Katsottua: Tästä alkoi seikkailu 1–3

Vuonna 2014 ilmestyi silloisen Konstasamfundetin, Finlandsvenskt filmcentrumin ja Nordisk Filmin yhteistyönä mainio viiden dvd:n sarja, joka esitteli suomenruotsalaista lyhytelokuvaa.

Ensimmäinen levy keskittyy Claes Olssonin ohjauksiin. Olssonin pitkät elokuvat eivät ole puhutelleet minua erityisemmin, minkä vuoksi onkin mukava huomata, että lyhyissä töissään hän on paljon vakuuttavampi. Tietysti tässä yhteydessä julkaistut neljä elokuvaa eivät ole muuta kuin suuntaa antava kattaus kymmenien elokuvien tuotantoon. Lisäksi niistä vain yksi on varsinaisesti lyhytelokuva, sillä kolme muuta ovat pikemminkin puolipitkiä. 45–60 minuutin mittainen formaatti on muutenkin mielenkiintoinen elokuvamuoto, jossa voidaan yhtä aikaa keskittyä oleelliseen ja kuitenkin syventyä siihen varsinaista lyhytelokuvaa laajemmin.

Naru kaulaan, nulikka! (Häng dej, pojkfan!, 1986) esimerkiksi on kiehtova kuvaus seurojentaloilla esiintymässä kiertävästä veljesparista. Toinen heistä vastaa käytännön töistä ja lavan taikuus- ja jonglöörausosuuksista; toinen käy ainoastaan suorittamassa ohjelman pariminuuttisen vetonaulan, hirttäytymisesityksen, ja muuten lähinnä paneskelee kylillä. Elmer Diktoniuksen novelliin perustuva, 1960-luvun alkuun sijoitettu elokuva onnistuu olemaan yhtä aikaa ankara, hauska ja nostalginen.

Samanlaista kiehtovaa epookkia henkii myös vuoden 1991 Runar Schildt -filmatisointi Varpusen suudelma (En sparv i tranedans, 1991). Se sijoittuu vielä kauemmas menneisyyteen, 1920-luvulle, Helsingin Yhteiskoulun piiriin. Keskiluokkaisen perheen poika, omasta mikroskoopista haaveileva Erik on ihastunut luokkatoveriinsa, pankinjohtajan tyttäreen Betsyyn. Hän saa tilaisuutensa, kun Betsy pyytää häntä kavaljeerikseen tansseihin. Todellisuudessa kyse on vain juonesta saada riitaantunut poikaystävä mustasukkaiseksi. Nuoren rakkauden kivuliaisuutta herkästi käsittelevä elokuva vakuuttaa myös komeasti luodulla kuvamaailmallaan. Mennyt Helsinki näyttäytyy elävänä Pertti Mutasen kameran läpi. Kuriositeettilisänä mainittakoon, että eriparista kaksikkoa esittäneet teini-ikäiset Carl-Gustaf Wentzel ja Silva Lillrank menivät myöhemmin keskenään naimisiin.

Nykyaikaansa sijoittuvat Rannekello (Armbandsuret, 1988) ja Mustaa, valkoista, punaista (Svart, vitt, rött, 1997) eivät mielestäni onnistu aivan yhtä hyvin. Edellinen on Bo Carpelanin tarinaan pohjautuva komedia kovasti urallaan kovasta etenemään pyrkivästä aviomiehestä, joka pitkän työpäivän jälkeen päätyy epähuomiossa naapurin rouvan viereen sänkyyn. Hän huomaa erheensä mutta unohtaa käynnistään merkiksi rannekellon. Elokuva henkii kauttaaltaan kummallista tunnelmaa. Se ei pyri missään vaiheessa olemaan erityisen hauska muttei missään nimessä myöskään dramaattinen. Sen kuvaama maailma on yhtä aikaa oudon steriili ja lastentarinamainen, kulmista pehmustettu. Eikä se ainakaan omasta mielestäni onnistu sanomaan oikein mitään. 1980-lukulaista kaupunkilaisuutta on onneksi saatu tallennettua kiitettävästi.

Mustaa, valkoista, punaista on punaisena hehkuva yhden iltapäivän roadmovie. Jos ysäriä kiljuvasta värimaailmasta pääsee yli, se on visuaalisesti oikeastaan aika tehokaskin. Harmi, että käsikirjoitus on alleviivaava ja osoitteleva; se voitti käsikirjoituskisan, mikä tieto antaa hieman anteeksi. Raskaana oleva ja lääkäriksi opiskeleva nainen ottaa kyytiin varusmiehen. Näiden välille kehittyy eksistentiaalinen ristiriita, jossa toinen harkitsee aborttia ja toinen vastustaa sitä, vaikka samaan aikaan intoileekin armeijan aseleikeistä. Tässä tapauksessa kenties ihan lupaava idea jää lyhyen mittansa jalkoihin. Aihe olisi kaivannut vähemmän ronskia käsittelyä ja tilaa ympärilleen. Irina Björklund pääosassa on silti ilmiömäinen.

Sarjan toisen DVD:n  elokuvien ohjaaja on Klaus Härö. Minulle hän on ikään kuin peilikuva Olssonista: muutama häneltä näkemäni pitkä elokuva ovat olleet hyvinkin vaikuttavia, mutta lyhärit jäävät paljolti puolitiehen.

Tuulen tavoittelua (Jagen efter vind, 1994) on opiskelijatyö, jossa näkyy niin kunnianhimo kuin nuoren tekijän pateettisuus. Lähes vuorosanoitta etenevän 14-minuuttisen päähenkilö on nuori mies, joka ei pysty päästämään irti menetetystä rakkaudesta. Sen symboliksi hän rakentaa pieteetillä leijan, joka ensin kieltäytyy lentämästä ja joka lopulta ilman kohotessaan kuristaa miehen. Metaforat ovat raskaita ja paatoksessaan liki koomisia, mutta toisaalta kuvallisuudessa on aidompaa runollisuutta ja ymmärrystä. Erittäin komeaa on Jarkko T. Laineen kuvaus.

Härön ensimmäinen menestys oli hänen lopputyönsä, festivaaleilla palkintoja saanut Yö kaksin (eli Yölento; Nattflykt, 1999). Kuten myöhemmissä pitkissä töissäänkin, Härö osoittaa tässäkin taitonsa nuorten näyttelijöiden ohjaajana. Kaksi entuudestaan toisilleen vierasta nuorta joutuu viettämään vapun lastenosastolla. Yöllä he karkaavat sairaalan uima-altaalle viettämään omaa juhlaansa. Elokuva näyttää vähäeleisesti, miltä yhdenlainen ensirakkaus voi tuntua. Kerronan pinnalla ei näytä tapahtuvan mitään suurta, mutta pulppuaminen sen alla tuntuu kyllä katsojallekin asti. Yö kaksin on valitettavan harvinaista lastenelokuvan lajia, joka luottaa katsojansa kykyyn ajatella itsekin.

Härön toinen keskenkasvuisten kuvaus, Samassa veneessä (Sommartider, 2000) ei ole yhtä vaikuttava. Kaksi poikaa häädetään saarella järjestetyltä rippileiriltä ja päätyvät heitä veneellä hakemaan tulleen tytön kanssa haaksirikkoisiksi pienelle saarelle. Seuraa jonkinlainen kolmiodraama, jossa draamaa on lähinnä toisen pojan pään sisässä ja kolmikosta oikeastaan vain kaksi ovat osallisia. Latteasti videolle kuvatun elokuvan pelastaa lähinnä toista pojista esittävän Martin Welanderin räiskähtelevän överi roolityö.

Aivan toisella tapaa hallittu on Tove Janssonin novelliin perustuva Päärooli (Huvundrollen, 2005), jonka Härö ohjasi jo pari pitkää elokuvaa tehtyään. Se kertoo ikääntyvästä näyttelijästä, joka vihdoin viimein saa ensimmäisen pääroolinsa. Siitä seuraa puolipaniikki. Rooliin valmistautuakseen näyttelijä  kutsuu luokseen aikaa viettämään serkkunsa (upea Marina Motaleff), johon hän ei ole pitänyt oikein koskaan yhteyttä mutta joka muistuttaa hänen tulevaa rooliaan. Törkeästi arkaa ja miellyttämisenhaluista serkkuaan hyväksi käyttäen hän kopioi tämän maneereita omaa työtään varten. Lopulta tilanne kärjistyy, kun paljastuu, että serkku on tallentanut leikekirjaansa melkein maanisesti koko hänen uransa. Päärooli kertoo julman tarinan, jota se ikään kuin lievittää huumorilla – kunnes katsoja tajuaa itsekin nauravansa serkulle ja hätä tuntuu yhtälailla ruudun molemmin puolin. Päärooli on hieno, hallittu elokuva, joka vie katsojaa narussaan kuin ansaa kohti.

Myöhemmät DVD:t eivät keskity enää yhtään ainoaan ohjaajaan vaan on koottu vuosikymmenittäin. Jako on osittain teennäinen, koska 1980-lukua esittelevällä levyllä on tuotantoa vain vuosilta 1988 ja 1989 (ja jälkimmäisetkin ovat tosiasiassa vuodelta 1990). Toisaalta ruotsinkielinen alan koulutus oli alkanut Suomessa vastikään ja Finlandsvenskt filmcentrum perustettiin vasta aivan vuosikymmenen lopussa.

Christian Lindblad teki aikanaan aivan omanlaistaan elokuvaa, sekä lyhyttä että pitkää. Hän on mukana kahdella 80-luvun teoksella (ja myöhemmin yhdellä 90-lukulaisella.) Rakkauden tulvahdus (Kärlekens bandvagn, 1988) ammentaa monesta suunnasta. Se perustuu ruotsalaisen Joakim Pirisen sarjakuvaan, jota en itse ole lukenut, enkä näin olen tiedä, paljonko elokuvaa lainaa sen kuvallisuutta. Joka tapauksessa Lindbladin näkemys muistuttaa ulkoisesti 1950- ja -60-lukujen yhdysvaltalaista underground- ja eksploitaatioelokuvaa. Sen ihastuttava mustavalkokuvaus, alhaalta jyrkästi tuleva valaistus, psychobilly-vaatetus, äkkiväärä tarina (perheväkivaltaa, kiiltokuvapuuro, piisamikasvattamo kylpyhuoneessa...) ja minimaalinen mutta tarkasti mietitty äänimaailma tarjoilevat suomalaisittain harvinaisen vallattoman elämyksen. Musta huumori ei ole kaikkien mieleen, mutta 22 minuuttia kannattaa kestää siinäkin tapauksessa.

Lindbladin toinen näyte on musiikkielokuva Kivisydän (Stenhjärta, 1990). Se näyttää suomenruotsalaisen folkyhtye Hellens Hårbandin esittämässä elokuvan nimikappaletta, jonka tarinan se samalla visualisoi. Tarina on yksinkertainen kertomus erosta, mutta visuaalisesti 7-minuuttinen elokuva on huikeaa pyöritystä. Oikeastaan kyse on musiikkivideosta (en tiedä, onko elokuvassa kuultava esitys sama kuin yhtyeen albumilla Livet är härligt) mutta samalla tavalla kuin vaikkapa eräät Michael Jacksonin "pelkkää musiikkivideota" kunnianhimoisemmat visualisoinnit. Taas on nostettava esiin kuvaaja, sillä Ilkka Ruuhijärven mustavalkokuvat ovat kerrasaan upeita. Yhtyeen laulaja–pianisti Hellen Willberg on pääosassa myös Rakkauden tulvahduksessa.

Kelpo kansainvälisen uran tehneen Anders Engströmin ensimmäinen pitkä elokuva Lippuvarkaus (Flaggstölden, 1990) ennakoi hänen tulevaa uraansa poliisi- ja jännityselokuvan tekijänä. Lippuvarkaus on satiirinen jännäri, kafkalainen musta komedia. Se on muodoltaan varsin puhdas aikansa trilleri – jopa siinä määrin, että sitä tekisi mieli katsoa lajityypin opinnäytetyönä, ellei taustalta paljastuisi verrattain suurta, miljoonan markan budjettia. Pinnaltaan se nimittäin on silkkaa hassuttelua: Kaksi nuorta miestä päättää baari-illan päätteeksi varastaa Vaasan kaupungille kuuluvan lipun. Valitettavasti teosta kuitenkin syytetään työhönsä pedantisti suhtautuvaa kaupungin vahtimestaria. Tunnustuskirjeetkään eivät auta asiassa, kun järjestelmä jauhaa hampaitaan yhteen. Naurettava aihe ja hölmöt yksityiskohdat taipuvat muodollisen pätevyyden edessä, ja varomaton katsoja saattaa kuvitella katsovansa ihan ehtaa rikoselokuvaa.

Kolmannen levyn päättää Peter Lindholmin yhä ajankohtainen ja edelleen lamauttavasti iskevä Raivo (Raseri, 1989). Reilun puolen tunnin mittainen elokuva sijoittuu pikkukylään, jossa tunteet valtaväestön ja romanien välillä kiristyvät. Viimeisimmän selkkauksen polttopisteessä on päähenkilö Andersin (erittäin vaikuttava Karl-Kristian Rundman) sisko. Hän itse ei sovi ahdasmieliseen kyläyhteisöön, ei sen miehenmalliin tai suvaitsemattomaan ilmapiiriin, mutta koettaa hoitta hommansa asiallisesti. Hänen menneisyydessään, varusmiesaikana, vihjataan tapahtuneen jotain merkittävää, johon elokuvan nimi kenties on avain. Lopulta paine ympärillä kasvaa liiaksi. Lindholmin ohjaus ja käsikirjoitus (yhdessä Kjell Lagerroosin kanssa) on jykevää työtä monista suomalaisuuden kipukohdista. Sen tarkkasilmäisyyttä alleviivaa, miten helposti tarina olisi muunnettavissa nykypäivän monikulttuuristuvaan Suomeen.

