailun, jonka parhaimmistoa koottiin lakonisesti nimettyyn antologiaan Novellit 2000. Kokoelman on toimittanut kilpailun tuomaristoon kuulunut kirjailija Petri Tamminen. Tällaisten kisakokoelmien jälkikäteinen arvo on usein siinä, että ne sisältävät monella tapaa hyvin satunnaisen valikoiman tekstejä ja tekijöitä – ehkäpä sellaisia yhdistelmiä, joita ei voisi kuvitellakaan myöhemmin – tai sitten myöhemmin tunnetuksi tulleiden kirjailijoiden varhaisia tekstejä. Novellit 2000 ei tuota tässä mielessä pettymystä, ei myöskään genrekirjallisuuden salattuja helmiä metsästävälle.
Kisassa palkittiin kolme novellia. Niiden kirjoittajat olivat Harri Asikainen, Leena Mead ja Jemina Staalo. Kahdelta ensin mainitulta on valikoimassa mukana myös toiset tekstit. Asikaisen palkintotarina on puhdas rikosjuttu, kertomus kahdesta pikkunilkistä jotka päätyvät puolihuolimattomasti tappamaan entisen toverinsa velkojen perinnän yhteydessä. Hänen toinen novellinsa puolestaan on kuivan humoristinen suomalaisen juhannuksen kuvaus, jossa pieleen menee se mikä mennä voi. Asikaisen tekstit ovat oikein hyviä mutta eivät yhtään sen enempää.
Jemina Staalon novelli on itsetarkoituksellisen rankka kuvaus liftaavan teinitytön sadomasokistisesta yöstä. Staalo jatkoi samassa hengessä myöhemmin Pornoinho-kokoelmassaan. Tällainen inhorealistinen seksin, väkivallan ja yhteiskunnallisten aiheiden yhteenliittymä kuuluu mielikuvissani 1990-luvun kotimaiseen kirjallisuuteen, etenkin kun yhdistetään vielä Stadin slangiin. Toista aikansa ihannetta, sähkösanomamaisen tiivistä proosakerrontaa edustaa monikin kokoelman teksti, mutta Leena Meadin (eli kääntäjä Elina Meadin) palkittu teksti Jämät tekee sen kenties hienoiten. Se on hallittu kuvaus toimimattomasta perheestä isän kuoleman jälkeen.
Mielenkiintoarvoa antologian novelleista on kuitenkin kolmella muulla tekstillä: Tuomas Kyrö ja Essi Kummu (nimellä Kähkönen) esiintyvät varhaisilla kertomuksillaan, ihan eduikseen. Spefi-keräilijää kiinnostaa tietää, että mukana on myös M. G. Soikkelin ironinen divina commedia, jossa Taivas on jouduttu sulkemaan, koska verottajan toimivalta on yletetty kuolleisiinkin henkilöihin..
Veijo Meri: Aleksis Kivi. Näytelmä. Helsinki 1974: Otava. 92 s. Delfiinikirjat.
Näytelmä rakentuu kahdeksastatoista, keskenään vaihtelevan mittaisesta kohtauksesta. Alun prologi, jossa henkilöt tulevat kertomaan kyseessä olen draama, korostaa kokonaisuuden teennäisyyttä: Emme me edelleenkään tiedä, kuka ja millainen Kivi oikeastaan oli ja mitä hän ajatteli tai tunsi. Iso osa Merenkin tarjoamista tulkinnoista on nimenomaan tulkintoja, sivistyneitä ja perusteltuja arvauksia, epäilyjä ja todennäköisyyksiä. Tämä lienee yksi niistä seikoista, joiden vuoksi Kiven hahmo yhä edelleen niin kiehtoo.
Meri tuo esiin näkemyksessään Kiven leikillisyyttä ja herkkyyttä. Hänen Kivensä ei ole mikään vakavana taidettaan pohtiva patsas vaan elämää ja sen iskuja vaihtelevasti sietävä ihminen. Tätä korostaa sivuhenkilöiden typistyminen yksinkertaisemmiksi luonnepiirteiksi. Esimerkiksi Nervander esitetään liki lapsenomaisena fanipoikana ja veljet Albert ja Juhani hyvinkin jukolalaisina räyhääjinä. Ahlqvist ja Meurman nimittelevät (herkullisesti) toisiaan lavan yli kuin viisivuotiaat. Merkittävämmäksi sivuhenkilöksi nousee Merellä Charlotta Lönnqvist, jonka suhteesta Kiveen hän ei edes vihjaile vaan asettaa heidät yksiselitteisesti samaan makuuhuoneeseen. Kiven kirjallinen tuotanto lähes tulkoon maininnan varaan. Nervander kuolaa Nummisuutareita ja Seitsemän veljestä kuohuttaa paitsi kirjoittajansa elämää myös suomettarelaisia poliitikkoja. Pääpaino on kuitenkin nimenomaan ihmisessä.
Aleksis Kivi ei varmaankaan toimi pelkkänä näytelmänä, ilman ennakkotietoja. Se jättää paljon viittausten varaan, ja toisaalta moni teho rakentuu sille, että katsojalla/lukijalla oletetaan olevan jo kanonisoitu käsitys asioista. Nykylukijalla näytelmä ei ole millään tapaa enää ”uusi tulkinta” vaan viehättävä yritys dramatisoida elämää, joka on jo aika päiviä sitten hautautunut myytin alle.
Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja. Tampere 2014: Osuuskumma. 285 s.
Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittama novelliantologia Ruumiittomat on hieman erilainen kummitusjuttujen kokoelma. Teos onkin nimetty osuvasti, koska mistään perinteisistä haamuista ei suinkaan ole kyse monessakaan kertomuksessa. Ruumiittomien novellit rikkovat (hyvin tietoisesti) klassisen kummitustarinan mallia ja pyrkivät laajentamaan paitsi genren myös aaveen käsitteen rajoja. Joskus tulokset ovat pikemminkin kiinnostavia kuin erityisen hyviä, mutta mielestäni tällaisten antologioiden suola onkin uudet ja mielenkiintoiset tulokulmat.
Ruumiittomien kummitus voi olla aivan perinteinen, ihmismuotonsa ja luonteensa säilyttänyt henkiolento. Näin on esimerkiksi Minna Roinisen novellissa, jossa aave kuitenkin on vain yksi keino kertoa siitä, miten ihminen menee elämässään eteenpäin menetystenkin jälkeen. Myös Anne Leinosen tarinassa on hyvinkin traditionaalinen kummitus, joka yrittää päästä limbostaan houkuttelemalla sijalleen uutta sielua. Tässäkin kertomuksessa on kuitenkin kierteensä: varsinaista pahaa ei edusta aave vaan paikka, joka kerää kuolleita valtaansa. Muutoin kokoelmassa aave voi olla esimerkiksi rakennus (J. S. Meresmaa), syyllisyydentunnon kuvajainen (Heikki Nevala), sieluenergiasta kasautuva henkinen golem (Samuli Antila) tai peruna (Kari Välimäki).
Vaikka kummitusjuttu yleensä luetaan kauhukirjallisuuden piiriin, ei Ruumiittomien novelleista lopulta kovinkaan moni ole kauhua. Useimmiten liikutaan jossain (reaali?)fantasian laajan käsitteen alla. Välillä käydään myös muiden genrejen puolella, kuten Jussi Katajala paranormaalin dekkarin tai Shimo Suntila scifin. Kirjan päättävä Suntilan novelli on hieno ja surumielinen tunnelmapala, jonka miljöö on Kuu. Kaikkein villeimmät visiot tarjoillaan Taru Luojolan ja Maria Carolen kertomuksissa. Edellisen keskiössä on telaketjuilla liikkuva valtaisa kummitustivoli ja jälkimmäisessä yhä elävän ja seksileluksi myydyn irtokätensä jatkeena liikkuva aave.
Ruumiittomiin pätee pitkälti samat seikat kuin moniin muihinkin Osuuskumman antologioihin: Olen iloinen, että se on olemassa. Paljon siinä on lopulta melko yhdentekevää ja kertakäyttöistä – mutta nekin ovat vähintään kiinnostavia ja kirjoittajiensa tuotannossa paikkaansa puolustavia. Ja toisaalta erittäin hyviä tarinoita on riittävästi, jotta koko teos jää mieleen, no, kummittelemaan.
Eugene O'Neill: Vaaravyöhykkeessä. Yksinäytöksinen näytelmä. Porvoo–Helsinki 1948: WSOY. 41 s. Suom. Aune Brotherus. – Alkuteos In the Zone (1917).
Amerikkalainen Eugene O’Neill oli aikansa draamakirjallisuuden kiitetty ja palkittu realisti. Hänen tuotantoonsa kuuluu täyspitkien näytelmien lisäksi runsaasti lyhyempiä, yksinäytöksisiä töitä. Näitä suomennettiin toisen maailmansodan molemmin puolin kourallinen. Vaaravyöhykkessä on yksi neljästä brittiläiselle rahtilaiva Glencairnille sijoittuvasta näytelmästä, joiden pohjalta John Ford ohjasi elokuvansa Vaarallisilla vesillä (1940).
Vaaravyöhykkeessä sijoittuu hetkeen, jona alus on saapumassa sota-alueelle. Saksalaisten sukellusveneet voivat väijyä missä vain, ja huhut yli-inhimillisen ovelista ja juonikkaista saksalaisvakoojista kiertävät miehistön keskuudessa. Pelko saa miehet näkemään piruja sielläkin, missä niitä ei ole. Kun yhden miehistön jäsenen nähdään käyttäytyvän yöaikaan kummallisesti, se aiheuttaa epäilysten kierteen.
Pienimuotoinen, yhdeksän roolihahmon ja yhden tapahtumapaikan näytelmä on ytimekäs pisto ihmisluonnon kipukohtaan. Pelko ja viha saavat muutoin aivan järkevät miehet kuvittelemaan ympärilleen pahimmat kuviteltavissa olevat kauhut. Ja niin kuin valitettavasti usein käy, pelokas ja vihainen ihminen saa lajitoverinsa kärsimään. Tarkalla dialogilla O’Neill luo ahdistavan jännitteen ja synkkenevän tunnelman, joka ei lopussakaan saa muuta laukaisua kuin häpeän. Mikään hyvän mielen draama Vaaravyöhykkeessä ei ole.
Aune Brotheruksen suomennos on harmillisen vanhentunut. Lukudraamana se vielä menettelee, mutta esitettäväksi Vaaravyöhykkeessä ei enää tällaisenaan sovellu. Paljolti on kiinni yleiskielen sanaston muutoksesta, mutta Brotheruksen käännöksessä on myös runsaasti tyylillisiä virheitä. Nobel-kirjailijan tiiviin pikku näytelmän ei silti soisi unohtuvan. Sillä olisi taatusti sanottavaa nyky-yleisöllekin.
Tuomo Lahdelma, Pirkko Kainulainen & Urpo Kovala (toim.): Lyriikan kääntämisestä. Kääntäjäseminaari Jyväskylässä 26.6. - 27.6.1981. Jyväskylä 1982: Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitos. 113 s. [yksipuoliset lehdet]. Monisteita 17.
Kesäkuussa 1981 järjestettiin toista kertaa seminaari Jyväskylän yliopiston kääntäjäprojektin tiimoilta. Aiheena oli lyriikan kääntäminen, ja esimerkkitapauksina etenkin runoilijat Anna Ahmatova ja Emily Dickinson. Seuraavana vuonna yliopiston kirjallisuuden laitoksen monistesarjassa ilmestyi kokoelma seminaarin annista. Tuomo Lahdelman, Pirkko Kainulaisen ja Urpo Kovalan toimittama nide sisältää neljä seminaarissa pidettyä esitelmää ja alustusta, niiden pohjalta syntyneen keskustelun translitterointeja sekä liitteenä professori David Porterin edellissyksynä Jyväskylässä pitämän Dickinson-luennon translitteroinnin.
Paljon on tapahtunut niin runouden kuin kääntämisen maailmoissa sitten kesän 1981. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tällaisella silmäyksellä menneisyyteen voisi olla edelleen annettavaa. Päinvastoin ”vanhanaikainen” näkökulma saattaa auttaa näkemään asioita, jotka moderni maailma on jättänyt suotta varjoon. Seminaariesitelmien ajankohta on sikäli merkityksellinen, että 1970-luvun loppumisen myötä mitallinen runous oli lopullisesti lyöty kotimaisen ”vakavasti otettavan” runouden kentältä. Uusi suomenkielinen (julkaistu) runous oli lähes täysin vapaamittaista, mikä heijastui käännösrunouteenkin. Siksi on mielenkiintoista lukea kääntämisen problematiikasta nimenomaan kahden tiukasti mittaa hyödyntävän runoilijan kohdalla. Varsinkin Dickinsonin common metre -lyriikka avaa erittäin hedelmällisiä näkymiä muodon ja sisällön suhteeseen.
Esitelmöijät, etenkin Dickinsonista väitellyt Sirkka Heiskanen-Mäkelä, kannattavan hyvin pitkälle ajatusta, että käännöksessä on pyrittävä mahdollisimman tarkasta säilyttämään sisällön ja merkitysten lisäksi myös alkuperäistekstin muoto. Se tarkoittaa säkeiden ja painollisten tavujen määriä, loppu- ja muuta sointuisuutta, jopa merkityksellisiksi koettujen äänteiden säilyttämistä. Hieman humoristisiakin sävyjä vaade saa, kun erästä Helvi Juvosen Dickinson-käännöstä arvostellaan l-alkuisten sanojen puutteesta mutta kiitetään sentään siitä, että vastaavasti h-äänteitä on aika paljon.
Harmillista on, että osana seminaari järjestettyjen työpajojen antia ei ole kirjassa. Muutama runokäännös sentään on mahtunut mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti