Hearts in Suspension (University of Maine Press, 2016) on Stephen Kingin vähemmän tunnettuja kirjoja. Oikeastaan en ole valmis välttämättä edes pitämään sitä juuri Kingin teoksena, vaikka hänen nimensä kannessa onkin. Hänen käsialaansa on kyllä yli puolet sivumäärästä, ja hän on ikään kuin teoksen läpäisevä punainen lanka, mutta miellän tekijäksi enemmänkin sen toimittajan, Jim Bishopin.
Bishop on englannin kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori, joka siirtyi opettamaan Mainen yliopiston Oronon kampukselle vuonna 1966. Saman vuoden fukseihin kuului Stephen King. Itse asiassa King on muistellut, että hänen ensimmäinen oppituntinsa yliopistossa oli juuri Bishopin luento.
Kingin nimi kannessa on monen asian summa. Teos sai alkunsa hänen ei-fiktiivisten tekstiensä kokoelmana. Bishopin ajatuksena oli sillä tavoin juhlistaa Kingin yliopisto-opintojen alkamisen 50-vuotispäivää, mutta projekti osoittautui vaikeaksi toteuttaa monenlaisten julkaisuoikeusongelmien vuoksi. Se muotoutuikin lopulta aivan toiseen suuntaan.
Hearts in Suspensionin keskeisimmäksi aiheeksi nousee 1960-luvun lopun yhdysvaltalainen yliopistoelämä. Ajankohta oli suurten muutosten: oli Vietnamin sotaa ja rauhanaatetta, hippejä, mielenosoituksia, mellakoita joita poliisit yrittivät kukistaa väkivalloin, valtava määrä luovuutta. Samalla se oli myös aikansa nuorten ihmisenä kasvun aikaa, mikä helposti jää muistamatta populaarikulttuurin rakentaman sixties-myytin alle. Kingin vuosikurssi oli tämän myllerryksen myrskynsilmässä. Kansikuvassa näkyy tuleva menestyskirjailija nuorena miehenä keskellä mielenosoitusta.
Kirja avaa näkymän Vietnamin sodan Yhdysvaltoihin Stephen Kingin kautta, mutta näkökulma ja kertojanääni eivät suinkaan ole vain hänen. Hän on pikemminkin polttopiste, jonka kautta monien muidenkin katseet käyvät ja sitten levittäytyvät paljon laajemmaksi näkymäksi kuin mitä yksi ainoa ihminen kykenisi tarjoamaan.
Kirja alkaa Kingin pitkällä esseellä hänen opiskeluajoistaan. The Doorsilta nimensä lainanneessa tekstissä Five to One, One in Five hän käy fragmentaarisesti läpi muistikuviaan yliopistovuosien avainhetkistä. Hän paljastaa elämästään paljon henkilökohtaista, jota hän ei ole aiemmin käsitellyt julkisuudessa ja joka laajenee hänen käsittelyssään yleisemminkin hänen ikäpolveaan kuvaavaksi. Kingin kerronnassa on lämpöä ja ymmärrystä. Tekstistä henkii nöyrä kunnioitus muita nuo vuodet hänen kanssaan jakaneita hahmoja kohtaan.
Five to One, One in Five on aivan yhtä nautinnollista luettavaa kuin muutkin Kingin pitkät asiatekstit. Siinä Suomalainen lukija ei välttämättä ymmärräkään, miten paljon ja laadukasta ei-fiktiivistä kirjallisuutta King on uransa aikana tuottanut. Täällä tunnetaan hänen esseistään lähinnä novellikokoelmien esipuheet (joista Yön äänien on ehdoton klassikko). Niiden lisäksi ei ole julkaistu kuin Head Down (suom. Katse pallossa), joka täkäläisestä näkökulmasta on mahdollisimman kehno esimerkki, koska se käsittelee amerikkalaista juoniori-baseballia ja julkaistiin keskellä kauhu- ja fantasianovellien kokoelmaa, sekä melko tiivis teksti Batmanista (Batman Special -lehden numerossa 2/1988). Kingin jutusteleva, alati asiansa ympärillä vaelteleva mutta oivaltava tyyli suosii nimenomaan vapaamuotoista esseetä. Niistä pitäisikin ehdottomasti saada suomennosvalikoima, mutta oikeudet lienevät kalliit eikä Kingin suomalaiskustantaja Tammi varmaankaan ole valmis moiseen "epäkaupalliseen" yritykseen, kun kerran uusi romaani tulee joka tapauksessa vuosittain.
Kingin esseetä täydentää ja peilaa fiktiivinen mutta tosipohjainen ajankuva, pienoisromaani Hearts in Atlantis. Se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1999 samannimisessä kokoelmassa, joka suomennettiin typerästi kauhuyleisöä tavoitellen Pedon sydämeksi (itse kertomus puolestaan Pedon silmäksi). Hearts in Atlantis on Kingille harvinainen realistinen teksti, joka ei sisällä juuri lainkaan dramaattisia jännitystehoja. Se on ehkäpä hänen pitkistä kertomuksistaan eniten valtavirran kaunokirjallisuutta lähestyvä. Useinhan Kingin realistisetkin tarinat sisältävät jonkin kauhu- tai muuhun jännityskirjallisuuteen kallistuvan elementin, joka ei välttämättä suoranaisesti pilaa kokonaisuutta mutta tuntuu silti teennäiseltä (tuoreehkona esimerkkinä Tervetuloa Joylandiin -romaani, joka olisi paljon parempi avoimesti nostalgisena ajankuvana, ilman kummitusta ja lopputaistelua).
Hearts in Atlantis ei ole aivan napakymppi, ei aivan sitä mitä King todennäköisesti yritti sillä saavuttaa. Hän on sanonut halunneensa pitkään kirjoittaa 1960-luvun opiskelijaliikehdinnästä ja omasta ajastaan Mainen yliopistossa, muttei uskaltanut tarttua aiheeseen aiemmin. King mahdollisesti itsekin tiedosti, ettei hänen pienoisromaaninsa ollut riittävän hyvä sellaisenaan, joten hän sisällytti sen osaksi laajempaa kokonaisuutta, jolle kertomus lainasi nimensä. Kokoelma Hearts in Atlantishan rakentuu parista romaanimittaisesta kertomuksesta sekä muutamasta novellista, jotka liittyvät toisiinsa löyhästi.
Kun luin vuoden 1999 kirjan ensimmäisen kerran lukioikäisenä ja sittemmin itse yliopisto-opiskelijana, nimikertomus jäi minulle kertomuksista kaikkein etäisimmäksi. Se tuntui melkein kuin välisoitolta paljon kiehtovampien osien seassa. Ehkä se tuntuisi yhä – sitä edeltävä Low Men in Yellow Coats on niin vahva, että mikä tahansa sen jälkeen tuntuu lähinnä hengenvedolta. Tarina ei ole itsessään kovin erikoinen: joukko opiskelijoita sekoaa asuntolassaan korttipeliin, joka on turmella heidän opintonsa ja viedä heidät itsensä sitä myöten taistelemaan Vietnamiin. Ajankuva ja kertomuksen maailman rikkaus kuitenkin ovat kiehtovia; ne saavat paljon kaikupohjaa ja syvyyttä ympäröivistä teksteistä. Nimikertomuksen merkitys kirkastuu, kun sitä edeltää ja seuraa jotain. Aivan samoin sille käy myös Hearts in Suspensionin kontekstissa. Se on fiktiivinen ankkuri, jonka ääreen lukija palaa kokoelman muiden tekstien anti mukanaan.
Kingin osuuden päättää kolme kolumnia, jotka alun perin julkaistiin yliopiston lehdessä hänen opiskeluvuosinaan. King's Garbage Truck -nimistä kolumnia ilmestyi The Maine Campus -lehdessä viikoittain vuosien 1969 ja 1970 aikana kaiken kaikkiaan 47 osaa. Näistä Jim Bishop on valikoinut kolme sellaista, jotka liittyvät kirjan aihepiiriin parhaiten. Kingillä oli tapaa kommentoida kolumnissaan yliopisto- ja opiskelijaelämää sekä populaarikulttuuria, joihin ymmärrettävästi noina aikoina yhdistyi hyvin vahvasti myös poliittista ainesta. Kingillä oli tarinan mukaan tapana tulla lehden toimitukseen puoli tuntia ennen deadlinea, iskeä paperi kirjoituskoneeseen ja naputella valmista tekstiä kolumnin verran. Useat hänet opiskeluaikoina tunteneista kertovatkin, että jo tuolloin King joko luki tai kirjoitti koko ajan (mikä lienee liioittelua, koska monet myös muistavat hänen pelanneen paljon korttia ja ryypänneen vielä enemmän). Garbage Truckeja ei ole sittemmin julkaistu uudestaan näiden kolmen näytteen lisäksi, mikä tekee niistä entistä mielenkiintoisempaa luettavaa.
Kaiken tekstin oheen Heart in Suspensioniin on sisällytetty myös joukko valokuvia. Mukana on tietenkin kuuluisa "Study, Dammit!!" -kuva, jossa King osoittaa haulikolla suoraan katsojaan silmissään hullunkiilto ja joka julkaistiin aikanaan yliopiston lehden kannessa. Muut kuvat ovat kuitenkin harvinaisempia, ja vain muutama niistä esittää Kingiä itseään. Sen sijaan kuvissa esiintyy joukko muita ajan näkyviä opiskelija-aktiiveja, myös monta kirjaan osallistuneista kirjoittajista. Myönnän kokeneeni vilunväreitä parinkin kuvan kohdalla: Toisessa on laaja otos opiskelijamielenosoituksesta, jonka väkijoukon keskellä näkyvät myös pitkätukkaisen ja -partaisen Kingin vakavat kasvot (kirjan kanteen on valittu rajaus juuri tästä kuvasta). Toisessa King näkyy takaa päin puhumassa suurelle yleisömäärälle jossain sodanvastaisessa tilaisuudessa; pitkän nuorukaisen hieman kyyry hahmo ja häntä pitkin tilaa kuuntelemaan levittäytyneet opiskelijat ilmentävät sellaista vakavuutta ja hartautta, joka puhuttelee minua.
Kirjan jälkipuolisko on varattu Kingin opiskelutovereille, pääosin samaan vuosikurssiin kuuluneille entisille nuorille. Heidän joukossaan on silloisia ihmisoikeusaktivisteja, opiskelijalehden toimittajia, Kingin kämppiksiä, kampusmuusikoita ja nykyisiä kirjailijoita, opettajia, toimittajia, taiteilijoita ja niitä, jotka yhä jatkavat yliopistolla alkunsa saaneen aktivismin parissa. Kingin hahmo vilahtaa monen muistikuvissa, jollakulla hyvinkin keskeisenä hahmona ja jollakulla toisella vain nimenä muiden joukossa, mutta kaikkien teksteissä toistuu tunne siitä, että tuolloin oltiin tekemässä jotain tärkeää, joka kulkee osana heitä edelleen. Vietnam on läsnä jokaisella. Yhteiskunnan ja kulttuurin muutos on 1960- ja 1970-lukujen taitteen Yhdysvalloissa ollut valtaisa – olihan se sitä Suomessakin! – joten ei ole ihme, että muutos on jättänyt vahvan jälkensä ajan nuoriin. Lopuksi myös Jim Bishop antaa oman äänensä kuulua, vaikkei hänen opettajanperspektiivinsä poikkea kovinkaan paljoa oppilaistaan; hän on vain kahdeksan vuotta Kingiä vanhempi.
Monessa Kingin opiskeluaikaisen tuttavan – ystävän – kertomuksissa toistuu eräs tietty yliopistokurssi. Siihen viittaa myös Bishop omassa päätösesseessään. Kurssi oli Bishopin ja hänen kollegansa Burt Hatlenin järjestämä amerikkalaisen nykyrunouden työpaja, ja se on ilmiselvästi ollut mullistava kokemus monelle mukana olleelle. Bishopin mukaan osallistujiksi valikoitui vain 12–15 opiskelijaa, mukana esimerkiksi Stephen King sekä tämän tuleva vaimo Tabitha. Minulle lukijana tällaisesta kollektiivisesta oppimiskokemuksesta puhuminen tuntuu erityisen painokkaalta. Siviiliammatissani äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina olen samassa tilanteessa kuin Jim Bishop – ja miksei myös Stephen Kingkin hetkeä myöhemmin, kun hän toimi opettajana jonkin aikaa. Kuinka saada joukko motivoituneita nuoria yhteen ja rohkaista heidän liekkinsä kasvamaan suureksi yhteiseksi roihuksi? Mahdollista se on, ainakin välillä; Bishopin kurssi on jäänyt sen käyneiden mieliin puoleksi vuosisadaksi.
Ammatillisesti koen hyvinkin innostavana ajatuksen, että vuosikymmenten päästä saisin koota jotain vastaavaa entisen oppilaani kunniaksi; jo se ajatus on etuoikeus, jota ei kovin monella muulla alalla ole. Tämä on vielä yksi syy siihen, miksi ajattelen Hearts in Suspensionin olevan yhtä lailla ellei enemmänkin Jim Bishopin kuin Stephen Kingin kirja: se juhlistaa Kingin yliopistoon kirjautumisen 50-vuotispäivää mutta se juhlistaa myös erään innostavan opettajan vaikutusta oppilaisiinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti