Katsottua: huhtikuu 2026

Vittorio De Sica: Milanon ihme. Werner Herzog: Aguirre – jumalan viha

Vittorio De Sican Milanon ihme (Miracolo a Milano, 1951) on liki täydellinen yhdistelmä satumaista optimismia ja kirvelevää satiiria. Milanolaiseen hökkelikylään saapuu Candidelle vertoja vetävän myönteisesti kaikkeen suhtautuva nuorimies. Hän panee kurjaliston asiat uuteen kuosiin toiveikkuudellaan. Samalla irvaillaan porvarilliselle elämänmuodolle mutta osoitetaan myös yhteisön mahti. Kun joukko ryysyissään keskellä aaltopeltimajoja laulaa elämänsä ylistystä, siinä saa hollywoodilainen kaikein romantisointikin potkun perseelleen. Yltiöoptimismin pinnan alta kuplii silkkaa myrkkyä, niin kuin kuplii öljy hökkelikylän maanpinnan alla. Köyhästä ei lopulta välitä kuin toinen mokoma, ja joskus sekin on valmis myymään kaltaisensa turkiskauluksesta. Viimeinen kolmannes on yhteiskunnallista voimafantasiaa, kun kyläläisten avuksi laskeutuvat jumalaiset voimat. Katolilaisuus saa todennäköisesti enemmän osumia kuin protestantti tajuaakaan.

Yksi kaikkien aikojen kauneimpia elokuvia minulle on Werner Herzogin Aguirre – jumalan viha (Aguirre, der Zorn Gottes, 1972). Hypnoottisesti virtaava eteläamerikkalainen maisema äänineen kehystää julmaa, epäonnistumaan tuomittua Pizzarron espanjalaisretkikuntaa Amazonilla. Koreilematon ylöspano, Thomas Mauschin käsivarakuvaus, dokumentaristinen kerronta, minimalistinen replikointi ja Klaus Kinskin intensiivinen roolityö tekevät katselusta lähes henkisen kokemuksen. Elokuvan läpäisee alusta loppuun epätoivo, räpiköinti toivottaman tehtävän edessä. Periksi ei anneta, ja mieluummin menetetään järki kuin annetaan sille periksi, kun sen kehottaa luovuttamaan. Ihmisen jääräpäisyyttä on harvoin kuvattu yhtä vaikuttavasti kuin hulluuteen vajoavan konkvistadori Aguirren hahmossa. Katarttisen helpotuksen sallii vain Popol Vuhin tarkoin annosteltu musiikki.

 

Alfred Hitchcock: Revenge. Breakdown. The Case of Mr. Pelham. Back for Christmas.

Alfred Hitchcock Presents (myöhemmin The Alfred Hitchcock Hour) oli television antologiasarja, jossa ilmestyi vuosien 1955 ja 1965 välillä yhteensä 361 jaksoa. Niistä mestari itse ohjasi vain 17. Sarjan ensimmäisellä kaudella esitettiin niistä neljä, jokainen noin 25 minuutin mittainen (sisältäen Hitchcockin lakoniset johdannot). Kaikki ovat pienimuotoisia, ja niiden estetiikka muistuttaa muutaman vuoden päässä odottavaa Psykoa, joka toteutettiinkin pitkälti sarjan tekijöiden voimin. Mielenkiintoista on, että neljästä tarinasta kaksi kuuluu pikemmin kauhun kuin rikosfiktion piiriin.

Koko sarjan aloitti Revenge, jossa Vera Miles esittää hermoromahduksen kokenutta kotirouvaa. Aviomies (Ralph Meeker) löytää vaimonsa heidän kotinaan toimivasta asuntovaunustaan järkyttyneenä. Joku on hyökännyt tämän kimppuun, ja mies vannoo kostoa. Tarina on dialogivetoinen, ja Hitchcock rikkoo sääntöjään: iso osa alkuosasta on kuvattu ikään kuin läpi asuntovaunun seinän.

Jakso 7, Louis Pollockin tarinaan perustuva Breakdown, kertoo itsekkäästä yritysjohtajasta, joka lähes kuolee onnettomuudessa. Melkein koko tarina kerrotaan halvaantuneen miehen näkökulmasta ja häntä esittävän Joseph Cottenin sisäisen monologin kautta. Ruumis on liikkumatta, vaikka mieli sen sisällä elää. Breakdown on hieno kauhupala, joka on syystäkin televisiokerronnan klassikko.

The Case of Mr. Pelham, jakso 10, on Tom Ewellin taidonnäyte. Hän esittää miestä, joka alkaa kuulla outoja juttuja kaksoisolennostaan. Pienten takaumien kautta kerrottu tarina on moderni William Wilson -variaatio.

Back for Christmas (jakso 23) oli sarjan ensimmäisen kauden viimeinen Hitchcock-ohjaus. Siinä John Williamsin esittämä brittiherrasmies tekee yhtä aikaa viinikellaria että lähtöä Yhdysvaltoihin hössöttävän vaimonsa kanssa. Lajityyppiä tunteva tietää, miten hössöttäville vaimoille tapahtuu, kun mies päättää nousta tossun alta... kunnes on loppukäänteen aika. 

Hitchcockin ohjaukset nimikkosarjansa ensimmäisellä tuotantokaudella ovat kuin pienoiskuva hänen elokuvissaan: vankkaa perustyötä, mukana neljännes loistavaa jälkeä, paljon mustaa huumoria kaiken inhimillisen pahuuden keskellä. 

 

Lambert Hillyer: Dracula's Daughter. Robert Siodmak: Draculan poika: Erle C. Kenton: House of Frankenstein. House of Dracula.

Vuoden 1931 klassisen Universalin Dracula-elokuvan vanavedessä ilmestyi ensin muita hirviöelokuvia, ja sen jälkeen oli jatko-osien aika. Dracula's Daughter (1936) jatkaa aivan suoraan tilanteesta, johon edeltäjänsä jäi. Bela Lugosia ei enää nähdä vampyyrikreivinä, ja itse asiassa ainoastaan Van Helsingiä esittävä Edward Van Sloan toistaa roolinsa (tosin nyt Von Helsinginä). Tarinassa Draculan tytär haluaa varmistaa isänsä kuolleen, jotta saisi itse elää jälleen normaalia elämää. Kreivitär on traaginen hahmo, joka toteuttaa luontoaan vastoin tahtoaan. Gloria Holdenin tummapiirteinen, aristokraattisen eteerinen hahmotelma ei valitettavasti saanut samanlaista ikonista asemaa kuin moni muu Universalin kauhuhahmo. Kuitenkin hahmon, joka maalaa nuoria naisia muun muassa, homoeroottinen voima on vaikuttanut myöhempään vampyyrifiktioon suuresti. Elokuvan ohjannut Lambert Hillyer ei yllä alkuperäisen Draculan alkupuolen jylhyyteen, mutta hänen teoksensa on kokonaisuutena paljon verevämpi(!) ja tasaisempi. Loppupuolen montaaši on komea.

Vuonna 1943 suku laajeni Robert Siodmakin Draculan pojalla (Son of Dracula). Miljöö on siirtynyt Lontoosta Yhdysvaltoihin, jossa vaikuttaa muuan kreivi Alucard. Tarina alkaa ikään kuin kesken tapahtumien ja pitää kreiviä pitkään hieman sivussa. Mysteeritarinan vaihtuessa kauniin kartanonperijättären ja vampyyrin romanssiksi ollaan todellisen "southern gothicin" äärellä. Nuoremman Lon Chaneyn vampyyrissa on ylevää vaikuttavuutta, joka istuu miljööhön luontevasti. Tyylillisesti Poika on edeltäjiään siloitellumpi mutta samalla toinen jalka visusti campin puolella. Erikoisefektit vaihtelevat kumilepakoista vaikuttaviin muodonmuutoksiin. Toisaalta lavastus on komeaa, ja maisemanvaihdos tekee tarinalle hyvää. Kamera-ajot studioon lavastetuilla New Orleansin rämeillä ovat hienoja. Harmi, että kerronta nojaa hyvin vahvasti dialogiin.

Seuraavan kerran Dracula esiintyi Siodmakin tarinaan perustuvassa, Eric C. Kentonin ohjaamassa elokuvassa House of Frankenstein (1944). Vankilassa viruva, tohtori Frankensteinin oppeja seuraava hullu tiedemies Niemann kaappaa kiertävän showmiehen kokoelman, johon sisältyy Draculan luuranko. John Carradine tekee ensimmäisen suorituksensa Draculana, joka on paljon entisiä sulavampi herrasmies jonka hypnoottis-magneettinen katse vetää vertoja Lugosille. Kreivin aikaa kestää kuitenkin alle puolet elokuvasta,  Loppuoli ollaan Chaney juniorin susimiehen maisemissa. Samalla matkaan lyöttäytyy syväjäädytetty Frankensteinin hirviö. Koska Boris Karloff esiintyy elokuvan tohtoria, hirviön roolin ottaa sivuosavakio Glenn Strange. Elokuvana House of Frankenstein on jo ehdan campin puolella ja kokonaisuus on erittäin epätasainen. Visuaalisestikin heilutaan niin gotiikka ja kuin scifin puolella. Silti hirviöiden jaettu universumi enteilee jo tulevien aikojen vastaavia ja on sellaisenaan kunnianhimoinen.

Hirviösekoilu jatkui Kentonin ohjaamassa House of Draculassa (1945). Jälleen uusi tohtori pääsee osallistumaan geenitalkoisiin. Apua ovat hakemassa niin Carradinen Dracula kun Chaneyn susimies, jotka kumpikin haluavat päästä eroon yliluonnollisesta olemassaolostaan. Pääpaino on jälkimmäisessä, joka on kuin traaginen nykymies: kerjää itsetuhoista sääliä ja rakastuu jokaiseen naiseen, joka haluaa pelastaa hänet. Siinä sivussa löytyy jälleen tuhoutumaton  Frankensteinin hirviökin (joka pääsee vauhtiin taas vasta lopuksi), ja arvon tohtori löytää itsestään hirviömäiset puolet. Visuaalisesti House of Dracula sisältää hienoja ideoita, mutta sen käsikirjoitus on silkkaa hassuttelua, joissa varioidaan vanhoja ideoita yleisön odotusten mukaan. Uutta on lähinnä se, että kyttyräselkä on kaunis nainen. 

 

Volker Schlöndorff: Peltirumpu 

Volker Schlöndorffin Peltirumpu (Die Blechtrommel, 1979) on niitä elokuvia, joita pitää yhtenä kaikkien aikojen parhaista, kun sen sattuu muistamaan. Joo, onhan se liian ironinen käydäkseen sydänjuuriin ja niin koketeeraava, ettei sen rehellisyydestä voi olla aivan varma. Silti se osoittaa niin vaikuttavaa taiteenlajin hallintaa, että joka hetkestä on pakko nauttia – jopa silloin, kun sisältö on ristiriidassa nykymaailman arvojen kanssa.

Günter Grassin romaaniin perustuva elokuva kertoo nousevan kansallissosialismin aikana elävästä puolalaisesta Oskarista, joka aikuisten maailmaa tarkkailtuaan päättää kolmevuotiaana lakata kasvamasta. Ikuiseen lapsenkehoon jäänyt Oskar kantaa mukanaan paitsi leikkirumpuaan myös mustasukkaisuutta polyamorisesta äidistään, jolla on suhde aviomiehensä lisäksi serkkuunsa.

Peltirumpu on kiehtova sekoitus maagista realismia, satiirista historiankirjoitusta ja alati eläväistä elokuvakerrontaa. Se ei tyydy muutamaan filmaattiseen tai narratiiviseen temppuun vaan yllättää jatkuvasti mutta ilman, että kikkailu tuntuisi tarpeettomalta; se on täysin linjassa tarinan herkullisten kummallisuuksien kanssa. Schlöndorffin ohjauksessa humoristinen aines yhdistyy saumattomasti vakavampiin, traagisiin kerroksiin. Kohtaus valssaavasta natsien suurkokouksesta menee samaan sarjaan Fellinin kukkais-Mussolinin kanssa. Toisaalta esimerkiksi usea Oskarin äidin kohtaus on syvän inhimillinen. David Bennent on ilmiömäinen pääosassa, roolin ongelmallisuuksista huolimatta, mutta vielä upeampi on Angela Winkler äitinä.

Katsottua: lokakuu 2025

 Harry O. Hoyt: Kadonnut maailma.

Harry O. Hoytin ohjaama Kadonnut maailma (The Lost World, 1925) on edelleen yksi parhaista Arthur Conan Doyle -filmatisoinneista. Doylen romaani on pinnaltaan kepeä mutta yllättävän postmoderni seikkailukertomus sisältää myös kuolevan britti-imperiumin kaikuja, mutta sellaiset sävyt on siistitty pois elokuvaversiosta. Elokuvana Kadonnut maailma on puhdasta viihdettä ja modernin erikoistehostetoiminnan esivanhempi.

Maineeltaan kiistanalainen professori Challenger väittää löytäneensä Etelä-Amerikasta alueen, jolla yhä edelleen elää muinaisia dinosauruksia. Todistaakseen puheensa hän kokoaa retkikunnan, jonka tehtävänä on lähteä tutkimaan professorin väitteitä. Paikka tietenkin löytyy, ja seikkailijat joutuvat moniin täpäriin tilanteisiin dinosaurusten, uhkaavien apinaihmisten ja purkautuvan tulivuoren puristuksessa.

Välittömin viehätys Kadonneessa maailmassa johtuu sen tehosteista. Willis O'Brienin, joka pian jatkaisi King Kongin elävöittämiseen, stop motion -animaatio on yhä vaikuttaa, vaikka toki voi tuntua kömpelöltä nykyaikaisen cgi:n rinnalla. Efektien varjoon jää helposti kaikki muu, mikä elokuvassa toimii: Se on muutenkin hyvän näköinen, ja esimerkiksi kerronta on tavattoman luistavaa. Osuva on myös roolitus. Hahmot saavuttavat mukavasti romaaniesikuviensa elkeet. Jopa itse Challenger, joka kirjassa kuvataan suorastaan geoteskin valtavaksi, herää henkiin Wallace Beeryn nahoissa. Vaikka Beery ei ole sen suurempi kuin kukaan muista elokuvan miesnäyttelijöistä, hänen olemuksessaan on suhteettomuutta ja valtavaa uhmaa, joka korvaa fyysisiä mittoja.

Vuoden 2000 restaurointi ei ole aivan täydellinen, vaan myöhemmin Kadonneeseen maailmaan on saatu liitettyä lisää kuvaa. Muutoin se puolustaa edelleen paikkaansa varsin toimivana leikkauksena Robert Israelin musiikki on turvallista mutta tavoittaa elokuvan hengen mainiosti.

Ensimmäisen kerran kommentoin Kadonnutta maailmaa jo yli kymmenen vuotta sitten.

Mervyn LeRoy: Vaarallista kylvöä

Mervyn LeRoyn ohjaus Vaarallista kylvöä (The Bad Seed, 1956) perustuu William Marchin romaaniin Pimeät leikit ja siihen pohjautuvaan Maxwell Andersonin näytelmään. Psykologisen kauhukertomuksen aihio on kuin Manaajan esiaste. Yliluonnollisuuksien sijasta vain pahuutta selittää psykoanalyysi.

Parempiparkainen kotirouva alkaa epäillä kahdeksanvuotiasta tytärtään Rhodaa, kun tämän koulutoveri hukkuu retkellä. Vainaja on voittanut aiemmin käsialakilpailun, mistä haluamansa samaan tottunut Rhoda on ollut katkera. Lisäpontta äidin pelkoihin tuo hänen omasta lapsuudestaan taas pintaan nouseva ajatus, ettei hän olekaan vanhempiensa lapsi. Johtuuko pahuus kasvatuksesta vai onko se sittenkin periytyvää?

Elokuvan freudilainen viitekehys on jokseenkin selittelevä, mutta muutoin The Bad Seed esittää vastauksia samoihin kysymyksiin kuin mainittu Manaaja toista kymmentä vuotta myöhemmin: mikä lapsia nykyään vaivaa?

Näytelmä elokuvan takana paistaa selvästi läpi, sillä kerronta nojaa vahvasti dialogiin. Kuitenkin LeRoyn ja kuvaaja Harold Rossonin yhteistyö tarjoaa myös muutamia kuvauksellisia oivalluksia. Niiden lisäksi The Bad Seedin ehdoton vahvuus ovat sen loistavat näyttelijät, joista osa toistaa teatterissa tekemänsä roolin.

Vaarallista kylvöä on ajalleen poikkeuksellisen rohkea elokuva käsitellessään toisaalta lapsen pahuutta, toisaalta äidin romahtamista kasvatustyön mahdottomuudessa. Vastaavia teemoja alkoi pulpahdella pintaan amerikkalaisessa elokuvassa enemmän vasta seuraavilla vuosikymmenillä.

Vittorio De Sica: Indiscretion of an American Woman

Hollywoodin tuottajamoguli David O. Selznick halusi tuoreelle vaimolleen Jennifer Jonesille elokuvan näyttää taitojaan. Ohjaajaksi valikoitui Vittorio De Sica, pohjatekstiksi Cesare Zavattinin novelli ja käsikirjoittajan paikalla tuulen mukana pyyhälsivät niin Alberto Moravia kuin Truman Capotekin. Kuten odottaa saattaa, elokuvan tekoprosessi oli hirveää vääntöä – Selznick kun ei tunnetusti halunnut päästää muita kukkoja tunkiolleen. Niinpä sitten kun Stazione termini eli Terminal Station (1953) oli lopulta valmis, tuottaja silpoi siitä kolmanneksen pois, liitti alkuun irrallisen ja turhan prologin ja julkaisi sen nimellä Indiscretion of an American Woman.

Nyt katsomani versio on nimenomaan tuo jälkimmäinen, joskin ilman mainittua prologia. Tunnin mittaisenakin elokuva on vaikuttava – joskin pikakelauksen ja kollaašin tunteesta ei koskaan pääse irti. Vaikka Selznick yrittää pakottaa tarinasta yksinkertaista rakkausdraamaa, DeSican visio välittyy siltikin.

Amerikkalaisrouva on lomamatkallaan Italiassa kohdannut amerikan–italialaisen miehen ja rakastunut tähän. Stazione termini kuvaa lähtöä: nainen on nousemassa junaan mutta jää vielä yöksi asemalle selvittämään välinsä miehen kanssa. Hullu rakkaus ei voi lopulta kuin epäonnistua, mutta toteutumattomat mahdollisuudet ja valintojen epävarmuus säilyvät.

DeSican lisäksi komeaa jälkeä tekee myös kuvaaja G. R. Aldo. Jylhä mustavalkokuvaus tekee roomalaisasemasta dramaattisen ympäristön. Pääparin ympärillä on jatkuva hulina, joka tuo mieleen Jacques Tatin elokuvien ihmisjoukot. Kontrasti huvittavankin taustamaiseman ja päähenkilöiden syvien tunteiden välillä on vaikuttava. Jones onnistuu roolissaan naisena, jolle päätöksen tekeminen on repivän vaikeaa. Montgomery Clift häntä vastassa sen sijaan jää vähäulotteiseksi raasuksi.

Richard Fleischer: Rikollinen vietti

Aikansa kohuttu rikostapaus, niin sanottu Leopoldin ja Loebin tapaus 1920-luvun Chicagossa, kääntyi vuosikymmenet myöhemmin pariksikin merkittäväksi elokuvaksi. Alfred Hitchcockin Köysi on näistä tunnetumpi mutta Richard Fleischerin Rikollinen vietti (Compulsion, 1959) parempi. Se pohjautuu paitsi itse tapaukseen myös siitä kertovaan Meyer Levinin romaaniin.

Kaksi itseään nietzscheläisenä yli-ihmisenä pitävää oikeustieteen opiskelijaa on päättänyt kerätä erilaisia kokemuksia ilman, että antavat tunteille mitään arvoa. Lopulta tämä johtaa 14-vuotiaan koulupojan murhaamiseen. Täydelliseen rikokseen pyrkiminen kaatuu inhimillisiin erheisiin, ja nuorukaiset päätyvät oikeuden eteen. Elokuva kuvaa tarkkaan kahden huippuälykkään mutta epätasapainoisen nuoren epätervettä suhdetta – enkä tarkoita nyt verhottua homoseksuaalisuutta vaan esimerkiksi heidän välistään valtasuhdetta – ja etsii syitä rikokseen muun muassa kasvatuksesta ja sosiaalisesta sopeutumattomuudesta.

Rikollisen vietin näyttelijät saivat poikkeuksellisen yhteispalkinnon Cannesissa: pääosien huikea Dean Stockwell ja Bradford Dillman sekä heidän puolustusasianajajaansa esittävä Orson Welles palkittiin "parhaana näyttelijänä". Wellesin pitkä monologi on yksi oikeussalidraaman hienoja loppupuheenvuoroja (hahmon esikuvan, Clarence Darrow'n, puhe kesti tosielämässä kahdeksan tuntia). Näiden kolmen lisäksi vaikuttavan suorituksen tekee myös E. G. Marshall syyttäjän roolissa.

Richard Fleischer on erikoinen ohjaaja siinä mielessä, että hän on enemmän kuin pelkkä pätevä ammattimies muttei kuitenkaan vaikkapa mainitun Hitchcockin tapainen auteur. Hän onnistuu parhaimmillaan, kuten Rikollisessa vietissä, tekemään vaikuttavaa elokuvataidetta, mutta hänen elokuvistaan on vaikea osoittaa mitään ohjaajalleen tyypillistä visiota tai erityistä yhdistävää elementtiä. Osittain tämä lienee seurausta studioiden toiminnasta – Fleischer nähtiin niissä nimenomaan työläisenä, joka teki tasaisen hyvää jälkeä.

Jalmari Helander: Sisu

Jos Rambo olisi matkannut pitämään orgioita Kunniattomien paskiaisten kanssa Rovaniemen markkinoille, olisi yhdeksän kuukauden päästä saattanut kuoriutua jotain Jalmari Helanderin Sisun (2023) kaltaista. Sisu on suomalaisen miehen voimaantumisfantasia: kun perhe on viety ja kotimaa palaa, niin ainakin omalla työllä hankitusta omaisuudesta pidetään kiinni viimeiseen asti.

Suomalaisilla ei ole kovinkaan monta ikiaikaista viitekehystä, johon mies voisi kohdentaa maskuliinienergiansa virtauksia, mutta onneksi on toinen maailmansota. Sodassa vastustajan ”kuolemattomaksi” nimeämä sissi on vetäytynyt Lappiin etsimään kultaa, mutta sielläkin ikävät ulkomaalaiset tulevat häiritsemään juuri, kun suuri saalis on löytynyt. Ei siinä auta kuin näyttää, miten täkäläisellä sisulla kaataa yksin vaikka pikku armeijan.

Elokuvana Sisu lainaa rutkasti edellä mainitusta Tarantinon elokuvasta. Tarinan jako ”lukuihin” on suora laina, eivätkä natsit ole oikeita natseja vaan englantia puhuvia Korkeajännitys-sakuja. Englannin käyttö ja päähenkilön yliluonnollinen selviytymisvietti etäännyttävät tapahtumia todellisuudesta niin paljon, ettei kukaan vahingossakaan kuvittele katselevansa mitään realistista. Elokuva ei toisaalta kuitenkaan naura itselleen riittävästi. Ironia ei varmasti ole peittänyt monen katsojan tuntemaa isänmaallista ylevyyttä. Verisen väkivallan runsaus tuo mieleen myöhempien aikojen Rambo-elokuvat, mutta siinä missä niiden läträys on riemastuttavaa, Sisun tyyli tuntuu vaivaannuttavalta.

Sisun pelastava tekijä on Jorma Tommilan pääosasuoritus. Turhia puhumattomaan rooliin Tommilan jäyhänkarismaattiset kasvot ovat omiaan. Hänen kärsimyksiinsä (ja ilmeiseen sotatraumaansa) on paljon helpompi uskoa kuin Sylvester Stallonen botox-pumpattuun Ramboon. Toki muutkin näyttelijät hoitavat leiviskänsä asiallisesti ja saavat sarjakuvahahmot liikkumaan. Oikeastaan sama pätee ohjaukseen: Helander tekee sujuvaa elokuvaa virheittä, ”juuri niin kuin pitää”. Valitettavasti se tarkoittaa myös yllätyksettömyyttä. Mutta sehän kyllä tuntuu purevan katsojiin.

David Fincher: The Game – oletko valmis peliin?

David Fincherin ohjaama The Game (joka Suomessa sai todella hölmön alaotsikon) vuodelta 1997 on kuin käänteistä Hitchcockia: mies on oikea mutta kaikki muu väärää. Toisaalta se osuu elokuvahistorian vaiheeseen, jossa kerrottiin enenevissä määrin tarinoita siitä, miten todellisuuteen ei voinut luottaa. Matrix ja Truman Show kertoivat omanlaisensa näkemykset heti seuraavina vuosina.

The Game on kuvaus valtaisin kokoluokan "alternative reality gamesta", aiheesta jota on käsitelty fiktiossa aina G. K. Chestertonin vuoden 1905 Club of Queer Trade -novellikokoelmasta asti. Itsekäs ja kylmä sijoituspankkiiri joutuu puolihuolimattomuuttaan mukaan peliin, jossa hän joutuu kyseenalaistamaan muut ihmiset ja heidän motiivinsa. Kaikki on yhtä peliä – tekaistua todellisuutta – tai ehkä sittenkin häntä vain huijataan eikä mitään peliä edes ole. Sellaisenaan The Game on myös vainoharhaisuuteen vajoamisen kuvaus. Miltä maailma tuntuu, kun mihinkään ei voi luottaa ja kukaan ei välttämättä ole sitä mitä pitäisi. Elokuvan seesteinen lopetus näyttäytyy siksi ironisena – Fincher itse on verrannut sitä Dickensin Joulutarinaan – tai ehkä se sittenkin on vain suurta kusetusta?

Jos tarinaa lähtisi perkaamaan tarkasti, se ei olisi niin tiivis ja vakuuttava kuin elokuva antaa ymmärtää. Fincher kuitenkin pitää koko jutun niin taidokkaasti ohjauksessaan, että katsoja hyppää itsekin peliin antaumuksella. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aseet otetaan esiin, peli tuntuu menettävän uskottavuuttaan, mutta sittenkin se saa kammettua itsensä kuiville. Paljolti on kiitos ohjaajan taidokasta rytmitystä ja toisaalta Michael Douglasia pääosassa. Douglas, joka esiintyy joka ikisessä kohtauksessa, on täydellinen roolissaan hiljalleen hajoavana tärkeilijänä.

Ken Loach: Poika ja haukka

Ken Loach oli pienen ihmisen asialla jo 1969, kun hän ohjasi läpimurtoteoksensa Kes eli Poika ja haukka).Barry Hinesin romaaniin A Kestrel for a Knave (1968) pohjaava elokuva on kaunis lapsuuden unelmien kuvaus. Billy on työläispoika, jota tölvivät kotona isoveli (ja kädettömyyttään yksinhuoltajaäiti) ja koulussa niin oppilastoverit kuin alati karjuvat opettajat (jakso tärkeilevän liikunnanopettajan kanssa on herkullinen!). Merkityksellisyyttä elämäänsä hän saa haukasta, jota alkaa kouluttaa.

Loachin vähäeleisen tyylin katkaisevat haukkakuvat, joissa on toteavuuden lisäksi muunkinlaista voimaa. Vaikka lintu on sidottu naruun, on näissä kohtauksissa tunne vapaudesta. Billyn ja haukan yhteistyö on kuin tanssia, joka hengittää aivan eri tavoin kuin tukahdutettu arki. David Bradleyssä on pääroolissa autenttista kasvuiän herkkyyttä, joka tuo mieleen Truffaut'n Doinel-elokuvat. Ihan oman viehätyksensä Kesiin tuo vahva Yorkshiren murre, jota tosin on laimennettu jälkidubbauksessa.

Katsottua: elokuu 2025

Trần Anh Hùng: Vihreän papaijan tuoksu. Jennifer Kent: The Babadook

Euro–amerikkalaisen elokuvan keskeltä on välillä hyvä kurkistaa vähän muuallekin. Tiedä sitten, onko Trân Anh Hùngin Vihreän papaijan tuoksu (Mùi đu đủ xanh, 1992) tarpeeksi muuta. Vaikka ohjaaja ja näyttelijätovat etnisesti vietnamilaisia, on elokuva silti ranskalainen tuotanto. Ranskalaisuus tosin taitaa näkyä lähinnä Benoît Delhommen taiturimaisessa kuvauksessa. Muuten hidastempoinen elokuva suorastaan läähättää Vietnamin hellettä. Loppujen lopuksi hyvin pienimuotoinen tarina palvelustytöstä, joka kasvaa traumojaan hoivaavassa perheessä ja päätyy varakkaan muusikkomiehen sisäköstä puolisoksi, elää nimenomaan kuvissaan ja tempossaan. Hengityksenomaisesti Vihreän papaijan tuoksu liukuu edespäin vähin sanoin mutta paljonpuhuvin kuvin. Hahmojen väliset jännitteet aistii pikemmin kuin ymmärtää, ja henkilökohtaiset tragediat muuttuvat kohtauksiksi laajassa jatkumossa, ei toisiaan merkityksettömämmiksi mutta osaksi jotain suurta, joka tässä tapauksessa on palvelustyttö Mùin elämä.

Australialaisen Jennifer Kentin The Babadook (2014) näyttää kauhuelokuvalta ja osittain sitä onkin. Sen ydin on kuitenkin jotain kauhistuttavampaa. Amelia on yksinhuoltaja, jonka mies kuoli kyytiessään vaimoaan synnytykseen ja jonka kuusivuotias lapsi vaatii erityistukea käytöksensä vuoksi. Hän on loputtoman väsynyt elämän vaatimuksiin eikä olen käsitellyt puolison kuolemaakaan. Uupumuksen sumussa häntä ja hänen lastaan alkaa pelotella elokuvan nimihahmo, lastenkirjan painajaismainen hirviö. Vaikka tarina etenee kauhutarinamaisin kääntein, hiljaa hirviön läsnäoloa ja voimaa kasvattaen, aivan kovimpiin horror-tehoihin The Babadook ei ihan yritäkään. Ja se onkin oikea ratkaisu. Tarina on nimittäin pohjimmiltaan uupumuksen kuvaus, joka näyttää millaisen todellisuuden ja kuvitelmien ja pelon ja hallinnan menettämisen rajapinnalla kaikkensa antanut ihminen horjuu, kun häneltä viedään lepo ja kiristetään vielä hiukan lisää. Onko Babadook todellinen, äidin ja lapsen kimppuun hyökkäävä mörkö vai onko se äidin traumatisoituneen ja voipuneen mielen luomus, sillä ei oikeastaan ole edes väliä. Essie Davis äitinä välittää katsojalle väsyneen vanhemman koko kauhun.

Vittorio De Sica: Finzi-Continin puutarha. Toivo Särkkä: "1918" – mies ja hänen omatuntonsa

Vittorio De Sican alakuloiseksi käyneen uran viimeinen huippukohta oli Finzi-Continin puutarha (Il Giardino dei Finzi-Contini, 1970). Italialaiset elokuvantekijät ovat osanneet vaikuttavasti yhdistää nostalgisen synkkään, etenkin kun ovat kuvanneet fasismin aikaa maassaan. Siitä De Sicankin elokuvassa on kyse. Sen polttopisteessä on kahden juutalaisen nuoren pari: erittäin rikkaan ja omiin oloihinsa eristyvän perheen tytär sekä yrittäjäperheen poika, joka on jo lapsesta ollut rakastanut tyttöön. Rakkaus ei ole täysin yksipuolista muttei myöskään avoimen ilmiselvää. Sen kipuilua seurataan 1930-luvun kovenevassa asenneilmapiirissä, jossa juutalaisten oikeuksia jatkuvasti kavennetaan. Edes yläluokan ympärilleen rakentamat muurit eivät lopulta suojele, kun noutaja tulee. De Sica käsittelee Giorgio Bassanin romaaniin perustuvaa tarinaa herkästi, ymmärtäen. Nuori epävarma ja eriparinen rakkaus tuntuu juuri niin voimakkaalta ja silti hauraalta kuin se yleensä onkin. Aivan yhtä epävarmaa ja haurasta on lopulta elokuvan henkilöiden elämäkin.

Suomalaiset eivät ole onnistuneet yhtä hyvin menneisyytensä tilinteossa, ei ainakaan sisällissodan osalta. Toivo Särkän "1918" – mies ja hänen omantuntonsa (1957) yrittää kuitenkin tosissaan. Valitettavasti Jarl Hemmerin romaanin filmatisointi on kuitenkin erittäin epätasainen. Tason vaihtelu ärsyttää tavallista enemmän, sillä Särkän elokuvan loppupuoli oli parhaimmillaan loistelias. Harmillista kyllä, alkupuoli sitten onkin hyvin kömpelö. Uskonsa kanssa sisällissota taustallaan horjuva pappi kamppailee seksityöläiseen kohdistuvien himojensa kanssa. Nuoren "langenneen naisen" ja viettien ajamaa menneisyyttään kammoavan hengenmiehen lähentyminen on lähinnä epäuskottavaa ja vaivaannuttavaa. Kun sitten pariskunta päätyy erilleen, alkaa elokuva ryhdistäytyä. Suomenlinnan vankileirin kauhuissa pappi löytää taas uskonsa ja suorastaan pyhittyy. Loppupuolisko tarjoaa paitsi tunnetta ja ajateltavaa myös komean jylhiä kuvia sekä muutamia upeita henkilötyypittelyjä. Jos koko 1918 jylisisi eteenpäin yhtä varmasti kuin loppujakso, se voisi olla merkittävä klassikko. Nyt se jää harmittamaan liiaksi.

John Carpenter: Pako New Yorkista. Säpinää Chinatownissa

Vaikka John Carpenter liitetään yleensä kauhuelokuvaan, ehti hän tehdä myös jokusen toimintaleffan, jotka ovat ehtaa pulpia. Pako New Yorkista (Escape from New York, 1981) sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, vuoteen 1997, jolloin Manhattanin saaresta on tehty valtaisa vankila ja jolloin maailma on suursodassa. Terroristi-iskun vuoksi Yhdysvaltain presidentti katoaa New Yorkiin, ja häntä pelastamaan lähetetään entinen sotasankari ja nykyinen rangaistusvanki Snake Plissken. Elokuva alkaa melko vakavana tieteistoimintana, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun vankien ”herttua” järjestää gladiaattorihenkisen vapaapainiottelun pesäpallomailojen kanssa, homma saa rehdin roskin auran ympärilleen. Pako New Yorkista on kieli vahvasti poskessa tehty dystooppinen rymistely, jonka ironinen loppu kuuluu jalometalleihin. Auteur Carpenterin hieno oivallus on roolittaa mukaan jokunen vanha länkkärikasvo – tarina ei lopulta ole kaukana klassisesta westernistä. Elokuva on nautittavan kompakti rykäisy, joka saa voimansa siitä, että se malttaa pitää kasvonsa peruslukemilla koko ajan.

Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Little China, 1986) sen sijaan ei edes yritä piilottaa naurettavuuttaan. Se on rehellisen hölmö, itsetietoisen camp. San Franciscon kiinalaiskortteleissa on meneillään paitsi jengisota myös fantastisempaa: on ikivanha tietäjä joka tarvitsee vihreäsilmäisen naisen vaimokseen, on muutama vähäisempi ukkosjumala, on kummallinen karvamonsteri ja leijuva monisilmäinen limapallero. Ja sitten on Kurt Russellin esittämä rekkakuski, joka hoitaa homman. Säpinää Chinatownissa on oikeastaan hongkongilaistyyppinen kung fu -fantasia, jonka keskelle punaniskapäähenkilö tiputetaan viitteeksi amerikkalaiskatsojille. Elokuvan huumori ei taatusti aukea jokaiselle, mutta itse nautin siitä suunnattomasti. Suurella budjetilla tehty reikäpäisyys ei missään vaiheessa muutu itsetarkoitukselliseksi, vaan Carpenter pitää koko ajan tarinan etenemisen polttopisteessä. Komeastihan se sitten rullaakin. Säpinää Chinatownissa on niitä harvinaisuuksia, joissa huono maku ja ammattitaito kohtaavat.

Katsottua: joulukuu 2021

Philip Noyce: Catch a Fire. Sydney Pollack: Tulkki

Phillip Noycen ohjaama Catch a Fire (2006) sijoittuu vuoden 1980 Etelä-Afrikkaan. Musta väestö kapinoi apartheid-politiikkaa vastaan, ja valkoiset afrikaanerit yrittävät pitää valta-asemaansa väkivallalla ja pelottelulla. Keskiössä on Patrick Chamusso, ihan oikea historiallinen henkilö, jota väärin perustein syytetään terrori-iskusta. Nöyryytyksen jäljiltä hänestä oikeasti tulee aktivisti. Tarina on vaikuttava ja yksittäisissä kohtauksissa on todistusvoimaa. Kokonaisuus jää kuitenkin turhan pinnalliseksi ollakseen aidosti koskettava. Elokuva ei mene ihon alle yrityksestä huolimatta. Vahvimpia ovat laulukohtaukset, joissa on joukkovoimaa.

Myös Sydney Pollackin viimeinen ohjaus, Tulkki (The Interpreter, 2005), alkaa eteläisessä Afrikassa. Nopeasti siirrytään Yhdysvaltoihin seuraamaan YK:ssa työskentelevää tulkkia, joka joutuu osaksi Mugabea muistuttavan afrikkalaisdiktaattorin salamurhajuonta. Elokuva on tiukka trilleri ja ihan fiksukin, Hitchcockin perillisiä. Alfred-setään viittailaan paljonkin: Sabotaasin bussi, Vaarallisen romanssin YK-rakennus, Takaikkunan naapuritiirailu... Hitchcockilaisia ovat juonen aukot ja epäloogisuudet, mutta kukapa niistä liikoja välittää.

Sydney Pollack: Firma. Joel Schumacher: Koston liekit

Sydney Pollackin Firma (The Firm, 1993) oli ensimmäinen Grishamin romaanin elokuvaversio. Idea sinänsä on hyvä: nuori asianajajanplanttu päätyy lakifirmaan, joka paljastuu kulttimaiseksi järjestäytyneen rikollisuuden käsikassaraksi. Valitettavasti elokuva on hengetön ja epätasainen. Yhtään ei auta, että pääosassa on Tom Cruise, jolla ei tässä vaiheessa ole edes ylisuurta egoa, joka korvaisi näyttelijäntaitojen puuttumista.

Joel Schumacherin Päämies (The Client, 1994) on paljon verevämpi juttu. Nuori poika todistaa, miten rikollisten asianajaja tekee itsemurhan ja sitä ennen paljastaa murhatun poliitikon ruumiin sijainnin. Poika joutuu viranomaisten ja valtapelien nappulaksi. Tommy Lee Jones on harvinaisen velmu julkisuudenkipeänä syyttäjänä. Ei erityisen syvällinen elokuva mutta pätevää viihdettä joka tapauksessa.

Oliver Stone: Wall Street – Rahan ja vallan katu. Wall Street – Money Never Sleeps

Ensimmäinen Wall Street vuodelta 1987 on vahva elokuva riistokapitalismista, osakepelaamisesta, loputtomasta ahneudesta ja monesta muusta 1980-luvun hyveestä. Se on monella tapaa oivaltava läpileikkaus yhdestä läntistä maailmaa määritelleestä aikakaudesta. Nuori pörssimeklari hankkiutuu häikäilemättömän nurkanvaltaajan kuvioihin. Jälki on aluksi niin kaunista kuin juppinousukkaalta voi olettaa – ja lopuksi niin rumaa kuin pitääkin. Moni kuulemma päätyi pörssihommiin Wall Streetin nähtyään. Minua se kannustaa kyllä ihan päinvastaiseen. Itselleni parasta ovat toistuvat rivit 80-luvun mikrotietokoneita. Michael Douglasin Gordon Gekko oli Oscar-ainesta. Kaipa ihan syystä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin, 2008, Yhdysvaltoja ja muutakin maailmaa järisytti valtaisa finanssikriisi. Stone katsoi, että oli aika Gekkon uudelle tulemiselle. Wall Streetin jatko-osassa (2010) ei enää eletä juppien nousukautta vaan talouskuplan puhkeamispistettä. Fokuksessa on uusi märkäkorva, itse asiassa Gekkon tuleva vävy, joka todistaa läheltä ennennäkemätöntä markkinoiden syöksyä ja sen taustalla olevaa juonittelua. Elokuvassa on paljon tarkkasilmäistä mutta niin on myös saarnaavuutta. Se on Stonelta aina vähän uuvuttavaa. Kakkososa ei ole edeltäjänsä veroinen mutta ihan sujuva pamfletti silti. Parasta siinä on 95-vuotias Eli Wallach viimeisessä roolissaan pitkässä elokuvassa.

Brian Levant: Lumihauvat. Isäni on turbomies

Lumihauvoissa (Snow Dogs, 2002) kalifornialainen hammaslääkäri saa kuulla olevansa adoptoitu ja että hänen biologinen äitinsä Alaskasta on testamentannut hänelle koiravaljakon. Tarina kulkee yllätyksettömänä hyvän mielen elokuvana, jossa on kieltämättä ihan viehättävää Villi pohjola -värinää. En kyllä ymmärrä, miten Cuba Gooding Jr. ja James Coburn(!) ovat tämmöiseen päätyneet.

Kaikkien aikojen jouluelokuva on tietenkin Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996). Tarinassa Conan Barbaari yrittää etsiä pojalleen Anakin Skywalkerille sesongin suosikkilelua ja vetää kahtakymmentä joulupukkia siinä sivussa dunkkuun. Tyhmä tarinahan se on mutta elokuvassa on (tai ainakin haluan siinä nähdä) vanhan Hollywood-komedian henkeä. Parasta on Phil Hartmanin esittämä limainen naapurin setä.

Oliver Stone: The Doors. U-käännös helvettiin

Vaikka elokuvan nimi on The Doors (1991), se ei keskity yhtyeeseen vaan Jim Morrisonin sortuvaan hahmoon. Tosipohjahan tarinalla tietysti on, mutta taiteellisia vapauksia on otettu runsaasti, mikä on minun puolestani sallittua. Fanit ovat sitten eri asia. The Doors on kuitenkin ongelmallinen tapaus: Val Kilmer on pääosassa vaikuttava, kuten moni muukin näyttelijä roolissaan, yksittäiset kuvat ja kohtaukset ovat parhaimmillaan upean näköisiä, mutta kokonaisuus jää sittenkin pintapuoliseksi. Niinhän se usein tämmöisten elämäkertaelokuvien kanssa on. Ongelmia on myös käsikirjoituksessa, joka keskittyy luomaan myyttiä yhtenäisyyden hinnalla.

U-käännös helvettiin (U Turn, 1997) on puolestaan aliarvostettu elokuva. Vinksahtanut rikostarina Arizonan pikkukylässä voisi melkein olla Coenin veljesten käsialaa. Tosiasiassa se perustuu John Ridleyn romaaniin. Pikkurikollisen auto jättää hänet Superiorin raitille, ja yhtäkkiä mies on sekaantunut useampaankin murhajuoneen ja kriiseilevään ihmissuhdeverkkoon. Elokuva on Stonelle epätavallisen pieni, eikä se yritä iskeä sanottavaansa suoraan katsojan naamaan. Hahmot ovat kummallisia ja irvokkaita, mitä vaikutelmaa lisää myös vinot kuvakulmat, nykivä leikkaus ja Ennio Morriconen musiikki. U-käännös helvettiin on oikeastaan tosi luotaantyöntävän oloinen elokuva mutta juuri siksi viehättävä.

Oren Peli: Paranormal Activity. Tod Williams: Paranormal Activity 2. Henry Joost & Ariel Schulman: Paranormal Activity 3. Paranormal Activity 4

Paranormal Activity on juuri sellainen kauhuelokuvasarja, josta minun ei kuuluisi pitää. Halpoihin säikyttelyihin perustuvaa teiniviihdettä, jonka jokainen osa toistaa samoja ideoita. Ja silti - pidän niistä yllättävän paljon. Ensimmäinen osa, Oren Pelin ohjaus vuodelta 2007, on pienimuotoisen kerronnan ja odotukseen perustuvan jännitteen pikkuhelmi. Yhden kameran kerronta ja hitaasti etenevät tapahtumat pystyvät aidosti olemaan vaikuttavia. Tietysti jos elokuvaa katsoo alusta asti sillä asenteella, että kaikki found footage -tyyppinen elokuva on roskaa, ei tästäkään saa mitään muuta irti.

Jatko-osat noudattavat enemmän tai vähemmän samaa kaavaa. Kameroita tulee enemmän, mytologia tarinan taustalla saa syvyyttä, on uusia kekseliäämpiä säikkyjä. Kakkososa varsinkin tuntuu laahaavalta (tosin katsoin siitä hieman pidemmän ohjaaja leikkauksen) ja jotenkin oudon muodottomalta. Toisaalta kolmososa on paikoin oikeinkin tehokas. Tietysti found footage -estetiikka alkaa koetella uskottavuuden rajoja, varsinkin nelosessa, kun ihmiset tuntuvat kantavan kameroita koko ajan mukanaan.

Sarjana Paranormal Activity on siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus, että vasta neljäs elokuva on varsinainen jatko-osa. Kakkos- ja kolmososat ovat esiosia, jotka taustoittavat aiempia tapahtumia. Näiden neljän elokuvan jälkeenkin on ilmestynyt vielä kolme Paranormal Activityä, mutta ne eivät kuuluneet tämänkertaiseen katselmukseen.

Neill Blomkamp: District 9. Nishimura Yoshihiro: Helldriver

Neill Blomkampin ensimmäinen pitkä ohjaustyö District 9 (2009) alkaa parodisena mukadokumenttina Maapallolle eksyneestä muukalaisjoukosta, jonka ihmiset eristävät elämään keskitysleirillä. Yhtäläisyyksiä mihin tahansa tunnettuun tosielämän segregaatioon ei tarvitse edes etsiä. Elokuva muuttuu pian dramaattiseksi ja koskettavaksikin kertomukseksi miehestä, joka siirtyy valtaväestöstä päänpotkittuun vähemmistöön. District 9 on fiksu elokuva, vaikka lopussa se kääntyykin suotta melko tavanomaiseksi toimintarymistelyksi. Elokuvan ohjaaja on eteläafrikkalainen ja Johannesburgiin tarina sijoittuukin, mutta elokuva on tehty yhteistyössä paitsi yhdysvaltalaisten myös uusiseelantilaisten kanssa. Jälkimmäisillä on pitkät perinteet omalaatuisiin genre-elokuviin, mikä vaikutus tuntuu District 9:ssäkin.

Jotain samankaltaista tematiikkaa on nähtävissä myös Yoshihiro Nishimuran Helldriverissa (ヘルドライバー, 2010), jossa hetken verran pohditaan, onko zombeilla ihmisoikeuksia. Pääpaino on kuitenkin ihan muualla – tajuttomissa hurmekekkereissä, joissa ruumiita repeilee ja veri roiskuu. Kaikki tarinassa on reikäpäistä, kaikki on juuri sitä mikä on parasta (tai näkökulmasta riippuen pahinta) japanilaisessa populaarikuvastossa. Kyse on zombiapokalypsista, ja sitä lähtee hoitamaan nuori nainen, jolla ei ole sydäntä mutta aseena moottorisahamiekka. Mutta eihän tämmöisessä tarinalla ole väliä.

Vittorio de Sica: Avioliitto italialaisittain. Eilen, tänään, huomenna

Avioliitto italialaisittain (Matrimonio all'italiana, 1964) kattaa yli kahdenkymmenen vuoden mittaisen ajanjakson kahden ihmisen elämässä. Nuori köyhistä oloista lähtenyt nainen rakastuu yläluokkaiseen mieheen, joka ei kuitenkaan osaa asettua aloilleen. Romanttisena alkanut suhde muuttuu valtapeliksi. Ohjaaja Vittorio De Sica tasapainottelee hienosti koskettavan melodraaman ja liioittelevan komedian välillä. Elokuva ei ole mestariteos mutta sinne päin. Sen perustana on Eduardo De Filippon näytelmä.

Eilen, tänään, huomenna (Ieri, oggi, domani, 1963) on astetta keveämpi mutta sydämeltään ehkä vielä painavampi. Kolmesta eri tarinasta koostuva elokuva on ihmisyyden ja yhteisön puolella. Ensimmäisessä jaksossa köyhän perheen äiti yrittää pysyä toistuvasti raskaana, jottei joutuisi pidätetyksi.

Toinen osa, joka perustuu Alberto Moravian tarinaan, alkaa komealla ja pitkällä otoksella Milanon kaduilta. De Sica on monen muun hyveen lisäksi italialaisen kaupungin kuvaaja, mikä näkyy tässäkin elokuvassa monina kauniina, melkein pakahduttavina otoksina. Toinen osuus sijoittuu melkein kokonaan Rolls Roycen kytiin, joten maisemia riittää. Rikas nainen ottaa matkaansa keskiluokkaisemman rakastajansa ja joutuu laittamaan elämänsä asioita tärkeysjärjestykseen.

Kolmannessa tarinassa prostituoitu ja naapurin nuori pappiskokelas löytävät yhteisen sävelen. Riitasointuja tuo edellisen asiakas neuroottinen ja omistushaluinen "upper class twit". Kolmikon väliin muodostuu kaikkia kasvattava kokemus.

On jotenkin käsittämätöntä, miten monipuolisia ja tavallaan täydellisiä elokuvanäyttelijöitä Sophia Loren ja Marcello Mastroianni ovat olleet – seksisymboliasemastaan huolimatta. Ehkäpä 1960-luku oli nimenomaan näyttelijän kannalta otollisinta aikaa. Sai rauhassa keskittyä hahmoihin ja omaan työhönsä. Kamera antoi tilaa, eikä vielä ollut modernin efektivyörytyksen taakkaa häiritsemässä. Läsnäolo oli kaunista.

Henri-Georges Clouzot: Pelon palkka. Jean Cocteau: Orfeus

Henri-Georges Clouzot'n ohjaama Pelon palkka (Le Salaire de la peur, 1953) on malliesimerkki siitä, miten elokuvassa rakennetaan jännite ja saadaan katsojan syke nousemaan. Ja onhan siitä mallia otettukin – moni ihan tuorekin elokuva on paljosta velkaa sille. Pelon palkassa amerikkalainen öljy-yhtiö palkkaa neljä rahan tarpeessa olevaa miestä kuljettamaan kahdella kuorma-autolla valtavan lastin nitroglyseriiniä läpi vuoriston ja viidakon. Vastaan tulevat kaikki mahdolliset esteet ja vaarat. Monikansallinen miesjoukko (pari ranskalaista, italialainen ja saksalainen) on inhimillisyydessään sympaattinen, ja heidän puolestaan pelkää ja on huolissaan. Mustavalkokuvaus on komeaa, ja diegeettinen äänimaailma – varsinkin hengitys, oli se sitten miesten keuhkoista, autojen moottoreista tai ympäröivän maiseman läpi puhaltavasta tuulesta lähtevää – ei saa kaipaamaan musiikkia.

Antiikin myyttiin perustuva ja Jean Cocteaun ohjaama Orfeus (Orphee, 1950) on taide-elokuvaa parhaimmillaan. Omaperäiset, ainutlaatuiset kuvalliset ja kerronnalliset ideat eivät peitä tarinaa alleen, mikä tekee elokuvasta helpo(hko)sti lähestyttävän. Kerronta on ajoittain hämärää mutta kiehtovalla tavalla, ei vieraannuttavalla. Kuolema rakastuu runoilijaan ja tappaa tämän vaimon. Runoilija noutaa vaimonsa kuolleiden maasta mutta on jo Kuoleman lumoissa. Sinänsä yksinkertaisissa visuaalisissa efekteissä on yhä lumovoimaa. Peiliin vajoava Orfeus on jäänyt kummittelemaan mieleeni, vaikka edellisestä katselukerrasta (valkokankaalla) on toistakymmentä vuotta.

Mariane Satrapi: The Voices. Richard Fleischer: Bostonin kuristaja

Mariane Satrapin The Voices (2014) on hyvin musta komedia miehestä, joka kuulee lemmikkiensä ja tappamiensa naisten irtopäiden puhuvan hänelle. Elokuva on yhtä aikaa hauska ja oikeastaan aika koskettava. Satrapia osasi nauraa sodan kauhujen keskellä Persepolis-sarjakuvissaan ja -elokuvassaan – nyt hauskan ja kauhean tasapaino toimii yksilön tragediassa.

Richard Fleischerin Bostonin kuristaja (Boston Strangler, 1968) perustuu tositapahtumiin. Nimenomaan perustuu, sillä se ottaa paljon vapauksia tosiasioiden suhteen. Elokuva kuvaa naisia kuristavan sarjamurhaajan jahtia ja kiinnijääntiä. Tyyli on toisaalta dokumentaarinen, toisaalta erittäin tyylitelty. Se käyttää runsaasti jaettua kuvaa, jossa katsoja saa nähdä monta tapahtumaa tai näkökulmaa yhtä aikaa. Vaikka siinä onkin temppuilun makua, on tulos vaikuttava.

William Markus: Rakas varkaani. Aarne Tarkas: Olin nahjuksen vaimo

William Markuksen ohjaama Rakas varkaani (1957) on kepeä komedia, oikeastaan melko tyhjänpäiväinen ja mitätön mutta sittenkin kummallisen viehättävä. Paljon on näyttelijöiden varassa; varsinkin tosielämän tulevan avioparin, Pohjanpään ja Pentti Siimeksen, välillä on pääosissa rutkasti kemiaa. Elokuva kertoo varkaiden psykologiaa tutkivasta dosentista, joka ihastuu kahden hengen varaskoplan johtajaan. Tämä käyttää hyväkseen tilaisuutta ja miestä, joka hajamielisyydessään ei tajua mitä ympärillä tapahtuu. Huumori koostuu absurdeistakin sattumuksista ja väärinkäsityksistä sekä huvittavan liioitelluista hahmoista. Kohelluksessa on paljon mykkäkauden slapstick-perinteestä. Hassuttelu on pääosin hyvin viatonta, joskin ajatus varkaasta päähenkilönä ei ollut ihan ongelmaton tekoajankohtana. Nykykatsojalle huumori ei välttämättä ole kovin hauskaa, mutta muutamat uskaliaammat kuvat (alaston nainen peseytymässä ja myöhempi lähikuva tämän miehustasta) voivat yllättää. Elokuva on kuitenkin sympaattinen, ja pääsepä siinä taas näkemään Helsingin vanhaa miljöötä, muun muassa Stockmannin tavarataloa. Bonusta tulee Olavi Virran vierailusta ja elokuvantekijöiden esiintymisestä alkutekstien aikana.

Aarne Tarkaksen ohjaama Olin nahjuksen vaimo (1961) on astetta hallitumpi ihmissuhdekomedia. Rikkaan teollisuussuvun perijän vaimo, pian entinen, on kirjoittanut kirjan avioliitostaan. Kirja saa hyvät arviot mutta suku on tietenkin kauhuissaan häväistysjutusta. Parisuhteen vaiheita käydään läpi takaumina, joista osa on kuvattu Pariisissa asti. Pohjanpään vastanäyttelijänä on tällä kertaa Leif Wager, joka on tyypillisen karismaattinen itsensä (paitsi kun näyttää silmälaseissaan hieman Matti Vanhaselta). Parin kemia toimii. Tarkas on helppo tuomita mitättömäksi riviohjaajaksi, mutta Nahjuksen vaimo on hyvä osoitus hänen kyvykkyydestään ja elokuvataiteen ymmärryksestään. Hänen käsikirjoituksensa tuskin menisi läpi tänä päivänä kaikkine käänteineen. Wodehousemaisten häijyjen tätien ja, no, nahjusmaisten vävyjen keinovalikoimaan kuuluu niin naisen huumaaminen kuin kaappauskin. Mieskin on mies vasta, kun rupeaa komentamaan vaimoaan.

Michalis Kakogiannis: Kerro minulle, Zorbas. Risto Jarva: Loma

Kreetalaisen Nkos Kazantzakisin romaaniin perustuva, kyproslaisen Michalis Kakogiannisin ohjaama Kerro minulle, Zorbas (Zorba the Greek, 1964) on erikoinen yhdistelmä pientä ja laveaa. Tarina rakentuu oikeastaan kahden henkilön ympärille, brittiläisen kirjailijan, joka palaa isiensä maille Kreetaan käynnistääkseen siellä kaivoksen, ja nimihenkilön Zorbasin, joka lyöttäytyy miehen mukaan satamassa. Zorbas on eräänlainen trickster-hahmo, joka posiitiivisuudellaan ja elämänriemullaan saa aikaan monenlaisia asioita ympärillään. Heidän lisäkseen ainoat merkittävät hahmot ovat kaksi naista, jotka kumpikin jäävät ohuiksi, miesten objekteiksi – joskin Lila Kedrovan esittämä vanha ranskalaiskurtisaani on hienosti esitetty rooli. Muut elokuvan ihmiset ovat kollektiivi, kreetalaisten joukko. Eeppistä elokuvassa on sen täyteys. Tapahtumia on runsaasti jopa yli kaksituntiseen elokuvaan. Se aiheuttaa pienoista hajanaisuutta mutta toisaalta myös syventää varsinkin Zorbasin hahmoa. Anthony Quinn on roolissa vaikuttava, samoin kaksi kuolinkohtausta.

Risto Jarvan toiseksi viimeinen elokuva Loma (1976) heittää suomalaisen pankkivirkailijan talviolympialaisten sijaan Rodokselle, suksineen pipoineen. Vaikka Jarva oli parhaimmillaan hieno elokuvantekijä, on hänen tuotantonsa epätasaista; ja vaikka Lomaa tunnutaan muistelevan lämmöllä, on se melko väkinäinen komedia. Huumori revitään ennalta arvattavista kommelluksista, ja tuolloin vielä Suomessa uuden ilmiön eli etelänmatkailun kuvaus on kovin alleviivattua. Tekninen toteutuskin on vähän niin ja näin. Toki mukana on kohtaus, jossa Antti Litja nousee Välimerestä villapiposta askarrellut uimahousut päässään.

David Lean: Tohtori Zhivago

Minulla on ollut lukiovuosista asti lapsellinen tavoite katsoa yhden kalenterivuoden aikana 366 elokuvaa, keskimäärin yli elokuva päivässä. Tavoite ei ole koskaan täyttynyt, koska elämä on tullut tielle. Tänä vuonna elämä on ollut myötämielinen. Vuoden 365. elokuvaksi halusin jotain isoa. Abel Gancen Napoleon olisi ollut ilmiselvä valinta mutta vähän turhan iso tähän hetkeen. Päädyin astetta pienempään isoon:

David Lean oli suurimuotoisen draaman mestari. Hänen ohjaamansa Tohtori Zhivago (Doctor Zhivago, 1965) on yli kolmetuntinen laveasti ja verkkaan etenevä eepos. Boris Pasternakin romaaniin perustuva elokuva alkaa kuvauksena Venäjän vallankumouksesta mutta kääntyy lopulta rakkaustarinaksi. Ei poliittinen puolikaan koskaan häviä kokonaan, vaikka sen tarjoama analyysi ei ole kovin syvällistä. Ensimmäinen kolmannes, vallankumouksen syiden pohjustus, on paras osa.

Zhivagolla on kahtalainen maine: se on suuren yleisön pitämä ja arvostama, mutta kriitikot ovat olleet varautuneempia. Se on ehdottomasti komea elokuva. Joukkokohtauksissa on voimaa ja kamera rakastaa maisemia melkein yhtä pieteetillä kuin Leanin aiemmassa Arabian Lawrencessa. Venäläisen eepoksen perinteen mukaisesti tarinassa on lopulta kyse nimenomaan yhteisöstä ja massoista, mutta tällä kertaa yksilöt jäävät täysin historian jalkoihin. Omar Sharifin kostein silmin esittämä nimirooli on kovin pahvisen makuinen; parasta jälkeä tekee Rod Sterling limaisena yläluokan mulkkuna. Itse en osaa inhota Zhivagoa enkä olla pettynyt siihen – se on hieno elokuva vaikkei ihon alle ihan pääsekään.