Chang Yoon-hyun: Tell Me Something. Andrew Lau: Kaksintaistelu
Chang Yoon-hyunin ohjaama Tell Me Something (텔 미 썸딩, 1999) on korealainen rikoselokuva. Poliisi jahtaa sarjamurhaajaa, joka paloittelee uhrinsa kirurgisen tarkasti ja jättää palaset löydettäväksi julkisilta paikoilta. Uhrien yhdistäväksi tekijäksi löytyy nainen, jonka entisiä kumppaneita kaikki ovat olleet. Tarina ei ole erityinen, etenkään valmistusajankohdalleen, mutta kylmä ja synkkä tunnelma korvaavat paljon. Elokuva on intensiivinen ja sen hahmot inhimillisiä – lukuun ottamatta tietysti murhaajaa. Loppupuolella kerronta hieman herpaantuu, kun kuviin alkaa tulla lainoja kauhuelokuvan puolelta. Tyylipisteitä lähtee siitäkin, että tarinan huippukohdissa soivat sekä Nick Caven "Red Right Hand" että Shostakovichin jazzsarjan valssi vieläpä kai samana levytyksenä kuin Kubrickin Eyes Wide Shutissa.
Aivan toista on hongkongilainen Andrew Laun ohjaama Kaksintaistelu (決戰紫禁之巔, 2000). Gu Longin romaaneihin perustuva elokuva on yhtä aikaa tyylikäs wuxia-elokuva ja wuxia-elokuvan parodia. Lisäksi se on eräänlainen dekkari ja lainaa paljon esimerkiksi James Bondeista. Rastatukkainen keisarillinen agentti ryhtyy tutkimaan yhdessä keisarin siskon kanssa tulevaa kaksintaistelua kahden suuren miekkamestarin välillä. Elokuvan huumori on toisaalta hahmoissa, jotka leikittelevät genren perinteillä itselleen naureskellen. Toisaalta myös erikoisefektit, sekä tietokoneella että kuminauhalla tehdyt, ovat liioiteltuja ja tyyliteltyä pelleilyä. Kaksintaistelu sisältää paljon viihdyttävää ja kekseliästä, mutta todella nauttiakseen siitä pitäisi varmasti tuntea wuxiaa paremmin kuin minä. Uskon, etten todellakaan osannut lukea kaikkia nyansseja. Prinsessaa elokuvassa esittävä Zhao Wei muuten pyyhittiin olemattomiin kiinalaisesta Internetistä viime syksynä. Hän kuuluu niihin, jotka ovat "käyttäytyneet väärin", toisin kuin virallinen Kiina vaatii.
Aivan toista on hongkongilainen Andrew Laun ohjaama Kaksintaistelu (決戰紫禁之巔, 2000). Gu Longin romaaneihin perustuva elokuva on yhtä aikaa tyylikäs wuxia-elokuva ja wuxia-elokuvan parodia. Lisäksi se on eräänlainen dekkari ja lainaa paljon esimerkiksi James Bondeista. Rastatukkainen keisarillinen agentti ryhtyy tutkimaan yhdessä keisarin siskon kanssa tulevaa kaksintaistelua kahden suuren miekkamestarin välillä. Elokuvan huumori on toisaalta hahmoissa, jotka leikittelevät genren perinteillä itselleen naureskellen. Toisaalta myös erikoisefektit, sekä tietokoneella että kuminauhalla tehdyt, ovat liioiteltuja ja tyyliteltyä pelleilyä. Kaksintaistelu sisältää paljon viihdyttävää ja kekseliästä, mutta todella nauttiakseen siitä pitäisi varmasti tuntea wuxiaa paremmin kuin minä. Uskon, etten todellakaan osannut lukea kaikkia nyansseja. Prinsessaa elokuvassa esittävä Zhao Wei muuten pyyhittiin olemattomiin kiinalaisesta Internetistä viime syksynä. Hän kuuluu niihin, jotka ovat "käyttäytyneet väärin", toisin kuin virallinen Kiina vaatii.
Kim Sung-sun: Soturi. Kim Young-jun: Bichunmoo – tanssivat miekat
Kim Sung-sun ohjaama Soturi (무사,2001) on kaikin puolin tyylipuhdas epookkielokuva. Lähes kolmituntinen mutta hämmästyttävän vähärönsyinen elokuva sijoittuu 1300-luvun Kiinaan, kun mongolien Yuan-dynastia oli menettämässä valtansa kiinalaisten Ming-dynastialle. Tositapahtumiin perustuva mutta muuten täysin fiktiivinen kertomus seuraa väijytykseen joutuvan korealaislähetystön matkaa kotiin läpi Pohjois-Kiinan autiomaan. Matkan aikana he pelastavat Ming-prinsessan mongoleilta ja yrittävät henkensä uhalla (ja usein myös hinnalla) toimittaa tämän turvaan omiensa luo. Elokuvan hahmokatras on lavea ja monipuolinen. Jokaisella tuntuu olevan omat inhimilliset ongelmansa ja sisäiset ristiriitansa mutta niitä ei korosteta liikaa. Monesta tarinan henkilöstä alkaa välittää. Monet taistelukohtaukset ovat eeppisen komeita ja väkivaltaisia mutta niissä myös näkyy ja tuntuu ihmisten hätä ja pelko. Ulkoisestikin Soturi on vaikuttava. Puvustus ja lavastus ovat käsittääkseni historiallisesti tarkat, ja hahmot puhuvat kukin omaa kieltään.
Samoihin historiallisiin aikoihin sijoittuu myös Kim Young-junin ohjaama Bichunmoo –tanssivat miekat (비천무, 2000), mutta sen tyylilaji on aivan toinen. Bichunmoo on fantastinen miekkailuelokuva, jonka ytimessä on klassinen kielletyn rakkauden ja katkeroitumisen tarina, hieman Humisevan harjun tapaan. Erisäätyiset lapsuudenrakastetut ajetaan erilleen. Toinen on mongolikenraalin tytär, josta on tulossa aatelisen vaimo, toinen paljastuu kyseisen kenraalin murhauttaman miekkamestarin jälkeläiseksi. Kim Hye-rinin sarjakuvaan perustuva elokuva on tyyliteltyä patsastelua, näennäisestä epookkiudestaan huolimatta syvällä popkulttuurin kuvastossa. Veri lentää esteettisesti, kamera heiluu ja keinuu, ja musiikki vaihtoi teknorytmeihin ja sähkökitaraan aina kun taistelu alkaa. Bichunmoo on perusvarma lajityyppinsä edustaja, minkä lisäksi se on iso ja näyttävä, mikä saattaa hyvinkin nostaa sen päätä korkeammalle.
Samoihin historiallisiin aikoihin sijoittuu myös Kim Young-junin ohjaama Bichunmoo –tanssivat miekat (비천무, 2000), mutta sen tyylilaji on aivan toinen. Bichunmoo on fantastinen miekkailuelokuva, jonka ytimessä on klassinen kielletyn rakkauden ja katkeroitumisen tarina, hieman Humisevan harjun tapaan. Erisäätyiset lapsuudenrakastetut ajetaan erilleen. Toinen on mongolikenraalin tytär, josta on tulossa aatelisen vaimo, toinen paljastuu kyseisen kenraalin murhauttaman miekkamestarin jälkeläiseksi. Kim Hye-rinin sarjakuvaan perustuva elokuva on tyyliteltyä patsastelua, näennäisestä epookkiudestaan huolimatta syvällä popkulttuurin kuvastossa. Veri lentää esteettisesti, kamera heiluu ja keinuu, ja musiikki vaihtoi teknorytmeihin ja sähkökitaraan aina kun taistelu alkaa. Bichunmoo on perusvarma lajityyppinsä edustaja, minkä lisäksi se on iso ja näyttävä, mikä saattaa hyvinkin nostaa sen päätä korkeammalle.
Richard Attenborough: Gandhi
On eräitä elokuvia, jotka mielessäni assosioituvat hyvin vahvasti johonkin tiettyyn päivään tai juhla-aikaan. Pääsiäiseen yhdistyy parikin elokuvaa mutta vahvimmin Richard Attenborough'n Gandhi (1982). Näin sen lapsena pääsiäisaikaan; Elonetin mukaan olen ollut tuolloin ekaluokkalainen. En tietenkään ymmärtänyt paljoakaan siitä, mutta elämys oli siltikin voimakas. Hieman liioitellen sitä voisi sanoa jopa käänteentekeväksi. Yhä edelleen aina kun mietin omaa pasifismiani tai vaikkapa suhtautumistani sotaan ja asevoimiin (mitä ikävä kyllä näinä aikoina tapahtuu melko usein), mieleeni palaa yksi Gandhin kohtaus: se miten suolakaivoksen porteilla yhä uudet ja uudet intialaisten rivit lyödään maahan mutta yksikään heistä ei nouse vastarintaan tai lyö takaisin. Elokuvassa olisi monta muutakin vastaavaa, nyt katsottuna vaikuttavampaakin kohtaa, mutta tuo yksi on muodostunut jonkinlaiseksi avainkohtaukseksi minulle.
Attenborough'n Gandhia voisi tietenkin jälkiviisaana kritisoida muutamistakin asioista, mutta se ei vähennä sen merkitystä ja saavutuksia elokuvana. Nimihenkilöstä rakennetaan lähes messiaaninen, pyhimysmäinen hahmo, mitä hän ei tietenkään ollut – mutta idealisoitu kuva on vaikuttava, se suorastaan kehottaa seuraamaan itseään. Kyllä me ideaaleja tarvitsemme.
Attenborough'n Gandhia voisi tietenkin jälkiviisaana kritisoida muutamistakin asioista, mutta se ei vähennä sen merkitystä ja saavutuksia elokuvana. Nimihenkilöstä rakennetaan lähes messiaaninen, pyhimysmäinen hahmo, mitä hän ei tietenkään ollut – mutta idealisoitu kuva on vaikuttava, se suorastaan kehottaa seuraamaan itseään. Kyllä me ideaaleja tarvitsemme.
Joe Dante: Ulvonta. Philippe Mora: The Howling II: Your Sister is a Werewolf
Vuonna 1981 ilmestyi useampikin merkittävä ihmissusielokuva. Joe Danten ohjaama, Gary Bradnerin romaaniin perustuva Ulvonta (The Howling) on kenties paras niistä. Se itse asiassa hyötyisi siitä, ettei katsoja tietäisi aluksi lainkaan katsovansa ihmissusijuttua – mutta minkäs teet kun nimikin on tuommoinen. Tv-toimittaja Karen White houkutellaan syrjäiseen paikkaan, jossa hänen kimppuunsa hyökätään. Poliisit ehtivät väliin, mutta tapauksessa on jotain hyvin kummaa... Synkistä lähtökohdista huolimatta Ulvonta on hauska elokuva. Se ei ota itseään liian vakavasti vaan leikittelee genren klišeillä, viittailee alan klassikoihin koko ajan ja sisältää muutaman mainion cameon. Karen lähtee hoitamaan traumaansa syrjäiselle leirille, joka on täynnä eriskummallisia hahmoja – ja jonka lähistöllä liikkuu susia. Hahmot ja tarinankuljetus ovat niin kiehtovia, että ei haittaa ollenkaan odottaa ihmissusia elokuvan puoliväliin. Ja sitten kun muodonmuutokset alkavat, Rob Bottinin efektit pääsevät loistamaan. Onhan Ulvonta tosi pöhkö elokuva, mutta se on sitä hyvin.
Ja sitten alkoi pukata jatko-osaa... Philippe Moran ohjaama The Howling II: Your Sister Is a Werewolf (1985) on juuri niin campia kuin sen alaotsikko lupaakin. Jo ensimmäisen vartin aikana saadaan uuden aallon punkkareita, Christopher Lee sairaan nopeissa aurinkolaseissa ja kiljuvaa naista takaa ajava POV-kamera. Onneksi tarjolla on myös irtoraajoja, tekoverta ja spitaalista karvakäsirekvisiittaa. Tarina seuraa ykköselokuvan Karenin veljeä, joka jahtaa ihmissutten kuningatarta Transylvaniassa. Ihmissudet tosin muistuttavat enemmänkin roolipelaavien turrien seksikulttia. Ollaan siis hyvin syvällä roskaviihteen hetteikössä, missä kalkkunat kasvavat.
Ja sitten alkoi pukata jatko-osaa... Philippe Moran ohjaama The Howling II: Your Sister Is a Werewolf (1985) on juuri niin campia kuin sen alaotsikko lupaakin. Jo ensimmäisen vartin aikana saadaan uuden aallon punkkareita, Christopher Lee sairaan nopeissa aurinkolaseissa ja kiljuvaa naista takaa ajava POV-kamera. Onneksi tarjolla on myös irtoraajoja, tekoverta ja spitaalista karvakäsirekvisiittaa. Tarina seuraa ykköselokuvan Karenin veljeä, joka jahtaa ihmissutten kuningatarta Transylvaniassa. Ihmissudet tosin muistuttavat enemmänkin roolipelaavien turrien seksikulttia. Ollaan siis hyvin syvällä roskaviihteen hetteikössä, missä kalkkunat kasvavat.
Philippe Mora: Suden huuto. Hope Perello: Howling VI – The Feaks
Philippe Mora jatkoi Howlingien parissa sarjan kolmannessa osassa Suden huuto (The Marsupials, 1987). Se tekee klassisen kauhusarjatempun ja siirtyy uusiin maisemiin. Tällä kertaa ihmissusia alkaa näkyä Neuvostoliitossa ja Australiassa, johon elokuva suurelta osin sijoittuu. Parasta on, että elukat ovat kehittyneet siellä aivan omaan suuntaansa – niistä on tullut pussieläimiä. Howling III tekee pilkkaa itsestään, kauhugenrestä ja elokuvista muutenkin. Tarinassa kuvataan kuuluisan ihmissusisarjan kahdeksatta osaa, jonka on ohjaamassa kovin Hitchcockin oloinen mies. Elokuvaan tietenkin palkataan ihka oikea ihmissusi. Monen mutkan kautta päästään takamaille kokonaisen ihmispussihukkaheimon pariin ja nähdään yksi synnytyskin, joka lähestyy kehokauhua. Ollaan siis vahvasti kalkkunaosastolla jälleen. Efektit ovat karussa halpuudessaan kuitenkin jossei parempia kuin edellisessä osassa niin ainakin viihdyttävämpiä. Valitettavasti hauskan aloituksen elokuvan suunta katoaa ja se muuttuu koko ajan laahavammaksi. Loppujen lopuksi Howling III on vain hemmetin tylsä.
Kolmososassa alkanut ihmissusia sympatisoiva henki jatkui Hope Perellon ohjaamassa sarjan kuudennessa elokuvassa. Suoraan videolla julkaistu Howling VI – The Freaks (1991) sijoittuu jonnekin Yhdysvaltain aavikonlaitaan, pikkukylään jonne saapuu perä perää mystinen britti ja tivoli. Jälkimmäisen mukana kulkee valikoima erilaisia luonnonoikkuja sekä omistaja, jonka nimi Harker paljastaa välittömästi, minkälaatuisesta olennosta hänessä on kyse. Ja löytyyhän se ihmissusikin lopulta, joskin se muistuttaa enemmän katuojasta herännyttä hevaria kuin sutta. Elokuva on paremman näköinen kuin budjetin perusteella pitäisi olla, mutta se on myös erittäin epätasainen ja hukkailee toistuvasti punaisen lankansa.