Katsottua: elokuu 2023

James Mangold: Walk the Line. John McNaughton: Henry: Portrait of a Serial Killer

Elämäkertaelokuva on aina vähän niin ja näin. Niin helposti se jää pelkäksi kuvitetuksi historiaksi ja on vain elämän läpijuoksu. Näyttelijätkin valitaan helposti samannäköisyyden perusteella, ei välttämättä kykyjen.

Kantrimuusikko Johnny Cashista kertova Walk the Line (2005; ohj. James Mangold) käy kyllä uran vaiheita läpi (nopeasti romantisoiden mutta riittävän pätevästi) mutta keskittyy lopulta nimenomaan Cashin ja hänen toisen vaimonsa Junen suhteeseen. Siitä elokuva saa selkärangan, jonka varaan se nojaa. Luonnollisesti Walk the Linesta muistetaan parhaiten pääosapari Joaquin Phoenix ja Reese Witherspoon, jotka kummatkin tekevät uskomattoman energiset suoritukset. Itse asiassa niin hyvät, että katsojaa harmittaa, kun pitää koko ajan mielessään verrata heitä alkuperäisiin. Valitettavasti kovatkaan näyttelijät eivät riitä – kokonaisuutena Walk the Line on ennalta arvattava ja perinteisiä reittejä huumeongelmineen ja keikkamontaašeineen etenevä biopic. Onneksi se välttää imelimmät ansat.

John McNaughtonin Henry: Portrait of A Serial Killer (1986) ehti saada mielikuvituksessani myyttiset mittasuhteet ennen kuin vapautui Suomen sensuurista ja sain nähdä sen. Sitten se olikin pettymys; toisella kertaa se toimi jo paremmin. Sarjamurhaaja Henry Lee Lucasin elämään tai oikeastaan hänen liioiteltuihin tarinoihinsa vapaasti pohjautuvalla elokuvalla oli maine šokeeraavana sairaan psyyken kuvauksena. Pienen budjetin elokuva uudistaa slashereiden kaavamaisuuksia oikeasti keskittymällä tappajaan. Ei se psykologisesti kovin syviin vesiin ui mutta yrittää sentään. Michael Rooker on sisäistänyt kylmäävän tehokkaasti nimiroolin. Samanlaista räjähdysvalmiutta on harvassa. Hän on puisevien amatöörien keskellä vahva dynamo. Tosiasioiden kanssa elokuvalla ei juuri ole tekemistä, eikä toki tarvitsekaan; itse asiassa se esittää Henryn hyvin epäluotettavana kertojana. Ehkäpä juuri tällaiset pienet kosketukset ovat aikoinaan tehneet katsojiin vaikutuksen. Henryä ei pitäisikään katsoa kauhuelokuvana kuten perinteistä slasheriä vaan hyvin väkivaltaisena draamana.

Jessie Nelson: Minä olen Sam. Noah Baumbach: The Squid and the Whale

Jessie Nelsonin ohjaama Minä olen Sam (I Am Sam, 2001) on hyvällä asialla. Sam on kehitysvammainen mies, joka joutuu kasvattamaan lastaan yksin. Lastensuojelu ottaa lapsen huostaan, ja Sam saa puoliksi sattumalta huippujuristin kanssaan taistelemaan huoltajuudestaan. Elokuvan aihe on tärkeä ja sillä on sydän paikoillaan. Valitettavasti se on myös pidäkkeettömän sentimentaalinen ja aatteellisuudessaan alleviivaava. Se ei problematisoi lainkaan vaan tunkee katsojan kurkusta alas sen minkä haluaa. En silti kiellä, ettenkö olisi lähes liikuttunut pariin kertaan. Se mikä nostaa Minä olen Samin hieman korkeammalle muita heppoisia tendenssielokuvia, ovat näyttelijät. Sean Penn on nimiroolissa uskomattoman hyvä, harmi ettei Forrest Gumpista ollut vielä vuosikymmentäkään. Michelle Pfeiffer stressaantuneena ja ennakkoluuloisena juristina on täynnä nyansseja. Hieman päälleliimatun mutta sympaattisen lisäkerroksen elokuvalle antavat sen toistuva The Beatles -viittailu ja -soundtrack.

Sen sijaan aidosti hienosti kirjoitettu on Noah Baumbachin The Squid and the Whale (2005). Läheltä nuolevalla käsivarakameralla kuvattu elokuva kertoo kahdesta veljeksestä keskellä kirjailijavanhempiensa eroa. Toinen ihailee isäänsä, toinen äitiään (äiti menestyy, isä taantuu opettajaksi). Samalla pitäisi kasvaa itsekin. Elokuva pysyy kauniisti koossa ja on ihailtavan hallittu. Tarina soljuu eteenpäin, ja katsoja löytää jatkuvasti merkityksiä henkilöiden eleistä, ilmeistä ja sanavalinnoista. Pienet hetket saavat paljon kestoaan painavamman arvon. Sarjatulidialogi vie koko ajan asioita eteenpäin. Laura Linney ja Jeff Daniels ovat hienoja tunnevuoristorataa ajavina vanhempina, Owen Kline ja Jesse Eisenberg lapsina myös, joskin jälkimmäisen myöhemmät maneerit näkyvät jo nyt selvästi. Minulle The Squid and the Whale on kuvaus aikuisista, jotka eivät osaa hommaansa, ja lapsista, jotka ovat epäreilun äärellä.

Peter Lindholm: Anita. Claes Ohlsson: Akvaariorakkaus

Peter Lindholmin Anita (1994) on yritys suomalaiseksi film noiriksi. Nuori nainen viettelee miehiä yksi toisensa jälkeen ja vie heidän rahansa. Kimuranteiksi asiat menevät, kun hän lyöttäytyy kovan luokan ammattihuijarin matkaan. Perinteinen asetelma soveltuu oikein mainiosti täkäläiseen myöhäisjuppikulttuuriin. Elokuvallisestikin Anita on soljuvaa ja hallittua elokuvaa, joskin puolivälin jälkeen rytmi alkaa kompuroida. Elokuvastahan on pidempi tv-sarjaleikkauskin – tiedä sitten toimiiko se jäntevämmin. Eniten kuitenkin minua häiritsee Anitan puisevasti kirjoitetut repliikki. Ei oikein voi puhua edes dialogista, sillä iso osa sanallisesta sisällöstä on kertojaääntä, mieshahmojen sisäistä monologia. Ratkaisu tuntuu aluksi halvalta mutta antaa pian elokuvalle kirjallista tehoa. Ainoa joka hoitaa puheroolinsa luontevasti, on Pirkka-Pekka Petelius rikollisia jahtaavana poliisina. Muutkin (Oskari Katajiston naamanvääntelyä lukuun ottamatta) tekevät ihan kohtuullista työtä, mutta hieman lisää tilaa, ja kunnon vuorosanat, antamalla heidän hahmonsa saisivat hengittää paremmin. – Harmi että dvd-julkaisu on kopioitu joltain kolmannen sukupolven vhs-kopiolta.

Anna-Leena Härkösen romaaniin perustuva, Claes Olssonin ohjaama Akvaariorakkaus (1993) oli aikansa kohuelokuva; syynä perinteinen, avoimen seksuaalisuuden esittäminen. Pari-, kolmikymppisten kaupunkilaisten naimapuuhia pyörittelevässä elokuvassa kyllä kutukohtauksia sitten riittääkin, mutta mistään Levottomat-läähätyksestä ei ole kyse. Paljas pinta olekaan oleellisinta Akvaariorakkaudessa, niin paljon päähenkilön seksuaalisuutta problematisoidaan. Sen kantava voima ja sympaattisin puoli on pääpari Tiina Lymi ja Nicke Lignell. Varsinkin Lymissä on semmoista läsnäoloa, joka tuo mieleen Euroopan uusien aaltojen elokuvat. Jotain eurooppalaista on myös tavassa, jolla elokuva yhdistää painokkaat sävynsä kepeyteen. Akvaariorakkaus on myös hyvää ajankuvaa, joskaan lama-Suomelta se ei kyllä näytä. Mitä nyt Tenavatähti vilahtaa pornoleffan ohessa.

Simo Halinen: Cyclomania. Risto Jarva: Bensaa suonissa

Nuori kunnianhimoinen urheilija ei koe, että hän pääsisi näyttämään kaikki kykynsä. Hän ei valmentajan ohjeita kuuntele tai joukkuetovereita kunnioita. Menestystä alkaakin tulla. Siinä sivussa pitäisi hoitaa pre-Wolt pyörälähetin hommat, ja terveysongelmat ja ihmissuhteilutkin sotkevat päätä. Se tavallinen urheiludraaman kaari. Suomalaisia urheiluelokuvia ei liiaksi ole, mutta Simo Halisen Cyclomania (2001) on oikein kelvollinen sellainen. Perinteisen kisamenestyksen jahtaamisen sijasta Cyclomania kertoo enemmänkin itsensä voittamisesta ja on sinnikkään treenaamisen ja typeränkin periksiantamattomuuden kuvaus. Yksityiskohtaisuudessaan elokuvan intervallitreenit ovat lähes samaa sarjaa kuin Kaurismäen työn kuvat. Halinen tekee aineksistaan erittäin hallittua elokuvaa , olkoonkin että viimeinen emotionaalinen rutistus jää puuttumaan – harmi ettei hänellä ole Cyclomanian jälkeen montakaan ohjausta tilillään.

Risto Jarva sen sijaan on kotimaisen elokuvan kaanonin oleellinen osa. Hänen ohjaamansa Bensaa suonissa (1970) kertoo suomalaisesta rallikulttuurista – eikä millään tavalla myötäsukaisesti. Ratteja, mittareita ja vaihdekeppejä nuolevasta kuvastosta, pitkistä, dokumentaarisista ralliotoksista ja hienoista nokkapeltiotoksista huolimatta elokuva suhtautuu hyviin kriittisesti aiheeseensa, autoistumiseen ja auton fetissiasemaan. Käsikirjoituksesta vastaakin moninainen joukko kulttuuriporukkaa – kärjessä Peter von Bagh, Kullervo Kukkasjärvi ja tuleva Seuran päätoimittaja Heikki Parkkonen. Draamallinen sisältö on kolmiodraama: varakas kuskipariskunta ja rallifani mekaanikko. Jarvalle tyypilliset levoton rytmi ja heiluva käsivarakamera sekä väri- ja mustavalkokuvan rinnakkainen käyttö on tässä elokuvassa ehkä parhaimmillaan. Sanoma ei ehkä ole yhtä painokas kuin monessa poliittisemmassa työssä mutta tyyli ja tunne ovat tasapainossa. Dynaamisin Jarvan elokuva se varmasti on. Lisäksi en voi sille mitään, että Bensaa suonissa tuo mieleeni Russ Meyerin elokuvat, vaikka niissä ihan erilaiset puskurit rutussa. Toisaalta eivät vertaukset Godardiinkaan aivan väärässä ole.

Pekka Lehto: Tango Kabaree. Peter von Bagh: Kreivi

Voisiko elokuva alkaa hienommin: Daruden "Sandstormin" alkutahdit. Martti Suosalo pikkuviiksissään katsoo monttu auki kaukaisuuteen. Aira Samulin tanssii. Remu Aaltonen. Hetken kuluttua Jorma Uotinen saapuu neuvostovermeissä. – Pekka Lehdon Tango Kabaree (2001) on kummallinen elokuva. Se on Aira Samulinin elämäkerta. Ja se on fiktiota. Semmoista karnevalistista sorttia. On väriä, on ääntä, dragqueenejä, yliviritetty Suosalo, Tuomari Nurmio kantamassa banaanilaatikkoa, ja vasta on mennyt viisi minuuttia. Tango Kabaree on yhtä aikaa vastenmielisen muodoton, kiehtovan räikeä ja ajoittain kauniskin. Se on hyperelokuvaa, joka on taidokasta ja näkemyksellistä ja samaan aikaan postmodernin pintapuolisen viittailun ja muodottoman sarjatykityksen itsetietoinen möykky, kuin Baz Luhrmann TV2:n palkkalistoilla. Monenlaisen filmillisen, dokumentaarisen, popkulttuurisen, aidon ja kitschin ja tekaistun, draamallisen ja tekaistun virta on häkellyttävä. En voi sanoa nauttivani siitä ihan täysillä, mutta tällainen dokudraama tai psykodraama tai mikä lieneekään on kyllä hurjan mielenkiintoinen muoto.

