Katsottua: lokakuu 2022

Edward Dmytryk: Shalako. Walter Hill: Geronimo: An American Legend

Brittiläis–saksalais–yhdysvaltalainen länkkäri, jonka pääosissa on skotti ja ranskalainen ja joka on kuvattu Espanjassa? Jep, Edward Dmytrykin Shalako (1968) on kaikkea sitä. Tulos on yllättävän pätevä mutta lattean tavanomainen western. Eurooppalainen ylimysjoukko tulee metsästelemään viinipikarit huulillaan Amerikan aavoille preerioille, mutta erehtyvät ylimielisyyttään apaššien maille. Conneryn karski entinen ratsuväen mies yrittää neuvoa parhaansa mukaan, mutta vanhan mantereen kunniakäsitykset ja valkoisen miehen taakka painavat enemmän. Seuraa perinteinen seuramatka läpi aavikon vältellen intiaaneja ja opitaan ymmärtämään, mikä lopulta onkaan tärkeää. Koko elokuvaa leimaa se, että ideat ovat kyllä ihan hyviä mutta ne on nähty tuhannesti; aivan kuin tekijät olisivat päättäneet, että nyt jätkät tehdään länkkäri, ja sitten porukalla miettineet, mitä kaikkea semmoisessa kuuluu olla. Toki pohjalla on Louis L'Amourin romaani, mikä tietysti selittää paljon.

Paljon perinteisemmistä lähtökohdista ponnistaa Walter Hillin ohjaama Geronimo: An American Legend (1993). Tositapahtumiin perustuva mutta paljon taiteellisia vapauksia ottava elokuva kertoo nimihenkilöään enemmän häntä jahtaavista Yhdysvaltain sotilaista. Apaššikapinallinen Geronimo on menettänyt kaiken joko yhdysvaltalaisille tai meksikolaisille. Hän riuhtoo joukkoineen joka suuntaan, neuvottelee muttei sopeudu, ja armeijan monenmoiset upseerit yrittävät kukin keinoinensa rauhoittaa vapautensa ja kostonsa haluavan intiaanin. Elokuva on parhaimmillaan erittäin komean näköinen (maisemat, monet tulitaistelut), mutta siitä puuttuu henki. Rauhallinen kerronta, ja alkuperäiskansoja ymmärtävä käsikirjoitus lupailevat paljon, mutta valitettavasti katsoja ei sitoudu hahmoihin ja elokuva jää ulkokultaiseksi. Wes Studi on nimiroolissa vahva, mutta kaikki muut tekevät korkeintaan rutiiniroolit.

James Whale: Frankenstein. Näkymätön mies

Frankenstein (1931) on näistä kahdesta tietysti ikonisempi ja ihan ansaitusti, mutta Näkymätön mies (The Invisible Man, 1933) on mielestäni kestänyt paremmin aikaa. Sen efektit ovat edelleen näyttäviä, etenkin kun tietää meikäläisittäin alkeelliset olosuhteet, joissa ne on tehty. Myös elokuvan huumori on sellainen tekijä, joka on säilyttänyt tehonsa – ja jos joku väittää Una O'Connoria ärsyttäväksi, on hän väärässä. Frankenstein on paljon intiimimpi, johtuen sen pohjana olevasta näytelmästä, mikä on sen ehdottomasti sen vahvuus mutta myös korostaa eroa moderniin Hollywoodiin. Lisäksi Whalen kevyt komiikka ei oikein istu melodramaattisen aineksen kanssa. Hän sai tasapainon asettumaan paljon paremmin jatko-osassa.

Katsottua: toukokuu 2022

Alfred Hitchcock: Minä tunnustan

Minä tunnustan (I Confess, 1953) mainitaan yleensä yhtenä Alfred Hitchcockin vähäisemmistä elokuvista. Syy lienee siinä, että se pettää odotukset. Minä tunnustan on ohjaajalleen tyypillinen "väärä mies"-teeman muunnelma, mutta se ei yritäkään olla jännäri vaan pikemminkin melodraama. Murhaaja tunnustaa tekonsa papille ripissä, eikä pappi paljasta tietojaan edes silloin, kun hän itse on syytettynä. Sen sijaan, että elokuva yrittäisi luoda jännitystä siitä, kuka teki ja mitä tai miten kaikki vielä päättyykään, siitä muodostuu tutkielma motiiveista, ihmisten välisistä suhteista ja velvollisuudentunnosta.

Minä tunnustan perustuu Paul Anthelmen näytelmään, minkä peruina elokuvassakin on paljon dialogia ja tarinaa kuljetetaan enemmän repliikkien kuin toiminnan kautta. Hitchcock kuitenkin tuo mukaan visuaalisen kerroksen, jonka tehtävä on välittää katsojalle hahmojen mielenmaisemaa. Vinksahtaneet kuvakulmat, tarkat kameran liikkeet ja tiukat rajaukset nostavat elokuvan aivan muuksi kuin pelkäksi filmatuksi näytelmäksi.

Yksi kestävimmistä kritiikin aiheista elokuvassa on Montgomery Clift pääroolissa. Vaikka hänen läsnäolonsa onkin vaikuttavaa, hänen pappinsa saattaa tuntua turhan avuttomalta, nahjusmaiselta. Mutta – näin ainoastaan jos häntä yrittää survoa jännityselokuvan sankarin muottiin. Hän on nimenomaan sellaisen antiteesi. Pappi käy ilmiselvästi valtaisaa sisäistä kamppailua moraalinsa, uskonsa ja itsekkään selviytymistarpeensa välillä. Se hänestä tekee kyvyttömän toimimaan.

George Stevens: Annie Oakley – mestariampuja. Louis King: Ukkospilvi

George Stevensin Annie Oakley – mestariampuja (1935) kuvaa nimihenkilönsä kautta legendaarista Buffalo-Billin lännensirkusta. Jostain perähikiältä show'hun napataan taitava ampuja – joka sattuu olemaan nainen. Ennakkoluulot eivät estä vetonaulaksi muodostumista – samoin käy myös intiaanipäällikkö Istuvan härän kanssa. Tarinan keskiössä on kuitenkin Oakleyn ja toisen taituriampujan, Toby Walkerin välinen kisailu ja romanssi. Yhtäläisyydet tosielämän esikuviin ovat löyhät (Walker on fiktiivinen hahmo), mutta elokuva on yllättävän vetävä. Lännensirkus on näyttävä filmattunakin ja Barbara Stanwyck pääosassa lumoava. Moroni Olsenin viikset ovat sekä näyttävät että lumoavat.

Louis Kingin Ukkospilvi (Green Grass of Wyoming, 1948) perustuu Mary O'Haran Flicka-romaanisarjaan ja onkin oikein stereotyyppisen heppakirjan filmiversio. Tarinaa on lähinnä nimeksi. Ensin kehitellään kertomusta alkoholisoituneen raviohjastajaisoisänsä kanssa elävästä heppatytöstä ja tämän "kielletystä romanssista" naapuritallin silo-otsaisen nuorenisännän kanssa. Sitten rakennetaan semifantastista kertomusta villiorista (elokuvan nimiheppa), joka viettelee tammat karkaamaan aitauksistaan. Välillä Burl Ives laulaa. Lopuksi sukupolvet ottavat mittaa toisistaan raveissa. Ukkospilvi on melko kömpelöä elokuvaa, joskin pitkissä, pelkkiä hevosia seuraavissa jaksoissa on lumovoimaa. Kuitenkin se on lopulta ihan miellyttävä elokuva, jos vain saa sisäisen hevoshullunsa eloon.

Joel & Ethan Coen: Sietämätöntä julmuutta. Karim Hussain: Subconcious Cruelty

Coenin veljesten Sietämätöntä julmuutta (Intolerable Cruelty, 2003) alkaa ponnaripäisen Geoffrey Rushin laulaessa "The Boxeria" avoautossaan. Ihastuttava kohtaus! Sitten seuraa coenilisittainkin tiukasti sanaileva romanttis-kyyninen komedia. Osallisina ovat etenkin omaisuuden mukanaan tuomaa vapautta halajava pintaliitäjä-ex-rouva ja lipeväkielinen mutta ammatillisesti ehtynyt lakimies, sivustoja turvaa vinksahtanut hahmokavalkadi. Tyylilaji lähestyy klassista Hollywoodin screwball-komediaa, George Clooneyssa on Cary Grantin karismaa ja vaikka Catherine Zeta-Jones ei olekaan Katherine Hepburn, hän on tavallista vetreämpi, käsikirjoituksen ansiosta uskoakseni.

Jos pyydän ajattelemaan arthouse-kauhuelokuvaa, todennäköisesti ajattelet Karim Hussainin Subconcious Crueltya (2000). Se on nimittäin juuri sellaista, mitä syntyy kun sinänsä lahjakas elokuvaopiskelija alkaa tehdä kokeilevaa taidetta. Subconcious Cruelty on episodielokuva, jonka tarinoita yhdistää lähinnä elämän ja kuoleman löyhä tematiikkaa. Episodit ovat keskenään hyvin erilaisia niin kuviltaan ja kuin kerronnaltaan. Se kuitenkin näyttää aina hemmetin komealta. Argentoa on katseltua ja välillä kuvallinen alleviivailu on vähän liikaa, mutta kuvaus ja leikkaus ovat voimakkaita. Sisältöä ei vain ole oikein nimeksikään. Ensimmäistä tarinaa kuljettaa kertojaääni, joka on kuin huonon, ranskalaisen Edgar Allan Poe -fanin kirjoittama. Se kertoo miehestä, joka siittää siskolleen lapsen ja tappaa tämän syntymän hetkellä. Toinen osa on melkeinpä musiikkivideomainen, lyhyt mutta komea kuvavyöry ihmisistä, jotka hyvin kirjaimellisesti yhtyvät luontoon. Kolmas episodi kertoo kai sitten urbaanin ihmisen ahdistuksesta; kaupunkikuvaa, kolkkoja yksiöitä, bodyhorror-unia, noisea soundtrackilla, syödyksi tuleva Jeesus... Hämmentävä elokuva – ei missään nimessä hyvä mutta en voi sanoa huonoksikaan. Oikeassa mielentilassa voisi olla hyvinkin vaikuttava.

Clint Eastwood: J. Edgar. Baz Luhrmann: The Great Gatsby

Clint Eastwoodin ohjaama J. Edgar (2011) on hankala tapaus. Periaatteessa sen asiat ovat kunnossa: Leonardo DiCaprio pääosassa on loistava, ajankuva on komeasti luotua, FBI-pomo J. Edgar Hoover on aiheena antoisa. Mutta, mutta... Lopputulos on oudon muodoton. Se on läpileikkaus 1900-luvun Yhdysvalloista ja poliisityön kehityksestä, joka kerrotaan fragmentaarisesti Hooverin muistelmien kautta. Se on enemmänkin yksittäistä kohtausten, välillä loisteliaidenkin, kavalkadi yhtenäisen kokonaisuuden sijasta. Toisaalta tapahtumien runsaus kääntyy tavallaan myös voitoksi, sillä epälineaarinen kerronta pirstaloi tarinaa taajaan ja vaatii katsojan keskittymistä. Katsojalta odotetaan myös yleistietoutta (amerikkalaisesta) lähihistoriasta. Valitettavan poikkeuksen tekee Hooverin itsensä hahmo. Huonompi näyttelijä kuin DiCaprio olisi tehnyt käsikirjoituksen Hooverista irvokkaan – niin paljon alleviivaillaan hänen äitisuhdettaan, mahdollista homoseksuaalisuuttaan ja omahyväistä julkisuushakuisuuttaan. Varmasti ne ovat ihan oikeita piirteitä hänen hahmossaan, mutta vastapainoksi kaivattaisiin muutakin, vähemmän kärjistettyä.

Ideatasolla F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun ja ohjaaja Baz Luhrmannin yhdistelmä tuntuu oikealta. 1920-luvun yltiöpäisen kohtuuttomuuden kuvaus ja elokuvantekijä, jolle extravagantti näyttävyys on kaikki kaikessa. Mutta niin, Kultahatussa olisi kyllä sisältöäkin... Luhrmannin filmatisoinnista (The Great Gatsby, 2013) semmoista on turha etsiä. Ylettömyyttä ei parodioida ja kritisoida, se fetisoidaan. Myönnän, että hänen hedonistinen ilotulitustyylinsä ei sovi minulle tippaakaan, mutta en sittenkään ole ainoa joka on kokenut elokuvan ontoksi. Jos haluaisin nähdä räikeitä värejä, jatkuvaa audiovisuaalista tykitystä, alati pyörivää kameraa, poseerausta ja kuulla modernia musiikkia melkein satavuotiaassa miljöössä – no jaa, en haluaisi. Olen liian tosikko nauttimaan tällaisesta hyperaktiivisesta estetiikasta. Onneksi elokuvassa on DiCaprio, jälleen hyvässä vedossa. Hänen luonteva ja dynaaminen Gatsbynsa on kuin toiselta planeetalta kaikkien muiden, groteskien ilveilijöiden joukossa.

Norman Jewison: ...Ja oikeutta kaikille. Robert Mulligan: Kuin surmaisi satakielen

Norman Jewisonin ...Ja oikeutta kaikille (...And Justice for All, 1979) käsittelee oikeutta, oikeudenmukaisuutta, moraalia, etiikkaa. Al Pacino esittää puolustusasianajajaa, joka yrittää toimia oikein oman edun ja taloudellisen voiton järjestelmässä järjestelmässä. Silo-otsaisista lähtökohdista huolimatta elokuva ei ole marenkihöttöä vaan syvästi inhimillinen. Se on sitä 70-lukulaista laatu-Hollywoodia, joka olisi jossain vaihtoehtomenneisyydessä jäänyt valtavirraksi megaluokan blockbustereiden sijasta. Se tasapainottelee hienosti painokkaan sanottavansa ja keveämpien, satiiristen hetkiensä välillä. Valerie Curtinin ja Barry Levinsonin käsikirjoitus on loistelias (ja sai ansaitun Oscar-ehdokkuuden) – dialogi on tiheää ja taidokasta ja oikeasti vie asioita eteenpäin (vrt. tarantinolainen höpötys), monen oikeustapauksen kuljettaminen ristitysten ja lomittain pysyy hallinnassa. Pacino tekee kovaäänisen mutta yllättävän nöyrän pääroolin.

Robert Mulliganin ohjaus Harper Leen romaanista Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mocking Vire, 1961) on paitsi oikeussalidraama ja tendessielokuva myös paljon myötä. Lainopillinen osuus on elokuvan keskipiste: Gregory Peckin komeasti esittämä asianajaja puolustaa mustaa miestä 1930-luvun Alabamassa. Tätä syytetään valkoisen nuoren naisen raiskauksesta. Rasismin kritiikki on alleviivattua eikä nykyvinkkelistä aivan ongelmatonta (mustat ovat aika passiivisia, kun valkoinen mies hoitaa heidän puolustamisensa), mutta saarnaavaksi se ei käy. Lainopillista osuutta kehystää nostalgian sävyttämä asianajajan lasten näkökulma. Nämä kipuilevat siinä missä aikuisetkin ennakkoluulojen kanssa, oli kyse sitten tyttöjen roolista tai tarinoista naapurissa asuvasta "ihmishirviöstä".

Katsottua: huhtikuu 2022

Chang Yoon-hyun: Tell Me Something. Andrew Lau: Kaksintaistelu

Chang Yoon-hyunin ohjaama Tell Me Something (텔 미 썸딩, 1999) on korealainen rikoselokuva. Poliisi jahtaa sarjamurhaajaa, joka paloittelee uhrinsa kirurgisen tarkasti ja jättää palaset löydettäväksi julkisilta paikoilta. Uhrien yhdistäväksi tekijäksi löytyy nainen, jonka entisiä kumppaneita kaikki ovat olleet. Tarina ei ole erityinen, etenkään valmistusajankohdalleen, mutta kylmä ja synkkä tunnelma korvaavat paljon. Elokuva on intensiivinen ja sen hahmot inhimillisiä – lukuun ottamatta tietysti murhaajaa. Loppupuolella kerronta hieman herpaantuu, kun kuviin alkaa tulla lainoja kauhuelokuvan puolelta. Tyylipisteitä lähtee siitäkin, että tarinan huippukohdissa soivat sekä Nick Caven "Red Right Hand" että Shostakovichin jazzsarjan valssi vieläpä kai samana levytyksenä kuin Kubrickin Eyes Wide Shutissa.

Aivan toista on hongkongilainen Andrew Laun ohjaama Kaksintaistelu (決戰紫禁之巔, 2000). Gu Longin romaaneihin perustuva elokuva on yhtä aikaa tyylikäs wuxia-elokuva ja wuxia-elokuvan parodia. Lisäksi se on eräänlainen dekkari ja lainaa paljon esimerkiksi James Bondeista. Rastatukkainen keisarillinen agentti ryhtyy tutkimaan yhdessä keisarin siskon kanssa tulevaa kaksintaistelua kahden suuren miekkamestarin välillä. Elokuvan huumori on toisaalta hahmoissa, jotka leikittelevät genren perinteillä itselleen naureskellen. Toisaalta myös erikoisefektit, sekä tietokoneella että kuminauhalla tehdyt, ovat liioiteltuja ja tyyliteltyä pelleilyä. Kaksintaistelu sisältää paljon viihdyttävää ja kekseliästä, mutta todella nauttiakseen siitä pitäisi varmasti tuntea wuxiaa paremmin kuin minä. Uskon, etten todellakaan osannut lukea kaikkia nyansseja. Prinsessaa elokuvassa esittävä Zhao Wei muuten pyyhittiin olemattomiin kiinalaisesta Internetistä viime syksynä. Hän kuuluu niihin, jotka ovat "käyttäytyneet väärin", toisin kuin virallinen Kiina vaatii.

Kim Sung-sun: Soturi. Kim Young-jun: Bichunmoo – tanssivat miekat

Kim Sung-sun ohjaama Soturi (무사,2001) on kaikin puolin tyylipuhdas epookkielokuva. Lähes kolmituntinen mutta hämmästyttävän vähärönsyinen elokuva sijoittuu 1300-luvun Kiinaan, kun mongolien Yuan-dynastia oli menettämässä valtansa kiinalaisten Ming-dynastialle. Tositapahtumiin perustuva mutta muuten täysin fiktiivinen kertomus seuraa väijytykseen joutuvan korealaislähetystön matkaa kotiin läpi Pohjois-Kiinan autiomaan. Matkan aikana he pelastavat Ming-prinsessan mongoleilta ja yrittävät henkensä uhalla (ja usein myös hinnalla) toimittaa tämän turvaan omiensa luo. Elokuvan hahmokatras on lavea ja monipuolinen. Jokaisella tuntuu olevan omat inhimilliset ongelmansa ja sisäiset ristiriitansa mutta niitä ei korosteta liikaa. Monesta tarinan henkilöstä alkaa välittää. Monet taistelukohtaukset ovat eeppisen komeita ja väkivaltaisia mutta niissä myös näkyy ja tuntuu ihmisten hätä ja pelko. Ulkoisestikin Soturi on vaikuttava. Puvustus ja lavastus ovat käsittääkseni historiallisesti tarkat, ja hahmot puhuvat kukin omaa kieltään.

Samoihin historiallisiin aikoihin sijoittuu myös Kim Young-junin ohjaama Bichunmoo –tanssivat miekat (비천무, 2000), mutta sen tyylilaji on aivan toinen. Bichunmoo on fantastinen miekkailuelokuva, jonka ytimessä on klassinen kielletyn rakkauden ja katkeroitumisen tarina, hieman Humisevan harjun tapaan. Erisäätyiset lapsuudenrakastetut ajetaan erilleen. Toinen on mongolikenraalin tytär, josta on tulossa aatelisen vaimo, toinen paljastuu kyseisen kenraalin murhauttaman miekkamestarin jälkeläiseksi. Kim Hye-rinin sarjakuvaan perustuva elokuva on tyyliteltyä patsastelua, näennäisestä epookkiudestaan huolimatta syvällä popkulttuurin kuvastossa. Veri lentää esteettisesti, kamera heiluu ja keinuu, ja musiikki vaihtoi teknorytmeihin ja sähkökitaraan aina kun taistelu alkaa. Bichunmoo on perusvarma lajityyppinsä edustaja, minkä lisäksi se on iso ja näyttävä, mikä saattaa hyvinkin nostaa sen päätä korkeammalle.

Richard Attenborough: Gandhi

On eräitä elokuvia, jotka mielessäni assosioituvat hyvin vahvasti johonkin tiettyyn päivään tai juhla-aikaan. Pääsiäiseen yhdistyy parikin elokuvaa mutta vahvimmin Richard Attenborough'n Gandhi (1982). Näin sen lapsena pääsiäisaikaan; Elonetin mukaan olen ollut tuolloin ekaluokkalainen. En tietenkään ymmärtänyt paljoakaan siitä, mutta elämys oli siltikin voimakas. Hieman liioitellen sitä voisi sanoa jopa käänteentekeväksi. Yhä edelleen aina kun mietin omaa pasifismiani tai vaikkapa suhtautumistani sotaan ja asevoimiin (mitä ikävä kyllä näinä aikoina tapahtuu melko usein), mieleeni palaa yksi Gandhin kohtaus: se miten suolakaivoksen porteilla yhä uudet ja uudet intialaisten rivit lyödään maahan mutta yksikään heistä ei nouse vastarintaan tai lyö takaisin. Elokuvassa olisi monta muutakin vastaavaa, nyt katsottuna vaikuttavampaakin kohtaa, mutta tuo yksi on muodostunut jonkinlaiseksi avainkohtaukseksi minulle.

Attenborough'n Gandhia voisi tietenkin jälkiviisaana kritisoida muutamistakin asioista, mutta se ei vähennä sen merkitystä ja saavutuksia elokuvana. Nimihenkilöstä rakennetaan lähes messiaaninen, pyhimysmäinen hahmo, mitä hän ei tietenkään ollut – mutta idealisoitu kuva on vaikuttava, se suorastaan kehottaa seuraamaan itseään. Kyllä me ideaaleja tarvitsemme.

Joe Dante: Ulvonta. Philippe Mora: The Howling II: Your Sister is a Werewolf

Vuonna 1981 ilmestyi useampikin merkittävä ihmissusielokuva. Joe Danten ohjaama, Gary Bradnerin romaaniin perustuva Ulvonta (The Howling) on kenties paras niistä. Se itse asiassa hyötyisi siitä, ettei katsoja tietäisi aluksi lainkaan katsovansa ihmissusijuttua – mutta minkäs teet kun nimikin on tuommoinen. Tv-toimittaja Karen White houkutellaan syrjäiseen paikkaan, jossa hänen kimppuunsa hyökätään. Poliisit ehtivät väliin, mutta tapauksessa on jotain hyvin kummaa... Synkistä lähtökohdista huolimatta Ulvonta on hauska elokuva. Se ei ota itseään liian vakavasti vaan leikittelee genren klišeillä, viittailee alan klassikoihin koko ajan ja sisältää muutaman mainion cameon. Karen lähtee hoitamaan traumaansa syrjäiselle leirille, joka on täynnä eriskummallisia hahmoja – ja jonka lähistöllä liikkuu susia. Hahmot ja tarinankuljetus ovat niin kiehtovia, että ei haittaa ollenkaan odottaa ihmissusia elokuvan puoliväliin. Ja sitten kun muodonmuutokset alkavat, Rob Bottinin efektit pääsevät loistamaan. Onhan Ulvonta tosi pöhkö elokuva, mutta se on sitä hyvin.

Ja sitten alkoi pukata jatko-osaa... Philippe Moran ohjaama The Howling II: Your Sister Is a Werewolf (1985) on juuri niin campia kuin sen alaotsikko lupaakin. Jo ensimmäisen vartin aikana saadaan uuden aallon punkkareita, Christopher Lee sairaan nopeissa aurinkolaseissa ja kiljuvaa naista takaa ajava POV-kamera. Onneksi tarjolla on myös irtoraajoja, tekoverta ja spitaalista karvakäsirekvisiittaa. Tarina seuraa ykköselokuvan Karenin veljeä, joka jahtaa ihmissutten kuningatarta Transylvaniassa. Ihmissudet tosin muistuttavat enemmänkin roolipelaavien turrien seksikulttia. Ollaan siis hyvin syvällä roskaviihteen hetteikössä, missä kalkkunat kasvavat.

Philippe Mora: Suden huuto. Hope Perello: Howling VI – The Feaks

Philippe Mora jatkoi Howlingien parissa sarjan kolmannessa osassa Suden huuto (The Marsupials, 1987). Se tekee klassisen kauhusarjatempun ja siirtyy uusiin maisemiin. Tällä kertaa ihmissusia alkaa näkyä Neuvostoliitossa ja Australiassa, johon elokuva suurelta osin sijoittuu. Parasta on, että elukat ovat kehittyneet siellä aivan omaan suuntaansa – niistä on tullut pussieläimiä. Howling III tekee pilkkaa itsestään, kauhugenrestä ja elokuvista muutenkin. Tarinassa kuvataan kuuluisan ihmissusisarjan kahdeksatta osaa, jonka on ohjaamassa kovin Hitchcockin oloinen mies. Elokuvaan tietenkin palkataan ihka oikea ihmissusi. Monen mutkan kautta päästään takamaille kokonaisen ihmispussihukkaheimon pariin ja nähdään yksi synnytyskin, joka lähestyy kehokauhua. Ollaan siis vahvasti kalkkunaosastolla jälleen. Efektit ovat karussa halpuudessaan kuitenkin jossei parempia kuin edellisessä osassa niin ainakin viihdyttävämpiä. Valitettavasti hauskan aloituksen elokuvan suunta katoaa ja se muuttuu koko ajan laahavammaksi. Loppujen lopuksi Howling III on vain hemmetin tylsä.

Kolmososassa alkanut ihmissusia sympatisoiva henki jatkui Hope Perellon ohjaamassa sarjan kuudennessa elokuvassa. Suoraan videolla julkaistu Howling VI – The Freaks (1991) sijoittuu jonnekin Yhdysvaltain aavikonlaitaan, pikkukylään jonne saapuu perä perää mystinen britti ja tivoli. Jälkimmäisen mukana kulkee valikoima erilaisia luonnonoikkuja sekä omistaja, jonka nimi Harker paljastaa välittömästi, minkälaatuisesta olennosta hänessä on kyse. Ja löytyyhän se ihmissusikin lopulta, joskin se muistuttaa enemmän katuojasta herännyttä hevaria kuin sutta. Elokuva on paremman näköinen kuin budjetin perusteella pitäisi olla, mutta se on myös erittäin epätasainen ja hukkailee toistuvasti punaisen lankansa.

Steven Spielberg: E. T.. Hook – kapteeni Koukku

E. T. (1982) tuntuu jakavan mielipiteitä aika jyrkästi. Toisille se nostalginen, kaikin puolin ihana kertomus ihmispojan ja söpön avaruusolennon ystävyydestä. Toisille taas ärsyttävän siirappinen ällöily ruttuisen pikkumummon näköisestä pseudojeesuksesta. Itse olen ollut taipuvainen kuulumaan jälkimmäiseen joukkoon, vaikka en ole edes koko elokuvaa nähnyt aikoihin. Nyt niin kuitenkin tein ja ainoassa oikeassa seurassa eli kahden alakoululaisen kanssa. Ja on pakko myöntää erheensä: onhan E. T. aika hyvä. Toki se on myös hyvin sentimentaalinen ja laskelmoitu mutta ei ollenkaan niin kylmällä ja loukkaavalla tavalla kuin moni muu. Uskon että Spielbergillä on ollut sydän mukana projektissa. Katsottu versio tosin on vuoden 2002 retusoitu laitos, joka on saanut paljon parjausta osakseen. Eipä ohjaaja itsekään taida sitä suuremmin enää arvostaa. Vaan ei sekään ole maineensa veroinen – cgi-täydennykset ovat yleensä hyvällä maulla tehtyjä ja kuuluisat poistetut käsiaseet ovat aivan samantekeviä.

Puhdasta nostalgiaa minussa sen sijaan herättää vuoden 1991 Hook – kapteeni Koukku. Se oli varmasti yksi oleellisimpia elokuvakokemuksiani alakoululaisena. Ajatus Peter Panista, joka onkin kasvanut aikuiseksi ja unohtanut aikansa Mikä-mikä-maassa, oli ja on yhä kiehtova. Sen elokuva pohjustaakin hienosti. Kun Hook siirtyy fantasiamaailmaan, sekin vielä toimii. Tarina rullaa, kaikki näyttää komealta, satu hengittää... Mutta sitten jotain tapahtuu. Kun kadonneet pojat tulevat mukaan kuvioihin, vajotaan syvälle semmoiseen ysärisuohon, joka ei paljon naurata. Jos elokuvasta olisi leikattu edes parikymmentä minuuttia pois... Tai ehkä oikeammin: Spielberg joutui leikkaamaan alkuperäisestä visiostaan liikaa, jotta lopputulos tällaisenaan täysin toimisi. Mutta en voi olla Hookille vihainen, en osaa olla objektiivinen. Sitä paitsi Dustin Hoffman on niin vetävä nimiroolissa.

Elliot Silverstein: Mies hevosena. Robert Aldrich: Ulzana – verinen apassi

Elliot Silversteinin ohjaama Mies hevosena (A Man Called Horse, 1970) pyrkii olemaan ikään kuin kansatieteellinen kuvaus sioux-intiaaneista. Moni asia on kyllä ilmeisesti oikein (esimerkiksi iso osa dialogista on sioux-kielistä), toisaalta paljon on ihan keksittyäkin. Elokuva on valkoisten tekemä ja näkökulma on valkoisen päähenkilön, mutta intiaanit kuvataan kuitenkin hänen veroisinaan ihmisinä (joskin valkoinen mies osaa paremmin sotia). Tarinassa Amerikkaan metsästämään tullut brittiherrasmies joutuu siouxien kaappaamaksi. Hänet alennetaan ihmisestä hevoseksi, kunnes hän osoittaa arvonsa ja pääsee osaksi heimoa. Tunnetuin elokuvan kohtauksista on aurinkovala, initiaatioriitti, jossa britti ripustetaan roikkumaan rintakehänsä ihosta; kohtauksella on käsittääkseni totuuspohja, vaikkei siouxit ihan semmoista harrastaneetkaan. Siinä lähestytään melkein eksploitaatioelokuvan estetiikkaa, joka välähtelee välillä muutenkin paljon perinteisempien Hollywood-länkkärikuvien seassa.

Robert Aldrichin Ulzana – verinen apassi (Ulzana's Raid, 1974) ponnistaa sekin perinteisestä lännenelokuvasta (Fordin perintö on vahvasti läsnä) omille teilleen. Joukko sotilaita lähtee jahtaamaan pientä apassiryhmää, joka tappaa mennessään uudisasukkaita. Mukana retkellä on vanha ratsuväen upseeri ja kokematon luutnantti. Matkalla kohtaavat idealismi, realismi ja nihilismi, kun nuoren luutnantin kristilliset ihanteet kohtaavat paitsi apassien myös omien miesten väkivaltaisuuden. Samalla nostavat päätään myös rasismi ja ajatukset valkoisen miehen ylivertaisuudesta. Elokuva sinänsä ei asetu kenenkään puolelle, vaan osoittaa puutteet ihan jokaisessa. Kaiken taustalla puhaltavat Vietnamin sodan tuulet. Pienimuotoisesta ja suoraviivaisesta tarinasta kasvaa monitasoinen ja komea elokuva. Ainoa valituksen aihe on ihan liian hilpeä musiikki.

Paolo & Vittorio Taviani: Isäni, herrani. Claude Berri: Katkeruuden lähde

Tavianin veljesten Isäni, herrani (Padre padroni, 1977) on yhtä aikaa hyvin rankka, kaunis, koskettava ja hauskakin elokuva. Se pohjautuu kielitieteilijä Gavino Leddan omaelämäkerralliseen romaaniin, jossa hän käy läpi suhdettaan isäänsä. Isä ottaa pojan lapsena koulusta ja pakotti paimentamaan lampaita kymmeneksi vuodeksi. Koulutus ja kasvatus annetaan kirjaimellisesti isän kädestä. Poika ei kuitenkaan suostu alistumaan vaan kaipaa enemmän, opiskelemaan ja sivistymään. Niistä löytyy myös kyky vastustaa tyranni-isää. Elokuva on vähäeleinen mutta tyylitelty ja moni-ilmeinen. Traagisuus voi aivan yllättäen vaihtua profaaniin, pieruvitsiä seuraa murha. Monenlaisen kerronnan keskellä on hämmästyttävää, että kyseessä on ollut alun perin televisioelokuva.

Katkeruuden lähde (Jean de Florette, 1986) on Claude Berrin ohjaus Marcel Pagnonin romaanin pohjalta. Oikeastaan sekä romaani että elokuva ovat kaksiosaiset, mutta nyt tyydyin vain ensimmäiseen. Tarina sijoittuu 1920-luvun Bretagneen, jossa isä ja poika havittelevat kuolleen naapurin maita (etenkin niillä sijaitsevaa lähdettä) itselleen. Valitettavasti talon perii kaupunkilainen lapsenlapsi, jolla on paljon ideoita tilan varalle. Elokuva alkaa melkeinpä veijaritarinana, kasvaa siitä jylhäksi historialliseksi draamaksi ja onnistuu kummankin tyylilajissa komeasti. Komealta se myös näyttää: kuvaus on maisemien veroista ja pääroolien mieskolmikko (Yves Montand, Gerard Depardieu ja etenkin Daniel Auteuil) tekee valloittavaa jälkeä.

Katsottua: tammikuu 2022

Tobe Hooper: Tappava yhteys. David Cronenberg: Videodrome – tuhon ase

Tobe Hooperin ohjaama brittiläistuotanto Tappava yhteys (Lifeforce, 1985) lähtee vauhdilla liikkeelle: Halleyn komeetan muassa löytyy valtava alus täynnä avaruusvampyyrejä! Pikainen startti johtuu ilmeisesti tuottajien käskystä lyhentää yli kaksituntista elokuvaa. Ja tämäkin versio on sentään pidempi kuin Yhdysvalloissa teattereissa esitetty leikkaus. Lifeforce on älyttömästä juonestaan (perustuu Colin Wilsonin romaaniin) huolimatta nautittava elokuva. Avaruuteen sijoittuvan alun jälkeen siirrytään maahan, jossa avaruusvampyyri (sattumalta kaunis alaston nainen) saa uhrit kuivumaan rusinoiksi, jotka imevät muista elinvoimaa. Se on hemmetin komean näköinen elokuva, etenkin efektikuvissaan, eikä ota itseään vakavasti muttei myöskään lyö leikkiä ihan läskiksi. Frank Finlay ja Patrick Stewart tuovat sivurooliensa mukana painokkuutta. Lopulta kun muukalaisten luonne ja opus moderandi paljastuvat, on hetkessä aitoa koskettavuutta (jonka räjähdykset ja välkevalot laukaisevat kyllä pian). Lopussa on yllättävän modernia zombiapokalypsikuvastoa, ja finaali on eeppinen. Pääosissa ovat alkoholisoitunut Lorenz Backman ja Veikko Lavin nenä, joka haluaisi olla taas nuori.

Kanadalaisen David Cronenbergin varhainen merkkiteos Videodrome – tuhon ase (1983) saattaa vielä muodostua historialliseksi virstanpylvääksi. Se todistaa ajasta, jona elokuva siirtyi teatterien saleista televisioruuduille ja sai aivan uusia. Monella tapaa se on aikaansa edellä käsitellessään (tosi)televisiota, väkivaltaviihdettä, seksuaalisuutta ja yksilön virtuaalista minuutta; sen merkitys tuntuu vain kasvavan vuosikymmenten myötä. Videodrome on myös synteesi ohjaajansa aiemmasta tuotannosta – kehokauhun elokuvallinen päätepiste, jos ihmisliha ja keinotekoinen saavuttavat täydellisimmän ja järkyttävimmän synteesinsä. James Woods olisi ansainnut kimpun Oscareita ja on hämmentävän hyvä tässäkin pääosassaan limaisena videotuottajana, jonka henkilökohtainen todellisuus alkaa sulautumaan keinotodellisuuteen ja videomaailma alkaa limittyä tosimaailmaan.

Joseph Zito: Rosemary's Killer. Tony Maylam: Koston liekit

Joseph Ziton ohjaama Rosemary's Killer (eli The Prowler, 1981) on slasher-elokuvan merkkiteoksia. Tutuista aineksista keittyy persoonallinen soppa. Vuonna 1945 armeijan univormuun pukeutunut murhaaja tappaa entisen heilansa ja tämän tanssiaisparin heinähangolla. 35 vuotta myöhemmin sama toistuu jälleen valmistujaistanssien aikaan. Paljon on elokuvassa vaanimista ja odottelua, jumpscaret hyppäävät silmille juuri kun pitääkin ja totta kai blondi säilyy hengissä loppuun asti. Kuitenkin Rosemary's Killer onnistuu olemaan viehättävän omaperäinen, kauniskin elokuva. Kuvauksessa on jotain unenomaista, ja Tom Savinin tappoefektit toimivat kuin puukko päälaessa. Elokuvasta on olemassa monenlaisia leikkauksia, joissa räikeimpiä roiskekuvia on sensuroitu, mutta ymmärtääkseni tämä Optimumin julkaisu on ihan täysi versio.

Tony Maylamin Koston liekit (The Burning, 1981) sai vielä pahemman kohtalon, kun se kiellettiin useissa maissa kokonaan, myös Suomessa. Kesäleiriläisten pila menee pahasti pieleen, minkä seurauksena leiriohjaaja (tai oikeastaan caretaker) palaa pahasti. Viisi vuotta myöhemmin mies pääsee sairaalasta ja lähtee kostamaan. Tom Savini on taas vastuussa efekteistä ja jälki on mukavan roiskeista. Muutenkin elokuvan ulkoasu on yhdistelmä tyylittelyä ja sleazyä. Kuvaus on karua mutta varsinkin tappokohtauksissa on näkemystä. Kaiken kruunaa Rick Wakemanin syntikkamusiikki.

John Carpenter: Naamioden yö. Rick Rosenthal: Halloween II – tappajan paluu

Harvoin on elokuvalla yhtä ikonista alkutekstijaksoa kuin John Carpenterin Halloweenilla (suomalaisittain Naamioiden yö, 1978). Ohjaajan hypnoottisesti tykyttävä syntikkateema ja yksinkertainen kuva kurpitsalyhdystä, jota kohti kamera zuumaa, asettavat välittömästi sävyn elokuvalle, joka aloitti paitsi pitkän ja polveilevan sarjan myös oikeastaan koko slasher-genren. Vaikka ennen sitä olikin tehty joukko elokuvia, jotka myöhemmin tunnistettaisiin slashereiksi, on Halloween monella tapaa avainteos.

Tarina on yksinkertainen ja juuri siksi niin tehokas: mielisairaalasta karannut Michael Myers, joka on lapsena tappanut siskonsa, lähtee viisitoista myöhemmin vaanimaan naamioituneena lapsenlikkoja vanhoilla kotikulmillaan. Ruumita alkaa tulla. Asetelma voisi enteillä tylsääkin tylsempää elokuvaa, mutta Carpenterilla on langat niin hyvin otteessaan, että hän saa punottua niistä verkon, joka kiristää tarinaa aina loppuun asti. Oikeastaan mitään varsinaista lopetusta ei edes ole: Michael Myers on kuin luonnonvoima, joka katoaa ja ilmestyy, kun sen aika on. Kuolemakin on vain hidaste. Tällainen tietysti avaa ovet jatko-osille – ja niitähän sitten piisasikin.

Halloween II – tappajan paluu (1981) on kirjaimellisesti jatkoa alkuperäisen elokuvan tapahtumille. Se jatkuu itse asiassa täsmälleen siitä hetkestä, johon ykkönen jäi. Michael Myers on vapaalla jalalla ja kaupunki tietää sen nyt. Tämän myötä tietysti menetetään alkuperäisen intiimiys. Michael on entistä korostetummin yliluonnollinen olento, jota ei normaalein keinoin voiteta. Hän lähtee jälleen jahtaamaan Laurieta, joka makaa nyt sairaalassa. Selviää, että Laurie onkin todellisuudessa Michaelin sisko, mikä selittää hänen pakkomielteensä. Lopuksi Michaelista näytettäisiin pääsevän eroon.

Carpenter ei halunnut enää palata ohjaajana Myersin saagaan, vaan antoi vetovastuun Rick Rosenthalille. Carpenter kyllä käsikirjoitti tämänkin elokuvan yhdessä Debra Hillin kanssa. Halloween II on paljon edeltäjäänsä heikompi, tyhjänpäiväisempi. Kuitenkin se on monella tapaa päätä pidempi kuin moni verrokkinsa.

Tommy Lee Wallace: Halloween III – pahuuden yö

Kakkos-Halloweenin jälkeen tuottajat John Carpenter ja Debra Hill saivat loistoidean jatkaa sarjaa jatkamatta sarjaa! Sen sijaan, että Hallloween-otsikon alla seurattaisiin vain Michael Myersin yritystä lyhentää joulukorttilistaa, voitaisiin nimellä myydä oikeastaan mitä tahansa kauhuelokuvaa, joka sijoittuisi nimikkojuhlan aikoihin. Idea ei ottanut tulta ja jäi yhteen kokeiluun. Siispä Halloween III – pahuuden yö (eli Season of the Witch, 1982) on sarjan kummajainen, joka ei oikeastaan liity edeltäjiinsä tai seuraajiinsa mitenkään. Se ei edes ole slasher-elokuva vaan sarjakuvamaista tieteiskauhua.

Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti Carpenterin pitkäaikainen yhteistyökumppani Tommy Lee Wallace, joka oli aiemmin kieltäytynyt edellisestä Halloweenista. Tarina on linjassa antologia-ajatuksen kanssa. Se on perinteistä Twilight Zone - ja Outer Limits -tyyliä. Lääkäriltä kuolee potilas, minkä myötä hän uppoaa outoon kuvioon, jossa halloween-naamarit ja salaliitot nivoutuvat yhteen. Yhdessä menehtyneen miehen tyttären kanssa hän alkaa nuuskia naamareita valmistavaa yritystä vinksahtaneessa pikkukaupungissa, jota vartioivat pukumiesrobotit ja jossa irlantilaiset suunnittelevat lasten massauhraamista.

Halloween III on kummallinen elokuva. Jos se ei olisi nimeltään Halloween, sitä katsoisi varmasti toisin silmin. Nyt kuitenkin se on anakronistinen osa sarjaa, johon se ei kuulu, ja vieläpä kovin skitsofreninen. Paikoin se on kuin lapsille tarkoitettu vuokravideopelottelu, joss kuitenkin on muutamia kohtalaisen väkivaltaisia kuvia. Irti repäistävä pää, porakonemurha ja androidityttöystävä ovat huippuhetkiä, jollaisia kaipaisi enemmänkin.

Dwight H. Little: Halloween 4. Domnique Othenin-Girard: Halloween 5. Joe Chappelle: Halloween: The Curse of Michael Myers

Kolmannen Halloweenin idea tehdä franchisesta antologiatyyppinen sarja oli kokenut mahalaskun, jonka myötä koko Halloweenin nimi uhkasi vajota unohduksiin. Vasta 1988 ja 1989 ilmestyivät seuraavat osat ja tällä kertaa mentiin varman päälle: Michael Myersin nimi on varmuuden vuoksi alaotsikoissakin. Halloween 4 on jatkoa kakkososalle, mutta samalla se aloittaa kolmen elokuvan mittaisen tarinan, josta usein käytetään nimeä Thorn-trilogia. Osissa 4 & 5 keskushenkilöksi nousee nyt jo edesmenneen Laurie Stroden tytär Jamie, josta kuullessaan Michael Myers päättää ottaa taas omaa lomaa ja lähteä sukulaishakkuisiin.

Sarjan neljäs ja viides elokuva ovat ajalleen tyypillistä hyvin sarjakuvamaista kauhua. Oikeastaanhan ne eivät ole edes kauhuelokuvia vaan teineille suunnattua toimintaa, jossa on kauhujuoni ja näyttävät tappokohtaukset. Michael Myersinkin hahmosta on tullut juuri se mörkö, joksi häntä on nimitelty alusta asti. Hän ei ole enää tappava luonnonvoima.

Kuudes osa, joka ilmestyi vasta 1995, yrittää ottaa askeleen taaksepäin kohti vakavampaa tyyliä. Se onkin synkempi ja tylympi elokuva. Kuitenkin typerä juoni kelttiläisestä okkultistiryhmästä, joka on manannut Myersin uhraamaan heidän puolestaan omia sukulaisiaan, latistaa sinänsä tyylikkään yrityksen. Varsinkin lopetus on todellinen lässähdys. Elokuvan tuotannossa olikin suuri määrä vaikeuksia, mikä selittää osan sen sisällön ongelmista. Parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi alun perin faniprojektina tehty "tuottajan leikkaus", joka pistää elokuvan aikalailla uusiksi. Sitä en ole nähnyt.

John Carpenter ei osallistunut Halloween 4–6:n tekemiseen millään tavoin.

Steve Miner: Halloween H20. Rick Rosenthal: Halloween Resurrection

Halloween otti aivan uuden suunnan ensimmäisen elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Halloween H20 (1998) unohtaa suosiolla neljä edellistä elokuvaa ja onkin suoraa jatkoa kakkoselle. Ero vain muutaman vuoden takaiseen edelliseen Halloweenin on selvä. Hahmoissa on enemmän luonnetta, katsojan odotuksilla leikitellään, genreperinne tiedostetaan ja alkuperäisen elokuvan maailmaa kunnioitetaan.

Jamie Lee Curtis palaa pääosaan, mikä antaa heti projektille uskottavuutta . Laurie Strode on saanut uuden henkilöllisyyden ja elää nyt high schoolin rehtorina. Hänellä on oma teini-ikäinen lapsi, mutta myös edelleen traumansa kahdenkymmenen takaa. Ja kuten asiaan kuuluu, pelot ja muistot käyvät sittenkin lopulta toteen. Hetki, jona Laurie kohtaa veljensä kasvotusten, vain ovi-ikkuna välissään, ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, on ikoninen. Michael on taas se vääjäämättömästi kohdettaan metsästävä tappaja ja elokuvassa on muutenkin tiettyä brutaaliutta. Laurien pelkojansa kohtaaminen ja yritys niiden – Michaelin – kertakaikkiseen tuhoamiseen on vimmaista ja se energia tuntuu katsojallekin.

H20 ei ole missään nimessä täydellinen elokuva, mutta haluan pitää siitä, eikä se ole edes kovin vaikeaa. Lopetus on yhtä aikaa koskettava, voimauttava ja – etenkin – erittäin tyydyttävä. Lisäksi elokuvassa ei ole lainkaan jahkailua. Se on kompakti ja hyvin hallittu – se keskittyy vain oleelliseen eli Laurien ja Michaelin kohtaamiseen.

H20 sai jatkoa 2002, kun Halloween Resurrection ilmestyi. Ohjaajaksi palasi Rick Rosenthal 21 vuoden tauon jälkeen. Hän on ensimmäinen ohjaaja, joka on ohjannut useamman kuin yhden osan sarjaan. Olisi mukava sanoa, että tällä kertaa hän onnistui paremmin, mutta valitettavasti Resurrection on aika turhanpäiväinen.

Irrallisen alun, jossa Michael kuin ohimennen pääsee viimein eroon Lauriesta, jälkeen päästään varsinaiseen asiaan. Joukko nuoria osallistuu nettiohjelmaan, jossa heidät laitetaan vanhaan Myersin taloon. Tämä antaa kaikelle tuolloin muodikkaan found footage -silauksen. Michael tietysti myös haahuilee talossa. Rivien välissä muka kritisoidaan tosi-tv- ja muuta tirkistelykulttuuria, mutta se on lähinnä vaivaannuttavaa.

Rob Zombie: Halloween. Halloween II

2000-luvulla keksittiin alkaa rahastamaan vanhojen kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisoinneilla – tai "rebooteilla" kuten se hienommin sanottiin. Myös Halloween sai saman kohtalon. Vaikka Resurrectionille olikin suunniteltu jatko-osaa, päädyttiin sen sijaan sarja aloittamaan alusta, ja ohjaajaksi valikoitui Rob Zombie.

Halloween (2007) alkaa aivan uudella näkökulmalla: Michael Myersin lapsuudella perhehelvetissä ja koulukiusattuna. Hänen mielenlaatunsa ja toimintansa saa selityksen ja tekee hänestä traagisen, suorastaan sympaattisen hahmon. Tämä tietysti tekee myöhempien tekojen katsomisesta hyvin toisenlaisen kokemuksen kuin alkuperäisessä elokuvassa. Salaperäisyys on poissa mutta sen tilalla on inhimillistä murhetta.

Zombien Halloween hylkää niin aiempien osien sarjakuvamaisuudet kuin postmodernin pikkunäppäryyden. Se kunnioittaa alkuperäisen henkeä yllättävän hyvin. Väkivalta on rumaa ja kyllähän sillä mässäilläänkin, mutta usein sen puuskat ovat myös perusteltuja. Sen sijaan en näe ainuttakaan perustelua sille, että Laurien hahmosta on tehty raivostuttavan ärsyttävä. Halloween on nyt nimenomaan elokuva Michael Myersistä ja ehkä myös Loomisista, ei Lauriesta ja hänen ystävistään. He ovat vain uhreja Michaelille. Tämän vuoksi elokuva ei varsinaisesti olekaan enää "kauhistuttava" tai "pelottava", vaan pikemminkin ahdistava, groteski sairauskertomus.

Vuonna 2009 seurasi jatkoa. Zombien Halloween II on paljon hänen muun tuotantonsa oloinen elokuva – väkivaltainen, visvainen ja täynnä korneja okkulttisia näkyjä sekä musiikkivideomaisuuksia. Kamera viipyy pitkiä aikoja verisissä lähikuvissa ja äänipuolella on saatu irroteltua lätinän ja purskeiden kanssa.

Tarina lainaa joitain elementtejä alkuperäisestä Halloween 2:sta ja yllättäen myös nelosesta ja viitosesta, mutta Zombien visiosta siinä lopulta on kyse. Fokus yrittää olla ykkösen uhrien traumoista ja toipumisesta, mikä voisi olla todella mainio ja tuorekin idea. Tarina kuitenkin rönsyää ties minne, eikä sillä lopulta tunnu olevan muuta tekemistä kuin sitoa rujoja ja brutaaleja väkivaltafantasioita ketjuksi. Michaelin näyt valkeasta hevosesta ja äidin kummitus ovat vain typeriä.

David Gordon Green: Halloween

Rob Zombien Halloweenien jälkeen sarja jäi pitkälle tauolle. Zombien oli tarkoitus ohjata vielä yksi osa, mutta se sai olla. Vuonna 2018 ilmestyi kuitenkin uusi elokuva, nimeltään yksinkertaisesti jälleen Halloween, mutta se teki yllättävän käänteen: se unohti Zombien uuden alun, se unohti itse asiassa yhdeksän edellistä elokuvaa ja on jatko-osa alkuperäiselle elokuvalle. John Carpenter oli elokuvan teossa mukana neuvonantajana. Jamie Lee Curtiskin on jälleen Lauriena ja Charles Cyphers sheriffinä.

Neljäkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen Michael Myers on lukittuna mielisairaalaan ja Laurie on traumoineen vapaaehtoisesti kotiinsa lukittautuva survivalisti. Ne traumat ovat periytyneet jo kahdessa sukupolvessa, kun isoäiti yrittää valmistaa perhettään vaarojen varalta. Michael päätetään siirtää toiseen laitokseen sopivasti erään lokakuisen juhlan aikaan – ja taas on Michael vapaalla. Michael on Laurien perässä; he eivät ole tässä jatkumossa sukua, koska se juonikuvio keksittiin vasta toisessa osassa. Mutta myös Laurie jahtaa Michaelia, siihen hän on valmistautunut neljäkymmentä vuotta.

Elokuva tavoittaa melko hienosti alkuperäisen tunnelman ja kuvakielen, vaikka tyyli onkin luonnollisesti moderni. Käsikirjoitus sisältää myös runsaasti viittauksia aiempiin jatko-osiin. Sen voi nähdä tyylitietoisena tai sitten vain halpahintaisena fanipalveluna. Kiitosta elokuva ansaitsee siitä, että se unohtaa kaiken mytologisoinnin aiemmista elokuvista eikä sorru liikaan eeppisyyteen, joka usein vaivaa nykyisiä, itsestään kovin suuria luulevia uusioversioita. Jäljellä on vain Michaelin yliluonnollista hipova, kaiken jyräävä eteneminen.

F. W. Murnau: Faust. Alexander Sokurov: Faust

Faustin tarina on vanha saksalainen legenda miehestä, joka tekee paholaisen kanssa sopimuksen saadakseen nauttia maallisista kokemuksista ja rajattomasta tiedosta. Se on ollut pohjana lukuisille versioinneille, niin kirjallisille kuin kuvallisille. Kuuluisimmat lienevät Goethen ja Marlowen näytelmät.

F. W. Murnaun versiossa tarinasta (1926), arkkienkeli Mikael ja Saatana lyövät vetoa maailman herruudesta ja pelinappulaksi joutuu juuri Faust. Tämä tekee sopimuksen Mefisto-demonin kanssa, pelastaakseen kotikylänsä rutolta, mutta sortuu himoitsemaan nuoruuttaan ja nautintoa. Murnaun Faust alkaa huikeana kauhufantasiana. Trikkikuvat ja kuvasommitelmat ovat näyttäviä ja ekspressionistinen kuvamaailma vaikuttava. Emil Jannings muikistelevana Mefistona varastaa huomion usein tehosteiltakin. Faustista on vuosien varrella kiertänyt monenlaisia leikkauksia; tämä nyt katsomani on tuore restauraatio, johon on ensimmäistä kertaa palautettu elokuvan alkuperäiset välitekstit. Runomuotoiset tekstit ovat Nobel-kirjailija Gerhart Hauptmannin käsialaa. Elokuvan säestyksestä vastaa pianisti Richard Siedhoff.

Alexander Sokurovin venäläinen, joskin saksankielinen, versio Faustista (2011) on sekin vaikuttava mutta hyvin eri tavalla kuin Murnaun. Faust on köyhä, elämäänsä kyllästynyt lääkäri, jonka kovin mefistolesmainen ja epämuodostunut rahanlainaaja vie kierrokselle elämän nautintojen pariin. Tohtori ihastuu nuoreen naiseen, josta tulee hänen viimeinen kosketuksensa elämän mielekkyyteen. Kuuluisa sopimuksen allekirjoittaminen tapahtuu vasta viimeisen puolen tunnin aikana. Samalla alkavat näkyä tarinan fantastiset piirteet.

Sokurovin elokuva on kaunis ja samalla siinä on kiehtovaa irvokkuutta. Ruskean ja vihreän sävyttämä värimaailma ovat kuin maalauksesta, likainen ja rujo miljöö on yhtä aikaa vieraannuttava ja luokseen kutsuva.

Robert Altman: M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala. Buffalo Bill ja intaanit

M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala (1970) on altmanilaiseen tyyliin moniääninen, polveileva yhteisön kuvaus. Tässä tapauksessa yhteisö on Korean sodan aikaisen Yhdysvaltain kenttäsairaalan miehistö. Mistään dramaattisesta sotakertomuksesta ei kuitenkaan ole kyse. MASH on komedia, joskin kovin musta (ja ajoittain veriroiskeiden täplittämä). Huumoria revitään synkistä ja kipeistä aiheista – kuolemasta, itsemurhasta, henkisestä väkivallasta, komentoketjusta ja niin edelleen. Hauskuus on hyvin hirtehistä, usein se on katsojallekin melkein kuin selviytymiskeino. Elokuvan hahmoille ainakin on, ryyppäämisen ja yleisen perseilyn ohessa. Lopuksi suurin taistelukin käydään jenkkifutiskentällä. Vaikka tarina sijoittuu Koreaan, on tekoajankohtana käynnissä ollut Vietnamin sota selvä tausta kaikelle. MASH taisi tulla tarpeeseen, ja epätoivoin komiikka puree edelleen. Altmanin tyyli täyttää elokuvansa suurella hahmo- ja näyttelijäensemblellä on MASHIssa kenties orgaanisimmassa huipussaan. Hahmot toimivat yhdessä ja ristiin tasapainoisesti (paitsi ehkä henkisesti), ja käsikirjoitus ja ohjaus pitävät ne kaikki tarkasti hyppysissään. Lopputekstien sijaan nähtävä selostettu montaasi näyttelijöistä tuo mieleen Russ Meyerin. Kertonee enemmän minusta kuin mistään muusta.

Samanlaista kuvainraastamista on Buffalo Bill ja intiaanit (Buffalo Bill and the Indians, or Sitting Bull's History Lesson, 1976), joka ottaa käsittelyynsä villin lännen. (Ja sekin tuo heti alussa mieleen Russ Meyerin!) Altmanin länsi on ihan yhtä aito kuin alkuperäisen Buffalo Billin: hyvien tarinoiden täyttämä näyttämö, myytti. Tälläkin näyttämöllä on valtava määrä esiintyjiä – hieno ensemble jälleen – ja hemmetin paljon puhetta, niin yhtäaikaista kuin alleviivatun pateettista monologia. Buffalo Billin villinlännensirkus saa uuden vetonaulan, kun päällikkö Istuva härkä saadaan mukaan kööriin. Hänen läsnäolonsa kuitenkin kääntää myyttien peilin sen esittäjiä kohti; valkoisen miehen temppuilu paljastuu pelkäksi teeskentelyksi ja voittajien historia yksiulotteisiksi. Altmanin Buffalo Billillä ei ole kummoinen maine, mitä hieman ihmettelen.

Billy Wilder: Avanti!. Sherlock Holmesin salaisuus

Avanti! (1972), joka perustuu Samuel L. Taylorin näytelmään, on sivistynyt ja nautittava joskin reilusti liian pitkä komedia. Amerikkalainen liikemies lähtee hakemaan Italiasta onnettomuudessa kuollutta isäänsä. Paljastuu että tällä on ollut jo kymmenen vuotta kestänyt salasuhde Italiassa. Myös suhteen toinen osapuoli on kuollut onnettomuudessa, ja hänen tyttärensä on tullut noutamaan äitiään. Huumori on pitkälti kielellistä, nasevan dialogin ja napakoitten näyttelijöiden vastuulla. Jack Lemmon ja Juliet Mills ovat vahva pääosapari. Pakollisten kulttuuriväärinkäsitysten lisäksi nauretaan varsinkin amerikkalaisten ennakkoluuloisuudelle ja ulkokultaisuudelle. Elokuva on fiksusti kirjoitettu, mutta lähes kahden ja puolen tunnin kesto on liikaa. Yksikään käänne ja sivujuonne ei ole huono tai tarpeeton, mutta ne eivät tuo tarpeeksi vaihtelua elokuvan dynamiikkaan. Viehättävä elokuva on joka tapauksessa.

Sherlock Holmesin salaisuus (The Private Life of Sherlock Holmes, 1970) suhtautuu päähenkilöönsä parodisesti mutta täydellä rakkaudella. Holmes-kaanonin kliseille naureskellaan ja niitä liioitellaan, mutta samalla käsikirjoitus osoittaa syvää perehtyneisyyttä aiheeseen ja perinteeseen. Osansa saa niin Holmesiin alkuperäisten tarinoiden ulkopuolella liitetyt seikat, kuten hänen pukeutumisensa, ja toisaalta fanifiktion perusjutut, kuten Holmesin naissuhteet ja toisaalta hänen ja Watsonin välisen suhteen laatu. Fanifiktiotahan tämäkin elokuva on – se ei pyri tekemään uutta Holmes-kertomusta vanhojen hengessä vaan varioimaan ja tulkitsemaan hahmoja uudessa valossa. Mycroftin suhteen tosin on otettu aikamoisia vapauksia... Mysteerinä tarina ei ole erityinen ja melko kovasti se rönsyääkin, joten eniten elokuvasta saavat irti Holmes-fanit. Heille se onkin oikein nautittava.

Sergio Corbucci: Suuri hiljaisuus

Sergio Corbuccin Suuri hiljaisuus (Il grande silenzio, 1968) on kovin kyyninen spagettiwestern. Kaikki ovat rahan perässä, kuolema on kauppatavaraa ja tarinan ainoa idealisti jää jalkoihin. Periaatteessa on hyvin tyypillinen tarina: on pehmeäkatseinen ja -ääninen mutta ruumiita tehtaileva palkkionmetsästäjä, on mykkä ja menneisyyden haamuista kärsivä lainsuojattomia puolustava pyssysankari, on säännöistä kiinni pitävä uusi sheriffi, on kostoa hautova leski. Asetelmassa on kumman paljon yhtäläisyyksiä kuin samana vuonna ilmestyneessä Leonen Huuliharppukostajassa.

Elokuva poikkeaa kuitenkin monesta muusta kalseudellaan – enkä tarkoita vain talvisia maisemia vaan myös lähes täydellistä empatian puuttumista ja tunnekylmyyttä. Jean Louis Trintignant sanoo yllättävän paljon puhumattomuudestaan, ja Klaus Kinski loistaa outoa teeskenneltyä lempeyttä, jonka alla on koko ajan uhkaa. Hänen näyttelijänlaadussaan on parasta pienet katseet, jotka näyttävät mitä hahmon päässä liikkuu huolimatta siitä, mitä hän sanoo ääneen.

Simon Wincer: Suuri hiljaisuus

Vaarojen maa eli Lonesome Dove on Simon Wincerin ohjaama minisarja vuodelta 1989. Larry McMurtryn romaaniin perustuva länkkäri on suuren mittakaavan eepos. Kaksi vanhaa Texas rangeria lähtee kuljettamaan karjaa 1870-luvun Teksasista Montanaan. Matkaan lähtee suuri joukko väkeä ja sen aikana tiet risteävät vielä useamman kanssa. Jokaisella on menneisyytensä ja omat tarinansa, tulevaisuus sen sijaan jää monelta kokematta. Vaikka elokuva on verkkainen ja puheentäyteinen, mahtuu siihen suuri määrä sivujuonteita ja ihmiskohtaloita.

1980-luvun televisio ei sallinut paljoakaan sellaisista tehokeinoista, joilla nykytuotantoja täytetään. Silti esimerkiksi karmeuksia kyllä riittää. Vaikka ulkoiset puitteet, vanhan lännen kaupunkimiljöö ja komeat maisemat, ovatkin kunnossa, ihmiset ovat ne, jotka täyttävät tv-ruudun. Tämä antaa paljon vastuuta näyttelijöille. Onneksi he ovatkin kovatasoinen joukkio. Robert Duvall ja Tommy Lee Jones karjapaimenina ovat täynnä karismaa, ja varsinkin karkuun lähtenyttä vaimoaan etsivää sheriffiä esittävä Chris Cooper eläytyy rooliinsa koskettavasti. Ainoa harmin aihe elokuvassa on sen yksisilmäinen ja stereotyyppinen tapa esittää Amerikan alkuasukkaat.

Katsottua: lokakuu 2021

Franklin Schaffner: Papillon. Sotalordi

Papillon (1973) on maineikas vankilapakoelokuva, mutta sen maineella on kaksi puolta. Hidas, jännitteiden, etäännyttävä ja asenteessaan tinkimätön elokuva ei ole kaikkien mieleen, etenkään amerikkalaisten. Se ei soittele katsojan kieliä niin kuin jokin muu genrensä edustaja (Shawshank Redemption) tai tarjoa jännitystä ja täpäriä tilanteita (Pako Alcatrazista). Papillon on, kuten lajityypin klisee kuuluu, kertomus ihmismielen kaipuusta vapauteen ja sen loputtomasta halusta täyttää kaipuunsa. Papillon on myös hyvin hallittu elokuva. Se ei pidä kiirettä, se ei kosiskele yleisöä, se ei antaudu itsetietoiselle kikkailulle muutoin kuin silloin kun siihen on syytä. Toteavan realismin sisään on nimittäin kätketty myös pari vaikuttavaa unijaksoa, joissa visuaalisuus saa luvan irrotella. Steve McQueen ja Dustin Hoffman täydentävät päärooleissa hyvin toisiaan. Varsinkin edellinen osoittaa osaamistaan komeasti. Elokuvan lopussa, kun pakoon lopulta päästään, kaikki muuttuu melkein fantastiseksi, mikä vain tehostaa vankilaolojen karuutta ja armottomuutta.

Sotalordi (The War Lord, 1965) on toista maata. Hollywoodilaiseen keskiaikaan sijoittuvassa ritaridraamassa Charlton Hestonin esittämä pikkukylän uusi herra himoitsee yhtä kylän neitsykäisistä. Kristilliset ja pakanalliset tavat, lait ja moraali iskevät yhteen, kun isäntä käyttää ensiyön oikeuttaan. Vaikka elokuva yrittääkin näyttää aikakauden aiempaa realistisemmin ja raadollisemmin, on se silti aikamoista seikkailukirjakuvitusta. Voin hyvin kuvitella, että Monty Pythonin miehet olivat katselleet tätä Holy Grailiansa tehdessään. Aikamoista jöpötystä ja larppausta; näkyy että taustalla on näytelmä. Lopussa sentään saadaan ihan mallikas taistelu.

Marc Forster: Risto Reipas ja Nalle Puh

Disney on viime aikoina tehnyt hurjan paljon näyteltyjä uusioversioita vanhoista elokuvistaan. Animaatioiden uustulkinnoista ainoa näkemäni on 101 dalmatialaista (lasketaanko sitä edes tähän joukkoon, kun se tehtiin niin kauan sitten?). Maija Poppasen jatko-osa oli yllättävän hyvä. Entäs sitten tämä Christopher Robin, joka tekee Nalle Puhille saman kuin Spielbergin Hook teki Peter Panille (ei Disneyn vaan alkuperäiselle Barrie versiolle)? Tarinassa Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi, ei vain iältään vaan myös hengeltään – mikä tarkoittaa rahan ajattelemista, työntekoa ja muuta alleviivaavan harmaata kurjistelua.

Menneisyyden mielikuvitusystävät (tai harhat!) alkavat kuitenkin palailla. Nalle Puh löytää nimittäin tiensä reaalimaailmaan fantasiahehtaariltaan. Elokuvan suuri virhe minusta onkin juuri se, että Puolen hehtaarin metsän väki näyttäisi elokuvan mukaan olevan olemassa objektiivisessa todellisuudessa eikä vain Christopherin mielessä, mikä tulkinta on yksi alkuperäisten Nalle Puh -tarinoiden viehätyksen avaimista. Nyt mielikuvituksen voima vaihtuu ehdottomaan fantasiaan. Samahan tapahtui myös Hookissa. Nyt tuloksena on jonkinlainen Disneyn tunnelaukaisimiin (eli itkunkäynnistäjiin) kytketty versio Ystäväni Harveystä. Kyse ei ole enää sisäisen lapsen ja viattoman olemassaolon löytämisestä vaan taantumisesta.

Risto Reipas ja Nalle Puh (2018) näyttää hyvältä. Vanha Lontoo on yhtä stereotyyppistä tunnelmointia, vaikka cgi-miljöö ei oikesti koskaan ole kovin vaikuttavaa. Todelliset Englannin maisemat sen sijaan näyttävät ihan yhtä kauniilta kuin aina. Elävät pehmoeläimet ovat taidokkaasti tehtyjä. Niissä on luonnetta enemmän kuin monessa ihmishahmossa, kuten sanonta kuuluu. Ewan McGregor hoitaa hommansa kyllä kunnialla, ei kummempaa.

Ei sillä ettenkö olisi elokuvan kanssa samaa mieltä. Aikuisuus on aika paskamaista pelleilyä. En vain ehkä ole samaa mieltä elokuvan tekijöiden kanssa. Ei ole oikein vajota turvafantasioihin, jotta joku ahneempi voi tienata sillä.

Anthony Minghella: Päämääränä Cold Mountain. Tim Burton: Big Fish

Anthony Minghellan Päämääränä Cold Mountain (Cold Mountain, 2003) epookkidraama Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta. Se perustuu Charles Frazerin romaaniin (1997). Sota erottaa nuorenparin, nainen jää opettelemaan tilanhoitoa kotipuoleen ja rintamalla loukkaantunut mies etsii tietä takaisin tämän luokse. Parasta koko elokuvassa on sen silkka kokoluokka. Vaikka juoni ei sinänsä ole erityinen, on tarina niin eeppinen, monipolvinen ja täynnä vahvoja hahmoja, että sen etenemistä seuraa nautinnolla. Se soittelee tunnenuotteja melko rankalla otteella, mutta tekee sen niin tyylikkäästi, että en jaksa välittää. Ainakaan sisällissotaa ei kuvata niin romanttisena kuin amerikkalaiset sen yleensä näkevät. Renee Zellweger sai roolistaan Oscarin, mutta olisin ollut valmis antamaan Nicole Kidmanillekin omansa. Philip Seymour Hoffman on muuten vain mainio irstaana hengenmiehenä. Kirjanpidon mukaan olen nähnyt tämän 13 vuotta sitten, mutta se ei ole jättänyt minkäänlaista muistijälkeä; olin silloin kyllä työtön ja masentunut, mikä selittänee jotain.

Tim Burtonin ajatellaan yleisesti menettäneen kykynsä tehdä vaikuttavaa elokuvaa. Hänen viimeisenä onnistumisenaan kai pidetään elokuvaa Big Fish, joka perustuu Daniel Wallacen romaaniin (1998). Se on fantasiaan kallellaan oleva kasvukertomus, jossa kuolemansairaan miehen aikuinen poika käy läpi isänsä hänelle kertomia tarinoita. Ja niitä riittää. Kaikessa on vähintään reilusti ylimääräistä koristelua, mutta paljonko niissä on oikeasti totta? Kuka isä oikeasti olikaan? Ewan McGregor esittää isää itsevarmasti virnuilevana nuorna miesnä, Albert Finney puolestaan kuolevana patuna. Itsevarmuus johtuu isän mukaan siitä, että hän poikana näki (noidan sokeassa silmässä), kuinka hän tulisi kuolemaan. Tämänkin olen nähnyt aiemmin, 16 vuotta sitten, minkä muistan oikein hyvin. En tykännyt silloin, koska varmaan pidin Big Fishiä liian viihteellisenä. Nyt olen suopeampi, hyvä tarina tosiaan voittaa faktat.

