Katsottua: syykuu 2024

Sophia Takali: Black Christmas. Fede Álvarez: Evil Dead

Kanadalainen prototeinislasher Musta joulu eli Black Christmas (1974) on siitä kumma tapaus, ettei se saanut ainuttakaan jatko-osaa mutta kaksi uudelleenfilmatisointia kyllä; hieman The Thingin tapaan. Sophia Takalin Black Christmas (2019) korvaa tunnelmallisen kartanomysteerin slasher-klišeillä ja valitettavan pakotetulla feministisyydellä. Perusidea on entisensä: nuoria opiskelijanaisia alkaa kuolla kampuksella joulun aikaan. Keskeisenä linjana on päähenkilölle tehty seksuaalinen väkivalta. Slasherin peruskuvastoon aina mutta piilotetusti kuulunut aihe on hienoa saada pinnalle näin avoimesti. Sen sijaan muu "patriarkaalinen" sälä ja naurettava yliluonnollisuus peittää varsinaisen kärjen; alleviivailu ja huomiotussi eivät vielä ole kunnon satiiria. Muutamissa kohtauksissa on hienoja kuvallisia ideoita ja hahmoissa on yllättävää sympaattisuutta. Harmi että mukana on ihan liikaa Scream-kaikuja ja laimeita hyppysäikkyjä. Paljastus: kaiken naisvihan takana on maaginen alfamiesten veljeskunta. Jeps.

Sen sijaan Sam Raimin erinomainen Evil Dead (1981) sai jatkoksiin slapstick-uudelleenfilmatisoinnin ja dark fantasy -efektipelleilyn. 2013 ilmestyi ehta remake, jonka ohjasi Fede Álvarez. Raimin absurdi huumori on poissa, ja tarina syrjäiseen mökkiin kerääntyvistä nuorista aikuisista alkaa kovin vakavasti; on huumeongelmaa, on huonoa omaatuntoa äidin kuolemasta. Samalla elokuva kuitenkin unohtaa että sen premissi nyt vain on aika hassu: metsässä venaa mörkö, joka tottelee ihmisennahkakantista goottiluonnoskirjaa ja riivaa ihmisiä. Se mikä Raimilla oli tehokasta karnevalistisena muuttuu nyt lievän ahdistavaksi hypernaturalismiksi. Onneksi elokuva yltyy ehdaksi splatteriksi, jossa runsaan verenvuodatuksen lisäksi Janen Levyn erittäin vakuuttava roolisuoritus ja kekseliäs kuvaus saavuttavat paljon. Vaan onko uusi Evil Dead tarpeellinen?

James McTeigue: Korppi. Alex van Warmerdam: Borgman

Edgar Allan Poe elää tietämättään viimeisiä päiviään rahaa, viinaa ja inspiraatiota kaivaten. Samaan aikaan kylillä joku tappaa väkeä kopioiden Poen tarinoita, joten tämä on luonnollinen asiantuntija ratkaisemaan tapausta. Yhdistetään tämä lähtökohta tyylitellyn tyylikkääseen ajankuvaan 1800-luvun puolivälin Baltimoresta ja lisätään keitokseen hieman splattertehoja sekä tujaus Oopperan kummitusta. Tuloksena on miellyttävä fanipoikaluomus, James McTeiguen Korppi. John Cusack esittää Poeta hieman teatraalisesti mutta yhtä kaikki energisesti. Sama pätee pseudofantastiseen, mustankirjavaan ulkoasuun, joka vertautuu luontevasti Burtonin Päättömään ratsumieheen tai myöhempien aikojen Argentoon. Kokonaisuus jää silti pinnalliseksi, "sarjakuvamaiseksi" kuten pejoratiivi kuuluu. Poen ystävä saisi luultavasti enemmän irti tarinasta kirjallisena. Loppuratkaisu on tyhmä.

Aivan muuta on hollantilainen, Alex van Warmerdamin ohjaama Borgman. Nuhjuinen mies häädetään asein maanalaisesta majapaikastaan, ja hän päätyy varakkaan perheenisän pieksemäksi. Perheen äiti sen sijaan hyvittelee hoivaamalla miestä salassa. Seurauksena mies jää elämään keskiluokkaisen elämän varjoissa mukanaan erikoinen ja kenties maaginenkin hahmojoukko. Vähäeleinen kerronta ja toteava dramatiikka tuovat mieleen Michael Haneken, ja samanlaista porvarillisuuden uhkaa on mukana Borgmanissakin. Huumoriakin on, mutta se on mustaa eikä varmasti ole kaikkien mieleen. Vaan kaipa monen kuuluisikin pahoittaa mielensä, kun uhkaava ulkopuolinen pilaa naiset, lapset ja palvelusväen. Borgman on kuin käänteinen Maija Poppanen.

Wes Craven: Kellariväkeä. Pelon kesä

Kellariväkeä (The People Under the Stairs, 1991) ennakoi ohjaaja Wes Cravenin uralla uutta vaihetta, jos komedialla oli entistä isompi rooli kauhun rinnalla. Melkein spielbergiläinen satu kertoo köyhästä perheestä, jota ollaan häätämässä asunnostaan getossa. Ratkaisuksi aukeaa tilaisuus varastaa vuokraisännän kultakolikkokokoelma. Keskushenkilö on juuri 13 vuotta täyttänyt poika, joka löytää talon kellarista epäkelpojen lasten friikkisirkuksen ja asuinkerroksista eristettynä elävän prinsessansa. Miljöö on klassisen Hollywoodin kummitustaloelokuvan (täynnä ansoja ja salakäytäviä) ja sen asukkaat kuin Grimmin moottorisahamurhista. Kellariväkeä tuntuu lastenelokuvalta, mutta yksityiskohdissaan se on videovuokraamon teinien kulttikamaa. Groteski aines (verta ja sisäelimiä) limittyy lapsekkaaseen Goonies- tai Hook-kuvastoon häiritsevällä muttei täysin tyydyttävällä tavalla.

Toistakymmentä vuotta aiemmin Craven ohjasi televisiolle Pelon kesän (Stranger in Our House eli Summer of Fear, 1978). Vanhempansa onnettomuudessa menettänyt serkkutyttö tulee asumaan sukulaistensa hevostilalle. Perheen samanikäinen tytär alkaa siinä vaiheessa menettää elämänsä tärkeitä asioita, niin poikaystävänsä kuin hevosensa. Perhekin tuntuu tykkäävän enemmän uudesta tytöstä. Noituuttahan semmoisen on oltava. – Vaikka kamera yrittää alati liikkua sulavasti, on Pelon kesä liiaksi pelkkää jahkailevaa vuoropuhelua. Asiaa pahentavat näyttelijät, kuten Linda Blair pääosassa ja esimerkiksi Fran Drescher pikkuroolissa – heistä kumpikaan ei ole kovin kummoinen replikoija. Elokuvan idea ei sinänsä ole kehno, mutta aikansa television vaatimukset imevät siitä kaiken elinvoiman.

Jevgeni Bauer: Kuoleva joutsen. August Blom: Palavat intohimot

Lähestyyköhän kaikista taiteenlajeista baletti eniten kuolemaa? Pateettinen kysymys lienee turha, mutta ainakin silloin, kun elokuva risteää baletin kanssa, kuolema yleensä on läsnä. Tsaarin ajan venäläisen Jevgeni Bauerin Kuoleva joutsen (Умирающий лебедь, 1917) on klassinen esimerkki tästä. Mykkä tanssijatar löytää ilmaisuvoimansa, kun ensin joutuu pettymään rakkaudessa. Hänen kohtaa pakkomielteisesti kuolemaan suhtautuvan kuvataiteilijan, amatöörin mutta varakkaan, joka löytää etsimänsä tanssijattaren suorituksessa. Seuraa tragedia, makaaberikin sellainen. 1910-luvun elokuvassa on ihan omanlaisensa hohto, jonka Bauer vie vielä tavanomaista askelen verran pidemmälle. Hänen melodraamaansa ei esitetä ajalle tyypillisessä, kaksiulotteisessa teatterilava-asetelmassa, vaan elokuvan maailma elää. Erityismaininnan ansaitsee suorastaan ekspressionistinen painajaiskohtaus. Pääosassa on Vera Karalli, ballerina ja mahdollisesti Rasputinin murhan todistaja. Elokuva todennäköisesti kuvattiin ennen murhaa, mutta sen teemaan sopii kysyä, katsommeko elokuvassa tanssijattaren viimeisiä hetkiä ennen kuoleman kohtaamista. Pateettinen kysymys sekin.

Hyvin samanlaisista palasista koottiin jo 1911 August Blomin Palavat intohimot (Balletdanserinden). Tanskalaiselokuvassa tanssijatar (minusta kyllä enemmänkin näyttelijä) rakastuu petolliseen mieheen. Tällä on salasuhde naimisissa olevaan naiseen, jonka tanssijatar sitten käräyttää. Seuraa traagisuuksia. Onpa tässäkin mukana myös taidemaalari. Tarina ei ole erityinen, eikä elokuva kyllä muutenkaan. Käänteitä on riittämiin ja Asta Nielsen pääosassa on niin paljon parempi kuin rinnallaan esiintyvät elehtijät, mutta kokonaisuus jää latteaksi. Pari ulkokuvaa sentään tuo mukanaan dokumentaarista vaikuttavuutta. Palavien intohimojen jälkeen Nielsen siirtyi kotimaastaan Saksaan ja teki paljon suurempia tekoja siellä.

Teuvo Puro & Jussi Snellman: Anna-Liisa. Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä

"Ensimmäinen suomalainen suurelokuva", lupasivat reklaamit, kun Teuvo Puron ja Jussi Snellmanin Anna-Liisa ilmestyi 1922. Siihen on helppo yhtyä näin sata vuotta myöhemmin. Nuoren Suomi-filmin sovitus Minna Canthin näytelmäklassikosta on vaikuttavaa katsottavaa yhä edelleen. Tarina kolmiodraamasta, naisen kuulumisesta miehille, vapaasta tahdosta, armon löytämisestä – ja lapsenmurhasta – on tuttu. Mutta niin itsevarmasti ja kykyihinsä luottaen ohjaajat sitä käsittelevät, että tragediaan tempautuu mukaan. Suomalainen maaseudun pirttimiljöö ja järvimaisema ovat dokumentoidut komeasti kuviin, ja näyttelijöistä etenkin Helmi Lindelöf nimiosassa on riipaiseva. Ei haittaa ollenkaan, että hän on reilusti yli-ikäinen rooliin. Samoin vahva on Einari Rinne, veljessarjan vanhin ja liian nuorena kuollut. Vain Emil Autere Johanneksena on niin teatraalinen, että se kääntyy jo itseään vastaan.

1926 Puro yksin ohjasi Arvid Mörnen romaanin pohjalta elokuvan Meren kasvojen edessä. Osastensa puolesta se voisi olla goottilainen peruskertomus: synkkä kuolemaan johtanut perhesalaisuus, despoottimainen isä syrjässä sivistyksestä, paljastavia päiväkirjamerkintöjä, salaisia huoneita ja kummituksia. Tyylilajiksi kuitenkin määrittyy lopulta saaristolaismelodraama. Jossain ulkosaaristossa nuori kaupunkilaismies päättää jättää omat ympyränsä ja elää hetken aitoa kalastajaelämää. Samalla voi ihastua isäntäperheen tyttäreen ja selvittää tämän kasvattisisaren kuoleman. Puro ja kuvaaja Kurt Jäger ottavat paljon irti komeista merimaisemista ja kallioisista rannoista, ja niitä vasten on hyvä esittää synkähkö mysteeri. Harmi että elokuvan kerronta laahaa välillä turhan paljon; varsinkin alussa kestää liian kauan ennen kuin päästään asiaan. Jokin viimeinen kipinä, joka saisi tulen roihuamaan jää puuttumaan, vaikka nuotio onkin koottu ihan oikein ja kelpo sytykkeistä.

Gabriel Axel: Verinen valtikka. Vladimir Grammatikov: Mio, poikani Mio

Huolimatta lähinnä brittiläisistä näyttelijöistään on Gabriel Axelin ohjaama Verinen valtikka (Prince of Jutland, 1994) hyvin mannereurooppalainen elokuva. Tanskalaisen ohjaajan lisäksi myös tanskalainen on myös tarina muinaisten juuttien prinssistä, joka isänsä murhan jälkeen tekeytyy mielipuoleksi, jotta saisi murhaajasetänsä satimeen. Ollaan siis Hamletin alkutarinan äärellä. Verinen valtikka on koruton elokuva, ja siinä on myös sen viehätys. Kalsea värimaailma, pienieleinen lavastus (ei suureellisia Hollywood-rakennelmia), musiikin tarkkaan annosteltu käyttö ja vaatimattomat taistelujaksot (rehtiä selkäänpuukotusta pitkien koreografien sijaan) antavat elokuvalle autenttisuuden tuntua, vaikka mistään kansatieteellisestä näkemyksestä tuskin onkaan kyse. Vieraannuttavin elementti on hieman yllättäen Christian Bale pääosassa. Hän ei nimittäin pääse täysin eroon shakesperiläisestä ilmaisusta, joka on pahasti ristiriidassa ympäristön kanssa. Toisaalta sen voi ajatella myös korostavan kostotarinan yleispätevyyttä.

Bale oli aiemminkin työskennellyt Skandinaviassa, sillä hänen elokuvadebyyttinsä oli ruotsalais–neuvostoliittolainen Mio, poikani Mio (Mio min Mio, 1987). Astrid Lindgrenin lastenromaaniin perustuva Vladimir Grammatikovin ohjaus on näyttävää mutta kankeaa satufantasiaa ja rinnastuu sikäli saksalaiseen Päättymättömään tarinaan. Kiusattu orpopoika päätyy kaukaiseen maailmaan, jossa hän onkin kuninkaanpoika ja joutuu kohtaamaan ylimaallisen pahan. Kovin hienovaraiseksi tarinaa ei voi kutsua. Lindgrenin tekstin sävytkin ovat latistuneet tavanomaiseksi seikkailutarinaksi, hyvin Oz-henkiseksi. Suomalaisella dvd-julkaisulla on elokuvasta ruotsinkielinen dubbaus, ja vaikka visuaaliset efektit ovatkin paikoin näyttäviä, kaikkein fantastisinta taitaa lopulta olla, kun Bale tai Christopher Lee vääntävät svenskaa.

Friðrik Ðór Friðriksson: Skytturnar. Aki Kaurismäki: Tulitikkutehtaan tyttö

Islantilainen Skytturnar (1987) on pieni helmi. Vaikka Friðrik Ðór Friðrikssonin ohjaama elokuva mainitsee nimeltä Moby Dickin, vähintään yhtä merkittävä alateksti sille on Hiiriä ja ihmisiä. Kahden kaveruksen pesti valaanpyyntialuksella loppuu (ja ennen elokuvan ilmestymistä pyynti kiellettiin kokonaan Islannissa), ja he lähtevät etsimään paikkaansa maailmassa. Suunnitelmia on monenmoisia, mutta työnhakuun ei edes ehdi. Elokuvan kuvaaman yön aikana heidät heitetään ulos niin sukulaisten luota kuin baareistakin ja jopa poliisiasemalta. Alkupuolen leppoisa joskin erittäin vino huumori vaihtuu hiljalleen epätoivoiseen murheeseen ja lopulta peittyy kyynelkaasuun ja sarjatuleen. Vähäeleinen mutta tarkkaan hallittu kuvaus ja jossain määrin jopa absurdit tarinankäänteet asettavat Skytturnarin siihen euroooppalaisen elokuvan virtaukseen, joka yleistyi etenkin seuraavina vuosikymmeninä. Maininnan ansaitsee myös hypnoottisen kaunis alkutekstijakso.

Muutama vuosi myöhemmin Suomessa Aki Kaurismäki teki monella tapaa samankaltaisia asioita naturalistisella sadullaan Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Iris Rukka elättää alkoholisoituneita vanhempiaan vähistä tuloistaan. Sitten kun hänen ihastuksensakin pettää, on naisen mitta täynnä. Tulitikkutehtaan tyttö ei ole Kaurismäen paras elokuva mutta täydellisin se on. Hyvin vähäsanaisena ja tiiviinä se luottaa itsevarmasti kuvaansa. Yksinkertainen juoni antaa keskittyä kuvan lisäksi äänteen (myös musiikin) käyttöön ja melankoliseen huumoriin, joka aukenee kelle aukenee. Kaurismäen yhteydessä mainitaan usein Matti Pellonpää katselemassa sälekaihdinten läpi, mutta minusta Kati Outisen katse on vielä vahvempi, kun Iris käy nukkumaan jäätyään seinäruusuksi tansseissa.

Rolf de Heer: The Old Man Who Read Love Stories. Paula van der Oest: Mustat perhoset

Rolf de Heerin ohjaama The Old Man Who Read Love Stories (2001) perustuu Luis Sepúlvedan romaaniin. Australialaiselokuva sijoittuu Amazonasin viidakkoon, jossa aikoinaan vuorilta uudisraivaajaksi saapunut vanha mies pitää järkeään yllä lukemalla. Hitaasti lukeva mies käyttää vähintään yhtä paljon aikaa lukemansa pohdiskeluun, vaikka kyseessä onkin "pelkkä" romanttinen viihde. Lukeminen on tarinassa vain yksi esimerkki kommunikoinnista ja merkitysten karkaamisesta, muihin ihmisiin ja luontoon yhteyden saamisesta. Mies lähtee metsästämään ihmisiä tappavaa jaguaaria, mutta lopulta kyse on siinäkin merkitysten löytämisestä. Tarinaa kuljetetaan epälineaarisesti, ja koko ajan ydinjuonta katkovat, halkovat ja siitä versovat erilaiset muistikuvat ja ajatukset. Tätä assosioivaa moninaisuutta ohjaaja de Heer hallitsee hienosti. Komean kuvamaailman lisäksi huomiota kiinnittää äänien osuus – viidakon ambienssi, murretulla englannilla puhuttu dialogi ja dynaaminen musiikki.

Hollantilainen mutta englanninkielinen Mustat perhoset (Black Butterflies, 2011; ohj. Paula van der Oest) käsittelee sekin kirjallisuutta ja kommunikoinnin vaikeutta mutta paljon perinteisemmin. Se on elämäkertaelokuva eteläafrikkalaisesta Ingrid Jonkerista, runoilijasta josta tuli yksi afrikaansinkielisen runoliikkeen ja apartheidin vastustajien merkittävistä hahmoista. Mustat perhoset lähestyy aihetta kovin perinteisesti, yllätyksiä ei tule. Aineksetkin ovat kuin mistä tahansa taiteilijatarinasta: ankara isä, hullu äiti, alkoholismia, irtosuhteita jne. Vaikka minkäs elokuva aiheensa esikuvalle voi. Merkittäväksi sivujuonteeksi nousee Jonkerin ja toisen kirjailijan, Jack Copen, myrskyinen suhde. Onneksi muodoltaan Mustat perhoset nousee koivusalolaisuuden yli. Kuvallisesti sillä on muutama vaikuttava temppu hihassaan, ja tehot saadaan perille sellaisellekin katsojalle, joka ei Jonkeria edeltä käsin tunne.

Gavin Wilding: Wisher. Paul Andrew Williams: The Cottage

Kanadalainen Wisher eli Spliced (2002) yrittää tosi kovasti tuoda jotain omaperäistä slasher-elokuvaan mutta taidot eivät ihan riitä. Ensinnäkin käsikirjoitus on aivan liian sekava. Unissaan kävelevä highschool-opiskelija käy katsomassa uusimman hitti kauhuelokuvan, ja sen jälkeen hänen toiveensa tuntuvat alkavan toteutua – ja aina väkivaltaisella kierteellä. Välillä hapuillaan Elm Streetin ja yliluonnollisen suuntaan, välillä taas kaiutetaan Screamin metatasoja. Mihinkään päätymättömistä rönsyistä olisi pitänyt karsia paljon. Tarinan logiikka ei kanna edes kauhun mittapuulla. Toiseksi Wisher näyttää ja kuulostaa 90-luvun tv-horrorilta, tosin laadukkaamman puoleiselta sellaiselta. Kuva on latteaa, eikä kukaan osaa näytellä; Ron Silver on mukana tuomassa edes jonkinlaista uskottavuutta. Kolmanneksi Wisher-hahmo on hyvistäkin ideoista huolimatta kammottavan huono ja muistuttaa lähinnä krapula-aamuista deathmetal-basistia. Onneksi ohjaaja Gavin Wildingillä on jonkin sortin taitoa koota karkeista palasista yllättävän sulava kokonaisuus. Varmasti taas yksi pikku piirin kulttikuva?

Kovasti yrittää myös Paul Andrew Williamsin The Cottage (2008), joka yhdistelee englantilaista mustaa komediaa suoranaiseen splatteriin. Amatöörikonnien porukka kaappaa rikollispomon tyttären lunnaiden toivossa, mutta kaikki menee tietysti pieleen. Ollaan vakavien asioiden äärellä ja toivottomissakin mielentiloissa, mutta vastaanottavainen mieli viihtyy. Tyylilaji on hyvin lähellä BBC:n Herramiesliigaa, mikä mielleyhtymä ei johdu vain Reece Shearsmithistä. Huumori syntyy ihmisten säälittävyydestä, tyylitajuisesta mauttomuudesta ja briljantista dialogista. Ja tässä tapauksessa verestä. Vaikka ollaankin kaukana Texasista, puolivälissä The Cottagen vinoissa varjoissa alkaa kuulua sikäläisten moottorisahojen kaiku. Samalla – yllättäen – se menettää hieman ryhtiään, kun naurettavan ja totisen tasapaino keikkuu. Eksploitaation parodia ei ole oikein enää mitään? Gorekerrointakin olisi minun puolestani saanut kääntää vähän isommalle.

Katsottua: kesäkuu 2023

Aki Kaurismäki

Molemmin puolin kesäloman alun on ollut hyvä hankkiutua tunnelmaan Aki Kaurismäen seurassa. Kaurismäen elokuvista on sanottu niin paljon hyvää ja viisasta, ettei pitäisi edes yrittää. Toteanpa vain, että sekä työläistrilogia (1986–1990) että Suomi-trilogia (1996–2006) ovat parasta suomalaista elokuvaa. Etenkin Ariel ja Mies vailla menneisyyttä ovat olleet pitkään sydäntäni lähellä, ensimmäinen äärimmäisen tiiviin muotonsa vuoksi, jäljempi varsinkin dialoginsa. Kaurismäen yhteiskunnalliset sadut ovat täynnä ymmärrystä muuten varjoon ja syrjään jääviä kohtaan, luusereita, yksinäisiä, työttömiä, kodittomia. Niiden avoin sentimentaalisuus ja vähäeleinen mutta vahva tyylittely ovat Kaurismäelle leimallisia mutta ylipäänsä elokuvassa jotenkin tavattomia, ainakin nykyään. Kaurismäen keinotekoinen ja paljon puhuttu nostalgia näkyy paitsi tarinoiden maailmassa myös elokuvien muodossa. Häpeämättömän positiiviset lopetukset, paitsi ehkä (ja vain ehkä) Tulitikkutehtaan tytössä, vanhat iskelmät ja alidramaattinen replikointi osuvat jonnekin heimovaiston hermoytimeen ja tekevät olon ainakin hetken verran onnelliseksi.

Woody Allen: Midnight in Paris. To Rome with Love

Kourallisen mestariteoksia lisäksi Allen on ohjannut joukon yhdentekevää täyteohjelmistoa. Ja sitten ovat oudon rutiininomaiset onnistumiset, jotka ovat lähes erinomaisia. Niin kuin Midnight in Paris (2011). Se alkaa hienolla kollaašilla Pariisin kaduista ja jatkuu periallenilaisena pseudoälykködialogin ja neuroottisesti höpöttävän päähenkilön esittelynä kunnes saa fantastisia piirteitä. Aloitteleva kirjailija eksyy häidensä alla Pariisissa paitsi väärään paikkaan myös väärään aikaan ja tapaa lähes sadan vuoden takaisia kulttuuripersoonia, niin kuin Hemingway ja Picasso, tai ainakin heidän karikatyyrejään. Elokuva on otteeltaan kepeä, vaikka odottaakin katsojalta joltistakin kultturihistoriallista sivistystä. Ei mitään liikoja mutta sen verran että amerikkalainen kohdeyleisö voi kokea tyytyväisyyttä itsestään. Ytimessä on kuitenkin päätöksiään epäröivän päähenkilön sisäisestä prosessista, joka pakenee odottavaa keskiluokkaista avioliittoa boheemiin menneisyyden maailmaan, jota oikeasti rakastaa. Midnight in Paris ei ole mestariteos mutta se on hirveän sympaattinen, hyväntuulinen ja nokkela, viihdettä mutta hyvällä tavalla.

Ilmeinen sisarteos edelliselle on seuraavan vuoden To Rome with Love. Tapahtumapaikkana on nimen Rooma, johon sijoittuu neljä limittäin kerrottua romanttista tarinaa. Kulissit ovat komeat, näyttelijäkatras on nimekäs eikä vain amerikkalainen, dialogi nasevaa, ideat oikeastaan aika mainioita... Valitettavasti elokuva haahuilee turhan paljon. Se ei yllä lähellekään Altmanin tai Scolan vastaavien ensemble-elokuvien tehoa vaan jää irrallisten, sinänsä kyllä ihan kelvollisten kohtausten ja erikoisuuksien sarjaksi. To Rome with Love pyrkii maustamaan keitostaan absurdilla semifantasialla, niin kuin konttorirotan tavallisuudellaan saama supertähtiasema tai Alec Baldwin äreänä parisuhdeomanatuntona. Yksi tarinoista puolestaan on nostettu suoraan Felliniltä. Koko elokuva jää oudon mielenkiinnottomaksi, vaikka ainekset olisi paljon enempään. On siinä silti oma viehätyksensä, samaa leppoisaa ja hyväntuulista juohevuutta kuin klassisessa italialaiselokuvassa.

Mike Nichols: Miehuusvuodet. John Cassavetes: Minnie & Moskowitz

Mike Nicholsin ohjaama, Jules Feifferin kirjoittama Miehuusvuodet (Carnal Knowledge, 1971) on vahva elokuva heikoista miehistä. Se seuraa kahden miehen tarinaa 1940–60-lukujen Yhdysvalloissa, ja nimenomaan heidän naiskuvioitansa. Romantiikasta ei ole tietoakaan. Kaikki on peliä, harkittuja siirtoja toisensa jälkeen, kyvyttömyyttä asettumaan muiden asemaan omia tarpeita pidemmälle. Miehuusvuodet on kylmä ja alakuloinen elokuva. Se etenee katkelmallisesti, tiukoin rajauksin niin draamassa kuin kuvissaan ja katselee hahmojaan yhtä kaukaa kuin kamera kuvaa heitä läheltä. Nicholsin ohjauksessa on herkkyyttä ja italialaiskuvaaja Giuseppe Rotunnon jäljessä oivalluksia, joiden kanssa heikompilahjainen olisi uponnut suohon heti alussa. Jack Nicholson ja Art Garfunkel ovat hienon eriparinen kaksikko; heidän lisäkseen myös Candice Bergen ja Ann-Marget tekevät hienot roolit.

Samanlaista komeaa näyttelijätyötä täynnä on John Cassavetesin Minnie & Moskowitz (1971). Gena Rowlands ja Seymour Cassel esittävät kahta elämässään pientareen puolelle eksynyttä kulkijaa. Hienoiten pääsevät kuitenkin irrottelemaan pikkuosissa Timothy Carey ja Val Avery, joissa on maanista voimaa. Cassavetes ohjaa elokuvaansa läheltä näyttelijöitä, mutta antaa näiden roolihahmoille tilaa olla aitoja. Pienellä rahalla tehty Minnie & Moskowitz ei prameile ulkoasullaan tai teknisillä tempuilla, mutta ymmärrys ihmisestä ja rosoisen realistinen kuvaus riittävät pitkälle. On ihme, että ihmiset kykenevät ylipäänsä kohtamaan toisensa tai ymmärtämään tunteitaan.

Chris Nahon: Kiss of the Dragon. Marco Mak: Xanda

Kiss of the Dragon (2001) on nimeään myöten geneerinen vuosituhannen vaihteen toimintaelokuva. Se ei silti ole täysin vailla viehätystä. Osasyy siihen saattaa olla, että elokuva on keitetty kasaan hyvin moninaisista aineksista. Elokuva perustuu pääosaa esittävän kiinalaisen Jet Lin tarinaan, jonka perusteella ranskalainen tuottaja Luc Besson yhdessä amerikkalaisen Robert Mark Kamenin kanssa on työstänyt käsikirjoituksen. Ohjaaja puolestaan on ensikertalainen Chris Nahon, ranskalainen hänkin. Tarina on pelkkä mutkikas tekosyy ryminälle, klassinen väärä mies -variaatio. Toiminta puolestaan pyrkii realismiin – ainakin verrattain – joten vaijeriakrobatiaa ei juuri nähdä. Pari ihan mainiota taistelua Jet Lille kuitenkin suodaan (potkulaudan käytöstä kiitoksia), ja ideaa akupisteitä hyödyntävästä kamppailulajiekspertistä käytetään näppärästi. Muina tarinan pelinappuloina ovat Bridget Fonda yllätävänkin herkkävireisesti esittämä prostituoitu ja Tchéky Karyon, joka lähinnä huutaa koko ajan. Amerikkalainen rahoitus näkyy valitettavasti siinä, että niin kiinalaiset kuin ranskalaisetkin puhuvat kaikki englantia. Ainakin aksentit ovat aidot.

Xanda (2004) sen sijaan on ihan ehtaa Hongkong-mättöä, vaikka Rockyjen vaikutus onkin ilmiselvä. Marco Makin ohjaama elokuva on perinteikäs altavastaajasta mestariksi -urheiluelokuva, lajina xanda eli sanda eli kiinalainen potkunyrkkeily. Köyhä maalaisserkku, kung fu -mestari, saapuu suurkaupunkiin ja päätyy hippasille sandamestarin kanssa. Siinä sivussa läheiset saavat pahasti päihinsä, ja sankarin kunnia vaatii otteluita. Kung fun kauneus melkein saa vaihtua tosimiesten tehokkuuteen. Siinä sivussa saadaan treenimontaašeja ja romanttisia takaumia ja romanttisia montaašeja kuin katsottaisiin Team Americaa. Otteluissa on tyylittelyä, joka on velkaa länsimaisille nyrkkeilyelokuville, mutta hongkongilaisten kamppailusisarustensa kikkailu siitä puuttuu lähes kokonaan. Tarina on ennalta tuttu ja naiivikin, mutta toteutuksessa on paljon tyylikästä. Olen taatusti vähemmistössä, mutta minä aloin hyvin nopeasti välittää päähenkilöstä ja toivoa hänen voittoaan.

Elmo Nüganen: Nimet marmoritaulussa. Tanit Jitnukul: Kunpan

Nimet marmoritaulussa (Nimed marmortahvlil, 2002) on monella tapaa mielenkiintoinen elokuva. Ensinnäkin se on virolainen, eikä meillä Suomessa vieläkään tunneta sikäläistä elokuvaa lainkaan. Toiseksi se on virolais–suomalainen yhteistuotanto ja sellaisenaan rinnastuu vuosituhannen vaihteen kotimaisiin sotaelokuviin. Kolmanneksi se perustuu Albert Kivikasin romaaniin, jolla on ymmärtääkseni keskeinen asema virolaisessa patriotismissa. Ja patriotismissa sitten löytyykin. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Virokin itsenäistyi mutta sai heti Neuvostoliiton kimppuunsa. Joukko nuoria miehiä osallistuu vapaaehtoisina puolustamaan nuorta maataan. Elokuva valmistui kymmenisen vuotta uuden itsenäistymisen jälkeen, ja on helppo ymmärtää sosiaalinen tilaus tällaiselle kertomukselle. Yhtä lailla nykyinen maailmantilanne luo tarinalle omanlaisensa hehkun. Valitettavasti se tarina ei ole kummoinen, ja muutenkin elokuva jää latteaksi ja hengettömäksi – ainakin ellei kykene sijoittamaan omia kansallistunteitaan tapahtumien pyörteeseen. Ehdottomasti paras puoli elokuvassa on sen historiallinen miljöö etenkin alkupuolella. Näyttelijöistä ei kannata mainita kuin Priit Võigemast jonka busterkeatonmaisia kasvoja katselee mielikseen.

Kunpan (2002) perustuu thaimaalaiseen kansantarinaan suuresta sotasankarista. Elokuvan kerronta muistuttaakin eeppistä runoa, jossa tapahtumat kerrotaan viitteellisesti, lyhyin väläyksin. On tietysti makuasia, sopiiko tapa elokuvaan. Kunpan on katsojasta riippuen joko kömpelö ja muodoton tai sitten eksoottinen. Vailla elokuvallisia avuja se ei missään nimessä ole, sillä etenkin kuvaus on kaunista ja tunnelmallista. Tarina itsessään on kuvaus miehestä, joka alkaa uikuttaa aina, kun hänen "kunniaansa" loukataan. Onneksi mukana on yliluonnollisiakin elementtejä, niin kuin manuaaliabortoitu tappajasikiö. Kunpania on paras katsoa ajattelematta sen suuremmin ja nauttien sen kuvavirrasta.

Emanuele Crialese: Terraferma. Aki Kaurismäki: Le Havre

12 vuotta ilmestymisensä jälkeen Emanuele Crialesen Terraferma (2011) on edelleen ajankohtainen. Se kertoo 19-vuotiaasta saarelaispojasta, joka ei halua muuttaa mantereelle äitinsä mukana vaan jatkaa kalastamista merelle kadonneen isänsä aluksella. Eräänä päivänä kalastajat kohtaavat merellä pakolaisjoukon ja pelastavat mereen pudonneet kyytiinsä. Mukana on viimeisillään raskaana oleva nainen. Virkavalta ei semmoisesta pidä vaan tekee pakolaisten auttajien elämästä vaikeaa. Elokuva rinnastaa pakolaiset turisteihin parilla tehokkaalla kuvalla; ovat toivotut tulijat, joilla on mukanaan rahaa, ja ovat ne muut. Terraferma ei yritäkään olla alleviivailematta sanomaansa mutta ei myöskään ole naiivi, imelä, romantisoiva. Sen on tarkoitus herätellä (länsimaista) katsojaa siihen, mikä on todellisuutta Välimerellä. Sellaisenaan se ei ole vanhentunut lainkaan. Kauniit kuvat kirkkaasta merestä ja sinisestä taivaasta ovat rajussa ristiriidassa inhimillisen toivottomuuden ja välinpitämättömyyden kanssa.

Vuonna 2011 myös Aki Kaurismäki tapaili samoja teemoja mutta eri sävellajissa ranskankielisellä Le Havrellaan. Kaupungin satamasta löytyy viikkoja siellä seissyt kontti täynnä pakolaisia. Heistä eräs nuori poika karkaa poliiseilta ja päätyy ystävystymään paikallisen kengänkiillottajan kanssa. Tämä ottaa auttaakseen poikaa, vaikka rikospoliisi onkin kytiksellä. Le Havre on ihan yhtä humaani ja pienen ihmisen puolella kuin mikä tahansa Kaurismäen elokuva. Toisaalta siinä on jo Suomi-trilogiasta tuttua satumaisuutta, joka oikeissa käsissä ei ole mautonta vaan pikemminkin vapauttavaa; hyvä että edes elokuvissa jne. Le Havren käsikirjoitus on tuntunut minusta aina jotenkin löysemmältä kuin Kaurismäelle tavallista on, mutta tällä katselukerralla tuntui siltä, että vaikutelma johtuu vain vieraasta kielestä. Le Havre on hyvin harkittu elokuva, niin ulkonäöltään, tyyliltään kuin sanottavaltaankin. Niin kuin se yksityiskohta, että tilanteen pelastaa trollipeikon näköinen vanha rokkari.

Roland Joffé: Captivity. Michael Haneke: Funny Games

Roland Joffé aloitti uransa parilla komealla mestariteoksella ja sukelsi sitten syvälle suohon. Yksi upottavimmista silmäkkeistä oli kauhuelokuva Captivity (2007). Silloinkin suurin syy oli tuottajissa, jotka halusivat muuttaa kidnappausjännärimuodikkaaksi kidutuspornoksi. Suomalainen julkaisu sisältää alkuperäisen, vähemmän kidutusta sisältävän version, joka tuntuu nettikommenttien perusteella olevan se parempi. Ei se näinkään ole kummoinen. Kaapattua mallia pidetään vankina kopissa, ja samaan aikaan poliisi yrittää löytää hänet. Pian selviää ettei hän ole ainoa. Tällaisenaankin kyse on halvasta Saw- ja Hostel-kopiosta; Selviytyjät Kellarista, siis. Tapahtumia yritetään perustella pintapuolisella julkkiskritiikillä, mutta kaiken kaikkiaan elokuvaa jää pelkäksi pinnaksi. Joka ei sekään nouse paljon hyvin tehdyn harrastelijamaisuuden yläpuolelle. Joffé tekee kyllä ihan kohtuullista työtä, mutta käsikirjoitus on ontto, ja kaikki vieläpä nähdään ällöttävän värifiltteröinnin läpi.

Michael Haneke filmasi Funny Gamesinsä ensin Itävallassa 1997 ja kymmenen vuotta myöhemmin USAssa kuva kuvalta. Silti alkuperäisessä on enemmän potkua. Ylemmän keskiluokan idylli katkeaa (niin kuin Händelin ooppera Naked Cityn noiserockilla alkutekstien aikana), kun kaksi nuorukaista ottavat kolmihenkisen perheen vangikseen ja leikittelevät näillä ihan pelkästä sadismin ilosta. Elokuva voi katsoa protokidutuspornonakin, mutta yhtälailla se on kommentaari meistä, jotka altistamme katsojina itsemme toistuville väkivaltafantasioille. Haneke ei anna unohtaa, että olemme osallisia. Hän käyttää odotuksiamme, toiveitamme ja totunnaisia katsomistapojamme meitä itseämme vastaan. Toisaalta Funny Games leikittelee genreodotuksilla, toisaalta rikkoo ne kaikki. Katsoja tietää, miten "asioiden kuuluu mennä", ja tuntee itsensä petetyksi, kun odotuksiin ei vastatakaan. Takaisinkelauskohtaus tekee joka kerta pahaa; samoin pitkinä otoksina toteutettu suvantovaihe ennen finaalia. Ja sitten on tietysti yhteiskunnallinen kerrostuma: keskiluokka telkeää itsensä huviloihinsa ja saa maistaa ihan omia golfmailojaan.

Sean Penn: Kunniasanalla. Pekka Lehto: Game Over

Sean Pennin Kunniasanalla (The Pledge, 2001) alkaa huiman kauniilla montaašilla, jonka taustalla soi Klaus Badeltin ja Hans Zimmer aivan yhtä kaunis, folksävyinen musiikki. Surullisenkaunis tunnelma ja verkkainen jännite säilyy koko elokuvan ajan. Eläköityvä poliisi saa viimeisenä tehtävänään kertoa pariskunnalle, että näiden pikkutyttö on löydetty pahoinpideltynä ja tapettuna. Hän vannoo selvittää tapauksen. Lupaus jää vaivaamaan eläkepäiviäkin ja kasvaa pakkomielteeksi. Pennin ohjaus on periaatteessa sujuvaa ja perusvarmaa Hollywoodia, mutta hänellä on oma tyylinsä, joka näkyy yksityiskohdissa. Kamera zuumaa tavalla, joka tuo mieleen pikemminkin 1970-luvun kuin uuden vuosituhannen; silloin tällöin päähenkilön sisäinen liikehdintä välittyy katsojalle nopeina välikuvina ja korostettuna äänimaailmana. Ainoa selvä kauneusvirhe on Benicio del Toron kehitysvammainen intiaani, jossa on liikaa sketsihahmoa. Jack Nicholson pääosassa sen sijaan on ihailtavan hillitty, hänelle tyypilliset maaniset maneerit tulevat pintaan vasta lopussa. Harmi että Penn on ollut melko harvakseltaan ohjaajanpenkillä. Toivottavasti hän tekee eastwoodin ja alkaa nyt yli kuusikymppisenä kultakautensa.

Pekka Lehdon true crime -elokuva Game Over (2005) menee suoraan asiaan. Lähtötilanne on tiivistetty ennen kuin alkutekstit ovat ohitse. 2001 tapahtuneeseen, niin sanottuun Heinojen kaksoismurhaan perustuva elokuva dramatisoi tapahtumat, joiden tuloksena nuorisojoukko päätyy tappamaan liikemiehen vaimoineen. Lehdon näkemys on katkelmallisesti etenevä, tunkkaiselta tv-tuotannolta näyttävä pökäle. Tai ehkä ongelma on pikemminkin William Aldridgen käsikirjoituksessa, jota kiinnostaa lähinnä itse murha, eivät esimerkiksi siihen johtaneet syyt. Lehto kyllä käyttää monenlaisia elokuvallisia keinoja, mutta toisaalta henkilöohjaus on vähän niin ja näin. Reino Nordin on (jostain syystä...) luonteva itseään täynnä olevana rikkaan perheen kersana, mutta muut lähinnä larppaavat hahmojaan ihan kivasti. Nyt Game Over jää kuin dokudraaman näyteltyjen osuuksien ohimarssiksi. Jossain siellä on tarina, mutta en oikein jaksa kaivaa sitä esiin kaiken musavideoestetiikan seasta.

David Moreau & Zavier Palud: The Eye. Andrew Douglas: The Amityville Horror

00-luvulla amerikkalaiset tykkäsivät tehdä uusia versioita itäaasialaisista kauhuelokuvista. Trendin jälkijunaan kuuluu David Moreaun ja Xavier Paludin The Eye (2008). Siinä viulisti, joka on lapsena sokeutunut onnettomuudessa, saa näkönsä sarveiskalvon siirron ansiosta takaisin. Paranemisvaiheen epäselvässä sumeudessa hän alkaa nähdä myös kummituksia. Yksinkertaisista lähtökohdista voi edetä moneen suuntaan. Valitettavasti The Eye valitsee keskinkertaisuuden. En ole nähnyt alkuperäistä hongkongilaista elokuvaa, mutta uskallan silti sanoa, että uusioversio on heikompi. Kauhutehot nojaavat lähinnä halpoihin hyppysäikkyihin, joskin loppupuolella meno hieman ryhdistäytyy (ennen kuin menee taas hölmöksi). Lisäksi elokuvan vahvasti painottama seikka, että päähahmo kuormittuisi näkyvien asioiden tulvasta, on naurettava. Eikö muka viisivuotiaana sokeutunut olisi ikinä nähnyt kaljua ihmistä? Asiaa ei auta Jessica Alban tulkinta, joka ei yritäkään olla todenmukainen (ei hän silti niin huono ole kuin väitetään). Tällaiset ovat tietysti sivuseikkoja eivätkä aasialaisissa elokuvissa edes häiritseviä, mutta amerikkalaisissa, jotka muuten pyrkivät näennäiseen realistisuuteen, ne syövät uskottavuuden kaikelta muultakin.

Uusintafilmatisointi on myös Andrew Douglasin ohjaama The Amityville Horror (2005), joka perustuu 1970-luvun hittielokuvaan, joka perustuu hittikirjaan, joka on perustuvinaan tositapaukseen. Alkuperäinen oli kehno (huolimatta kaikista jatko-osistaan), eikä uusi ole sen kummempi. Vuonna 1974 häiriintynyt nuorimies ampui perheensä kotonaan. Vuotta myöhemmin taloon muutti Lutzin perhe. Tähän asti kaikki on totta. Jatko perustuu isä-Lutzin hyvin myyneeseen tarinaan talon kummituksista. Arkkityyppinen aavetalotarina on tietysti hölmö muttei ollenkaan niin typerä kuin sen maine on; Hohto Lite. Sopivassa mielentilassa (esim. juhannuksen laskuhumalassa) se on ihan pätevä genrensä edustaja ja hauskaa viihdettä.

Katsottua: elokuu 2021

Jaime Blanks: Urban Legends – kauhutarinoita. John Ottaman: Urban Legends – kauhutarinoita 2. Jaume Balaguero & Paco Plaza: Rec. Paco Plaza: Rec 3: Genesis

Urban Legends -sarja ilmestyi 1990-luvun jälkipuolen slasher-renessanssin jälkiaalloille. Elokuvilla ei ole kummoinen maine mutta ihan suotta. Ensimmäinen osa (1998) on harmiton, sujuva ja perinnetietoinen genre-elokuva. Kakkososassa (2000) on oikeastaan enemmän yritystä, vaikka sillä ei enää olekaan paljon tekemistä urbaanilegendojen kanssa. Ei sekään ole erityisen hyvä elokuva mutta erittäin positiivinen yllätys kyllä.

Espanjalainen Rec (2007) on edelleen mielestäni onnistuneimpia found footage -kauhuelokuvia. Sarjan kolmososa (2012) siirtyy viisaasti aivan toisille urille. Alku on käsivaralla kuvattua mutta pian kuvamaailma muuttuu perinteisemmäksi. Tyylilajikin on kepeämpi ja splatterintäyteinen.

Henry Hobson: Maggie. Peter Segal: Legendat kehässä

Henry Hobsonin ohjaama Maggie (2015) on erilainen zombielokuva. Se on hidas, surumielinen, totinen. Tarinassa seurataan isän ja lapsen suhdetta tilanteessa, jossa tytär on muuttumassa hiljalleen zombiksi (vaikkei sanaa sanotakaan suoraan koskaan). Elokuvalla on ehdottomasti ansionsa, vaikka se ei pääsekään aivan lopullisesti napakymppiin. Varsinainen koukku on se, että pääosassa on Arnold Schwarzenegger, varmaankin uransa ensimmäisessä vakavassa draamaroolissa. Schwarzenegger ei ehkä ole kovin hyvä näyttelijä, mutta hänen läsnäolonsa ja karismansa nostavat kokemusta ainakin minulle pykälän verran.

Peter Segalin ohjaama Legendat kehässä (Grudge Match, 2013) puolestaan heittää kirjaimellisesti kehään Sylvester Stallonen ja Robert De Niron. Vanhukset uusivat aiemmat nyrkkeilyroolinsa ja tekevät komediaa niiden kustannuksella. Juonessa on kliseensä ja katsojat kai yleisesti ottaen ovat olleet tyytymättömiä, mutta minä pidin. Elokuvassa on vaivattomuutta ja rentoutta. Se on sanonnan varsinaisessa merkityksessä hyvän mielen elokuva. Alan Arkinille kunniamaininta.

Marc Webb: (500) Days of Summer. Jonathan Dayton & Valerie Faris: Little Miss Sunshine

Pari Fox Searlightin tuottamaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen elokuvaa, jotka saivat ensi-iltansa Sundancen elokuvafestivaaleilla:

Marc Webbin (500) Days of Summer (2009) on juuri sitä, mitä sen indie-soundtrackinsakin: kepeää, ironista, ironisen romanttista ja läpeensä hipsteriä. Katsojasta riippunee, näkeekö lopputuloksen söpönä, ihanana ja terävänä vai näsäviisaana, ärsyttävänä ja teennäisenä. Sama pätee Joseph Gordon-Levittin ja Zooey Deschanelin päähenkilöihin: joko he ovat itsensä kanssa hieman hukassa olevia romantikkoja tai sitten itsekkäitä sosiopaatteja. Itse en osaa sanoa – olen päähenkilöiden ikäluokkaa mutta liian juntti samaistuakseni keneenkään.

Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin Little Miss Sunshine (2006) tarjoaa puolestaan komean näyttelijäensemblen, joka matkaa pakussa kohti Kaliforniaa lapsimissikisoihin. Jenkkiläisen indie-elokuvan perinteiden mukaisesti hahmokavalkadi on eksentrinen, kerronnan sävy karnevalisoiva ja tunnelma leppoisan kärjekäs. Tarina on toissijainen yksittäisten hetkien sijasta. Alan Arkin on tässäkin kova. Ja Steve Carell. Ja kaikki muutkin.

Costa-Gavras: Yksinoikeudella

Costa-Gavrasin ohjaama Yksinoikeudella (Mad City, 1997) alkaa mehukkaasti. Korkealta potkittu toimittaja yrittää saada suurta skuuppia takahikiän televisiouutisissa. Täytekeikalle museoon lähetettynä hän joutuu keskelle haluamaan jymyuutista, kun museon erottama vartija ottaa puolivahingossa koululuokan panttivangikseen. Valitettavasti elokuva ei yllä lähtökohtiensa tasalle.

Yritystä elokuvassa kyllä on – se pyrkii mediakritiikkiin ja olemaan pienen ihmisen puolella. Yrittäminen ei vain riitä. Yksinoikeudella lässähtää mitäänsanomattomaksi ja lopulta aika muodottomaksi. Yksi hieno kohtaus kuitenkin löytyy: kun kaksi lasta pääsee vapaaksi, heidän kävellessään museon ulkorappuja toimittajalauma hyökkää heitä vastaan niin, että lapset joutuvat perääntymään. Kuva on tehokas. Samoin lopussa on paatoksellista voimaa.

Dustin Hoffman hoitaa pääroolin toimittajan ihan kelvollisesti vaikkei mitään ihmeitä teekään. Vartijan roolissa John Travolta koettaa näytellä yli kykyjensä mutta kieltämättä hänen hahmossaan on jotain sympaattista.

Ulli Lommel: Black Dahlia. Bernard Rose: Snuff-Movie

Pari elokuvaa, jotka ovat joko nerokkaita tai täyttä roskaa:

Saksalainen Ulli Lommel paitsi näytteli monessa hienossa elokuvassa myös ohjasi joukon kupan runtelemia roskaleffoja. Viimeisinä vuosinaan hän erikoistui videoelokuviin, jotka liittyivät jollain tapaa kuuluisiin tosielämän murhatapauksiin. Black Dahlia (2006) lainaa nimensä 1940-luvun kuuluisasta, edelleen selvittämättömästä tapauksesta mutta siihen se jääkin. Elokuva on digikameralla kuvattu juoneton pökäle, jolla ei ole ollut budjettia edes goretehoihin. Jokin puoli minussa haluaisi tykätä tästä mutta en vain kykene. Hieman enemmän itsetietoista huumoria olisi pelastanut paljon.

Bernard Rosen Snuff-Movie (2005) onkin sitten ongelmallisempi tapaus. Iso osa siitäkin näyttää Kotikadulta krapula-aamuna: televisiokameran hengetöntä kuvaa, loputonta nolladialogia ja kivikasvoisia näyttelijöitä. Mutta: Rosella on ilmiselvästi ollut idea tätä tehdessään. Elokuva nimittäin pelaa monilla odotuksilla siitä, mitä kauhuelokuva ja sellaisen tekeminen on. Se myös yhdistelee erilaisia kuvakerronnan muotoja. Tulos ei vain yllä aikeiden tasolle. Tai sitten en ymmärtänyt. Vaatii toisen katselukerran.

David Fincher: Social Network. Kathryn Bigelow: The Hurt Locker

Pari 2000-luvun Oscar-elokuvaa:

David Fincherin Social Network (2010) pitäisi olla ihan hirveä: elokuva Facebookin luomisesta. Ja sitten se onkin hirveän hyvä. Tekisi mieli sanoa, että Social Network toimisi paremmin, jos siinä ei puhuttaisi sanaakaan Mark Zuckerbergistä tai Facebookista vaan keksittäisiin kokonaan oma sumuverho, jonka takaa voisi tulkita tosielämän tapahtumia vapaasti. Niinhän juuri elokuva tekee, ei se dokumentti ole. Mutta: Varsinkin elokuvan tekoaikaan Facebook oli niin yksinäinen jättiläinen, että ei sellaista olisi voinut pukea hameeseen ja peruukkiin ja sanoa sen olevan jokin ihan muu.

Elokuvan perustana ei kuitenkaan lopulta ole Facebook vaan Zuckerbergin hahmo tai oikeammin sen mitä hän edustaa. Elokuvan Zuckerberg on huippuälykäs narsisti, sosiaalisesti taitava hyväksikäyttäjä mutta empatiaan kyvytön. Ainakin tässä tarinassa Facebookin alkupiste on lähinnä tarve päästä panemaan tai ainakin tehdä tyttöihin vaikutus.

Social Network on tiivis, paikoin erittäin tehokkaasti rakennettu elokuva, joka lopulta sitten kuitenkin on vähän turhan turvallinen. Yrityksen puuttumisesta ei silti voi arvostella.

Paperilla Kathryn Bigelow'n The Hurt Locker (2008) on riskaabeli elokuva. Kun amerikkalainen tekee elokuvan sodasta, johon Yhdysvallat on sekaantunut, on tuloksena todennäköisesti nationalistista pönötystä. Etenkin jos sota on vielä tuoreessa muistissa, kuten tässä tapauksessa Irakin sota 2003.

Jos tosielämän pystyy unohtamaan, on The Hurt Locker hienoa elokuvaa. Dokumentaristisesti kuvattu ja nopeaan rytmiin leikattu elokuva on vaikuttava, ahdistavakin. Ja mitä muuta sotilaiden pomminpurkuyksiköstä kertovalta tarinalta pitäisikään toivoa? Vainoharhaista varovaisuutta, merkitysten löytämistä turhuuden keskeltä. Irakilaiset esitetään petollisina paskiaisina, mikä tietysti on ymmärrettävää mutta ei sitä tarvitse hyväksyä.

Mielenkiintoista on katsoa tämä kymmenen vuoden päästä ja miettiä, kuinka vanhentunutta tällainen kuvailmaisu silloin on. Toistaiseksi editointi on joka tapauksessa tehokasta. Ja hei, Kathryn Bigelow oli ensimmäinen parhaan ohjauksen Oscarin saanut nainen.

Amy Heckerling: Clueless

Amy Heckerlingin Clueless (1995) on romanttisen komedian high school -alalajin huippukohta. Kuinka aivoton ja etuoikeutettu rich kid löytää vaikeuksien kautta onnen perustuu Jane Austenin Emmaan (hyvin vapaasti!). Nykyajan kuluttajasukupolvi saisi tästä varmasti itselleen opinkappaleen tai kaksi. Itseironia ja tyylitaju lyövät kättä harvinaisen tyydyttävällä tavalla.

Tai sitten olen vain nähnyt tämän elokuvan juuri oikeaan aikaan, jotta voin katsella sitä sumeiden linssien läpi.

Alicia Silverstone ainakin saavutti huippukohtansa tässä elokuvassa. Joillekuille aikuisuus ei tee hyvää. As if!

Tony Kaye: American History X. Terry George: Hotelli Ruanda

Ajellessani aamutuimaan Joensuusta, takavuosien skinikaupungista, kohti vielä kaukaisempien aikojen kosmopoliittista Haminaa, kuuntelin loppuun YLE Areenasta Pekka Vahvasen toimittaman sarjan Lukuja rasismin historiasta. Siihen jatkoksi sopi katsoa pari rasismiaiheista (hollywoodilaista) elokuvaa:

Tony Kayen ohjaama American History X (1998) on hieman hankala tapaus. Uusnatsi-skinheadin pikkuveljen näkökulmasta käydään läpi vihaa, pettymystä, kasvatusta ja kasvua, oppimista, ryhmään kuulumisen tarvetta, syyllisyyttä, sovitusta ja monta muuta teemaa. Se on kieltämättä vaikuttava elokuva, sisältää paikoin komeita kuvia, ja pääosassa Edward Norton on vimmaisen hyvä. Mutta toisaalta käsikirjoitus on alleviivaava (toki jenkkiyleisön järjenkäyttöön ei voi koskaan luottaa) ja kerronta tosi usein pateettista. Elokuva on ollut yhteiskuntaopin opettajien suosiossa parikymmentä vuotta, koska se on hyvisten puolella ja tarpeeksi kärkevästi selitetty. Sen näkeminen tekisi edelleen hyvää monelle Suomessakin, monelle tekisi hyvää tajuta miten paljon kotoa otetaan ajatuksia täysin kritiikittä, mutta ihan täysin sydämin en osaa arvostaa American History X:ää, siis elokuvana.

Terry Georgen ohjaama Hotelli Ruanda (Hotel Rwanda, 2004) käsittelee vuonna 1994 Ruandassa tapahtunutta kansanmurhaa. Joku voisi ihmetellä, miten se liittyy rasismiin, jos afrikkalaiset tapaavat toisia afrikkalaisia. Mutta rasismista oli kyse silloinkin, kun alisteisessa asemassa (osittain siirtomaavalta Belgian vuoksi) olleet hutut tappoivat liki miljoona tutsia. Eikä kyse ollut mistään natsien kaasusuihkuleirityksestä vaan käsipelillä tehdystä viidakkoveitsiteurastuksesta. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja kertoo hotellinjohtajasta, joka auttoi vainottuja. Se ei kai pysyttele aivan totuudessa, mutta tarina on vahva ja ansaitsee tulla kerrotuksi. Elokuva on hyvät muistutus siitä, miten hölmöistä syistä väkivalta saattaa saada alkunsa, kun tavalliset ihmiset ovat tyytymättömiä ja vihaisia ja agitoituja. Myös Hotelli Ruandassa nähdään upea pääosarooli, Doan Cheadle on hämmentävän vahva. Elokuva on vaikuttava ja ahdistava, olkoonkin että hyvä–paha-jaottelu on turhan yksisilmäistä. Aihe ei ole helppo.

Denis Dercourt: Pianistin sivunkääntäjä. Radu Mihaileanu: Konsertti

Pianistin sivunkääntäjä (La Tourneuse de pages, 2006) on monitahoinen draama musiikkiopintojen armottomuudesta tjsp. Tarinana se on ehdottomasti ranskalainen – pienimuotoinen mutta tiheätunnelmainen. Lapsena pianonsoittosuorituksensa mokaava soittaja kehittää pakkomielteen kokeen arvioijaan ja päätyy vuosien päästä tämän sivunkääntäjäksi. Pianistin sivunkääntäjä on tyylikäs, kauniisti koossa pysyvä ja järkyttäväkin, nautittava elokuva joka tapauksessa.

Radu Mihaileanun Konsertti (Le Concert, 2009) alkaa puhtaana neuvostoromantiikkana. Neuvostoliiton loppumetreillä siivoojaksi alennettu venäläiskapellimestari lähtee keikalle Ranskaan. Hän kasaa vanhan orkesterinsa, nykyään duunareita ja hylkiöitä, esiintymään Bolšoi-orkesterina. Ehdottoman ranskalainen se on tämäkin elokuva. On makuasia, pitääkö huumorista vai ei; ei se ainakaan erityisen hienovaraista aina ole.

Darren Aronofsky: The Wrestler. Kimberly Peirce: Boys Don't Cry

Darren Aronofskyn The Wrestler (2008) on hieno esimerkki siitä, miten tarinaltaan ennalta arvattavakin elokuva voi nousta paljon korkeampiin sfääreihin taiteellisilla ja kerronnallisilla valinnoillaan. Kehäraakin vapaapainijan kyvyttömyys kehän ulkopuolella nousee paljon yleisemmäksi epäonnistuneiden ihmiskohtaloiden kuvaukseksi.

Kimberly Peircen Boys Don't Cry (1999) saattaa edelleen olla tehokkain transfobian kuvaus. Brandon Teenan tositapaukseen pohjautuva elokuva kertoo transmiehestä, jonka hänen ystävänsä raiskasivat ja murhasivat, kun heille selvisi, että tämä ei ollutkaan biologisesti mies. Valitettavasti se ei ole muuttunut mihinkään, että aina on sikaniskajuntteja, joille ei mene jakeluun kuin yksi totuus kerrallaan.

Kummassakin elokuvassa pääosarooli esitetään käsittämättömällä voimalla.

Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen

Aki Kaurismäen viimeisin elokuva Toivon tuolla puolen (2017) tiivistää ohjaajansa uran ja teemat kauniilla tavalla. Pari edellistä ohjaus jäivät itselleni jotenkin etäisiksi, alleviivaavan kantaaottaviksi. Kantaa ottaa tämäkin, mutta tekee sen niin lämpimästi, etten minä ainakaan osaa muuta kuin herkistyä. Samaan aikaan näytetään Suomen töykeys ja karkeus turvapaikanhakijoille, tyly pienyrittäjän kohtalo ja kaurismäkeläisen elokuvan kuolema. Kohtaus jossa Jörn Donner, Atte Blom, Jukka Virtanen ja muut pelaavat pokeria on järisyttävä poikkileikkaus yhdestä tai kahdestakin elokuvasukupolvesta tässä maassa. Vain Peter von Bagh puuttuu. Oli jo liian myöhäistä.

Kukaan Suomessa ei tee (tehnyt) yhtä eurooppalaisesta perinnöstä tietoista elokuvaa kuin Kaurismäki. Toivon tuolla puolen on kuviltaan kaunis, teemoiltaan humaani ja tyylitajultaan merkillisen monitahoinen elokuva. Se on nyky-Suomen tilinteko ja yhden ammattilaisuran tiivistelmä. Se on kuin Kaurismäen elokuvien kokoontumisajo ja samalla yhteenveto kylmän sodan jälkeisen Suomen henkisestä menopaussista, jossa kylmät ja lämpimät aallot noudattavat omaa vuorovettään. On silkasta tuurista kiinni, kumpaan hetkeen osuu.

Toivon tuolla puolen on ainoa elokuva, joka millään tavalla osasi reagoida vuoden 2015 "pakolaistulvaan". Ja onkohan Kaurismäki ainoa, joka Suomessa osaa ottaa kauniita kuvia, ei vain "tarinaa eteenpäin vievää" kuvaa?

Ja sitten ovat musiikkiosuudet. Vaihdos 1970-luvun Tuomari Nurmiosta 2010-luvun versioon ovat vielä näppärä, mutta viimeisillään esiintyvä, melkein kotikylän mies Harri Marstio on samaa sarjaa kuin oikea kotikylän mies Veikko Lavi Tatjanassa.

Simon Wells: Aikakone

H. G. Wellsin Aikakone (The Time Machine, 1895) on tieteiskirjallisuuden klassikko, yhteiskunnallinen ja filosofinen tutkielma syistä ja seuraamuksista, evoluutiosta – ja luokkaeroista. Satakunta myöhemmin kirjailijan lapsenlapsenlapsi Simon Wells ohjasi aiheesta modernin tehosterymistelyn.

Aikakoneen (The Time Machine, 2002) alku on hyvin erilainen kuin romaanin mutta yllättävän kiehtova. Tulevan aikamatkaaja, Alexander Hartdegenin, morsian kuolee. Hartdegen kehittää aikakoneen, mutta ei pysty pelastamaan rakastaan. Niinpä hän suuntaa tulevaisuuteen etsimään selitystä. Pari ensimmäistä pysähdystä tulevassa ovat vielä mielenkiintoista spekulaatiota, mutta kun matka pysähtyy satojentuhansien vuosien päähän, muuttuu elokuva kovin tavanomaiseksi toimintaleffaksi. Alkuperäisromaanista ei ole paljon jäljellä, eivätkä elokuvan ratkaisut muutenkaan tunnu kovin loogisilta tai ajatuksia herättäviltä.

Ei Aikakone ole niin huono kuin maineensa, se on vain aika yhdentekevä. Harmi, koska alku lupaa enemmän, tehosteet ovat hyviä ja varsinkin alussa esimerkiksi lavastus on kaunista.

Lee Daniels: Precious

Lee Danielsin Precious (2009) on oivaltavasti ohjattu elokuva, jossa on pari hienoa näyttelijäsuoritusta (Gabourey Sidibe ja etenkin Mo'Nique). Periaatteessa siitä tekisi mieli pitää paljonkin, mutta käsikirjoitus on niin auttamattoman alleviivaava ja tiedostava, että paikoin katsojaa lähinnä vaivaannuttaa. Ehkäpä vika on jo pohjana olleessa Sapphiren romaanissa.

Elokuvan teemat ja aiheet ovat vahvoja ja käsittelemisen arvoisia: syrjäytyminen, itsensä löytäminen, sosiaalisen luokan periytyvyys, isien synnit, insesti, vanhemmuus. Tarina on rankka mutta toiveikas. Raakaan realismiin limittyvät fantasiajaksot tuovat elokuvaan omaleimaisuutta, joskin toisaalta ne myös etäännyttävät vaikeista aiheista.