Katsottua: toukokuu 2026

Clint Eastwood: Pahin rikos

Clint Eastwoodin ohjaama Pahin rikos (True Crime, 1999) menestyi ilmestyessään surkeasti. Ja ihan oikein niin. Elokuvan lähtökohta on hyvä: Mies ollaan teloittamassa murhasta. Vanha alkkisreportteri pannaan yllättäen haastattelemaan tuomittua teloituspäivänä. Muutaman tunnin taustatutkimuksiensa perusteella hän kuitenkin alkaa epäillä, josko murhasta olisikin tuomiolla syytön mies.

Kelpo lähtökohta hitchcockilaiselle jännärille! Vaan Andrew Klavanin romaaniin perustuva käsikirjoitus vuotaa kuin revennyt seula. Yhden päivän rakenne ei yksinkertaisesti ole uskottava, dialogi on joko kornia tai etenee pelkkiä oikoteitä, sovinistinen pölhöhuumori on rumassa ristiriidassa vakavan aineksi kanssa, hahmot ovat liki groteskeja... Suurin erhe on seitsemänkymppinen Eastwood pääosassa. Hänen ärtyisä geriatrikkohuoripukkinsa on ihan samanlainen leikekirjakarikatyyri kuin muutkin hahmot.

Ehtisipä sitä oikeastikin vuorokaudessa kuulla pokailemansa työtoverin kuolleen ja toeta siitä; ratkaista murha ja pelastaa kuolemaantuomittu; käyttää lapsi eläintarhassa; erota vaimostaan, ja selvittää välit rakastajattarensa miehen kanssa; vetää kännit; ja ilmeisesti vielä ajaa autoa useamman tunnin verran. Jos Pahimman rikoksen tuotantoarvot eivät olisi kohdillaan ja Eastwoodin ohjaus muodollisesti pätevää, se saattaisi olla ironisten diggareiden pieni kulttisuosikki.

Andrzej Wajda: Tuhkaa ja timanttia. Roman Polanski: Veitsi vedessä

Puolalaisen elokuvan kenties kirkkain jalokivi on Andrzej Wajdan Tuhkaa ja timanttia (Popiól i diament, 1958). Se on toisen maailmansodan päättymisen päivään sijoittuva kertomus, jossa velvollisuus, uskollisuus, vastarinta ja unelmat, yksityinen ja yleinen taistelevat vielä kerran antikommunistisen liikkeen erään jäsenen elämässä. Työväenpuolueen paikallisen johtohahmon murha tuntuu aluksi itsestäänselvältä teolta, mutta lopulta sekään ei ole yksinkertaista tilanteessa, jossa kaikki on muutoksessa, eikä varmaa ole mikään. Elokuvallisesti Tuhkaa ja timanttia on upeaa kuvan ja sisällön yhteispeliä. Useimmiten kahden henkilöhahmon välisistä kohtauksista muodostuva kerronta ei koskaan lähentele teatraalista vaan on jatkuvassa liikkeessä. Kuva ei tyydy kaksiulotteisuuteen, vaan syvyyssuuntainen liike luo koko ajanarvaamattomuutta asetelmiin. Levottomuuden, purkautuvan paniikinkin tunne on alati läsnä, ja se saavuttaa huippunsa elokuvan katarttisessa loppukohtauksessa, jossa laskuhumalaisen poloneesin jälkeen menneet teot eivät pysty juoksemaan pakoon päivänvaloa.

Lähes yhtä intensiivinen on neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Roman Polanskin ainoa puolankielinen pitkä elokuva Veitsi vedessä (Nóż w wodzie, 1962). Purjehtimaan matkalla oleva aviopari ottaa mukaansa nuoren liftarin, joka pakottaa heidät arvioimaan suhdettaan uusista näkökulmista. Jo alkukohtaus osoittaa, että heidän väleissään on kitkaa; aviomiehen tarve kontrolliin on ilmeinen, ja liftarista hän kuvittelee saavansa itselleen toisen pompoteltavan. Naiivi nuorimies on kuin lapsi pariskunnan keskellä ja osoittautuu arvaamattomaksi vaa'ankieleksi, jonka varassa he punnitsevat välejään. Veitsi vedessä yltyy eräänlaiseksi pseudojännäriksi: voimistuva uhka on psykologinen, ei väkivaltainen. Silti tai juuri siksi se iskee voimalla katsojaa. Purjeveneen ja kolmen hahmon pieni näyttämö käy ahtaaksi, kun sille pitäisi mahtua myös katsoja. Kamera asettuu kuin huomaamatta osaksi tapahtumia, ja jazzmusiikki luo harhauttavan helteisen tunnelman, jonka on lopulta pakko purkautua ukkosmyrskyyn. Miehinen kukkoilu muuttuu lapselliseksi isä–poika-asetelmaksi, jossa äiti on lopulta ainoa aikuinen. "Riittää että pelkäät."

Stephen Chow: Shaolin Soccer. Wilson Yip: SPL Hong Kong Force

Mitä saadaan kun yhdistetään kung fu -elokuva ja jalkapallo? Stephen Chow'n ohjaama Shaolin Soccer (Siu lam juk kau, 2001). Se on heikkojen puolella, koulukiusattujen, lihavaksi, rumaksi tai typeräksi tuomittujen puolella, niiden jotka valittiin koulun liikuntatunnilla aina viimeisenä joukkueeseen. Aikoinaan kaltoin kohdeltu jalkapallotähti saa uuden tilaisuuden entisten shaolin-munkkien avulla. Nämä yhteiskunnan altavastaajiksi päätyneet ressukat saavat pyhät voimansa takaisin ja haastavat lajin huiput. Potku on potku tehtiinpä se sitten nurmella tai tatamilla. Shaolin Soccer yhdistelee pölhöhuumoria voimauttavaan urheilujuoneen ja tarkoituksellisen kömpelöihin cgi-efekteihin. Se on typerä, mutta niin on keskiverto jalkapalloilijakin. Se on naiivi, mutta niin on jokainen satukin. Kun pallo katoaa kiertopotkun voimasta pilviin, se on korkea veisu kaiken epäurheilullisen voimalle. Jokainen alakoulussa kentältä ulos naurettu on ansainnut Shaolin Soccer -hetkensä. Urheilu- ja kung fu -elokuvien klišeet sopivat yhteen hämmästyttävän hyvin.

Astetta vakavampi on Wilson Yipin ohjaama SPL – Hong Kong Force (Saat po long, 2005). Arkkiviholliset saavat samaan aikaan huonoja uutisia: rikollispomon vaimo saa keskenmenon, häntä jahtaava poliisi diagnoosin kasvaimesta. Jälkimmäinen on pääsemässä eläkkeelle, mutta työt ovat yhä kesken. Elämässään epäonniset kollegatkin hymyilevät. Mutta mitä ihmettä! Kauheuksia! Minkäänlaisesta perinteisestä (länsimaisesta) draaman kaaresta ei ole tietoakaan, kun alkaa tapahtua. Kaikessa tuntuu outo perhetragedian lemu. Vammainen poika kuvaa Sammo Hungin tappohommissa golfmailan kanssa. Onneksi poliisi taitaa kung fun salat. SPL:n yksittäisissä kohtauksissa, yksittäisissä kuvissa on voimaa. Valitettavasti kokonaisuus on hirvittävän teennäinen tyyliteltyjen ostosten sarja. Syrjään astuvan ja uuden, silo-otsaisen poliisin vastakkainasettelu on lähinnä hassua poseerausta. Hahmoilla ei ole tila hengittää, eikä pinnallinen tyylittely kanna riittävän pitkälle. Lopputulos on kuin katselisi Double Dragon II:n läpipeluuta: pari hienoa pomoa, muuten tylsää jyystöä ja hölmö taustatarina. Ihme äijäilyä koko homma.

Kitamura Ryûhei: Azumi

Puolihumalaisten mielikuvien mukaan Kitamura Ryûhein ohjaama Azumi (2003) oli ollut välkivaltainen, visuaalisesti komea jidaigeki. Uusintakatselu paljastaa sen melko mitäänsanomattomaksi sarjakuvaleffaksi.

Koyama Yūn mangaan perustuva Azumi kertoo joukosta nuoria salamurhaajia, jotka on lapsesta saakka koulutettu tappajiksi, jotta he voisivat kostaa feodaaliajan Japanissa muutamille sotaloordeille. Sarjakuvamaisuus näkyy toisaalta poseeraavana väkivaltana, toisaalta yksinkertaisena dialogina. Selostavat vuoropuhelut ovat kuin videopelin cutsceneja, jotka johdattavat elokuvaa taistelu kohtauksesta toiseen. Taistelut ovat lopulta melko yhdentekeviä miekanheiluttelun ja verisuihkujen kavalkadeja, mutta joukossa on pari oikeasti vaikuttavaakin jaksoa (ryhmän sensein, Gessain tunkeutuminen Kiyomasan luo, ruusuja haistelevan Bijomarun kohtaus heinäarolla).

Monta asiaa latistaa digitaaliseen värikalvoon sotkettu kuva, joka kyllä pehmentää kömpelöitä digitaaliefektejä mutta samalla saa elokuvan näyttämään kuin Playstation 2:n päiväunelta. (Dvd-kopio ei ainakaan auta asiaa.) Loppupuolella sentään tarjoillaan maukkaita, paatoksellisia hidastuksia pauhaavan jousiorkesterin säestyksellä, kepeää feminismiä ja aivan aavistuksenomaisia lesbosävyjä. Pop-tähti Ueto Aya ei saa juurikaan tilaa näytellä, mutta hän täydellinen kawaiin ja kohtalokkaan väkivallan yhdistelmä.

Lau Kar-leung: The Legend of Drunken Master

The Legend of Drunken Master eli Jui Kuen II (1994) oli Jackie Chanin paluu perinteiseen kung fu -elokuvaan vuosikymmen tauon jälkeen. Ja mikä paluu se olikaan! Drunken Master II on Chanin humoristisen kung fu -tyylin korkea veisu. Mykkäelokuvan slapstick-komediasta mallia ottava liioittelevan fyysinen pölhöhuumori on erittäin luonteva pari taistelulajiakrobatialle. Kaksi kulttuuria kohtaavat tarinassakin, jossa tarunhohtoisen Wong Fei-hungin kiinalainen elämäntapa kohtaa imperialistisen brittikulttuurin.

Nuori lääkärinalku on myös mestari juopuneen koulukunnan kung fussa. Aina pelkkä juopon liikeratojen osaaminen ei riitä – vaan aito känni tuo supervoimat esiin. (Missä on suomalainen versio?!) Samalla pitäisi esittää lääkäri-isälle hyvää poikaa ja myötäillä juonikasta, uhkapeliriippuvaista äitipuolta. Ja sitten ovat brittejä myötäilevät pikkupomot, jotka haastavat riitaa. – Tarinahan on oikeastaan tosi typerä, mutta niinhän se on 1920-luvun konedioissakin. Tarina on tekosyy osoittaa jokin syvempi totuus, huvittaa katsojaa ja näyttää hänelle joukko vaikuttavia temppuja.

Jo ensimmäisestä, junan alla tapahtuvasta välienselvittelystä alkaen elokuvan taistelukohtaukset ovat upean elokuvallisia hetkiä. Komeat koreografiat yhdistyvät Chanin äärimmäiseen fyysisyyteen; on väliä, uskooko katsoja näkemänsä aitouteen. Chanin tapauksessa sitä ei tarvitse epäillä. Hongkongilainen tyyli tekee leikkauksista luontevia, kuin ne myötäilisivät aitoja liikesarjoja. Amerikkalainen elokuva harvoin tarkoittaa saman, edes aasialaisia taitureita kuvatessaan. Uskomattominta on nelikymppinen Jackie Chan nuorena mestarina – en minä keski-ikäinen ainakaan taivu ihan kaikkeen samaan kuin hän!

Elokuva jälkimmäinen puolisko on lajinsa hienoimpia hetkiä. Aluksi uskomattoman energinen joukkokohtaus, jossa Chanin hahmo kohtaa kokonaisen jengin – ja tietenkin selviytyy voittajana aseenaan lähinnä bambunvarsi. Ja sitten: varttitunnin huikea lopputaisto. Patrioottinen sanoma yhdistyy kauniiseen koreografiaan, jossa kung fu toimii kuin tanssi. Väkivaltabaletti liittyy saumattomasti elokuvaleikkauksen keinopalettiin, ja yhdistelmä tuntuu luoduilta toisilleen. Chanin ja taekwondo-taituri Ken Lon kamppailu on elokuvankerronnan täysivoimainen ilmentymä.

Hongkongilainen toimintaelokuva onnistui elvyttämään erään elokuvan perinteen, joka vaikutti jo menetetyltä mykkäkauden päätyttyä vaikka saikin jatkoajan animaatiolyhäreiden aikakaudella. Jackie Chan oli oleellinen osa sitä kehityskulkua, jopa sen oleellinen elvyttäjä.

Luettua: toukokuu 2026

Sari Kivistö, Katariina Kärkelä, Erika Pihl, Isa Välimäki: Kadonneet kirjallisuuden lajit. Nokturno, gaseeli ja muita unohdettuja aarteita. Helsinki 2026: Kustantamo S & S. 383 s.

Kirjallisuus on tänä päivänä niin proosakeskeistä, että muut lajit tuppaavat unohtuman helposti kokonaan. Toisaalta kirjoitettu maisemamme on täynnä mitä erikoisempia tekstilajeja, etenkin ei-kaunokirjallisia, vaikka arjessa emme välttämättä erittelekään niitä kovin tietoisesti. Samalla vanhoja lajeja unohtuu ja jää pois käytöstä kaikessa hiljaisuudessa ja huomaamatta. Näin on tietenkin ollut aiemminkin, ja ilmiötä kuvaa tänä vuonna ilmestynyt teos Kadonneet kirjallisuuden lajit.

Sari Kivistön, Katariina Kärkelän, Erika Pihlin ja Isa Välimäen kirjoittama kirja esittelee kolmekymmentä tekstilajia, jotka ovat sittemmin kadonneet kokonaan tai ainakin lähes. Mukana on sellaisia edelleen kollektiiviseen yleissivistykseen kuuluvia lajeja kuin luomiskertomus, loitsu tai murhaballadi, harrastelijoillekin tutut idylli, nokturno ja sokraattinen dialogi mutta myös joukko kirjallisia kuriositeetteja, kuten suljetulle ovelle omistettu paraklausithyron, pieruhuumorin klassikko fabliau ja ompelutöitä voimauttaen säestäneet kudontalaulut.

Kokonaisen tekstilajin katoaminen voi johtua maun ja muodin virtauksista; idyllejä ei tänä päivänä kirjoiteta, koska ne koetaan naiivina kitschinä. Toisaalta ympäröivässä todellisuudessa tapahtuvat muutokset tekevät joiltain teksteiltä elintilan; sanomalehtirunoudelle ei enää ole juurikaan julkaisumahdollisuuksia, pyramiditekstit liittyvät kuolleeseen uskontoon. Kadonneet kirjallisuuden lajit osoittaa hyvin, että tekstilajit saattavat myös jäädä elämään eräänlaista puolielämää, kun muut kirjallisuuden muodot säilövät niiden muodon itseensä. Loitsurunous ei ainakaan ”sivistyneissä länsimaissa” elä, mutta samaan aikaan täkäläinen fantasiakirjallisuus museoi sen idean. Osaa vanhoista lajeista käytetään edelleenkin, etenkin runoudessa, mutta useimmiten kyse lienee tietoisesta nekromantiasta.

Kadonneet kirjallisuuden lajit ei ole kirjallisuustieteellinen genreanalyysi. Pikemminkin sen kirjoitukset ovat kulttuuriesseitä, joissa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jäädä tiukasti vain käsiteltävään tekstilajiin. Yleensä kirjoittajat pohtivat myös maailmaa ja sen ilmiöitä tekstien ympärillä ja johtavat ajatuksensa nykyaikaankin. Neljästä kirjoittajasta huolimatta kirjan tyyli on yhtenäinen ja tasavahva. Itse olisin kaivannut enemmän konkreettisia esimerkkejä ja näytteitä, mutta laaja lähdeluettelo toimii hyvänä tienviittana sellaisten äärelle.

Richard Dalby (toim.): Suuri noitakirja. Hyvinkää 1994: Book Studio. 336 s. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Collector antologia 11. – Alkuteos: Tales of Witchcraft (1991).

Richard Dalbyn toimittama Suuri noitakirja sisältää pitkälti toistakymmentä kertomusta noidista. Noitahan on hyvin keskeinen hahmo kansanperinteessä varmaankin lähes kaikkialla maailmassa. Länsimaisessa populaarikulttuurissa noita on kokenut niin vahvan merkityslaajeneman, ettei se oikein edes tunnu relevantilta. Pottereiden ja lastenviihteen noitahahmot ovat tulleet kauas Raamatun, Macbethin tai vaikkapa Kalevalan arkkityypeistä. Dalbyn antologia kuitenkin yrittää saada tolkkua kirjalliseen noitaan sellaisena kuin se on esiintynyt 1900-luvun englanninkielisessä kirjallisuudessa.

Kertomuksista kaksi on tätä teosta varten kirjoitettuja, ja neljä muuta on peräisin 1970–1980-luvuilta. Seitsemän tarinaa sen sijaan on ilmestynyt alun perin ennen toista maailmansotaa. Dalbyn tyylitajusta kertoo se, että modernit tekstit solahtavat vanhempien sekaan vaivattomasti niin tyyliltään kuin kerronnaltaan. Toki Stephen Kingin Mummi pistää silmään kirjoittajan niin tuttujen maneerien vuoksi, mutta sekin on vallan kelpo juttu. Ylipäänsä kertomukset rakentuvan enemmänkin tunnelman kuin toiminnan varaan. Useat jakavatkin monia samankaltaisuuksia klassisen kummitustarinan kanssa. Esimerkiksi N. Dennetin Pääkallo on hieno esimerkki tästä.

Aivan tasalaatuinen kokoelma ei kuitenkaan ole. Joukkoon on eksynyt W. F. Harveyn kömpelö kertomus, jonka loppukierre on kuin Hitchcockin lukemistolehdistä. Myös pari muuta Suuren noitakirjan teksteistä on selvästi vähäisempää laatua. Mutta Markku Sadelehtohan on sanonut, että antologiassa kuuluu aina olla joku selvästi huonompi juttu, jotta hyvät saisivat loistaa. Kokonaisuutta rikkoo myös muutama humoristinen tarina mutta ei huonolla tavalla. Sakin ja Robert Blochin hirtehisyys tunnetaan, mutta myös Ronald Chetwyn-Hayesin Sorretun päivä on vanhentuneenakin ihan hauska (sitä paitsi se on ensimmäinen noitatarina, jossa mainitaan Harry Potter!). Kunniamaininnan ansaitsevat kaksi liki sadun tyyliin kirjoitettua kertomusta. Marjorie Bowenin Yksi jäi jäljelle on hyvin tyylikäs ja runsaan värikäs novelli. Manly Wade Wellmanin Noidan kissa puolestaan on toiveikkaasti heikoimman puolella ja päättää kokoelman nousujohteisesti.