Hieman samaa lähestymistapaa käytti jo 1971 Peter von Bagh ainoassa fiktiiviseksi edes jossain määrin luettavassa pitkässä elokuvassaan Kreivi. Se kertoo iskelmälaulajasta, huijarista ja sarja-auervaarasta, Pertti Ylermi Lindgrenistä. Lindgren luonnollisesti esittää itseään täyslaidallisella energiaa ja hiusöljyä. Dokumentaarisia elementtejä yhdistellään lavastettuihin narratiivisiin kohtauksiin, jotka perustuvat Lindgrenin todennäköisesti reilusti liioiteltuihin muistelmiin (Jallussa julkaistuihin). Siinä mitä erilaisimpia roolihahmoja hyödyntävä Lindgren ottaa kohteikseen rakkautta kaipaavia naisia ja viettelee nämä, kunnes on aika karata seuraavaan syliin. Lopputulos houkuttelee miettimään toden ja tarun suhdetta – etenkin kun monet Kreivin kohtaukset tuntuvat selvästi ennakoiden tosi-tv:tä. Tositapahtumiksi väitetty fiktio kuvataan dokumentaarinomaisesti käsikirjoituksen pohjalta. Elokuva ei ota suoraa kantaa päähenkilönsä toimiin. Kreivin hahmosta tehdään hyvinkin miellyttävä, mutta samalla hänet esitetään varsin naurettavana ja uhrit sympaattisina.

Valentin Vaala: Ihmiset suviyössä. Erik Blomberg: Kun on tunteet

Valentin Vaalan ohjaama, F. E. Sillanpään romaaniin perustuva Ihmiset suviyössä (1948) on minulle toinen hienoimmista kesäelokuvista. (Toinen on Matti Kassilan Elokuu.) Se kuvaa yhtä kesäistä vuorokautta Hämeessä ja kaikkea inhimillistä, rakastumisesta syntymään ja kuolemaan. Maalaismaisema on kukkeimmillaan ja ihmiset ovat pakahtua siitä merkitysten tiivistymästä, joka suomalainen kesäpäivä on. Jokaisella on toiveensa ja odotuksensa, kellä toteutuvat, kenellä pahasti vikaan menevät; täällä kaikki keskittyy muutamiin suviviikkoihin, jotka määräävät muiden kymmenen kuukauden kurjuuden kulun. Agraari-Suomi hehkuu komeana Eino Heinon kuvissa. Hahmo- ja näyttelijäkaarti on vahva, mutta etenkin Martti Katajiston naisenkaipuinen Nokia suorastaan rätisee sähköisyydestä. Vaan niinpä loistaa myös Eila Pehkonen rakastuneen naisen juuri ja juuri pidäteltyä kirkkautta. Ohjaaja Vaala osoittaa ehkä paremmin kuin koskaan ymmärryksensä ihmisyyttä kohtaan, niin täynnä hienovaraisia kosketuksia Ihmiset suviyössä on.

Erik Blombergin ohjaama ja käsikirjoittaja Mirjami Kuosmasen yhteistyö, Maria Jotunin novelleihin perustuva Kun on tunteet (1954) on sitten kevättalven elokuvaa. Maaliskuiseen puutalokortteliin sijoittuva tarinasikermä yhdistää koomiseen raakaan traagisuuteen. Rakkauskuviot tuodaan rinnakkain aviottomien lasten kanssa, eli ihmiselo on koko skaalassaan esillä. Vaikka teatraalisuus korostuu aikalailla, on roolisuorituksissa monta huippusuoritusta: Maija Karhi ja Senni Niemisen pitkä dialogi totuuden suhteellisuudesta, Eeva-Kaarina Volasen äiti joka antaa lapsensa pois ja etenkin Emmi Jurkan Hilda Husso. Elokuvana Kun on tunteet ei ehkä ole täydellinen, mutta se osoittaa, miten huikean hyvä kirjailija Jotuni oli. Hänen vuoropuhelunsa on niin täynnä merkityksiä ja nyansseja, että hänet soisi tunnettavan laajemminkin. Ei liene sattumaa, että parhaiten Jotunin tekstin on sisäistänyt Kuosmanen, jonka Hulta on verevästi hahmoteltu. Kuosmanen oli kyllä komea näyttelijä – voi kun olisi puhunut ranskaa, niin olisi klassikko.

Allan Dwan: Rautanaamio. Benjamin Christensen & Anony Balch: Witchcraft Trough the Ages

Douglas Fairbanksin viimeinen mykkäelokuva oli Rautanaamio (The Iron Mask, 1929; ohj. Allan Dwan). Aivan täysin mykkä ei sekään ollut, sillä elokuvassa oli paitsi ääniefektejä myös pari Fairbanksin lyhyttä monologia. Vuonna 1952 julkaistiin sitten uusi versio, jossa välitekstit on korvattu Douglas Fairbanks nuoremman kertojaäänellä ja kohtauksia on hieman leikattu muutenkin uusiksi. Ydin on kuitenkin jäljellä: Alexandre Dumas'n muskettisoturien myöhäisseikkailussa ollaan jälleen pelastamassa Ranskaa. Kuninkaalle syntyy kaksoset, joista toinen saa kasvaa kruununperijäksi ja toinen keskittyä suunnittelemaan vallankaappausta. Rautanaamio on täynnä sitä mitä klassiselta seikkailukertomukselta kaipaa: komeat lavasteet ja puvustukset, vauhtia ja toimintaa, kepeää huumoria mutta myös laveaa melodraamaa. Kertojaääni on häiritsevä ja monesti turha, mutta se ei pilaa katsomisnautintoa. Nuorempi Fairbanks hallitsee oikein tyylilajin kohtuudella.

Kovin paljon hyvää ei sen sijaan voi sanoa siitä, mitä tehtiin Benjamin Christensenin Häxanille. Alun perin tanskalaisen ohjaajan Ruotsissa ohjaama, varhainen dokudraama keskiajan noitavainoista on vahva ja intensiivinen, visuaalisesti huikea mestariteos vuodelta 1922. Kohuun ja sensuurin peittynyt elokuva koki uuden tulemisen, kun englantilainen eksploitaatiomaestro Antony Balch muokkasi Yhdysvalloissa elokuvasta uuden version nimellä Witchcraft Through the Ages. Puolella tunnilla lyhentynyt versio korvaa osan väliteksteistä kirjailija William S. Burroughsin käninällä ja säestää synkkiä näkyjä Daniel Humairin leikkisällä jazzscorella. Vaikkeivät muutokset lopulta ole aivan valtaisia, on muutos suuri. Tulos on enemmänkin hippihappoista poptaidetta kuin mitään muuta. Kuvat ovat edelleen vahvoja ja noitasapatti on hieno nytkin, mutta muuten tunnelma on kuin legoista tehdyssä Leninin mausoleumissa.

Teuvo Tulio: Laulu tulipunaisesta kukasta. Vihtori ja Klaara

Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) oli Teuvo Tulion neljäs ohjaus mutta varhaisin meidän aikoihimme säilynyt. Monella tapaa se on aika arkkityyppinen ohjaajansa tuotos. Komeaa maaseutukuvaa on riittämiin, heinälatokiihkoa ja pienimuotoista eroticaa melkein yhtä paljon, aavistus tahatonta komiikkaakin kun hahmojen valtavina ryöppyävät tunteet eivät ihan mahdu lyhyiden repliikkien tiivistyksiin. Toisaalta Tulion melodraaman armottomuutta ei vielä Tulipunakukassa ole siinä määrin kuin myöhemmin. Elokuvan pohjanahan on tietenkin Johannes Linnankosken samanniminen romaani, joka oli itselleni suuri kokemus aikanaan. Ilmeisesti monelle muullekin, kun se kerran on filmattu kaikkiaan viidesti. Varakkaan talon poika lähtee kulkemaan, kaataa siinä sivussa naisia aina kun mahdollista ja hylkää sitten. Lopulta ylpeys saa näpäytyksen jos toisenkin ja kotiovikin aukeaa jälleen. Komea ja raamikas Kaarlo Oksanen on paras mahdollinen valkokangas-Olavi ja niinpä ovat rooliensa tasalla hänen naisensakin. Teatraalisuus vaivaa nykykatsojaa, mutta Tulion tyyli (ja jo Linnankoskenkin) sietää sitä paremmin kuin monen muun ohjaajan. Tulion elokuvien eurooppalaiset vaikutteet muodostavat mielenkiintoisen yhdistelmän perisuomalaisen kuvaston kanssa.

Seuraavan vuoden Vihtori ja Klaara (1939) onkin sitten jotain ihan muuta. George McManusin sarjakuvaan perustuva elokuva on Tulion ainoa komedia, itse asiassa suoranainen farssi. Eino Jurkan ja Verna Piponiuksen esittämät nimihenkilöt ovat nousukaspariskunta, joka ulkoisesta menestyksestään huolimatta on sisältä yhä ehtaa moukkaa. Nainen pyrkii näyttämään itseään paremmalta mutta kaulin tai haulikko kädessä, mies haluaisi vain nauttia elämästään mutta ilman vaimoa. Seurauksena on toistuvaa löylytystä ja ratkiriemukasta perheväkivaltaa. On tietysti katsojasta kiinni, toimiiko komiikka. Itse pidän melkein häpeällisen paljon. Käsikirjoituksessa on katkeamattoman typerehtimisen lisäksi paljon oivaltavaa kielellä leikittelyä. Lisäksi elokuva ja näyttelijät tavoittavat varsin mukavasti sarjakuvamaisuuden. Siinä näkyy Tulion tyylitelty visuaalisuus, vaikka muuten ollaankin hyvin kaukana hänen kotikentältään.