Luettua: toukokuu 2022

Italo Calvino: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (Lezioni americane, 1993). Helsinki 1998: Loki-kirjat. 130 s. Suom. Elina Suolahti. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1995.

Italo Calvinon joutsenlauluksi jäi Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Calvino kutsuttiin 1984, vuosi ennen kuolemaansa, pitämään luentosarja Harvardin yliopistoon. Hän valmisteli intohimoisesti kuuden luennon sarjaa niistä ominaisuuksista, jotka hän uskoi siirtyvän kirjallisuuden mukana 2000-luvulle. Vain viisi luentoa ehti valmistua. Niissä aiheina ovat keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys ja moninaisuus – ei siis mitään aivan itsestäänselvimpiä teemoja.

Calvino on häkellyttävän sivistynyt kirjailija, jonka tekstit ovat täynnä oppineisuutta, monenlaisia sitaatteja, viittauksia niin uudempaan kirjallisuuteen kuin antiikin klassikoihinkin. Hänen ajatuksensa on kuitenkin aina johdonmukaista ja kirkasta; jos lukija ei joskus pysy menossa mukana, se on hänen itsensä vika. En uskalla luentotekstien sisältöä kommentoida paljoa enempää, koska tuskinpa voisin tehdä niille oikeutta. Antoisimmaksi koin kuitenkin viimeisen, ensyklopedistä romaania käsittelelevän tekstin. Siihen ja muihinki tulee varmasti pureuduttua vielä moneen kertaan.

Ville Hänninen: Kirjan kasvot. Helsinki 2017: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 335 s. Kirjokansi 130.

Ville Hännisen Kirjan kasvot (SKS 2017) on ollut täydellinen vatsatautiviikon lukemisto. Lyhyistä mutta informatiivisista teksteistä koostuva teos on ollut juuri sopivaa luettavaa vetämättömyyden ja pakotetun toimettomuuden keskellä.

Kirjan kasvot esittelee kotimaista kirjankansitaidetta itsenäisyyden ajalta, yhden teoksen vuotta kohden. Välillä keskitytään taiteilijoihin, välillä kirjailijoihin; joskus ote on analyyttinen, joskus esittelevä. Sisältö pysyy monipuolisena. Vaikka lyhyisiin, noin parin väljästi taitetun sivun teksteihin ei kovin syvällisiä mahdukaan, toimii kirja hienona johdatuksena ja yleiskatsauksena aiheeseen. Kirjavalikoimakin on hyvin moninainen: on klassikkoja, on genrekirjallisuutta, lastenkirjoja, tietokirjoja, yksi cd-romkin. Suoranaisia asiavirheitä huomasin vain muutaman.

Pikaisen ynnäyksen tuloksena omasta hyllystä ei löydy Kirjan kasvojen nostoja kuin muutama...

Pekka Virolainen: Näin meidän kesken. Muistikirjojen lehdiltä. Vehkalahti 1976: Pekka Virolainen. 159 s.

En ole aforismikirjallisuuden ystävä. En jaksa keskittyä hitaaseen lukemiseen ja tiedostavaan pohdintaan. Sen sijaan pidän kyllä omakustanteista, vaikka ne olisivatkin aforismeja. Luvassa tuskin on liian syvällisiä ja lopullisiksi hiottuja ajatustimantteja. Odotan enemmänkin latteuksia ja itsestäänselvyyksiä, joihin voi suhtautua ironisesti.

Pekka Virolaisen Näin meidän kesken onnistuu yllättämään. Se ei tarjoa suuria oivalluksia mutta ei ole myöskään erityisen typerä. Aforismeissa on sympaattista jokapäiväisyyttä ja arkista oivallusta. Kirjallisesti ne eivät tosiaan mitään täsmäiskuja, mutta kepeässä humoristisuudessaan niihin on helppo suhtautua lämpimästi. Paitsi – kun tulee puhe avioliitosta ja naisista. Silloin sävy yhtäkkiä vaihtuu melkein misogyyniksi ja katkeraksi.

Aforismien lisäksi kirjaan sisältyy muutama runo, jotka ovat tyyliltään kuitenkin hyvin aforistisia.

Pekka Virtasesta en osaa sanoa oikein mitään. Kirjassa annetaan hänen osoitteekseen Husupyöli, joka ilmestymisen aikaan oli Vehkalahtea, nykyään Haminaa. Jos joku osaa kertoa tarkempia tietoja, olkoon hyvä.

Urmas Korpikoski: Luonnon armosta. Helsinki 2019: Tammi. 68 s.

Jos en tietäisi taustoja, sanoisin Urmas Korpikosken Luonnon armosta -runokokoelman olevan puolivillainen ja kömpelö teos, jolla on sympaattiset hetkensä. Mutta kun taustat tietää, siitä jää käteen lähinnä katkera maku.

Korpikoski on fiktiivinen hahmo Kalle Isokallion satiirisessa romaanissa Sattuman kansanedustaja. Siinä käsittääkseni (en ole lukenut) irvaillaan suomalaiselle nykyrunoudelle, jota ei selvin päin lue eikä osta kuin akat. Korpikoski luodaan parin helppoheikin nimimerkiksi, jonka takaa on helppo kirjoittaa kehnoa lyriikkaa. Jostain syystä Tammessa on oltu sitä mieltä, että olisi hyvä ajatus julkaista moinen kokoelma oikeastikin.

Korpikoski–Isokallion kokoelma ei kuitenkaan toimi mitenkään parodiana. Siinä ei ole mitään niistä nykyrunouden synneistä, joille voisi irvailla – päinvastoin se on hyvinkin perinteistä modernihkoa runoutta ja vieläpä aika löysää sellaista. Huumorin osuudeksi jää lähinnä pari puujalkariimillistä tekstiä sekä runouden geneerisiksi aiheiksi miellettyjen, herkkien ja mukasyvällisten aiheiden käyttö. Oikeastaan minulle tulee kirjaa lukiessa sellainen olo, että Isokallio on tarjonnut kokoelmaa julkaistavaksi ihan tosissaan, ja sitten kun kustantaja on kieltäytynyt julkaisemasta sitä, on hän päättänytkin sen olevan "parodiaa" ja rakentanut ympärille tällaisen kokonaistaideteoksen. Ei se näin välttämättä ole mennyt, mutta en ihmettelisi vaikka olisikin.