Luettua: heinäkuu 2025

Leena Krohn: Salaisuuksia. Helsinki 1993: Kirjayhtymä. 88 s. Kuv. Inari Krohn. 3. p. [1. p. 1992].

Leena Krohnin tuotannossa ”aikuistenkirjat” ja ”lastenkirjat” ovat aina olleet liukuvia käsitteitä, enkä tiedä, onko kirjailija itse oikeastaan koskaan edes tehnyt eroa niiden välillä. Vuonna 1992 ilmestynyt Salaisuuksia on näyttävinään lapsille tarkoitetulta – sen neliömäinen muoto ei ole tyypillinen, se on Inari Krohnin kuvittama ja sen kaikissa viidessä tarinassa on lapsen näkökulma. Kuitenkin kertomukset itsessään eivät ole erityisen lapsekkaita ja niiden käsittelemät teemat ovat päinvastoin hyvinkin suuria. Krohnin kirjailijanlaatuun kuuluukin haastaa lukijoita, mutta samalla lukijat saavat itse määritellä, kuinka korkealle rima kulloinkin asetetaan.

Salaisuuksia esimerkiksi on täysin mahdollista lukea kokoelmana tarinoita, joissa ei loppujen lopuksi tapahdu ihan kauhean paljon. Ja vaikka tapahtuisikin, eivät kertomukset välttämättä etene aristoteelisesti ja jännitettään kasaten. Oleellisempaa on herätellä lukijassa ajatuksia, ja jokainenhan ajattelee omista lähtökohdistaan.

Salaisuuksia sisältää neljä lyhyttä, selvästi novellimaista tekstiä sekä yhden paljon pidemmän, liki pienoisromaania muistuttavan kertomuksen. Pitkä tarina, Mare Serenitatis, on katkelmallinen kokonaisuus lapsen muistoja Kuuhun muuttaneesta tädistään. Selvästi scifiä oleva kertomus tarjoaa täyslaidallisen faktaa (ja spekulaatiota) Kuusta, kunnes rysäyttää loppuun suuren mittakaavan yllätyksen. Ihmeen tuntu kipinöi moneen kertaan.

Lyhyemmistä novelleista Uusi Opabinia ja Salattujen totuuksien yliopisto liikkuvat mahdollisen ja uskomattoman rajapinnalla, missä mieli kykenee asioihin, joihin todellisuus ei välttämättä pysty ja joita ei halua tieteellisen järjestelmällisyyden pilkottaviksi. Lyhyt Näkymätön tähti, joka kertoo ehkä-kuvitellusta Auringon kaksoistähdestä, liittyy sekin edellisten esittämiin kysymyksiin, joskin hieman satumaisemmalla otteella. Teoksen päättävä Kotini syvyydessä on kiehtova toden ja unen tutkielma, joka itsekin myöntää olevansa filosofian asialla. Monikerroksinen olemassaolon tasojen pohdinta saa dramaattisen kerronnallisen lopun, joka sai ainakin yhden lapsikuulijan hämmennyksiin – kuten uskon olleen tarkoituskin.

Matti Klinge: Professoreita. Helsinki 1990: Otava. 238 s. Kuv. 2. p. [1. p. 1984].

Kun 1990 Helsingin yliopisto täytti 350 vuotta, professori Matti Klinge oli jo sen virallinen historioitsija. Hän oli osallisena Helsingin yliopiston järeän historiikin kirjoittamiseen ja sitä ennen oli kronikoinut esimeriksi yliopiston ylioppilaskuntaa. Jubileumin kunniaksi Otava julkaisi uudestaan myös pienimuotoisemman mutta yhtä kaikki viehkon teoksen Professoreita kuuden vuoden takaa.

Professoreita on nimensä mukainen kirja. Se esittelee Turun akatemian ja sittemmin Helsingin yliopiston jokaiselta vuosikymmeneltä yhden keskeisen professorin. Näitä pikkuesseitä kertyy siten 35 kappaletta. Ne kuvaavat laajan ajallisen kaaren aina politiikan ja historian sekä oikeustieteen professori Mikael Wexioniuksesta (1609–1670) matematiikan professori Olli Lehtoon (1925–2020). Mitättömimmillään Klinge teksti jää pienoiselämäkerraksi, jossa käydään yleisesti läpi kyseisen henkilön ura ja merkitys. Tällaisia tapauksia on kuitenkin vain muutama.

Sen sijaan useammin kirjoittaja kykenee taiten luomaan yhden oppineen ihmisen kautta laajemman silmäyksen ajan tieteellisiin, oppihistoriallisiin ja poliittisiin tuuliin. Yksikään ihminen, ei professorikaan, ole muusta maailmasta irrallinen hahmo, vaikka historiankirjoitus usein suurmiehet sellaisiksi nostaa. Käsitellyt teemat voivat olla jonkin tietyn tieteenalan käännekohtia ja kehityslinjoja, yliopistollisen hallintokulttuurin muutoksia tai vaikkapa oppineisuuden ja aseman vahva periytyminen.

Viimeksi mainittu seikka korostuu Klingellä monesti. Hän rakastaa esitellä toisiinsa kietoutuvia yliopistosukujen haaroja – kuka oli kenenkin pojanpoika, kenen tytär nai kenenkin puolison veljen. Usein pärjäisi vähemmälläkin, mutta toisaalta kieltämättä on hämmentävää, miten valta yliopistossa vaikkapa 1700- ja 1800-luvuilla tuntui palaavan aina muutaman runkosuvun uusille vesoille.

Mitä lähemmäs kirjoitusajankohtaa tullaan, sitä vaikeampi Klingen on supistaa sanottavaansa lyhyen mitan vaatimalla tavalla. 1900-luvun kohteet olivat Klingelle aikalaisia, osa henkilökohtaisesti tuttuja, jokunen vielä elossakin julkaisuhetkellä. Sen sijaan vanhojen herrojen (miehiähän kaikki tietysti ovat) esittelyissä polttopiste on kirkas.

Juri Nummelin: Bagatelleja. Kirjoituksia 1980- ja 1990-luvuilta. [Turku] 2025: Juri Nummelin. 60 s.

Juri Nummelin on moninaisen uransa aikana julkaissut kaiken muun ohessa myös liudan mitä kummempia pikku kirjasia ja vihkosia. Oma haaransa ovat erilaiset juhlakirjat. Tämänvuotinen Bagatelleja ilmestyi 40-vuotistaiteilijajuhlan kunniaksi. Vuonna 1986 nimittäin ilmestyi Satakunnan Työssä 14-vuotiaan Nummelinin artikkeli Neuvostoliittolaisista etuvetoautoista! Myöhempi ura keskittyi sittemmin vähän toisenlaisiin aiheisiin…

Bagatelleja on pikkuruinen kokoelma tekstejä vuosilta 1986–1995, siis sitä varhaisinta juveniliaa, jota kirjailijat yleensä piilottelevat ja häpeävät. Nummelin, muun muassa roskakirjallisuuden asiantuntija, tietää kuitenkin mikä arvo on kaikenlaisilla kuriositeeteilla. Sitä paitsi – itse rakastan tällaisia julkaisuja: niillä ei ehkä ole kuin alaviitteen arvo, mutta joskus juuri niissä alaviitteissä saattaa olla mielenkiintoisimmat yksityiskohdat.

Bagatelleja sisältää edellä mainitun autoartikkelin lisäksi eritoten elokuva-arvioita sekä runoja. Nummelin on jo nuorena ollut taitava kirjoittaja ja tuntuu ymmärtäneen aiheittensa päälle. Kyllähän teinin ärhäkkä pätemisen tarve kuuluu teksteissä, mutta on niissä paljon oivaltavaa (sanon tämän pitkällä kokemuksella teinien teksteistä). Vielä selvemmin oivaltava mutta vielä harjaantumaton ja näsäviisaaseen hassutteluun sortuva nuori paljastuu runoissa, jotka ovat lähtöisin lähinnä Nummelinin julkaisemista pienlehdistä.

Kokoelman päättää lyhyt, 15-vuotiaana kirjoitettu novelli kokoomusnuorten riettaasta illanvietosta, joka huipentuu ihmisuhraukseen. Nummelin tietää itsekin julkaisevansa tässä keräilykohteen, sillä novellissa luetaan fiktiivistä grimoire Necronomiconia – mikä tietenkin tekee kirjasesta pakollisen Cthulhu-kompletisteille.

Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Pimeää pimeämpi. Kummalinnun munia 2. Tampere 2015: Osuuskumma. 143 s.

Raapale, tuo täsmälleen sadan sanan mittainen novelli, venyy moneen. Se mahdollistaa kokeilun, se voi olla harjoite tiiviyteen, loppukäänteeseen tähtäävä tunnelmapala, kaunokirjallinen vitsi ja niin edelleen. Silloinkin, kun raapale ei onnistu olemaan kovin hyvä, tiukkarajainen muoto tekee siitä vähintään kiinnostavan: miksi kirjoittaja päätyi juuri näihin sataan sanaan?

Osuuskumman julkaisema, Christine Thorelin ja Kari Välimäen toimittama kokoelma Pimeää pimeämpi (2015) on runsas kattaus monenlaisia raapaleita. Se kokoaa alun perin Kummalinnun munia -sähkökirjasissa samana vuonna ilmestyneet 112 tekstiä. Niiden joukkoon mahtuu kaikenlaista, joskin humoristinen ja absurdi tuntuvat jonkin verran korostuvan. Osuuskumma keskittyy yleensä spekulatiiviseen fiktioon, mutta genrerajat eivät tämän kokoelman yhteydessä ole oleellisia. Toki suurimmassa osassa tekstejä on jokin fantastinen elementti ja muutamat voi ihan selvästi lukea genrekirjallisuudeksi. Silti oleellisempaa on pystyä yllättämään ja tarjoamaan oivalluksia. Esimerkiksi Anni Nupposen Hirviöasiakaspalvelu-tarinat (jotka sittemmin ilmestyivät samannimisessä kirjasessa useiden lajitoveriensa kanssa) leikittelevät selvästi (kauhu)fantasian kuvastolla, mutta lopulta ne karnevalisoivat asiakaspalvelutilanteita. Yhtään täysin vakavaa tarinaa kokoelmassa ei ole, joskin muutaman kerran humoristisuus saattaa olla lukijasta kiinni. Eipä totiset tekstit sitä paitsi olisi leikittelevään perusvireeseen sopineetkaan. Ja lopultahan raapale on nimenomaan kirjallinen leikki.

Pimeää pimeämmässä on raapaleita yhteensä 17 kirjoittajalta, osalta vain yksi ja esimerkiksi Kari Välimäeltä liki kaksikymmentä. Hänen tekstinsä erottuvat muiden joukosta määrän lisäksi myös tunnistettavalla tyylillään, lakonisella järjettömyydellä. En itse ole absurdismin suuri ystävä, mutta arvostan, kun se tehdään hyvin. J. S. Meresmaaltakin on mukana reilusti toistakymmentä tekstiä, joiden huumori on oivaltavaa. Itselleni toimivat tässäkin yhteydessä myös Magdalena Hai ja Tarja Sipiläinen, osaltaan varmasti heidän kauhuun kallellaan olevien aiheittensa vuoksi.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta. [Helsinki] 2014: Kuoriaiskirjat. KK007. 2. p. [1. p. 2013].

Kaikista Suomen aktiivisista raapaleiden kirjoittajista Shimo Suntila taitaa olla paitsi tuotteliain myös – mielestäni – paras. Vuonna 2012 hän otti urakakseen kirjoittaa joka päivä yhden raapaleen, ja koska se sattui olemaan karkausvuosi, Suntilan blogissa ilmestyi kaikkiaan 366 sadan sanan novellia. Suntilan esikoiskirjaan Sata kummaa kertomusta on koottu niistä laadukkain osuus.

Miksi pidän Suntilaa lajin mestarina? Yksi syy on hänen laaja-alaisuutensa. Hänen raapaleissaan esiintyy paitsi koko spekulatiivisen fiktion kirjo myös sitä laajempi aiheisto. Tässä nimenomaisessa kokoelmassakin on muutama kirjailijuuteen ja kirjakeräilyyn liittyvä teksti, joskin niitä Suntilalta on ilmestynyt toisaalla enemmän. Pääpaino on spefissä: erilaisissa fantasia-aiheissa, kauhukuvastossa ja tieteistarinassa.

Toinen syy Suntilan raapaleiden ihailuuni on se, etteivät hänen tekstinsä jää vitseiksi. Liian usein moni muu rakentaa tarinansa sellaisen yllätyslopun varaan, joka tekee tekstistä humoristisen ja usein todellakin vitsin kaltaisen. Kyllähän Suntilalla huumoria on, paljonkin, mutta usein se näkyy käsittelyn uudessa näkökulmassa tai yllättävyydessä. Sata kummaa kertomusta sisältää nähdäkseni tasan yhden vitsiraapaleen. Toisaalta monesti fandomin sisäpiirihuumori saattaa hämmentää ja etäännyttää vähemmän vihkiytynyttä lukijaa. Huumorin lisäksi Suntilan raapaleissa ylletään usein ihan ehtaan tarinankerrontaan, jopa vaikuttavaan tunnelataukseen. Tämänkin kokoelman teksteissä on muutamia sellaisia, jotka olisivat vaikuttavia tarinoita pidemminkin kerrottuina.

Vuoden urakkaan mahtuu jonkin verran toistoa. Hieman ihmettelen, miksi kirjaan on valikoitunut esimerkiksi kolme muunnelmaa samasta aihelmasta – baaritapaamisesta, iskurepliikistä ja sodasta avaruudessa. Muutoin valikoima on tasainen; muutama tarina jokseenkin samasta aihepiiristä kerrallaan. Mukaan on sitten ripoteltu Suntilan loistavia Milla ja Meri -tarinoita puolijumalaisista siskoksista ja heidän avuttomasta isästään.

Luettua: maaliskuu 2025

Ben Roimola (toim.): Science fiction ja fantasia Suomessa 1994. Turku 1994: Turun Science Fiction Seura. 44 s.

Turun kirjamessuilla oli vuonna 1994 osasto, joka oli omistettu scifille ja fantasialle. Sen kylkeen ilmestyi paikallisen genreaktiivi Ben Roimolan toimittama vihkonen Science fiction ja fantasia Suomessa 1994. Vaikka julkaisun informaatioarvo on nyt, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, luonnollisesti vanhentunut, on se silti mielenkiintoinen ajankuva.

Runsaan mainossisällön ohessa vihkonen sisältää Johanna Sinisalon ja Leena Peltosen artikkelit genreistä: edellinen esittelee scifiä, jälkimmäinen fantasiaa. Sinisalon teksti on uusinta edellisvuoden Äidinkielen opetustiede -aikakauskirjasta. Uusiokäyttöä on myös Jyrki J. J. Kasvin esittelevä kritiikki Margaret Atwoodin Orjattareni-romaanista ja sen filmatisoinnista. Sen sisällyttäminen tällaiseen yleisjulkaisuun tosin tuntuu kummalliselta… Lisäksi Roimola esittelee lyhyesti Atorox-palkinnon ja eri kaupunkien scifi-tapaamiset eli mafiat.

Mainitsemani ajankuva näkyy eritoten Sinisalon ja Peltosen pitkissä artikkeleissa. Paitsi yleisesittelyinä niitä on pidettävä myös yrityksinä propagoida genrejensä puolesta. Kummassakin tekstissä mainitaan liuta maailmankirjallisuuden klassikoiden nimiä ja muistetaan korostaa, että vaikka genrenimikkeiden alla on julkaistu paljon roskaa, on niiden kova ydin nimenomaan hyvää kirjallisuutta. Tuolloin kaivattu arvonanto lienee sittemmin saatu (mikä ei omasta mielestäni ole vain hyvä asia).

Kuinkahan hyvin messujulkaisu on toiminut sisäänheittäjänä scififandomiin? Toivomusta vakavasti otettavuudesta vesittää hieman mainosmaisemman sisällön sisäpiirihumoristisuus. Fandomin ilmiöiltä, kuten seurojen ja lehtien esittelyiltä, sitä voi odottaakin, mutta myös kustantamot limboavat hassutteluriman alta. Seuroista puheen ollen – tuolloin kai suurimmillaan olleen suomalaisen scifilehtikentän edustajat esittäytyvät lähes kaikki, kahta lukuun ottamatta. Lahden seura on jäänyt muutenkin kuriositeetiksi, mutta tamperelaisten puuttuminen on ilmeistä. Tässä vaiheessa onkin ollut jo selvää, että Portin piiri ei halunnut sotkeutua fandomiin vaan teki osuuttaan ihan omassa nurkkauksessaan ja eri tavoin vakavissaan.

Juri Nummelin (toim.): Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja. Turku 2011: Kameli! (Savukeidas). 102 s.

Savukeitaan Kameli!-alamerkillä (”ipanoille ja herkuttelijoille”) julkaistiin muun muassa monenmoisia satuvalikoimia. Niistä ensimmäinen taisi olla Juri Nummelinin toimittama kokoelma Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja. Se ei ole täysin tyydyttävä teos mutta yhtä kaikki mielenkiintoinen avaus, joka lupailee suuremmista mahdollisuuksista.

Alaotsikon ”wanhat kauniit sadut” vie odotuksia harhaan, koska a) tuoreimmat tekstit ovat 1970-luvulta (mikä ei oikeuta w:n käyttöön) ja b) erityisen kauniita tarinoista on vain osa (joskin tällainen tuomio on vahvasti subjektiivinen). Mukaan pääseiden kertomusten yhdistävä tekijä tuntuisikin olevan enemmän se, että niiden kirjoittajat tunnetaan satujen sijasta vakavammasta ”aikuisten” kirjallisuudesta. Tällaisen linssin läpi Vuoripeikot avautuukin paljon kiintoisampana. (Nummelin on myöhemmin kertonut, että hän itse ei olisi antanut tällaista alaotsikkoa kirjalle vaan se on täysin kustantajan valinta.)

Rafael Hertzbergiä ja Riku Sarkolaa lukuun ottamatta kaikki kirjoittajat ovat hyvin muistettuja kirjailijoita, joiden tuotannossa sadut tuntuvat ainakin jossain määrin yllättävältä. A. Kiven viehtymys kansanperinteeseen on toki tunnettu, samoin L. Onervan fantasia-aiheet. Mutta entäs vasemmistolainen Jarno Pennanen tai maaseuturealisti Heikki Turunen? Turusen adjektiivivyörytetty työläisylistys tuntuu melkein parodiselta. Ainakin yksi aivan oleellinen nimi, Mika Waltari, ei ole mukana, mikä lienee ollut puhtaasti taloudellinen ratkaisu.

Puhtaasti satuina jokainen kokoelman teksti on toimiva. Kepeät eläinsadut ja toinen jalka tosimaailmassa pysyttelevät jutut ovat yleensä viehättäviä, mutta parhaiten ainakin minuun (ja lapsikuulijaani) toimivat ehdat ihmesadut. Pennasen kertomus maahan istutettavasta pojasta kävisi hieman toisin kerrottuna uuskummasta, ja Onervan omalaatuinen prinsessatarina on synkkyydessään kiehtova. Herääkin ajatus, millainen aarrearkku tällaisia fantastisia satuja kirjallisuudessamme odottaisikaan kustantajaa, jolla olisi rahkeita moisten kokoamiseen.

Annika Puukka: Fanny Davidson-Sartto – erään kirjoittavan naisen elämä. Tampere 2015: Tampereen yliopisto, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. 88 s. Pro gradu -tutkielma.

Fanny Davidson on yksi niistä suomalaisen kirjallisuuden kuriositeeteista, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta syrjään ja unohtuneet. Davidson (1877–1962), joka myöhemmin otti käyttöönsä nimen Sartto, muistetaan nykyään lähinnä kahden miehen yhteydessä. 17-vuotiaana hän oli melkein 30 vuotta vanhemman runoilija J. H. Erkon fantasioiden kohde ja muusa, ja myöhemmin hän oli kihloissa toisen runoilijan, Kössi Kaatran, kanssa ennen kuin tämä joutui pakenemaan Ruotsiin sisällissodan jälkimainingeissa.

Annika Puukka pyrki historian gradussaan vuonna 2015 hahmottaman Davidsonin elämänvaiheita. Tampereen yliopistoon tehty gradu keskittyy siihen, millaista oli olla 1900-luvun alussa kirjoittava nainen. Davidsonilta ei julkaistu kuin kolme kirjaa: yksi romaani, kokoelma lastuja sekä varhainen Tampereen teatterin historiikki. Näiden lisäksi Puukka on jäljittänyt suuren määrän etenkin teatterikritiikkejä ja muuta taidekirjoittelua sekä varsinkin 1900- ja 1910-luvuilta myös runoutta ja lyhytproosaa. Davidsonilta on myös jäänyt eri arkistoihin esimerkiksi pieni määrä kirjeenvaihtoa, jonka avulla Puukka luonnostelee kohdettaan.

Davidson oli ensimmäisten ylioppilaaksi kirjoittaneiden tamperelaisnaisten joukossa, ja muutenkin hän selvästi pyrki itselliseen elämään, ei vain jonkun miehen hoivaajaksi ja koristeeksi. Davidson opiskeli yliopistossa aikana, jolloin nainen oli outous, ja hän osallistuikin esimerkiksi kirjoitteluun naisen asemasta osakunnassa. Samalla hänellä ilmiselvästi oli kirjallista kunnianhimoa, mistä hänen kaunokirjallinen tuotantonsa todistavat. Lopulta hänen kirjoitusviettinsä ja taiteellinen osallistumishalunsa kanavoituivat etenkin kotikaupunki Tampereen teatterielämän edistämiseen mutta myös muuhun paikalliseen taide- ja kotiseututyöhön. Hän ei koskaan avioitunut tai saanut lapsia.

On kuvaavaa, että Davidsonin tavallaan pelasti unohtumiselta Panu Rajala, joka käytti tätä puolifiktiivisen Erkko-teoksensa Runoilijan sydän kertojana. Puukka ei peittele yhtään (oikeutettua) tyrmistystään siitä, miten Rajala myöntää, ettei tuntenut tai tutkinut Davidsonia oikeastaan yhtään, kunhan otti tämän käyttöön kuvatessaan runoilijamiestä.

Hannu Mäkelä: Samuli Kustaa Berg. Helsinki 2003: Otava. 144 s. 2., laaj. l.

Hannu Mäkelän teos Samuli Kustaa Bergistä on kuin kirjallinen Lauantai-pussi. Alkujaan 1982 ilmestynyt ja sittemmin 2003 laajennettu kirja sisältää nimittäin alle 150 sivussaan kaikenlaista.

Oululainen Samuli Kustaa Berg (1803–1852) oli innokas suomen kielen aktiivi, runoilija ja myöhempi lakimies. Hänen runotuotantonsa jäi suppeaksi, mutta silti hänet muistetaan yhtenä varhaisimmista suomenkielisen lyriikan taitureista. Bergin (tai siis kirjailijanimi Kallion) tuotanto on noin kuusi runoa; niiden lisäksi tunnetaan muutamia mahdollisesti hänen kirjoittamiaan. Näitä arvailuja on esitetty jo 1800-luvulla, myöhemmin vielä uuden vuosituhannenkin alla. Opiskeluaikanaan Berg tutustui J. V. Snellmaniin ja erityisesti C. Á. Gottlundiin, joka julkaisikin monta Bergin runoista. Valitettavasti hän myös omavaltaisesti muokkasi niitä. Tämä yhdessä miesten eriävien runomittaan ja varmasti kieleenkin liittyneiden mielipiteiden kanssa aiheutti välirikon. Berg sokeutui nuorehkona, mikä käytännössä katkaisi hänen uransa.

Lopulta Bergin elämästä tiedetään melko vähän. Sen Mäkelä esittelee kirjansa ensimmäisessä osassa. Uuden julkaisun saavat tietysti myös kaikki Bergin runot. Ison osan teoksesta ottaa Mäkelän "kuvitelma", kaunokirjallinen kuvaus Bergin viimeisistä ajoista sokeana Halikon kirkkoherran elättinä. Sisäisen monologin muotoon puettu kertomus enteilee tyyliltään etenkin Mäkelän myöhempää Eino Leino -romaania Mestari. Ilman ympärillä olevaa elämäkerrallista ja tutkivaa materiaalia, olisi Pois meni merehen päivä -kertomus silloinkin haikeanvaikuttava kuvaus hylätystä vanhuksesta, joka kaipaisi edes pientä arvonantoa menneille saavutuksilleen.

Mäkelän liitteinä on pieni otanta muuta aikansa runoutta, johon elämäkerrassa viitataan, sekä alkuperäisen julkaisun jälkeen esiin tulleita seikkoja, korjauksia ja epäilyksiä mahdollisista Bergin runoista. Kaiken kaikkiaan kirja on kiehtova ristipisto suomalaisen kulttuurin yhteen yksityiskohtaan ja sen reunamiin. Miten paljon lahjoja ja innokkuutta onkin jäänyt suurmieskultin varjoihin jo ihan suomalaisuuden alkuaikoina.

Johanna Ahonen (toim.): Kabinettikertomuksia. Turun yliopiston tieteiskulttuurikainetti 10 vuotta. Turku 2005: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti.  28 s. Kabinettikertomuksia 5

Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti eli Tutka juhlisti kymmenvuotista toimintaansa julkaisemalla Kabinettikertomuksia-sarjassaan asianmukainen juhlavihkosen. Hiljakseen täydentyneen sarjan viidennelle julkaisulle on osuvasti annettu nimeksi Kabinettikertomuksia.

Vihkon johtotähtenä on yhdistyksen perustajajäsen Tero Ykspetäjän artikkeli Tutkan vaiheista. Teksti on tiivis (ja sen alaviitteissä on todennäköisesti enemmän sanoja kuin leipätekstissä) mutta informatiivinen. Tutka syntyi keveämpään ja ketterämpään scifiharrastamisen tarpeeseen, kun Turun Science Fiction Seura oli päässyt kasvamaan isoksi ja byrokraattiseksi. Uusi sukupolvi (Ykspetäjän mukaan Turun sf-fandomin kolmas aalto) kaipasi jäykän seuratoiminnan syrjään epävirallisempaa yhdessäoleskelu. Toiminta tuntuu olleen pitkälti videoiltoja ja sen sellaista hengailua, mistä syystä Tutka ei alkanut koskaan esimerkiksi toimittaa omaa lehteä, vaikka sellainen on tämän maan fandomissa ollut tapana. Siitä syystä yhdistys on jäänyt tällaiselle maantieteellisesti ja ajallisesti kaukaiselle sivustaseuraajalle etäiseksi. Onneksi on kuitenkin tämä Ykspetäjän pikku historiikki, jollaisia on muuten myös TSFS:n piiristä vuosien aikana ilmestynyt. Jälkipolvet kiittävät niitä, jotka kirjaavat vaiheitaan muistiin itse. (Harmi että Portin piiri ei koskaan ryhtynyt moiseen.)

Muisteloiden lisäksi Kabinettikertomuksia sisältää neljä mainiota novellia. Anne Leinonen käsittelee rasismia iskevästi spefin keinoin. J. K. Miettinen kertoo eräänlaisen toteutumattoman vaihtoehtohistorian, kun Napoleon ei suostu ottamaan todesta joukoissaan piilevää innovaattoria Waterloon aattona. Petri Laineen kummitusjuttu onnistuu aidosti yllättämään ja järkyttämäänkin. Ja lopuksi bubbling under -suosikkini Jarmo Karonen esittelee poliittishenkisen ja melkein vakavasti otettavan aikamatkustusjutun. Jokainen novelleista on erittäin hyvää tasoa, ja viimeistä lukuun ottamatta ne ovat myöhemmin ilmestyneet myös kirjoittajiensa kokoelmissa.

Emma London (toim.): Suomifiktiota. FinFanFiction. Turku 2004: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti. 28 s. Kabinettikertomuksia 4.

Fanifiktio on minulle vaikea juttu. Ymmärrän kyllä oikein hyvin pastissien viehätyksen ja intertekstuaalisuuden riemun. Mutta kun ”fanficissä” on kyse jostain ihan muusta. Siihen liittyy niin voimakas omistautuneisuus käsiteltävänä olevan sarjan (kirjallisen tai audiovisuaalisen) henkilöihin, omanlaisensa parasosiaalinen suhde fiktiivisiin hahmoihin. Kyse ei ole vain oppineesta leikistä, niin kuin vaikkapa sadoissa ja sadoissa Sherlock Holmes - tai H. P. Lovecraft -pastisseissa, vaan jostain henkilökohtaisemmasta.

 Julkaisemisen suhteen ei ole aivan yksiselitteistä, mitä mieltä lainsäädäntö on fanifiktiosta. Niinpä sen koti on etenkin tietoverkoissa, suuren maailman puolella jonkin verran myös zineissä. Suomessa fanifiktiota esiteltiin Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisemassa Suomifiktiota. FinFanFiction -julkaisussa (2004). Sen on toimittanut aiheesta gradunsa tehnyt Emma London, ja toimittajan alkusanojen lisäksi se sisältää kuusi erilaista fanfic-kertomusta. Kaksi on suomen-, neljä englanninkielistä; vain yksi ei ole nimimerkin kirjoittama.

 Kovin monipuolista kuvaa fanifiktiosta vihkonen ei anna. Puolet teksteistä edustaa niin sanottua slash-alagenreä, jossa käsiteltävän tarinamaailman (mies)hahmoja paritetaan keskenään. Suomifiktiota väittää johdannossaan, että ”homoeroottinen tarina” olisi ”muualla lähes tuntematon” kirjallisuuslaji, mikä ei tietenkään pidä paikkansa. Suosittu se kuitenkin tuntuu olevan. Vihkosen tarinoissa toisistaan nauttivat niin Sormusten herran hobitit kuin Linnunradan käsikirjan Arthur ja Ford Prefect. Ihan oma erikoisuutensa on Pohjanmaalle sijoittuva tarina, jossa kai Sormusten herra -elokuvien näyttelijät huohottavat heinäkasassa. Hetero-”shippausta” edustaa värinä Hermionen ja Dracon välillä. Jäljelle jäävät kaksi tarinaa ovat Sandman-sarjakuvan Delirium-hahmon ympärille kerrottu pikkujuttu sekä minulle tuntemattoman Gundam Wing -animen maailmaan sijoittuva ”draama”.

 Mitään korkeakirjallisia teoksia ei yksikään kertomus ole eikä varmasti yritäkään olla. Selvästi joukosta kuitenkin erottuu toinen nimimerkki Empyn teksteistä, jossa Douglas Adamsin huumoria tavoitellaan paikoin oikein onnistuneesti.

Luettua: maaliskuu 2024

Juri Nummelin: Vaikea laji. Kirjoittajan muistelmia. Turku 2024: Kustantamo Helmivyö. 348 s.

Muuttokiireisen talviloman aikana on ollut suorastaan nautinnollista lukea Juri Nummelinin tuoretta Vaikea laji -kirjaa . Se on monipuolinen kokoelma monipuolisen kirjoittajan muistoja ja vaiheita. Perinteinen muistelmateos se ei ole vaan palapelimäinen sarja kaikenlaista uran varrelta. Muuta ei oikein voisi kuvitellakaan Nummelinin kohdalla, sillä hän on ehtinyt olla paitsi kirjoittaja ja kirjailija myös toimittaja (sanan monissa merkityksissä), kustantaja ja ylipäänsä merkittävä tekijäpersoona kirjallisuuden vähemmän tunnettujen reuna-alueiden kartoittajana ja arvonnostajana.

Kirjan viitisenkymmentä esseetä ovat isolta osin ilmestyneet aiemmin Nummelinin blogissa tai hänen teostensa esipuheena tms., mutta lähes aina tekstejä on päivitetty ja muokattua uudelleenjulkaisua varten. Joskus muutokset ovat merkittäviäkin päivityksiä ja joskus valitettavasti jäävät hieman puolitiehen, kun kieli paljastaa tekstin olevan vanhempaa perua, vaikka se yrittääkin esiintyä ajankohtaisena. Sellaiset kohdat ovat kuitenkin vähäiset ja niihin puuttuminen lähinnä nillitystä.

Vaikea laji on henkilökohtaisesta vinkkelistään huolimatta yhdenlainen kuva myös 2000-luvun muuttuneesta julkaisu- ja kirjallisuusmaailmasta. Muutosta korostaa etenkin jälkisanat, joissa muistutetaan lajin lisäksi vaikeaa olevan myös aika. Pienen yleisön ja vähäisen somenäkyvyyden kirjallisuutta julkaistaan aina vain nihkeämmin, äänikirjoja senkin edestä. Tekijä ei enää (vieläkään?) oikeasti tienaa työllään, ja apurahoja ei saa edes entiseen malliin. Muutos 2000-luvun alun tv-haastatteluista, kun Nummelin julkaisi amerikkalaista kioskidekkaria käsittelevän teoksensa, ja omista fanzineistä nykytilaan, jossa kirjailija yhä useammin saa julkaista itse taiten tekemänsä kirjan, koska se ei kuitenkaan myy tai näy somessa, on surullinen. Onneksi Nummelin kuitenkin jaksaa, viitsii ja kykenee.

(Mikael X. Messin kirjat pitäisi saada äänikirjoina.)

Juri Nummelin (toim.): Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja. [Helsinki] 2014: ntamo. 230 s.

Juri Nummelinin toimittamaan antologiaan Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja on koottu amerikkalaista ja brittiläistä noiria. Suomennokset ovat aiemmin ilmestyneet Nummelinin toimittamissa Isku- ja Ässä-lehdissä, mutta vaikka olenkin suurin piirtein niiden joka numeron lukenut, tuntui kirjaa lukiessa silti kuin olisin ensimmäistä kertaa asialla.

Kaikki valehtelevat pitää sisällään niin perinteistä kovaksi keitettyä dekkaria, sen humoristisia variantteja kuin laajemmin ymmärrettävää noir-proosaa, joka ei suinkaan rajaudu pelkäksi "dekkariksi". Mukana on joukko semi-isoja kirjoittajanimiä mutta paljon myös silkkaa undergroundia – iso osa novelleista onkin ilmestynyt alun perin blogeissa tai nettilehdissä, noissa 2000-luvun zinevastineissa.

Noin puolet novelleista on tiukkaa flash fictionia, jonka pituus on alle tuhat sanaa tekstiltä. Eivät pidemmätkään tekstit paljon pidempiä yleensä ole. Nopeus ja äkillisyys saa lukemisen tuntumaan vetävältä. Vaikka lyhyiden ja pidempien vuorottelu tuntuu aluksi turhan kaavamaiselta rakenteelta, ei se loppujen lopuksi ole lainkaan hullumpi ratkaisu. Kokonaisuutena Kaikki valehtelevat on yllättävän painokas valikoima, ei pelkkä kasa rikosrykäyksiä.

Itselleni tarinoista ehdottomasti parhaiten toimii edelleen Kevin Wignallin Kuolema, jossa valtion ammattitappaja joutuu miettimään pontimiaan uusiksi. Se on hieno kappale kirjallisuutta ylipäänsä, ei "vain" genreteksti.

Kaikki valehtelevat on miellyttävä kirja lukea myös esineenä. Ilmava taitto – reilusti tyhjää tilaa tekstien välissä – ja lopun kirjailijaesittelyt rytmittävät lukemista mukavasti.

Tim Burton: The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories. London 2004: Faber & Faber. 128 s. – Ilmestynyt alun perin 1997.

Tim Burtonin The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories jatkaa tavallaan Roald Dahlin ja Lewis Carrollin kaltaisten kirjailijoiden aloittamaa polkua. Burtoninkin tarinankerronta – lyhyiden yleensä kekseliäisiin riimeihin perustuvien runojen muodossa – on oikukasta ja epäsoveliasta. Tämähän on tuttua hänen elokuvistaan. Oikeastaan kaikessa "epätavallisuudessaan" Burtonin tekstit ovat melko yllätyksettömiä.

Joo, on tikku-ukon ja tulitikkutytön leimahtava romanssi, on muumiopoika joka hakataan piñatana meksikolaisilla syntymäpäivillä, on sängyksi muuttuva tyttö ja niin edelleen. Ne ovat sinänsä hauskoja oivalluksia, mutta Burton ei oikein tee niillä mitään. Pahimmillaan runo on pelkkä kupletti, joka toimii kuvatekstinä Burtonin piirrokselle. Piirrosten rooli onkin lähes tasaväkinen sanojen kanssa – usein kuvat itsessään eivät kuitenkaan ole erityisiä tai tarpeellisiakaan. Burtonin teos on siis kaiken kaikkiaan erikoisen mitätön.

Parhaiten onnistuu nimiruno, jossa pariskunta saa yllätyksekseen osteripäisen pojan. Kalanhajuinen jälkeläinen ei oikein saa vanhempien kiintymystä, ja lopulta isä syö poikansa saadakseen takaisin seksuaalisen kyvykkyytensä. On esitetty, ettei teksti olisikaan Burtonin käsialaa vaan kauhukirjailija Michael McDowellin!

Lähes kaikki runot käsittelevät eriskummallisia lapsia, tavalla tai toisella. Sama teema läpäisee Burtonin elokuviakin Saksikäsi-Edwardista, Pingviiniin ja Jalin tovereihin ja miksei Wednesdayynkin.

Michael Knox Beran: Murder by Candlelight. The Gruesome Crimes Behind Our Romance with the Macabre. 2016: Tantor Audio. 7 t 39 min. Luk. Jonathan Yen. – Ilmestynyt alun perin 2015.

Michael Knox Beranin kirjoittaman Murder by Candlelightin alkuasetelma on kutkuttava: miten sijaishallitsijakauden Englantia järkyttäneet murhat vaikuttivat ajan kirjailijoihin. Beran käsittelee 1800-luvun alun kulttuuria selvästi sitä edeltävästä romantiikan kauesta ja seuranneesta viktoriaanisesta ajasta eroavana. Ajatus on kiehtova - murhat aikakauden kuvajaisena. Romantiikka tunnetusti velloi kauheuksissa ja säädyttömyyksissä ja sai niistä(kin) voimansa. Viktorian valtakaudella sen sijaan tapahtui suuri muutos viimeistään Viiltäjä-Jackin järjettömien väkivaltaisuuksien myötä.

Beran keskittyy etenkin kolmeen aikalaisia kuohuttaneeseen tapaukseen, joskin siinä sivussa katselee paljon laajemminkin ilmiöitä. 1823 Jack Thurtell tappoi William Wearen, jolla oli auki pelivelkoja suuren summan. Ruumis löytyi lammesta, ja tapahtumasta kirjoitettiin paljon niin kertomuksia, näytelmiä kuin laulujakin. Beran nostaa esiin etenkin tapauksen Walter Scottiin tekemän vaikutuksen. 1836 James Greenacre teloitettiin keski-ikäisen morsiamensa, Hannah Brownin paloittelusurmasta. Lordi William Russellin puolestaan tappoi 1840 hänen miespalvelijansa, joka oli tympääntynyt isännän pikkumaisuuksiin.

Scottin lisäksi Beran nostaa valokeilaan sellaisia kirjoittajia kuin lordi Byron, Schopenhauer, Thomas Carlyle ja etenkin Thomas DeQuincey, johon Beranilla tuntuu olevan suurin innostus. Paikoin tuntuu, että hän on turhankin innoissaan DeQuinceyn (satiirisesta) ajatuksesta, että murha on taiteenlaji.

Murder by Candlelight on kiehtova mutta ei täysin onnistunut kokonaisuus. Murhakertomusten (jotka taitavat pohjaavan paljolti aikalaislehdistön selontekoihin?) ja kaunokirjallisen esseismin vaihtelu ei aina ole kovin saumatonta, ja usein yhteys jää pakotetuksi. Parhaiten synteesi toteutuu prologissa ja epilogissa, joissa Beranin ajatukset tuntuvan kirkastuvan. Liian usein hän sortuu perustelemaan sensationalistisessa true crimessä rypemistä esteettisellä taidevaistolla (ja poeettisella kukkaiskielellä).

Jari Nenonen: Hakkaraisen pojat ...ja muita suomalaisia. Hamina 2012: Rehti-Jalmari. 164 s.

Oletan tapahtuneen jotenkin näin: Jari Nenosella on ollut hallussaan kokoelma tummaihoisia esittävää hassunhauskaa koristefiguurikitschiä. Mitäpä jos nuo hahmot olisivatkin perisuomalaisia hahmoja, semmoisia joille on kiva naureskella – luusereita, paskanjauhajia, arvostelukyvyttömiä, mielenvikaisia... – ja mitäpä jos niistä kirjoittaisi sitten ihan kirjan?

Syntyi Hakkaraisen pojat ...ja muita suomalaisia. Se kertoo neljäkymmentä suomalaista ihmiskohtaloa, joista jokainen sisältää tasaisen tarkasti kolme tekstisivua sekä kuvan yhdestä noista mainituista veistoksista. Nenonen ottaa käsittelyynsä nimenomaan niitä ihmisryhmiä, joille on ollut tapana naureskella, kun valkoiset miehet kohtaavat torikahvilan lihapiirakan äärellä. Poliittinen korrektius on kaukana; usein sen rääpiminen on ihan suoran itsetarkoituksellista (takakansikin sanoo: "Homohuumori on halpaa ja helppoa, mutta ovathan ne lystikkäitä.") Nenonen olisi helppo sivuuttaa pelkkänä rääväsuuna, joka huutaa myrkyllistä tunkkaisuuttaan joka suuntaan.

Silloin kuitenkin jäisi huomaamatta, miten hyvä kirjoittaja Nenonen on. Jos Hakkaraisen poikien tarinoistakin olisi ollut malttia jättää väliin jatkuvat panoroiskeet, naisten pelkistäminen tisseiksi ja perseiksi tai usein hyvin ummehtuneelta tuntuva pilkka "vääränlaisia" kohtaan, olisi moni teksti aidosti koskettavakin. Nenosella on silmää ihmisten pyrintöjen ja toimien huvittavuudelle, ja vaikka hänen tyylinsä on erittäin rujo ja raaka, hän tuntuu myös ymmärtävän hahmojaan. Veikko Huovinen ei ole kaukana monestakaan jutusta. Samankaltaisuutta on myös kielenkäytössä, jonka Nenonen hallitsee todella vaikuttavasti. Harmi että niin moni esitetty ajatus haisee miesten pukuhuoneen hielle.

Nenonen on Kaakonkulman Päätalo – kumpikin sai lukemaan ne, jotka eivät tavallisesti kirjoja lue. Nenosta lukevat sataman ahtaajat ja veistosahan äijät, ja vaikka porttina olisikin ennakkoluuloisuus ja röhönauru heikommille, löytävät he huomaamattaan sen takaa myös taitavaa kirjallisuutta. Onko sekään sitten lopulta mikään kestävä puolustus, en tiedä.

Bob Beagrie & Andy Willoughby: Sampo. Syvemmälle pohjoiseen (Sampo – Heading Further North, 2015. Turku 2015: Savukeidas. 95 s. Suom. Kalle Niinikangas.

Bob Beagrie ja Andy Willoughby ovat englantilaisia runoilijoita. Heidän yhteinen kokoelmansa Sampo. Syvemmälle pohjoiseen on kiehtova ristivalotus Euroopan pohjoisosista, jossa kalevalainen Suomi ja moderni Liverpool hengittävät limittäin yhtä tahtia. Eivätkä ainekset suinkaan lopu suomalaisuuteen ja työväen-Englantiin, sillä sopassa pulpahtelevat myös viikinkimytologia, amerikkalainen beatkirjallisuus, nykyaikainen kertakäyttökulutusmaailma ja moni muu viitekehys. Esipuheessaan Ville Hytönen viittaa virolaislähtöiseen etnofuturismiin, jonka hän näkee Beagrien ja Willoughbyn taustavoimana.

Sampo seuraa Kalevalan tarua ja lukee sitä kirjoitusaikansa (ei välttämättä modernin) kansankulttuurin ja -hengen läpi. Wannabe-tietäjät uhoavat ja kaupittelevat kamaansa nykyäänkin, ihmissuhdeodotusten painolasti saa edelleen hyppäämään koskeen, loitsua verenvuodon tyrehdyttämiseksi tarvittaisiin tänään aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Lavarunotausta näkyy ja kuuluu tekijöiden kuvaryöpyssä, yllättävissä sanayhdistelmissä ja puskevassa rytmissä, johon Hytönen osaltaan viittaa puhuessaan "bensiininkatkuisesta shamaanista" ja "punk-runoilijan kalevalabeatista".

Kalevalasta käydään läpi vain osa. Beagrie ja Willoughby keskittyvät alkupuoleen Väinämöisen synnystä sammon takomiseen. Erityisen paljon huomiota saa kilpalaulanta Joukahaisen kanssa ja sitä seuraava Aino-jakso. Viimeinen runo, sammon taonta, on jylhää kuvavirtaa joka voimallisena roiskuu äyräiden yli.

Sampo on pitkästä aikaa aidosti tuore mutta samalla oleellista tavoittava tulkinta Kalevalasta. Usein sellaiseen tarvitaan joku ulkopuolelta katseleva, sellainen joka ei välitä vakiintuneista kulttuurisista tulkinnoista vaan yksinkertaisesti vain kunnioittaa pohjatekstiä.

Veikko Huovinen: Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita. Helsinki 1975: Otava. 136 s.

En liene ainoa, joka Veikko Huovista lukiessaan kokee olevansa oikeastaan aikamoinen metsien mies itsekin. Niin elävä ja innostunut on hänen tapansa kuvata suomalaista luontoa ja etenkin ihmisen osaa sen keskellä. Hänen eräkuvaustensa äärellä minäkin, joka en ole syönyt lihaa kymmeneen vuoteen enkä kosknut mihinkään Super Soakeria kummempaan aseeseen, olen melkein valmis lähtemään metsoja kiikaroimaan.

Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita kokoaa yhteen Huovisen monenlaisia metsästysaiheisia lyhyttekstejä. Osa on ehtaa fiktiota, kuten Huovisen ensimmäinen julkaista kertomus Joulukuusi ja teeret vuodelta 1947 tai Havukka-ahon ajattelijasta yli jäänyt katkelma Konsta Pylkkösestä. Lisäksi on rehellisiä muistelmia autiotuvista, ensimmäisistä metsästyskoirasta ja aseesta, kala- ja linnustusretkistä... Kolmannen ryhmän muodostavat pakinaimaiset tekstit, joissa Huoviseen liitetty satiirisuus tulee selvimmin ilmi. Niissä irvailun kohde on tavallisesti kaupunkilainen metsästäjä, jolle koko homma on lähinnä aseiden ostelua ja poseerausta.

Pylkkäs-konsta mehtäämässä sisältää siis tekstejä koko Huovisen siihenastiselta uralta, lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta. Hämmästyttävän yhtenäisenä hänen tyylinsä on sinä aikana pysynytkin. Siihen toki varmasti vaikuttaa aihe: erätekstien parissa Huoviselle tyypillinen iva saattaa kadota kokonaan, ja sen korvaa luontoa nöyränä arvostava ja sitä herkästi kuvaava kaunomieli. Tätä puolta tukee kirjan kuvitus, Hannu Tainan tyylikkäät piirrokset. Kuitenkin on sanottava, että onneksi omasta kappaleestani puuttuu kokonaan kansipaperi, sillä kuusesta hyppäävän Konstan sijasta sen alta paljastuva vähäeleinen kansi on niin paljon tyylikkäämpi.

Kokoelmasta ilmestyi muutamaa vuotta päivitetty laitos, joka sisältää myös joukon uusia aiheeseen liittyviä tarinoita.

Anne Leinonen & Tapio Ranta-aho (toim.): Kun kansilaudoille liukui lohikäärme. Merkillisiä tarinoita meriltä. Otava 2012: Usva & Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat. 2 cd:tä.

Verkkozine Usva ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat julkaisivat vuonna 2013 äänikirjana novelliantologian Kun kansilaudoille liukui lohikäärme. Kahdella CD:llä on yhteensä 13 novellia, joita yhdistää meriaihe ja spefistinen lähestymistapa. Anne Leinosen ja Tapio Ranta-ahon toimittamaan valikoimaan mahtuu monenlaista: on scifiä, kauhua ja fantasiaa, on kalevalaisuutta ja historiaa, on tunnelmointia ja silkkaa revittelyä.

Novelleista eniten mieleeni ovat – yllätyksettömästi – vanhojen herrojen Shimo Suntilan, Boris Hurtan ja Tuomas Salorannan tarinat. Suntilan ekoscifi saa valtavan kokoluokan ideansa mahtumaan lyhyeen tilaan ja hyvin viitteelliseen kerrontaan. Fragmentaarisuus saa sen tuntumaan lähes luonnosmaiselta, mutta se on hämäävä vaikutelma. Hurtan ja Salorannan merirosvojutut alkavat versomaan samasta puusta, mutta eriytyvät aivan omiin suuntiinsa. Hurtta kirjoittaa antikvaarista seikkailukertomusta Napoleonin haudanryöstäjistä tyylikkäällä kierteellä. Saloranta sen sijaan päästää irstailun ja keskenkasvuisen huumorinsa irralleen kertomuksessa Sodoma-nimisestä aluksesta ja sen kohtalosta jättimäisen kivifalloksen kanssa. Salorannan juttu ei oikeastaan sovi muuhun kokonaisuuteen juurikaan, mutta samalla se saattaa olla koko valikoiman paras teksti. Asiaa auttaa Hurtan luenta, jossa myhäilevä limaisuus yhdistyy herkullisesti vinoon hymyyn.

Hurtta lukee myös oman tarinansa, mutta muuten kokoelman kirjailijat itse eivät ole äänessä. Toki lukijat itsekin ovat ansioituneita kirjoittajia ja skeneaktiiveja ja suoriutuvat oikein kelvollisesti ääneenluvusta. Vaikka amatöörituotannosta onkin kyse, ei se kuulu äänenlaadussa kuin hieman vaihtelevana volyymina ja nielaistuina jälkitavuina.

Kokoelman novelleista vain pari on ilmestynyt kirjamuodossa, Hurtan teksti myös vihkosen. Kun kansilaudoille liukui lohikäärme onkin siksi oleellinen kohde esimerkiksi Magdalena Hain keräilijöille. Kokoelmasta ilmeisesti piti ilmestyä sähkökirjalaitos, mutta tietääkseni sitä ei koskaan julkaistu.

Luettua: helmikuu 2024

Helmi Krohn: Jack London. Elämä. Helsinki 1925: Otava. 159 s.

Helmi Krohn se ehti kirjoittaa monenmoista, niin kuin Jack Londonin elämäkerran (Otava 1925). Alaotsikko "Elämä" on tarkka, sillä Krohn ei juurikaan anna huomiota Londonin teoksille vaan keskittyy nimenomaisesti hänen elämänvaiheidensa kronikointiin.

Krohnilla on ollut käytössä vähäinen lähdeaineisto, mikä ei tietenkään ole yllättävää alle kymmenen vuotta Londonin kuoleman jälkeen. Hän mainitsee lähteikseen Londonin Charmian-lesken elämäkerran miehestään, ruotsalaisen(?) Osborne Le Moinen "herkällä ymmärryksellä kirjoitetun" teoksen sekä Londonin omat elämäkerralliset tai sellaisiksi osin tulkittavat kirjoitukset. Tällainen materiaali aiheuttaa tietysti sen, että kovin kriittinen ei Krohninkaan kirja voi olla. Tuleekin vahva tunne, että kirjoittaja on ollut kohteensa valloissa ja ihastunut tämän hahmoon niin, että on päätynyt välittämään lähinnä hyvin kiillotettua kuvaa. Eikä siinäkään välttämättä mitään vikaa ole, lukija vain saa pitää tuntosarvet pystyssä. Eipä Krohnin kirjaa enää kukaan varmasti luekaan kuin historiallisena kuriositeettina; tietolähteitä on varmempiakin.

Krohnia ymmärtää sikälikin, että London oli hänen maailmankuvaansa täydellisesti sopiva henkilö. Luontoa ja toverillisuutta korostanut London päätyi Suomessakin nopeasti "nuortenkirjailijaksi" ja oli sellaisena monen mielestä hieno esikuva ja malli kasvavalle nuorisolle. London oli elämänsä aikana monessa mukana – töissä merillä, seikkaili myöhemmin sotakirjeenvaihtajana, oli kansaa innostava sosialisti ja vaikuttava puhuja, ahkera ja työmoraaliltaan piinkova kirjailija, maanviljelijä ja luonnonystävä. Krohnille Londonin painoarvoa tuntuu entisestään lisäävän nuoruudenaikaiset ikävät kokemukset väkijuomien parissa. Raittiusihmisenäkin tunnettu Krohn käyttää Londonia häpeilemättä varoittavana esimerkkinä.

The Doyle Diary. The Last Great Conan Doyle Mystery. With a Holmesian Investigation into The Strange and Curious Case of Charles Altamont Doyle. New York & London 1978: Paddington Press. 91 s.

Teoksella on pitkä mutta kuvaava nimi: The Doyle Diary. The Last Great Conan Doyle Mystery. With a Holmesin Investigation into The Strange and Curious Case of Charles Altamont Doyle. Kyseessä on kahtalainen kirja. Valtaosan siitä muodostaa faksimile C. A. Doylen luonnoskirjasta vuodelta 1889. Sitä edeltää Michael Bakerin pitkä johdantoessee, jossa hän yrittää avata Doylen taustoja.

Charles Altamont Doyle tunnetaan nykyään lähinnä Arthur Conan Doylen isänä. Hän oli myös lahjakas ja työteliäs kuvittaja, joka kuvitti muun muassa poikansa ensimmäisen Sherlock Holmes -kertomuksen A Study in Scarlet. Kuvataiteilijoita perheessä oli enemmänkin: Charlesin isä John oli kuuluisa poliittisten pilakuvien tekijä, veli Dicky maineikas Punch-lehden kuvittaja ja kaksi muutakin veljeä taidemaalareina nimekkäitä. Charles kuitenkin on jäänyt historiassa heidän jalkoihinsa, ja ACD:kin mainitsee hänestä muistelmissaan kovin hämärästi vaikka toki myös ylistäen.

Tähän kirjaan sisältyvä luonnoskirja ilmestyi julkisuuteen vasta 1977, jolloin se löytyi erään englantilaisrouvan hallusta. Siihen asti Charles Doylen maalauksia ja piirroksia oli ollut nähtävillä lähinnä muutamissa edellisen vuosisadan painatteissa ja suvun kotien seinillä. Esseessään Baker ottaa ikään kuin Sherlock Holmesin keinot käyttöön ja koettaa selvittää, kuka Charles oli ja miksi hänet unohdettiin. Luonnoskirja (jollaisia Doyle teki useita) on tehty Sunnysiden mielisairaalassa, jossa Doyle vietti pitkiä aikoja. Nykyään tiedetään, varmaankin pitkälti Bakerin ansiosta, että syynä oli alkoholismi ja mahdollisesti sen puhkaisema epilepsia.

Luonnoskirja paljastaa että lahjakas kuvittaja eli vaihtelevissa mielialoissa sairaalassa. Paikoin kuvissa valmistaudutaan kuolemaan, mutta toisaalta suurin osa sisällöstä on kepeää satufantasiaa. Toistuvia aiheita ovat etenkin keijut ja muu pikkuväki, jota kuvataan luontokappaleiden, kasvien ja eläinten, seurassa. Doylen tyylistä tulee itselleni mieleen vahvasti Elsa Beskowin työt. Paljon on myös melko realistisia kuvia sekä karikatyyrisimpiä hahmotelmia. Runsaat oheistekstit osoittavat Charles Doylen alttiutta kekseliäisiin sanaleikkeihin.

Juha Keränen (toim.): Biblia Pauperum. Vaattojärvi 1984: Juha Keränen. 28 s.

1980-luvun alku oli zinejen, erilaisten nyrkkipajalehtien huippuaikaa. Lämpimimmin muistellaan etenkin punkzinejä, mutta osattiin sitä muillakin aloilla. Suomessa scififandom aktivoitui ja on sittemminkin kukoistanut seuralehtien kautta – turkulaisten Spin, sitten Ursan Aikakone – mutta onpa vuosien varrella ilmestynyt paljon yksityisyrittäjienkin lehtiä.

Ensimmäisenä ehti varmaankin Juha Keränen (kaikista mahdollisista paikoista Vaattojärveltä!). 1981 ilmestyi hänen Finnish Science Fiction -lehtensä, joka sisälsi hänen omia novellejaan (eli onko se kuitenkin novellikokoelma?). Kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä Biblia Pauperumissa Keräsen rinnalla on joukko muitakin varhaisen fandomin tekijänimiä.

Biblia Pauperum -nimellä viitataan yleensä keskiaikaisiin, lukutaidottomille tarkoitettuihin julkaisuihin, joissa Raamatun kertomuksia esitellään pelkillä kuvilla. Keräsen Biblia sen sijaan on kokoelma "pehmeämpiä sekä jopa avant gardeen yltäviä Jumala-aiheisia science fiction -novelleja". Näkökulmasta kertoo motoksi valittu Juice Leskisen "Kuinka Jumalaa pilkataan" -lauluteksti. Lehteä kehystää kaksi toisiinsa liittyvää kertomusta elostelevasta Jumalasta, joka enkelien hässimisen välissä luo maailman. Tekijänimen Sikailija-Sid taakse kätkeytyy toimittaja Keränen, joka sittemminkin on tunnettu usein SidSid Keräsenä.

Aihetta käsittelevät myös kekseliäänkömpelösti sekä Anetta Meriranta että Mika Niemi, tyypillisen anarkistisesti Toni Jerrman, julkaisun parhaassa tekstissä Veikko Rekunen. Sitä avantgardea lienee Tuomas Kilven visvainen proosaruno. Lisäksi on Keräsen ja Kivi Larmolan allegorinen länkkärisarjis Jesse James, kääntäjä. Kuvituksesta vastaavat esimerkiksi Pekka A. Manninen ja Antti Vaartimo.

Loppuun on vielä nyysitty Ilta-Sanomista Juicen pakina ehtaan zinetyyliin.

Margalit Fox: Conan Doyle for the Defence. Sensational Murder, the Quest for Justice & the World's Greatest Detective Writer. Bath 2019: Oakhill Publishing. 7 t 33 min. Luk. Crawford Logan.

Ei ole yllättävää, että Sherlock Holmesilla maineensa (ja omaisuutensa) luoneelle Arthur Conan Doylelle sateli ihailijakirjeiden seassa myös pyyntöjä auttaa rikosasioissa. Yllättävämpää sen sijaan on, että Doyle tarttui joihinkin noista tarjouksista ja oli jopa selvittämässä kahta melko isoa tapausta. Kummassakin niistä oli kyse syyttömänä tuomitun, ulkomaalaistaustaisen miehen vapauttamisesta vankilasta. Tunnetumpi on 1900-luvun alun tapaus, jossa Doyle auttoi intialaissukuista lakimiestä, George Edaljia, kun tämä tuomittiin eläinten silpomisesta ja oman perheensä häirinnästä. Myöhempi, liki kaksikymmentä vuotta kestänyt ja vain hetki ennen Doylen kuolemaa päätökseen yltänyt oli Oscar Slaterin juttu.

Margalit Foxin Conan Doyle for the Defence (2018; äänikirja 2019) käy ansiokkaasti läpi koko tapauksen. Alkupisteenä on rikkaan vanhuksen brutaali murha Glasgow'ssa 1908. Erinäisten ikävien sattumien perusteella teosta epäiltiin, vangittiin ja tuomittiin Saksasta kotoisin ollut juutalainen Slater, joka harjoitti uhkapeliä, monenlaista hämärää tavaranvälitystä ja mahdollisesti paritusta. Siinä oli viktoriaanisen ajan kasvateille monta hyvää syytä tuomioon, vaikka todisteet lopulta puhuivat Slateria vastaan. Fox käy näitä syitä läpi: ensimmäistä maailmansotaa edeltävän Britannian moraalikäsitykset, antisemitismi, muukalaispelko ja myöhemmin sitten mainittu sota ja saksalaisuuden mörkö. Doyle ajautui kuvioon mukaan Slaterin pyydettyä häneltä apua viestillä, jonka toinen vanki salakuljetti ulos suussaan. Lopulta Doylen rooli Slaterin vapautuksessa oli merkittävä, ja tapauksena johdosta Britanniaan syntyivät esimerkiksi vetoomustuomioistuin. Miehet tapasivat toisensa naamatusten vain kerran, ja jälkipyykistä tuli katkera, kun heidän näkemyksensä rahasta eivät kohdanneet.

Foxin kirjassa Slaterin tuomio on punainen lanka, jonka ympärille punotaan muita aiheita. Sekä Slaterin että Doylen taustat saavat tietenkin lukunsa, mutta läpi käydään myös silloista tuomiokäytäntöä, vankilaelämää, Edaljin tapausta, Slaterin kirjeenvaihtoa sukunsa kanssa jne. Äänikirja on miellyttävä, mutta huomasin usein kaipaavani lähdeluettelo silmien eteen.

Martti Haavio: Voittoisa ratsastaja. Välähdyksiä suurista miehistä. Porvoo 1928: WSOY. 194 s. W.S.O.Y:n koululaiskirjasto n:o 50.

"Miten kumman kauan nuo akat miehiksi saavat tehdä hallaa Suomen kansan keskuudessa, ennenkuin terve reaktio nousee." Näin kirjoittaa Martti Haavio kirjassaan Voittoisa ratsastaja. Välähdyksiä suurista miehistä. Vuonna 1928 Haavio oli julkaissut jo pari varhaiskauden runokokoelmaansa, mutta tieteellinen ura oli vielä edessä päin. Nykylukija tunnistaa tyypin jo ennen kuin muistaa Haavion kuuluneen suojeluskuntaan ja AKS:aan.

No joo, totuuden nimissä Voittoisa ratsastaja ei ole mikään kadotetun miehisyyden puolesta itkevä manifesti. Se on kokoelma pienoiselämäkerrallisia esseitä, joissa Haavio haluaa "välittää Suomen koulupojille ja -tytöille" miehiä, jotka ovat olleet hänelle itselleen "henkilökohtainen elämys". Osa teksteistä on ilmestynyt aiemmin Nuori Voima -lehdessä. 14 valitun joukossa on luonnollisesti paljon kirjailijoita – seikkailijat Kipling ja London; pohjoismaalaiset Holberg, Björnson, Ibsen, Hamsun; suomesta hieman yllättäen kansankirjailijat Päivärinta ja Meriläinen sekä murrepakinoitsija Nortamo – mutta mahtuupa mukaan myös Arabian Lawrence, folkloristi Axel Olrik ja antropologi Leo Frobenius. Joskus Haavio tosiaan kertoo tiiviin elämäkerran, niin kuin Londonin tapauksessa, ja korostaa ilmeisesti itseään säväyttäneitä miehuullisuuden osoituksia, kuten matkaamista ja muiden odotuksien uhmaamista. Joskus taas hänen tekstinsä on lähempänä kulttuurihistoriallista esseistiikkaa, vaikkapa käydessään läpi Diderot'n sanakirjaurakkaa tai kertoessaan kohtaamisesta Meriläisen kanssa tai esitellessään Kalevipoegin syntyä.

Voittoisan ratsastajan voi lukea vanhentuneena, ja siten koomisenakin, miehuullisuuden ylistyksenä mutta myös mielenkiintoisena vilkaisuna tulevan "suuren miehen" nuoruudenajatuksiin. Ja onpa sillä yhä arvoa ihan itsenäänkin – Wikipedia ei kerro näitä tarinoita ollenkaan yhtä lennokkaasti.

Hertta Vierula: Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta. Hämeenlinna 2020: Karisto. 69 s. Kuv. Broci.

Hertta Vierulan Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta vaikuttaa ensisilmäyksellä olevan kokoelma nuorille suunnattuja kauhunovelleja. Nopeasti käy selväksi, että se on hyvin rajattu näkökulma. Vierulan kertomukset liikkuvat pikemminkin synkän fantasian nyrjähtäneillä sivupoluilla, missä asioita ei tuomita "yliluonnolliseksi" vain siksi ettei se ole mahdollista lukijan arkitodellisuudessa.

Vierulan kieli on toisaalta tiukasti hallittua, toteavaa, iskevää – ei aivan vuosituhannen vaihteen suomalaisproosan sähkösanomatyyliä muttei kovin kaukanakaan siitä. Toisaalta se kuitenkin on runollista, vahvoja mielikuvia ja aistivaikutelmia luovaa kuvavyöryä. Tarinoissa kerrotaan maailmasta, joka lähes on omamme mutta jonka lävistää jokin vieras elementti – kelluvaa ruumista ihasteleva olento vedenpohjassa, lähimetsässä odotteleva peikko, ihmisiä ennalta pelastava kassialma tai roolipeliksi muuttuva lapsenelämä. Parhaimmillaan Vierulan intensiiviset tunnelmoinnit ovat hyvin vaikuttavia, huonoimmillaankin hieman tyhjiä mutta kauniita.

Miksi Kuollutta tyttöä tekisi mieli pitää nuorten- tai peräti lastenkirjana? Ensinnä se on kuvakirja – kannessa kuvittaja Brocin nimi on rinnakkain Vierulan kanssa. Kuvia on vain yksi joka tarinaa kohden, mutta kirjan tavallista isompi sivukoko lienee valittu juuri kuvat edellä. Isohkoista sivuista johtuen kirja on ohut, 69 sivua. Normaaleilla mitoilla, isommalla kirjasimella ja harvemmalla ladonnalla kirja olisi kuitenkin paljon paksumpi; moniko nuori lukija on huijattu lukemaan täysimittainen teos pienen sivumäärän avulla? Kolmas syy on kirjan alaotsikko, joka vie ajatukset välittömästi Magdalena Hain Uhriniituntakaisesta kertoviin novellikokoelmiin. Se on harmi, koska tyylilaji on tyystin toinen. Muutenkin jaettu tapahtumapaikka tuntuu turhalta gimmickiltä, sillä yhdistäviä elementtejä tarinoissa on hyvin vähän.

Juri Nummelin: Vaikea laji. Kirjoittajan muistelmia. Turku 2024: Kustantamo Helmivyö. 348 s.

Muuttokiireisen talviloman aikana on ollut suorastaan nautinnollista lukea Juri Nummelinin tuoretta Vaikea laji -kirjaa. Se on monipuolinen kokoelma monipuolisen kirjoittajan muistoja ja vaiheita. Perinteinen muistelmateos se ei ole vaan palapelimäinen sarja kaikenlaista uran varrelta. Muuta ei oikein voisi kuvitellakaan Nummelinin kohdalla, sillä hän on ehtinyt olla paitsi kirjoittaja ja kirjailija myös toimittaja (sanan monissa merkityksissä), kustantaja ja ylipäänsä merkittävä tekijäpersoona kirjallisuuden vähemmän tunnettujen reuna-alueiden kartoittajana ja arvonnostajana.

Kirjan viitisenkymmentä esseetä ovat isolta osin ilmestyneet aiemmin Nummelinin blogissa tai hänen teostensa esipuheena tms., mutta lähes aina tekstejä on päivitetty ja muokattua uudelleenjulkaisua varten. Joskus muutokset ovat merkittäviäkin päivityksiä ja joskus valitettavasti jäävät hieman puolitiehen, kun kieli paljastaa tekstin olevan vanhempaa perua, vaikka se yrittääkin esiintyä ajankohtaisena. Sellaiset kohdat ovat kuitenkin vähäiset ja niihin puuttuminen lähinnä nillitystä.

Vaikea laji on henkilökohtaisesta vinkkelistään huolimatta yhdenlainen kuva myös 2000-luvun muuttuneesta julkaisu- ja kirjallisuusmaailmasta. Muutosta korostaa etenkin jälkisanat, joissa muistutetaan lajin lisäksi vaikeaa olevan myös aika. Pienen yleisön ja vähäisen somenäkyvyyden kirjallisuutta julkaistaan aina vain nihkeämmin, äänikirjoja senkin edestä. Tekijä ei enää (vieläkään?) oikeasti tienaa työllään, ja apurahoja ei saa edes entiseen malliin. Muutos 2000-luvun alun tv-haastatteluista, kun Nummelin julkaisi amerikkalaista kioskidekkaria käsittelevän teoksensa, ja omista fanzineistä nykytilaan, jossa kirjailija yhä useammin saa julkaista itse taiten tekemänsä kirjan, koska se ei kuitenkaan myy tai näy somessa, on surullinen. Onneksi Nummelin kuitenkin jaksaa, viitsii ja kykenee.

(Mikael X. Messin kirjat pitäisi saada äänikirjoina.)

Juri Nummelin (toim.): Muistojen divarit

Juri Nummelin (toim.)

Muistojen divarit

Turku: Kustantamo Helmivyö, 2018 (painopaikka: BoD, Norderstedt, Saksa), 175 [+ 1] s, ISBN 977-952-7211-22-9 nid.

I Muistojen divarit

Antikvariaattien kuolemaa on messuttu vuosien ajan, eikä niistä tunnuta silti pääsevän eroon. Digihuuma ei ole onnistunut vielä läpisähköistämään edes koululaitosta, eikä painetun kirjan lumo ole muutenkaan kadonnut. Silti on totta, että divarien ja antikoiden kulta-ajasta on tultu pitkä matka. Käytetyn kirjan kauppa on siirtynyt nettiin sekä kirpputorien ja erinäisten vanhantavaranliikkeiden pölyttyville hyllyille. Vanhoissa kylädivareissa tekee nykyään  enää vain muistoissa löytöjä, joita ei edes tiennyt tarvitsevansa mutta joita silti etsittiin enemmän tai vähemmän pakkomielteisesti.

Kadonnutta antikvariaattiperinnettä ovat aiemmin käsitelleet ainakin Jan Strang kirjassaan Antikvariaateillakin on kohtalonsa (1999) ja Boris Hurtta pikkujulkaisussaan Turkulaisia antikvariaatteja (2007). Nyt heidän työtään jatkaa Juri Nummelin toimittamallaan Muistojen divarit -teoksella. Kirjassa 11 kirjoittajaa käy läpi antikvariaatti- ja divarimuistojaan, kukin tavallaan. Muutamalta on mukana useampikin teksti. Tekijät ovat kulttuurityöläisiä, kaikki aiemminkin julkaisseita kirjoittajia (ellei kirjailijoita). Nummelin pahoittelee esipuheessaan, että kirjoittajat ovat kaikki myös miehiä. Se kieltämättä jättää kaipaamaan myös muunlaista näkökulmaa. Nyt stereotypia kirjakasoja penkovista keräilijöistä ja muista bibliofiileistä setämiehinä pönkittyy vähän liikaa. Onneksi toimittaja uumoilee mahdolliseen jatko-osaan myös naiskirjoittajia.

Divarimuistoja käsitellään monella tapaa. Yleisimmin kronikoidaan elämän rakennushetken, yleensä opiskeluajan tai vastaavan pakollisten koulujen päättymistä seuraavan etsikkoajan antikkakokemuksia: missä käytiin kirjoja etsimässä, millaisia vaikutelmia niistä käynneistä on jäänyt ja mitä tuli ostettua. Näkökulmissa on kuitenkin vaihtelua. Esimerkiksi Tapani Bagge muistelee Helsingin ja lähialueen antikvariaatteja, joissa hän on työskennellyt. Teemu Paarlahti puolestaan keskittyy yhteen tiettyyn antikkakäyntiin, joka liittyy osaksi suurempaa muistojen kudelmaa. Paarlahden teksti on itselleni kirjan mieleenjäävin – osittain siksi, että hänen kuvaamansa junaturman aikaan kävin viereistä Mäntän lukiota ja tapaus on jäänyt itsellenikin mieleen.

Muuten Muistojen divarien tekstit soljuvat sujuvasti. Niiden vaikutus lukijaan on pitkälti kiinni siitä, paljonko kertomuksiin on samaistumispintaa: kirjojen keräilystä kiinnostumaton tuskin tähän kirjaan tarttuisikaan, mutta jos muistojen sivuilla kuvaillaan sitä tuttua divaria, jossa itsekin tapasi asioida, saa teksti äkkiä voimakkaan nostalgialisän. Itse koin tällaisen elämyksen yllättävän harvoin, mutta se ei tietenkään ole kirjoittajien vika. Varhaisimmat omat divarimuistoni ovat epämääräisiä yksittäiskäyntejä vieraiden kaupunkien liikkeissä lapsena, joten niistä on jäljellä vain haaleita muistikuvia. Minulle tutuinta antikkakaupunkia, opiskeluajan Jyväskylää, kuvatessaan Ville Hänninenkin keskittyy juuri niihin paikkoihin, jotka eivät minun kirjareissuihini kuuluneet.

Muistelmista selvimmin erottuu Harri István Mäen "Nuoruuteni antikvariaatit", joka puhtaan muistelman sijasta on täysverinen novelli. Ilmeisesti senkin polttoaineena ovat aidot tapahtumat, mutta kaunokirjallisen käsittelytapansa vuoksi lopputulos on hyvin erilainen kuin muissa kokoelman teksteissä. Se on myös selvästi muita pidempi. Vaikka Mäen kertomus tavallaan rikkoo kirjan rakennetta, se myös elävöittää kokonaisuutta. "Nuoruuteni antikvariaatit" tuo mukaan juuri sitä moninaisuutta ja yllätyksellisyyttä, joita divarienkin hyllyt ovat aina olleet täynnään.

Muistojen divarit on mielenkiintoinen ja hyvin miellyttävä lukea. Tällaiselle divariperinteen tallennukselle on tarve, ja inhimillisen lämpimät ja omakohtaiset muistelot tekevät työnsä monella tapaa paremmin kuin systemaattisemmin kartoittava tutkimus aiheesta (kaipailisin kyllä sellaistakin!). Kirja kaipaa ehdottomasti jatkoa. Nyt saadaan valaistua vain pieni osa siitä suuresta jäljestä, jonka  diversiteettiliikkeet ovat suomalaiseen mielenmaisemaan jättäneet. On klišeistä sanoa, että tarinoita on yhtä monta kuin on muistelijaakin, mutta tässä tapauksessa se ei ole liioittelua.

II Muistojen divarihylly

Löysin kirjojen keräämisen verrattain myöhään, vaikka olen lukenut ahkerasti aivan pienestä asti ja vaikka minulla on kirjakokoelmakin ollut jokseenkin aina. Jonkinlaiseen kirjakeräilyyn pääsin kiinni 12–13-vuotiaana, kun aloin kasata Stephen Kingin tuotantoa hyllyyni, ensin suomennoksina ja sitten kaikilla mahdollisilla kielillä. Kotimaisia painoksia käytiin vanhempien kanssa etsimässä antikvariaateissa, jos isoihin kaupunkeihin satuttiin, mutta ne eivät ole elämyksinä jääneet mieleen. Ainoastaan hämmennyksensekainen mielikuva helsinkiläisestä antikvariaatista (jonka on täytynyt olla Seppo Hiltusen liike Hakaniemen torin laidalla) ja sen metritolkulla joka suuntaan jatkuvista kirjariveistä palaa välillä uniini. Jo ennen King-harrastustani olin alkanut joskus kymmenvuotiaana kiihkeän sarjakuvavaiheen, jolloin kasasin ahkerasti monisataasivuista Marvel-julkaisujen kokoelmaa. Vanhoja sarjakuvalehtiäkin muistan kantaneeni Tampereen-reissuilta, mutta ykköspaikka niiden hankkimiseksi löytyi kotikylästä.

90-luvun Vilppula oli vielä vireähkö kylä, jossa oli kolme markettia, pari ravintolaa, elävä tori ja rautatieasema, jolta sai oikeasti ostaa matkalippuja. Tänään Vilppula on yhdistynyt Mäntän kanssa ja autioituu kiihtyvää vauhtia; Muistojen divareihinkin kirjoittanut Teemu Paarlahti on kuvannut viimevuotisessa blogikirjoituksessaan tätä surkeaa asiaintilaa.

Muiden elonmerkkien lisäksi Vilppulassa oli myös Löytökulma. Se sijaitsi keskustan henkisessä päässä, kohdassa jossa Keskuskatu kaareutuu niin sanotuksi Asemanmutkaksi ja kulkee lopulta rautatieaseman ylisuurelle parkkipaikka-aukealle. Rakennuksessa oli aiemmin toiminut pankki (Säästöpankki uskoakseni), mutta minun lapsuudessani sen asemanpuoleisen päädyn oli vallannut sekatavaraliike Löytökulma. Kaupassa tuntui olevan tarjolla kaikkea mahdollista rompetta, tarpeellista ja tarpeetonta, ja toisessa huoneessa kuivamuonaakin. Kaupan pinta-ala oli käytetty hyödyksi ja hyllyjen väliset käytävät olivat erittäin ahtaat; repun kanssa sai kulkea varovaisesti. Yleisimmin koululaisella oli asiaa karkkihyllylle, joka valitettavasti sijaitsi ulko-ovelta katsottuna kassan takana. Jotta sinne pääsi, oli joko ohitettava kassa, mikä oli ahtauden vuoksi mahdotonta jos jonoa oli yhtään, tai kierrettävä koko liike, mikä lisäsi vaaratilanteita repun viistäessä täyteen ahdettuja hyllyjä.

Aivan karkkihyllyn vieressä oli Löytökulman kruununjalokivi, lehtihylly. Se oli pieni, ehkä metrin levyinen ja miehen korkuinen, muistaakseni metallirakenteinen ständi, joka oli aina täynnä kaikkea kiehtovaa. Alhaalla olivat sarjakuvat, niiden yläpuolella valikoima kirjoja, lähinnä pokkareita ja ylimpänä miestenlehdet. Pornoa tietenkin vilkuiltiin syrjäkarein, vaikka myyjä oli kassan takana aivan vieressä tarkkailemassa (paras tapa oli peruuttaa puolitoista metriä oviaukosta kuivamuonahuoneen puolelle, jolloin myyjä ei suoraan nähnyt hämmentynyttä tissientuijottelua). Myöhemmin murrosiän aikaan maksoin kaverille siitä, että hän kävi lunastamassa jonkin näistä ylähyllyn lehdistä. Itse en uskaltanut. Etukäteen käytiin tarkistamassa valikoiman ja mietittiin, mitkä lehdet olisivat ostamisen arvoisia. Jotain suuntautumisestani (antikvaarisesta, ei välttämättä seksuaalisesta) kertoo se, että aina kun mahdollista, päädyin 60-70-luvun lehtiin, joissa oli kyllä nainen kannessa mutta lähinnä miespoliitikkoja sisäsivuilla.

Löytökulman kirjahyllyn kävin kyllä aina läpi, mutta harvoin ostin mitään siltä. "Kirja" on tietysti suhteellinen käsite tässä; suurin osa valikoimasta oli kioskipokkareita, Jerry Cottoneita oli paljon, joskus mukaan oli eksynyt jopa jokin kovakantinen mutta se oli harvinaista. Moni pokkarisarjan nimi tuli kuitenkin tutuksi noilla tsekkauskäynneillä. Varsinkin erilaisia länkkäreita oli paljon, ja muistot Hulkkosista nousivat mielen syövereistä, kun myöhemmin kuulin niiden olevan Kari Nenosen kirjoittamia. Nenosen Noitarovion väitän ostaneeni Löytökulmasta, mitä voi pitää löytönä. Hintaa ei ole voinut olla paria markkaa enempää. Löytökulman oranssit hintalaput muodostuivat yhdeksi lapsuuteni ikoniksi, joka vieläkin sykähdyttää, kun sellainen tulee vastaan mökkihuussin Akkarin kannessa. Kirjojen alla on täytynyt olla tilaa myös Suosikeille ja muille aikakauslehdille, mutta koska nämä eivät osuneet tutkaani tuolloin, ei niistä ole myöskään muistijälkiä.

Antoisin osuus Löytökulman divarihyllystä minulle oli alimpana löytyneet sarjakuvalehdet. Jo ennen kouluikää mummuni toi sieltä Peukaloisen retkiä, Taotaoa, Aku Ankkoja ja Katti Matikaisia. Sarjishyllyjen hienouden tajusin lopullisesti, kun innostuin supersankarisarjakuvasta. Tuntui, että Löytökulmasta löytyi joka kerralla uusia Marveleita ja Batmaneja. Luultavasti tämä ei pidä paikkaansa, mutta joka tapauksessa Löytökulman valikoiman vaihtuvuus on ollut hämmästyttävä. En tiedä, tuotiinko uutta myytävää koko ajan sisään vai oliko takahuoneen varastot isommat kuin äkkiseltään kuvittelisi. Oli miten oli, useat olivat ne Hämäkkimiehet, Ryhmä-X:t, Sarjakuvalehdet ja Marvelit, jotka löysin.

Ja sinne ne päätyivät takaisin. Olen ollut aina patologinen keräilijä, kohteet vain ovat vaihdelleet. Sarjakuvien jälkeen oli jääkiekkokorttien vuoro. Uusia kortteja sai joka kioskilta ja huoltoasemalta, mutta vakava keräilijä etsi myös aiempien vuosien painatteita. Koska keräilykortit olivat sillä hetkellä Suomessa koulupihojen suurin fad (käsittääkseni kova juttu myös koulujen ulkopuolella ja muuallakin maailmassa), nousi ympäri Suomen hetkeksi aikaa valtava määrä korttiliikkeitä. Ne ansaitsivat ihan oman muistelmateoksensa, niin kuin ne silloin ansaitsivat kaiken liikenevän rahani. (Oma vakiopaikkani oli mänttäläinen Mellimaa, joka myi kyllä irtokarkkia ja kahveja mutta jonka olemassaolon syy oli uskoakseni jääkiekkokortit.) Niinpä saivat sarjakuvatkin mennä. Kannoin koko satojen lehtien kokoelman Löytökulmaan ja lähdin sadan markan setelin kanssa kohti Tampereen korttilaareja. Olo oli tyhjä, myönnän. Samalla opin jotain kaupankäynnin laeista: jotta voi myydä halvalla, on ostettava vielä halvemmalla. Toivottavasti Marvelini saivat hyvän kodin jonkun toisen innokkaan lukijan luota. Niiden myynti on myöhempinä vuosina harmittanut moneen kertaan.

Huomaan puhuvani Löytökulmasta melkein kuin oikeasta divarista. Kyse kun oli lopulta yhdestä hyllyllisestä vanhoja lehtiä. Se oli kuitenkin enemmän kuin muut 1990-luvun vilppulalaisen lapsen vaihtoehdot yhteensä. Se oli omanlaisensa ehtymätön runsaudensarvi.

Olisin voinut vannoa, että Löytökulma koki loppunsa vasta sen jälkeen, kun itse olin jo siirtynyt opiskelemaan vehreämmille divarimaille syksyllä 2002. Vilppulan Löytökulma Lillomäki Ky on kuitenkin poistunut kaupparekisteristä kesäkuussa 2001. Muistaakseni Löytökulma-nimi kyllä säilyi katukuvassa jonkin aikaa, eri yrittäjän toimesta. Jossain vaiheessa se vaihtoi osoitetta tien toiselle puolelle. Nämä vaiheet eivät enää kuulu minun tarinaani.