Anthony Mann: Telemarkin sankarit

Brittiläinen Norjaan sijoittuva elokuva, jonka ohjaaja ja pääosan esittäjä ovat amerikkalaisia:

Norjalaisen vastarintataistelija Knut Haukelidin muistelmiin pohjautuva elokuva Telemarkin sankarit (The Heroes of Telemark, 1965; ohj. Anthony Mann) kertoo mainostekstien mukaan siitä, miten sankarilliset norskit estivät natseja rakentamasta ydinpommin toisessa maailmansodassa. Tarinan heeros on Oslon yliopiston professori, jota esittää Kirk Douglas. Hän lähtee vastarintaliikkeen tunturihaukkojen kanssa estämään natseja valmistamasta raskasta vettä norjalaisella tutkimuslaitoksella ja raijaamasta sitä laivalla Saksaan. Kaikki on vähän simppelimpää, vähän mustavalkoisempaa kuin oikeasti, mutta yllättävän moniulotteiseksi elokuva lopulta kuitenkin muodostuu, etenkin kun ottaa huomioon valmistusajan ja jenkkiyhteydet. Toki Douglas ei koskaan ole ollut ihan perusjenkki.

Ihan elokuvallisiakin arvoja on – pitkä hiljanen jakso, jossa sissipartio etenee vyötäröä myöten hangessa, laskeutuu vuonon seinämää köysillä ja hiipii tuotantolaitokseen natsien selän takana on vaikuttava. Samoin sitä seuraava pommitusjakso. Suomalaisesta näkökulmasta harmittaa se, että Norja saa esiintyä itsenään tässä elokuvassa, kun Suomen osaksi tuli Hollywoodin talvisodassa näyttää ihan studio-Alpeilta (Ski Patrol, 1940).

Jaume Collet-Serra: House of Wax. Jim Gillespie: Venom

House of Wax (2005) on löyhä uusintafilmatisointi vuoden 1953 elokuvasta, joka oli löyhä uudelleen filmatisointi vuoden vuoden 1933 elokuvasta. Aluksi ollaan hämmentävän kaukana lähdemateriaalista. Vanhempien kaimojen goottilaiset sävyt ovat vaihtuneet teinislasheriksi, jossa joukko futispeliin matkaavia keskenkasvuisia (mm. Paris Hilton jolla on stripatessaankin lumovoimaa yhtä paljon kuin oksalla) jumittuu Amerikan Mikkeliin, josta löytyy vahakabinetti. Paikalliset punaniskat, vahakabinetin hulluksi tulleen emännän kaksospojat, nappaavat tervehenkisemmän nuorison osaksi taideprojektiaan. Mistään merkkielokuvasta ei ole kyse, mutta paljon odotuksia paremmasta. Kuvamaailma on tyylikäs, ja gorea on kivasti. Vahanukkeaihe laajenee kekseliäästi. Moottorisahoja ei nähdä, mutta erään Texasiin sijoittuvan sarjan vibat ovat vahvat.

Venom (2005) on myös eräänlainen pikkukaupunki-slasher, mikä ei ole yllättävää, sillä ohjaaja Jim Gillespie ja tuottaja Kevin Williamson olivat jo aiemmin tehneet yhdessä Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvan. Nuoriso pohdiskelee, pitäisikö jäädä mätänemään kylille vai muuttaa kunnon ympyröihin, ja yhtäkkiä voodoo-mummolta karkaa kolarissa taikakärmeksiä. Jotka ottavat kuolleen automekaanikon valtaansa. Koska ne ovatkin oikeasti pahoja henkiä. Tulos on yllätyksetön joskin genretietoinen tusinateos. Ongelma on jo käsikirjoituksessa, vaikka se sisältääkin muutamia nokkelia oivalluksia. Yhdelläkään näyttelijällä ei ole karismaa, mikä korostaa kaiken mitättömyyttä. Ei Venomkaan huono olo, melko keskinkertainen vain.

Mark Tonderai: House at the End of the Street. Mark Atkins: Alien Origin

House at the End of the Street (2012) on sitten paljon modernimpaa subgenreä. Semmoista missä katsojalle vihjataan yliluonnollisesta pahasta, jonka ääressä sitten fiilistellään ja jonka varjolla on helppo tehdä muutama (kymmenen) hyppysäikkyä. Kamera on levoton – pyörii, tärisee – editointi on levotonta – leikkaa nopeasti, hidastelee & kiihdyttelee – mikä kaikki yrittää peitellä käsikirjoituksen puutteita (dialogi varsinkin osaa olla teennäistä). Onneksi Jennifer Lawrencen läsnäolossa on voimaa (joka saattaa ylittää hänen näyttelijänkykynsä). Tarinassa äiti ja tytär muuttavat taloon, jonka naapurissa vanhempansa murhannut nuori nainen asuu lukittuna kellarissa ja veljensä hoidokkina. Elokuva lähinnä teeskentelee olevansa kauhua, jonka mielestä pelottavaa ovat tukka naamalla tönöttävät naiset ja jousistaccatot. Myönnän silti, että tarinan käänne pääsi yllättämään, joskin sen jälkeen juttua venytettiin ihan liian kauan.

Mark Atkinsin ohjaama The Asylum -tuotanto Alien Origin (2012) laskee riman sitten maantasalle. Sen olemassa ololle ei ole olemassa muuta syytä kuin rahastaa alien-sanalla. Käsivaravideokamera seuraa Belizen erikoisjoukkojen harhailua viidakossa. Siinä se sitten onkin. Keskeltä viidakkoa löytyy vene josta löytyy muistikortti jossa on kuvia merenelävistä ja rupista tietokonegrafiikkaa, joka ilmeisesti on merkki avaruusolennoista. Jos tykkää katsella kurkkusalaatin värisiä äijiä pusikossa, tämä on ihan jees. Niitä elokuvia joita hipsterit kahdenkymmenen vuoden päästä fiilistelevät housut pullottaen.

Brian Yuzna: Faust: Love of the Damned. Stuart Gordon: King of the Ants

Kun amerikkalainen kauhuohjaaja siirtyy tekemään elokuvaa yhdessä Katalonian television kanssa, odotukset eivät ole kovin korkeat. Ja jos pohjamateriaalina on supersankarisarjakuva... Ei tosiaan tiedä mitä pitäisi odottaa, kun aloittaa Brian Yuznan vuoden 2000 elokuvan Faust: Love of the Damned. Tarina alkaa siitä, kun poliisi ja terapeutti yrittävät selittää katatonisen miehen tekemiä rituaalimurhia. Lopulta mies alkaa puhua. Rikollisjengi tappoi hänen rakkaansa. Sitten paholaismainen kulttijohtaja tekee hänen kanssaan diilin: sielu vaihtokauppana Wolverine-kynsistä. Peruskauraa. Irtopäitä nähdään, verta roiskuu, ja kun rosmot on tapettu, paholainen panee tappamaan lisää. Mies kieltäytyy, haudataan elävältä ja hänestä tulee viitassa viilettävä oneliner-batman. Mark Frost pääosassa näyttelee yli tavalla, josta tulee mieleen Jeffrey Combs. Tämäkin on mukana, tavattoman harmaassa poliisin roolissa. Elokuva etenee todennäköisesti sarjakuvaa mukaillen, mikä tekee Faustin kerronnasta nykivää. Yuznalla on kyllä visiota ja yksittäiset kuvat ovat tehokkaita ja parhaimmillaan pirun hauskoja. Välillä elokuva käy hurjilla kierroksilla.

Yuznan vanha tekijätoveri Stuart Gordon ohjasi vuonna 2003 genrerajatapauksen King of the Ants. Se ei oikein tiedä, olisiko rikosleffa vai yrittäisikö olla vähän kallelaan kauhuun. Tyhjäntoimittaja ajautuu isojen poikien pelikentälle ja saa itselleen tappokeikan. Sitten hommat laskevat alleen ja kaveri lukitaan vajaan keskelle aavikkoa, missä hänen päällään pelataan päivittäin golfia. Tuloksena on pimeitä hallusinaatioita ja groteskeja kohtauksia. Vielä sittenkin tarinassa riittää mutkia ja käänteitä – se jopa hieman hajoaa ja menettää painokkuuttaan. King of the Ants on The Asylumin tuottama, ja sen estetiikassa on pienen budjetin viehättävyyttä. Roskasta ei kuitenkaan ole kyse, mikä on oikeastaan hieman yllättävää. Käsivarakamera ja nuhruinen kuva lisäävät elokuvan viehätystä. Elokuvan on käsikirjoittanut romaaninsa pohjalta Charlie Higson, mikä lienee vaikuttanut etenkin dialogin iskevyyteen. Gordonin ohjaus pysyy pääosin koossa vakuuttavasti, joskin elokuvan loppupuoli etenee turhan nopeasti.

Alex Chandon: Cradle of Fear. S. Craig Zahler: Bone Tomahawk

Cradle of Fear (2001) on sitä itseään. Vilkkuvaloiset vaaleanpunaiset kengännauhani ovat maksaneet enemmän ja ovat vaikuttavammat kuin tämä elokuva. Teinigoottimetallibändi Cradle of Filth on mukana menossa, etenkin nokkamies Dani Filth, mikä lienee ainoa syy, miksi elokuva muistetaan. Se on erittäin löyhästi toisiinsa sidottujen typerien ja laahaavien episodien ketju, joka muistuttaa pornoelokuvaa rakenteeltaan. Yhä uudestaan tuodaan kuviin uusi pari, jonka ympärille yritetään tehdä tylsää ja huonosti näyteltyä tarinaa, kunnes päästään siihen ainoaan asiaan, jota katsojat haluavat nähdä. Tässä tapauksessa splatteriin. Läträysideat ovat kyllä hyviä, mutta lattea digivideokuva ja Amigalla tehdyt tehosteet eivät jaksa edes naurattaa.

Bone Tomahawk (2015) on sitten ihan muuta. Se ei oikeastaan edes kuulu tähän sarjaan, koska se ei ole kauhua eikä missään nimessä pökäle. Bone Tomahawk on hyvin perinteinen western. Joukko miehiä lähtee pelastamaan muutamaa kaapattua intiaaneilta. Mikä tekee elokuvasta erityisen mainion dialogin (etenkin Richard Jenkinsin hahmo) ja napakan ohjauksen lisäksi ovat juuri intiaanit. Kyseessä on luolassa asuva, naisensa torsoiksi silpova kannibaalien heimo, joka muistuttaa enemmän Predator-elokuvien saalistajaa kuin ainuttakaan Amerikan alkuperäiskansaa. Tappokohtaukset ovat verisiä ja raakoja ja tunnelma on harvinaisen tiivis. Odotan lukemattomia huonoja jatko-osia, joissa heimon mytologiaa laajennetaan naurettavuuksiin.