Cycle of the Werewolf - mietteitä Stephen Kingin äärellä #8

I

En ole aivan varma, oliko Ihmissuden vuosi ensimmäinen alusta loppuun lukemani Stephen Kingin kirja, mutta ainakin se oli ensimmäinen, jonka luin alusta loppuun yhdeltä istumalta.

Veikkaan olleeni nelos- tai vitosluokkalainen, yksitoistavuotias, juuri parhaassa iässä lukemaan ihmissusitarinoita. Muistan käyneeni koulupäivän jälkeen Vilppulan kirjastossa (ja muistan kirjaston sijainneen jo silloin nykyisissä tiloissaan, joihin se joutui muuttamaan vuonna 1994, nelosluokkani keväänä), niin kuin usein muulloinkin, ja kaartaneeni heti ulko-ovelta oikealla, kahden hyllynvälin matkan sinne, missä Kingit odottelivat. En tosiaan ehkä ollut lukenut vielä ainuttakaan kingiä kokonaan, mutta yritys oli kova.

Tällaiseen tarpeeseen Ihmissuden vuosi oli mitä sopivin: se oli ohut (128 sivua), ja siinä oli paljon kuvia. Kun pääsin kotiin, tein välipalaa ja istuin ruokapöydän päähän lukemaan. Oli sateinen päivä, joten mitä muutakaan sitä ihminen tekisi kuin lukisi? Ehkä pelaisi Nintendoa, joo, mutta olin jo noihin aikoihin alkanut päästä hajulle asioiden tärkeysjärjestyksestä...

Aivan ensimmäiseksi minua kiehtoi kirjassa sen kuvitus. Bernie Wrightsonin nimi ei lue kannessa ihan yhtä suurella kuin Kingin mutta silti suuremmalla kuin kuvittajan yleensä. Nimi olikin minulle jo tuttu, mahdollisesti hänen toisesta King-yhteistyöstään, Creepshow'sta, kenties jostain muustakin sarjakuvasta. Joka tapauksessa – jumalauta miten hienoja Ihmissuden vuoden kuvat olivat, etenkin värilliset. Kuva jossa ihmissusi repii poliisin kasvot irti tai se jossa kaksi miestä katselevat harmaassa syyssateessa silvottuja sikoja, olivat lumoavia. 

Ahmaisin kirjan siltä istumalta. Se oli tarpeeksi kevyt lukea ja tarinaltaan riittävän yksinkertainen. Siinä ei ollut Kingillä tyypillistä asioiden laajaa taustoittamista ja punaisen langan hylkäämistä pitkiksi ajoiksi, mikä yleensä oli saanut minut vielä tuolloin jättämään hänen kirjansa kesken. En tietenkään osannut vielä silloin eritellä asiaa näin sanoin, mutta jälkiviisaasti on helppo nähdä, että Ihmissuden vuosi tarjosi riittävän nopeasti ja tarpeeksi lyhyin väliajoin sitä, mitä kymmenvuotias minä Kingiltä janosin: verta ja kuolemaa. Jos jokaisen lyhyen luvun lopussa joku raadellaan hengiltä tai päitä isketään irti, on minun hyväksyntäni ollut taattu.

Olen lukenut Ihmissuden vuoden sittemmin muutaman kerran uudelleen. Aloin pitää kirjaa lukemisistani 17-vuotiaana, toukokuussa 2000, ja Ihmissuden vuosi mainitaan niissä listoissa kahdesti. Olen melko varma, että yläasteaikaan olen lukenut sen ainakin kerran. Aina aikaisemmin kyseessä on ollut Annika Eräpuron suomennos (Book Studio 1990), mutta tällä kertaa päädyin tutustumaan viimein alkuperäiskieliseen tekstiin.

II

Ihmissuden vuosi syntytarina on moneen kertaan kronikoitu. King itse on kertonut, kuinka kustantaja Christopher Zavisa oli lähestynyt häntä vuoden 1979 World Fantasy Conventionissa. Zavisa oli ehdottanut, että King kirjoittaisi kahteentoista lyhyeen osaan jaetun kertomuksen, joka julkaistaisiin Bernien Wrightsonin kuvittamassa kalenterissa. Ideana oli, että tarina etenisi kalenterissa joka kuukausi noin viisisataasanaisen tekstin verran. King suostui, omien sanojensa mukaan toisaalta koska oli jurrissa, toisaalta siksi, että hän halusi todistaa kirjoittavansa muustakin syystä kuin rahasta. Tällainen erikoisten julkaisumuotojen kokeilu on jatkunut Kingin uralla myöhemminkin, mikä ansaitsisi oman tekstinsä.

Työ ei kuitenkaan edennyt tyydyttävällä tavalla. Kingin ajatus oli kirjoittaa ihmissusikertomus, jossa jokaisen kuukauden täysikuun aikaan tapahtuisi uusi käännekohta. Lisäksi hän halusi sijoittaa tekstinsä kunkin kuun merkkipäiviin (juhlapäiviin tms.), mikä tietysti pakotti hänet venyttämään kalendaarista realismia. King on tunnettu laveasta kerronnastaan, joten ei ole erityisen yllättävää, että viidensadan sanan enimmäispituus osoittautui hänelle liian rajoittavaksi. Kun hän pitkän ajan kituuttamisen jälkeen antoi itselleen luvan kirjoittaa heinäkuun luvun monisanaisemmin, hän tunsi saaneensa tekstiin viimeinkin kunnon otteen. Zavisa ei ollut pahoillaan asianlaidan muutoksesta vaan ehdotti kalenterin sijasta pienen kirjasen tekemistä. Wrightsonin kuvitusta voisi hyödyntää niinkin.

Lopputuloksena syntyi pienoisromaani Cycle of the Werewolf. Zavisan kustantamo The Land of Enchantment julkaisi sen lopulta vuonna 1983. Painos oli rajattu 7500 kappaleeseen, minkä lisäksi teoksesta ilmestyivät myös 100 kappaleen numeroitu ja tekijöiden signeeraama laitos, johon sisältyi Wrightsonin taidelehti, sekä 250 kappaleen numeroitu ja signeerattu "deluxe-painos", joka sisälsi Wrightsonin taideportfolion. Kansanpainos ilmestyi vasta paria vuotta myöhemmin New American Librarylta. Samana vuonna ilmestyi vielä toinenkin laitos, joka sisälsi pienoisromaanin lisäksi Kingin sen pohjalta kirjoittaman elokuvakäsikirjoituksen Silver Bullet.

III

Olen toistellut usein, että mielestäni King on vahvimmillaan yleensä nimenomaan pienoisromaanimuodossa. Novelli useimmiten rajoittaa liiaksi hänen tyyliään, kun taas romaani (ja liian sallivat kustannustoimittajat) puolestaan antavat hänelle helposti luvan laventaa ja laajentaa kertomuksiaan liikaa. Sitä paitsi Kingin "pienoisromaanit" olisivat monen muun tekijän kirjoittamina aivan täyspainoisia romaaneja. Kingin lukijoille mikä tahansa alle viisisataasivuinen tuntuu olevan pelkkä välipala.

Cycle of the Werewolf on silti nimenomaan leimallisesti pienoisromaani, novella. Se on muodoltaan ja pituudeltaan suurelta osin hallittu (tosin tähän on yksi suuri poikkeama, johon palaan tuonnempana) ja tietoisesti tiivis tarina, jonka rakenteessa on kuitenkin  liikaa huippuja ja käänteitä jotta se olisi klassinen novelli. Kaikki tämä johtuu paljolti taustalla yhä vaikuttavasta kalenteri-ideasta. Vaikka King pitikin lyhyiden lukujen vaatimusta liian rajoittavana, se on pakottanut hänet kerrankin keskittymään oleelliseen.

"Oleellinen" merkitsee tässä tapauksessa kahtalaista: Suurin osa Cycle of the Werewolfin luvuista noudattavat ainakin suurin piirtein alkuperäisajatusta tiiviistä välähdyksistä, joiden avulla tarina etenee. Kahta tai kolmea kuukautta lukuun ottamatta jokaisen kuukauden teksti esittelee ihmissuden uhrin ja tilanteen jossa tämä saa loppunsa ihmissuden kynsissä. Rakenne toistaa itseään, mutta minua se ei ainakaan ole koskaan häirinnyt. Vielä yksitoistavuotiaana minuun teki suurimman vaikutuksen tietenkin tappokuvaukset. Ne ovat väkivaltaisia ja iskevän tylyjä. Niiden tehoa kasvattaa kuitenkin kaikki se, mitä ihmissuden ilmestymistä ennen kerrotaan. Ja tämä on se seikka, mikä minua nykyään miellyttää eniten: King aloittaa melkein kaikki luvut vahvatunnelmaisilla ja mielikuvia herättävillä kuvauksilla. Verrattain lyhytsanaisesti ja harkitusti hän saa herätettyä eloon vaikutelman juuri kyseisestä kuukaudesta, miljöönä toimivan pikkukaupungin ilmapiiristä ja sen asukkaista. Joka kerta kuvauksessa on uhkaa mutta myös jonkinlaista haikeutta, katkeransuloista ymmärrystä ihmisiä ja pikkukaupunkilaisuutta kohtaan. 1980-luvun alku oli muutenkin aikaa, jolloin Kingin teksteissä kuului eräänlainen itsetietoinen kirjallisuudellisuus, pyrkimys kirjoittaa hyvää kirjallisuutta eikä vain vetävää tarinaa. Parhaana esimerkkinä tällaisesta pidän Different Seasons -kokoelmaa.

Toisaalta Cycle of the Werewolf on Kingin pienoisromaaneista kevyimpiä. Yksi syy siihen on sen aihe. King ei tuo populaarikulttuurin ihmissusimyyttiin mitään uutta. Nyt ei edes puhuta 'Salem's Lotin kaltaisesta "vampyyriperinteen tuomisesta nykypäivään" vaan ihan vain perinteisestä ja klišeisestä ihmissusijutusta: ihminen muuttuu susimaiseksi pedoksi täydenkuun aikaan, ja vain hopealuoti pystyy tappamaan ihmissuden (totta puhuen, King ei sano, etteikö mikään muu voisi toimia; mitään muuta ei edes kokeilla). Ihmissusi oikeastaan onkin vain tekijä, joka saa muuten irralliset tuokiokuvat liittymään toisiinsa. Kingin todellinen(?) mielenkiinto tuntuu olevan Tarker's Millsin kaupungin asukkaissa. Näinhän se monesti on: King kuvaa usein pieniä amerikkalaisyhteisöjä ja niiden ihmisiä menneisyyksineen, salaisuuksineen ja ongelmineen, ja kauhuelementit ovat pikemminkin kerronallinen liima ja markkinointikeino kuin kirjoittajan todellinen intohimo. Tämä voisi selittää senkin, miksi Kingin tuntuu olevan niin vaikeaa kirjoittaa kertomuksilleen toimivia lopetuksia.

Cycle of the Werewolfin lopetuksessa ei ole mitään ongelmaa. Se on niin kaavamainen ettei voi epäonnistua.

Olen valmis antamaan kaiken ennalta arvattavuuden ja tavanomaisuuden anteeksi, koska tunnelma, jonka Kingin kieli ja anekdoottimaiset kuvaukset millsiläisistä herättävät, on niin vahva. On silti yksi mutta – isohko mutta – jota on vaikea hyväksyä, vaikkakin pystyn hyvin ymmärtämään sen. Tarkoitan nyt heinäkuun lukua. Siinä King rikkoo aiemmin noudattamansa periaatteet. Luku on selvästi muita pidempi, ja se keskittyy kaupungin ja ihmissuden sijasta Marty Coslaw -nimiseen poikaan, josta muodostaa kertomukselle ellei ihan pää- niin ainakin sankarihahmo. Luku muistuttaa kerronnaltaan perinteisempää tusina-Kingiä. Keskiössä ovat nyt toiminta ja tapahtumat tunnelmoinnin ja kaupungin kollektiivisen alitajunnan kuvaamisen sijasta. Ratkaisu on, kuten sanoin, ymmärrettävä – näin King saa tarinaansa perinteisemmän draaman kaaren (minkä tarpeellisuudesta en ole lainkaan varma) ja pohjustuksen loppuratkaisuunsa. Luku on kyllä monella tapaa käännekohta, mutta se muuttaa tekstin hengen ja rikkoo tarinan soljunnan niin kuin herääminen rikkoo unen. Todellisuus tuntuu välttämättä aina unta kalpeammalta.

Marty on klassinen King-hahmo. Hän on kymmenvuotias ja älykkäämpi kuin moni muu ikäisensä. Hän on altavastaaja, Martyn tapauksessa siksi että hän on rampa ja sidottu pyörätuoliinsa. Pyörätuoli on näppärä keino pakottaa Marty kohtaamaan ihmissuden sen sijaan, että hän vain yrittäisi paeta. Martyn erilaisuuttaan korostavat kaksi hänen perheenjäsentään, karikatyyrimäiset isä (liikunnanopettaja joka ei oikein osaa suhtautua urheilukyvyttömään lapseensa) ja sisko (joka osaa vain vinkua, miten veli saa tahtonsa läpi vain koska herättää muissa sääliä). Martyn äitiin viitataan vain pariin kertaan, ja hän jää Kingin hysteeristen naishahmojen perimuodoksi. Äidin veli, Al-eno, puolestaan on stereotyyppinen Kiva Aikuinen, joka ymmärtää lapsen tarpeet (tässä tapauksessa ilotulitteiden ampumisen oman henkensäkin uhalla). Vaikka ketään muutakaan Tarker's Millsin asukkaista ei kuvata juuri sen tarkemmin kuin Martyn perhettä, nämä jäävät silti jotenkin vielä ohuemmiksi. Sama pätee oikeastaan Martyynkin. On erittäin kuvaavaa, että ihmissuden uhrit, joiden ainoa tehtävä tarinassa on kuolla, ovat kiehtovampia ja edes hiukan syvempiä kuin ne, joiden pitäisi olla päähenkilöitä tai ainakin niitä joihin lukijan soisi samaistuvan.

IV

Cycle of the Werewolf olisi oleellisesti eri teos ilman Bernie Wrightsonin kuvitusta. Kirjan taitosta jokseenkin puolet on varattu muulle kuin Kingin tekstille.

Wrightson tarjoaa joka kuukaudeksi kolme erilaista kuvaa. Ensinnä ovat koko aukeaman tunnelmalliset, mustavalkoiset piirrokset, jotka toimivat otsikkokuvina kullekin luvulle. Näissä kuvissa ei nähdä ihmishahmoja, vaan ne ovat joko puhtaasti luonnonmaisemia tai kulttuurinäkymiä, jostain aivan asutuksen rajamailta (vähän niin kuin ihmissusikin on ihmisyyden ja eläimen rajamailla?). Otsikkokuvissa on helppo huomata projektin kalenteritausta; niiden alle voi hyvinkin kuvitella kalenteriruudukon. Piirrokset luovat kullekin luvulle omanlaisensa tunnelman, jo ennen kuin ainuttakaan sanaa on päästy lukemaan. Niin paljon kuin Kingin kuvallisuutta tässä teoksessa arvostankin, arvelenpa silti sen saavan lisäpontta nimenomaan Wrightsonin pohjustuksista. Omat suosikkikuvani ovat huhtikuu valtaisine kumpupilvineen ja elokuu lohduttomine tulvineen.

Toiseksi ovat ne kuvat, jotka minuun iskivät alakoululaisena. Jokaiseen kuuhun sisältyy yksisivuinen värikuva, jossa kuvataan kunkin luvun huippukohta, käytännössä jokin väkivallanteko. Kuvat ovat sarjakuvamaisia, värikkäitä ja dramaattisia. Usein Wrightson turvautuu häpeämättömiin splattertehoihin, mikä tietysti on sallittua silloin, kun tekstikin niin tekee. Niin paljon kuin lapsena näistä kuvista pidinkin, eivät ne enää tee samanlaista vaikutusta. Verisyydestään huolimatta ne tuntuvat turvallisilta. Niissä on samaa kaavamaisuutta kuin Kingin suhtautumisessa ihmissusitarinaan. Ne ovat juuri sellaisia, joita olisi voinut kuvitella ilmestyvän Wrightsonin töitä esittelevissä keräilykorttisarjoissa 1990-luvun alussa. Ongelmallista on myös se, että kuvat ja teksti eivät aina anna samaa informaatiota. Tekstissä esimerkiksi korostetaan usein ihmissuden käpälien ihmismäisyyttä, mutta piirroksissa näin ei ole; samoin teksti saattaa puhua pedon keltaisista silmistä, ja viereisellä sivulla näemmä aivan selvästi, että silmät ovat vihreät.

Lopulta jokainen luku päättyy pieneen mustavalkopiirrokseen. Näissäkään kuvissa ei ihmishahmoja nähdä (yhtä irtopäätä lukuun ottamatta) mutta ei myöskään maisemia. Yleensä vinjeteissä kuvataan jotain lukuun viittaavaa esinettä, kuten kaatunutta suolasirotinta tai lattialle levinneitä pelikortteja, ja kenties muutamaa pisaraa verta. Aiheiden arkisuudesta huolimatta pikkukuvissa on järkyttävää tehokkuutta. Ne konkretisoivat sitä, miten normaaliuteen on tullut repeämä ihmissuden iskiessä. Tilanne voi olla ohi, mutta asiat eivät enää ole sitä mitä vielä hetki sitten.

Kaikista puutteistaan (vai olisiko sittenkin kyse makuasioista?) huolimatta Wrightsonin kuvitus saa harmittelemaan, ettei nykyään enää aikuisten kirjallisuutta yleensä kuviteta. Taitava kuvittaja voisi tuoda kirjallisuuteen sellaisen tason, josta moni nykyteoskin saattaisi hyötyä, varsinkin silloin jos kuvittaja ja kirjailija tekisivät yhteistyötä. Cycle of the Werewolf olisi paljon köyhempi, ellei siinä olisi Wrightsonin osuutta.

V

Vuoden 1985 Silver Bullet -nide on siitä mielenkiintoinen julkaisu, että se sisältää oikeastaan kolme tulkintaa samasta tarinasta. Pienoisromaanin lisäksi on tietysti Wrightsonin kuvitus joka, kuten edellä on mainittu, antaa osittain toisenlaisen näkökulman tarinan vaiheisiin. Kolmas versio on Kingin itsensä kirjoittama elokuvakäsikirjoitus, nimiteksti Silver Bullet. On oikeastaan hyvin erikoista, että juuri Silver Bullet (elokuvaa esitettiin suomessa nimellä Hopealuoti) on valikoitunut julkaistavaksi painettuna. Se ei ollut ensimmäinen Kingin kirjoittama elokuvakäsikirjoitus, ei edes ensimmäinen filmattu. Kuitenkin se oli ainoa hänen käsikirjoituksensa melkein kymmeneen vuoteen, joka päätyi kirjankansien väliin.

Silver Bullet on hyvin erilainen kertomus kuin Cycle of the Werewolf. Se keskittyy oikeastaan pienoisromaanin jälkipuoliskoon eli Marty Coslaw'n osuuteen. Tarina sijoittuu kesään kokonaisen kalenterivuoden sijasta, ja elokuvan yleinen henki on paljon keveämpi kuin alkutekstin. Siinä missä King on romaanissaan pyrkinyt tekemään hyvin kirjallista tekstiä, tuntuu elokuvaversio olevan tarkoituksellisen leffa. Se ei edes yritä olla muuta kuin vetävä ja viihdyttävä kauhujuttu, aivan kuin King ei ihan luottaisi kyykyihinsä käsikirjoittajana. Tarinaan on tullut mukaan huumoria, joka puuttuu Cycle of the Werewolfista tyystin; ihmisussi esimerkiksi laulaa heti ensimmäisessä kohtauksessa!

Julkaistu käsikirjoitus eroaa monissa kohdin filmatusta elokuvasta. Näin ollen Silver Bullet -elokuva on oikeastaan jo kertomuksen neljäs versio. Ei lainkaan huono saldo pienimuotoiselta kertomukselta, joka sai alkunsa kalenteri-ideasta.

Stephen Kingistä ja sarjakuvista

SUHTEEN ALKU

Ei ole mitenkään yllättävää, että ollakseen kirjailija, joka ammentaa runsaasti amerikkalaisesta populaarikulttuurista, on Stephen King kokeillut urallaan myös sarjakuvaa. Kauhukirjallisuutta käsittelevässä, suomentamattomassa teoksessaan Danse Macabre hän nimeää EC Comics -yhtiön lehdet oleelliseksi osaksi lapsuuttaan. Tämänkään ei pitäisi olla yllätys, sillä varsinkin alkuaikojen novelleissaan King hyödyntää erittäin usein EC:mäisiä, visuaalisesti liioiteltuja keinoja mässäillä väkivallalla ja ällöttävyyksillä. King mainitsee esimerkiksi ’Salem’s Lot -romaaninsa (suom. Painajainen) yhtenä lähtökohdan olleen näissä lehdissä: ”Koska vampyyrikertomus oli niin oleellinen osa lapsuuteni EC-sarjakuvia, päätin kokeilla itsekin sen kaltaista kauhutarinaa.” Jo ennen kauhusarjakuvia Kingin tiedetään kuluttaneen ainakin Plastic Man- ja Combat Casey -sarjoja – jälkimmäisen pohjalta hän alkoi kirjoittaa myös omia kertomuksiaan noin kuuden vuoden iässä.

Varhaisin esimerkki Kingin omasta sarjakuvatuotannosta on nimetön ja kolmikuvainen pieni hupailu. Se ilmestyi vuonna 1966 Kingin silloisen koulun, Lisbon High’n, The Drum -lehdessä. Kingistä tuli lehden päätoimittaja toisena opiskeluvuonnaan, ja häneltä ilmestyi siinä monenlaista. Sarjakuvia tältä ajalta ei kuitenkaan tunneta enempää kuin tämä yksi. Siinä kylttiä kantava, pallomainen hahmo kulkee baariin ja palaa takaisin humalassa. Mistään merkkiteoksesta ei siis ole kyse. Sarjakuva on ilmestynyt alkuperäisjulkaisunsa jälkeen vain kerran, Bev Vincentin The Stephen King Illustrated Companion -kirjan ensimmäisessä laitoksessa vuonna 2009.

CREEPSHOW

Ehdottomasti tunnetuin Kingin sarjakuva, Creepshow, ilmestyi vuonna 1982 yhdessä samannimisen elokuvan kanssa. Kyseessä on mielenkiintoinen ”muna vai kana” -tapaus, sillä Kingin käsikirjoittama ja George A. Romeron ohjaama elokuva on kunnian- ja rakkaudenosoitus vanhoille, tekijöiden lapsuusajan EC- sarjakuville. Tavallaan kyseessä siis on sarjakuvaan perustuvaan elokuvaan perustuva sarjakuva, kuten sen kuvittanut Berni Wrightson on sanonut. Creepshow kertoo kummassakin muodossaan viisi toisiinsa liittymätöntä kauhutarinaa (elokuva myös kehyskertomuksen jota sarjakuvassa ei ole), joita yhdistää yliluonnollisuus ja mustan huumorin värittämä väkivalta. Elokuvana Creepshow kumartaa esikuvilleen paitsi tarinoidensa osalta myös visuaalisella ilmeellään, jossa yhdistyvät erikoiset kuvakulmat, kirkkaat värit, piirretyt jaksot ja EC:ltä lainattu kertojahahmo.

Creepshow-sarjakuva tavoittaa elokuvan (ja EC:n) hengen erittäin hyvin. Berni Wrightson piirtää varmaa kauhusarjakuvaa. Lähes jokainen kuva on dynaamisuudessaan dramaattinen, eikä Kingillä tyypilliselle, arkirealistiselle taustoitukselle uhrata ruutuakaan. Itse asiassa lieneekin niin, ettei sarjakuva varsinaisesti edes ole Kingin itsensä käsikirjoittama. Sarjakuva-albumissa niin ei varsinaisesti sanota missään, vaikka Kingin nimi kannessa lukeekin ensimmäisenä. Toisaalta kyllä korostetaan, että Wrightson on vastuussa nimenomaan kuvituksesta (suom. ”piirtänyt”, alkup. ”art by”). Ilmeisesti Wrightsonilla on ollut käytössään elokuvan käsikirjoitus, jonka pohjalta hän itse on suunnitellut ruutujaon ja muun sarjakuvallisuuden. Hän ei ole myöskään tiennyt elokuvan roolijaosta, minkä vuoksi harva hahmoista näyttää filmivastineilleen. Joitain näyttelijöitä Wrightsonin on kuitenkin täytynyt tietää jo piirrostyötä tehdessään, sillä esimerkiksi Hal Holbrook on selvästi tunnistettavissa kuvista. Hyvin usein sarjakuva toistaa elokuvan visuaalista ilmettä kuvakulmien ja -kokojen suhteen, mikä kertonee lähinnä siitä, miten tarkkaa työtä King on tehnyt käsikirjoituksessaan. Hänen ohjeittensa perusteella sekä Wrightson että Romero ovat päätyneet hyvin samankaltaisiin ratkaisuihin.

Kingin nimi oli 1990-luvun Suomessa alussa niin myyvä, että myös Creepshow nähtiin kannattavaksi käännättää täkäläisille markkinoille. Samaan aikaan maassa oli meneillään myös jonkinlainen albumimuotoisen sarjakuvan buumi, joten Stephen King -albumi oli kohtuullisen varma sijoitus. 1992 ilmestyikin Jukka Heiskasen kääntämä, suomenkielinen Creepshow Book Studion julkaisemana. Tämä on ainoa kerta, kun mitään näistä tarinoista on ollut saatavilla suomeksi. Viidestä tarinasta kaksi nimittäin perustuu aiemmin julkaistuihin novelleihin (Weeds vuodelta 1976 ja The Crate vuodelta 1979), joita ei koskaan ole käännetty suomeksi.

Wrightsonin ja Kingin yhteistyö jatkui Creepshow’n jälkeenkin. Wrightson kuvitti useita Kingin kirjoja: Cycle of the Werewolf (suom. Ihmissuden vuosi), The Standin laajennetun laitoksen (suom. Tukikohta), From Buick 8:n (suom. Buick 8) ja Wolves of the Callan (suom. Callan sudet). Näistä ensimmäisenä ja viimeisenä mainitut ilmestyivät myös Suomessa kuvituksineen. Sarjakuvankin saralla miehet päätyivät vielä yhteistyöhön eräässä projektissa, johon palataan tuonnempana…

AMERICAN VAMPIRE

Seuraavan kerran Kingin esiintyi kokonaisen tarinan mittaisen sarjakuvan kirjoittajana vuonna 2010, kun Scott Snyderin luoma American Vampire alkoi ilmestyä. Sarja alkoi kahdella tarinalla, jotka ilmestyivät alun perin viidessä ensimmäisessä lehdessä ja myöhemmin yhteisniteenä. Toinen tarina oli Snyderin kirjoittama, toinen Kingin. Piirroksista vastasi Rafael Albuequerque.

American Vampire kertoo vampyyrien amerikkalaisesta sukulinjasta, jonka kautta käydään läpi myös Yhdysvaltain historiaa ja kehitystä. Kingin osuus on kertoa jenkkivampyyrien kantaisän, Skinner Sweet -nimisen lainsuojattoman tarina. Tarina perustuu Kingin sanojen mukaan hyvin tarkasti Snyderin luonnokseen. Lehden kuudennesta numerosta eteenpäin Snyder alkoikin vastata yksinään sarjan kirjoittamisesta.

American Vampire on helposti lähestyttävää ja sujuvasti luettavaa nykysarjakuvaa. Se ei yritä kikkailla tai esittää muuta kuin on; sen tehtävä on viihdyttää ja kertoa mukanaan vievää tarinaa. Yhdistelmä Yhdysvaltain historiasta ja vampyyreista on lähtökohtana kiehtova, mutta ainakin alkupään tarinoissa se ei oikein kasva mittaansa. Historia ei hengitä vaan tuntuu pelkältä kulissilta. Kingillä ei ole kovinkaan monta menneisyyteen sijoittuvaa kertomusta, joten sikäli American Vampire on mielenkiintoinen poikkeama hänen tuotannossaan. Se on myös oiva lisä hänen lyhyeen lännentarinoitten listaansa.

Kingille American Vampire oli ilmiselvästi keikkaluonteinen työ – mahdollisuus päästä kokeilemaan sarjakuvan kirjoittamista ja tilaisuus päästä kokeilemaan tarinankerrontaa jonkun toisen luomilla hahmoilla, minkä jälkeen voisi jatkaa taas omille teilleen. Ensimmäiseen American Vampire -albumiin kirjoittamassaan esipuheessa King kertoo, että hän itse oli tarjoutunut tehtävään. Snyder oli alun perin ottanut häneen yhteyttä pelkän mainostekstin (blurb) toivossa. Ilkeästi voisi tämänkin sarjakuvan kohdalla ajatella, aivan kuten Creepshow’n, että Kingin nimi on kannessa vain myyntiä lisäämässä. Tällä kertaa kuitenkin luottaisin siihen, että vaikka alkuperäistarina onkin Snyderin, on käsikirjoitus Kingin käsialaa. Lisäksi albumijulkaisussa on liitteenä lyhyet näytteet sekä Snyderin että Kingin käsikirjoituksista, jotka kyllä tuntuisivat eroavan toisistaan merkitsemistapojensa osalta.

American Vampirea ilmestyi suomeksi kahden kovakantisen albumin verran nimellä Amerikan vampyyri. Näistä ensimmäiseen sisältyvät Kingin kirjoittama tarina sekä hänen esipuheensa. Suomennoksesta vastaa Antti Poussa.

HEROES FOR HOPE

Näiden kahden albumimittaisen teoksen väliin sijoittuu vielä yksi Kingin visiitti sarjakuvakerrontaan. Heroes for Hope Starring the X-Men on Marvelin julkaisema hyväntekeväisyysjulkaisu. Vuonna 1985 yhtiö halusi kerätä rahaa Etiopian nälänhädän uhreille. Piirtäjät Jim Starlin ja Berni Wrightson ehdottivat yhtiölle ideaa tehdä supersankarisarjakuva, jonka kirjoittamiseen ja kuvittamiseen osallistuisi suuri joukko tekijöitä, vähän samaan tapaan kuin muusikot olivat tehneet aiemmin hyväntekeväisyyslevytyksillään ja -konserteillaan. Jim Shooter on käyttänyt tässä yhteydessä sanaa "jam". Yhteensä projektiin osallistui lähes sata kirjoittajaa, piirtäjää, tussaajaa, tekstaajaa ja värittäjää. Stephen Kingin lisäksi käsikirjoittajiin kuului muiden muassa sellaisia nimiä kuin Alan Moore ja George R. R. Martin.

Heroes for Hopen tarinassa Ryhmä X huomaa kartanonsa tulleen siirretyksi keskelle aavikkoa. Ryhmän jäsenet joutuvat vaivaavat psyykkiset hyökkäykset, jotka saavat heidät kohtaamaan pahimmat pelkonsa. Syylliseksi selviää ikivanha jumalolento, joka ravitsee itseään ihmisten kärsimyksellä. Sankarit voittavat olennon ja tajuavat taistelun olleen vertauskuva kamppailulle nälänhätää ja ylipäänsä kaikkea kärsimystä vastaan.

Kingin osuus sijoittuu tarinan alkupuolelle. Hänen kolme sivuaan osuvat lehden alkupuolelle ja kuvaavat Kitty Pryden kamppailua pahimman pelkonsa kanssa. Jääkaapilla käydessään hänet yllättää mustaan kaapuun pukeutunut, kovin viikatemiesmäinen hahmo. Kittyn suurimmaksi pelon aiheeksi paljastuvat nälkä ja nääntyminen. Kingin osuuden on piirtänyt, luonnollisesti, Berni Wrightson. Miesten yhteistyö on sitä, mitä heiltä saattaa odottaakin – supersankarikonteksti ei estä kauhukuvastoa. Wrightsonin kuvat ovat synkkiä ja pahaenteisiä ja varsinkin kuihtuva Kitty on vaikuttava ilmestys.

Tekotapansa vuoksi Heroes for Hope ei tietenkään voi olla kovin yhtenäinen tai vakavasti otettava teos. Se on kuitenkin mielenkiintoisempi kuin tämäntapaisen projektin voisi pelätä olevan. Tarina on hajanainen ja episodimainen, totta kai, mutta erikoisten tekijäparien yhdistäminen ja rinnastaminen avaa kiintoisia näkymiä. Mitähän muuta Harlan Ellison ja Frank Miller olisivat saaneet yhdessä aikaiseksi? Entäs Alan Moore ja Richard Corben?

Suomeksi Heroes for Hope ei käsittääkseni ilmestynyt.

SOVITUKSET

On oikeastaan suuri ihmetyksen aihe, ettei Kingin tarinoita ole sovitettu sarjakuvaksi kovinkaan usein. Ennen 2000-lukua vain The Lawnmower Man - ja Popsy-novellit (suom. Ruohonleikkaaja ja Pappa) oli käännetty kuvaruuduiksi muotoon; edellinen Bizarre Adventures -lehdessä vuonna 1981 (piirtänyt Walt Simonson, jonka tyylikäs mustavalkokuvitus sopii hienosti groteskiin tarinaan), jälkimmäinen J.N. Williamson’s Masques -antologiassa 1992 (kirjoittanut Mark Valadez ja piirtänyt Matt Thompson).

Uudella vuosituhannella uskallusta alkoi kuitenkin löytyä. Marvel Comics aloitti 2007 suutyön ja päätti siirtää The Dark Tower ­-saagan kuvamuotoon. Käsikirjoittamisesta vastasivat Peter David ja Robin Furth, joka toimi Kingin avustajana tämän kirjoittaessa kolmea viimeistä Dark Tower -romaania.

Kymmenen vuoden aikana ilmestyi yhteensä 85 The Dark Tower -lehteä, jotka julkaistiin myöhemmin 11 kokoelmana. Tarinallisesti sarjakuvaversiossa ehätettiin romaanisarjan kolmanteen osaan, joskin sovituksessa on myös ainesta, jota Kingin romaaneissa ei ole. Vuonna 2018 Simon & Schusterin omistama Gallery 13 osti oikeudet Dark Tower -sarjakuviin ja alkoi julkaista sitä uusina painoksina. Sarjan jatkumisesta ei ole käsittääkseni tietoa tällä hetkellä. Suomeksi sarjaa ilmestyi Musta torni -nimellä vain kahden albumin verran vuonna 2008.

Samaan aikaan Dark Towerin kanssa Marvel julkaisi myös The Stand -sovituksen, vuosina 2008–2012. Romaanin laajennettuun laitokseen perustavaa sarjakuvaa ilmestyi 31 numeroa, jotka ovat ilmestyneet sekä kuutena erillisenä niteenä että yhtenä, koko tarinan kattavana julkaisuna. The Standin käsikirjoitti Roberto Aguirre-Sacasa ja piirsivät Mike Perkins ja Laura Martin. Kummankin Marvel-sarjan yhteydessä King itse mainitaan tittelillä ”Creative and Executive Director”, mikä tarkoittanee, että hän on ollut jonkinlainen ylin hyväksyjä ja tarvittaessa neuvonantaja.

Perinteisessä printtimuodossa on ilmestynyt myös pari muuta King-sovitusta, jotka kaikki perustuvat yhteistyössä toisen kirjailijan kanssa kirjoitettuihin teoksiin: Peter Straubin kanssa kirjoitettuun The Talisman -romaaniin (suom. Talismaani) perustuvan sarjakuva lopetettiin kuuden julkaistun numeron jälkeen 2009. Lehteä kustansi Del Rey. Vuonna 2012 IDW julkaisi Road Rage -sarjakuvan, joka sisältää sarjakuvasovituksen Richard Mathesonin Duel-novellista ja siitä inspiraationsa saaneesta, Kingin ja hänen poikansa Joe Hillin yhdessä kirjoittamasta Throttle-pienoisromaanista (ei suomennettu). Road Rage on Chris Ryallin kirjoittama ja Nelson Danielin sekä Rafa Farresin piirtämä. Se ilmestyi ennen yhteispainosta neljänä numerona mutta niin monella kansivariantilla, että keräilijä ei pääse ihan helpolla. IDW:n kustantama on myös sovitus Kingin ja hänen toisen poikansa, Owenin, Sleeping Beauties -romaanista (suom. Ruususen uni). Sarja alkoi ilmestyä tänä vuonna, ja se jatkuu ainakin tammikuussa 2021 ilmestyvään kuudenteen numeroonsa asti. Sarjakuvan on kirjoittanut Rio Youers ja piirtänyt Alison Sampson.

VERKKOSARJAKUVAT

Oman pienen lukunsa muodostavat kaksi digitaalisena ilmestynyttä sarjakuvasovitusta.

”The Little Green God of Agony” on Dennis Caleron versio Kingin vuoden 2011 novellista (jota ei ole suomennettu). Sarjakuva ilmestyi seuraavana vuonna Kingin nettisivuilla 24 osassa kahdeksan viikon aikana. Digitaalisuudestaan huolimatta se edustaa perinteistä sarjakuvaa, jossa staattiset kuvat on sijoitettu kuin yhdelle printtisivulle kerrallaan.

Sen sijaan N.-pienoisromaanin sovitus vuodelta 2008 edustaa kokeilevampaa nettisarjakuvan muotoa, jossa animaatiolla ja ajallisella kestolla on suuri merkitys. Sitä voisikin perustellusti pitää myös puolituntisena elokuvana, pala-animaationa joka lainaa vahvasti sarjakuvan keinoja. N. oli osa Just After Sunset -novellikokoelman markkinointia, ja Kingillä oli ainakin nimellinen rooli sen tekemisessä. Varsinaiset tekijät kuitenkin olivat käsikirjoittaja Marc Guggenheim, piirtäjä Alex Maleev sekä värittäjä José Villarrubia. Vuonna 2010 N. ilmestyi Marvelilta fyysisenä sarjakuvalehtenä neljän numeron verran. Materiaali on pitkälti samaa kuin nettiversiossa, mutta printtisarja sisältää myös uutta sisältöä ja syventää näin ollen tarinaa hieman.

THE SECRETARY OF DREAMS

The Secretary of Dreams -nimiset kaksi kirjaa ilmestyivät 2006 ja 2010. Ne ovat varsin mielenkiintoiset teokset, kun mietitään sarjakuvan, kirjakuvituksen tai proosakirjallisuuden rajoja. Cemetery Dancen kustantamat volyymit sisältävät kumpikin kuusi Kingin aiemmin julkaistua novellia, jotka Glenn Chadbourne on kuvittanut. Tai kertonut uudelleen kuvilla. Tai molempia.

Kumpikin kokoelma jakautuu kahtia. Ne sisältävät ensinnäkin kolme novellia kokonaisuudessaan Chadbournen kuvittamina. Kuvitus ei kuitenkaan tarkoita tässä muutamaa piirrosta sieltä täältä tarinasta vaan alati läsnäolevaa kuvamaailmaa. Välillä kuvat kattavat koko sivun tai aukeaman, välillä kyse on pienistä vinjeteistä. Teksti limittyy kuvamassaan ja elää sen joukossa. Ensimmäisessä kirjassa on kuvitettuina novellit Home Delivery (suom. Kotikonstein), Jerusalem’s Lot (suom. Jerusalemin osa) ja The Reach (suom. Ulappa), toisessa osassa puolestaan The Monkey (suom. Apina), Strawberry Spring (suom. Mansikkakevät) ja In the Deathroom (suom. Kalmanhuoneessa). Kuvitettujen tarinoiden lisäksi kummassakin kirjassa on kolme täysiverista sarjakuvasovitus Kingin novelleista. Tämän käsittelyn ovat saaneet ensin The Road Virus Heads North (suom. Maantievirus matkalla pohjoiseen), Uncle Otto’s Truck (suom. Otto-sedän kuorma-auto) ja Rainy Season (suom. Sadekausi) ja toisessa osassa Gray Matter (suom. Harmaa lima), One for the Road (ei suomennettu) ja Nona (suom. sama).

Vuonna 2013 ilmestyi vielä kolmas teos, jossa Chadbourne kuvittaa laveasti Kingin tekstiä. Nyt kuitenkin kyseessä oli varsin pienimuotoinen kirja. The Dark Man nimittäin tarjoaa visuaalisen tulkinnan vain yhdestä ainoasta runosta, vuodelta 1969. Kingin yliopiston lehdessä ilmestynyt ”The Dark Man” on monella tapaa kuriositeetti, mutta sitä on totuttu jälkiviisaasti pitämään ensimmäisenä kirjoittajansa tuotantoa läpäisevän Flagg-hahmon esiintymisenä. Chadbournen mustavalkokuvitus on tässäkin tapauksessa täyttä ja hieman luonnosmaista (joku voisi sanoa huolimatonta), mutta se toisaalta sopii hyvin nuoren kirjoittajan lyyriikkaan. On luonnollisesti makuasia, pitääkö Chadbournen kuvista. Itselleni ne jäävät usein lahjakkaan mutta turhan innokkaan fanitaiteilijan levottomiksi ja liikaa yrittäviksi kuviksi.

Sekä The Dark Manista että The Secretary of Dreams -kirjoista joutuu maksamaan tänä päivänä kohtalaisen summan rahaa. Niistä otettiin rajatut painokset, jotka eivät sinänsä olleet erityisen pienet, mutta niin keräiltävän ja keräillyn kirjailijan kuin King ollessa kyseessä on useamman tuhannenkin kappaleen painos niukka. Lisäksi kustantaja Cemetery Dance on ilmoittanut, ettei uusia painoksia tule.

YHTEENVETOA

Stephen Kingin oma sarjakuvatuotanto on ohut mutta mielenkiintoinen juonne hänen laajassa ja rönsyävässä tuotannossaan. Se saattaa olla vieläkin ohuempi kuin yleensä ajatellaan, koska Creepshow’n tekijyys jää hiukan hämäräksi. Kolme sivua Ryhmä X:ää ja muutaman lehden mittainen American Vampire -sarja jäävät pelkäksi alaviitteeksi Kingin uralla, aivan syystä.

Laadultaan Kingin sarjakuvatuotanto on sitä mitä häneltä voikin odottaa. Se on perushyvää, sujuvaa ja tuttuihin kauhuelementteihin nojaavaa kerrontaa, jossa ei ole mitään erityistä. Aivan samalla tavoin voi luonnehtia hänen elokuvakäsikirjoituksiaankin: ihan kelvollisia kauhujuttuja, joiden parissa saa hetken kulumaan. Voisi myös verrata Kingin ainoaa itse piirtämää sarjakuvaa (kylttiä kantava kaljoitteleva pallo) ja ainoaa itse ohjaamaa elokuvaa (Maximum Overdrive), mutta se olisi ehkä jo liioittelua…

Sen sijaan sarjakuvat jäävät selväksi kakkoseksi elokuvalle, kun tarkastellaan Kingin töistä tehtyjä sovituksia. Siinä missä ”Stephen King -elokuva" on käsite (hyvässä ja pahassa), ei ”Stephen King -sarjakuva" sisällä samanlaisia lupauksia. On hämmästyttävää, miten vähän Kingiä on siirretty sarjakuvaruutuihin, vaikka varsinkin alkupään novellituotanto soveltuisi tällaiseen erinomaisesti. Ehkä ajoitus on ollut ongelma: vielä 70- ja 80-luvulla sarjakuvateollisuuden itsesensuuri ja Comics Code olivat voimissaan, ja Kingin nimen yhdistyminen (osittain elokuvienkin vuoksi) visuaaliseen kauhuun ja eksplisiittiseen väkivallan kuvaamiseen on saattanut pitää sarjakuvantekijät kaukana hänen teksteistään. Tämä ei kuitenkaan voi olla koko totuus. En usko myöskään rahan olleen erityisen selittävä tekijä. Niin avokätisesti on Kingin teosten filmaamisoikeuksia myyty, että on hankala uskoa kalliiden hintojen olleen sarjakuvayhtiöillekään ongelma.

Vasta 2000-luvulla alkoi ilmestyä laajemmin King-sarjakuvaa, mutta sen voittokulku ei ole ollut kovin vakuuttavaa. The Stand oli jonkinlainen menestys, ja The Dark Tower ilmestyi melko pitkään, joskin sen tulevaisuus on epävarma. Muuten näiden sovitusten sekä laatu että vastaanotto ovat olleet vaihtelevia.

 

LÄHTEET

The Berni Wrightson Interview. Verkko-osoitteessa www.tcj.com/the-berni-wrightson-interview. – Ensimmäinen julkaisu The Comics Journal -lehdessä #76, 1982.

Justin Brooks: Stephen King: A Primary Bibliography of the World’s Most Popular Author, Revised Edition. Hiram 2013: Overlook Connection Press.

Stephen King: Kirjoittamisesta. Muistelma leipätyöstä. Helsinki 2000: Tammi. Suom. Ilkka Rekiaro. – Alkuteos On Writing. A Memoir of the Craft, 2000.

Stephen King: Dance Macabre. London 2006: Hodder & Stoughton. – Ensimmäinen painos 1981.

Stephen King: ”Suck on This”. – Teoksessa Snyder, Albuquerque & King: American Vampire. New York 2010: DC Comics.

Kevin Quigley: Drawn Into Darkness. The Comic-book Landscapes of Stephen King. Forest Hill 2011: Cemetery Dance Publications.

Jim Shooter: [nimetön esipuhe]. – Heroes for Hope Starring the X-Men. Marvel 1985.

Bev Vincent: The Stephen King Illustrated Companion. Manuscripts, Correspondence, Drawings, and Memorabilia from the Master of Modern Horror. New York 2009: Fall River Press.