Kolmososassa alkanut ihmissusia sympatisoiva henki jatkui Hope Perellon ohjaamassa sarjan kuudennessa elokuvassa. Suoraan videolla julkaistu Howling VI – The Freaks (1991) sijoittuu jonnekin Yhdysvaltain aavikonlaitaan, pikkukylään jonne saapuu perä perää mystinen britti ja tivoli. Jälkimmäisen mukana kulkee valikoima erilaisia luonnonoikkuja sekä omistaja, jonka nimi Harker paljastaa välittömästi, minkälaatuisesta olennosta hänessä on kyse. Ja löytyyhän se ihmissusikin lopulta, joskin se muistuttaa enemmän katuojasta herännyttä hevaria kuin sutta. Elokuva on paremman näköinen kuin budjetin perusteella pitäisi olla, mutta se on myös erittäin epätasainen ja hukkailee toistuvasti punaisen lankansa.
Steven Spielberg: E. T.. Hook – kapteeni Koukku
E. T. (1982) tuntuu jakavan mielipiteitä aika jyrkästi. Toisille se nostalginen, kaikin puolin ihana kertomus ihmispojan ja söpön avaruusolennon ystävyydestä. Toisille taas ärsyttävän siirappinen ällöily ruttuisen pikkumummon näköisestä pseudojeesuksesta. Itse olen ollut taipuvainen kuulumaan jälkimmäiseen joukkoon, vaikka en ole edes koko elokuvaa nähnyt aikoihin. Nyt niin kuitenkin tein ja ainoassa oikeassa seurassa eli kahden alakoululaisen kanssa. Ja on pakko myöntää erheensä: onhan E. T. aika hyvä. Toki se on myös hyvin sentimentaalinen ja laskelmoitu mutta ei ollenkaan niin kylmällä ja loukkaavalla tavalla kuin moni muu. Uskon että Spielbergillä on ollut sydän mukana projektissa. Katsottu versio tosin on vuoden 2002 retusoitu laitos, joka on saanut paljon parjausta osakseen. Eipä ohjaaja itsekään taida sitä suuremmin enää arvostaa. Vaan ei sekään ole maineensa veroinen – cgi-täydennykset ovat yleensä hyvällä maulla tehtyjä ja kuuluisat poistetut käsiaseet ovat aivan samantekeviä.
Puhdasta nostalgiaa minussa sen sijaan herättää vuoden 1991 Hook – kapteeni Koukku. Se oli varmasti yksi oleellisimpia elokuvakokemuksiani alakoululaisena. Ajatus Peter Panista, joka onkin kasvanut aikuiseksi ja unohtanut aikansa Mikä-mikä-maassa, oli ja on yhä kiehtova. Sen elokuva pohjustaakin hienosti. Kun Hook siirtyy fantasiamaailmaan, sekin vielä toimii. Tarina rullaa, kaikki näyttää komealta, satu hengittää... Mutta sitten jotain tapahtuu. Kun kadonneet pojat tulevat mukaan kuvioihin, vajotaan syvälle semmoiseen ysärisuohon, joka ei paljon naurata. Jos elokuvasta olisi leikattu edes parikymmentä minuuttia pois... Tai ehkä oikeammin: Spielberg joutui leikkaamaan alkuperäisestä visiostaan liikaa, jotta lopputulos tällaisenaan täysin toimisi. Mutta en voi olla Hookille vihainen, en osaa olla objektiivinen. Sitä paitsi Dustin Hoffman on niin vetävä nimiroolissa.
Puhdasta nostalgiaa minussa sen sijaan herättää vuoden 1991 Hook – kapteeni Koukku. Se oli varmasti yksi oleellisimpia elokuvakokemuksiani alakoululaisena. Ajatus Peter Panista, joka onkin kasvanut aikuiseksi ja unohtanut aikansa Mikä-mikä-maassa, oli ja on yhä kiehtova. Sen elokuva pohjustaakin hienosti. Kun Hook siirtyy fantasiamaailmaan, sekin vielä toimii. Tarina rullaa, kaikki näyttää komealta, satu hengittää... Mutta sitten jotain tapahtuu. Kun kadonneet pojat tulevat mukaan kuvioihin, vajotaan syvälle semmoiseen ysärisuohon, joka ei paljon naurata. Jos elokuvasta olisi leikattu edes parikymmentä minuuttia pois... Tai ehkä oikeammin: Spielberg joutui leikkaamaan alkuperäisestä visiostaan liikaa, jotta lopputulos tällaisenaan täysin toimisi. Mutta en voi olla Hookille vihainen, en osaa olla objektiivinen. Sitä paitsi Dustin Hoffman on niin vetävä nimiroolissa.
Elliot Silverstein: Mies hevosena. Robert Aldrich: Ulzana – verinen apassi
Elliot Silversteinin ohjaama Mies hevosena (A Man Called Horse, 1970) pyrkii olemaan ikään kuin kansatieteellinen kuvaus sioux-intiaaneista. Moni asia on kyllä ilmeisesti oikein (esimerkiksi iso osa dialogista on sioux-kielistä), toisaalta paljon on ihan keksittyäkin. Elokuva on valkoisten tekemä ja näkökulma on valkoisen päähenkilön, mutta intiaanit kuvataan kuitenkin hänen veroisinaan ihmisinä (joskin valkoinen mies osaa paremmin sotia). Tarinassa Amerikkaan metsästämään tullut brittiherrasmies joutuu siouxien kaappaamaksi. Hänet alennetaan ihmisestä hevoseksi, kunnes hän osoittaa arvonsa ja pääsee osaksi heimoa. Tunnetuin elokuvan kohtauksista on aurinkovala, initiaatioriitti, jossa britti ripustetaan roikkumaan rintakehänsä ihosta; kohtauksella on käsittääkseni totuuspohja, vaikkei siouxit ihan semmoista harrastaneetkaan. Siinä lähestytään melkein eksploitaatioelokuvan estetiikkaa, joka välähtelee välillä muutenkin paljon perinteisempien Hollywood-länkkärikuvien seassa.
Robert Aldrichin Ulzana – verinen apassi (Ulzana's Raid, 1974) ponnistaa sekin perinteisestä lännenelokuvasta (Fordin perintö on vahvasti läsnä) omille teilleen. Joukko sotilaita lähtee jahtaamaan pientä apassiryhmää, joka tappaa mennessään uudisasukkaita. Mukana retkellä on vanha ratsuväen upseeri ja kokematon luutnantti. Matkalla kohtaavat idealismi, realismi ja nihilismi, kun nuoren luutnantin kristilliset ihanteet kohtaavat paitsi apassien myös omien miesten väkivaltaisuuden. Samalla nostavat päätään myös rasismi ja ajatukset valkoisen miehen ylivertaisuudesta. Elokuva sinänsä ei asetu kenenkään puolelle, vaan osoittaa puutteet ihan jokaisessa. Kaiken taustalla puhaltavat Vietnamin sodan tuulet. Pienimuotoisesta ja suoraviivaisesta tarinasta kasvaa monitasoinen ja komea elokuva. Ainoa valituksen aihe on ihan liian hilpeä musiikki.
Robert Aldrichin Ulzana – verinen apassi (Ulzana's Raid, 1974) ponnistaa sekin perinteisestä lännenelokuvasta (Fordin perintö on vahvasti läsnä) omille teilleen. Joukko sotilaita lähtee jahtaamaan pientä apassiryhmää, joka tappaa mennessään uudisasukkaita. Mukana retkellä on vanha ratsuväen upseeri ja kokematon luutnantti. Matkalla kohtaavat idealismi, realismi ja nihilismi, kun nuoren luutnantin kristilliset ihanteet kohtaavat paitsi apassien myös omien miesten väkivaltaisuuden. Samalla nostavat päätään myös rasismi ja ajatukset valkoisen miehen ylivertaisuudesta. Elokuva sinänsä ei asetu kenenkään puolelle, vaan osoittaa puutteet ihan jokaisessa. Kaiken taustalla puhaltavat Vietnamin sodan tuulet. Pienimuotoisesta ja suoraviivaisesta tarinasta kasvaa monitasoinen ja komea elokuva. Ainoa valituksen aihe on ihan liian hilpeä musiikki.
Paolo & Vittorio Taviani: Isäni, herrani. Claude Berri: Katkeruuden lähde
Tavianin veljesten Isäni, herrani (Padre padroni, 1977) on yhtä aikaa hyvin rankka, kaunis, koskettava ja hauskakin elokuva. Se pohjautuu kielitieteilijä Gavino Leddan omaelämäkerralliseen romaaniin, jossa hän käy läpi suhdettaan isäänsä. Isä ottaa pojan lapsena koulusta ja pakotti paimentamaan lampaita kymmeneksi vuodeksi. Koulutus ja kasvatus annetaan kirjaimellisesti isän kädestä. Poika ei kuitenkaan suostu alistumaan vaan kaipaa enemmän, opiskelemaan ja sivistymään. Niistä löytyy myös kyky vastustaa tyranni-isää. Elokuva on vähäeleinen mutta tyylitelty ja moni-ilmeinen. Traagisuus voi aivan yllättäen vaihtua profaaniin, pieruvitsiä seuraa murha. Monenlaisen kerronnan keskellä on hämmästyttävää, että kyseessä on ollut alun perin televisioelokuva.
Katkeruuden lähde (Jean de Florette, 1986) on Claude Berrin ohjaus Marcel Pagnonin romaanin pohjalta. Oikeastaan sekä romaani että elokuva ovat kaksiosaiset, mutta nyt tyydyin vain ensimmäiseen. Tarina sijoittuu 1920-luvun Bretagneen, jossa isä ja poika havittelevat kuolleen naapurin maita (etenkin niillä sijaitsevaa lähdettä) itselleen. Valitettavasti talon perii kaupunkilainen lapsenlapsi, jolla on paljon ideoita tilan varalle. Elokuva alkaa melkeinpä veijaritarinana, kasvaa siitä jylhäksi historialliseksi draamaksi ja onnistuu kummankin tyylilajissa komeasti. Komealta se myös näyttää: kuvaus on maisemien veroista ja pääroolien mieskolmikko (Yves Montand, Gerard Depardieu ja etenkin Daniel Auteuil) tekee valloittavaa jälkeä.
Katkeruuden lähde (Jean de Florette, 1986) on Claude Berrin ohjaus Marcel Pagnonin romaanin pohjalta. Oikeastaan sekä romaani että elokuva ovat kaksiosaiset, mutta nyt tyydyin vain ensimmäiseen. Tarina sijoittuu 1920-luvun Bretagneen, jossa isä ja poika havittelevat kuolleen naapurin maita (etenkin niillä sijaitsevaa lähdettä) itselleen. Valitettavasti talon perii kaupunkilainen lapsenlapsi, jolla on paljon ideoita tilan varalle. Elokuva alkaa melkeinpä veijaritarinana, kasvaa siitä jylhäksi historialliseksi draamaksi ja onnistuu kummankin tyylilajissa komeasti. Komealta se myös näyttää: kuvaus on maisemien veroista ja pääroolien mieskolmikko (Yves Montand, Gerard Depardieu ja etenkin Daniel Auteuil) tekee valloittavaa jälkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti