tag:blogger.com,1999:blog-51060139711715964962024-03-18T12:50:57.445-07:00Kolmas kirjasto"Tutkikaa henkiä." (Yrjö Koskinen)MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.comBlogger130125tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-81162486040728849262024-03-06T07:52:00.000-08:002024-03-17T12:05:43.514-07:00Luettua: helmikuu 2024<p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white;">Helmi Krohn:</span><span style="background-color: white;"> </span><b style="background-color: white;">Jack London</b><span style="background-color: white;">.</span><span style="background-color: white;"> </span><i style="background-color: white;">Elämä</i><span style="background-color: white;">. Helsinki 1925: Otava. 159 s.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;">Helmi Krohn se ehti kirjoittaa monenmoista, niin kuin Jack Londonin elämäkerran (Otava 1925). Alaotsikko "Elämä" on tarkka, sillä Krohn ei juurikaan anna huomiota Londonin teoksille vaan keskittyy nimenomaisesti hänen elämänvaiheidensa kronikointiin.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span face="-apple-system, BlinkMacSystemFont, "Segoe UI", Roboto, Helvetica, Arial, sans-serif" style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Krohnilla on ollut käytössä vähäinen lähdeaineisto, mikä ei tietenkään ole yllättävää alle kymmenen vuotta Londonin kuoleman jälkeen. Hän mainitsee lähteikseen Londonin Charmian-lesken elämäkerran miehestään, ruotsalaisen(?) Osborne Le Moinen "herkällä ymmärryksellä kirjoitetun" teoksen sekä Londonin omat elämäkerralliset tai sellaisiksi osin tulkittavat kirjoitukset. Tällainen materiaali aiheuttaa tietysti sen, että kovin kriittinen ei Krohninkaan kirja voi olla. Tuleekin vahva tunne, että kirjoittaja on ollut kohteensa valloissa ja ihastunut tämän hahmoon niin, että on päätynyt välittämään lähinnä hyvin kiillotettua kuvaa. Eikä siinäkään välttämättä mitään vikaa ole, lukija vain saa pitää tuntosarvet pystyssä. Eipä Krohnin kirjaa enää kukaan varmasti luekaan kuin historiallisena kuriositeettina; tietolähteitä on varmempiakin.</div></span><div style="text-align: justify;"><br /></div><span face="-apple-system, BlinkMacSystemFont, "Segoe UI", Roboto, Helvetica, Arial, sans-serif" style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Krohnia ymmärtää sikälikin, että London oli hänen maailmankuvaansa täydellisesti sopiva henkilö. Luontoa ja toverillisuutta korostanut London päätyi Suomessakin nopeasti "nuortenkirjailijaksi" ja oli sellaisena monen mielestä hieno esikuva ja malli kasvavalle nuorisolle. London oli elämänsä aikana monessa mukana – töissä merillä, seikkaili myöhemmin sotakirjeenvaihtajana, oli kansaa innostava sosialisti ja vaikuttava puhuja, ahkera ja työmoraaliltaan piinkova kirjailija, maanviljelijä ja luonnonystävä. Krohnille Londonin painoarvoa tuntuu entisestään lisäävän nuoruudenaikaiset ikävät kokemukset väkijuomien parissa. Raittiusihmisenäkin tunnettu Krohn käyttää Londonia häpeilemättä varoittavana esimerkkinä.</div></span></span><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><b style="background-color: white;">The Doyle Diary</b><span style="background-color: white;">.</span><span style="background-color: white;"> </span><i style="background-color: white;">The Last Great Conan Doyle Mystery. With a Holmesian Investigation into The Strange and Curious Case of Charles Altamont Doyle</i><span style="background-color: white;">. New York & London 1978: Paddington Press. 91 s.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;">Teoksella on pitkä mutta kuvaava nimi: </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">The Doyle Diary. The Last Great Conan Doyle Mystery. With a Holmesin Investigation into The Strange and Curious Case of Charles Altamont Doyle</i><span style="font-family: georgia; text-align: left;">. Kyseessä on kahtalainen kirja. Valtaosan siitä muodostaa faksimile C. A. Doylen luonnoskirjasta vuodelta 1889. Sitä edeltää Michael Bakerin pitkä johdantoessee, jossa hän yrittää avata Doylen taustoja.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Charles Altamont Doyle tunnetaan nykyään lähinnä Arthur Conan Doylen isänä. Hän oli myös lahjakas ja työteliäs kuvittaja, joka kuvitti muun muassa poikansa ensimmäisen Sherlock Holmes -kertomuksen <i>A Study in Scarlet</i>. Kuvataiteilijoita perheessä oli enemmänkin: Charlesin isä John oli kuuluisa poliittisten pilakuvien tekijä, veli Dicky maineikas Punch-lehden kuvittaja ja kaksi muutakin veljeä taidemaalareina nimekkäitä. Charles kuitenkin on jäänyt historiassa heidän jalkoihinsa, ja ACD:kin mainitsee hänestä muistelmissaan kovin hämärästi vaikka toki myös ylistäen.</div></span><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Tähän kirjaan sisältyvä luonnoskirja ilmestyi julkisuuteen vasta 1977, jolloin se löytyi erään englantilaisrouvan hallusta. Siihen asti Charles Doylen maalauksia ja piirroksia oli ollut nähtävillä lähinnä muutamissa edellisen vuosisadan painatteissa ja suvun kotien seinillä. Esseessään Baker ottaa ikään kuin Sherlock Holmesin keinot käyttöön ja koettaa selvittää, kuka Charles oli ja miksi hänet unohdettiin. Luonnoskirja (jollaisia Doyle teki useita) on tehty Sunnysiden mielisairaalassa, jossa Doyle vietti pitkiä aikoja. Nykyään tiedetään, varmaankin pitkälti Bakerin ansiosta, että syynä oli alkoholismi ja mahdollisesti sen puhkaisema epilepsia.</div></span><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: justify;"><span style="text-align: left;">Luonnoskirja paljastaa että lahjakas kuvittaja eli vaihtelevissa mielialoissa sairaalassa. Paikoin kuvissa valmistaudutaan kuolemaan, mutta toisaalta suurin osa sisällöstä on kepeää satufantasiaa. Toistuvia aiheita ovat etenkin keijut ja muu pikkuväki, jota kuvataan luontokappaleiden, kasvien ja eläinten, seurassa. Doylen tyylistä tulee itselleni mieleen vahvasti Elsa Beskowin työt. Paljon on myös melko realistisia kuvia sekä karikatyyrisimpiä hahmotelmia. Runsaat oheistekstit osoittavat Charles Doylen alttiutta kekseliäisiin sanaleikkeihin</span></span>.</div></span></span><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white;">Juha Keränen (toim.): </span><span style="background-color: white;"><i>Biblia Pauperum</i>. </span><span style="background-color: white;">Vaattojärvi 1984: Juha Keränen. 28 s.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;">1980-luvun alku oli zinejen, erilaisten nyrkkipajalehtien huippuaikaa. Lämpimimmin muistellaan etenkin punkzinejä, mutta osattiin sitä muillakin aloilla. Suomessa scififandom aktivoitui ja on sittemminkin kukoistanut seuralehtien kautta – turkulaisten <i>Spin</i>, sitten Ursan <i>Aikakone </i>– mutta onpa vuosien varrella ilmestynyt paljon yksityisyrittäjienkin lehtiä.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Ensimmäisenä ehti varmaankin Juha Keränen (kaikista mahdollisista paikoista Vaattojärveltä!). 1981 ilmestyi hänen <i>Finnish Science Fiction </i>-lehtensä, joka sisälsi hänen omia novellejaan (eli onko se kuitenkin novellikokoelma?). Kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä <i>Biblia Pauperumissa </i>Keräsen rinnalla on joukko muitakin varhaisen fandomin tekijänimiä.</div></span><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;"><i>Biblia Pauperum </i>-nimellä viitataan yleensä keskiaikaisiin, lukutaidottomille tarkoitettuihin julkaisuihin, joissa Raamatun kertomuksia esitellään pelkillä kuvilla. Keräsen <i>Biblia </i>sen sijaan on kokoelma "pehmeämpiä sekä jopa avant gardeen yltäviä Jumala-aiheisia science fiction -novelleja". Näkökulmasta kertoo motoksi valittu Juice Leskisen "Kuinka Jumalaa pilkataan" -lauluteksti. Lehteä kehystää kaksi toisiinsa liittyvää kertomusta elostelevasta Jumalasta, joka enkelien hässimisen välissä luo maailman. Tekijänimen Sikailija-Sid taakse kätkeytyy toimittaja Keränen, joka sittemminkin on tunnettu usein SidSid Keräsenä.</div></span><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Aihetta käsittelevät myös kekseliäänkömpelösti sekä Anetta Meriranta että Mika Niemi, tyypillisen anarkistisesti Toni Jerrman, julkaisun parhaassa tekstissä Veikko Rekunen. Sitä avantgardea lienee Tuomas Kilven visvainen proosaruno. Lisäksi on Keräsen ja Kivi Larmolan allegorinen länkkärisarjis <i>Jesse James, kääntäjä</i>. Kuvituksesta vastaavat esimerkiksi Pekka A. Manninen ja Antti Vaartimo.</div></span><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: justify;"><span style="text-align: left;">Loppuun on vielä nyysitty Ilta-Sanomista Juicen pakina ehtaan zinetyyliin</span></span>.</div></span></span><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white;">Margalit Fox: </span><b style="background-color: white;">Conan Doyle for the Defence</b><span style="background-color: white;">.</span><span style="background-color: white;"> </span><i style="background-color: white;">Sensational Murder, the Quest for Justice & the World's Greatest Detective Writer</i><span style="background-color: white;">. Bath 2019: Oakhill Publishing. 7 t 33 min. Luk. Crawford Logan.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;">Ei ole yllättävää, että Sherlock Holmesilla maineensa (ja omaisuutensa) luoneelle Arthur Conan Doylelle sateli ihailijakirjeiden seassa myös pyyntöjä auttaa rikosasioissa. Yllättävämpää sen sijaan on, että Doyle tarttui joihinkin noista tarjouksista ja oli jopa selvittämässä kahta melko isoa tapausta. Kummassakin niistä oli kyse syyttömänä tuomitun, ulkomaalaistaustaisen miehen vapauttamisesta vankilasta. Tunnetumpi on 1900-luvun alun tapaus, jossa Doyle auttoi intialaissukuista lakimiestä, George Edaljia, kun tämä tuomittiin eläinten silpomisesta ja oman perheensä häirinnästä. Myöhempi, liki kaksikymmentä vuotta kestänyt ja vain hetki ennen Doylen kuolemaa päätökseen yltänyt oli Oscar Slaterin juttu.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Margalit Foxin <i>Conan Doyle for the Defence</i> (2018; äänikirja 2019) käy ansiokkaasti läpi koko tapauksen. Alkupisteenä on rikkaan vanhuksen brutaali murha Glasgow'ssa 1908. Erinäisten ikävien sattumien perusteella teosta epäiltiin, vangittiin ja tuomittiin Saksasta kotoisin ollut juutalainen Slater, joka harjoitti uhkapeliä, monenlaista hämärää tavaranvälitystä ja mahdollisesti paritusta. Siinä oli viktoriaanisen ajan kasvateille monta hyvää syytä tuomioon, vaikka todisteet lopulta puhuivat Slateria vastaan. Fox käy näitä syitä läpi: ensimmäistä maailmansotaa edeltävän Britannian moraalikäsitykset, antisemitismi, muukalaispelko ja myöhemmin sitten mainittu sota ja saksalaisuuden mörkö. Doyle ajautui kuvioon mukaan Slaterin pyydettyä häneltä apua viestillä, jonka toinen vanki salakuljetti ulos suussaan. Lopulta Doylen rooli Slaterin vapautuksessa oli merkittävä, ja tapauksena johdosta Britanniaan syntyivät esimerkiksi vetoomustuomioistuin. Miehet tapasivat toisensa naamatusten vain kerran, ja jälkipyykistä tuli katkera, kun heidän näkemyksensä rahasta eivät kohdanneet.</div></span><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: justify;"><span style="text-align: left;">Foxin kirjassa Slaterin tuomio on punainen lanka, jonka ympärille punotaan muita aiheita. Sekä Slaterin että Doylen taustat saavat tietenkin lukunsa, mutta läpi käydään myös silloista tuomiokäytäntöä, vankilaelämää, Edaljin tapausta, Slaterin kirjeenvaihtoa sukunsa kanssa jne. Äänikirja on miellyttävä, mutta huomasin usein kaipaavani lähdeluettelo silmien eteen</span></span>.</div></span></span><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white;">Martti Haavio: </span><b style="background-color: white;">Voittoisa ratsastaja</b><span style="background-color: white;">.</span><span style="background-color: white;"> </span><i style="background-color: white;">Välähdyksiä suurista miehistä</i><span style="background-color: white;">. Porvoo 1928: WSOY. 194 s. W.S.O.Y:n koululaiskirjasto n:o 50.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;">"Miten kumman kauan nuo akat miehiksi saavat tehdä hallaa Suomen kansan keskuudessa, ennenkuin terve reaktio nousee." Näin kirjoittaa Martti Haavio kirjassaan </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Voittoisa ratsastaja. Välähdyksiä suurista miehistä</i><span style="font-family: georgia; text-align: left;">. Vuonna 1928 Haavio oli julkaissut jo pari varhaiskauden runokokoelmaansa, mutta tieteellinen ura oli vielä edessä päin. Nykylukija tunnistaa tyypin jo ennen kuin muistaa Haavion kuuluneen suojeluskuntaan ja AKS:aan.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;">No joo, totuuden nimissä <i>Voittoisa ratsastaja </i>ei ole mikään kadotetun miehisyyden puolesta itkevä manifesti. Se on kokoelma pienoiselämäkerrallisia esseitä, joissa Haavio haluaa "välittää Suomen koulupojille ja -tytöille" miehiä, jotka ovat olleet hänelle itselleen "henkilökohtainen elämys". Osa teksteistä on ilmestynyt aiemmin Nuori Voima -lehdessä. 14 valitun joukossa on luonnollisesti paljon kirjailijoita – seikkailijat Kipling ja London; pohjoismaalaiset Holberg, Björnson, Ibsen, Hamsun; suomesta hieman yllättäen kansankirjailijat Päivärinta ja Meriläinen sekä murrepakinoitsija Nortamo – mutta mahtuupa mukaan myös Arabian Lawrence, folkloristi Axel Olrik ja antropologi Leo Frobenius. Joskus Haavio tosiaan kertoo tiiviin elämäkerran, niin kuin Londonin tapauksessa, ja korostaa ilmeisesti itseään säväyttäneitä miehuullisuuden osoituksia, kuten matkaamista ja muiden odotuksien uhmaamista. Joskus taas hänen tekstinsä on lähempänä kulttuurihistoriallista esseistiikkaa, vaikkapa käydessään läpi Diderot'n sanakirjaurakkaa tai kertoessaan kohtaamisesta Meriläisen kanssa tai esitellessään <i>Kalevipoegin</i> syntyä.</div></span><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: justify;"><span style="text-align: left;"><i>Voittoisan ratsastajan </i>voi lukea vanhentuneena, ja siten koomisenakin, miehuullisuuden ylistyksenä mutta myös mielenkiintoisena vilkaisuna tulevan "suuren miehen" nuoruudenajatuksiin. Ja onpa sillä yhä arvoa ihan itsenäänkin – Wikipedia ei kerro näitä tarinoita ollenkaan yhtä lennokkaasti</span></span>.</div></span></span><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white;">Hertta Vierula: </span><b style="background-color: white;">Kuollut tyttö</b><span style="background-color: white;"> </span><i style="background-color: white;">ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta</i><span style="background-color: white;">. Hämeenlinna 2020: Karisto. 69 s. Kuv. Broci.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;">Hertta Vierulan </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta </i><span style="font-family: georgia; text-align: left;">vaikuttaa ensisilmäyksellä olevan kokoelma nuorille suunnattuja kauhunovelleja. Nopeasti käy selväksi, että se on hyvin rajattu näkökulma. Vierulan kertomukset liikkuvat pikemminkin synkän fantasian nyrjähtäneillä sivupoluilla, missä asioita ei tuomita "yliluonnolliseksi" vain siksi ettei se ole mahdollista lukijan arkitodellisuudessa.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Vierulan kieli on toisaalta tiukasti hallittua, toteavaa, iskevää – ei aivan vuosituhannen vaihteen suomalaisproosan sähkösanomatyyliä muttei kovin kaukanakaan siitä. Toisaalta se kuitenkin on runollista, vahvoja mielikuvia ja aistivaikutelmia luovaa kuvavyöryä. Tarinoissa kerrotaan maailmasta, joka lähes on omamme mutta jonka lävistää jokin vieras elementti – kelluvaa ruumista ihasteleva olento vedenpohjassa, lähimetsässä odotteleva peikko, ihmisiä ennalta pelastava kassialma tai roolipeliksi muuttuva lapsenelämä. Parhaimmillaan Vierulan intensiiviset tunnelmoinnit ovat hyvin vaikuttavia, huonoimmillaankin hieman tyhjiä mutta kauniita.</div></span><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: justify;"><span style="text-align: left;">Miksi <i>Kuollutta tyttöä </i>tekisi mieli pitää nuorten- tai peräti lastenkirjana? Ensinnä se on kuvakirja – kannessa kuvittaja Brocin nimi on rinnakkain Vierulan kanssa. Kuvia on vain yksi joka tarinaa kohden, mutta kirjan tavallista isompi sivukoko lienee valittu juuri kuvat edellä. Isohkoista sivuista johtuen kirja on ohut, 69 sivua. Normaaleilla mitoilla, isommalla kirjasimella ja harvemmalla ladonnalla kirja olisi kuitenkin paljon paksumpi; moniko nuori lukija on huijattu lukemaan täysimittainen teos pienen sivumäärän avulla? Kolmas syy on kirjan alaotsikko, joka vie ajatukset välittömästi Magdalena Hain Uhriniituntakaisesta kertoviin novellikokoelmiin. Se on harmi, koska tyylilaji on tyystin toinen. Muutenkin jaettu tapahtumapaikka tuntuu turhalta gimmickiltä, sillä yhdistäviä elementtejä tarinoissa on hyvin vähän</span></span>.</div></span></span><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white;">Juri Nummelin: <b>Vaikea laji</b>. </span><i style="background-color: white;">Kirjoittajan muistelmia</i><span style="background-color: white;">. Turku 2024: Kustantamo Helmivyö. 348 s.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;">Muuttokiireisen talviloman aikana on ollut suorastaan nautinnollista lukea Juri Nummelinin tuoretta </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Vaikea laji</i><span style="font-family: georgia; text-align: left;"> -kirjaa. Se on monipuolinen kokoelma monipuolisen kirjoittajan muistoja ja vaiheita. Perinteinen muistelmateos se ei ole vaan palapelimäinen sarja kaikenlaista uran varrelta. Muuta ei oikein voisi kuvitellakaan Nummelinin kohdalla, sillä hän on ehtinyt olla paitsi kirjoittaja ja kirjailija myös toimittaja (sanan monissa merkityksissä), kustantaja ja ylipäänsä merkittävä tekijäpersoona kirjallisuuden vähemmän tunnettujen reuna-alueiden kartoittajana ja arvonnostajana.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Kirjan viitisenkymmentä esseetä ovat isolta osin ilmestyneet aiemmin Nummelinin blogissa tai hänen teostensa esipuheena tms., mutta lähes aina tekstejä on päivitetty ja muokattua uudelleenjulkaisua varten. Joskus muutokset ovat merkittäviäkin päivityksiä ja joskus valitettavasti jäävät hieman puolitiehen, kun kieli paljastaa tekstin olevan vanhempaa perua, vaikka se yrittääkin esiintyä ajankohtaisena. Sellaiset kohdat ovat kuitenkin vähäiset ja niihin puuttuminen lähinnä nillitystä.</div></span><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Vaikea laji on henkilökohtaisesta vinkkelistään huolimatta yhdenlainen kuva myös 2000-luvun muuttuneesta julkaisu- ja kirjallisuusmaailmasta. Muutosta korostaa etenkin jälkisanat, joissa muistutetaan lajin lisäksi vaikeaa olevan myös aika. Pienen yleisön ja vähäisen somenäkyvyyden kirjallisuutta julkaistaan aina vain nihkeämmin, äänikirjoja senkin edestä. Tekijä ei enää (vieläkään?) oikeasti tienaa työllään, ja apurahoja ei saa edes entiseen malliin. Muutos 2000-luvun alun tv-haastatteluista, kun Nummelin julkaisi amerikkalaista kioskidekkaria käsittelevän teoksensa, ja omista fanzineistä nykytilaan, jossa kirjailija yhä useammin saa julkaista itse taiten tekemänsä kirjan, koska se ei kuitenkaan myy tai näy somessa, on surullinen. Onneksi Nummelin kuitenkin jaksaa, viitsii ja kykenee.</div></span><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="text-align: left;"><div style="text-align: justify;">(Mikael X. Messin kirjat pitäisi saada äänikirjoina.)</div></span></span><p></p>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-86600776775939147692024-03-06T03:21:00.000-08:002024-03-06T03:21:35.447-08:00Katsottua: helmikuu 2024<p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Daniel Lee: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Black Mask</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Tsui Hark:</span><b style="background-color: white; text-align: justify;"> Black Mask 2: City of Masks</b></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Elokuvamaailmassa ei ole paljon ysärimpää kuin kepeä toimintarytke scifimiljöössä, jossa kaikilla on aurinkolasit. Hollywood tuotti niitä liudan, mutta osattiin sitä muuallakin. Daniel Leen ohjaama </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Black Mask </i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">(黑俠, 1996) on tyylipuhasta Hongkong-actionia, mutta samalla se on myös supersankarielokuva. Li Chi-Takin sarjakuvaan perustuva elokuva kertoo geneettisesti parannellusta entisestä supersotilaasta, joka yrittää löytää taas inhimillisyytensä työskentelemällä kirjastoapulaisena. Yllätys, yllätys, hän kuitenkin päätyy osaksi väkivaltaista huumejengien yhteenottoa ja lopulta kaltaisiaan vastaan. </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Black Mask </i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">etenee hurjaa vauhtia. Sarjakuvan rytmi on saatu eloon paremmin kuin monessakaan länsimaisessa yritelmässä. Visuaalisuutta korostavat vinot kuvakulmat, räikeä värimaailma ja sopivan liioiteltuina ryöppyävät veripisarat. Moni kuvallinen kikka ja musiikillinen varjo kumartaa myös varhaisten tv-sarjojen suuntaan; etenkin </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Green Hornet </i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">mainitaan usein ja siitä varsinkin Bruce Leen esittämä hahmo Kato. Jet Li pääosassa on tietysti paljon Leetä kovempi, vaikkei hänen akrobatiansa pääse edes aivan oikeuksiinsa nopeaksi leikatussa elokuvassa.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="background-color: white; text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Ykkösosan tuottaja–käsikirjoittaja Tsui Hark siirtyi ohjaamaan jatko-osassa. <i>Black Mask 2: City of Masks </i>(黑俠II, 2002) korvaa Jet Lin esikoisroolinsa tekevällä Andy Onilla ja kaikki muut länsimaisilla näyttelijöillä. Itse asiassa elokuva on filmattu suoraan englanninkielelle, ja tyylilaji on entistä enemmän supersankarielokuvan ja kulissit scifiä. Ohjaaja tuo mukanaan vahvan visuaalisen leikin, joka yhdistyy halpahintaiseen 90-lukulaiseen estetiikkaan. Hämmentävää on, miten amerikkalaisilta vei vielä puolen kymmentä vuotta löytää sama svengi omille supersankareilleen. <i>Black Mask 2 </i>yhdistää PS1-grafiikan kumipukuhirviöihin ja kömpelöön garderobiscifiin, jossa riittää, että näyttää suurin piirtein futiristiselta. Kamera heiluu ja kulkee ja kaikki on tyyliteltyä, mutta amerikkalaiset kantavat mukanaan lapsellista kaapelikanavaestetiikkaa. Kai elokuvassa jokin tarina on, mutta kuka siitä väittää; modifoituja vapaapainijota, tekijänoikeusselkkauksia ja efektipahiksia – tarina on alisteinen mätkeelle.</div></span></span><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Pierre Salvadori: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Hinnasta viis</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Fran<span style="text-align: left;">ç</span>ois Ozon:</span><b style="background-color: white; text-align: justify;"> Potiche </b><b>– </b><b style="background-color: white; text-align: justify;">aivovaimo</b></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Pierre Salvadorin </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Hinnasta viis</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"> (Hors de prix, 2006) alkaa kuin perinteikäs romanttinen väärinkäsitysten komedia, kehittyy melkein veijaritarinaksi ja päättyy sokerihuurrettuun, vain hieman ironiseen pumpuliin. Rikkaiden vanhempien miesten rinnalla elintasonousua jahtaava nainen hullaantuu hotellin baarissa nuorempaan mutta vielä rikkaampaan mieheen. Vaan tämäpä onkin todellisuudessa vain hotellin rivityöläinen vaikka myötäileekin toisen erhettä. Naista kiinnostaa lähinnä raha, mutta miespä rakastuu ja on valmis maksamaan hänen seurastaan, monin tavoin. Elokuva on tehty tyylikkäästi ja joiltain painotuksiltaan oivaltavastikin; romantiikka häilyy välillä lähelle tragediaa, kun hyväksikäyttö ja pakkomielle kohtaavat. Käsittelytapa on kuitenkin lopulta satiirinen.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="background-color: white; text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Satiiri on myös François Ozonin <i>Potiche – aivovaimo </i>(2010), joskin paljon räikeämpi. 1977 sateenvarjotehtaan rikas johtaja joutuu lakkoilijoiden vangitsemaksi, ja hänen edustusvaimonsa alkaa pyörittää ja uudistaa tehdasta vapautumisen hintana. Apuna hänellä on nuoruuden intohimon kohde, työläistaustainen pormestari ja sekalainen joukko omia tyhjäntoimittajalapsia (joista yksi on tietämättään ehkä avioitumassa siskonsa kanssa) ja miehen sivusuhdesihteeriä. Puoliso–johtajan saappaisiin hyppääminen rinnastuu työntekijöiden lakkoon – kummassakin on kyse kapinasta esimiehen valtaa kohtaan. Elokuva on armoton porvaria ja patriarkaattia kohtaan, mutta tekee sen sellaisella tyylitellyllä ivalla, että vastaansanominen on vaikeaa. Ozonin tyyli ei lopulta ole kovin kaukana Aki Kaurismäestä, vaikka heidän elokuviensa temperamentit ja sanataajuudet ovatkin aivan vastakkaiset. Siirtymät farssin ja melodraaman välillä ovat saumattomia. Toisaalta farssi uhkaa välillä luiskahtaa saarnaavan alleviivailun puolelle; varsinkin lopun vaalikampanjajaksossa <i>Potiche </i>tuntuu menettävän otettaan aikalailla.</div></span></span><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">John Carpenter: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Usva</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Rupert Wainwright:</span><b style="background-color: white; text-align: justify;"> Usva</b></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">John Carpenterin </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Usva </i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">(The Fog, 1980) aukeaa moneen suuntaan. Se on leimallisesti alkavan vuosikymmenen kauhuelokuva: yliluonnollisuuksia, sarjakuvamaista visuaalisuutta, voimakkaita erikoisefektejä, vähän hönö meininki. Toisaalta se sijaitsee jossain klassisen kauhutarinan ja modernin slasher-iloittelun välissä. Lisäksi se on kansanperinnekauhua, jossa on yllättävän voimakas paikallishistorian ja folkloren tuntu, vaikka yhteydet todellisiin tapahtumiin ovatkin vain viitteelliset. Tarinassa pohjoiskalifornialainen rannikkokylä ottaa vastaan paitsi syntymäpäivänsä myös mereltä nousevan hehkuvan sumurintaman ja sen mukanaan tuoman aavelaivan, jonka kyytiläiset ovat tulossa kostamaan sadan vuoden takaisen vääryyden. Vastaanottokomiteaan kuuluu joukko paikallisia kuin Stephen Kingin kertomuksessa. Heidän juonteistaan muodostuu odottava, aidon kummitusjutun tunnelma, jota ajoittaiset hyppysäikyt eivät pilaa – tai se että zombejahan ne elokuvassa oikeastaan ovat. Myös ensemble-näyttelijästö on vakuuttava.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="background-color: white; text-align: left;"><div style="text-align: justify;">2005 Rupert Wainwright ohjasi aiheesta oman versionsa; Carpenter ja alkuperäisen kirjoittaja–tuottaja Debra Hill olivat tälläkin kertaa tuottamassa. Perusidea on pidetty ennallaan, mutta sijainti siirretty hieman pohjoisemmas, Oregoniin ja hahmoista on tehty nuorempia (tai ainakin nätimpiä), mikä vaikuttaa yllättävän paljon. Elokuva tuntuu heti alusta asti teinislasherilta, jossa persoonattomat hahmot haahuilevat ja silloin tällöin kuolevat. Myös kansantarinamainen tausta on vaihtunut geneerisempään modernin kauhun kuvastoon. Se merkitsee liian usein hengettömyyttä ja yhdentekevyyttä. Onneksi sentään satavuotiaat zombit ovat alkuperäistä näyttävämpiä. Kaikki kuitenkin tuntuu lähinnä turhalta.</div></span></span><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Christian Nyby & Howard Hawks: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">"Se" toisesta maailmasta</b></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">John W. Campbellin tieteiskauhukertomus "Who Goes There?" ei ollut kummoinen juttu skenen ulkopuolella, kun se ilmestyi Astounding Science Fiction -lehdessä 1938. Se jäi osaksi pop-historiaa, kun Christian Nyby filmasi (käytännössä tuottajaksi merkityn Howard Hawksin kanssa) sen nimellä <i>The Thing from Another World</i> (1951; suom. "Se" toisesta maailmasta). Amerikkalaisten tutkimusryhmä löytää Alaskasta lentävän lautasen. Löydetään kuitenkin myös syväjäädytetty olento, joka otetaan säilöön tukikohtaan. Vaan sepä onkin kasvi (vs. eläin), joka ruokkii itseään toisten eliöiden verellä. Vaikka tietyt miehistön jäsenet nousevat muita oleellisimmiksi, on kyse pohjimmiltaan yhteisön puolustautumisesta yhteistä vihollista kohtaan. Kylmän sodan henki on vahvana läsnä. Tilanne aiheuttaa jännitteitä miehistön joukossa, etenkin sotilaiden ja tieteilijöiden välillä (edelliset tietysti ovat oikeassa eliminoidessaan tuntemattoman). Tunnelma vaikuttaa katsojaankin – kunnes olento näyttäytyy. Degeneroitunut Frankenstein-maski ei ole ikääntynyt kovin hyvin. Iso näyttelijä rooliasussa ei vakuuta enää, vaikka häntä käytetäänkin säästeliäästi. Suurin osa elokuvaa onkin lähinnä dialogia ahtaissa sisätiloissa, melkein kamarinäytelmän malliin. Tyyli on vanhentunut, mutta ideat ovat vereviä edelleen</span><span style="background-color: white; text-align: left;">.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">John Carpenter: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">The Thing </b><span style="background-color: white;"><b>–</b></span><b style="background-color: white; text-align: justify;"> "Se" jostakin</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Matthijs van Heijningen jr.: <b>The Thing</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">John Carpenterin elokuvaa </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">The Thing – "Se" jostakin</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"> (1982) pidetään yleensä yhtenä parhaista uusintafilmatisoinneista. Verrattuna Nybyn ja Hawksin 50-luvun tulkintaan se onkin ylivertainen. Elokuvia ei kuitenkaan pitäisi vertailla toisiinsa, vaikka niillä on sama pohjateksti, Campbellin kertomus. Siinä missä aiempi elokuva teki olennosta aivan omansa (ja omanlaisensa symbolin), Carpenter pysyy hyvin lähellä alkuperäistä tarinaa. Tapahtumat sijoittuvat Etelämantereella, hahmot muistuttavat Campbellin omia. Hirviö ei ole inhimillinen kasvi vaan muodonmuuttaja, joka sulattaa muita eliöitä itseensä ja joka pystyy toisintamaan näiden muodon. Arvuuttelu siitä, kuka olento kulloinkin on, tekee tilanteesta vainoharhaisen psykologisen pelin aina katkeraan loppuun asti. Elokuvassa sitä tasaa Rob Bottinin edelleen upeat erikoisefektit, joissa vanha kunnon käsityö ja kehokauhuvisiot saavat loistaa ja jotka tuovat hieman huumoria (joskaan ei kaikkia miellyttävää) synkkään tarinaan.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="background-color: white; text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Carpenter lisäsi tarinaan norjalaisen retkikunnan, joka on löytänyt olennon jo aiemmin ja päässyt perille sen luonnosta. Tämä antoi pohjan seuraavalle <i>The Thing </i>-nimiselle elokuvalle (2011; ohj. Matthijs van Heijningen jr.). Se on esiosa edelliselle ja kertoo juuri tuosta norjalaisten ryhmästä ja heidän synkästä löydöstään. Mukaan on tietysti täytynyt saada amerikkalaisiakin, ettei koko elokuvan ajan tarvitsisi kuunnella ulkomaankieltä. Antarktikselta löytyy avaruusalus ja 100 000 vuotta sitten jäätynyt olento. Valitettavasti se ei ole Campbellin versio, jolla oli kolme punaista silmää ja siniset lonkerot hiusten paikalla. <i>The Thing </i>on sitä sorttia 2000-luvun kauhua, jossa haahuillaan paljon heiluva kameran kanssa ahtaasti rajatuissa kuvissa ja kuunnellaan viulucrescendoja. Hirviötehosteissa on lihallista tehoa, mutta kieppuvat digitaalihahmot eivät tavoita Bottinin aikaansaannosten riemukkuutta Esiosuudestaan huolimatta tarina toistaa niin pitkälti entistä tarinaa, että sitä voi pitää myös uudelleenfilmatisointina.</div></span><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="background-color: white; text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Seuraavaksi joku voisi tehdä jatko-osan vuoden 1951 elokuvalle.</div></span></span><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Robert Guédiguia: <b>Kilimanjaron lumet</b></span><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Matthijs van Heijningen jr.: <b>The Thing</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Robert Guédiguian elokuva </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Kilimanjaron lumet </i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">(Les neiges du Kilimanjaro, 2011) on kaunis ja todistusvoimainen elokuva yhteisöstä, välittämisestä, solidaarisuudesta, inhimillisyydestä. Samalla on yhteiskunnallinen satu. Se kertoo joukosta ihmisiä, joiden tarinat kietoutuvat toisiinsa yllättävästikin. Keskipisteessä on ikääntyvä työläispariskunta, etenkin satamasta potkut saava pitkäaikainen ay-johtaja. Potkuista ja epävarmasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta elämä näyttöä hyvältä, on jälkeläiset ja ystävät. Sitten turvallisuuden tunne hajoaa, kun pariskunta joutuu ystävineen ryöstön kohteeksi. Merkitykset tuntuvat katoavan kunnes löytyvät taas. </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Kilimanjaron lumet </i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">on syvästi humaani elokuva. Jean-Pierre Darrousinin läsnäolo vie ajatukset heti Aki Kaurismäkeen, mutta yhtäläisyyksiä on enemmänkin: Guédiguianin elokuvassa on samaa syvää ihmisen ymmärrystä kuin Kaurismäellä. Ei vain "tavallisen ihmisen" tukemista vaan heikomman puolesta taistelua. </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Kilimanjaron lumet </i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">voisi helposti lipsahtaa sentimentaaliseksi ja saarnaavaksi. Se kuitenkin onnistuu liki mahdottomassa ja selviää loppuun asti aidosti koskettavana ja elämään uskovana.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="background-color: white; text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Melkein – vain melkein – päinvastoin tekee Damien Odoulin <i>Richard O:n tarina </i>(L'histoire de Richard O, 2007). Mitä kaikkea kuuluu ranskalaiseen tekotaiteelliseen elokuvaan? Hämärä juoni, mukasyvällistä pohdintaa elämän merkityksestä, seksiä. Voilà, <i>Richard O</i>. Nimihenkilö on tyhjäntoimittaja, joka löytää elämälleen tarkoituksen naisista. Ihan sama kenestä, kunhan pääsee panemaan mahdollisimman paljon. Mistään pickup artistista ei sentään ole kyse. Tai en minä tiedä – tarinaa koossa pitävät rihmat ovat aika ohuita. Reilun tunnin elokuvasta iso osa menee alastomien ruumiiden ähellykseen; ja se on sitten ihan aitoa ähellystä. Elimet näytetään niin kuin ne ovat. Syvemmät merkitykset karkaavat. Jonkinlainen moraali lienee päähenkilön parhaan, ainoan oikean ystävän kohtalo. Isokokoinen ja erikoisenoloinen lurkki löytää elämänsä rakkauden (huonoa suomea puhuvasta naisesta) olemalla oma itsensä ja yrittämättä liikoja. <i>Richard O</i> on melko tyhjä elokuva, mutta ainakin kuvaus on kaunista, kaikessa tekotaiteellisuudessaankin.</div></span></span><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Dario Argento: <b>Giallo</b></span><span style="background-color: white; text-align: justify;">. <b>Oopperan kummitus</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Dario Argento sai 1970–80-lukujen verisillä rikos- ja kauhuelokuvillaan alan legendan maineen. Itse en ole koskaan osannut innostua niistä. Vuoden 2009 </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Giallo </i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">on nimeään myöten Argentolle kirjoitettu mutta ei valitettavasti edes hänen kultakautensa veroinen. </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Giallo </i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">on mitäänsanomaton ja tavanomainen sarjamurhaajaelokuva, jossa amerikkalainen etsivä tutkii Italian Torinossa liikkuvaa sarjamurhaajaa. Taksinkuljettajana toimiva murhaaja vie kauniita kyytiläisiään silvottavaksi, kuvattavaksi ja tapettavaksi. Ja siinäpä se. Tarinassa ei ole ihmeellisyyksiä, Adrian Brody ja Emmanuelle Seigner lähinnä ylinäyttelevät päärooliensa läpi (Brody on salanimen ja lateksin turvissa myös murhaaja ja hänenä lähinnä naurettava) ja Argentoon yleensä liitettävät verisyydetkin tuntuvat rutiinilta (ja ovat usein tosi kömpelöitä). Klassisten slashereidensa sijaan hän on ohjannu </span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Giallossa </i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">jonkinlaisen post-</span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">Saw</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">-kidutuspornon ja eurodekkarin idioottilapsen.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="background-color: white; text-align: left;"><div style="text-align: justify;">Kummoinen ei ole varhaisempi <i>Oopperan kummituskaan </i>(Il fantasma dell'opera, 1998). En ylipäätään ymmärrä Gaston Leroux'n alkuperäisromaanin kestävää suosiota – se on semmoinen mélodrame gothique light. Silti siitä on tullut kauhuromanttisen elokuvan peruskuvastoa. Argenton visio aiheesta on tasapainoton ja kärsii identiteettikriisistä. Se on oikeasti aika komean näköistä epookkia, pikkuisen roiskuavaa splatteria, hahmojen runsauteen hukkuvaa teatraalisuutta, steampunk-rotanmetsästäjiä, tilkkeeksi hieman dekkarointia ja epämiellyttävä määrä ohjaajan tyttären tissejä (toki muittenkin), koska tämä ei osaa näytellä muuta. Tarina Pariisin suuren oopperan alla katakombeissa elelevästä epäsikiöstä, joka rakastuu nuoreen laulajattareen, on suurin piirtein entisensä (paitsi että mies on ihan nätti mutta käyttäytyy kuin rottien kasvattama). Irrallisten palasten keko ei vain pysy koossa, mutta eipä se ole sitä tehnyt aiemmissakaan filmatisoinneissa. Jotain ehdottomasti hyvääkin: Ennio Morriconen muusiikissa on pari hienoa teemaa, vaikka hänenkin osuutensa jää turhan tavanomaiseksi. Julian Sandsia on kuitenkin aina mukava katsella.</div></span></span><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Jerry Schatzenberg: <b>Joe Tynanin kiusaukset</b>. Jerry Zaks: <b>Marvinin tyttäret</b></span></p><p></p><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;">Juuri kun kaipasin jotain poliittista 70-luvulta, syliini tipahti Jerry Schatzbergin </span><i style="background-color: white; font-family: georgia;">Joe Tynanin kiusaukset </i><span style="background-color: white; font-family: georgia;">(The Seduction of Joe Tynan, 1979). Se on poliittinen draama nuorehkosta yhdysvaltalaissenaattorista, joka yrittää poliittisen nousukiidon keskellä pitää huolta myös yksityiselämästään; etenkin sivusuhteestaan avustajaansa. Nykyäänhän tämmöinen olisi aivan normaali kuvio draamassa, mutta maailma on muuttunut 45 vuodessa hurjasti. Tekoajankohtanaan </span><i style="background-color: white; font-family: georgia;">Joe Tynan </i><span style="background-color: white; font-family: georgia;">oli tuore mutta niin oli sen genrekin, ja se tekee elokuvasta edelleen raikkaan. Asiaa auttaa hyvä käsikirjoitus ja loistava pääosaroolitus. Alan Alda vastaa kummastakin, Meryl Streep ja Barbara Harris auttavat jälkimmäisessä. Lisäksi elokuva ei ole vanhentunut niin paljon kuin kuvittelisi – vaikka some ja MAGA puuttuvat sen maailmasta, ovat kabinettisuhmuroinnit ja rasismikeskustelut ja nimitysvaltapelit tätäkin päivää. Toisaalta olisi hankala kuvitella nykyään aiheesta tehtävän näin kepeää elokuvaa. </span><i style="background-color: white; font-family: georgia;">Joe Tynanin kiusaukset </i><span style="background-color: white; font-family: georgia;">ei ole erinomainen, mutta ehdottomasti näkemisen arvoinen se on.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="background-color: white; text-align: justify;"><div style="text-align: justify;"><span><span style="text-align: left;">Streep on pääosassa myös Jerry Zaksin ohjaamassa <i>Marvinin tyttärissä </i>(Marvin's Room, 1998). Scott McPhersonin näytelmään perustuvan elokuvan aiheena on perinteinen toimimaton perhe. On kuoleva isä, kaksi sisarusta, joista toinen on etääntynyt suvusta ja toisella todetaan syöpä, ja vieraantuneen siskon vieraantunut kapinallispoika. Joltakulta pitäisi saada luuydintä ja siinä sitten eheydytään. Kuulostaa 90-luvun voimaannuttavalta naiselokuvalta, ja sitä se onkin – ilman minkäänlaista ivaa. Streep aikuisuuttaan yhä etsivänä siskona, Diane Keaton hiukan säikkynä ja isän hoitamisen kuluttamana siskona ja nuori Leonardo DiCaprio vastaan potkivana ja hieman ylienergisenä teininä ovat kova remmi. Heitä täydentää Robert de Niro tavattoman seesteisessä lääkärinroolissa. Näytelmätausta näkyy runsaana sanailuna, hupsuina sivuhahmoina ja näyttämöllisinä asetelmina. Elokuvallisin hetki: kun pillerit putoavat. Liikaa tarkoin punnittua siirappia minun makuuni, mutta ymmärrän viehätyksen</span></span><span style="text-align: left;">.</span></div></span></span><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Jan Kounen: <b>99 frangia</b>. Laurent de Bartillat: <b>Maalaukseen kadonnut nainen</b></span></p><p></p><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;">Jan Kounenin </span><i style="font-family: georgia;">99 frangia </i><span style="background-color: white; font-family: georgia;">(99 francs, 2007) perustuu Frédéric Beigbederin romaaniin, joka puolestaan ammensi kirjailijan kokemuksista mainosmaailmasta. Romaani on armoton rahanhimoista, itsekeskeistä pintaliitomaailmaa kohtaan, mutta elokuva on tavallaan sitä vielä enemmän. Se leikkii jatkuvasti mainosten visuaalisuudella ja pakottaa katsojaa miettimään, vedätetäänkö häntä itseään nytkin samalla tavalla kuin mainosmiehet yrittävät tehdä. Etenkin elokuvan loppu, anarkofantastinen ja billboard-painajaiseksi latistuva houre, on tehokas. Ohjaaja Kounenilla on pohjakokemus mainoselokuvista, mikä näkyy suvereenina ymmärryksenä. Hänen taustastaan on uskoakseni ollut hyötyä myös </span><i style="font-family: georgia;">99 frangin </i><span style="background-color: white; font-family: georgia;">tehostetykityksessä, sillä elokuva nojaa todella paljon jatkuvaan kuvatemppuiluun, joka kuitenkin lähes koko ajan palvelee kokonaisuutta. Tarina on yksinkertainen mutta maailma sen ympärillä kaoottinen.</span></div><span style="font-family: georgia;"><div style="text-align: justify;"><br /></div><span style="background-color: white;"><div style="text-align: justify;">Samana vuonna ilmestyi Laurent de Bartillat'n <i>Maalaukseen kadonnut nainen </i>(Ce que mes yeux ont vu). Se yrittää olla jonkinlainen akateeminen jännäri, jossa taidehistorian opiskelija yrittää todistaa teoriaansa taidemaalari Antoine Watteaun maalausten salaperäisestä naisesta. Teoria ei ole mikään erityisen dramaattinen mutta silti juuri sellainen, joka saa tutkijan sydämen pamppailemaan. Elokuvan idea on ihan kelvollinen ja unenomainen tunnelma runsaina lipuvine kuvineen vanhoista maalauksista on paikoin jopa kaunis. Ohjaaja–käsikirjoittajalla ei kuitenkaan ole malttia tai osaamista rakentaa kokonaista tarinaa. Nyt elokuva on kuin siitä olisi leikattu pois kaikki vähemmän jännittävät kohdat pois. Siksi hahmot jäävät pelkiksi silueteiksi, joilla on jokin ominaisuus ja yksi menneisyyden trauma.</div></span></span><p></p>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-86842440577705007262024-02-12T22:52:00.000-08:002024-02-12T22:52:39.854-08:00Katsottua: tammikuu 2024<p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;">Stephen Frears: <b>Huijarit</b>.<b> Valheet ja viettelijät</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;">En muista lukeneeni Jim Thompsonin <i>Huijareita</i>, mutta kehtaan silti veikata, että sen filmatisointi soi aivan eri sävellajissa. Stephen Frearsin ohjaama, Donald E. Westlaken kirjoittama ja Martin Scorsesen tuottama <i>Huijarit </i>(The Grifters, 1990) on kolmiodraama neonoirin asussa. On äiti, häntä vain 14 vuotta vanhempi poika ja tämän löyhäpäiseltä vaikuttava naisystävä, joka ulkoisesti muistuttaa äitiä melko lailla. Kaikki ovat huijareita, kukin omalla tavallaan. <i>Huijarit </i>on niitä elokuvia, joissa kaikki kaikessa on tarkasti koottu kellokoneistojuoni, vaikka särmikkäät hahmot oman lisänsä antavatkin. Ei niitä katsella tunnekokemusten tai psykologisten oivallusten toivossa mutta ei myöskään kertakäyttöistä yllätystekijää odottaen (<i>Huijareiden </i>"isot" yllätykset näkee jo kaukaa). Sen sijaan katsojan on mukava tuudittautua vain seuraamaan monimutkaista mutta hyvin rasvattua järjestelmää, joka loksauttaa joka palan paikoilleen lopuksi. Sen <i>Huijarit </i>tarjoaa suvereenisti.; se on nautittavaa viihdettä. Etenkin kun synkkää juonta kevennetään runsaalla huumorilla – jota en usko samassa määrin löytyvän Thompsonilta – ja Elmer Bernsteinin morriconemaisella köpöttelymusiikilla.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;">Pari vuotta aiemmin Frears ohjasi Christopher Hamptonin oman näytelmänsä pohjalta käsikirjoittaman <i>Valheet ja viettelijät</i> (Dangerous Liaisons, 1988). Hamptonin näytelmän pohjana sen sijaan on Pierre Choderlos de Laclos'n 1700-luvun lopun romaani <i>Les liaisons dangerouses</i>, johon suoraan perustuva elokuva <i>Valmont </i>ilmestyi vuosi Frearsin näkemyksen jälkeen. Tarina kertoo kahdesta moraalittomasta yläluokan elostelijasta, jotka saavat kiksinsä juonitellessaan siveiden ja viattomien päitä pyörälle ja pöksyjä solmuun. Frearsin näkemys on sulavaliikkeinen ja hienopuheisella voimalla eteenpäin puuskuttava kone, jossa juonien mutkat, käänteet ja kiepit saavat vastineensa kuvauksessa ja taitavassa roolituksessa. Siinä on kamaridraaman ja BBC:läisen epookkituotannon hienostuneisuutta mutta myös aikamoista irvailua ihmisluonnon häijyyden ja hölmöyden kustannuksella.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: -apple-system, BlinkMacSystemFont, "Segoe UI", Roboto, Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;">Gerard Johnstone: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia;">M3gan</b><span style="background-color: white; font-family: georgia;">. Jacques Audiard:</span><b style="background-color: white; font-family: georgia;"> Valheet ja viettelijät</b></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;">Niin paljon hypeä ja pöhinää kuin Gerard Johnstonen <i>M3gan</i> (2022) saikin, on pakko myöntää sen olevan oikein mainio elokuva. Se on myös harvinaisen onnistunut 80-lukulainen kauhuelokuva, joka ei ole tehty tuolla liukuhihnahorrorin luvatulla aikakaudella. M3gan on androidi, lasten leluksi ja seuralaiseksi tarkoitettu, eräänlaiseksi suojelusenkeliksi kaavailtu mutta lopulta eksistenssistään hämmentyneeksi koneeksi kehittyvä. Hahmo on loistava: pikkutytön kuoren alla lymyävä Terminator on fanitettava, muistettava ja markkinoitava. Elokuva (sen teatteriversio) puolestaan etenee klassisen slasher-kaavan mukaisesti ja itseironisesti. Juoni on täynnä loogisia aukkoja ja käänteet näkee kilometrin päähän, mutta se onkin osa leikkiä. <i>M3gan</i> vertautuu paikoin <i>RoboCopiin</i>, sillä ne molemmat harrastavat samanlaista markkinakritiikkiä (ja sisältävät pari suoraa kuvallistakin vastinetta). <i>M3gan </i>ottaa kantaa aktiivisesti myös nuken samaistuessa kaiken huomiomme ja minuutemme nielevään kännykkään ja pohtiessa omaa tekoälyn minuuttaan.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Vähän samaa henkeä on mielestäni Jacques Audiardin <i>Sistersin veljeksissä</i> (The Sisters Brothers, 2018). Patrick deWittin romaaniin perustuva länkkäri pitää sisällään suuren osan klassisen westernin klišeistä ja elementeistä, mutta se on koko ajan hyvin tietoinen siitä ja näyttää kaiken hieman vinksahtaneen kameransilmän läpi. Tarina kultakuumeen ajan lännen kahdesta palkkamurhaajasta jahtaamassa kahta muuta miestä on riittävän perinteinen, mutta käsittelytapa tekee Sistersin veljeksistä omalaatuisen. Ensinnäkin jahdattavilla on hallussaan kemiallinen kaava, jonka avulla hän aikoo perustaa sosialistisen utopian Dallasiin. Toiseksi elokuvaa leimaa vino, karnevalistinen sävy, myös silloin kun se on vakavimmillaan. Kolmanneksi <i>Sistersin veljekset </i>näyttää paikoin melkein fantasiaelokuvalta värikkyydessään ja extravaganttiudessaan. Mutta onnistuuko se? Siinä mielessä kyllä että se on viihdyttävä ja näyttävä elokuva. Toisaalta kuitenkin yritykset jonkinlaiseen postmoderniin viiteleikkiin eivät oikein kanna ja tarina ei onnistu liikuttamaan, koska karikatyyrimäisiin hahmoihin ei kiinny juurikaan.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;">John Landis: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia;">Hei me nauretaan</b><span style="background-color: white; font-family: georgia;">. Mel Brooks:</span><b style="background-color: white; font-family: georgia;"> Villiä hurjempi länsi</b></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Hei me nauretaan</i> (The Kentucky Fried Movie, 1977) oli John Landisin toinen ohjaus, mutta suurempi kunnia elokuvasta menee kyllä sen kirjoittajille eli ensi kertaa asialla olleille Jim Abrahamsille ja Zuckerin veljeksille. Vaikkei se olekaan mikään kummoinen elokuva, on <i>Kentucky Fried Moviessa </i>selvästi jo nähtävillä heidän absurdin kreisikomediansa tyyli, joka nopeasti hioituisi heidän tavaramerkikseen. Vielä tällä kertaa ollaan harjoitustyössä. <i>Kentucky Fried Movie </i>ei oikeastaan ole elokuva lainkaan vaan pikemminkin pitkä sketsishow, jossa irvaillaan niin televisiolle kuin genrefilmeille. Huumori on yleensä keskenkasvuista ja typerää, paljaita rintoja näkyy riittämiin, gagin rytmitys vielä ontuu – mutta paljon on myös napakymppejä, varsinkin halvoissa sanaleikeissä sekä pisimmässä osuudessa, kung fu -elokuvaparodiassa. Se onkin selvin lupaus tulevista pitkistä Abrahams/Zucker-teoksista, joissa päättömät ideat leikkaavat koko ajan kerrontaa sellaisella vauhdilla, että joka katsojaan osuu varmasti edes jokin niistä. Hauska lisä on yrittää bongailla lukemattomia cameo-esiintymisiä.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Mel Brooks edusti aiempaa satiiriperinnettä. Hänen vuoden 1974 elokuvansa <i>Villiä hurjempi länsi</i> (Blazing Saddles) parodioi lännenelokuvia ja muistuttaa otteeltaan ja gägeiltään lähes slapstick-komediaa. Elokuvan tarina kertoo entisestä orjasta, josta kepulipelin nappulana tulee pikkukylän šeriffi. Kylän kautta ollaan vetämässä rautatie, mikä tietenkin nostaa maan arvon pilviin. Rahanahneen poliitikon ajatuksena on, ettei kaupunki hyväksy tummaihoista lainvalvojaa, ja hän itse saa jatkaa kylän terrorisointia ja ostaa maat itselleen. <i>Blazing Saddlesin </i>huumori perustuu toisaalta länkkäriklišeille irvailuun, toisaalta logiikkaa rikkoviin ja tottunaisuuksia rikkoviin vitseihin. Iso osa gägeistä on kuitenkin melko halpaa, ja yllättävän paljon huumoria revitään rasistisesta läpästä. Toki siinä auotaan päätä nimenomaan vanhojen länkkärien ihmiskuvalle, mutta elokuvan huumori ei todellakaan ole vanhentunut kovin hyvin. Sen sijaan sen metataso toimii yhä – kameralla puhuvat hahmot ja lavasteista karkaava loppuhuipennus.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;">Ettore Scola: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia;">Perhe</b><span style="background-color: white; font-family: georgia;">.</span><b style="background-color: white; font-family: georgia;"> Vihollinen naapurissa</b></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Sydämessäni on erityinen soppi italialaiselle elokuvalle ja siellä samettinauhalla ympäröity paikka Ettore Scolalle. Jokin hänen syvästi inhimillisessä tuotannossaan, peittelemättömässä nostalgiassaan ja ihmisryhmien sisäisten punosten availussaan resonoi minussa suunnattomasti. Vuoden 1987 <i>Perhe </i>(La famiglia) ja 14 vuotta myöhäisempi <i>Vihollinen naapurissa </i>(Concorrenza sleale, 2001) ovat kumpikin aiheiltaan perustavaa laatua olevia Scola-filmejä, vaikkei kumpikaan hänen terävintä kärkeään ole.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><i>Perhe </i>on kunnianhimoinen sukukronikka, jossa seurataan kahdeksankymmenen vuoden ajan keskushenkilö Carlon elämää. Koko elokuva sijoittuu yhteen ja samaan, olkoonkin suureen, taloon, jossa Carlon pikkuporvarillinen suku elää ja kuolee, muuntuu ja rönsyää. Samalla tulee käytyä läpi Italian vaiheita 1900-luvulla. Kaikkein dramaattisimmatkin tarinan hetket ovat tiukasti elleivät nyt aivan arkisia niin ainakin tavallisia. <i>Perhe </i>on lopulta kertomus elämästä. Se on ajankuvaltaan, tempoltaan ja kuvaukseltaan upea elokuva.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><i>Perhe </i>ei keksi juuri uutta mutta tekee tutusta omanlaistaan tyylikkäästi. Sama pätee myös <i>Vihollinen naapurissa </i>-elokuvaan. Se alkaa perinteisenä tarinana naapuririidasta – 1930-luvun Roomassa toisella perheellä on perinteinen vaatturiliike, toinen myy moderneja valmisvaatteita. Äkkiä viholliskuvaan tulee muutos, kun Mussolini nostaa ruman päänsä ja toinen perheistä, juutalaisia kun ovat, joutuu sorron alle. Tarinassa ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Scola kuitenkin tuo siihen omanlaisensa humaanin lämmön, joka ei kauhistele mutta ottaa silti puolensa reilusti ja osoittaa hienovaraisesti, miten fasismin mahdollistivat etupäässä itseään ajattelevat ja pikkusieluisuudessaan valtaan nousseet tolkun ihmiset. Kuva on ikävän tuttu meidän päivinämme. <i>Vihollinen naapurissa </i>on Scolan myöhempien aikojen ammattityötä, ei erityinen mutta nautittava.</span></p>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-74836506827408522482024-02-12T22:42:00.000-08:002024-03-17T12:07:20.127-07:00Luettua: tammikuu 2024<p><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;">Tuija Laine (toim.): <b>Kirjahistoria</b>. <i>Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen</i>. Helsinki 1996: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 276 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 647.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;">Vaikka Tuija Laineen toimittama <i>Kirjahistoria</i> on ilmestynyt jo 1996, se on edelleen varsin pätevä esitys aiheestaan. Alun perin yliopiston kurssikirjaksi tarkoitettu mutta myös laajemmalle yleisölle ajateltu teos on alaotsikkonsa mukaisesti "Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen". Kirjahistoria ei ole koskaan ollut kovin näkyvä tiede Suomessa, enkä esimerkiksi tiedä, mikä sen tilanne on tällä hetkellä, mutta tieteenalan nimeä lainaava teos on hyvää luettavaa ihan vain kirjasta esineenä ja kirjan kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle harrastajallekin.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;">Kirjahistoria koostuu kahdeksasta artikkelista, joista jokainen lähestyy aihetta hieman eri näkökulmasta. Aluksi Laine ja Tuija Havu, kummatkin Helsingin yliopiston kirjastosta, avaavat bibliografiatieteen traditiota ja kiinnostuksenkohteita. Seuraavaksi Havu, Anna Perälä ja Rainer Knapas keskittyvät kirjan fyysisiin ulottuvuuksiin (typografia, koristeaineisto, kuvitus, sidonta). Lopputeos on lähempänä nimenomaan kulttuurihistoriallista lähestymistapaa, kun Laine keskittyy sensuuriin ja kirjahistorian lähteisiin Ruotsissa ja Suomessa ja Liisi Huhtala arkkiveisuihin.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;">Niin kiinnostavia kuin kolme viimeistä artikkelia ovatkin, huomasin itse kaipaavani lisää nimenomaan angloamerikkalaisen analyyttisen bibliografian käsittelyä, kirjan tutkimista esineenä. Mannereurooppalaista, niin sanottua historiallista bibliografiaa harjoitetaan ja siitä on kirjoitettu muutenkin verrattain paljon niin historia- kuin kirjallisuustieteiden kentillä. Ehkäpä siksi <i>Kirjahistorian</i> alkupuoli tiukan esineellistävässä otteessaan tuntui kiehtovalta. Näin siitäkin huolimatta, etten vieläkään osaa erottaa fraktuuraa swabachista. Onneksi <i>Kirjahistoria </i>sisältää melko runsaan kuvituksen, mistä on suuri apu varsinkin eri kirjainmuotojen havainnollistamisessa.</span></span></p><p><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small;"><br /></span></p><p><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;">Risto Koskelainen: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia;">Onpas</b><span style="background-color: white; font-family: georgia;">.</span><span style="background-color: white; font-family: georgia;"> </span><i style="background-color: white; font-family: georgia;">Runoja. Mopon vikoja. Matkakertomus</i><span style="background-color: white; font-family: georgia;">. [Tampere] 1996: Kulttuuriyhdistys Kilo. 64 s. </span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;">Risto Koskelaisen teos <i>Onpas </i>on kirja, josta en tiedä juuri mitään. Sen on kustantanut tamperelainen Kulttuuriyhdistys Kilo vuonna 1996. Koskelainen on ymmärtääkseni julkaissut sen lisäksi vain yhden ainoan kirjan, pari vuotta aiemman runokokoelman.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;">Runoutta <i>Onpaskin</i> on, joskin tekstilajeilla leikittely on aivan oleellinen seikka teoksessa. Sen alaotsikko "runoja mopon vikoja matkakertomus" pitää yllättävän hyvin kutinsa. Kokoelman kuusi osastoa (+ liitteet) sisältävät kukin nimittäin a) runoja, b) moponkorjausohjeita ja c) luvun tai muutaman Romanian-matkapäiväkirjaa. Tietysti näin aseteltuna kaikkea kuitenkin lukee enemmän tai vähemmän lyriikkana.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;">Koskelaisen perinteisimmät runot ovat tiiviitä, usein äänteelliseen leikittelyyn pohjaavia, joskus rimmaavia ja rytmisiä, joskus ei. En voi sanoa saavani kiinni monenkaan "merkityksistä", jos sellaisia onkaan, mutta kielenkäyttö on nokkelaa ja parhaimmillaan lähes vaikuttavaa.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;">Mopo-ohjeet sen sijaan avautuvat eksoottisena kielimaastona lukijalle, jolla ei ole tuon taivaallista käsitystä mopoista. Pitkälti aidoilta tuntuvat ohjeet saattavat koska tahansa kaartaa sarkastiseen nuottiin, ja toisaalta tekninen erikoissanasto tuntuu yhtä kiehtovalta kuin mikä tahansa vieras maisema. Ohjeteksteihin syntyy melkein hypnoottinen vaikutelma.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;">Matkakertomusosuudet lähestyvät suorasanaisina mutta yllättävästikin assosioivina vaikkapa Pentti Saarikosken proosaa, joskin Koskelainen on paljon avoimempi leikkiin ja välittää vähemmän itsestään. Itse asiassa vinosti hymyilevää ja aihettaan oudosta kuvakulmasta tallentavaa matkaraporttia lukisi mieluusti enemmänkin.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;"><i>Onpas </i>on juuri sellainen pikkujulkaisu, joiden vuoksi jaksaa rämpiä obskyyrien nyrkkipajatuotosten hetteikössä. Aina silloin tällöin kohdalle osuu jotain omaperäistä, jota yksikään iso kustantamo ei olisi todennäköisesti julkaissut.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Martin Popoff: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Blue Öyster Cult</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">. </span><i style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">A Visual Biography</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">. Bedford 2020: Wymer Publishing. 240 s.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Törkeän tuottelias rock-kriitikko ja tietokirjailija, kanadalainen Martin Popoff on kirjoittanut viisi pelkästään Blue Öyster Cultiin liittyvää kirjaa. Vuonna 2020 ilmestynyt <i>A Visual Biography</i> on yhdistelmä isokokoista ja runsaasti kuvitettua, niin sanottu kahvipöytäkirjaa ja yhtä Popoffille ominaista tekstityyppiä, josta hän käyttää nimitystä "timeline book".</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Teos on nimensä mukaisesti näyttävän visuaalinen. Kuvia on paljon ja taitto on parhaimmillaan komeaa. Kuitenkin se on nimenomaan visuaalisuus, joka tuntuu pieneltä pettymykseltä. Iso osa keikkamateriaalista nojaa lopulta muutamiin yksittäisiin konsertteihin, eikä kuvien laatu ole paljon amatööritasoa kummmempi. 70-luvun osalta tilanne on parempi, ihan jo siksi että digikuvien latteus ei ole haittaamassa. Myös runsaaksi lupailtu memorabilia-kuvasto on melko vähäistä – harva vanha lehtimainos tai sinkun kansi on sellainen, johon ei satunnaisella nettiselailulla olisi törmännyt jo kaksikymmentä vuotta sitten. Sen sijaan pidän tavasta, jolla Popoff on valinnut varhaisista levyarvosteluista mukaan ne, jotka ovat kriittisimpiä.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Yllättäen kirjan vahvimmaksi puoleksi nouseekin sen verbaalinen sisältö. Siitä huolimatta, että Popoff välttelee sellaista informaatiota, joka olisi jo tarjolla hänen aiemmassa <i>Agents of Fortune</i> -biografiassaan, hän on koonnut paljon itsellenikin uutta tietoa. Aikajanarakenne, jossa tapahtumia ei kirjoiteta yhtenäiseksi narratiiviksi vaan lyhyiksi, kronologisesti eteneviksi kalenterimerkinnöiksi, toimii hyvin tässä yhteydessä. Erityisen mukavaa on, ettei Popoff sorru bändikirjallisuuden perussyntiin ja keskity vain huippuvuosiin. Itse asiassa BÖCin usein varjoon jääneet viime vuosikymmenet saavat jokseenkin yhtä monta sivua kuin 70-luvun menestyksekkäät ruuhkavuodet. Harmillista sen sijaan on, että <i>A Visual Biography</i> ilmestyi vain vuotta ennen yhtyeen viimeisintä studioalbumia, ensimmäistä kahteenkymmeneen vuoteen. Näin ollen teos jää kaipaamaan heti uutta laitosta.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kuvan kovakantinen painos on tuhannen kappaleen "limited edition".</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;"><i style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Spin</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"> 2/1980</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">. Turun Science Fiction -seuran julkaisu. 24 s.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Turun scifi-seuran <i>Spin</i>-lehti koki ensimmäisen ison muutoksensa numerossa 2/1980. Lehden ensimmäinen päätoimittaja, myöhempi tietokirjailija Markku Haapio, siirtyi syrjään. Seuraan puheenjohtajan mukaan syynä oli Haapion "työnantajan konkurssi". Seurauksena lehdestä vastasi parin vuoden ajan toimituskunta, johon kuuluivat Kari Mäentaka, Timo Mäntylä ja Esa Riihonen.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Lehti sai muutoksen yhteydessä myös uuden ulkoasun. Koko muuttui aiempaa pienemmäksi B5:ksi; sivuja on 24. Sisältö terävöityi jokusen vakiopalstan verran. Ehdottomasti mielenkiintoisin näin jälkikäteen on Tom Ölanderin "Fanzine-palsta", jolla zinekeräilijä esittelee maailman harrastelija- ja seuralehtiä pinnallisesti mutta asiantuntevasti. Timo Mäntylä puolestaan kirjoittaa aiheesta "Science fiction Tshekkoslovakiassa", mikä tarkoittaa lähinnä Karel Capekia ja kahden muun mainitsemista ohimennen. Ylipäänsä näissä alkuaikojen scifi-lehdissä viehättää innostus, jolla tekijät aiheeseensa suhtautuvat, vaikka tekninen osaaminen tai aina tietämyskään ei riitä samalle tasolle. Tätä ei voi laittaa tekijöiden nuoruuden piikkiin, sillä moni kirjoittaja oli jo 1980 aikamiehiä (naisia ei muuten tässä <i>Spinin </i>numerossa ole ainuttakaan).</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Lehdessä uutisoidaan myös Tampereelle perustetun uuden scifi-seuran. Jatkumo <i>Spinistä </i>tamperelaisten <i>Portti</i>-lehteen näkyy tässä numerossa vahvasti: Raimo Nikkosen "Sf-maailman uutisia" jatkui sittemmin <i>Portissa</i>, jota Nikkonen on nyt toimittanut neljäkymmentä vuotta. Lisäksi tampereen seuran ensimmäinen puheenjohtaja Matti Rosvall pohtii <i>Spinin </i>laajassa kirjoituksessaan "Mitä science fiction on?" (joka Juhani Hinkkasen mukaan perustuu vuonna 1976 seuraillassa pidettyyn esitelmään). Pianhan Mansen miehet hylkäsivät muun fandomin (ymmärtääkseni) aika lailla kokonaan.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Anton T</span><span face="-apple-system, BlinkMacSystemFont, "Segoe UI", Roboto, Helvetica, Arial, sans-serif" style="background-color: white; text-align: left;">š</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">ehov: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Hepsakka ja muita kertomuksia</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">. [Hämeenlinna] 1980: Karisto. 107 s. Venäläisen kirjallisuuden helmiä. 2. l. teoksesta <i>Hepsakka</i> (Karisto 1957).</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Anton Tšehovin novellivalikoima <i>Hepsakka ja muita kertomuksia</i> ilmestyi Kariston mainiossa "helmisarjassa" vuonna 1980. Oikeastaan se on laajennettu laitos 1950-luvulla ilmestyneestä julkaisusta, joka sisälsi kaksi kertomusta siinä missä uudemmassa niitä on kolme. Kaikki kolme tarinaa kertovat ihmisistä, jotka jäävät tai jättäytyvät tai jätetään syrjään. Ei nykymielessä "syrjäytyneistä" vaan pikemminkin kirjailijan romaanin nimeä lainaten "tarpeettomista ihmisistä".</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">"Hepsakan" nimihahmo on nuori nainen, joka menee naimisiin seurapiirien mielestä vääristä syistä – mies kun ei ole rikas, merkittävä tai kiinnostavakaan. Hiljainen ja ystävällinen lääkäri ei oikein solahda taiteilijapiireihin, joita nainen suorastaan keräilee ympärilleen. Nainen kuitenkin tuntuu rakastavan miestä, vaikka itse sitä tajuamattaan käyttää tätä julmasti hyväkseen ja antaa tämän kärsiä vaimonsa tekojen vuoksi. Vaikka kertomus on suhteellisen pitkä, se rakentuu kuitenkin muutamalle armottoman tarkalle pistolle parempien piirien sydämeen. Varsinkin päähenkilöstä muodostuu kiehtova kuva.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">"Koteloitunut ihminen" kertoo opettajasta, joka niin henkisten kuin fyysistenkin suojamuuriensa takaa terrorisoi yhteisöä. Hän tekee pelkällä läsnäolollaan elämän ankeaksi ja tiukoilla moraalikäsityksillään pilaa omankin onnensa. Groteski hahmo on liioiteltu mutta lopulta vain sen verran, että hän sekä huvittaa, vihastuttaa että säälittää lukijaa. Ihminen, joka rakastaa kieltoja niiden ehdottomuuden tuoman turvan vuoksi, lienee monelle tuttu.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kokoelman päättää pienimuotoinen ja vähäeleinen "Potilaskertomus", jossa lääkäri kutsutaan hoitamaan nuorta perijätärtä. Tämän ainoa todellinen vaiva tuntuisi kuitenkin olevan vain eristyneisyys ja valmiiksi pedattu kultahäkki. Kahden henkilön välille nopesti kehittyvä ymmärrys on voimakas. Kertomus on myös vahva osoitus Tšehovin kyvystä novellikirjailijana, joka kuin huomaamatta antaa lukijan ymmärtää paljon enemmän kuin ääneen sanotaan.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kirjan suomennoksista vastaavat Reino Silvanto ja Erkki Valkeila (joiden käännökset on tarkistettu tätä julkaisua varten) sekä P. Alarik Pesonen.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;"><i style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Spin</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"> 2/1981</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">. Turun Science Fiction -seuran julkaisu. 28 s.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;"><i style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Spin</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"> 3/1981</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">. 28 s.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Turun scifi-seuran <i>Spin</i>-lehden numerot 2/81 ja 3/81 ovat historiallisia. Vaikka <i>Spin </i>oli ilmestynyt jo monta vuotta, siinä ei ollut julkaistu vielä ainoatakaan kotimaista kertomusta. Novellithan sentään ovat aina olleet maailmalla yksi fanzinen oleellinen osanen. Vuoden 1981 kakkosnumerossa tilanne sitten viimein muuttui. Juuri ja juuri.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Numeron lukijapalstalla julkaistiin helsinkiläisen nimimerkki Tonin "muutamia lyhyimpiä novelleja". Käytännössä tämä tarkoittaa viittä tekstiä, joiden pituus vaihtelee kolmesta lauseesta kuuteen virkkeeseen. Puhutaan siis ultralyhyistä "novelleista". Joka tapauksessa pää oli aukaistu, ja kyllähän äärimmäisen lyhyen muodon voi nähdä ennakoivan jo fandomin tulevien aikojen raapaleinnostusta. Kovin kummoisia Tonin tarinat eivät valitettavasti ole.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kolmos-<i>Spinissä </i>Toni palaa kahdella hieman pidemmällä, vaikkakin yhä hyvin tiiviillä, novellilla. "Alus" on patetiaa tavoitteleva tunnelmakuva avaruuteen hylätyn aluksen viimeisistä hetkistä. "Leikki" puolestaan pikemminkin kauhugenreä lähenevä kertomus lasten sormipyssyleikeistä.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Nimimerkin takana on mitä todennäköisimmin – myös Jussi Vainikaisen <a href="https://www.anarres.fi/sf/bib/nov_suom.txt">nettisivuston</a> mukaan – teini-ikäinen Toni Jerrman, piakkoin <i>Tähtivaeltajan </i>päätoimittajana ja muutenkin vaikuttavana fandom-hahmona historiaan jäävä scifi-intoilija. On jotenkin osuvaa, että juuri hän se oli ensimmäisenä asialla.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Ensimmäinen ihan omalla julkaisupaikallaan (eikä siis lukijakirjeenä) ilmestynyt kotimainen zine-novelli oli sitten <i>Aikakoneen </i>ensimmäisessä numerossa ollut kansanedustaja Jouni J. Särkijärven <i>Rottajahti</i>. Lehti ilmestyi sekin 1981, kenties ennen vuoden kolmatta <i>Spiniä</i>. Joka tapauksessa Tonin pikkujutut uskoakseni ehättivät ensimmäisiksi.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Atik Ismail: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Tuuletus; ilon synty</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">. [Kuopio] 1999: [Kuopion kaupunki]. 38 s. Numeroitu.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Suomalaisen jalkapallon legenda Atik Ismail muistetaan myös kirjallisista töistään. Hänen kolmas(?) runokokoelmansa <i>Tuuletus; ilon synty</i> on mielenkiintoinen ihan julkaisunakin. Vihreäkartonkisten kansien välissä on vajaat neljäkymmentä yksipuolista lehteä, eli joka toinen sivu on tyhjä. ISBN-numero on takakannessa ja sen alla painatusvuosikin, 1999. Kirjanen näyttää kaikin puolin omakustanteelta, mutta ainakin <a href="https://kansalliskirjasto.finna.fi/Record/fikka.3890773?sid=3938214260">Kansalliskirjasto sanoo</a> kustantajan olleen Kuopion kaupunki. Lisäksi painos on numeroitu; omani on numero 0213.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Sisällöltään <i>Tuuletus </i>ei ole yhtä kiehtova. Ismail saa paljon anteeksi jo ihan siksi, että kirjoitustaitoinen urheilija on anomalia, jollaista on kiva ihmetellä kuin kaksipäistä vasikkaa luonnontieteellisessä museossa. Runot ovat säkeiksi jaettuja, välimerkittömiä modernin ajan aforistisia mielleyhtymiä, joissa olisi paljon karsittavaa ja terävöitettävää. Ajatuksiltaan ne kuulostavat pikkukaupungin nuoriohjaajan dadalta, joka kuitenkin teineistä tuntuu niin kovin syvälliseltä. Vaikka tässä yhteydessä parempi verrokki voisikin olla valmentaja, kuva joka Ismailinkin teksteissä toistuu. Itse asiassa mielenkiintoisimmillaan kokoelma on, kun se tuo kuvastoonsa jalkapallon. Mukana on myös pari pidempää, hengennostatusmaista saarnaa, jotka eivät aivan ole proosarunoa mutta ajatuksenvirrassaan eivät oikein muutakaan.</span></span></p>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-58880515718167542102024-01-01T11:49:00.000-08:002024-03-18T01:35:07.898-07:00Luettua: joulukuu 2023<p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; font-size: x-small;">Sakari Pyysalo: <b>Ihmisen Poika</b>. <i>Nykyajan lauluja</i>. Helsinki 1906: Otava. 55 s.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;">Nimimerkki Sakari Pyysalo julkaisi vuonna 1906 kaksi runokokoelmaa: Otavan kustantaman <i>Harjoitelmia </i>ja Kariston kustantaman <i>Ihmisen Pojan</i>. <i>Ihmisen Poika </i>sisältää kahdeksan runoelmaa. Niiden kuvasto on legendojen ja kansantarinoiden maailmasta, mutta alaotsikko "Nykyajan lauluja" vihjaa ajankohtaisten tulkintojen mahdollisuuteen. Aikalaiskritiikki ainakin tunnisti, että useammassakin runossa esiintyvällä ruhtinashahmolla olisi esikuvansa jossakussa tosielämän valtiaassa. Toistuvina teemoina <i>Ihmisen Pojan </i>runoissa ovat vapaus ja kansan voima ruhtinaitaan vastaan. Elettiin sortokausien välivuosia...</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;">Pyysalon runot ovat melko taitavasti mittaan lyödyt, vaikka paikoin polvi hieman ontuukin. Avausruno on kirjoitettu kalevalamittaan, mutta muuten ollaan vaihtelevammissa muodoissa ja rakenteissa. Kieli on paatoksellista ja Helkavirsien vaikutus on havaittavissa. Pari sukupolvea myöhemmin Pyysalo olisi voinut sanoittaa progea tai voimametallia.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;">Nimimerkin takana oli haminalainen Vilkku Joukahainen, tuleva Maalaisliiton kansanedustaja ja moninkertainen ministeri. Joukahainen, joka syntyjään oli nimeltään Vilhelm Seppä, käytti Pyysalon nimeä kolmannen ja viimeisen kerran näytelmässä </span><i style="font-family: georgia;">Tuomas Ronkainen </i><span style="background-color: white; font-family: georgia;">vuonna 1910. Joukahaisen ainoa jälkipolville tuttu teksti lienee joululaulu "On hanget korkeat, nietokset".</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;">Ildikó Lehtinen: <b>Obinugrilaiset Aug. Ahlqvistin silmin</b>. Kuopio 1990: Snellman-instituutti. 50 s. Snellman-instituutin B-sarja 21. </span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">–</span><span style="background-color: white; font-family: georgia;"> 1. l. 1989.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Professori August Ahlqvistin muistovuoden 1989 kunniaksi Kuopion museossa järjestettiin <i>Obinugrilaiset Aug. Ahlqvistin silmin</i> -näyttely, joka vuodenvaihteen jälkeen siirtyi Kansallismuseoonkin. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin siihen liittyvä Ildikó Lehtisen kirjanen, joka seuraavana vuonna ilmestyi uudestaan Snellman-instituutin B-sarjassa.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Ahlqvist muistetaan nykyään turhankin yksipuolisesti A. Kiven arkkivihollisena, vaikka hän ehti elämänsä aikana tehdä monipuolisen tieteellisen ja taiteellisen uran. Yksi näistä sivupoluista oli, aikansa ylioppilasnuorukaisten tavan mukaan, kansatieteellinen työ. Ahlqvist kierteli alle kolmikymppisenä ensimmäisen kerran ns. sukukansojen mailla, kun hän hankki yliopistolle tšeremissien ja tšuvassien pukuja. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän lähti obinugrilaisten kansojen keskuuteen keräämään esineistöä. Tätä hantien ja mansien (silloin vielä suomalaisittain ostjakkien ja voguleiden) "ryöstösaalista", kuten Ahlqvist sitä kutsui, esitteli vuosien 1989–1990 näyttely.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Lehtisen kirjanen on paitsi näyttelyluettelo, joka miellyttävän yksityiskohtaisesti kuvailee esineistöä sitä näkemättömällekin, mutta myös obinugrilaisten kansojen kulttuurin pistemäinen esittely. Lehtinen on koonnut valikoiman lainauksia Ahlqvistin kirjoituksista, kuten päiväkirjanerkinnöistä, ja runsaasta kuvituksesta. Teos ei yritä olla millään tavalla kattava vaan avaus moneen suuntaan, joihin kiinnostuva selailija voi sitten jatkaa. Onpa lopussa pieni kirjallisuusluettelokin jatkotutkiskelua varten.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Olen sanonut ennenkin, että Snellman-instituutin julkaisusarjassa on mielenkiintoisen monipuolinen kirjo vähän kaikenlaista pientä ja kiehtovaa. Niin kuin tämäkin.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Vilho Rautseppä: <b>Kylpymatka</b>. <i>Suvisia säeleikitelmiä</i>. Helsinki 1928: Otava. 99 s.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Haminalainen kansanedustaja, ministeri ym. ym. Vilkku Joukahainen käytti aiemman Santeri Pyysalo -salanimen lisäksi toistakin pseudonyymiä. Vilho Rautsepän nimissä ei tietääkseni ilmestynyt kuin yksi teos, vuoden 1928 <i>Kylpymatka</i>, alaotsikoltaan "Suvisia säeleikitelmiä". Ero parinkymmenen vuoden takaiseen Pyysalon ei voisi olla paljoa suurempi. Siinä missä varhaisempi lyriikka oli kantaaottavaa ja (uus)romanttista, on <i>Kylpymatka </i>komediallista säetarinointia.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Kylpymatkan </i>punainen lanka alkaa, kun lääkäri patistaa minähahmon parantelemaan terveyttään kylpylään. Minä, ilmeisen hyvin toimeentuleva kaupunkilaismies, suuntaa vaimoineen Huttulan kylpyläkylään. Lopulta kaikki tämä on tekosyy verbaalileikittelylle, kekseliäälle riimittelylle ja kepeille tyyppikuville, kun pariskunta kohtaa kaikenmoista kansaa reissussaan. Joukahais-Rautsepän kielellinen kyvykkyys on valloittavaa luettavaa. Hän hallitsee runopolvensa, mittansa ja riiminsä ihailtavan vaivattoman tuntuisesti. Tarina ja hahmot muistuttavat aikansa humoristisia kirjailijoita (Valentin tulee mieleen) tai hieman myöhempää kotimaisen elokuvan farssiperinnettä. <i>Kylpymatka </i>on helppo kuvitella filmiksi, pääosaan mielellään Aku Korhonen, kiitos.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kuvituksesta vastaa Eeli Jaatinen, mikä antanee teokselle ripauksen lisää keräilyarvoa.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Sir Arthur Conan Doyle: <b>Round the Red Lamp</b>. <i>Being Facts and Fancies of Medical Life</i>. Project Gutenberg, 1996. Osoitteessa </span></span><span style="text-align: left;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><a href="https://www.gutenberg.org/ebooks/423">https://www.gutenberg.org/ebooks/423</a>. </span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><span style="font-size: x-small;">– Julkaistu alun perin 1894.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Arthur Conan Doyle oli niitä kirjailijoita, jotka nojasivat tarinanaiheissaan usein siviiliammatin tarjoamiin aineksiin. Doylen tapauksessa se tarkoitti lääkärintointa. Siltä pohjalta syntyi yksi mainio romaani (<i>The Stark Munro Letters</i>, 1895) ja joukko novelleja. Vuonna 1894 hän kokosi lääkärikertomuksistaan kokoelman <i>Round the Red Lamp</i>. Nimi viittaa Iso-Britanniassa lääkärin vastaanoton merkkinä olleeseen punavaloon.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Round the Red Lamp </i>on hyvin heterogeeninen ja hajanainen valikoima, missä piilee sen viehätys mutta myös ongelmat. Mukana on nimenomaisesti lääkäritarinoita, joissa realistisessa maailmassa hitusen idealistisesti piirretyt hahmot toimivat ammattikunnan ongelmien parissa. Osa näistä on vinjettimäisiä juttuja tai jutustelevia vinjettejä varsinaisen "kertomuksen" sijasta. Osa tarinoista on kepeitä ja humoristisia, toiset vakavia ja (melo)dramaattisia. Joissakin teksteissä henkilöiden lääkäriydellä ei ole mitään oleellista tekemistä tarinan kannalta, ja joissain sinänsä mainioissa novelleissa lääkäri on pelkkä sivuhahmo, jolloin niiden sijoittaminen tähän kokoelmaan tuntuu hieman keinotekoiselta.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Ja sitten <i>Round the Red Lampissa </i>on kolme kauhukertomusta. Ei-yliluonnollinen ja tyylikäs goottilaistarina <i>The Case of Lady Sannox</i> vielä solahtaa muiden joukkoon vaivatta. Sen sijaan selvästi yliluonnolliset <i>The Los Amigos Fiasco</i> ja <i>Lot No. 249</i> tuntuvat eksyneiltä, niin mainioita juttuja kuin ovatkin. Varsinkin jälkimmäinen, joka on kokoelman pisin teksti ja tyyliltään niin erilainen kuin mikään muu teoksen novelleista, on Doylen parhaita kertomuksia, mutta tuskin se kenenkään mielessä on "lääkärijuttu".</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Myöhemmin <i>Round the Red Lampiin </i>liitettiin vielä kaksi Doylen varhaista lääkäriaihetta sivuavaa tarinaa (joista toinen on yliluonnollinen), mutta niitä ei ollut lukemassani, Project Gutenbergin jakamassa laitoksessa.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Heikki Toppila: <b>Valkolan vaarin jouluviinat</b> <i>ja muita kertomuksia</i>. Helsinki 1923: Kirja. 194 s.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Heikki Toppilan toinen julkaistu teos, novellikokoelma <i>Valkolan vaarin jouluviinat ja muita kertomuksia</i></span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">, mainitaan usein tekijänsä heikoimpana. Vaan onpa se hieman puolittaisenakin painavaa tekstiä. Toppilan kansantarinoista ja olevaisen yöpuolesta ammentava tyyli ja tematiikka ovat läsnä joka kertomuksessa, vaikka häneen tavallisesti liitetystä ekspressionistisuudesta ei kovin paljon näykään.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Valkolan vaarin jouluviinojen </i>tarinat kertovat yhteisön laidoilla kulkevista, ulos jollain tavalla suljetuista hahmoista, joita tuntuu painavan joko muistot, synnin taakka ja harhat. On viinaa avoimesti kieltolain aikaan keittelevä vanhus, joka muiden silmissä kuolee ja herää henkiin, on lapsensa murhaa yrittävä piika, isäntappaja, harhoissaan keisarin tytärtä emännäkseen odottava mies, muistojensa piinaama ruotiukko, kotikissoja turkiksiksi tappava eksentrikko... Makaabereistakin aiheista huolimatta, varsinaisia kauhujuttuja Toppilan kertomukset eivät ole. Ovat ne kuitenkin tiukkatunnelmaisia, painostaviakin, ja intensiteetiltään hallittuja.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Juhani Aho: <b>Sasu Punanen</b><i> ja muita lastuja</i>. Helsinki 1912: WSOY. 134 s.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Sasu Punanen ja muita lastuja</i> (WSOY 1912) on Juhani Ahon kuudes lastukokoelma. "Lastu" oli Aholle kätevä kattotermi kaikelle lyhytproosalle novelleista, erämuistelmiin ja narratiivittomaan pohdiskeluun. Sasu Punanen pitää sisällään kannen alaotsikkonsa (joka on toinen kuin nimiösivulla) mukaisesti "leikillisiä lastuja". </span><span style="background-color: white; text-align: left;">Niiden moninaisuutta yhdistää siis kepeys ja humoristisuus.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Joukossa on jokunen mainio tarina, kuten nimikertomus jossa muuten kaikin puolin keskiverto mies puhkeaa kukkaan kun pääsee nauttimaan saunan lauteille. Perinteisempää novellistiikkaa edustaa kokoelman varmaankin tunnetuin teksti, <i>Wilhelmiina Wäisänen</i>, jossa sivustaseuraava kuvailee kanssamatkustajansa touhotusta pakaašiensa kanssa junassa ja piirtää sen perusteella tarkan luonnekuvan tästä. Ison osan kokoelmasta vievät pakinamaisen kärjistetyt jutut, usein kevyesti yhteiskunnalliset, joissa irvaillaan virkamiehille, yhdistysintoilulle ja vaikkapa sijoituskuumeelle. Yllättävän moni tuntuu yhä ajankohtaiselta. Mielenkiintoinen kuriositeetti on <i>Tuomiokello</i>-niminen pikku kertomus miehestä, joka erehtyy luulemaan pimeässä kyydittävää uutta kirkonkelloa lopun ajan merkiksi. Hetki on ehkä Ahon lähimmin kauhukirjallisuutta muistuttava.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Rehti-Jalmari: <b>Hässimälöijää!</b>. Hamina 2000: Rehti-Jalmari. 54 s.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Jouluaattoilta olisi mitä mainiointa aikaa lukea laadukasta lahjakirjallisuutta, jotain juhlavaa tai seesteistä tai vaikka ihan evankeliumia. Minä päädyin nimimerkki Rehti-Jalmarin runokokoelmaan <i>Hässimälöijää!</i>.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Rehti-Jalmari on haminalaisen pakinoitsija–kirjailija Jari Nenosen alter ego, Ambomaalta Suomeen tullut herkkäsieluinen ja genitalialtaan hyvin varusteltu riiminiekka. Voimme jo tässä vaiheessa päätellä, että kirjan sisältö on kaikin puolin arveluttavaa, mautonta ja epäsovinnaista. Rehti-Jalmarin esikoiskokoelman nimi oli muuten <i>Minnuu nii panettaa</i>...</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Nenosen lyriikka on seksististä, sovinistista ja rasistista. Se on runoutena kömpelöä ja sisällöltään halpahintaista. Ei millään tavoin kummoista kirjallisuutta. Mutta – Nenonen osaa parhaimmillaan käyttää kieltä kekseliäästi ja yllättävästi. Vaikka runot ovat rakenteeltaan yksinkertaisten riimiparien varassa, onnistuu hän lähes joka kerta ainakin jotenkin tekemään jonkin odottamattoman tempun. Paljon on tietysti kiinni siitä, sietääkö lukija valittua tyylilajia. En ihmettele ainuttakaan, joka kokoelmasta loukkaantuu. Jatkuva rivouksien latelu muuttuu nopeasti tympeäksi, etenkin kun teksteistä ei juuri löydy ironista etäisyydenottoa. Usein rekisteri on sama kuin huoltoaseman kahvipöydän isomahaisten ja keski-ikäisten miesten hihittely sille, kun joku sanoo "huora". Ja sitten kuitenkin välillä herää epäilys: olisiko <i>Hässimälöijää!</i> sittenkin pelkkä provo...</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Maila Talvio: <b>Kansan seassa</b>. <i>Kuvaus keväältä 1899</i>. Porvoo 1900: Werner Söderström. 84 s.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Kansan seassa </i>(1900) oli Maila Talvion reaktiivinen teos. Vaikka kirjassa ei kertaakaan mainita helmikuun manifestia tai viitata siihen, ei aikalaislukijalla ole ollut epäselvyyttä siitä, mistä kirjailija puhuu. Jälkipolvien onneksi kirjalla on alaotsikko – "Kuvaus keväältä 1899".</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Pinnallisesti <i>Kansan seassa </i>kuvaa nuoren naisen, Iidan, sisäistä kamppailua yhteiskunnallisen paineen, oman yhteiskuntaluokan odotusten ja ulkoa tulevan uhan alla. Maalta Helsinkiin muuttanutta, herraskaista Iidaa pyydetään luennoimaan kotipuoleen. Sen hän tekee yhteiskunnan eri joukoille, vaihtelevin seuraamuksin. Työväestö innostuu, herrasväki ei, puheilla on pitkät jäljet. Välähdyksenomaisin kohtauksin etenevä kertomus näyttää, miten vaikea Iidan on löytää paikkaansa suomalaisten moninaisuudessa. Hänen ratkaisunsa tuntuu olevan, että herrasväen on näyttävä esimerkkiä alemmille luokille, oltava yhteisellä asialla ja edistettävä raittiutta ja sitä kautta sivistyneisyyttä. Työväen puolestaan pitää päästä kansanopistoon ja nuorten korkeasti koulutettujen palata kansan pariin omista riennoistaan.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Kansan seassa </i>ei ole suurta kirjallisuutta. Ei edes kovin kummoista kirjallisuutta. Se on kuitenkin mielenkiintoinen dokumentti ajalta, jona vasta herännyt suomalaisuus asetettiin uuteen tilanteeseen. Ennen kaikkea se on aikalaistodistus yhdenlaisesta mielialasta, jonka keisarin uudet vaatimukset saivat aikaan.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Osmo Hänninen (toim.): <b>Sprengtportenin perintö</b>. Kuopio 1995: Snellman-instituutti. 64 s. Snellman-instituutin B-sarja 36.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Osmo Hännisen toimittama <i>Sprengtportenin perintö</i> ilmestyi vuonna 1995 Snellman-instituutin B-sarjassa. Kuten muutkin sarjan julkaisut, sekin on kuriositeettikirjanen, mielenkiintoista sälää minkäänlaisen kokonaisesityksen sijasta. Teoksen taustalla on paria vuotta aiemmin järjestetty Sprengtporten-seminaari, jonka alustukset on koottu tähän kirjaan.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Georg Magnus eli suomalaisittain Yrjö Maunu Sprengtporten on teksteille pikemminkin jonkinlainen akseli, jonka kautta ympäröivää aihemaailmaa tarkastellaan, kuin varsinainen päähenkilö. Oikeastaan vain kenraalimajuri Antero Karvinen käsittelee häntä itseään – tai oikeammin sitä, miten Sprengtporteniin suhtaudutaan eri maiden perinteessä. Ruotsissa hän on petturi, joka jo 1700-luvulla puhui Suomen itsenäistymisestä ja kuninkaaseen petyttyään hyppäsi Venäjän leipiin. Venäjälle Sprengtporten oli käypä yhteys uuteen maa-alueeseen, autonomisen Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri. Suomessa hänet puolestaan nähdään yhtenä heräävän suomalaisuuden pönöttävistä rintakuvista, isänmaallisena hahmona, joka perusti kadettikoulutuksen omilla rahoillaan ja kirjoitti luonnoksen Suomen ensimmäiseksi perustuslaiksi.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Mainittu kadettikoulu onkin yksi kokoelman tärkeistä yksityiskohdista. Brahelinnassa alkunsa saanut ja Haapaniemessä kukoistanut sotakoulu vaikutti niin suomalaisen upseeriston tasoon kuin vaikkapa Kuopion kaupungin kehitykseen. Pienenä tangenttina tarinaan liittyy minulle hieman kotiseutuvinkkeliäkin, sillä kadettikoulun myöhemmät vaiheet Haminassa esitellään myös. Everstiluutnantti Jussi Saressalo käy läpi upseerikoulutuksen vaiheita Suomessa laajemminkin.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Riemastuttavin osuus on professori Alpo Reinikaisen esittely Parkuinmäen taistelusta 1789, joka perustuu suurelta osin kansanperinteeseen. Yllättävän mielenkiintoisinta oli kuitenkin lukea suurlähettiläs Jaakko Kaurinkosken näkemyksistä koskien Baltian itsenäistymistä 1990-luvun alussa – vaikka yhteys Sprengtporteniin on ohut, on kylmäävää lukea, miten vähän asiat ovat kolmessakymmenessä vuodessa edenneet mihinkään. Natoa puidaan ja Venäjä isottelee.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kirjan lopussa on myös saksankieliset tiivistelmät artikkeleista.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white; text-align: left;">August Strindberg: <b>Pieni katekismus</b> (<i>Lilla katekes för underklassen</i>). Helsinki 1981: Love Kirjat. 45 s.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">August Strindbergin <i>Lilla katekes för underklassen </i>ilmestyi ensimmäisen kerran 1913 osana hänen koottuja teoksiaan, mutta se lienee kirjoitettu kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Rauno Ekholmin suomennoksen <i>Pieni katekismus </i>julkaisi Love Kirjat 1981. Se on varsin kauniisti taitettu pieni kirjanen.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Sisällöltään <i>Pieni katekismus </i>on vihaisen ja katkeran miehen julistusta. Kysymys–vastaus-muotoon kirjoitettu teos jakautuu kolmeen osaan: Yhteiskunta, Yläluokan valheet ja Yläluokan puheenparret alaluokan harhauttamiseksi. Kuten otsikoista näkyy, Strindbergin katekismus jakaa ihmiset raa'asti kahteen ryhmään, ylä- ja alaluokkaan. Yläluokkaa edustavat tietenkin vallanpitäjät ja varakkaat, aateliset, porvarit, papisto, ja heidän makuaan myötäilevät tieteen ja taiteen tekijät. Alaluokkaa ovat kaikki muut, ne joita yläluokka kuristaa moraalillaan, uskonnollaan, kapitalismillaan... Strindberg lietsoo manifestissaan alaluokkaa kapinaan ylhäisön sortoa vastaan. Hänen ajatuksenjuoksunsa ja iskulauseensa eivät ole erityisen pitkälle pohdiskeltuja vaan enemmänkin tunteellisia purkauksia. Voisi niitä sanoa myös naiiveiksi. Toisaalta kirjoitusajankohta oli hyvin toisenlainen kuin nykyhetki, ja itse asiassa monet Strindberginkin esittämät vaatimukset ovat toteutuneet.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Yksi asia, joka <i>Katekismuksessa </i>pistää silmään (vaikkei kirjoittajan tapauksessa mitenkään yllättävä ole), on avoin naisviha. Strindbergin kieli lähenee paikoin modernia manosfäärin nillitystä naisista, jotka ovat miehiä kiristämällä saaneet yhteiskunnassa kadehdittavan aseman. Heidän ei tarvitse suorittaa asepalvelusta ja silti vaativat äänioikeutta, he saavat käydä palkkatöissä (ja viedä miesten työpaikat) vaikka hellojen ja kehtojen äärellä olisi paljon työtä heille ja niin edelleen. Perustelut eivät ole muuttuneet oikein miksikään. Olipa puhuja August Strindberg tai joku nykyajan andrewtateista, oikeasti sorretuimpia yhteiskunnassa ovat ne miehet, jotka eivät suostu pokkuroimaan yläluokan sääntöjen mukaan tai alistumaan naisten seksuaalisen vallan edessä.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Juuso Paaso: <b>Jee, suuri puluhuijaus</b>. <i>Vastakulttuuriset pienlehdet Suomessa undergroundista punkkiin vuosina 1967</i></span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><span><i>–</i></span></span><i style="font-family: georgia; text-align: left;">1982</i><span style="font-family: georgia; text-align: left;">. Helsinki 2015: Zäp Books. 76 s. <a href="https://punkmuseo.fi/pienlehdet/jee_suuri_pulunhuijaus.pdf">PDF-tiedosto</a>.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Juuso Paason samannimisestä gradustaan muokkaama <i>Jee, suuri puluhuijaus</i> ilmestyi alun perin klassisena niittizinenä ja pian myös sähköisessä muodossa (ladattavissa Oranssin pienlehtiarkistosta). PDF:ssä ei valitettavasti ole hienoa tee–se–itse–kopiokoneella-kansikuvaa, enkä itse omista fyysistä lehteä.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">"Lehti" tosin tässä yhteydessä on harhaanjohtava sana, sillä <i>Suuren puluhuijauksen </i>sisältö on yksi yhtenäinen tutkielma. Toisenlaisella sidonnalla se olisi "tietokirja". Lehtimuoto on kuitenkin perusteltu, sillä Paason teos käsittelee suomalaisten pienlehtien historiaa. Fokus on etenkin 1970- ja 1980-lukujen taitteen punkzineissä, mutta mukana on myös mielenkiintoinen katsaus niitä edeltäviin 1960-luvun puolivälistä alkaen ilmestyneisiin underground-lehtiin ja muihin vastakulttuurijulkaisuihin. Vuoden 1982 jälkeiseen aikaan viitataan muutamalla lyhyellä haastattelunpätkällä sekä yhden sivun mittaisella lehtilistauksella. Toivottavasti joku vielä tarttuu näihin myöhempiin aikoihin, tai ehkä se on jo tietämättäni tapahtunutkin?</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Vaikka punk ei erityisemmin ole koskaan innostanut minua musiikkina tai estetiikkana, tunnen suurta mielenkiintoa nimenomaan sen DIY-asenteeseen. Sekä kirjallisten, kuvallisten että musiikillisten omakustanteiden ja pienjulkaisujen maailma on kiehtova. Itse ehdin olla pienesti mukana 2000-luvun alun cdr-meiningeissä, mikä on aina tuonut mieleeni jutut punkvuosien nyrkkipajatoiminnasta, ja eräänlaisia pienlehtiähän julkaisen nykyäänkin.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Mistään kaiken kattavasta kokonaisesityksestä Paason tutkielmassa ei ole kyse, mutta se on vankkaa perustyötä, josta seuraajien olisi hyvä ponnistaa. Olisi kiinnostavaa esimerkiksi tietää, minkälaisissa sosiaalisissa ympyröissä ja (koulu)arjen pyörteissä lehdet ovat syntyneet. Itse lehtiähän pääsee helpoimmin tutkimaan mainitun Oranssin pienlehtiarkiston kautta, jossa on suuri määrä vanhoja pienjulkaisuja digitoituna.</span></span></p>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-81785511046336763532024-01-01T11:40:00.000-08:002024-02-13T12:26:25.860-08:00Katsottua: joulukuu 2023<p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Joel & Ethan Coen: <b>A Serious Man</b>. Tim Burton: <b>Big Eyes</b></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;">Coenin veljesten <i>A Serious Man</i> (2009) on periaatteessa tarina miehestä, jonka elämä ratkeilee joka puolelta. Naturalistisen tragedian sijasta tyylilaji on tekijöilleen tyypillisempään tapaan absurdi musta komedia. Elokuva ei kuitenkaan tarjoa niin groteskeja hahmoja ja käänteitä kuin Coeneilla yleensä vaan huomattavasti hillitympiä karikatyyrejä. Kaikki on selvästi henkilö- ja omakohtaisempaa kuin yleensä. Vuoteen 1967 sijoittuvassa tarinassa juutalainen fysiikanopettaja joutuu yhä uusiin tilanteisiin, joissa hänen elämänsä, perhesuhteensa, uransa, terveytensä kyseenalaistuu ja paine hänen ympärillään kasvaa. Ajankuva tuo elokuvaan kehykset, jotka täyttyvät leimallisesti sellaisesta juutalaisesta sisällöstä, joka ei varmasti aukea kaikilta osin minulle. <i>A Serious Man </i>on silti nautittava elokuva, moderni Jobin tarina, jossa jumala kätkeytyy toistuviin koettelemuksiin. Yksi avain lienee elokuvassa toistuva Jefferson Airplane -laina: "The the truth is found to be lies / and all the joy within you dies".</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;">Hieman samankaltaista kypsyyttä osoitti Tim Burtonin <i>Big Eyes</i> (2014). Eksentristen ja fantastisten yksilöiden kuvaaja jatkoi linjallaan kertoessaan tositapahtumien pohjalta kuvataiteilija Margaret Keanen tarinan mutta paljon aiempaa realistisemmin. Kyllähän tyylitelty kuva- ja värimaailma ovat edelleen läsnä, mutta riuhtova outoilu on saanut väistyä perinteisemmän tarinan tieltä, ainakin hetkeksi. Keane oli 1950- ja 60-luvuilla hurjan menestynyt kitsch-taiteilija – mutta kukaan ei tiennyt sitä, sillä hänen huijarimiehensä otti kaiken kunnian. Naista ei noihin aikoihin otettu vakavasti, ei myöskään Walter Keanen omaa tuotantoa (joka muuten oli sekin jonkun muun tekemää). Eksentristyyden mukana Burton on luopunut myös jossain määrin omasta erityislaadustaan – <i>Big Eyes</i> on hyvä ja hallittu elokuva mutta samalla myös aavistuksen tavanomainen. Jos todellisuuspohjasta ei tietäisi, voisi elokuva tuntua vaikuttavammalta. Nyt sitä vaivaa jossain määrin sama ulkokohtaisuus kuin monta muutakin Burtonin myöhempää elokuvaa. Friikahduksen häivä näkyy yhä Walterin hahmossa, jonka patologista valehtelua Christoph Waltz tulkitsee nautiskellen.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;">Kim Farrant: <b>Strangerland</b>. Geoffrey Wright: <b>MacBeth</b></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kim Farrantin ohjaama <i>Strangerland </i>(2015) yrittää kovasti olla syvällinen ja taiteellinen trilleri perheestä, jonka teini-ikäiset lapset katoavat. Perhe on joutunut muuttamaan aavikon laitaan skandaalin alta, ja nyt katoaminen tuo pintaan menneitä salaisuuksia. Kaikkea ei paljasteta katsojallekaan, moni asia jää viittauksen tasolle ja tulkinnan varaan. Mysteerin odottava tunnelma kulkee läpi elokuvan, mutta se ei synnytä sellaista jännitettä kuin ohjaaja kenties olisi halunnut. <i>Strangerland </i>on liian usein laahaava ja väärällä tavalla totinen elokuva. Sen kurjistelu ei tukahduttaa elon sinänsä hallitusta kuvakerronnasta ja varsinkin luonto-otosten osalta kauniista kuvauksesta. Nicole Kidmanin musertuva äiti on hurja, vereslihainen hahmo, mutta hänkin jää jotenkin ulkokohtaiseksi. Sama vaivaa vielä enemmän Joseph Fiennesin esittämää isää, joka etenkin alkupuolella on vaivaannuttavan kömpelö pökkelö. <i>Strangerland </i>yrittää selvästi sanoa jotain painavaa ja herättää ajatuksia, mutta mitä ne ovat, sitä en valitettavasti tiedä.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kunnianhimoinen idea on myös Geoffrey Wrightin jälkitarantinolainen näkemys Shakespearin skottilaisnäytelmästä. <i>Macbeth </i>(2006) vaihtaa Skotlannin kuninkuuskamppailut australialaisen rikollisjengin valtapeliin. Siirros ei sinänsä ole mahdoton ajatus ja paperilla se varmaan on toiminutkin. Toteutuksen suurin ongelma tyylitajuttomuus. Vaikka kulissit näyttävät hyvältä, on heiluva kamera vain halvan oloinen ja näyttelijät yksi-ilmeisiä kuin Konnunsuon kesäteatterissa. Siitäkin voisi vielä päästä yli, mutta kun Wright ja toinen käsikirjoittaja Victoria Hill ovat päättäneet säilyttää shakespearilaisen replikoinnin, on se yksinkertaisesti liikaa näyttelijöille. Korvauksena elokuva tarjoaa paljon räiskintää, veriroiskeita ja alastomia naisia. <i>Macbeth </i>on kuin Roger Averyn ohjaama Salattujen elämien jakso.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Steven Spielberg: <b>Tappajahai</b>. Jeannot Szwarc: <b>Tappajahai 2</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Steven Spielbergin <i>Tappajahai </i>(Jaws, 1975) oli paljon alku. Se oli ohjaajansa ensimmäinen menestys, se aloitti Hollywoodissa suurten kesä-blockbustereiden trendin (ja yhdessä <i>Star Warsin </i>kanssa pilasi ns. uuden Hollywoodin hyvin alkaneen laatuelokuvan perinteen) ja se teki kauhuelokuvasta salonkikelpoista. Jonkinlaista kevytkauhuahan <i>Tappajahai </i>on, periaatteessa ihan sitä itseään mutta ei silti pääse järkyttämään suuria massoja; John Williamsin musiikkikin korostaa mieluummin seikkailuaspektia. Itse asiassa <i>Tappajahain </i>pienyhteisön arkea sekoittava hirviöjuoni edustaa samaa sorttia kuin samoihin aikoihin aloittaneen Stephen Kingin romaanit. Mielenkiintoisinta on se, mitä turistikylän rannoille ilmaantuva valtava valkohai saa aikaan ihmisissä ja yhteisössä – ensin asukkaissa, sitten pyyntiporukassa – ei niinkään ne hyökkäyskohtaukset, jotka elokuvasta parhaiten muistetaan. Niissä kyllä näkee, miten Spielberg on nauttinut, kun on päässyt läträämään verellä ja kauhistuttamaan kesäleffailijoita irtojäsenillä. En ole aiemmin noteerannut <i>Tappajahaita </i>kovinkaan korkealle, mutta pitkä paussi on tehnyt hyvää – sehän onkin ihan kelpo elokuva.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kunnon kassamenestysten tapaan <i>Tappajahaikin </i>sai liudan jatko-osia. Ranskalaisen Jeannot Szwarcin ohjaama <i>Tappajahai 2 </i>(Jaws 2, 1978) tuo takaisin muutaman hahmon ja näyttelijän ykkösestä ja tyytyy muutenkin sen kaiuttamiseen. Tietysti kaiun luonteeseen kuuluu olla alkuperäistä heikompi. Taas on meressä iso misantrooppihai. Poliisipäälliköllä heräävät vanhat traumat. Ja niin edelleen. Hahmot ovat huonosti kirjoitettuja, tapahtumat pitkään pelkkää merkityksetöntä haahuilua ja purjehduskuvaa joita maustetaan mukauhkaavilla vedenalaisotoksilla, ja mukaan on ympätty aivan turhaa teinidraamaa. Roy Scheideriakin näyttää lähinnä ärsyttävän olla mukana.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Joe Alves: <b>Tappajahai 3</b>. Joseph Sargent: <b>Tappajahai 4</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Tappajahai 3 </i>(Jaws III, 1983) vaihtaa maisemaa edellisistä osista. Pääosassa ovat nyt niiden poliisipäällikkö Brodyn varttuneet pojat, jotka työskentelevät SeaWorldissä. Sinne pääsee soluttautumaan avomereltä myös, yllätys, valkohai – ja sen mutsi. Idea voisi älyttömyydessäänkin olla hyvää elvytystä sarjalle, mutta <i>Tappajahai 3 </i>on epätasainen ja kömpelö yhdistelmä katastrofielokuvaa ja kauhutrooppeja. Silti taidan pitää siitä enemmän kuin kakkosesta, ihan vain koska se yrittää jotain erilaista. Kolmatta <i>Tappajahaita </i>leimaa kummallinen ilme, mikä selittyy sillä, että elokuva filmattiin alun perin kolmiulotteisena. Siksi hieman vinksahtanut mise-en-scène, epäskarppi kuva ja paksurajaiset ja irrallisen oloiset objektit keskellä ruutua toistuvat läpi elokuvan. Ohjaaja Joe Alves muistetaan paremmin lavastajana. Tämä on hänen ainoa ohjauksensa. Toinen käsikirjoittajista on kauhukirjailija Richard Matheson. Näyttelijästössäkin on pari mielenkiintoista nimeä: Dennis Quaid varhaisessa pääosassa ja hetkeä myöhemmin tulevaisuuteen palannut Lea Thompson.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Toistaiseksi viimeinen sarjassa on ilman numeroa nimellä <i>Tappajahain kosto </i>(Jaws: The Revenge, 1987; ohj. Joseph Sargent) ilmestynyt neljäs osa. Hieman yllättäen myyvää nimeä ei hyödynnetty ainoassakaan suoraan videolle tuotetussa halpiksessa eikä ainakaan vielä ole ilmestynyt muodikasta uudelleenfilmatisointia. Kosto unohtaa kolmosen olemassaolon ja jatkaa kakkosen jäljissä. Nuorempi Brodyn pojista on nyt poliisi edesmenneen isänsä jalanjäljissä – ja hai syö hänet heti alkuminuuteilla. Äiti on varma, että hai on tullut kostamaan heidän perheelleen. Esikoispoika vie mamman mukanaan Bahamalle, missä hän toimii meribiologina. Ja hai tulee perässä. Vaikka tämän lähtökohdan hyväksyisi asiaankuuluvana yliluonnollisuutena, on elokuva muutenkin täynnä käsittämättömiä loogisia aukkoja ja yleistä hölynpölyä. Se ei kuitenkaan ole mikään nautittava roskaelokuva vaan periaatteessa ihan ammattitaitoisen näköinen mutta rehellisen huono tekele.</span></span></p>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-49687577800987961252023-12-01T00:23:00.000-08:002024-03-18T01:36:02.784-07:00Luettua: marraskuu 2023<p><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small;">Dave Rees (ed.): </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small;">This Was A New Day Festival 2016</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small;">. </span><i style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small;">A Pictorial Record</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small;">.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;">Vuonna 2016 järjestettiin ensimmäinen A New Day Festival Englannin Favershamissa. Se oli myös ainoa kerta, kun oma-alotteisesti olen käynyt Suomen rajojen ulkopuolella.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;">A New Day Festival syntyi samannimisen Jethro Tull -fanzinen puuhamiesten aikaansannoksena. Lehden päätoimittaja Dave Rees on ollut merkittävimpänä myös festivaalin kulisseissa. 2020 Rees julkaisi siihen mennessä järjestetyistä festareista valokuvakirjat. <i>This Was </i>-yläotsikolla ilmestynyt ensimmäisen tilaisuuden muistikirja ei pidä sisällään kuvia kaikista esiintyjistä (joka virhe myöhemmin korjattiin), ja olemassa olevienkin kuvien laatu ei aina ole kummoinen. Moni mukavia tunnelmia palaa mieleen silti niidenkin parissa. Olenpa itsekin päässyt yhteen otokseen, juuri ja juuri Robin Bibin taustalle kuikuilemaan.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;">Julkaisu sisältää myös Reesin lyhyet johdantosanat, joissa muutama kokemus saa selvyyden. Festareiden ongelmat vessojen kanssa oli ilmeisesti järjestäjienkin tiedossa ja korjattu seuraavana vuonna. Itse muistan etenkin kartanon kivijalan työmiesvessan, jossa koko tapahtuman ajan maassa makasi kuollut eläin. Rees mainitsee myös silloisen "stage managerin" hankaluudet, kun lavalla tekniikka ei aina toiminutkaan ja aikataulut kompuroivat. Martin Barre selvisi tilanteesta kunnialla (ja saipa seurueemme silloin ikään kuin korvauksena odottelusta settilistankin). Sen sijaan Steeleye Spanin Rick Kemp tulistui ihan todella.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Kaarlo Tuori: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Matti Wuori</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">. </span><i style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Tapauskertomuksia Suomesta</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">. Helsinki [2023]: Teos. 478 s.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Oikeustieteen professori emeritus Kaarlo Tuorilta ilmestyi hetki sitten kirja kollega ja ystävä Matti Wuoresta alaotsikolla <i>Tapauskertomuksia Suomesta</i>. Mistään perinteisestä elämäkerrasta ei ole kyse, vaikka kirja alkaakin nopealla, muutaman kymmenen sivun biografisella osuudella. Pääpaino on sen sijaan joukossa Wuoren hoitamia oikeustapauksia. Valikoima ei ole millään tavoin kattava eikä edes minkäänlainen best of -kokoelma, mutta hyvin kuratoitu se on.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Tuorin esiin nostamien tapausten kautta hahmottuu kehityskulku Suomen (oikeus)historiassa, jatkumo siinä miten ihmis- ja perusoikeudet ovat eri aikoina näyttäytyneet tuomioistuinten päätöksissä ja millainen niiden osuuden kehitys on ollut. Mukana on kahdeksan enemmän tai vähemmän keskenään erilaista keissiä: Harro Koskisen Sikamessiaasta Mikkelin panttivankitilanteeseen 1986, Greenpeacen ensimmäisestä Suomen-operaatiosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle langettamiin tuomioihin. Tuori käy kutakin tapausta läpi niin kulttuurihistoriallisesti kuin oikeustieteen ja -käytännön kannalta. Wuoren hahmo häviää lähes kokonaan välillä, kunnes putkahtaa jälleen vahvemmin esiin aikanaan. Hän on se punainen lanka, jonka varaan historiallisten kohtausten sarja ripustuu.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Itselleni antoisin näkökulma teokseen oli sen suomalaisen kulttuurin ja lähihistorian valotus. Tuori esittää loppupuolella toiveen siitä, että hänen oikeudellisten seikkojen käsittelytapansa ja käyttämänsä kieli avautuisi maallikollekin. Mielestäni hän onnistuu siinä erittäin hyvin – tällainenkin lajin penkkiurheilija ja sivustakatsoja pysyi vähintään kelvollisesti kyydissä, vaikka välillä mennään hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><i>Tapauskertomuksia Suomesta </i>on jämerä teos, ehdottomasti Wuoren arvoinen muistomerkki.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Walter Appelqvist: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Emanuel Kanajärvi</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">. </span><i style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Kirjamies ja korvenraivaaja</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">. Helsinki 1964: Otava. 78 s. Otavan joulukirja 1964.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Otavan joulukirjana 1964 ilmestyi kirjastonjohtaja Walter Appelqvistin pikku kirjanen Emanuel Kanajärvestä. Kalvolassa vuosina 1801–1868 elänyt Kanajärvi oli ensisijaisesti talonpoika ja aluevaikuttaja. Hän rakensi itselleen keskelle korpea komean erämaalinnan, joka nykyään on yksi valtakunnallisesti merkittävistä, Museoviraston suojelemista kulttuuriympäristöistä. Hän oli kuudennusmies ja jäsen monessa yhteiskunnallisessa lautakunnassa.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kulttuurihistoriaan Kanajärvi on jäänyt bibliofiilinä. Hän oli itseoppinut mutta innokas lukija. Myöhemmin lukuinto kehittyi myös vakavaksi keräilyksi, joka vei suuresta talosta paitsi merkittävästi tilaa myös rahavaroja. Kirjoja kertyi yhteensä satoja, joukossa paljon vanhaa fennicaa, muun muassa Agricolan ensipainosten lehtiä. Kanajärvi myös tilasi valtaosaa suomenkielisistä sanomalehdistä. Oman juonteensa Kanajärven kirjaharrastuksessa on ystävyys Matti Pohdon kanssa. Kansalliskirjaston vanhimman kotimaisen aineiston kerääjänä tunnettu Pohto sai Kanajärven luota oman huoneen kirjojensa varastointia varten.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Vaikka Appelqvistin kirjan alaotsikko on <i>Kirjamies ja korvenraivaaja</i>, sisällön painotus on kyllä jälkimmäisessä. Lähteiden vähyyden vuoksi Appelqvist keskittyy Kanajärven elämänvaiheisiin ja varsinkin hänen taloonsa, joka jo kirjoittamisen aikaan oli nähtävyys. Bibliofilia saa vain yhden luvun, josta siitäkin iso osa on kirjaluetteloita, toki itsessään kiehtovaa luettavaa sekin. Vaan eipä Kanajärvestä ole tämän enempääkään oikein kirjoitettu. Hän on jäänyt alan kuriositeetiksi, sivulauseeksi Matti Pohdon yhteydessä. Tiedä häntä, pystyisikö moderni arkistotutkija kasaamaan laajemman yleisesityksen hänestä.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Orvo Bogdanoff: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Joudu joulu jo Pohjolaan</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">. <i>Joulukorttien ja joululehtien historiaa.</i> [Helsinki] 2005: Multikustannus. 480 s.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Joudu joulu jo Pohjolaan</i> on postikorttitutkija Orvo Bogdanoffin henkilökohtainen rakkaudentunnustus alalleen. Suurikokoinen, runsaasti kuvitettu ja ilmavasti taitettu teos voisi olla definitiivinen sukellus joulukorttien historiaan. Ihan siihen se ei kuitenkaan yllä.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kirja on, kuten sanottu, komea kuvateos joulukorteista etenkin Suomessa aina 1800-luvun alusta uuden vuosituhannen puolelle. Kuvien lisäksi siinä on pääpiirteinen johdantoartikkeli, jossa käydään läpi niin painotekniikan historiaa ja joulupainatteiden varhaisvaiheita sekä esitellään keskeisiä korttipainoja. Lopuksi kirjassa on 150 sivun lähdeluettelo, josta iso osa on käytännössä joululehtien bibliografia.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Bogdanoffin teosta vaivaa rajauksen puute. Tekstiosuus jää ikävän hajanaiseksi, kun verrattain rajalliseen tilaan on ängetty avauksia moneen suuntaan. Kuvaesittelyissä puolestaan häiritsee poukkoilu. Motiiveja ruotsalaisten, virolaisten ja venäläisten korttien esittelyyn muuten valtaosin suomalaisten keskellä voi kyllä keksiä, mutta niitä ei avata lukijalle. Tulee vaikutelma aiheestaan innostuneesta harrastajasta, joka haluaa välttämättä kaiken esille kerralla. Toisaalta into on kirjan parhaitakin puolia.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Eniten kuitenkin itseäni häiritsee, että joululehtien osuus – syy jonka vuoksi teoksen pariin eksyin – jää melko pintapuoliseksi. On ymmärrettävää, että kirjoittajaa kiinnostaa nimenomaan lehtien kuvituksen korttitoisinnot, mutta jos alaotsikossa lukee "joululehtien historiaa", antaa se odottaa jotain laajempaa.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Joka tapauksessa <i>Joudu joulu jo Pohjolaan </i>on mielenkiintoinen kokoelma vähän kaikenlaista myös sellaiselle, joka ei itse ole varsinaisesti korteista innoissaan. Kulttuurihistoriallisesti se silti on aihe, jolla on annettavaa laajemminkin.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Esko Häkli: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Tiedon taika</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">. </span><i style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Ensyklopedioista ennen ja nyt</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">. Helsinki 1981: Otava. 142 s.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Onkohan mikään mediamuoto vanhentunut niin äkisti ja rytinällä kuin tietosanakirja? Internetin kaikkivoipaisuus ja aina vain nopeammin muuttuva maailma söi niiden käytännöllisyyden ja käytettävyyden, ja entisestä sivistyneisyyden statusesineestä tuli pelkkää jätettä melkein yhdessä yössä.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Tätä ei vielä osannut ennakoida Esko Häkli vuonna 1981, kun hänen teoksensa <i>Tiedon taika </i>ilmestyi Otavan joulukirjana. Silloinen Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitaja Häkli käy esseemäiseen tyyliin läpi ensyklopedian historiaa niin sanana kuin ilmiönä. Nopeasti käsiteltyä tulee niin antiikin teokset, Diderot'n <i>Encyclopédie </i>kuin <i>Encyclopædia Britannicakin</i>. Suomen varhaisvaiheista mainitaan Gezeliuksen ja Meurmanin teokset, ennen kuin keskitytään Häklin ydinasiaan, kotimaisen tietosanakirjan kehitykseen 1900-luvulla.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Häkli esittelee eri sarjojen toimitustyötä, ensyklopedisen rakenteen kehittymistä, taittoa, mainontaa ja vastaanottoa. On käsittämätöntä, että kymmeniäkin osia sisältävää tietosanakirjasarjaa myytiin tässä maassa parhaimmillaan sata tuhatta kappaletta. Ja vaikka samaan aikaan saattoi markkinoilla olla useitakin eri teossarjoja, niille kaikille riitti kymmeniä tuhansia ostajia. Eniten tilaa kirjassa saavat luonnollisesti Otavan julkaisemat sarjat, pitkälti siksi että Otava oli pitkään ainoa tietosanakirjojen kustantaja. Kiitettävän neutraalisti Häkli arvioi muidenkin kustantajien tuotteita.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Häklin essee ilmestyi historiallisesti mielenkiintoiseen aikaan. 1970- ja 1980-lukujen taite oli käännekohta tietosanakirjan toimittamisessa, kiitos entistä parempien tietokoneen mahdollistamien keinojen vuoksi. Onkin kiintoisaa, miten Häkli kuvailee tietokoneen roolia ja miten osuvasti hän ennakoi tulevaa. Juuri ilmestyneen <i>Facta 2001:n</i> kohdalla osataan ennakoida, että tulevaisuuden sanakirja ilmestynee muunakin kuin perinteisenä painettuna kirjana. <i>Facta 2001:hän</i> päivittyi verkkoversiona vielä 2010-luvun puolella. Sen sijaan Häklin optimismi painetun tietosanakirjan tärkeydestä jatkossakin on osoittautunut vääräksi.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Simo Häyrynen: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Kulttuuripolitiikkaa syrjäseutukeskuksessa</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">. </span><i style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Uuden kulttuuripolitiikan tulkintoja Joensuussa 1970-luvulla</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">. Joensuu 1996: Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitos. 130 s. Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksia n:o 2.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Koska olen sairauden jumittamana jossain päin Pohjois-Karjalaa, on ollut hyvä tilaisuus tutustua täkäläiseen kulttuurielämään puoli vuosisataa sitten. Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitoksen julkaisusarjassa ilmestyi 1995 Simo Häyrysen teos <i>Kulttuuripolitiikkaa syrjäseutukeskuksessa</i>.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Häyrynen tutki niin sanotun uuden kulttuuripolitiikan ilmenemistä vuosien 1968–81 Joensuussa. Uudella kulttuuripolitiikalla tarkoitetaan tässä 60-luvulla alkunsa saanutta liikettä, jossa kulttuuria (s. o. taidetta) pyrittiin demokratisoimaan, institutionalisoimaan ja alueellistamaan. Siihen liittyy Häyrysellä myös "hegemonisen projektin" ja kansallisen eheyttämisen käsitteet. Hänen tutkimuksensa mukaan 70-luvulla Joensuussa kulttuuri nähtiin vahvasti yhteiskunnan tehtävänä, johon liittyi suuren yleisön keskiluokkainen maun tyydyttäminen, hyvän maun määrittely ja maakuntaidentiteetin tietoinen rakentaminen. Häyrynen nostaa oireiksi näistä esimerkiksi Jouko Turkan savustamisen teatterin taiteellisen johtajan virasta, kalevalais–karjalaisen kulttuuri-identiteetin omaksumisen, abstraktin kuvataiteen ja kokeellisen kirjallisuuden hylkimisen.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Vaikka Häyrysen tutkimuksesta on jo aikaa, tarjoaa se edelleen relevantin näkökulman jo tuolloin menneen ajan suomalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka itse olin osallisena kunnalliseen kulttuurielämään vasta kirjan kirjoittamisen aikoihin (ja kaikkea muuta kuin Joensuussa), tunnistan monta Häyrysen nostamaa tekijää myös silloisessa puuhailussa. Etenkin kunnallisten taidevaikuttajien itse omakseen ottama rooli asiantuntijoina ja auktoriteetteinä resonoi muistoissani vahvasti.</span></span></p>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-22648011282027852262023-12-01T00:00:00.000-08:002024-02-14T00:23:16.662-08:00Katsottua: marraskuu 2023<p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;">Bob Fosse: <b>Cabaret</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;">Näin Bob Fossen <i>Cabaret'n</i> (1972) iässä, jossa en ihan ymmärtänyt sitä mutta jossa se kuitenkin jäi kaivelemaan aivojen perukoille. Ei se nytkään tule mieleen ensimmäisenä, jos mietin kaikkien aikojen elokuvia, mutta oikeastaan se melkein voisi kuulua sinne. Romaaniin ja näytelmään perustuvaan lavamusikaaliin perustuva elokuva (!) on natsien valtaannousun aikoihin sijoittuva musikaali. Jo tämä tekee siitä erikoisuuden. Ei voi odottaa perinteistä positiivista ja onnellista tarinaa. Toinen erikoisuus on se, että lähes kaikki musiikkinumerot esitetään kabaree lavalla, ei siis osana narratiivia niin että henkilöt puhkeaisivat laulamaan aina silloin tällöin. Nämä musiikkiesitykset ne silloin hieman liian nuorena jäivät vaivaamaan mieltä. Joel Greyn seremoniamestarissa on outoa uhkaa, naamanvääntely voi sittenkin olla sulaa mielipuolisuutta – hän on mielipideilmaston ilmapuntari, pahinta sorttia myötäilijöitä, niitä joiden avulla paha nousee valtaan kerta toisensa jälkeen. Liza Minnellin päähenkilö, Saksaan päätynyt kabareelaulaja, on hänkin lumovoimainen hahmo, yhdistelmä jos jonkinmoisia inhimillisyyden hauraita puolia. Yhdessä Michael Yorkin esittämän, biseksuaalin brittitulokkaan kanssa he uppoavat 1930-luvun hedonistisen Berliinin viettelyihin. Tyylitellyn dekandenssin taustalla nousee toisenlainen ja vaarallisempi poseeraus, kun hakaristit nousevat kontrolliin. Hitler Jugendin yhteislaulu on yksi kaikkien aikojen kauheimmista kohtauksista. Sen ylväs riemu on hirvittävä muistutus siitä, miten jaloille aikeille silkka tuho voi rakentua.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;">Fossen ohjaus on ihailtavan hallittu ja eritoten elokuvallinen näkemys. Kamera tekee kaksoisroolin estradikohtauksissa sekä perinteisenä musikaalielokuvan osallistuvana silmänä että himokkaiden katsojien huohottavana tuijotuksena. Jopa perinteinen slapstick saa irvokkaita sävyjä hyvin nopeasti. Tässä kabareessa juhlitaan maailmanloppua. Yritä siinä nyt saada itsestäsi ja elämästäsi kiinni, kun yhdet hiton natsit pistävät maailman paskaksi ympärilläsi. Ja viimeinen kuva: kohtalokas, julma, armoton. Ei musiikkia enää lopputeksteihin. Me tiedämme miten kävi. Ja osallisia olivat kaikki.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;">Richard Eyre: <b>Iris</b>. Murali K. Thalluri: <b>2:37</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Richard Eyren ohjaama <i>Iris </i>(2001) on toisaalta elämäkerta elokuva kirjailija Iris Murdochista ja hänen kumppanistaan, kriitikko John Baileystä. Se olisi helppo tuomita "brittiläiseksi laatudraamaksi" ja jättää sikseen; taiteilijamuotokuva jne. Mutta kun se on muutakin, kuvaus vanhenemisesta ja luopumisesta. Murdoch saa myöhempinä vuosinaan riesakseen alzheimerin. Vähän hönö (vai oikeastaan autistinen?) puoliso tukee parhaansa mukaan. Jim Broadbent on käsittämättömän hyvä Baileynä; Hugh Bonneville hieno nuori versio Broadbentistä. Judi Dench olisi huippu, ellei hän aina olisi huippu; samaa pätee nuorta Murdochia esittävään Kate Winsletiin. Eyren elokuva kuljettaa tehokkaasti rinnakkain kahta aikakautta, mutta lopputulos on jollain tavalla liian turvallinen – varman päälle pelattu. Ja silti: aiemmin nerokkaan mutta nyt rappeutuvan mielen kuvaus on tehokas. Onko mitään pelottavampaa kuin se, että oma mieli ja oma kieli kääntyy itseä vastaan? Etenkin kun kieli on aiemmin ollut varmin taistelutoveri. On kyllä – puoliso joka on aina ennen saanut tukeutua varmaan kumppaniin, joka alkaakin nyt olla jossain toisessa todellisuudessa. Pelottavinta on nähdä ulkopuolelta, miten kaikki aiemmin yhdessä jaettu murtuu hiljalleen. Iris on kaiken muun lisäksi kestävän rakkauden kuvaus, sellaisen jossa persoonallisuudet ja luonteet kohtaavat niin täydellisesti, ettei muuta tarvita. Elokuvana <i>Iris</i> on vähän liian sisäsiisti ja siloiteltu ollakseen elämyksellistä taidetta, mutta ei se paljosta jää kiinni.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Australialaisen Murali K. Thallurin <i>2:37</i> (2006) tuo mieleen Gus Van Santin <i>Elephantin</i>. Kummatkin ovat fragmentaarisia lukiomaailman heijastuksia, joissa seurataan usean hahmon risteäviä polkuja kohti vääjäämätöntä onnettomuutta. Thallurin elokuvassa se on koulun vessasta löytyvä ruumis. Elokuva alkaa siitä ja siirtyy sitten muutaman tunnin taaksepäin. Lähes kuin teinidraaman tyyppigalleriasta irrotetut hahmot kärsivät jokainen omalla tavallaan. Heidän tilanteensa ovat melkein liiankin kärjistettyjä, eivätkä lopulta niin yllättäviä kuin tekijät ovat ehkä yrittäneet. Loppuratkaisu on kuitenkin tehokas, lähes järkyttävä. Harmi ettei Thalluri ole sittemmin ohjannut muuta.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Philip Noyce: <b>Näkymätön vihollinen</b>. Roman Polanski: <b>Frantic</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Phillip Noycen ohjaama <i>Näkymätön vihollinen </i>(Patriot Games, 1992) on toinen Tom Clancyn Jack Ryan -romaaneihin perustuva elokuva. Sen yhteyttä <i>Punaisen lokakuun metsästykseen </i>voi olla hankala hoksata, sillä näyttelijät on pistetty tyystin uusiksi. Vaan eipä sitä tarvitsekaan tietää. <i>Näkymätön vihollinen </i>on aikansa sujuvaa ja immersiivistä toimintaviihdettä. Jos osaa unohtaa kriittisen pohdinnan, se on varsin vetävä teknotrilleri: Entinen CIA:n analyytikko Ryan on yliopistohommissa Lontoossa ja sattumalta osuu IRA-terroristien tulilinjalle. Sen jäljet kantavat kotimantereen puolelle. Lopulta kyse on perinteisestä kostotarinasta, joka sekoitetaan kansainvälisen politiikan, vakoilun ja nationalismin liemeen. Jos kuitenkin sortuu miettimään elokuvan tarinaa ja hahmoja yhtään, huomaa sen yksisilmäiseksi ja -oikoiseksi kuvaukseksi siitä, miten amerikkalaiset vapauttavat maailman niistä, jotka puhuvat englantia liian hassulla aksentilla. Irlantilaiset ovat typistyneet rooliin, jossa tyypillisimmin on tavattu venäläiset ja arabit. He ovat Clannadia kuuntelevia, ehkäisyn kieltäviä punapäitä. Noyce tekee pari briljanttia hitchcockilaista kohtausta, vaikka muuten onkin melko persoonaton joskin erittäin taitava ammattilainen.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Muutamaa vuotta aiemmin Ford oli trillerikuvioissa Roman Polanskin elokuvassa <i>Frantic </i>(1988). Amerikkalaispariskunta saapuu Pariisiin ja joutuu heti keskelle kulttuurišokkia. Hienosti ohjatun alkujakson kesken vaimo katoaa ja Fordin esittämä lääkäri alkaa etsiä häntä. Läpi elokuvan Polanski kuljettaa tarinaa hienosti kahdella kuvatasolla, mikä vain tehostaa päähenkilön vainoharhaisuutta: taustalla tapahtuu aina jotain, oli se oleellista tai ei. <i>Franticin </i>juuret ovat syvällä eurooppalaisessa elokuvassa. Harva amerikkalainen ei olisi osannut olla yhtä toteava ja ulkokohtainen samalla kun ottaa vahvaa emotionaalista kuristusotetta. Ford osoittaa hienovaraista näyttelemistä, jota sitäkään Hollywood ei ole osannut häneltä usein vaatia.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Clint Eastwood: <b>Keskiyö hyvän ja paha puutarhassa</b>. <b>Sully </b></span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><b>– </b></span><b style="font-family: georgia; text-align: left;">uroteko Hudson-joella</b></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">John Berendtin samannimiseen kirjaan perustuva <i>Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa </i>(Midnight in the Garden of Good and Evil, 1997) on erikoinen teos ohjaaja Clint Eastwoodilta. Georgialaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva, erikoisia hahmoja tulviva murhajuttu kuulostaa siltä, että sen luulisi kutittelevan mieluummin vaikka Coenin veljesten mielenkiintoa. Ei Eastwood ihan kotonaan olekaan Yhdysvaltain kaakkoisosassa. Rikas keräilijä ampuu rakastajansa ja joutuu oikeuden eteen. Sattumalta paikalla on pohjoisesta saapunut reportteri, joka haluaa kirjoittaa prosessista kirjan. Tarina itsessään on melko suoraviivainen, ja sen sijaan viehätys syntyy omalaatuisista henkilöistä ja miljööstä. Ja juuri tätä puolta Eastwood ei aina tavoita. Sen sijaan hän osaa taitavasti rakentaa avarakatseista suvaitsevaisuutta – esimerkiksi homosuhteisiin ja transsukupuolisiin elokuva suhtautuu ihailtavan luontevasti, vaikka sen henkilöt eivät aina niin tee. Berendtin kirja kuvasi todellista tapausta; elokuvakin lainaa paljon todellisuutta, mutta samalla se myös muokkaa sitä tarpeisiinsa. Toden ja tekaistun raja koko ajan läsnä, niin elokuvassa kuin tarinassa.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Sen sijaan tukevammin aidosti tapahtuneessa on kiinni vuoden 2016 <i>Sully – uroteko Hudson-joella</i>. Se pohjaa seitsemää vuotta aiemmin tapahtuneeseen lento-onnettomuuteen, jossa pakkolasku New Yorkia halkovaan jokeen pelasti joka ikisen kyydissä olleen hengen. Nimihenkilöä, lentokoneen kapteenia, pidetään sankarina, mutta kuitenkin hänen toimintansa on viranomaisten tutkinnan alla. Elokuva näyttää kyllä itse laskunkin, mutta muutoin sen näkökulma on jälkiselvittelyssä. Kapteeni Sullenberger ei paistattele maineessa vaan kärsii kokemastaan traumasta samalla kun yrittää pelastaa uransa, vaikka on juuri pelastanut toistasataa ihmishenkeä. Vaikka <i>Sullyssa </i>on näyttävät efektit, katastrofielokuvan elkeet ja suuri tunnelataus, on se kuitenkin tavallaan miellyttävän pienimuotoinen, kompakti. Se ei rönsyä tai suurentele vaan pysyy tiukasti ohjaajan otteessa.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Robert Rodriguez: <b>El Mariachi</b>. <b>Desperado</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Robert Rodriguezin <i>El Mariachi</i> (1992) on edelleen yksi hienoimmista esimerkeistä, miten pikkurahalla voi saada aikaan ihan näkemyksellistä elokuvaa. Se maksoi vain hieman yli 7000 dollaria, mikä on käsittämättömän vähän. <i>El Mariachi</i> on Meksikoon sijoittuva uus-western töitä etsivästä muusikosta, joka sattumalta sekoitetaan kostoretkellä olevaan tappajaan. Yksinkertainen idea, mutta ei se mitään. Rodriguezilla nimittäin on tyyli hallussaan jo tässä esikoisessa. Joku voisi sanoa, että ei <i>El Mariachissa</i> muuta olekaan, eikä hän aivan väärässä olisi. Elokuva on täynnä kaikenlaista pientä kikkailua niin kameratyössä kuin leikkauksessa (molemmat muuten Rodriguezin käsialaa nekin). Kaikki on tyyliteltyä. Osittain se on varmasti peittämässä rahanpuutetta. 16-milliselle filmille kuvattu ja videona editoitu elokuva, jossa kaikki esiintyjät ovat kavereita ja sukua, käytännössä on harrastelijaelokuva. Toki lahjakkaan tekijän. Siinä mielessä se rinnastuu George A. Romeron <i>Elävien kuolleiden yöhön </i>tai Sam Raimin <i>Evil Deadiin</i>.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Raimin ensimmäinen ohjaus ei itse asiassa ole huono vertailukohta. Ihan kuten <i>Evil Deadkin </i>sai isomman ja komeamman jatko-osan, joka on enemmänkin uusi versio edeltäjästään, niin sai <i>El Mariachikin</i>. Vuoden 1995 <i>Desperado </i>on hollywoodilaisempi näkemys käytännössä aivan samasta aiheesta, kielikin on vaihtunut espanjasta englantiin. Tässä tapauksessa Hollywood ei kuitenkaan sulje väkivaltaa ja verellä läträystä pois (vaikka sensuurin sakset iskivätkin). Kaikki vain on ammattimaisemmin hoidettua, ja pääosissakin on nyt Antonio Banderas ja Salma Hayek. Mutta sitten on käsikirjoitus. <i>Desperadon </i>tarina on ihan yhtä köyhä kuin <i>El Mariachin</i>, mutta nyt sen huomaa, kun puitteet ovat prameammat. Ensimmäisessä osassa tarinasta antoi paljon anteeksi juuri sen kotikutoisen estetiikan vuoksi. Nyt sitä tekosyytä ei ole. Toimintaa kuitenkin on rutkasti, vaikkakin Rodriguezin komiikka alkaa saada sarjakuvamaisia slapstick-sävyjä, mikä sitten onkin vaivannut melkein hänen koko tuotantoaan.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Ns. Meksiko-trilogia täydentyi myöhemmin vielä <i>Once Upon a Time in Mexicolla</i>, joka sitten olikin vielä niin turboahdetumpi, ettei se jaksanut enää oikein hengittää.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">René Vilbre: <b>Ma olin siin</b>. Daniel Borgman: <b>The Weight of the Elephants</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Virolainen, René Vilbren <i>Ma olin siin</i> (2008; suomeksi ilmeisesti <i>I Was Here</i>) kertoo lukiolaiskaverista, joka haluaisi lääkäriksi mutta päätyy myymään metaa. Tarina on se tavallinen. Kaikilla on kurjaa, ja seuraavaksi jokaiselle käy jotain vielä kurjempaa. Silti <i>Ma olin siin </i>onnistuu voittamaan puolelleen. Suuri ansio siitä kuuluu päähenkilö Rassille, joka on geneerisestä wannabe-gangsta-asenteestaan huolimatta sympaattinen hahmo. Samoin hänen ympärillään pyörivät luuserit ovat inhimillisiä pihalla olevina hölmöinä. Vaikuttavin on ehkäpä Tambet Tuiskin esittämä, sössöttävä mutta arvaamattoman väkivaltainen pomo, joka lopulta onkin surkea mitättömyys, kun itämafia astuu kuviin. Sass Hennon romaaniin perustuva elokuva on osittain suomalaista tuotantoa, mutta onneksi se ei tarkoita yhtäkään kiintiösuomalaista näyttelijää. En tiedä, johtuuko se vain dvd-julkaisun kehnoudesta, mutta elokuvan kuvanlaatu on kuin latteaa svhs-jälkeä, kuin Salkkareiden ykköskaudelta, mikä hieman latistaa sinänsä hyvän näköistä kuvausta.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Tanskalais–uusiseelantilainen yhteistuotanto <i>The Weight of Elephants </i>(2013) on niitä elokuvia, joissa on varsinaista juonta vain ohuelti. Aristotelisen tarinan sijasta sen teho on kuvissa, tunnelmissa, tunnistamisessa. 10-vuotias Adrien asuu isoäitinsä ja syvästi masentuneen taiteilijaenonsa kanssa. Hän on herkkänä lapsena koulussa syrjitty ja kotonakin yksinäinen. Sitten naapuriin muuttaa lapsiperhe. Taustalla seurataan median kautta kolmen lapsen katoamista. <i>The Weight of Elephants </i>on häkellyttävän kaunis elokuva, niin kuviltaan kuin sisällöltään. Se tuntuu tavoittavan jotain hyvin oleellista lapsuuden suurista epämääräisistä tunteista, peloista ja huolista ilman minkäänlaista nostalgiaa. Iso kunnia tehosta kuuluu lapsinäyttelijöille, jotka ovat läpeensä erinomaisia, etenkin kun roolit eivät ole mitenkään yksioikoisen helppoja. En tiedä, miksi Daniel Borgman ei ole tämän jälkeen ohjannut mitään; sääli se kuitenkin on.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Christian Duguay: <b>Sirius</b> <b>6B </b></span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><b>– </b></span><b style="font-family: georgia; text-align: left;">tuhon planeetta</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">. Ang Lee: </span><b style="font-family: georgia; text-align: left;">Hulk</b></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Jos DVD:n kannessa pitää mainita viisi modernin scifielokuvan merkkiteosta, joihin oma tuotos pitäisi vertautua, ollaan selvillä vesillä: ei kannata odottaa liikoja. Christian Duguayn ohjaama <i>Sirius 6B – tuhon planeetta</i> (Screamers, 1995) perustuu Philip K. Dickin novelliin perustuva, keskitason dtv-tuotannolta näyttävä <i>Screamers </i>on melko perinteistä militanttiscifiä kevyillä kauhumausteilla. Taustatarinassa on tulevaisuuden suuryrityksiä ja sijaissota kaukaisella planeetalla, jonka luonnonvarat on kulutettu loppuun. Jutun todellinen koukku on kuitenkin planeetan maaperässä möyrivät itsekehittyvät tekoälyvahdit. Niiden korkea kiljumista muistuttava ääni on antanut elokuvalle sen alkuperäisnimen. Ne ovat suuren osan ajasta piilossa hiekassa kuin <i>Tremorsien </i>madot ja sitten, kun näyttäytyvät, tuovat mieleen lähinnä CMX:n "Pyörivät sähkökoneet". Paitsi että ne ovat oppineet päivittämään itseään aina vain mutkikkaammiksi... Dickiläinen ihmisyyden pohdinta nostaa päätään. <i>Screamersissa </i>olisi paljon ainesta kiehtovaan elokuvaan, mutta tuotantohelvetti on tehnyt tekosensa. Nyt se on valitettavan persoonaton kasa hyviä ideoita ja liikaa selittelevää dialogia. Stop motion -animaatiot ovat kyllä viehättäviä, cgi- ei.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Ensi ajattelemalla tuntuu älyttömältä, että Ang Lee ohjasi <i>Hulkin </i>(2003). Mutta – oikeastaan siinä on kyse ihan samoista teemoista kuin Leellä muutenkin. Hulk, Marvelin supersankari joka ei oikeastaan ole sankari ollenkaan, on moderni Jekyll & Hyde -variaatio. Lee on toistuvasti palannut elokuvissaan piilotetun minän ongelmaan ja sitähän Hulk nimenomaan on. Nerokas tiedemies on joutunut tietämättään lapsen isänsä koekappaleeksi, ja nyt hänen oma tutkimuksensa käynnistää hänessä yllättäviä reaktioita. Sulkeutuneen ja sosiaalisesti kömpelön miehen sisältä purkautuu väkivahva ja pidättelemättömän raivokas hirviö, jonka armeija haluaa tietysti omiin tarkoituksiinsa. Sarjakuvatausta näkyy Leen tavassa jakaa kuva-alaa koko ajan useampaan ruutuun mutta valitettavasti myös hämmentävän tönköissä repliikeissä. Hulkin cgi-hahmo on välillä vanhentunut tosi pahasti, mutta toisaalta sen muovisuus muistuttaa pääosan Eric Banaa osuvasti.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Neil Marshall: <b>The Decent</b>. Jon Harris: <b>The Descent Part 2</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Vaikken kärsikään klaustrofobiasta, on ajatus luolastoon eksymisestä aina karminut. Syytän <i>Tom Sawyeria</i>. Onneksi en nähnyt Neil Marshallin <i>The Decentiä </i>(2005) lapsena. Perheensä onnettomuudessa menettänyt Sarah hoitaa traumaansa lähtemällä tyttöjen kanssa vähän seikkailemaan. Kuuden naisen ryhmä painuu tutkimaan entuudestaan tuntematonta luolastoa. Ihan kuin synnytyskanavaa ahtaammissa käytävissä ryömiminen ei olisi riittävän kammottavaa – ja elokuva kyllä tekee jo siitä melko painostavaa – asuttaa luolia kaljurotan näköisten troglodyyttien suku. Helppoa ratkaisua kaipaava elokuvantekijä olisi tehnyt tarinasta found footage -tyyppisen näkökulmakonttailun. Marshall valitsee toisin ja onnistuu taitavasti luomaan aidosti ahdistavan ahtauden tunnun. Pimeys ja sen varjot, pöly, jatkuva veden tiptiptiputtelu ja armoton värimaailma ovat kaikki luomassa painostavaa ja kasvavaa pakokauhu tuntua; sekä kuvaaja että äänisuunnittelija ovat olleet tehtävänsä tasalla. Loppua kohden meno muuttuu painostavan sijasta hurmeiseksi ja punasävy valtaa kuva-alan. Onpa tarjolla ihan rehellistä splatterlossautteluakin. <i>The Descent </i>on vahva eksploitaatiokauhun perinteenjatkaja.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Marshall siirtyi tuottajan rooliin <i>The Descentin </i>jatko-osassa (2009). Sen ohjasi Jon Harris, joka päätyönään on leikkaaja. <i>The Descent Part 2 </i>onkin hänen ainoa ohjauksensa. Elokuva menee suoraan asiaan: Kadonneita naisia yritetään etsiä pari päivää ykkösosan jälkeen. Kun Sarah ilmaantuu maanpinnalle, muistinsa menettäneenä tosin, hänet viedään hetimiten uudestaan takaisin luoliin. Mukana on satunnaisen oloinen joukko viranomaisia ja etsijöitä. Ja sitten tulevat möröt. <i>Descent 2 </i>on tyypillinen jatko-osa: sitä samaa kuin ennenkin mutta pinnallisemmin ja ilman intohimoa. Hahmot ovat lähinnä sielutonta tykinruokaa, ja tunnelma muistuttaa Salaisten kansioitten seiskakauden täytejaksoja. Luolastokaan ei enää ole yhtä ahdas kuin pari päivää aiemmin. Onneksi ällöefekteissä on yritystä ja rakkautta lajiin.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><br /></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Bennett Miller: <b>Foxcatcher</b>. Jean-Marc Vallée: <b>Dallas Buyers Club</b></span></p><div class="_a9zs" style="background-color: white; display: inline;"><div style="text-align: justify;"><span style="color: rgb(var(--ig-primary-text)); font-family: georgia;">Bennett Millerin <i>Foxcatcher </i>(2014) perustuu tositapahtumiin. Se kertoo kolmesta miehestä: </span><span style="color: rgb(var(--ig-primary-text)); font-family: georgia;">Schultzin veljeksistä, jotka ovat painin olympiamitalisteja, sekä John du Pontista, yhden Yhdysvaltain rikkaimman suvun vesasta. Du Pont värvää veljekset joukkueeseensa tarkoituksena kultamitali vuoden 1988 olympialaisissa. Mikään tyypillinen urheiluelokuva <i>Foxcatcher </i>ei ole. Vain aivan hetkittäin siinä pilkahtelee perinteisen urheiludraaman troopit. Ne kuitenkin pysyvät psykologisen draaman peitossa. Voittamisen sijasta kyse on valtapelistä ja merkityksellisyydestä. Du Pont yrittää vielä iäkkäänäkin miehenä saada äitinsä hyväksyntää ja olla muutakin kuin omaisuutensa. <i>Foxcatcher </i>on tragedia, joka lähes huomaamatta kiristää puristustaan niin hahmoista kuin katsojasta. Rauhallisin hengenvedoin etenevä ja melkein kuin kaikkea vierestä katseleva elokuva jännittää joustaan koko ajan antamatta hetkeksikään löysää. Paljon kiitosta kuuluu pääosatriolle, joka on väkevä rooleissaan. Varsinkin Steve Carrell on hieno du Pontina, joka ei juuri elehdi mutta jonka vähät eleet puhuvat valtavasti.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="color: rgb(var(--ig-primary-text)); font-family: georgia;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="color: rgb(var(--ig-primary-text)); font-family: georgia;">Tositapaus on pohjana myös <i>Dallas Buyers Clubilla </i>(2013; ohj. Jean-Marc Vallée). Teksasilainen homofobinen elämäntapa-cowboy Ron Woodrof saa 1980-luvun puolivälissä kuulla olevansa HIV-positiivinen. Kaikki mahdolliset lääkkeet ovat vasta testausasteella, joten homma pitää ottaa itse haltuun. Salakauppa Meksikon puolelta, aina hyvä ratkaisu. Woodroof tapaa sairaalassa transnaisen nimeltä Rayon, josta tulee hänen liiketoverinsa ja valontuojansa avarakatseisempaan elämään (ml. bisneksen siunauksellisuus ja Systeemin vastustaminen). <i>Dallas Buyers Club </i>on hyvällä asialla mutta turhan saarnaava. Se ei ehkä ole erityisen kummoinen elokuva, mutta Matthew McConaughey ja Jared Leto ovat Woodroofina ja Rayonina häikäisevän hyviä. McConaughey käyttää jokaisen Oscar-kikan alkaen itsensä ruumiillisesta näännyttämisestä ja tekee kyllä vaikuttavaa jälkeä. Leto sen sijaan on, stereotyyppisyydessäänkin, yksinkertaisesti vakuuttava, ensimmäistä kertaa minun silmissäni. Jennifer Garnerin lääkäri sen sijaan on lähinnä kesäteatterikarikatyyri.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="color: rgb(var(--ig-primary-text));"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="color: rgb(var(--ig-primary-text));"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="color: rgb(var(--ig-primary-text));"><span style="font-family: georgia;">Scott Derrickson: <b>Sinister</b>. Ciarán Foy: <b>Sinister 2</b></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;">Scott Derricksonin <i>Sinister </i>(2012) on keskimääräistä parempi kummitustaloelokuva. Se ei toimi genren länsimaisten perinteiden mukaan vaan rakentuu ehkä enemmänkin japanilaisen kauhuelokuvan elementeille. Kauhukirjailija muuttaa taloon, jossa on tapahtunut lasten joukkohirttäjäiset. Ullakolta löytyy vanhoja filmejä lapsista, elävinä ja kuolleina, klassista snuffia. Talo alkaa heti vainota perheenisää ja lapset sekoilla, videoilla alkaa näkyä paikallinen Sadako. Ainekset ovat oikeastaan tosi naurettavan perinteiset, mutta jotenkin Derrickson onnistuu pitämään kasvot peruslukemilla ja elokuvan uskottavana. Kirjailija on heti viskipullossa kiinni, ja vaimo mäkättää. Käytetään kaikki modernin kummitustalon keinot: ääniä ullakolta, värisevää kännykän taskulampun valokeilaa, karmivia filmikuvia... Kaikki pysyy kuitenkin kiitettävän viitteellisenä, ilman kaikkein selvimpiä alleviivauksia. Paljon on kiinni Ethan Hawkesta pääosassa. Hän saavuttaa tasapainon jokamiehen ja ylimielisen muka-neron välillä ihailtavan hyvin (vrt. John Cusack <i>1408:ssa</i>). Kamera myötäilee häntä ihastuttavan harhaisesti. Muutenkin <i>Sinisterin </i>meriitit liittyvät klišeitten kierrätykseen, luovaan uusiokäyttöön. Se kasaa uusperinteisistä elementeistä jotain, ei ehkä uuden- mutta omanlaistaan. Lopulta kyse on yliluonnollisen sarjamurhaajan ja creepy kid -trooppien kohtaamisesta. Kaikki tuntuu tähtäävän jonkin suuremman mytologian luomiseen.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;">Derrickson oli kirjoittamassa <i>Sinister 2:ta</i> (2015), mutta ohjausvastuu oli Ciarán Foylla. Linkki edelliseen on tasan yksi poliisimies, mikä on melko hatara yhteys. Nyt yksinhuoltajaäiti kahden poikansa kanssa on muuttanut vanhaan kirkkoon ja, kappas, siellä on lapsikummitukset liikkeellä. Sitten kuunnellaan vanhoja savikiekkoja ja katsellaan kaitafilmejä ja jumankauta kun pahuus on irti. Alligaattorit näykkivät pussipääskidejä ja kotivideoissa jengi jäätyy hengiltä. Kakkonen on tympeä jatko-osa, joka olisi ihan kiva väliinputoaja, jos sillä itsellään olisi puolen tusinaa typerää seuraajaa. Mutta koska <i>Sinister </i>jäi kahteen elokuvaan, kakkonen on lähinnä turha vaikka siinä onkin joitain visuaalisesti kekseliäitä juttuja. </span><span style="font-family: georgia; text-align: left;">Tarinan saumoja peitellään stereotyyppisillä hahmoilla ja komiikalla, kun todellista näkemystä tai elokuvallista taitoakaan ei ole. Kytkökset ykköseen jäävät lähinnä kuolleisiin skideihin, jotka haluavat katsella kotileffoja. Jos olisin 50-luvun jenkkilapsi, ehkä samaistuisin ja koskettuisin. Loppu on <i>Maissilapsia </i>enemmän kuin muuta. Ja kuitenkin: finaalissa on yritystä.</span></div></div>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-30534019725468243412023-11-01T03:26:00.000-07:002024-03-18T01:37:11.263-07:00Luettua: lokakuu 2023<p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small;">Sakari Toiviainen (toim.): </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small;">Tulio</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small;">. </span><i style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small;">Levottoman veren antologia</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small;">. Helsinki 2002: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 391 s. Suomen elokuva-arkiston julkaisuja</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kun Teuvo Tulio kuoli vuonna 2000, alkoi hänen elokuviensa kunnian palautus. Elokuvat saatiin DVD:lle ja Suomen elokuva-arkiston julkaisusarjassa ilmestyi Sakari Toiviaisen toimittama <i>Tulio</i>. <i>Levottoman veren antologia</i>. Se on painava paketti, joka on enemmän kuin pelkkä johdanto Tulio-katselijuuteen ja -tutkimukseen. Toisaalta se on myös hiukan liian hajanainen.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kirja rakentuu kahden laajan tekstin ympärille. Ensinnä on Tulion omat muistelmat henkilöstään ja urastaan. Se on ilmestynyt alun perin Jaana-lehdessä 1974 mutta muokattu uudelleenjulkaisua varten. Kirjan loppupuolta hallitsee sitten Martti-Tapio Kuuskosken massiivinen essee Tulion elokuvien johtomotiiveista, "tulioideista". Se on yhtä aikaa kiehtovaa pohdintaa, pikkunäppärää tulkintojen pyörittelyä (esim. Tulion ja Richard Wagnerin epämääräiset yhtäläisyydet) ja tieteellinen ja puolitieteellinen termivyöryttely.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Niiden väliin mahtuu sitten niin henkilökohtaisia muistelmia (Annikki Suni), cinefiliaa (Peter von Bagh) kuin popularisoitua tieteellistä tekstiäkin. Viimeksi mainittua edustaa esimerkiksi Juha Seitajärven artikkeli, hänen graduunsa perustuva katsaus Tulion musiikinkäyttöön. Kirja päättyy kahteen kansainväliseen näkökulmaan, jotka kumpikin tosin on julkaistu jo aiemmin Filmihullussa.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Tulio </i>on tyylikäs kirja, kauniisti taitettu ja runsaasti kuvitettu. Sitä harmillisempaa on, että yksi oikolukukierros olisi tehnyt vielä hyvää. Mutta semmoisesta valittaminen kaksikymmentä vuotta myöhemmin olisi pikkumaista.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Dave Rees & Martin Webb: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Jethro Tull</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">. <b>The A New Day Tapes</b></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">. </span><i style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Volume Three</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">. 2020: A New Day. 284 s.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Dave Rees oli vuonna 1985 tuskastunut siihen, ettei hänen suosikkiyhtyeestään Jethro Tullista puhuttu päivänmediassa. Siispä hän päätti ottaa homman omiin hyppysiinsä ja perusti <i>A New Day</i> -fanzinen. Kakkosnumerossa kyytiin hyppäsi Martin Webb. Kaksikko luotsaa printtilehteään yhä Internetin ajallakin.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Vähänpä Rees aikanaan tiesi, että lehden psrustamisen aikaan yhtye oli käytännössä telakalla ja ehkäpä olisi lopettanutkin ilman <i>A New Dayn </i>nostatusta. Yksi oleellisimmista lehden piirteistä oli alusta asti bändiläisten haastattelut – ja niitähän on riittänyt, koska Jethro Tullissa on yli 50 vuoden aikana kuulunut laskutavasta riippuen noin 30 muusikkoa. Samalla siitä on muodostunut yhtyeen historian kronikoitsija.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>A New Dayn </i>haastatteluista koottujen kirjojen viimeinen osa ilmestyi 2020. Se kokoaa materiaalia vuosilta 2008–2015. Siihen aikaväliin mahtuu esimerkiksi pitkäaikaisen kitaristin, Martin Barren potkut ja soolouran alku, Jethro Tull -nimen käytön lopettaminen (mikä osoittautui väliaikaiseksi) ja Ian Andersonin teatraaliset multimediakiertueet. Mielenkiintoisin kirjan osuuksista on "muut rumpalit" -osio, jossa käydään läpi lähes kaikki yhtyeen kanssa pienimuotoisemmin toimineet rumpalit – lähes, sillä Phil Collins, joka soitti kaksi biisiä Tullin kanssa 80-luvulla konsertissa, on liian suuri stara pikkulehdelle.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Onhan minulla kaikki nämä tekstit hyllyssä alkuperäisjulkaisuina, mutta uudelleenlukeminen paljastaa niistä paljon jälkiviisaita huomioita. Lisäksi kirjamuoto antaa tarinaan jatkuvuutta, juuri sitä kronikoinnin tuntua.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Alfred Hitchcock [= Robert Arthur]: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">3 etsivää ja kuiskaava muumio</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">. (Alfred Hitchcock and the Three Investigators in the Mystery of the Whispering Mummy, 1965). Jyväskylä 1973: Gummerus. 170 s. Suom. Laura Tetri. Alfred Hitchcock ja kolme etsivää 3.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">En ollut nuortenkirjallisuuden ystävä edes nuorena. Enid Blyton -kauteni osui aikaan ennen koulun aloittamista – mutta lastenkirjoiksihan nekin nykyään kai luettaisiin. Ainoa niin sanottu poikakirjasarja, josta missään määrin innostuin, oli <i>3 etsivää</i>. Niissä kolmen pojan etsivätoimisto ratkoo perinteiseen arvoitusdekkarihenkeen pulmia, jotka usein ensisilmäykseltä vaikuttavat yliluonnollisilta mutta joihin löytyy lopulta ratkaisu ihan inhimillisestä rikollisuudesta. Pojat ovat tietenkin keskenään sopivan erilaisia tyyppihahmoja: joukon kärkenä on hienosti Jupiter Jonesiksi nimetty nero (jonka tanakkuudesta muistutetaan joka välissä), on kirjallisesti suuntautunut Bob ja on älykköjä urheilullisempi Pete. Tukikohtana heillä on Jupiterin sukulaisten romutarhan perille piilotettu asuntovaunu, johon pääsee vain salakäytäviä. Varsinkin se oli lapseni minusta hyvin kiehtovaa.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Sarjan loi ja sen ensimmäiset kymmenkunta osaa kirjoitti Robert Arthur. Hänen nimeää saa kuitenkin etsiä nimiösivun pikkutekstistä. Kannessa nimittäin lukee elokuvaohjaaja Alfred Hitchcockin nimi. Arthurin nerokas markkinointikeksintö nimittäin oli se, että nuortenkirjasarja myy paremmin, jos siihen saa valmiiksi kuuluisan henkilön mukaan. Hitchcock oli sikäli luonnollinen valinta, että hänhän oli ehtinyt jo vuoteen 1964 mennessä, jolloin ensimmäinen sarjan kirja ilmestyi, luoda itselleen kaupallisen henkilökultin. Niinpä sitten jokainen kirja päättyy siihen, että etsiväkolmikko istuu selvittämässä senkertaista tapausta Hollywoodissa ohjaajasuuruudelle. En epäile yhtään, etteikö <i>Kolme etsivää </i>ole merkittävä syy myöhempien vuosien Hitchcock-ihailulleni.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kolmen vuosikymmenen jälkeen palasin 60-luvun Kaliforniaan ja luin sarjan kolmannen kirjan, <i>Kuiskaava muumio</i>. Muistikuvieni mukaan se on varmasti ihan yhtä hyvä kuin moni muukin osa. On kauhufiktiosta tuttua egyptologista mystiikkaa, on jänniä vekottimia, on takaa-ajoa ja lopussa yrmy Alfred-setä. Huomasin viihtyväni kirjan parissa oikein hyvin. Kyllähän tarinan logiikassa on aukkoja ja syyllisen arvaa melkein heti, mutta kaiken kaikkiaan Kuiskaava muumio on hyvin kirjoitettua viihdettä.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Pekka Niemelä & Jarmo Kuronen (toim.): </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">Suomalainen kansanlääkintä kautta aikojen</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;">. <i>Näyttelykirja.</i> [Helsinki] 1985: [Suomen Akatemia]. [6]+45[+[5] s.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Vuonna 1985 järjestettiin Kuopion yliopiston fysiologian laitoksella näyttely suomalaisesta kansanlääkinnästä. Näyttelyn oli määrä kiertää muuallakin; en tiedä kävikö näin. Sen oheen julkaistiin myös oheiskirjanen, <i>Suomalainen kansanlääkintä kautta aikojen</i>.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Näyttelyjulkaisu on hajanainen kokoelma erilaisia pistoja aiheeseensa. Pienessä tilassa ei tietenkään pysty kovin syvälliseen katsaukseen, joten kirjoittajat – lähinnä alan silloista nuoren polven tutkijastoastoa – lähestyvät aihetta lähes fragmentaarisin väläyksin. Osansa saavat šamaanit, sauna, synnytys, kuppaus, suoneniskentä ja varvunkäyttö. Kirjasen kokonaisin teksti on karttulalaisen kansanparantaja Taavetti Hanhinevan esittely.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Itselleni antoisinta kokoelmassa on sen suhde kansanperinteeseen ja esimerkiksi vanhoihin kirjalähteisiin. Agricola ja Lönnrot mainitaan moneen kertaan, vähemmän tunnetuista vaikkapa Gabriel Maxenius.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Itse näyttely ei kirjan perusteella ole ollut laaja. Esineistöä siinä mainitaan olleen 12 numeroa, joista osaan sisältyy useampi esine (esimerkiksi erilaisia kuppaussarvia).</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;"><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: start;">Keskiyön kummitusjuttuja</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: start;">. </span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: start;">Helsinki 2003: Kolibri. 127 s. Suom. Annukka Kolehmainen & Hanna Antikainen.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: start;"><span style="font-size: x-small;"><b>Salaperäinen kreivitär </b><i>ja muita salapoliisikertomuksia</i></span><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"> </span><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;">Helsinki 2003: Kolibri. 127 s. Suom. Sisko Hallavainio.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Jos tarkastelee näitä kahta Kolibrin vuonna 2003 julkaisemaa pokkaria rinnakkain, voisi kuvitella niillä olevan paljonkin yhteistä. Kummassakin on Milja Holländerin kansitaide ja samanlainen typografia, molemmat ovat novelliantologioita joita takakannessa mainostetaan "koululaisille". Vaan siihenpä yhtäläisyydet sitten jäävätkin.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Keskiyön kummitusjuttuja </i>on valikoima ruotsalaisten nuortenkirjailijoiden 2000-luvun alkuvuosina kirjoittamia aavetarinoita. Yhdeksällä kertomuksella on viisi kirjoittajaa; eniten tekstejä on Ewa Christina Johanssonilta. Tyylilaji on hyvin perinteinen, vaikka tarinat sijoittuvatkin pääosin moderniin Skandinaviaan (suomennos lokalisoi tarinat vähintään henkilönnimien osalta Suomeen). Poikkeuksen tekevät pari Lappiin sijoittuvaa juttua. Juonet ovat lapsille vesitettyä <i>Twilight Zone</i> -lajiketta, jossa karmeatkin yliluonnollisuudet pohjustetaan hyvissä ajoin ja avoimet lopetuksetkin ovat lopulta turvallisia. Varsinkin Johansson tuntuu noudattavan metodia tarkasti. Teoksen alkuperästä on paha sanoa mitään varmaa, koska sille ei mainita edes toimittajaa, mutta luultavasti Kolibrin omistanut Bonnier on kierrättänyt länsinaapurissa ilmestynyttä materiaalia tänne meillekin.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Toimittajaa ei mainita myöskään <i>Salaperäisessä kreivittäressä</i>. Ja vaikka takakansi kuinka yrittääkin myydä nidettä lastenkirjallisuutena, on kyseessä viktoriaanisen ajan salapoliisikirjallisuuden antikvaarisesta valikoimasta. Ehkäpä kertomusten nykylukijan silmissä lapselliselta vaikuttavat käänteet ja tyyli ovat vaikuttaneet markkinointiin, mutta kuinkahan monelta alan harrastajalta pikkujulkaisu on jäänyt huomaamatta? Kokoelmassa on viisi kertomusta Iso-Britanniasta, Kanadasta ja Yhdysvalloista, molemmin puolin vuosisadan vaihteen. Nimikertomus on laitettu "tuntemattoman" piikkiin, mutta todellisuudessa se on W. S. Haywardin kirjoittama, ensimmäinen tunnettu kerta kun kirjallista rikosta on selvittelemässä nainen. Itse asiassa se tuntuisi olevan kokoelman punainen lanka, sillä muissakin tarinoissa nimenomaan naiset ratkaisevat arvoituksen – paitsi että mukana on myös yksi Jacques Futrellen prof. Van Dusen -juttu. Hyvin erikoinen julkaisu siis.</span></span></p>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-61646527494557446272023-11-01T01:21:00.000-07:002024-03-08T00:55:03.470-08:00Katsottua: lokakuu 2023<p style="text-align: left;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Teuvo Tulio</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">:</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"> </span><b style="font-family: georgia; text-align: justify;">Intohimon vallassa</b><span style="font-family: georgia; text-align: justify;">. Roland af Hällström & Teuvo Tulio: <b>Hornankoski</b></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Intohimon vallassa </i>(1947) aloittaa jälleen jotain uutta Teuvo Tulion elokuvissa, nimittäin uudelleenfilmatisoinnit. Johannes Linnankosken tarinaan perustuva <i>Taistelu Heikkilän talosta </i>oli Tulion ensimmäinen ohjaustyö. Nykyään se on kadonnut, mutta aiheen uusi filmatisointi on sen sijaan säilynyt. Kauhuromantiikka on mukana alusta asti jälleen, tällä kertaa kuitenkin Hollywoodin b-tuotantoja muistuttavana epäsikiönä, jossa halpa budjetti ja korkea kunnianhimo risteävät suomalaisittain ainutlaatuisella tavalla ja jalostuu jyrkäksi melodraamaksi. Ekspressionistisen jyrkät varjot sekä tarkkaan rajatut ja toisaalta sieltä täältä lainatut kuvat kertovat tarinaa alkoholisoituneesta miehestä ja naisesta, joka oikeasti rakastaa mitätöntä tukkimiestä, ottaa lopulta ohjat käsiinsä ja joutuu lopulta sen vuoksi murhatuksi. Tulion kerronta on pitkälti hyvin kuvallista, osittain jo ihan siksikin että arkkityyppisten kuvien lainailu ja varastelu niin itseltä kuin muiltakin on ollut taloudellisesti viisasta. Tulos on komean korni leikkaa–liimaa-askartelun ja tarkkasilmäisen kuvauksen kollaaši. Siegfriedmäinen Kullervo Kalske ja Regina Linnanheimo ovat komein pääosapari, jonka Suomessa kuvitella saattaa – ensin nuorina rakastuneina, sitten sadomasokistisen valtapelin nappuloina ruoskan molemmissa päissä.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Hornankoski </i>(1949) on nimellisestä Roland af Hällströmin ohjaus, mutta nykyään sitä pidetään Tulion elokuvana. Totuus lienee jossain heidän yhteisvastuussaan. Aikamoisesta kollektiivimuhennoksesta on muutenkin kyse: valtava määrä lainattuja kuvia muista elokuvista ja klassinen Tulio-tarina. Merkittävän talon pojat rakastuvat samaan naiseen. Toinen on lähtenyt tukkilaiseksi, ja toinen on vilpillisyyteen sortuva talonpoika. Kosken rantamilla kelpaa käydä kohtalokas kolmiodraama. Tai oikeastaan neliö-, sillä myös veljesten äidillä on osansa tapahtumia ohjaavana mahtina. Sen verran muita tulioita rauhallisempi ja kerronnaltaan perinteisempi <i>Hornankoski </i>kuitenkin on, että jos ei Hällström saa siitä kunniaa, niin ainakin tuotantoyhtiö Fenno-Filmi. Joka tapauksessa se on suotta muiden varjoon jäänyt Tulio-elokuva, joka ansaitsee maineen klassisena draamana.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;">James L. Brooks: <b>Elämä on ihanaa</b>. Jon Avent: <b>Paistetut vihreät tomaatit</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">James L. Brooksin <i>Elämä on ihanaa </i>(As Good as IT Gets, 1997) on hyvän elokuvan maineessa. Se maine ei ole oikein auennut minulle koskaan. Draamakomedia kärttyisästä, neuroottisesta ja kaikin tavoin rasistisesta ihmisvihaajasta joka löytää itsestään rakentavia tunteita, kun naapurin taiteilijan pikkukoira jää hänen hoteisiinsa, on ennalta-arvattava ja tavanomainen. Romanttinen juonne vakiokuppilan tarjoilija–yksinhuoltajaan on yhtä aikaa ilmiselvä ja hankala ottaa todesta. Yhteiskunnalliseksi kommentaariksikin kaikki jää melko pinnalliseksi, vaikka varovaista yritystä onkin. Kolmen tahoillaan kamppailevan päähenkilön ongelmista ja epätodennäköisistä suhteista olisi saanut irti paljon enemmänkin. Jäljelle jää kaksi vahvaa seikkaa: kepeää ja painokasta perinteisen Hollywood-komedian tapaan yhdistelevä, sydämellinen tyyli sekä hieno näyttelijätyö. Sekä Jack Nicholson että Helen Hunt voittivat pääosa-Oscarit. Greg Kinnearkin olisi voinut omansa ansaita. Ja Todd Solondz cameostaan.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Oscareista pääsi melkein osalliseksi myös Jon Avnetin <i>Paistetut vihreät tomaatit </i>(Fried Green Tomatoes, 1991). Fanny Flaggin romaaniin perustuva elokuva asettuu tekoaikansa muiden "naisfilmien" (ajattelen nyt vaikkapa <i>Thelma & Louisea</i>) joukkoon luontevasti; voimansa löytävistä, itsenäisistä naisista kertovien elokuvien. Alabamalaisen vanhainkodin asukki alkaa kertoa menneitä satunnaiselle vieraalle, joka saa vanhuksen tarinoista voimauttavan pakopaikan omasta vaihdevuotisesta kotirouvanelämästään. Ne keskittyvät etenkin nuoreen Idgieen, joka ei välitä muiden odotuksista tai hänelle varatusta naisen roolista. <i>Paistetut vihreät tomaatit </i>on häpeämätön, nostalgiaan nojaava tunnenarunveto, jossa jokainen nykäisy voittaa. Se tehdään kuitenkin niin hyväsydämisesti, että katsoja huomaa nopeasti olevansa pelkkä Pavlovin koira, joka kuolaa kun elokuva käskee kuolata. Etelävaltioromantiikka on niin taiten tarjoiltu, että suomalainenkin alkaa muistella lapsuuttaan Alabamassa.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Hanne Leminen: <b>Tuhottu nuoruus</b>. Matti Kassila: <b>Kuriton sukupolvi</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kaksi perhettä, toinen työläinen ja toinen herraskainen. Edellinen köyhä ja monilapsinen mutta onnellinen, toinen varakas ydinperhe mutta rikki. Perheiden nuoret ovat rakastuneita, mutta luokkaero on todellinen. Hannu Lemisen ohjaama <i>Tuhottu nuoruus </i>(1947) on pohjimmiltaan valistuselokuva. Jo alkuteksteissä painotetaan Väestöliiton osuutta. Perhearjen kuvauksen ohessa kerrotaan yhteiskunnan apukeinoista vähävaraisten perheiden varalta. Ja sitten kun iskee tragedia, varoitetaan laittomista aborteista. Vastoin kaikkia odotuksia Leminen saa elokuvan toimimaan. Kyllähän siinä päälleliimatun tuntuista luennointia on ja sanomaa alleviivaillaan. Kuitenkin myös aitoa tunnetta Tuhotussa nuoruudessa on, ja etenkin työläisistä se välittää. Yhteiskunnallisuus ja eräänlainen semidokumentaarisuus tuovat mieleen italialaisen neorealismin, onpa mukana amatöörinäyttelijöitäkin. Osa ammattilaisista sen sijaan tuntuu olevan väärässä elokuvassa; yli kolmekymppiset Helena Kara ja Kullervo Kalske eivät oikein asetu nuoriksi hahmoikseen.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Yli-ikäisiä olivat myös Matti Kassilan ohjaaman <i>Kurittoman sukupolven </i>(1957) "nuoret". Mika Waltarin näytelmään ja kaksikymmentä vuotta aiemmin Wilho Ilmarin ohjaamaan filmiin perustuva elokuva kertoo 50-luvun sekoilevasta rokkinuorisosta. Sellaisiksi kolmenkympin molemmin puolin olevat näyttelijät luonnistuvat vain irvokkaasti. Mutta sepä toimii – farssimaisen irrottelun kautta nauretaan aiemman sukupolven näkökulmasta hölmöläisiltä vaikuttaville perillisille. Parhaiten mieleen jäävät suorastaan ekspressionistisen riehakkaat musiikkijaksot. Kaiken ytimessä on kuitenkin Tauno Palon esittämä höpsähtänyt professori, joka on omistanut elämänsä tutkimukselle, vaikka perhe viittaa semmoiselle kintaalla. Hän ihastuu poikansa tyttöystävään, mikä herättää pettymyksen aiempiin valintoihin. Ehkäpä yhteisymmärrys sukupolvien välillä sittenkin on löydettävissä.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: -apple-system, BlinkMacSystemFont, "Segoe UI", Roboto, Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Alexandre Aja: <b>The Hills Have Eyes</b>. <b>Mirrors</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Wes Cravenin alkuperäinen <i>Yön silmät </i>vuodelta 1977 on ihan aiheesta sleaze-klassikko. Niinpä oli ihan selvää, että 00-luvun kauhu-uusintojen huumassa sekin sai uuden olomuodon. Alexandre Ajan ohjaama uusi <i>The Hills Have Eyes </i>(2006) säilyttää oleelliset: eripurainen perhe (kolmea sukupolvea) on automatkalla läpi autiomaan, mutta reissuun tulee stoppi, kun mutanttikannibaalien perhe päättää napata heidät päivälliseksi. Erotuksena alkuperäisen degeneroituneesta mutta vain lievästi friikahtavasti perheestä uudessa versiossa klaani on oikeasti epämuodostunutta – syynä Yhdysvaltain vanhat ydinkokeet. Elokuvan alkupuolen tunnelma on uhkaavuudessaan vahva, mutta se lässähtää vanhaan ansaan: kun hirviö lopulta näytetään, se ei olekaan niin kauhea. Vaikka väkivalta on brutaalia ja visuaalista, mölisevät epäsikiöt ovat lähinnä koomisia. Jokin hölmössä estetiikassa saa syyttämään siitä ohjaus- ja käsikirjoitustiimin ranskalaisuutta. Onneksi suurin osa goresta on ihan ehtaa käsityötä, sillä cgi-efektit ovat välillä niin kömpelöitä, etteivät ne edes naurata.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Myös Ajan seuraava ohjaus oli uusintafilmatisointi, tavallaan. <i>Mirrorsin </i>(2008) oli tarkoitus olla Hollywood-näkemys korealaisesta elokuvasta, mutta Aja lähestyi aihetta lopulta hyvin vapaasti. Elokuva on periaatteessa omaperäinen kummitustalojuttu. Alkoholisoitunut ex-poliisi päätyy yövartijaksi palaneeseen tavarataloon, jossa on niin maar pirusti peilejä. Ja peileissä näkyy eri asioita kuin niiden ulkopuolella, lähinnä kaikkea veristä. Idea on kaikessa pöljyydessään yllättävän hyvä, ja sillä saa aikaan muutamat kekseliäät kohtaukset. Kokonaisuus on kuitenkin aika hutera ja jäsentymätön. Toisin kuin Kiefer Sutherlandin käyttämät kaksi ilmettä: huutaa ja ei huuda. <i>Mirrors </i>on mielestäni parempi kuin maineensa, mutta pitäisi varmaan etsiä katsottavaksi se alkuperäinen korealaiselokuva.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: -apple-system, BlinkMacSystemFont, "Segoe UI", Roboto, Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Barry Levinson: <b>Sademies</b>. Terry Gilliam: <b>The Fisher King</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Barry Levinsonin <i>Sademies </i>(Rain Man, 1988) on klassikko monella tapaa. Ensinnä se on laatudraama hollywoodilaisittain: sujuva ja helposti sulava, silti painokas ja koskettava. Toiseksi sen merkitys autismin tunnistamisessa ja tunnustamisessa on ollut valtava, sekä hyvässä että pahassa. Itsekäs nuori autokauppias saa kuulla, että hänen etäiseksi jääneen isänsä miljoonatestamentti meneekin veljelle, josta hän ei ole aiemmin kuullutkaan. Veli sattuu olemaan savant-autisti, jolta voisi kuvitella olevan helppo huijata puolet rahoista. Mikäpä olisi parempi syy kaappaukselle ja roadtripille. Dustin Hoffmanin hahmottelee Raymond-veljen huikean hienosti. Raymondin hahmo valitettavasti yhdisti suuren yleisön mielessä autismin ja savantismin, joka hänessä näyttäytyy ilmiömäisenä muistina ja matemaattisena lahjakkuutena. Se ei tietysti ole elokuvan vika. Päinvastoin sen ansiosta kumpikin piirre sai ennenkuulumatonta näkyvyyttä. Ohjaaja Levinson on niitä tekijöitä, joita Cahiers du Cineman tyypit olisivat nostaneet aikanaan esiin. Uusia töitä ei enää aikoihin ole tullut, joten ehkäpä retrospektiivinen tarkastelu olisi jo mahdollista?</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Terry Gilliamin huumori osuu erikoiseen rakoon. Siinä on toisaalta amerikkalaista säkenöintiä ja toisaalta englantilaisen komiikan kuivakkaa älyllisyyttä. Gilliamin <i>The Fisher Kingissä </i>(1991) radion roska-dj aiheuttaa välillisesti joukkosurman ja alkoholisoituu ja syrjäytyy ja päätyy ritariksi spurgujen pyöreään pöytään. Sitä johtaa Robin Williamsin esittämä sankari, joka menetti vaimonsa tuossa massamurhassa. Entinen dj päätyy aseenkantajaksi Central Parkin don Quijotelle ja amoriksi tämän ihastukselle. King Fisher on ylistys laitapuolen kulkijoille. Semisurrealistinen, yhteiskunnallinen absurdismi on turhan hienosteleva leima Gilliamille mutta kelvatkoon. Jeff Bridgesin uraan se sopii ihan yhtä hyvin. Robin Williams on vimmainen, Amanda Plummer myös omalla pidätellyllä tavallaan. Hullua rakkautta se on tämäkin. Mutta Gilliamin ytimessä on rytmi, kompuroiva, rykäyksittäinen rytmi jossa rampa tanssii nilkuttaen ja kamera on aina kenallaan.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><br style="background-color: white; text-align: left;" /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Christophe Barratier: <b>Kuoropojat</b>. Robert Benton: <b>Billy Bathgate</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Christophe Barratierin ohjaama <i>Kuoropojat </i>(Les Choristes, 2004) tekee heti alussa selväksi, mistä on kyse. Katsoja tietää välittömästi, että kyseessä on <i>Kuolleiden runoilijoiden seuran </i>hengenheimolainen, kevyesti nostalginen draama sisäoppilaitoksen pojista, joiden maailma järisee uuden ja innostavan opettajan myötä. Nyt kyse ei ole runoudesta vaan musiikista, mutta perusajatus on sama. Ongelmapoikien kouluun tulee uusi opettaja, joka ankaruuden sijasta ottaa keinoikseen huumorin ja oppilaiden laulattamisen. Yllätyksiä ei ole, mutta Kuoropojat on silti lempeä ja humaani elokuva ja sellaisena oikein miellyttävä. Vertailu sinänsä ei ole kovin reilua, sillä <i>Kuoropojat </i>pohjaa jo 1940-luvulla tehtyyn ranskalaiselokuvaan. Se ei keksi uutta mutta sentään varioi vanhoja teemoja taiten ja ilmaan liikaa sentimentaalisuutta. Kehyskertomuksessa Jacques Perrin toistaa <i>Cinema Paradison </i>roolinsa hämmentävän samankaltaisena.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">E. L. Doctorow'n <i>Gangsterin oppipoika </i>on mainio romaani, yhdistelmä häpeilemätöntä nostalgiaa, halpaa rikoskirjallisuutta ja historiallisia yksityiskohtia ja ennen kaikkea taitavaa kieltä. Robert Bentonin filmatisointi, <i>Billy Bathgate </i>(1991), säilyttää materiaalistaan lähinnä pulpkirjalliset sävyt ja vahvan (semifantastisen) ajankuvan. Elokuva on kovin tavanomainen nuoren pojan kasvutarina rikollismaailmassa, toki suurella budjetilla kuorrutettu. Kaikki näyttää hyvältä, mutta henki ei oikein puhalla elokuvan maailmassa. Dustin Hoffmanin gangsteripomossa on nyansseja, mutta nekin hukkuvat turhan tasapaksun sälän sekaan. Jotain hyvääkin: <i>Billy Bathgate </i>onnistuu kertomaan tarinansa selvästi alle kahden tunnin kompuroimatta kerronnassaan, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvä saavutus.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: -apple-system, BlinkMacSystemFont, "Segoe UI", Roboto, Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Russel Mulcahy: <b>Highlander </b></span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><b>– </b></span><b style="font-family: georgia; text-align: left;">kuolematon</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">. </span><b style="font-family: georgia; text-align: left;">Highlander II</b></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">On puhtaasti makuasia, onko idea ikuisista ja lähes kuolemattomista, jotka kamppailevat eloonjäännistään päänkatkomisen uhalla läpi maailmanhistorian, hyvä vai huono. Oli miten oli, Gregory Widenin idea kasvoi kuudeksi elokuvaksi ja kolmeksi tv-sarjaksi, ja se oli niitä peruskertomuksia, joiden parissa 80- ja 90-lukujen lapset kasvoivat. Russel Mulcahyn ohjaama ensimmäinen osa, <i>Highlander – kuolematon </i>(1986), kertoo Skotlannin ylämaalaisesta, joka päätyy nykyaikaan asti kilvoittelemaan kaltaistensa kanssa ikuisesta elämästä. Se jonka pää pysyy harteilla, on voittaja. "There can be only one", sanoo riikinkukkokoristeinen Sean Connery; "Who wants to live forever", laulaa Queen. Yhdistelmä tukkahevin säestämää 80-lukulaista toimintaa ja keskiaikafantasiaa toimi ainakin nuoreen meikäläiseen, jolle <i>Highlander </i>oli yksi henkilökohtaisia perusteoksia. Saagan ensimmäinen elokuva perustelee ja pohjustaa takaumissa tulevaa, esittelee nuoren skotin kokemat syytökset, kun hän vastoin odotuksia selviää klaanisodissa hengissä. Nykyajan New Yorkissa hän puolestaan säilyy miekkaa heiluttavalta takaa-ajajaltaan. Typerä tarinahan se on, eikä kehnosti esiintyvä Christopher Lambert auta asiaa yhtään. Lapsuuden sankareita ei kuitenkaan niin vain syrjäytetä; enkä tarkoita niinkään Lambertia kuin Clancy Brownia.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Ammattilainen osaa nokittaa hölmön idean naurettavaksi. Ohjaaja Mulcahy saa sankari viitan vain osittain, sillä tuotantotiimi se lopulta pilasi <i>Highlander II:n </i>(1991). Se on silti kunnianhimoinen epäonnistuminen. Se jatkaa tarinaa cyberpunk-tulevaisuuteen välittämättä liikaa logiikasta; joskin tämä "renegade version" (1995) yrittää korjata tilannetta vähän. Lyhyesti: kuolemattomat ovat aikamatkaajia, jotka jatkavat dekapitaatioleikkiään ekokatastrofin runtelemalla, kaukaisella 2020-luvulla. Komeannäköinen roskalava elokuvaksi, ja ehkäpä ykköstä viihdyttävämpi. Kuvaus on paikoin erittäin kekseliästä ja ideoita on vaikka kolmeen elokuvaan (tosin osa on pöllitty <i>RoboCopista </i>ja <i>Total Recallista</i>). Ja sittenkin kokonaisuus on epämääräinen pötkö kuin Saarioisen hernari suoraan purkista.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: -apple-system, BlinkMacSystemFont, "Segoe UI", Roboto, Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Peter Jackson: <b>King Kong</b>. Jordan Vogt-Roberts: <b>Kong: Skull Island</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Jostain syystä hyllystäni löytyi Peter Jacksonin <i>King Kong </i>(2005). Toki alkuperäinen elokuva on vankka suosikkini, ja Peter Jacksonkin oli yhteen aikaan liki jumalainen ohjaaja. Sitten hän siirtyi Yhdysvaltoihin – <i>Sormusten herroja </i>voin lähinnä sietää. Mikä sormustrilogiassa eniten minua on aina ärsyttänyt, on sen pitkitetyt toimintakohtaukset (ja typerät kaukaisuuteen tuijottelut), jotka riivaavat hieman tätäkin elokuvaa. Yli kolmen tunnin kesto ei tunnu perustellulta. Parasta <i>King Kongissa </i>on sen komea alkujakso, kollaaši 1920-luvun New Yorkista. Muutenkin ajankuva on hoidettu hienosti – välillä liiankin, sen verran yksioikoisia hahmot ovat arkkityyppisyydessään, vaikka niitä syvennetäänkin alkuperäisestä. Ylipäänsä King Kong on inhimillisempi kuin yksikään Sormusten herroista huolimatta siitä, että todellisessa pääosassa on lopulta cgi ja tehostemiesten hirviöintoilu saakin liki koomiset mittasuhteet. Spektaakkelin tuntua ei voi kieltää. Jackson taitaa massiiviset kohtaukset, joissa jännite säilyy ihailtavan hallitusti. Jack Black tekee ehkä uransa parhaan roolityön orsonwellesmäisenä ohjaajana lähes ilman tavanomaisia maneereitaan. Naomi Wattskin onnistuu tuomaan ääriperinteiseen hahmoonsa vivahteita Tukholma-syndroomasta alkaen. Toivoisinkin jatko-osaa, jossa keskityttäisiin hahmon traumastressiin ja normaalin elämän mahdottomuuteen.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Sen sijaan 2017 saatiin <i>Kong: Pääkallosaari </i>(Kong: Skull Island). Jordan Vogt-Robertsin ohjaus on kuitenkin reboot, ei jatko-osa. 1970-luvulla joukko Vietnamista vapautuvia sotilaita lähtee saaattamaan tutkimusryhmää aiemmin tuntemattomalle saarelle. Paljon aikaa menee ihan vain poseeraukseen, mutta sehän on ajan henki. Ja sitten kun jättiläisapina – ja moni muu olento – astuu lavalle, homma menee silkaksi hirviöfetisismiksi. Katsojaa kaipaa suurta elukkaa ja tuhoa ja sitä annostellaan taiten. <i>Kong </i>on fan serviceä sukupolvelleni: monta tuttua vanhaa naamaa (ns. Marvel-materiaalia), sarjakuvamainen tarinankuljetus, "vanhaa kunnon" seikkailutoimintaa.... Ei se elokuvana ole mitenkään kummoinen, mutta varmat dopamiiniryöpyt se tarjoaa vihkiytyneelle. Olisiko eka kerta kun länsimainen elokuva ymmärtää kaijūn hengen?</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: -apple-system, BlinkMacSystemFont, "Segoe UI", Roboto, Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Scott spiegel: <b>Intruder</b>. <b>From Dusk till Dawn 2: Texas Blood Money</b></span></p><div class="_a9zs" style="background-color: white; display: inline;"><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="text-align: left;">Sam Raimin kaveri Scott Spiegel pääsi tositoimiin elokuvanteossa hankalaan aikaan. Kun hänen pitkä esikoisensa <i>Intruder </i>(1989) ilmestyi, oltiin vedenjakajalla, jossa b-tuotannot alkoivat ilmestyä yhä useammin videolla valkokankaiden sijaan. <i>Intruder </i>on täysverinen(!) slasher-elokuva, joka on jäänyt edeltäjiensä varjoon. Syynä on etenkin sen amatöörimäinen ote. Monista kekseliäistä kuvista huolimatta elokuvaa nimittäin leimaa harrastelijamaisuus. Se on innokkaiden harrastelijoiden työtä. Yhden paikan tarinassa pian lopettavan marketin työntekijöitä ja asiakkaita alkaa häiritä erään entisen poikaystävä, ja sitten väki alkaa kuolla yksitellen. Tarinankuljetus ei käy järkeen kuin juuri ja juuri, ja käsikirjoitus rakentuukin suurelle määrälle tyhjää dialogia. Halloweeniläinen tunnelmanluonti voisi toimia, jos tarinassa olisi edes jonkinlaista ideaa. Valitettavasti käsikirjoitus jää kovin mitättömäksi ja näyttelijät ovat kuin lukion ilmaisutaidon kurssilta. Visuaalisia ideoita sentään on, mutta <i>Intruder </i>on auttamatta jo syntyessään vanhentunut elokuva.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;">Vuonna 1998 Spiegel ohjasi jatkoa modernin roskaelokuvan klassikolle <i>Hämärästä aamunkoittoon</i>. <i>Texas Blood Money </i>-alaotsikon alla suoraan videolla ilmestynyt elokuva on ehtaa etelävaltioiden gotiikkaa. Texasilainen pikkunilkkien porukka lähtee Meksikoon pankkikeikalle, ja osa heistä päätyy ykkösosasta tuttuun vampyyrien juottolaan. Turhaa tarinaa ei tarvita, tyyli on pääasia ja kulmahapaiden odottelu. Erikoisia kamerakulmia käytetään tässäkin, ja kaikki on kuvattu kummallisen punaisessa sävyssä. Kumilepakoita on kuin Lugosin <i>Draculassa</i>, ja ykkösen goresta on jäljellä vain kaiku (jota muutama taitava leikkaus täydentää), mutta ei jatko-osa ihan pelkkää <i>Kauhua kryptasta </i>ole. Perinnetietoinen katsoja saa siitä monet naurut irti. Rehellistä roskaa, sanoisin, ja lievästi länkkärihenkistä toimintaa kauhun sijasta.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;">Bruce Campbell tekee kummassakin elokuvassa pikku cameon.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: -apple-system, BlinkMacSystemFont, "Segoe UI", Roboto, Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px; text-align: left;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span color="rgb(var(--ig-primary-text))"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span color="rgb(var(--ig-primary-text))"><span style="font-family: georgia;">Miike Takashi: <b>1 puhelu tullut</b>. Tarsem Singh: <b>The Cell</b></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="text-align: left;">En tiedä miksi, onko Akimoto Yasushin romaanin <i>Chakushin ari </i>taustalla aito urbaanilegenda. Ainakin se voisi olla. Vuonna 2003 Miike Takashi ohjasi sen pohjalta elokuvan <i>1 puhelu tullut</i>, jossa opiskelijat alkavat saada omasta numerostaan puheluja. Soittaja jättää aina vastaajaan viestin, jossa kuuluu puhelimen omistajan viimeiset sanat. Seuraava uhri löytyy edellisen puhelimen yhteystiedoista. Modernihko näkemys ketjukirjekirouksesta siis. Idea on näppärä ja lopulta yllätyksellinenkin – slasher-kuviota säestetään salaperäisellä yliluonnollisuudella, niin kuin monessa muussakin vuosituhannen taitteen japanilaisessa kauhuelokuvassa. Japanilaista kerroksellisuutta, joka saattaa länsimaiselle näyttäytyä sekavuutena, tasapainottaa ohjaajan kyky hallita kuviaan ja rytmiä. Lisäksi Miikelle tyypillisiä groteskeja yksityiskohtia on jonkin verran. Mielenkiintoinen lisä on elokuvan mediakritiikki, kun oletettu seuraava kuolema halutaan näyttää suorana televisiossa. Loppuaan aikalaskurin vierellä ja arkisen studiopuuhastelun keskellä odottava nuori nainen on elokuvan kylmäävin kuva.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="text-align: left;">90-luvun jälkipuoliskon sarjamurhaajaelokuvan erikoisimpia ilmentymiä on Tarsem Singhin ohjaama <i>The Cell </i>(2000). Siinä murhaaja, uhrinsa masokistisia leikkejään varten muokkaava skitsofreenikko, saadaan kiinni jo alussa, mutta hänen viimeinen uhrinsa on teillä tietymättömillä ja hän itse jossain katatonian tuolla puolen. Kokeellisen teknologian avulla psykologi lähtee tutkimusmatkalle murhamiehen mieleen eräänlaisessa keinotodellisuudessa. Nämä sisäavaruudet ovat visuaalisesti häkellyttävän upeita surrealistisia painajaisia. Niissä selvästi on tekijöiden fokus, joskin tarina-aines on paljon mainettaan parempi. Harmi vaan, että pääosassa on – kai rahoittajien vaatimuksesta – Jennifer Lopez, jonka unissakävelijämäisyys toki sopii elokuvan maailmaan. Vincent D'Onofrio murhaajana sen sijaan on intensiivinen.</span></span></div></div>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-86899647556965327772023-10-01T01:48:00.000-07:002024-03-18T01:38:08.984-07:00Luettua: syyskuu 2023<p><span style="background-color: white;">Pertti Ylermi Lindgren</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small;">:</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small;"> </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small;">Kreivi</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small;">.</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small;"> </span><i style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small;">Tasavallan Casanova</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small;">. Helsinki 1992: Aquarian. 173 s.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Pertti Ylermi Lindgren oli aikoinaan maineikas huijari ja sarjakihlautuja, jonka vaiheita seurattiin niin Suomessa kuin Ruotsissa. 1960-luvulla <i>Jallu</i>-lehti julkaisi hänen muistelmansa, joissa keskityttiin etenkin hänen naisseikkailuihinsa. En ole kyseisisä muistelmia lukenut, mutta vuonna 1992 kirjamuodossa ilmestynyt <i>Kreivi. Tasavallan Casanova </i>on todennäköisesti pitkälti samansisältöinen jos ei ihan yksi yhteen olisikaan.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Lindgrenin muistoihin on suhtauduttava hyvin varauksella. Todennäköisesti hänen varhaisvaiheensa on muistelmissa käsitelty melko totuudenmukaisesti – sotalapsuus Ruotsissa, vieraantuminen biologisesta perheestä ja suomen kielen unohtaminen – mutta kun päästään hänen urotekoihinsa, on niissä varmasti paljon ylimääräistä kuorrutusta. Jutun juoni on, että Lindgren tajuaa, miten helppoa on esiintyä keksittyinä roolihahmoina, olivat he sitten kreivejä, italialaisia tutkijoita tai gynekologian opiskelijoita, ja siinä samassa huijata naisilta näiden rahat. Varmasti jutuissa on totuutta osaksi, mutta kyllähän naisten helppouskoisuus on välillä kovin uskomatonta, etenkin kun Kreivin keinovalikoima kuulostaa varsin vähäiseltä.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Ihan oman lisänsä kirjaan tuovat sen "eroottiset" piirteet. Välillä Lindgren intoutuu muistelemaan kohtaamisiaan niin limaisen yksityiskohtaisesti, ettei todellakaan ole sattumaa, miksi juuri Jallu aikoinaan valikoitui hänen muistelukanavakseen. Tiettyä ilomielistä riehakkuutta hänen jutuissaan kieltämättä on, ja kielenkäyttö yltää välillä todella luoviin sävyihin.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Ilmeisesti kirjalle oli aiottu jatkoakin, mutta ymmärtääkseni sellaista ei koskaan ilmestynyt. Tarina päättyy Jallun tarjoukseen muistelmista. Näin ollen käsittelemättä jäävät ura iskelmälaulajana sekä käsittääkseni aivan rehellisenä perheenpäänä ja perushoitajana.</span></span></p><p><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small;"><br /></span></p><p><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; font-family: georgia;">Olavi Kanervisto (toim.): </span><b style="background-color: white; font-family: georgia;">Sata kertaa sadalla sanalla</b><span style="background-color: white; font-family: georgia;">.</span><span style="background-color: white; font-family: georgia;"> </span><span style="background-color: white; font-family: georgia;">Janakkala 2007: Tieto-tila. 188 s. Kannessa nimi <i>Raapaleantologia</i>. </span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Vuonna 2006 Suomen Mensa juhlisti nelikymppisiään raapalekirjoituskilpailun merkeissä. Raapalehan on englantilaisessa scififandomissa syntynyt proosamuoto: täsmälleen satasanainen novelli. Suomeen se rantautui 1989, kun <i>Aikakone</i>-lehti lanseerasi <i>drabblelle </i>suomenkielisen vastineen. (Usein kerrotaan suomennoksen takana olleen tuleva Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo, mutta en löydä mistään primäärilähteestä vahvistusta asialle. Ei sillä että epäilisin.)</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Mensan kisaan osallistuneista teksteistä sata julkaistiin seuraavana vuonna Olavi Kanerviston toimittamassa antologiassa <i>Sata kertaa sadalla sanalla</i>. (Kirjan kannessa on kyllä <i>Raapaleantologia</i> isommalla, mutta nimiölehdellä sanaa ei edes mainita.) Koska raapaleen juuret ovat scifissä (sisältäen fantasian ja kauhun), on luonnollista, että genrekytkös on vahvana tässäkin kokoelmassa. Toisaalta onpa joukossa myös rikosfiktiota, metatekstejä kirjoittamisesta kuin borishurttamaisia vinon humoristisia realismin kappaleitakin.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Hurtan tai vaikkapa Shimo Suntilan tasoon ei silti ylletä. Useimmille kirjoittajille nämä ovat ensimmäisiä kokeiluja, ja monesti näkee, että suurin keskittyminen on laitettu sadassa sanassa pysymiseen. Lajin perinteet kuitenkin ovat hallussa: monesti tekstit päättyvät viimeisen virkkeen käänteeseen, joka asettaa koko muun jutun uuteen valoon. Joskus se on oivaltavaa (pari vedenpinnan käyttöä maailmojen rajana), joskus väkinäistä (Kekkonen kristuksena), joskus vain typerää (jokunen tunkkaiselta nykyään tuoksuva juttu).</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Fandomista tuttuja kirjoittajia ei ole mukana kuin pari, Heikki Oja (eli Matias & Matilda Ranta) ja Juha-Pekka Koskinen. Tosin moni kirjoittaja esiintyy vain salanimellä, joten ehkä ei ole tarpeen vielä epäillä kotimaisten scifistien matalaa älykkyysosamäärää.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Pieneen mutta innokkaaseen suomalaisen raapalekirjallisuuden kaanoniin <i>Sata kertaa sadalla sanalla </i>on mukava lisä, osoitus siitä että lajilla on elinvoimaa tiukimpien piirien ulkopuolellakin.</span></span></p>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-9872457578343048602023-10-01T00:57:00.000-07:002024-03-08T01:47:53.743-08:00Katsottua: syyskuu 2023<p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Teuvo Tulio: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Unelma karjamajalla</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">. </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Sellaisena kuin sinä minut halusit</b></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><p class="MsoNormal"><span style="font-family: "Georgia",serif; font-size: 12.0pt; line-height: 107%; mso-fareast-language: FI;"><i>Unelma karjamajalla </i>(1940) jatkaa
Teuvo Tulion maalaismelodraamojen sarjaa. Tyylilaji on kuitenkin yhä hieman
myöhempiä aikoja rauhaisampi ja lähempänä muuta aikakauden draamaa.
Ruotsalaiseen näytelmään perustuva elokuva kertoo köyhästä orpotytöstä, johon
rik</span><span style="font-family: Georgia, serif; font-size: 12pt;">kaan talon poika iskee silmänsä ja jonka tämä palkkaa piiaksi. Pojassa on
hulivilin vikaa, ja hän on vaikeuksissa niin velkojensa kuin pian toimeen piian
kanssa. Tulio hyödyntää jälleen lajityypin ja suomalaisen luontokuvauksen
klišeitä häpeämättömästi hyödykseen. Tulos on suomifilmiä yhdelletoista
käännettynä, vaikka kontrastit eivät ole vielä aivan mahdottoman jyrkkiä ja
eroottinen kiihko on pidätellympää kuin vaikkapa <i>Tulipunakukassa</i>. Tutkija Juha
Seitajärvi on epäillyt sävyn syntyvän Tulion latvialaistaustasta, joka saa
suomalaisuuden näyttäytymään omaperäisellä tavalla. Oman viehätyksensä tuovat
pääosien amatöörinäyttelijät, tuore miss Eurooppa Sirkka Salonen ja
jalkapalloilija Kaarlo Oksanen. Kaiken kaikkiaan <i>Unelma karjamajalla </i>on melko
tyypillinen agraaridraama ja Tulion tuotannossa kumman löysä välityö.</span></p><p class="MsoNormal"><span style="font-family: Georgia, serif; font-size: 12pt;">Olisikohan <i>Sellaisena kuin sinä minut halusit </i>(1944) ensimmäinen arkkityyppinen
Tulio-elokuva? Melodraaman sävyt ovat terävöityneet entistä
mustavalkoisemmiksi, kun merimiehen ja hänen nuorikkonsa onni murenee. Nainen
lähtee kotisaarelta, ja seurauksena on salamalaisittain "se tavallinen
tarina". Peter von Bagh on maininnut tässä näkyvän äsken loppuneen
sota-ajan allegorian. Lopputulos nähdään jo vaikuttavassa alkujaksossa, jonka
dramaattisissa kuvissa esitellään öinen satamakaupunki ja prostituoiduksi
ajautunut nainen. Ensimmäisiä vuorosanoja saa odottaa melkein kymmenen
minuuttia, eikä niitä kaipaakaan, koska Tulion kuvakerronta on niin vahvaa. Ja
senkin jälkeen hänen hyvin kirjalliset repliikkinsä ovat kuin pakotettuja
muodollisuuksia. Tulio olisi ollut kotonaan mykkäelokuvassa.</span></p></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Darren Aronofsky: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Blak Swan</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Michael Powell & Emeric Pressburger:</span><b style="background-color: white; text-align: justify;"> Punaiset kengät</b></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kun elämä ja taide törmäävät yhteen, jäljelle jää tanssi. Darren Aronofsky on kieltänyt, että hänen <i>Black Swaninsa </i>(2010) olisi tietoisesti saanut vaikutteita Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin <i>Punaisista kengistä </i>(The Red Shoes, 1948). Mutta miten olisi mahdollista, että kaksi englanninkielisen elokuvan kenties merkittävintä balettielokuvaa eivät kuuluisi yhteen?</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Kumpikin elokuva käsittelee taiteen, sen tekijöiden ja elämän rajapintaa; kumpi on tärkeämpää lopulta ja kumpi määrittää toisen. <i>Black Swanin </i>päähenkilö kamppailee dominoivan äidin, käden ulottuvilla olevan huippuroolin ja tukahdutettujen tunteiden keskellä. <i>Punaisten kenkien </i>prima ballerina saisi kaiken, mutta rakkauden valitessaan hän menettää tanssin. Edellinen yltää suureen taiteelliseen saavutukseen elämänsä ja mielenterveytensä kustannuksella, jälkimmäinen saa vapauden elää kun hylkää taiteen.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><i>Punaiset kengät </i>on komea melodraaman, taitelijakuvauksen ja tanssielokuvan rajankäyjä. Se operoi sulavasti niin monella tasolla, että on helppo sanoa sen olevan ylipäänsä loistavaa elokuvaa. Tanssi ja elokuva ovat yhtä siinä kenties hienommin kuin yhdessäkään musikaalissa. Puolivälin pitkä balettijakso ei ehkä ole hienoa balettia mutta se on loisteliasta elokuvaa – sekä kuvakerronnaltaan että teknisesti.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><i>Black Swan </i>on etupäässä paineessa särkyvän psyyken kuvaus. Siinäkin tanssi hehkuu kirkkaasti mutta palvelee kuitenkin lopulta draamaa. Kerronta haastaa katsojaa eikä anna itsestäänselviä tulkinnan mahdollisuuksia. Se mikä lopulta on totta, ei ole oleellista – tärkeintä on, paljonko on valmis antamaan taiteen puolesta.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: -apple-system, BlinkMacSystemFont, "Segoe UI", Roboto, Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px; text-align: left;"><br /></span></div><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Mitsutake Kurando: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Samurai Avenger: The Blind Wolf</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. The Butcher Brothers:</span><b style="background-color: white; text-align: justify;"> The Violent Kind</b></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Mitsutake Kurandon <i>Samurai Avenger: The Blind Wolf</i> (2009) on ehtaa sleazea. Rikollispomo tappaa amerikanjapanilaisen miehen perheen ja sokaisee tämän itsensä. Kostoa hautovasta miehestä tulee A. W. Yrjänän näköinen sokea samurai, jonka on kohdattava autiomaassa seitsemän salamurhaajaa ennen pääsyä maaliinsa. Mitsutake on tarantinonsa katsonut (<i>Kill Billin</i> varsinkin) – tyyli on kaikki kaikessa. Typerästäkin tarinasta tulee uskottava kun sen tekee poseeraten. Väkivalta on verisen visuaalista, lähes joka nainen on yläosattomissa, näyttelijät ovat huonoja ja efektit Amigalla tehdyn näköisiä – mutta koko homma on tehty semmoisella rakkaudella, että se vie mukanaan. Vaikka budjetti on ollutkin näkkileipäpaketin luokkaa, näkemyksellisyys korvaa puuttuvat taalat. Harmi että taistelukohtauksiin ei riitä alkeellisintakaan taitoa kellään muulla kuin leikkaajalla. Onneksi toiminnan keskeyttää säännöllisesti periamerikkalainen kertojaääni, joka selittää tapahtumia ja tuo mieleen Russ Meyerin elokuvat.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Rehellistä roskaa on myös "The Butcher Brothersin" <i>The Violent Kind </i>(2010). Se on tyylitietoinen kunnianosoitus 70-luvun eksploitaatiolle. Käsivarakamera heiluu erikoislähikuvissa liivijengiläisistä panemassa, pieksemässä ja pilettämässä. Moottoripyöräkerhon kemut saavat synkän käänteen, kun lähistöllä alkaa norkoilla revontulien loisteessa virnuilevia hahmoja, jotka tekevät soveltavaa magiaansa ja saavat ystävät ja eksät hyökkäämään viattomien jengiläisten kurkkuihin. Elokuvassa on itsetarkoituksellista kökköyttä mutta mitenkään koominen se ei yritä olla. Totisuus ja tyylitellyn "dokumentaarinen" rosoisuus ovat sen keinoja synnyttää esikuviensa painostavaa tunnelmaa. Lämmin värimaailma ja verinen vinksahtaneisuus tuovat mieleen Tobe Hooperin <i>Moottorisahamurhat</i>, yliluonnollinen mökkihöperyys <i>Evil Deadin</i>. Rujoutta löytyy mutta energiaa jää kaipaamaan; tyylilaji vaatisi nykyään itsetietoista överiyttä. <i>The Violent Kind </i>on varma pastissi mutta sellaisenaan automaattisesti vanhentunut; se ei ole mitenkään kummoinen elokuva mutta Internet-mainettaan parempi sentään, paljon parempi. Viimeinen puolituntinen sisältää monta vahvaa juttua.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: -apple-system, BlinkMacSystemFont, "Segoe UI", Roboto, Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px; text-align: left;"><br /></span></div><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Tony Jaa & Panna Rittikrai: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Ong Bak 2</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Rob Minkoff: <b>The Forbidden Kingdom </b></span></span><span style="font-family: georgia;"><b>–</b></span><i style="font-family: georgia;"> </i><b style="font-family: georgia; text-align: justify;">kaksi mestaria</b></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Tony Jaan ja Panna Rittikrain ohjaama, thaimaalainen <i>Ong Bak 2</i> (2008) on käsittääkseni esiosa ykköselle ja sellaisenaan aivan ymmärrettävää katsottavaa sellaisellekin, joka ei ole aiempaa nähnyt. Tarina muistuttaa jotain minkä olen kuullut ennenkin: nuori aatelispoika jää orvoksi ja päätyy opiskelemaan soturiksi kostaakseen. Omalaatuisuus syntyykin miljööstä – 1400-luvun Thaimaasta. Maisemat ovat komeita ja muutenkin ulkoiset avut ovat kohdallaan. Ohjaus kuitenkin lainaa paljon länsimaisista ja aasialaisista toimintaelokuvista. Musiikki on mahtipontista, hidastuksia viljalti ja juonenkäänteitä ei tarvitse hirveästi arvuutella. Taistelukohtauksissa on brutaalia voimaa, ja osaavan stuntmiehenäkin Jaa on pääosassa taitava joskin hyvin yksi-ilmeinen. Erityismaininnan ansaitsee norsun käyttö kamppailualustana.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Idea tuntuu ennakolta tuhoon tuomitulta: Tuodaan kaksi Hollywoodiin siirtynyttä hongkongilaisen toimintaelokuvan suurta nimeä yhteen myöhällä iällä ja laitetaan heitä ohjaamaan mies, joka on lähinnä tehnyt animaatioita... Näin kävi, kun Jackie Chan ja Jet Li päätyivät Rob Minkoffin ohjaukseen <i>The Forbidden Kingdom – kaksi mestaria</i> (2008). Mutta suure(hko)lla sydämellähän se on tehty. Amerikkalainen kungfu-leffafani herää suosikkiensa muinaisesta Kiinasta ja päätyy perinteisiin juonenkäänteisiin. Vaikka periaatteessa kyse on <i>Last Action Hero </i>-variaatiosta, on <i>Forbidden Kingdomissa </i>ihan omaakin charmiaan. Siihen tosin vaikuttaa, kuinka paljon tunnistaa viittauksista ja paljonko välittää pohjateksteistä. Mikään kreisifarssi se ei kuitenkaan ole vaan kunnianosoitus. Vaijeriakrobatia on tyylillä tehtyä, ja koomisuus itse asiassa vain tehostaa meininkiä. Vaikka amerikkalaisuus onkin ikävää matkaseuraa, on taistelukohtauksissa sellaista paloa, joka nimenomaan puuttuu yleensä, kun jenkit yrittävät jäljitellä kiinalaisia. Niiden välillä on kuitenkin liikaa höttöä ja tavanomaisen fantasiaelokuvan rakennuspalikoita. Tekijöillä tuntuu silti olleen hauskaa, ja se välittyy katsojallekin.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Teuvo Tulio: <b>Rakkauden risti</b></span><span style="background-color: white; text-align: justify;">. <b>Levoton veri</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Vaikka Teuvo Tulion ja Regina Linnanheimon yhteistyö palautuu aina Tulion ensiohjaukseen, on <i>Rakkauden risti </i>(1946) kuitenkin ensimmäinen säilynyt hänen elokuvansa, jossa Linnanheimo näyttelee. Se on myös piste, josta eteenpäin Linnanheimon käsikirjoitustyö on niin oleellinen osa Tulio-elokuvaa, että heitä on ajateltava kanssa-auteureinä. <i>Rakkauden risti </i>toistaa tekijöittensä tyypillistä "langennut nainen" -aihetta. Uutta on sen käsittelytapa, joka sivuaa suorastaan goottilaista kertomusta. Mies haaksirikkoutuu majakkasaarelle ja saa kuulla tarinan majakanvartijan tyttärestä, jonka edellinen hylkymies on vietellyt matkaansa ja rappioon. Matkalla tämä kohtaa taiteilijan, joka haluaa maalata naisen ristillä riippumassa. Vaikka <i>Rakkauden ristissä </i>näkyy Tulion taipumus kierrätykseen niin kuvissa, äänissä kuin teemoissakin, ja lavasteet alkavat olla paikoin pahvisen näköisiä, on siinä hurjaa näkemyksellistä. Ensimmäistä kertaa tulee sellainen olo, että Tulio tietää ohjaajana mitä haluaa tehdä. <i>Rakkauden risti </i>on hienon näköistä elokuvaa, jonka ei tarvitse hävetä eurooppalaisten aikalaistensa seurassa.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Samaan aikaan <i>Rakkauden ristin </i>kanssa Tulio (ja Linnanheimo) teki elokuvaa <i>Levoton veri </i>(1946), joka on eräällä tapaa yksi ohjaajan parhaista. Se on klassinen, joku voisi sanoa "vanhanaikainen", kolmiodraama. Kaksi siskosta rakastuvat samaan mieheen. Toinen saa tämän, mutta tragedian kohdatessa liittoa se happanee. Nainen sokeutuu, jolloin hänen mitään näkemättömien silmiensä alla alkaa salasuhde. Ankaraa melodraamaa siis jälleen. Ehkäpä ankarampaa kuin koskaan aiemmin. Musta on entistä mustempaa, ja sen lisäksi ei olekaan muuta kuin harmaan sävyjä. Kerronta on tiukkaa ja hallittua; kaikki etenee vääjäämättömästi kohti tuhoa; välähdyksenomaiset kohtaukset kertovat oleellisen siinä missä kouristelevasti katkeileva musiikkikin. Hannu Salmen toteamukseen <i>Levottomasta verestä </i>myöhäisenä mykkäelokuvana on helppo yhtyä. Loppua kohden voimistuvat kauhuelementit ovat melko ainutlaatuisia suomalaisessa elokuvassa Tulion lisäksi. Kuva Linnanheimosta mustissa laseissaan pitäisi olla kotimaisen elokuvan suuria ikonisia näkyjä.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Shimizu Takashi: <b>Kikin lähettipalvelu</b></span><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Kurosawa Akira: <b>Elokuun rapsodia</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kadono Eikon lasten fantasiaromaani <i>Majo no Takkyūbin </i>tunnetaan meillä parhaiten Miyazakin animaatiofilmatisoinnista <i>Kikin lähettipalvelu</i>. Vähemmän tunnettu on myöhempi näytelty elokuvaversio vuodelta 2014. Vaan kylläpä se onkin vähäisempi elokuva. Shimizu Takashin ohjaus on pikkukivan näköinen mutta kliinisen tuntuinen lastenelokuva, jossa on hyvin vähän minkäänlaista syvyyttä. Tässä mielessä se muistuttaakin paljon monia suomalaisia 2000-luvun lastenelokuvia. Erikoisefektit, jotka tällaisessa tarinassa ovat oleellisia, tuovat mieleen lähinnä 90-luvun cgi-tehosteet. Luulin aluksi että elokuva olisikin jokin pienen budjetin tv-tuotanto. Mutta ei. Ei <i>Kikin lähettipalvelu </i>täysin ilman viehätystä ole, sillä sen tarina on riittävän kiehtova ja sitä paitsi, käsittääkseni, lähempänä pohjatekstiä kuin Miyazakin versio.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Elokuun rapsodia </i>(Hachigatsu no rapusodī, 1991) on Kurosawa Akiran toiseksi viimeinen ohjaus. Se on pohjimmiltaan elokuva muutoksesta. Tarinassa serkusparvi on viettämässä kesälomaa isoäitinsä luona, kun heidän vanhempansa ovat katsomassa nuorena Yhdysvaltoihin muuttanutta ja nyt kuolevaa isoäidin veljeä. Näiden kolmen sukupolven – perinteistä japanilaisuutta edustavan vanhuksen ja Amerikan rikkauksille kumartavan, ensimmäisen sodanjälkeisen ikäluokan jälkeen tulee seuraava, jonkinlaista synteesiä etsivä – kautta tarkastellaan paitsi kulttuurin muuttumista myös kahden aiemman vihollismaan suhdetta. Taustalla on etenkin Nagasakin ydinpommin trauma. Myöhäis-Kurosawalle tyypilliseen tapaan <i>Elokuun rapsodia </i>on verkkainen ja eleetön. Tiukat kuvarajaukset ja rauhalliset leikkaukset antavat tilaa sanoille ja äänille; varsinkin luonto elää äänimaailmassa. Toisaalta muutama hyvin ajoitettu efektikuva on tehokas. Sotavuosiin palataan ainoastaan kertomuksina ja muistoina, dramatisoituja takaumia ei ole. Varsinkin Nagasakin muistomerkeille sijoittuvat jaksot ovat turhan saarnaavia. Sen kuitenkin korvaa kaiken toteavuuden jälkeen suorastaan järkyttävältä tuntuva loppukohtaus, jossa menneet vuosikymmenet rysähtävät pintaan myrskynä.</span></span></div>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-58312178803002587562023-09-01T02:08:00.001-07:002024-03-18T01:39:42.592-07:00Luettua: elokuu 2023<p style="text-align: left;"><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Artturi Leinonen</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">:</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"> </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Nuori Tuomaala</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">.</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"> </span><i style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Romaani</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">. </span><span style="font-family: georgia;">– </span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Teoksessa </span><i style="font-family: georgia; text-align: justify;">Kootut teokset 1</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">. Porvoo 1954: WSOY.</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"> </span><span style="font-family: georgia;">– </span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Alun perin ilmestynyt 1919.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Artturi Leinosen esikoisromaania <i>Nuori Tuomaala </i>(1919) tekisi mieli lukea biografististen silmälasien läpi. Se kertoo nuoresta Vilho Tuomaalaasta, vastavalmistuneesta opettajasta, joka kapinoi kotipitäjänsä ja perheensä körttiläisyyttä vastaan. Perinteen ja ankaran herännäisyyden ääniä ovat kylän miehet, etenkin Vilhon isä, jolle on käsittämätöntä, ettei poika halua oman kylän kouluun opettamaan ja körttiperinteitä noudattamaan. Leinonenhan oli itse Pohjanmaan herännäisseuduilta ja opettaja ammatiltaan. Jonkinlainen omakohtainen pohdinta on taatusti <i>Nuoren Tuomaalan </i>taustalla.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Pohdintaa riittääkin, mutta aivan paria kohtaa lukuun ottamatta se ei tunnu pakotetulta. Herännäisyyden arviointi ja arvosteltu juontuvat melko luontevasti tarinaan, ja se tuodaan esille pääosin hahmojen, ei esimerkiksi pitkien sisäisten monologien avulla. Kypsältä tuntuu myös pohdiskelujen päätepiste: Leinonen saavuttaa jonkinlaisen synteesin pikemminkin kuin valitsee puoleensa. Tässä se tuo mieleen Järnefeltin Isänmaan. Toki lopetus on dramaattisen käänteen aiheuttamassa auvoisuudessaan kuin Hollywoodille tehty, mutta se tuntuu silti tyydyttävältä.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white;">Anja Vähäaho: </span><b style="background-color: white;">Jos näet mustan maan. [</b><span style="background-color: white;">Oulu] 1974: Pohjoinen. 47 s. Kirjoittajaseula 5.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Anja Vähäaho oli opettaja, joka siinä sivussa teki valtavan työn myös esimerkiksi Elämäntarinayhdistyksen parissa. Käsittääkseni hänen ensimmäinen oma kirjajulkaisunsa oli novellikokoelma <i>Jos näet mustan maan </i>(1974). Se on tiivis, alle 50-sivuinen kirjanen.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Vähäahon novellit ovat absurdeja, välillä lähes proosarunon tapaan eteneviä tilannekuvia. Hän hyödyntää monenlaisia kerronnan tapoja, mutta teksteissä toistuvat etäiset kertojat, tajunnanvirtamaisesti poukkoilevat huomiot ja eksyksissä olevat ihmiset. Lähes aina novellit ovat hallittuja ja taitavasti kirjoitettuja, mutta niistä puuttuu se jokin viimeinen nyrkinisku, joka antaisi niille tarkoituksen. Nyt ne jäävät usein harjoituksenomaisiksi teksteiksi, joita on kuitenkin nautinto lukea.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Parhaita novelleista ovat <i>Melkein kuin rakastettu</i>, jossa peräkammarinpoika äiteineen kuuntelee naapuripariskunnan lemmiskelyä, ja <i>Rouva A:n uni</i>, jossa uni vakuuttaa naisen siitä että hänen miehensä kuolee tiettynä päivänä. Mielenkiintoinen on myös niminovelli, joka käy hyvin lähellä dystooppista fantasiaa. Siinä Systeemi pyrkii ottamaan haltuunsa maailman kielet.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Jos näet mustan maan ilmestyi Kustannusosakeyhtiö Pohjoisen Kirjoittajaseula-sarjassa.</span></span></div><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white;">Anu Koivunen & Hannu Salmi (toim.): </span><span style="background-color: white;"><b>Varjojen valtakunta</b>. <i>Elokuvahistorian uusi lukukirja</i>. </span><span style="background-color: white;">Turku 1997: Turun yliopisto. 212 s. 3. uud. p. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Vaikka Anu Koivusen ja Hannu Salmen toimittama <i>Varjojen valtakunta </i>on ilmestynyt jo 1997, se on yhä mielenkiintoinen, hieman erilainen lähestymisyritys elokuvan historiaan. Itse asiassa teoksen juuret ovat vielä kauempana menneessä, sillä kirja on kolmas laitos 1993 ilmestyneestä <i>Elokuvahistorian lukukirjasta</i>.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Artikkelikokoelma rakentuu viiteen päälukuun, joissa jokaisessa käydään läpi pari elokuvan vuosikymmentä keskittyen aina johonkin tiettyyn näkökulmaan. Teos pyrkii eroon perinteisestä tekijäkeskeisyydestä, etenkin auteur-teoriasta. Sen sijaan keskitytään elokuvan vastaanottamiseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Elokuvan varhaishistoriaan pureudutaan esimerkiksi katsomisen kehityksen kautta, 1950–60-lukuihin nuorison ja nuorisoelokuvan näkökulmasta.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Suurin osa teksteistä on jo aiemmin Suomessakin julkaistuja, mutta niiden kerääminen samaan yhteyteen antaa niille tuoreutta. Mukana on kovan tieteellisiä artikkeleja (kehystämässä teosta sen alussa ja lopussa) mutta myös hyvin populaareja tekstejä. Kokonaisuus onkin miellyttävän vaihtele ja saa edelleen ajattelemaan elokuvan historiankirjoituksen jämähtyneisyyttä. Nykyajasta käsin on kiintoisaa, miten julkaisuajankohdan lähihistoriaa (80–90-luvut) käsitellään feminismin ja etnisyyden käsitteiden suunnasta. Se on aika ajankohtainen käsittelytapa yhä.</span></span></div><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white;">Sir Arthur Conan Doyle: </span><b style="background-color: white;">Memories and Adventures</b><span style="background-color: white;">. 2021: <a href="https://www.gutenberg.org/cache/epub/66991/pg66991-images.html">Project Gutenberg</a>. </span></span><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">–</span><span style="background-color: white; font-family: georgia;"> </span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small;">Alun perin ilmestynyt 1924.</span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Tämän vuoden ikuisuusprojekti, Arthur Conan Doylen muistelmateos <i>Memories and Adventures </i>on viimein luettu. Se on ollut työn alla sähköisenä vaihtoehtona hetkiin, joina fyysisiä kirjoja tai valoa niiden lukemiseen ei ole ollut saatavilla.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Doylen massiivinen teos ilmestyi alun perin jatkosarjana <i>The Strand </i>-lehdessä vuosina 1923–1924. Aina siitä lähtien uudet lukijasukupolvet ovat pettyneet, kun Doyle ei juurikaan puhu Sherlock Holmesista tai ylipäänsä kirjallisuudestaan. Kyllä molemmille suodaan tilaa; Holmesille ihan oma, yllättävän myötäsukainen luku ja muita teoksia mainitaan silloin tällöin. <i>Memories and Adventures </i>keskittyy kuitenkin Doylelle itselleen oleellisimpiin asioihin (poislukien perhe, jota ei juuri repostella). Etenkin esille nousevat hänen tekemänsä matkat, sodat, joihin hän osallistui tavalla tai toisella, sekä myöhäisvuosien intohimo, spiritualismi.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Siinä missä kirjan alkupuoli lapsuus- nuoruusvuosineen, lääkäriksi opiskeluineen ja työuran alkuineen ovat hyvin innokasta tekstiä, tyyli muuttuu selvästi myöhemmin. Vaikutelmat buurisodasta lääkintäjoukoissa ja vierailut ensimmäisen maailmansodan rintamilla ovat kyllä vahvaa kerrontaa, mutta niitä vaivaa itsetietoinen pyrkimys ylevyyteen ja huonosti vanhentuneeseen paatokseen. Spiritualismiluvutkin jäävät jo Doylen muissa aihetta käsittelevissä kirjoissa esittelemien ajastusten toistoksi – hän saarnaa joko valmiiksi uskoville tai sitten suljetuille korville.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Vaikka <i>Memories and Adventures </i>ei ehkä ole sitä mitä lukija odottaisi – ei edes vaikka periaatteessa tietää mitä pitäisi odottaa – on se silti antoisa teos. Sillä voisi yhä olla paljon annettavaa suomeksi käännettynäkin.</span></span></div><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white;">Janne Asplund, Teiju Autio, Ilkka Kaskinen & Matti Parpola: </span><b style="background-color: white;">Tähtilinnoituksen talot</b><span style="background-color: white;">.</span><span style="background-color: white;"> </span><i style="background-color: white;">Elämää historiallisessa Haminassa</i><span style="background-color: white;">. [Kouvola] 201: Kustannus Aarni. 309 s.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Parin historioitsijan, Museoviraston restauroijan ja paikallisaktiivin yhteistyönä syntynyt <i>Tähtilinnoituksen talot </i>on komea teos Haminan vanhimmasta talokannasta. Kaupungin eurooppalaisittainkin erikoinen ympyräkaava pitää sisällään monenlaista ja -ikäistä rakennuskerrostumaa. Ruotsalaisten ja venäläisten rakentaman bastionilinnoituksen sisässä on ollut taloja aina 1700-luvulta lähtien, mutta useat suuret kaupunkipalot ovat pakottaneet uudentumaan moneen kertaan. Nykyään ympyräkatujen alueella on niin modernia pienkerrostaloa, viime vuosisadan kieltämättä rumasti vanhentuneita rakennuksia, 1800-lukulaisia puutaloja, muutama sitäkin vanhempi kivitalo sekä Kymenlaakson vanhin rakennus (tosin Marian kirkosta ei keskiaikaista ole kuin pieni osa mutta kuitenkin).</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Tähtilinnoituksen talot </i>esittelee 21 vanhan keskustan taloa. Pääosin ne ovat ympyräkaduilta ja Raatihuoneentorilta eli aivan sitä vanhinta yksityistalojen vuosikertaa. Tonttien rakennushistoriaa valotetaan monipuolisesti ja siinä samassa esitellään runsaasti myös asukkaita ja muita talojen vaiheisiin liittyviä ihmisiä. Itse asiassa tämä onkin teoksen ydin: talot ovat lopulta vain lähtöpiste, josta jatketaan laajempaan kulttuurihistorialliseen spektriin. Rakenne on hieman toisteinen kaavamaisuudessaan mutta ei häiritsevyyteen saakka. Ydinkeskustan ulkopuolelta esitellään vain yksi talo, 1900-luvun alussa rakennettu ns. Baskin talo. Se on komea rakennus mutta tuntuu tässä kontekstissa hieman irralliselta.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Hienosti taitetun ja runsaasti kuvitetun kirjan ulkonaisia seikkoja tahraa paikoin huolimaton kieliasu. Yksi oikolukukerta olisi tehnyt hyvää. Ärsyttävä typografinen piirre on se, että kirjan liitteenä olevan sananselitysosion hakusanat on kursivoitu leipätekstissä aina. Ymmärrän syyn, mutta lukiessa se lähinnä ärsyttää.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Tähtilinnoituksen talot </i>on merkittävä lisä melko laajaan mutta yllättävän yksipuoliseen Hamina-kirjallisuuteen. Kunpa seuraavaksi joku vain tarttuisi kaupunkiin linnoituksen ulkopuolella. Hietakylä, Savilahti ja Viipurin esikaupunki ansaitsisivat omat tarkastelunsa, vaikkei niissä prestiisejä vierasperäisiä nimiä samaan tapaan tapaakaan.</span></span></div>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-56026879475847841532023-09-01T02:08:00.000-07:002024-03-08T02:24:25.441-08:00Katsottua: elokuu 2023<p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">James Mangold: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Walk the Line</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">. John McNaughton:</span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"> Henry: Portrait of a Serial Killer</b></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Elämäkertaelokuva on aina vähän niin ja näin. Niin helposti se jää pelkäksi kuvitetuksi historiaksi ja on vain elämän läpijuoksu. Näyttelijätkin valitaan helposti samannäköisyyden perusteella, ei välttämättä kykyjen.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kantrimuusikko Johnny Cashista kertova <i>Walk the Line </i>(2005; ohj. James Mangold) käy kyllä uran vaiheita läpi (nopeasti romantisoiden mutta riittävän pätevästi) mutta keskittyy lopulta nimenomaan Cashin ja hänen toisen vaimonsa Junen suhteeseen. Siitä elokuva saa selkärangan, jonka varaan se nojaa. Luonnollisesti <i>Walk the Linesta </i>muistetaan parhaiten pääosapari Joaquin Phoenix ja Reese Witherspoon, jotka kummatkin tekevät uskomattoman energiset suoritukset. Itse asiassa niin hyvät, että katsojaa harmittaa, kun pitää koko ajan mielessään verrata heitä alkuperäisiin. Valitettavasti kovatkaan näyttelijät eivät riitä – kokonaisuutena <i>Walk the Line </i>on ennalta arvattava ja perinteisiä reittejä huumeongelmineen ja keikkamontaašeineen etenevä biopic. Onneksi se välttää imelimmät ansat.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">John McNaughtonin <i>Henry: Portrait of A Serial Killer </i>(1986) ehti saada mielikuvituksessani myyttiset mittasuhteet ennen kuin vapautui Suomen sensuurista ja sain nähdä sen. Sitten se olikin pettymys; toisella kertaa se toimi jo paremmin. Sarjamurhaaja Henry Lee Lucasin elämään tai oikeastaan hänen liioiteltuihin tarinoihinsa vapaasti pohjautuvalla elokuvalla oli maine šokeeraavana sairaan psyyken kuvauksena. Pienen budjetin elokuva uudistaa slashereiden kaavamaisuuksia oikeasti keskittymällä tappajaan. Ei se psykologisesti kovin syviin vesiin ui mutta yrittää sentään. Michael Rooker on sisäistänyt kylmäävän tehokkaasti nimiroolin. Samanlaista räjähdysvalmiutta on harvassa. Hän on puisevien amatöörien keskellä vahva dynamo. Tosiasioiden kanssa elokuvalla ei juuri ole tekemistä, eikä toki tarvitsekaan; itse asiassa se esittää Henryn hyvin epäluotettavana kertojana. Ehkäpä juuri tällaiset pienet kosketukset ovat aikoinaan tehneet katsojiin vaikutuksen. <i>Henryä </i>ei pitäisikään katsoa kauhuelokuvana kuten perinteistä slasheriä vaan hyvin väkivaltaisena draamana.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Jessie Nelson: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Minä olen Sam</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Noah Baumbach:</span><b style="background-color: white; text-align: justify;"> The Squid and the Whale</b></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><p class="MsoNormal" style="line-height: 115%;"><span style="background: white; font-family: Georgia, serif; font-size: 12pt; line-height: 115%;">Jessie
Nelsonin ohjaama <i>Minä olen Sam </i>(I Am Sam, 2001) on hyvällä asialla. Sam on
kehitysvammainen mies, joka joutuu kasvattamaan lastaan yksin. Lastensuojelu
ottaa lapsen huostaan, ja Sam saa puoliksi sattumalta huippujuristin kanssaan
taistelemaan huoltajuudestaan. Elokuvan aihe on tärkeä ja sillä on sydän
paikoillaan. Valitettavasti se on myös pidäkkeettömän sentimentaalinen ja
aatteellisuudessaan alleviivaava. Se ei problematisoi lainkaan vaan tunkee
katsojan kurkusta alas sen minkä haluaa. En silti kiellä, ettenkö olisi lähes
liikuttunut pariin kertaan. Se mikä nostaa <i>Minä olen Samin </i>hieman korkeammalle
muita heppoisia tendenssielokuvia, ovat näyttelijät. Sean Penn on nimiroolissa
uskomattoman hyvä, harmi ettei <i>Forrest Gumpista </i>ollut vielä vuosikymmentäkään.
Michelle Pfeiffer stressaantuneena ja ennakkoluuloisena juristina on täynnä
nyansseja. Hieman päälleliimatun mutta sympaattisen lisäkerroksen elokuvalle
antavat sen toistuva The Beatles -viittailu ja -soundtrack.</span><span style="font-family: Georgia, serif; font-size: 12pt; line-height: 115%;"><br />
<br />
<span style="background: white;">Sen sijaan aidosti hienosti kirjoitettu on Noah
Baumbachin <i>The Squid and the Whale </i>(2005). Läheltä nuolevalla käsivarakameralla
kuvattu elokuva kertoo kahdesta veljeksestä keskellä kirjailijavanhempiensa
eroa. Toinen ihailee isäänsä, toinen äitiään (äiti menestyy, isä taantuu
opettajaksi). Samalla pitäisi kasvaa itsekin. Elokuva pysyy kauniisti koossa ja
on ihailtavan hallittu. Tarina soljuu eteenpäin, ja katsoja löytää jatkuvasti
merkityksiä henkilöiden eleistä, ilmeistä ja sanavalinnoista. Pienet hetket saavat
paljon kestoaan painavamman arvon. Sarjatulidialogi vie koko ajan asioita
eteenpäin. Laura Linney ja Jeff Daniels ovat hienoja tunnevuoristorataa ajavina
vanhempina, Owen Kline ja Jesse Eisenberg lapsina myös, joskin jälkimmäisen
myöhemmät maneerit näkyvät jo nyt selvästi. Minulle <i>The Squid and the Whale </i>on
kuvaus aikuisista, jotka eivät osaa hommaansa, ja lapsista, jotka ovat
epäreilun äärellä.</span></span><span style="font-size: 12.0pt; line-height: 115%;"><o:p></o:p></span></p></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Peter Lindholm: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Anita</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Claes Ohlsson:</span><b style="background-color: white; text-align: justify;"> Akvaariorakkaus</b></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Peter Lindholmin <i>Anita </i>(1994) on yritys suomalaiseksi film noiriksi. Nuori nainen viettelee miehiä yksi toisensa jälkeen ja vie heidän rahansa. Kimuranteiksi asiat menevät, kun hän lyöttäytyy kovan luokan ammattihuijarin matkaan. Perinteinen asetelma soveltuu oikein mainiosti täkäläiseen myöhäisjuppikulttuuriin. Elokuvallisestikin <i>Anita </i>on soljuvaa ja hallittua elokuvaa, joskin puolivälin jälkeen rytmi alkaa kompuroida. Elokuvastahan on pidempi tv-sarjaleikkauskin – tiedä sitten toimiiko se jäntevämmin. Eniten kuitenkin minua häiritsee <i>Anitan </i>puisevasti kirjoitetut repliikki. Ei oikein voi puhua edes dialogista, sillä iso osa sanallisesta sisällöstä on kertojaääntä, mieshahmojen sisäistä monologia. Ratkaisu tuntuu aluksi halvalta mutta antaa pian elokuvalle kirjallista tehoa. Ainoa joka hoitaa puheroolinsa luontevasti, on Pirkka-Pekka Petelius rikollisia jahtaavana poliisina. Muutkin (Oskari Katajiston naamanvääntelyä lukuun ottamatta) tekevät ihan kohtuullista työtä, mutta hieman lisää tilaa, ja kunnon vuorosanat, antamalla heidän hahmonsa saisivat hengittää paremmin. – Harmi että dvd-julkaisu on kopioitu joltain kolmannen sukupolven vhs-kopiolta.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Anna-Leena Härkösen romaaniin perustuva, Claes Olssonin ohjaama <i>Akvaariorakkaus </i>(1993) oli aikansa kohuelokuva; syynä perinteinen, avoimen seksuaalisuuden esittäminen. Pari-, kolmikymppisten kaupunkilaisten naimapuuhia pyörittelevässä elokuvassa kyllä kutukohtauksia sitten riittääkin, mutta mistään <i>Levottomat</i>-läähätyksestä ei ole kyse. Paljas pinta olekaan oleellisinta <i>Akvaariorakkaudessa</i>, niin paljon päähenkilön seksuaalisuutta problematisoidaan. Sen kantava voima ja sympaattisin puoli on pääpari Tiina Lymi ja Nicke Lignell. Varsinkin Lymissä on semmoista läsnäoloa, joka tuo mieleen Euroopan uusien aaltojen elokuvat. Jotain eurooppalaista on myös tavassa, jolla elokuva yhdistää painokkaat sävynsä kepeyteen. <i>Akvaariorakkaus </i>on myös hyvää ajankuvaa, joskaan lama-Suomelta se ei kyllä näytä. Mitä nyt Tenavatähti vilahtaa pornoleffan ohessa.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Simo Halinen: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Cyclomania</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Risto Jarva: <b>Bensaa suonissa</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Nuori kunnianhimoinen urheilija ei koe, että hän pääsisi näyttämään kaikki kykynsä. Hän ei valmentajan ohjeita kuuntele tai joukkuetovereita kunnioita. Menestystä alkaakin tulla. Siinä sivussa pitäisi hoitaa pre-Wolt pyörälähetin hommat, ja terveysongelmat ja ihmissuhteilutkin sotkevat päätä. Se tavallinen urheiludraaman kaari. Suomalaisia urheiluelokuvia ei liiaksi ole, mutta Simo Halisen <i>Cyclomania </i>(2001) on oikein kelvollinen sellainen. Perinteisen kisamenestyksen jahtaamisen sijasta Cyclomania kertoo enemmänkin itsensä voittamisesta ja on sinnikkään treenaamisen ja typeränkin periksiantamattomuuden kuvaus. Yksityiskohtaisuudessaan elokuvan intervallitreenit ovat lähes samaa sarjaa kuin Kaurismäen työn kuvat. Halinen tekee aineksistaan erittäin hallittua elokuvaa , olkoonkin että viimeinen emotionaalinen rutistus jää puuttumaan – harmi ettei hänellä ole <i>Cyclomanian </i>jälkeen montakaan ohjausta tilillään.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Risto Jarva sen sijaan on kotimaisen elokuvan kaanonin oleellinen osa. Hänen ohjaamansa <i>Bensaa suonissa </i>(1970) kertoo suomalaisesta rallikulttuurista – eikä millään tavalla myötäsukaisesti. Ratteja, mittareita ja vaihdekeppejä nuolevasta kuvastosta, pitkistä, dokumentaarisista ralliotoksista ja hienoista nokkapeltiotoksista huolimatta elokuva suhtautuu hyviin kriittisesti aiheeseensa, autoistumiseen ja auton fetissiasemaan. Käsikirjoituksesta vastaakin moninainen joukko kulttuuriporukkaa – kärjessä Peter von Bagh, Kullervo Kukkasjärvi ja tuleva Seuran päätoimittaja Heikki Parkkonen. Draamallinen sisältö on kolmiodraama: varakas kuskipariskunta ja rallifani mekaanikko. Jarvalle tyypilliset levoton rytmi ja heiluva käsivarakamera sekä väri- ja mustavalkokuvan rinnakkainen käyttö on tässä elokuvassa ehkä parhaimmillaan. Sanoma ei ehkä ole yhtä painokas kuin monessa poliittisemmassa työssä mutta tyyli ja tunne ovat tasapainossa. Dynaamisin Jarvan elokuva se varmasti on. Lisäksi en voi sille mitään, että <i>Bensaa suonissa </i>tuo mieleeni Russ Meyerin elokuvat, vaikka niissä ihan erilaiset puskurit rutussa. Toisaalta eivät vertaukset Godardiinkaan aivan väärässä ole.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Pekka Lehto: <b>Tango Kabaree</b></span><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Peter von Bagh: <b>Kreivi</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Voisiko elokuva alkaa hienommin: Daruden "Sandstormin" alkutahdit. Martti Suosalo pikkuviiksissään katsoo monttu auki kaukaisuuteen. Aira Samulin tanssii. Remu Aaltonen. Hetken kuluttua Jorma Uotinen saapuu neuvostovermeissä. – Pekka Lehdon <i>Tango Kabaree </i>(2001) on kummallinen elokuva. Se on Aira Samulinin elämäkerta. Ja se on fiktiota. Semmoista karnevalistista sorttia. On väriä, on ääntä, dragqueenejä, yliviritetty Suosalo, Tuomari Nurmio kantamassa banaanilaatikkoa, ja vasta on mennyt viisi minuuttia. <i>Tango Kabaree </i>on yhtä aikaa vastenmielisen muodoton, kiehtovan räikeä ja ajoittain kauniskin. Se on hyperelokuvaa, joka on taidokasta ja näkemyksellistä ja samaan aikaan postmodernin pintapuolisen viittailun ja muodottoman sarjatykityksen itsetietoinen möykky, kuin Baz Luhrmann TV2:n palkkalistoilla. Monenlaisen filmillisen, dokumentaarisen, popkulttuurisen, aidon ja kitschin ja tekaistun, draamallisen ja tekaistun virta on häkellyttävä. En voi sanoa nauttivani siitä ihan täysillä, mutta tällainen dokudraama tai psykodraama tai mikä lieneekään on kyllä hurjan mielenkiintoinen muoto.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Hieman samaa lähestymistapaa käytti jo 1971 Peter von Bagh ainoassa fiktiiviseksi edes jossain määrin luettavassa pitkässä elokuvassaan <i>Kreivi</i>. Se kertoo iskelmälaulajasta, huijarista ja sarja-auervaarasta, Pertti Ylermi Lindgrenistä. Lindgren luonnollisesti esittää itseään täyslaidallisella energiaa ja hiusöljyä. Dokumentaarisia elementtejä yhdistellään lavastettuihin narratiivisiin kohtauksiin, jotka perustuvat Lindgrenin todennäköisesti reilusti liioiteltuihin muistelmiin (Jallussa julkaistuihin). Siinä mitä erilaisimpia roolihahmoja hyödyntävä Lindgren ottaa kohteikseen rakkautta kaipaavia naisia ja viettelee nämä, kunnes on aika karata seuraavaan syliin. Lopputulos houkuttelee miettimään toden ja tarun suhdetta – etenkin kun monet <i>Kreivin </i>kohtaukset tuntuvat selvästi ennakoiden tosi-tv:tä. Tositapahtumiksi väitetty fiktio kuvataan dokumentaarinomaisesti käsikirjoituksen pohjalta. Elokuva ei ota suoraa kantaa päähenkilönsä toimiin. Kreivin hahmosta tehdään hyvinkin miellyttävä, mutta samalla hänet esitetään varsin naurettavana ja uhrit sympaattisina.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Valentin Vaala: <b>Ihmiset suviyössä</b></span><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Erik Blomberg: <b>Kun on tunteet</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Valentin Vaalan ohjaama, F. E. Sillanpään romaaniin perustuva <i>Ihmiset suviyössä </i>(1948) on minulle toinen hienoimmista kesäelokuvista. (Toinen on Matti Kassilan <i>Elokuu</i>.) Se kuvaa yhtä kesäistä vuorokautta Hämeessä ja kaikkea inhimillistä, rakastumisesta syntymään ja kuolemaan. Maalaismaisema on kukkeimmillaan ja ihmiset ovat pakahtua siitä merkitysten tiivistymästä, joka suomalainen kesäpäivä on. Jokaisella on toiveensa ja odotuksensa, kellä toteutuvat, kenellä pahasti vikaan menevät; täällä kaikki keskittyy muutamiin suviviikkoihin, jotka määräävät muiden kymmenen kuukauden kurjuuden kulun. Agraari-Suomi hehkuu komeana Eino Heinon kuvissa. Hahmo- ja näyttelijäkaarti on vahva, mutta etenkin Martti Katajiston naisenkaipuinen Nokia suorastaan rätisee sähköisyydestä. Vaan niinpä loistaa myös Eila Pehkonen rakastuneen naisen juuri ja juuri pidäteltyä kirkkautta. Ohjaaja Vaala osoittaa ehkä paremmin kuin koskaan ymmärryksensä ihmisyyttä kohtaan, niin täynnä hienovaraisia kosketuksia <i>Ihmiset suviyössä </i>on.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Erik Blombergin ohjaama ja käsikirjoittaja Mirjami Kuosmasen yhteistyö, Maria Jotunin novelleihin perustuva <i>Kun on tunteet </i>(1954) on sitten kevättalven elokuvaa. Maaliskuiseen puutalokortteliin sijoittuva tarinasikermä yhdistää koomiseen raakaan traagisuuteen. Rakkauskuviot tuodaan rinnakkain aviottomien lasten kanssa, eli ihmiselo on koko skaalassaan esillä. Vaikka teatraalisuus korostuu aikalailla, on roolisuorituksissa monta huippusuoritusta: Maija Karhi ja Senni Niemisen pitkä dialogi totuuden suhteellisuudesta, Eeva-Kaarina Volasen äiti joka antaa lapsensa pois ja etenkin Emmi Jurkan Hilda Husso. Elokuvana <i>Kun on tunteet </i>ei ehkä ole täydellinen, mutta se osoittaa, miten huikean hyvä kirjailija Jotuni oli. Hänen vuoropuhelunsa on niin täynnä merkityksiä ja nyansseja, että hänet soisi tunnettavan laajemminkin. Ei liene sattumaa, että parhaiten Jotunin tekstin on sisäistänyt Kuosmanen, jonka Hulta on verevästi hahmoteltu. Kuosmanen oli kyllä komea näyttelijä – voi kun olisi puhunut ranskaa, niin olisi klassikko.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Allan Dwan: <b>Rautanaamio</b>. Benjamin Christensen & Anony Balch: <b>Witchcraft Trough the Ages</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Douglas Fairbanksin viimeinen mykkäelokuva oli <i>Rautanaamio </i>(The Iron Mask, 1929; ohj. Allan Dwan). Aivan täysin mykkä ei sekään ollut, sillä elokuvassa oli paitsi ääniefektejä myös pari Fairbanksin lyhyttä monologia. Vuonna 1952 julkaistiin sitten uusi versio, jossa välitekstit on korvattu Douglas Fairbanks nuoremman kertojaäänellä ja kohtauksia on hieman leikattu muutenkin uusiksi. Ydin on kuitenkin jäljellä: Alexandre Dumas'n muskettisoturien myöhäisseikkailussa ollaan jälleen pelastamassa Ranskaa. Kuninkaalle syntyy kaksoset, joista toinen saa kasvaa kruununperijäksi ja toinen keskittyä suunnittelemaan vallankaappausta. <i>Rautanaamio </i>on täynnä sitä mitä klassiselta seikkailukertomukselta kaipaa: komeat lavasteet ja puvustukset, vauhtia ja toimintaa, kepeää huumoria mutta myös laveaa melodraamaa. Kertojaääni on häiritsevä ja monesti turha, mutta se ei pilaa katsomisnautintoa. Nuorempi Fairbanks hallitsee oikein tyylilajin kohtuudella.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kovin paljon hyvää ei sen sijaan voi sanoa siitä, mitä tehtiin Benjamin Christensenin <i>Häxanille</i>. Alun perin tanskalaisen ohjaajan Ruotsissa ohjaama, varhainen dokudraama keskiajan noitavainoista on vahva ja intensiivinen, visuaalisesti huikea mestariteos vuodelta 1922. Kohuun ja sensuurin peittynyt elokuva koki uuden tulemisen, kun englantilainen eksploitaatiomaestro Antony Balch muokkasi Yhdysvalloissa elokuvasta uuden version nimellä <i>Witchcraft Through the Ages</i>. Puolella tunnilla lyhentynyt versio korvaa osan väliteksteistä kirjailija William S. Burroughsin käninällä ja säestää synkkiä näkyjä Daniel Humairin leikkisällä jazzscorella. Vaikkeivät muutokset lopulta ole aivan valtaisia, on muutos suuri. Tulos on enemmänkin hippihappoista poptaidetta kuin mitään muuta. Kuvat ovat edelleen vahvoja ja noitasapatti on hieno nytkin, mutta muuten tunnelma on kuin legoista tehdyssä Leninin mausoleumissa.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Teuvo Tulio: <b>Laulu tulipunaisesta kukasta</b>. <b>Vihtori ja Klaara</b></span></p><p></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Laulu tulipunaisesta kukasta </i>(1938) oli Teuvo Tulion neljäs ohjaus mutta varhaisin meidän aikoihimme säilynyt. Monella tapaa se on aika arkkityyppinen ohjaajansa tuotos. Komeaa maaseutukuvaa on riittämiin, heinälatokiihkoa ja pienimuotoista eroticaa melkein yhtä paljon, aavistus tahatonta komiikkaakin kun hahmojen valtavina ryöppyävät tunteet eivät ihan mahdu lyhyiden repliikkien tiivistyksiin. Toisaalta Tulion melodraaman armottomuutta ei vielä <i>Tulipunakukassa </i>ole siinä määrin kuin myöhemmin. Elokuvan pohjanahan on tietenkin Johannes Linnankosken samanniminen romaani, joka oli itselleni suuri kokemus aikanaan. Ilmeisesti monelle muullekin, kun se kerran on filmattu kaikkiaan viidesti. Varakkaan talon poika lähtee kulkemaan, kaataa siinä sivussa naisia aina kun mahdollista ja hylkää sitten. Lopulta ylpeys saa näpäytyksen jos toisenkin ja kotiovikin aukeaa jälleen. Komea ja raamikas Kaarlo Oksanen on paras mahdollinen valkokangas-Olavi ja niinpä ovat rooliensa tasalla hänen naisensakin. Teatraalisuus vaivaa nykykatsojaa, mutta Tulion tyyli (ja jo Linnankoskenkin) sietää sitä paremmin kuin monen muun ohjaajan. Tulion elokuvien eurooppalaiset vaikutteet muodostavat mielenkiintoisen yhdistelmän perisuomalaisen kuvaston kanssa.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Seuraavan vuoden <i>Vihtori ja Klaara </i>(1939) onkin sitten jotain ihan muuta. George McManusin sarjakuvaan perustuva elokuva on Tulion ainoa komedia, itse asiassa suoranainen farssi. Eino Jurkan ja Verna Piponiuksen esittämät nimihenkilöt ovat nousukaspariskunta, joka ulkoisesta menestyksestään huolimatta on sisältä yhä ehtaa moukkaa. Nainen pyrkii näyttämään itseään paremmalta mutta kaulin tai haulikko kädessä, mies haluaisi vain nauttia elämästään mutta ilman vaimoa. Seurauksena on toistuvaa löylytystä ja ratkiriemukasta perheväkivaltaa. On tietysti katsojasta kiinni, toimiiko komiikka. Itse pidän melkein häpeällisen paljon. Käsikirjoituksessa on katkeamattoman typerehtimisen lisäksi paljon oivaltavaa kielellä leikittelyä. Lisäksi elokuva ja näyttelijät tavoittavat varsin mukavasti sarjakuvamaisuuden. Siinä näkyy Tulion tyylitelty visuaalisuus, vaikka muuten ollaankin hyvin kaukana hänen kotikentältään.</span></span></div>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-84269732628007995262023-08-01T04:27:00.000-07:002024-03-18T01:41:33.532-07:00Luettua: heinäkuu 2023<p style="text-align: left;"><span style="background-color: white; font-size: x-small; text-align: justify;">Pascal Mercier</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;">:</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;"> </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;">Yöjuna Lissaboniin</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;"> (Nachtzug nach Lissabon, 2004)</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;">. </span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;">Helsinki 2010: Otava. 612 s. Suom. Raija Nylander. Keltainen kirjasto 404.</span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Alle kuukausi sitten kuolleen kirjailijanimi Pascal Mercierin eli sveitsiläisen filosofi Peter Bierin romaani <i>Yöjuna Lissaboniin </i>valikoitui luettavakseni ihan sattumalta. Kirjastopoisto oli päätynyt hyllyyni ihan vain, koska se on julkaistu Keltaisessa kirjastossa. En tiennyt teoksesta etukäteen yhtään mitään, vaikka se on kuulemma ollut aikanaan pienimuotoinen ilmiö.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Romaani kertoo klassisten kielten opettajasta, kaavoihinsa kangistuneesta (ja mielestäni ainakin jossain määrin kirjolla olevasta) sveitsiläismiehestä, joka hetken mielijohteesta päättää myllätä elämänsä. Hän kohtaa antikvariaatissa portugalinkielisen kirjan, joka kiehtoo hänen mieltään, vaikkei hän osaa sanaakaan portugalia. Hän päättää lähteä Lissaboniin selvittämään, kuka kirjan kirjoittaja on. Se johdattaa hänet Salazarin-aikaisen vastarintaliikkeen ja erikoislaatuisen neron pariin.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kertomus etenee ja syvenee kerros kerrokselta kummallisena salapoliisitarinana, jossa useat ihmiset pääsevät antamaan osittain ristiriitaisetkin näkökulmansa. Kiehtovinta – ainakin minulle – on kuitenkin se, miten vierasta kulttuuria ulkopuolisena tarkkaileva mies heijastaa kaiken selville saamansa oman persoonansa kautta; hän on monella tavalla itse se, jonka perässä hän on. Mercier rakentaakin jo itsessään kiehtovasta kertomuksesta myös filosofisten, olemassaoloa koskevien pohdintojen areenan. Mistään vaikeasta teoksesta ei kuitenkaan ole kyse vaan pikemminkin päinvastoin. <i>Yöjuna Lissaboniin </i>on nautittavan soljuvaa kieltä.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><b style="background-color: white;">Naurava kummitus</b><span style="background-color: white;">. </span><span style="background-color: white;">Helsinki 2006: Tammi. 264 s. Suom. Katriina Savolainen, Juha Peura, Rauna Paadar-Leivo.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Vuonna 2006 ilmestyneessä <i>Naurava kummitus </i>-antologiassa on mielenkiintoinen premissi: joukko pohjoismaisia kirjailijoita kirjoittaa kummitustarinoita, jotka julkaistaan usealle kielelle käännettyinä sekä kuvitettuina. Itsestään selvien kansallisuuksien lisäksi mukana on saamelaisia, grönlantilaisia ja färsaarelaisia tekijöitä.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kuten kokoelman nimi ja kansikuva antavat ymmärtää, on kyseessä nimenomaan lapsille ja nuorille suunnattu teos. Veriroiskeita ja ahdistusta on turha odottaa. Minä itse asiassa jopa nautin siitä, että saa lukea perinnetietoista, nimenomaan tunnelmalla pelaavaa aavetarinaa ilman väkivaltaa. Ja vaikka aikuislukijalle tarinat ovatkin kepeitä ja arvattavia, ääneenlukusessioiden nuorempi osapuoli eläytyi kyllä voimakkaasti kertomuksiin. Taisipa jokin tulla uniinkin.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Vaikka suurin osa novelleista osuu klassisen kummitusjutun muottiin, paikoin jopa häiritsevän tavanomaisesti. Silti melkein kaikissa salaperäinen tunnelma kohentaa kokonaisuutta. Sarjakuvamaista visuaalisuutta ja toimintaa ei juuri ole. Selvimmin joukosta erottuu äskettäin kuolleen Sari Peltoniemen tarina, joka on enemmänkin kotimaista kummaa kuin kauhua. Siinä, kuten aika monessa muussakin, paikallinen kansanperinne antaa omaperäisyyttä. Samaa näkyy etenkin saamelaistan ja grönlantilaisen kirjailijan töissä. Huumoria on mukava vähän, minkä vuoksi päätöstarina, Ritva Toivolan kirjoittama, tuntuu aikamoiselta mahalaskulta.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kirjan kuvitus on tyylillisesti hajanaista. Joku kuvittaa hyvin räikeillä väreillä ja vahvalla viivalla, toinen luottaa utuiseen vesiväritunnelmointiin. Muutamassa tapauksessa kuvitus on suoraan sanoen kömpelöä. Kaiken kaikkiaan <i>Naurava kummitus </i>on kuitenkin tyylikkään näköinen kirja.</span></span></div>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-39026011612798248752023-08-01T00:09:00.000-07:002024-03-13T01:20:51.847-07:00Katsottua: heinäkuu 2023<p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Mark Steven Johnson: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Ghost Rider <span style="text-align: left;">–</span> Aaveajaja</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">. Mark Neveldine & Brian Taylor:</span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"> Ghost Rider <span style="text-align: left;">–</span> Koston Henki</b></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Olin otollisessa iässä, kun 1990-luvun Sarjakuvalehti alkoi julkaista Aaveajajaa. Kukapa voisi kymmenvuotiaana vastustaa liekkikalloista, nahkaan pukeutuvaa moottoripyörädemonia. Yhdistelmä supersankaria, horror-hirviötä ja vaivihkaista länkkärikuvastoa oli vaikuttava.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Silloin kun on hahmo päätettiin siirtää valkokankaalle 2007, olin jo vieraantunut. Ehkä hyvä niin. Mark Steven Johnsonin elokuva <i>Ghost Rider</i> on antoisampi katsoa etäältä, jälkiviisaana. Ei se nimittäin kummoinen ole, mutta aika antaa paljon anteeksi. Nuori stunt-ajaja tekee diilin paholaisen kanssa ja jää rankaisemaan pahantekijöitä tämän maanpäällisenä renkinä. Elokuva on pelkkää pintaa ja tyyliä, ja sellaisenaan se on uskollinen lähdemateriaalilleen. Tehosteet, kuvakulmat, rytmi ja Nicolas Cage ovat kaikki hyvin sarjakuvamaisia, ja nimenomaan hyvässä mielessä. <i>Ghost Riderin</i> alkupuoli on itse asiassa oikein mukavaa viihdettä. Suurimmat ongelmat kuitenkin käyvät nopeasti selville: Ensinnäkin pahikset ovat yhtä persoonattomia kuin Petteri Orpo, ja heidän johtajansa, Mefistofeleen ongelmalapsi Mustasydän(!), on kuin EMPin goottikatalogista karannut. Toiseksi Aaveajajan hahmo näyttää ja liikkuu kuin se olisi animoitu Atarin Jaguarilla. Erityismaininta pitää antaa kuitenkin parista osuvasta roolituksesta: Peter Fonda on nerokas valinta Mefistofeleeksi, ja Sam Elliot onkin ainoa mahdollinen alkuperäiseksi Aaveajajaksi.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Entäs sitten jatko-osa? Mark Neveldinen ja Brian Taylorin ohjaama <i>Ghost Rider – Koston Henki </i>(Ghost Rider: Spirit of Vengeance, 2011) ei edes yritä rakentaa minkäänlaista kivijalkaa, jolla tarina seisoo. Se menee suoraan toimintaan, heiluvaan kameratyöhön ja ylipäänsä selvästi pienemmällä budjetilla operoimiseen. Tällä kertaa Ajajan on pelastettava ärsyttävä kakara, joka on vaarassa joutua osalliseksi saatanalliseen rituaaliin. Kaikki näyttelevät ali tai yli, käsikirjoitus on läpiklišeinen, ja ohjaajat yrittävät olla uusia tarantinoja mutta päätyvät halpis-rogeravaryiksi. Itse Aaveajajan hahmoakaan ei juuri näy. Lopputulos on enemmänkin yliluonnollista toimintaa kuin supersankaria saatikka kauhua.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Irwin Winkler: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Suurkaupungin yöt</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Frank Oz:</span><b style="background-color: white; text-align: justify;"> Valtikka</b></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><p class="MsoNormal" style="line-height: 18.4px;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Tuottajana paremmin muistetun Irwin Winklerin toinen ohjaustyö <i>Suurkaupungin yöt </i>(Night and the City, 1992) perustuu Gerald Kershin rikosromaaniin. Samoin kuin edellisessä Winkler-ohjauksessa, <i>Väärässä totuudessa</i>, pääosassa on De Niro, joka hoitaa hommansa melkein automaattipilotilla mutta rennosti – työ menee rutiinilla mutta suurieleisesti nautiskellen. Hän esittää kepulia asianajajaa, joka ryhtyy promotoimaan nyrkkeilyä ja päätyy napit vastakkain vanhan mafiapomon ja rakastajattarensa aviomiehen kanssa. Suurkaupungin öiden tunnelma on erikoinen yhdistelmä vakavia teemoja, sarjatulidialogia, luonteikkaita henkilöhahmoja (Alan King! Cliff Gorman! Jack Warden)... Parasta elokuvassa on, miten ohjaaja Winkler antaa tilaa näyttelijöilleen ja miten he käyttävät tilaisuutensa. <i>Suurkaupungin yöt</i> on kuin hyvä jamisessio, jossa ei välttämättä synny mitään maailmaa mullistavaa mutta jossa jokainen pääsee irrottelemaan taidoillaan hieman. Winklerin taito ei ihan riitä kaivamaan esiin Sitä Jotain, mikä tekisi elokuvasta oikeasti merkittävän, ihan samoin kuin Väärässä totuudessa.</span></span></p><p class="MsoNormal" style="line-height: 18.4px;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Frank Ozin ohjaama <i>Valtikka </i>(The Score, 2001) muistetaan lähinnä siitä, että siinä De Niro ja Marlon Brando esiintyivät viimeinkin yhtä aikaa elokuvassa. <i>Kummisedissähän </i>he esittivät samaa hahmoa eri ikäisenä. Itse asiassa De Niro sai ohjata osan Brandon kohtauksista, kun tämä ei suostunut Ozin komentoon. De Niron esittämä kassakaappiekspertti aikoo lopettaa rikolliset työt ja siirtyä täyspäiväiseksi klubinomistajaksi. Sitä ennen pitää hoitaa Brandon (viimeisenä roolityönään) esittämän Rikkaan Sian tilauskeikka, 1600-lukulaisen valtikan ryöstö. Konkarin avuksi laitetaan kehitysvammaista sujuvasti imitoiva juniori, jota Edward Norton esittää <i>Fight Clubin </i>jälkihöyryissä. <i>Valtikka </i>on hyvin tehty ja mukavan vanhanaikainen ryöstökertomus, mutta ilman näyttelijöitään siinä ei valitettavasti olisi mitään muistamisen arvoista. Moderniksi <i>Rififiksi </i>siitä ei ole, vaikka yritys onkin kunnioitettava ja pitkä varsinainen murtokohtaus onkin hieno. Howard Shoren jazzahtava musiikki ansaitsee maininnan.</span></span></p></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Lewis Teagu: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Alligaattori</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">.</span><b style="background-color: white; text-align: justify;"> Cujo </b></span><span style="font-family: georgia;"><b>– kauhun silmät</b></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Lewis Teague teki 80-luvulla kehnolla budjetilla elokuvia, jotka kutenkin ovat monella tapaa päätä pidempiä monien aikalaistensa kanssa.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Alligaattori </i>(Alligator, 1989) oli hänen ensimmäinen kauhuelokuvansa. Se on satiirinen näkemys hirviöelokuvasta ja klassisesta vessaan huuhdotun lemmikkialligaattorin aiheesta. Tavallaan se on <i>Tappajahain </i>aloittaman alagenren edustaja, toisaalta parodia lajityypistään. Kummallakin tavalla se toimii. Teague tietää, millaisilla pelimerkeillä pelaa, ja osaa käyttää niitä katsojan odotuksilla leikitellen. Mistään komediasta ei kuitenkaan varsinaisesti ole kyse. Teaguella on myös hyvä käsitys rytmistä ja oikeasti elokuvallista silmää. Robert Forster on uskottava etsivä, joka vakavin naamoin saa tapauksen hoitaakseen. Kuriositeettiarvoa antavat Sue Lion (alkuperäinen Lolita) viimeisessä roolissaan sekä Oscar-ehdokas John Sayles käsikirjoittajana. Ja alligaattorin soidinkutsua hinkuva äijä.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Cujo </i>oli ensimmäinen Stephen Kingin omalla nimellä julkaistu, ei-yliluonnollinen romaani. Vesikauhuisesta bernhardinkoirasta kertova tarina muistetaan etenkin loppuratkaisustaan ja siitä, ettei King itse muista se että kirjoittamisesta mitään, kiitos kokaiinin. Teague nimettiin romaanin filmatisoinnin (<i>Cujo – kauhun silmät</i>, 1983) ohjaajaksi aivan viime tipassa, mutta se ei tarkoittanut, etteikö elokuva olisi ollut pieteetillä tehty. En ole lukenut romaania ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen, mutta sikäli kuin muistan, siinä oli kyse etenkin pikkukaupungin ihmissuhteiden verkostoista, ihmisten pitämistä salaisuuksista toisiltaan ja niiden väkivaltaisista paljastumisista. Niin elokuvassakin: pikkukaupunkilaisen perheen idylliä varjostaa äidin uskottomuus. Käännekohdaksi osoittautuu autokorjaamon koira, jota on purrut lepakko. Edellisen vuosikymmenen eksploitaatioelokuvan estetiikasta paljon lainaava <i>Cujo </i>on pienimuotoisuudessaan tehokas elokuva. Se ei revittele tavanomaisilla kauhutehoilla vaan on aidosti kauhistuttava kertomus. Raivotautinen koira, joka vahtii hajonneeseen autoon vangiksi jääneitä ihmisiä, on oikeasti pelottava. Teaguen ohjauksessa ja Jan de Bontin kuvauksessa on ahdistavaa voimaa.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Alan Parker: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Keskiyön pikajuna</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Franklin J. Schaffner: <b>Brasilian pojat</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Alan Parkerin <i>Keskiyön pikajuna </i>(Midnight Express, 1978) on pohjimmiltaan klassinen vankilapakoelokuva. Nuori amerikkalaismies jää Turkissa kiinni yrityksestä salakuljettaa hašista. Vankilassa alkaa olla kurjaa, joten sieltä pitää päästä pois. Se mikä erottaa Keskiyön pikajunan muista on sen turkkilaismiljöö. Se on toisaalta etu mutta ainakin nykyajasta katsottuna myös suuri haitta. Niin karrikoitu on kuva Turkista, turkkilaisista ja heidän tavoistaan. Vieras on pahasta, ja on parempi tuntea myötätuntoa amerikkalaiseen rikolliseen kuin vieraaseen kulttuuriin. Ilmeisesti tämä nähtiin jo elokuvan ilmestymisen aikaan. Harmi että se hämärtää kokonaiskuvaa muutoin vaikuttavasta ja tehokkaasta teoksesta.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Franklin J. Schaffnerin <i>Brasilian pojat </i>(The Boys from Brazil, 1978) toimii ehkä juuri siksi, että sen perusidea on niin absurdi. Natsitohtori Mengele aikoo murhauttaa liki sata vanhaa miestä ympäri maailman, jotta arjalainen rotu pelastuisi. Taustalla on pseudoscifistinen salaliitto; hyvin konkreettinen toinen tuleminen. Reikäpäinen fantasia on kuitenkin pohjimmiltaan hyvinkin vakavien asioiden äärellä – varoittava kertomus, joka resonoi valitettavan hyvin tämän päivän Suomessakin. <i>Brasilian pojissa </i>viehättää eniten sen vanhanaikaisuus, siis jo valmistumisvuotensa mittapuulla. Vaikutelmaa tehostaa vanhojen starbojen liuta: etenkin vaikuttavia ovat Laurence Olivier saksalaisaksentteineen natsinmetsästäjänä ja Gregory Peck karismaattisena Mengelenä. Lopetus on ironisenakin kylmäävä.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Mel Smith: <b>Bean </b></span></span><b style="font-family: georgia;">– </b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"><b>äärimmäinen katastrofielokuva</b></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">. Paul Weiland: "Mustan kyyn kellopeli"</span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Arvostan suunnattomasti Rowan Atkinsonin ja Richard Curtisin yhteistyötä, sekä Mustan kyyn verbaalikomiikkaa että fyysisempää Mr. Beania. Varsinkin ensin mainittu on ollut oleellinen osa nuoruuttani ja esimerkiksi ainoa keino, jolla valmistauduin englannin yo-kirjoituksiin. Siinä missä Musta kyy oli vielä leimallisesti brittiläinen ilmiö, mykkäkoomikoilta paljon lainaavasta Beanista tuli globaali suosikki.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Vuonna 1997 suosiota yritettiin lypsää elokuvalla. Mel Smithin ohjaama <i>Bean –äärimmäinen katastrofielokuva </i>(Bean: The Ultimate Disaster Movie) menee usein sieltä missä aita on matalimmillaan. Kansainvälistä yleisöä kosiskellaan amerikkalaisuudella, jonka keskelle Bean pudotetaan. Vaikka hänelle onkin kirjoitettu muutama loistava gägi ja sarjatulella monta vähäisempääkin, vie keskiluokkainen jenkkiperheauvo tilaa ihan liiaksi. Ongelmia on nähdäkseni kaksi: Elokuvaan on haluttu perinteinen tarina, mikä on ristiriidassa Beanin perimmäisen luonteen kanssa; Tatilta olisi voinut uskaltaa lainata enemmän. Toiseksi Beanin lapsiaikuisen sijoittaminen "normaalien" ihmisten joukkoon vain korostaa hänen kummallisuuttaan –kuin Chaplin olisi tehnyt <i>Siniparran </i>vielä kulkurina.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Mustasta kyystä ei onneksi koskaan tehty pitkää elokuvaa. Muutama puolen tunnin spesiaali kuitenkin. Niistä viimeinen esitettiin Suomessakin: Paul Weilandin ohjaama <i>Mustan kyyn kellopeli </i>(Blackadder: Back & Forth, 1999) ilmestyi juhlistamaan vuosituhannen vaihdetta. Brittihistorian käännekohdissa vaikuttaneen Mustakyyn suvun viimeisin vesa sattuu omistamaan aikakoneen, joka on oiva apu yläluokan vedonlyönnissä. Ja hyvä tekosyy sotkea historia. Curtisin ja Ben Eltonin kynä ei ole ihan yhtä hyvässä terässä kuin alkuperäisten sarjojenkin aikaan, mutta vaikka dialogi kierrättääkin vanhoja trooppeja (kuten pitääkin), on joukossa muutama huikea verbaalisivallus ja historian kyseenalaistuksen. Näkisin esiintyjäporukan vielä nykyäänkin mieluusti koossa vaikka vähän kehnommillakin vitseillä.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Fred Niblo: <b>Salaperäinen nainen</b></span><span style="background-color: white; text-align: justify;">. <b>Viettelijätär</b>. Clarence Brown: <b>Himo</b>.</span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Fred Niblon <i>Salaperäinen nainen </i>(The Mysterious Lady, 1928) on lähes kaikin puolin tavanomainen, tusinamelodramaa. Lähes, sillä Greta Garbo pääosassa nostaa sen piirua lajitovereitaan merkityksellisemmäksi. Garbo esittää venäläisvakoojaa, joka huiputtaa wieniläisupseerin rakastumaan itseensä – ja rakastuu itsekin. Tarina hiihtelee tuttuja latuja, eikä yllätyksiä tule. Kyseessä on kuitenkin perushyvä kamaritrilleri, jossa ei ole tavanomaisuuden lisäksi suurta moitittavaakaan. Garbon lisäksi maininnan ansaitsevat myös häntä onnistuneesti täydentävä Conrad Nagel sekä William Danielsin paikoin erittäin kaunis kuvaus. Tosin jälkimmäistä vaivaa sama epätasaisuus kuin oikeastaan koko elokuvaa; dynaamiset ja tehokkaat kuvat ja kohtaukset voivat vaihtua aivan yllättäen latteisiin ja laahaaviin.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kaksi vuotta aiemmin Clarence Brownin ohjaamassa <i>Himossa </i>(Flesh and the Devil, 1927) Garbon vastanäyttelijänä oli se sopivin, John Gilbert. Elokuva alkaa lähes sotilasfarssina kahdesta ylimysystävyksestä, jotka pääsevät lomille kotiin kasarmilta. Sävy on kepeä, ja jopa gägeissä löytyy, kunnes toinen toveruksista kohtaa Garbon esittämän muukalaisen öisessä puutarhassa. Vaihdos koomisesta suorastaan eroottiseen on äkillinen ja voimakas. Ja sitten hyvin nopeasti vaihdetaan klassiseen melodraamaan ystävistä, jotka nainen erottaa. Brownin ohjaus ei kikkaile liikoja, mutta se on ihailtavan hallittua; leikkauksen rytmi, näyttelijöiden tunnelmanvaihdokset, kameran liike....</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Ja vielä sitäkin aiemmin Niblo oli asialla <i>Viettelijättärellä </i>(The Temptress, 1926), joka oli Garbon toinen elokuva Hollywoodissa. Se on ikävän puiseva ja kömpelö, osittain selvästi vielä edellisen vuosikymmenen estetiikassa kiinni. Naamiaisissa rakastuva pari joutuu ikävään väliin, kun selviää että eukko on naimissa ukon vanhan kaverin kanssa. Ja että hän on kierrellyt vähän muuallakin. Vanhakantaisen ylinäyttelemisen ja välitekstidraaman seassa saadaan muutama modernimpikin kohtaus, kuten säärikollaaši pöydän alla. Sitten tapahtuu muutakin mutta siinä ei ole juuri mitään mainittavaa, vaikka maisema vaihtuukin Argentiinaan. Oudon muodoton elokuva...</span></span></div>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-55267046741096475862023-07-28T10:13:00.005-07:002023-07-28T10:15:15.106-07:00Pappa: toinen muistokirjoitus<p style="text-align: justify;"><i><span style="font-family: georgia;">Edellisen jatkoksi KMV-lehdessä 28.7.2023 ilmestynyt muistokirjoitukseni. Otsikko ja ingressi ovat toimituksen.</span></i></p><p class="article-body mb-24 px-16" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; line-height: var(--1d); margin: 0px 0px 24px; padding-left: 16px; padding-right: 16px; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;"><b>VILPPULAN KUNNANVALTUUSTON ENTINEN PUHEENJOHTAJA TENHO NOROJÄRVI ON KUOLLUT</b></span></span></p><p class="article-body mb-24 px-16" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; line-height: var(--1d); margin: 0px 0px 24px; padding-left: 16px; padding-right: 16px; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><i>Vilppulan entinen kunnanvaltuuston puheenjohtaja Tenho Norojärvi oli metsien mies ja taitava tarinan iskijä. Hän kuoli 26. kesäkuuta.</i></span></p><p class="article-body mb-24 px-16" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; line-height: var(--1d); margin: 0px 0px 24px; padding-left: 16px; padding-right: 16px; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;">"Täällä kuljen mailla ja samoan soilla, / usein metsihin eksyn yöksi, / teen kontteja, virsuja, vispilöitä / ja runoa puhdetyöksi." Runoilija </span><a class="article-personlink" href="https://www.kmvlehti.fi/haku/?query=Einari%20Vuorelan" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; line-height: var(--25); text-decoration: inherit;"><span style="color: black;"><b>Einari Vuorelan</b></span></a><span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;"> esikoiskokoelman ensimmäinen runo, ”Metsässä”, on aina tuonut mieleeni pappani, </span><b>Tenho Norojärven</b><span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;">.</span></span></p><div class="sadblob-placeholder sadblob-loading mx-auto w-full overflow-hidden text-center article-ad-placeholder" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; margin-left: auto; margin-right: auto; overflow: hidden; text-align: center; width: 640px;"></div><p class="article-body mb-24 px-16" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; line-height: var(--1d); margin: 0px 0px 24px; padding-left: 16px; padding-right: 16px; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;">Pappa syntyi 31.7.1934 huopioniemeläisille </span><b>Emil</b> <span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;">ja</span> <b>Laina Maria Norojärvelle</b>.<span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;"> Hän oli lopulta seitsemästä lapsesta viides. Koulunsa hän kävi Väärinmajan koulussa, jossa vuoden kohokohta oli Suvivirsi, sillä se merkitsi kesälomaa ja pääsyä oravametsälle.</span></span></p><div class="sadblob-placeholder sadblob-loading mx-auto w-full overflow-hidden text-center article-ad-placeholder" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; margin-left: auto; margin-right: auto; overflow: hidden; text-align: center; width: 640px;"></div><p class="article-body mb-24 px-16" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; line-height: var(--1d); margin: 0px 0px 24px; padding-left: 16px; padding-right: 16px; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;">Niin kuin Vuorelan runon puhuja, oli myös pappa henkeen ja vereen metsien mies. Lapsuuden metsästysinnostus jatkui koko elämän, ja varsinkin hirvikauden alkaminen oli aina hänen syksynsä kohokohta. Vaikka pappa kaatoi reilusti toista sataa hirveä, muistan hänen joskus tunnustaneen, että ”ampuminen on toissijaista, tärkeintä on kun pääsee koiran kanssa metsään”. Pappa oli myös innokas hiihtäjä setänsä, työläisolympialaisten kultamitalisivakoija </span><b>Heikki Norojärven</b> <span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;">suksenuraa seuraten, ja hän voittikin useita kunta- ja piiritason mestaruuksia. Harrastukset yhdistyivät hirvenhiihdon muodossa, jossa lajissa pappa ylti SM-hopeallekin.</span></span></p><div class="sadblob-placeholder sadblob-loading mx-auto w-full overflow-hidden text-center article-ad-placeholder" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; margin-left: auto; margin-right: auto; overflow: hidden; text-align: center; width: 640px;"></div><p class="article-body mb-24 px-16" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; line-height: var(--1d); margin: 0px 0px 24px; padding-left: 16px; padding-right: 16px; text-align: justify;"><span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;"><span style="font-family: georgia;">Yhteisiä papalle ja runon puhujalle ovat myös puhdetyöt: Kontteja ja virsuja tiedän hänen tehneen, ja vaikka runoista en olekaan varma, oli pappa taitava tarinan iskijä. Hänellä oli aina takataskussa jokin kasku, ja jokaisesta lapsenlapsesta oli oma vakiojuttunsa, joka kerrottiin kun uusia kuulijoita oli läsnä. Lopulta kuitenkin veistely oli hänen lajinsa, minkä seuraamuksena syntyi suuri määrä erilaisia veistoksia suomalaisista metsäneläimistä. Saipa hän niitä esille ihan näyttelyssäkin.</span></span></p><p class="article-body mb-24 px-16" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; line-height: var(--1d); margin: 0px 0px 24px; padding-left: 16px; padding-right: 16px; text-align: justify;"><span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;"><span style="font-family: georgia;">Myös työuransa pappa teki metsän parissa. Käytyään Nikkarilan metsäkoulun Pieksämäellä hän päätyi töihin Metsähallitukselle liki viideksikymmeneksi vuodeksi. Metsätyönjohtajana toiminut pappa jatkoi tässäkin suvun perintöä – hän oli ainakin kuudetta sukupolvea, joka on palvellut enemmän tai vähemmän vastaavissa tehtävissä.</span></span></p><div class="sadblob-placeholder sadblob-loading mx-auto w-full overflow-hidden text-center article-ad-placeholder" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; margin-left: auto; margin-right: auto; overflow: hidden; text-align: center; width: 640px;"></div><p class="article-body mb-24 px-16" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; line-height: var(--1d); margin: 0px 0px 24px; padding-left: 16px; padding-right: 16px; text-align: justify;"><span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;"><span style="font-family: georgia;">Elämänsä aikana pappa toimi useissa luottamustehtävissä. Vilppulan kunnanvaltuustossa hän edusti sosiaalidemokraatteja vuosina 1975–92. Sinä aikana hän kuului kunnanhallitukseen (1975–80) ja toimi sekä valtuuston puheenjohtajana (1981–88) että ensimmäisenä varapuheenjohtajana (1989–92). Lopulta hän jättäytyi tehtävistään pois antaakseen tilaa nuoremmilleen.</span></span></p><div class="sadblob-placeholder sadblob-loading mx-auto w-full overflow-hidden text-center article-ad-placeholder" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; margin-left: auto; margin-right: auto; overflow: hidden; text-align: center; width: 640px;"></div><p class="article-body mb-24 px-16" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; line-height: var(--1d); margin: 0px 0px 24px; padding-left: 16px; padding-right: 16px; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;">Pappa meni naimisiin vuonna 1959. Avioliitto </span><b>Airi</b><span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;">-mummuni (o. s. Salminen) kanssa kesti yli kuusikymmentä vuotta, ennen kuin pappa jäi leskeksi keväällä 2020. Heillä oli kaksi lasta, jotka syntyivät vuosina 1959 ja 1963. Näiden lisäksi pappaa jäävät kaipaamaan neljä lastenlasta ja viisi lastenlasten lasta.</span></span></p><div class="sadblob-placeholder sadblob-loading mx-auto w-full overflow-hidden text-center article-ad-placeholder" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; margin-left: auto; margin-right: auto; overflow: hidden; text-align: center; width: 640px;"></div><p class="article-body mb-24 px-16" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; line-height: var(--1d); margin: 0px 0px 24px; padding-left: 16px; padding-right: 16px; text-align: justify;"><span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;"><span style="font-family: georgia;">Rakkain paikka papalle oli Kinturi, hänen pienen järven keskellä pienessä saaressa sijainnut mökkinsä. Pappa itse tosin käytti mieluummin sanaa erämaakämppä. Sinne ei kaivattu moderneja mukavuuksia. Mahdollisimman luonnonmukainen puusto ympärillä ja korkeintaan takkatulesta lähtevä lämpö riittivät, kun hän tarkkaili jokakesäisiä vieraita, joutsenia ja kuikkaa, jopa silloin tällöin uimareissulle ryhtynyttä hirveä tai karhua.</span></span></p><p class="article-body mb-24 px-16" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; line-height: var(--1d); margin: 0px 0px 24px; padding-left: 16px; padding-right: 16px; text-align: justify;"><span style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box;"><span style="font-family: georgia;">Tuosta saaresta pappa oli palaamassa viimeistä kertaa, kun hän veneen maihin vedettyään tyypertyi rakkaan mökkijärvensä rantaan. Siihen pappa kuoli juhannuksen jälkeisenä maanantaina, 26.6.2023. Hän olisi täyttänyt heinäkuun lopussa 89 vuotta.</span></span></p><p class="article-body mb-24 px-16" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; line-height: var(--1d); margin: 0px 0px 24px; padding-left: 16px; padding-right: 16px; text-align: justify;"><span class="article-strong" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; letter-spacing: var(--ey); line-height: var(--ex);"><span style="font-family: georgia;"><b>Mikael Luova, FM</b></span></span></p><p class="article-body mb-24 px-16" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); background-color: white; border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; line-height: var(--1d); margin: 0px 0px 24px; padding-left: 16px; padding-right: 16px; text-align: justify;"><span class="article-strong" style="--je: 0 0 #0000; --jf: 0 0 #0000; --jg: 0 0 #0000; --pv: var(--po,/*!*/ /*!*/); --pw: 0px; --px: #fff; --py: rgba(59,130,246,.5); border-color: var(--6c); border-image: initial; border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; letter-spacing: var(--ey); line-height: var(--ex);"><span style="font-family: georgia;"><b>Hamina</b></span></span></p>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-92158376734978511392023-07-19T01:10:00.007-07:002023-07-19T01:10:56.169-07:00Pappa: kirjalliset muistosanat<p style="text-align: justify;"><b><span style="font-family: georgia;">I</span></b></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Siitä on kesää vaille kaksikymmentä vuotta, kun luin ensimmäistä kertaa Juha Seppälän <i>Super Marketin </i>(1991). Kirjastosta lainaamani lyhytproosakokoelma teki suuren vaikutuksen nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan tietysti anarkistisuudellaan, räävittömyydellään, törkeydellään, tylyydellään ja iskevyydellään. Silti se teksti, joka jätti pysyvimmän jäljen, on kaikkea muuta. Teoksen päättää "Kuolema"-niminen osasto, johon sisältyy vain yksi, samanniminen ja noin satasanainen teksti.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">"Kuolema" kuvaa toteavaan sävyyn muta yhtä aikaa herkänkauniisti vanhan miehen, tekstin minän isoisän, kuoleman. Tämä kohtaa loppunsa aurinkoisena maaliskuun iltapäivänä pihamaallaan, klapinnoutomatkalla karvalakki päässään. Varpuset lentelevät, lapsi itkee jossain, postiauto ajaa reittiään. Seppälän piirtämä kuva on seesteinen, lohdullinen. Se on jyrkässä kontrastissa kaikkeen aiempaan, mitä lukija on saanut eteensä <i>Super Marketissa</i>.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Seppälä palaa samaan aiheeseen toisaallakin, mutta omasta kirjahyllystäni en löytänyt sitä tekstiä. Koska aihe on toistunut kirjoittajan tuotannossa, muistikuvieni mukaan vieläpä hyvin yhtenevällä tavalla, se on tuntunut minusta erityisen painokkaalta, kenties omakohtaiselta. </span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Minulle se ainakin on tuntunut omakohtaiselta. <i>Super Marketin</i> päätöstekstiä lukiessani olen aina kuvitellut tapahtumien ympäristöksi oman mummulani Koillis-Pirkanmaalla, ymmärtääkseni ei kovinkaan kaukana Seppälän suvun juurilta. Kuva ei sinänsä ole todenmukainen: ei minun pappani olisi hakenut polttopuita ulkoa vaan kellarista, ei postia niillä seuduin jakanut auto ainakaan silloin kaksikymmentä vuotta sitten... Mutta tällaiset ovat sivuseikkoja. Saattoihan pappa kulkea erämaakämpällään, pienen järven pienessä saaressa, jossa halot todella haettiin ulkokautta saunamökin takaa.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Tällaisilla asioilla ei kuitenkaan ole väliä. Oleellista Seppälän kuvauksessa on itse kuolema. Vanha mies kaatuu omilla tiluksillaan, työn ääressä, saappaat jalassa (tästä teksti ei tosin mainitse, mutta mieleni on aina kääntänyt päässä olevan karvalakin saappaiksi jaloissa) ja luonnon ympäröimänä. "Ei kuolema niin merkillinen asia ole."</span></p><p style="text-align: justify;"><b><span style="font-family: georgia;">II</span></b></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Pappa kuoli kolmisen viikkoa sitten, juhannusta seuraavana maanantaina. Leskeksi muutama vuosi sitten jäänyt ja viime syksynä koiransakin menettänyt vanha mies oli palaamassa rakkaasta saarestaan, joka oli ollut hänen henkireikänsä kuudenkymmenen vuoden ajan, ja tuupertunut rantamutaan. Saappaat jalassa. Karvahattua ei varmasti päässä ollut mutta vihreä metsästäjän lierihattunsa kenties. Varpusista en tiedä. Mutta nämä ovatkin sivuseikkoja. Oleellista on, että viimeisenä tekonaan hän on saanut vetää soutuveneen maihin hiljaiseen järvenrantaan niin kuin tuhannet kerrat aiemminkin, siihen rantaruovikon ja hyttysparven ja koivunkahinan keskellä. "Siihen kuolema jostain ilmestyi, otti isoisää kädestä kiinni ja vei mennessään."</span></p><p style="text-align: justify;"><b><span style="font-family: georgia;">III</span></b></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Jo ennen <i>Super Marketia</i> oli toinen teksti leimautunut ikiajoiksi mielessäni pappaan.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Pappa oli – näin jälkikäteen ajateltuna ihanan myötäelävällä tavalla – ottanut tavakseen hakea minut sadan kilometrin päästä opiskelukaupungistani kotipuoleen viikonlopuksi. Eräänä perjantaina ojensin hänelle vastikään nettidivarista ostamani kirjan. Yleensä en tämmöistä olisi tehnyt, ei pappa ollut kirjamiehiä. Päätalot oli kyllä luettuna ja jonkin verran paikallishistoriaa ja metsästyskirjallisuutta kotihyllyssä, mutta emme me koskaan siitä puhuneet.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Kuitenkin sillä kertaa tunsin tarvetta jakaa lukukokemustani. Einari Vuorelan <i>Runot</i>-valikoiman (ja alun perin hänen esikoiskokoelmansa, vuoden 1919 <i>Huilunsoittajan</i>) aloitusruno oli synnyttänyt välittömästi mielleyhtymän pappaani. Pappa oli koko ikänsä, melkein yhdeksänkymmentä vuotta, metsien mies. Takana oli pitkä ura Metsähallituksella, hän oli aktiivinen hirvestäjä joka myönsi että ampumista tärkeämpää oli saada olla koiran kanssa metsässä, ollut metsätöissä ja uitoillakin jo lapsena. Ja sitten oli se kämppä, koruton ja jonkun mielestäni ehkä karukin, mahdollisimman luonnonmukaisena pidetty lämpäre juuri ja juuri pinnan ylle nousevaa maata ja saunamökki, myöhemmin tupakin, sen keskellä. Siellä täällä löydettyjä luonnonerikoisuuksia ja majavankalloja ja puhdetöinä tehtyjä puuveistoksia.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Pappa luki Vuorelan "Metsässä"-runon, ei ääneen mutta kaikessa rauhassa ja keskittyen. <i>"Täällä kuljen mailla ja samoan soilla, / usein metsihin eksyn yöksi, / teen kontteja, virsuja, vispilöitä / ja runoa puhdetyöksi."</i> En tiedä, veistelikö pappani ikinä ainuttakaan runoa, mutta kun tarinaniskentä alkoi, se oli ainakin hyvin lähellä runoutta. Kun pappa oli lukenut Vuorelan tekstin, hän ojensi kirjan takaisin minulle, hiljaisena ja pohtivan oloisena. Koin, että olin tunnistanut yhteyden oikein. Silloin mietin ohimennen mielessäni, että tässä on runo luettavaksi papan hautajaisissa, sitten joskus.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Pappa haudataan ylihuomenna. En aio lukea Vuorelaa tilaisuudessa. Me olemme jo lukeneet sen yhdessä.</span></p>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-50845657737575775432023-07-01T04:09:00.000-07:002024-03-18T01:42:58.990-07:00Luettua: kesäkuu 2023<p><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"><i>Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia </i>2/1973</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">. </span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Mänttä 1973: Mäntän kirjapaino. Suom. Pirkko Hynninen.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Vuodesta 1956 asti ilmestynyttä <i>Alfred Hitchcock's Mystery Magazine </i>-lukemistolehteä yritettiin tuoda Suomeen muutamaankin kertaa. Pitkäaikaisin kokeilu taisi olla vuosina 1973–74 ilmestynyt <i>Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia</i>, jota ilmestyi 11 numeron verran. Kustantaja oli Mäntän kirjapaino ja päätoimittaja Pirkko Hynninen. Yleensä <i>AHJK:n </i>numerot noudattelivat jotain aiemmin ilmestynyttä emolehden numeroa korkeintaan pienin muutoksin. Esimerkiksi englanninkielisen lehden avauksena toiminut pitkänovelli (novelette) siirtyi suomennoksen päätökseksi.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Lehden toinen numero on kummallisen takapainoinen. Alkupuoli on yhtä mitättömyyttä toisensa jälkeen, mutta lopussa alkaa olla kehitellympiäkin ideoita ja taitavampia kirjoittajia. Varsinkin näin viidenkymmenen vuoden jälkeen lukijan olisi helppo hylätä lehti kokonaan luettuaan muutaman ensimmäisen kertomuksen. Ne ovat kaavamaisia loppukäänteeseen perustuvia, usein humoristisia harjoitteita. En ole amerikkalaisen rikoskirjallisuuden tuntija ollenkaan, mutten usko, että monestakaan on kuultu <i>AHMM:n </i>jälkeen.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Loppupuolella meno sen sijaan, kuten sanottua, ryhdistäytyy. Merkkiteoksia ei kannata odottaa, mutta pieniä pilkahduksia kuitenkin. Dan J. Marlowen tiivis kertomus, jossa pikkurikollinen tappelee tiensä rikollispomon pihalta tämän yläkerransviittiin on näppärä, ja Jack Leavittin rakenteeltaan mielenkiintoinen ja rikoksentekijän näkökulmasta kerrottu murhajuttu kompastuu vasta lopun typerään twistiin.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Paras on jätetty viimeiseksi. George C. Chesbron <i>Mongo the Magnificent </i>-romaaneja ei ole suomennettu ainoatakaan mutta lyhyempiä kertomuksia sentään pari. Niistä varhaisempi eli Korkealla oleva nuora, toinen <i>Mongo</i>-juttu ylipäätään, on tässä lehdessä. Entinen "sirkuskääpiö" (sic), nykyinen kriminologian tohtori ja yksityisetsivä Mongo on loistava hahmo, ja kertomuksen sirkusmiljöö muutenkin kiehtova. Valitettavasti tarinan jännite herpaantuu loppua kohden, mutta kaiken kaikkiaan se on ehdottomasti lehden parhaiten kirjoitettu ja omaperäisin kertomus.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><p style="text-align: left;"><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Jouni Avelin: <b>Varokaa lentävää päätä! </b><i>Kulttuurivihkojen kolumneja 2009</i></span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia;"><i><span style="font-size: x-small;">–</span></i></span><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"><i>2018</i></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">. </span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Helsinki 2018: Kulttuurivihkot.</span></span></p><p style="background-color: white;"></p><div><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Varokaa lentävää päätä!</i> kokoaa <i>Kulttuurivihkojen </i>pitkäaikaisen kolumnistin, Jouni Avelinin tekstejä vuosilta 2009–2018. Yhteensä niitä kertyy viitisenkymmentä. Aiheet liikkuvat yleisesti ottaen kulttuurikysymyksissä, usein elokuvan ja kirjallisuuden ympärillä. Usein lähtökohta on jokin ajankohtainen uutinen, artikkeli, julkinen möläytys, josta Avelin sitten kuroo kasaan suurempaa pohdiskelua. Erityisesti Matti Apunen tuntuu olleen antoisen aiheiden lähde.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Avelinin tyyli on sarkastinen ja hänen huumorinsa kuivaa, eikä hän kunnon kolumnistin tavoin pidä pohdiskeluaan persoonattoman yleisellä tasolla. Lisäksi Avelin on taitava sanankäyttäjä, joka parhaimmillaan rakentelee pitkiä ja monipolvisia semanttisia ketjuja. Parista tekstistä voi uumoilla, että kirjoittajalla on tullut niitä tehdessään kiire tai aie ei muuten vain ole lähtenyt aivan korkeimpaan lentoonsa, mutta sellaiset ovat harvassa.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Hän edustaa perinteisen laatukirjoittajien koulukuntaa, jossa ajattelu ja sanomisen tapa ovat hiottua ja arvoja itsessään. Tiiviitten kolumnien lisäksi kokoelmassa on pari hieman pidempääkin esseemäistä tekstiä, joista etenkin Henry David Thoreauta käsittelevä on nautittavaa luettavaa</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">.</span></div><div><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div><p style="text-align: left;"><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Kari Glödstaf: <b>Harold Lloydin elämä ja elokuvat. </b></span></span><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Turku 2022: Kustantamo Helmivyö.</span></span></p><p style="background-color: white;"></p><div><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Otinpa viimein hommakseni lukea alusta loppuun viime vuonna ilmestyneen, Kari Glödstafin kirjoittaman <i>Harold Lloydin elämä ja elokuvat </i>-teoksen. Tähän mennessä olin sitä selaillut taajaan ja lueskellut, mitä kulloinkin katsomastani elokuvasta oli sanottu. Kirja kieltämättä kannustaakin sellaiseen lukutapaan. Se jakautuu kahteen osaan: ensin on tiivis, noin 40-sivuinen Harold Lloydin uran läpikäynti, jota seuraa ihailtavan tarkka, kommentoitu filmografia. Kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Harold Lloyd oli elokuvan mykkäkauden "kolmas suuri koomikko", joka muistetaan yleensä mainita Chaplinin ja Keatonin jälkeen. Jos ajatellaan ihan puhtaasti heidän koomikkouttaan, Lloyd saattoi jopa olla paras. Kuitenkin hänen tuotantonsa on valitettavan unohtunutta, vaikka olen kyllä törmännyt moneenkin eläkeikäiseen ukkoon, jotka ovat kysyneet nimenomaan Lloydista, kun olen maininnut tykästyksestäni mykkäelokuvaan. Glödstafin kirjan antoisin puoli onkin tämän unohduksen pölykerroksen tuulettamisessa.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Lloydin filmografia on pikkutarkkaa työtä ja kattavuudessaan jo kunnioitusta herättävä teko. Sitä täydentävät kommentit, juonireferaatit ja arviot ovat toinen mokoma. Glödstaf selostaa ja kuvaa monta minullekin aiemmin tuntematonta Lloydin lyhytelokuvaa (YouTube on ollut ahkerassa käytössäni viime aikoina) ja pitkien elokuvien laajat kritiikit ovat tehneet sen mitä tällainen kirjallisuus parhaimmillaan saa aikaan: herättäneet innon katsoa käsitellyt elokuvat uudestaan. Tekstit eivät kuitenkaan ole "vain" arvosteluja, vaan niissä kulkee koko ajan punaisena lankana Lloydin uran kehitys ja siihen liittyvät sivupolut. Tätä ei silmäilevä ja valikoiva lukija saa kokea.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Ainoa huomautus: <i>Voi mikä keskiviikko </i>(1947) on todellisuudessa huikea postmoderni delirium-unen kuvaus. Tämän Glödstaf unohtaa teoksessaan mainita</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">.</span></div><div><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div><p style="text-align: left;"><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Magdalena Hai: <b>Kuolleiden kirja</b>.<b> </b><i>Paluu Uhriniituntakaiseen</i></span></span><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">. </span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Hämeenlinna 2020: Karisto. 199 s.</span></span></p><p style="background-color: white;"></p><div><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kuopuksen kanssa iltasatukirjana luettu Magdalena Hain <i>Kuolleiden kirja</i> jatkaa <i>Haisevan käden </i>jalanjäljissä (kädenjäljissä?). Jälleen ollaan Suomen syrjäkylillä, Uhriniituntakaisen kylässä, ja tarjolla on toistakymmentä kauhukertomusta. Mukana on niin klassista kauhukuvastoa aaveineen, urbaanilegendoineen ja kevyine roiske-efekteineen. Samoin Hain taitavaa genren ja nuortenkirjallisuuden teemojen yhdistelyä.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Erona edeltäjäänsä <i>Kuolleiden kirjassa </i>on enemmän huumoria. Olihan sitä <i>Haisevassa kädessäkin</i>, mutta nyt lähes joka kertomus lähestyy EC-sarjakuvien tyyliä, mikä ei tietysti ole itsessään huono asia, varsinkaan kirjan kohdeyleisölle, mutta itseäni se hieman harmitti lukiessa. Poissa nimittäin ovat sellaiset puhtaat tunnelmatarinat, jotka ovat mielestäni <i>Haisevan käden </i>parhaimmistoa. Nyt tuntuu liian usein kuin lukisi R. L. Stineä, joka on oppinut kirjoittamaan. <i>Kuolleiden kirjan </i>huiput minulle ovat – ei mitenkään yllättäen – ehkä eniten perinteistä kummitustarinaa muistuttavat "Pitkät jalat" ja "Viimeinen bussi", joissa humoristisuus ei vie tehoja vahvalta tunnelmalta, sekä "Äitini vihasi voikukkia", joka lähentelee kauhun sijasta uuskummaa</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">.</span></div><div><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div><p style="text-align: left;"><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Record Collector Presents Jethro Tull. </span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">London 2023: Diamond Publishing.</span></span></p><p style="background-color: white;"></p><div><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Record Collector -lehden "bookazine"-sarjan tuorein numero keskittyy Jethro Tulliin. Vaikkei Johnny Sharpin toimittama lehti tarjoakaan mitään erityisen uutta, se on miellyttävä katsaus ja muistinvirkistys tällaiselle paatuneellekin fanille.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kahden uuden – ja melko yhdentekevän – Ian Andersonin haastattelun väliin on ahdettu monenlaista. Kokonaisuuden rungon muodostaa sarja miniesseitä kustakin yhtyeen 23 studioalbumista. Parhaimmillaan ne todellakin ovat pohtivia ja uusia näkökulmia avaavia esseitä, kehnoimmillaan kappale kappaleelta läpijuoksevia arvosteluja. Näiden oheen on sitten ripoteltu juttuja bändin muusta tuotannosta, keräilijöistä, julkkisfaneista ja niin edelleen. Sävy on luonnollisesti myötäsukainen, vaikka välillä jokin kriittisempikin sana annetaan (<i>Catfish Rising </i>saa kohtuuttomat haukut). Itseäni eniten miellytti Martin Webbin katsaus Tull-harvinaisuuksiin, joka on reilusti päivitetty versio takavuosina Record Collectorissa ilmestyneestä artikkelista</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">.</span></div><div><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div><p style="text-align: left;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;">Yashar Kemal: </span><b style="font-size: small;">Tuhannen härän vuori</b><span style="font-size: x-small;"> (</span></span><span style="background-color: white; color: #202122;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;">Binboğalar efsanesi, 1971)</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;">. </span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;">Helsinki 1977: Tammi. Suom. Eva Siikarla. Keltainen kirjasto 133.</span></p><p style="background-color: white;"></p><div><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;">Yleensä kun luen kaunokirjallisuutta, luen joko huonoa sellaista tai sitten kanonisoituja klassikoita. Joka tapauksessa lukutapa on silloin analyyttinen. Harvoin enää uppoan kirjallisuuden maailmaan. Siksi päätin nyt tietoisesti lukea Hyvää Kaunokirjallisuutta, ihan vain itsensä takia. Keltainen kirjasto on yleensä laadun varma tae, vaikka omanlaisensa kaanon se on sekin. Turkkilaisen Yashar Kemalin romaani <i>Tuhannen härän vuori </i>on komea, kansanlaulumainen tarina paimentolaisheimosta, joka tasavaltalaistuneessa Turkissa on enää häviämään uhattu anomalia. Suomennos ja sen myötä lukukokemus kärsii siitä, että käännös on tehty englannin kielen kautta; harmillisen usein englanti paistaa läpi.</span></span></div></div></div></div></div></div>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-31820510729277422402023-06-30T23:47:00.000-07:002024-03-13T01:09:07.945-07:00Katsottua: kesäkuu 2023<p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Aki Kaurismäki</span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;">Molemmin puolin kesäloman alun on ollut hyvä hankkiutua tunnelmaan Aki Kaurismäen seurassa. Kaurismäen elokuvista on sanottu niin paljon hyvää ja viisasta, ettei pitäisi edes yrittää. Toteanpa vain, että sekä työläistrilogia (1986–1990) että Suomi-trilogia (1996–2006) ovat parasta suomalaista elokuvaa. Etenkin <i>Ariel </i>ja <i>Mies vailla menneisyyttä </i>ovat olleet pitkään sydäntäni lähellä, ensimmäinen äärimmäisen tiiviin muotonsa vuoksi, jäljempi varsinkin dialoginsa. Kaurismäen yhteiskunnalliset sadut ovat täynnä ymmärrystä muuten varjoon ja syrjään jääviä kohtaan, luusereita, yksinäisiä, työttömiä, kodittomia. Niiden avoin sentimentaalisuus ja vähäeleinen mutta vahva tyylittely ovat Kaurismäelle leimallisia mutta ylipäänsä elokuvassa jotenkin tavattomia, ainakin nykyään. Kaurismäen keinotekoinen ja paljon puhuttu nostalgia näkyy paitsi tarinoiden maailmassa myös elokuvien muodossa. Häpeämättömän positiiviset lopetukset, paitsi ehkä (ja vain ehkä) <i>Tulitikkutehtaan tytössä</i>, vanhat iskelmät ja alidramaattinen replikointi osuvat jonnekin heimovaiston hermoytimeen ja tekevät olon ainakin hetken verran onnelliseksi.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></div><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Woody Allen: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Midnight in Paris</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">To Rome with Love</b></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><p class="MsoNormal" style="line-height: 18.4px;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kourallisen mestariteoksia lisäksi Allen on ohjannut joukon yhdentekevää täyteohjelmistoa. Ja sitten ovat oudon rutiininomaiset onnistumiset, jotka ovat lähes erinomaisia. Niin kuin <i>Midnight in Paris </i>(2011). Se alkaa hienolla kollaašilla Pariisin kaduista ja jatkuu periallenilaisena pseudoälykködialogin ja neuroottisesti höpöttävän päähenkilön esittelynä kunnes saa fantastisia piirteitä. Aloitteleva kirjailija eksyy häidensä alla Pariisissa paitsi väärään paikkaan myös väärään aikaan ja tapaa lähes sadan vuoden takaisia kulttuuripersoonia, niin kuin Hemingway ja Picasso, tai ainakin heidän karikatyyrejään. Elokuva on otteeltaan kepeä, vaikka odottaakin katsojalta joltistakin kultturihistoriallista sivistystä. Ei mitään liikoja mutta sen verran että amerikkalainen kohdeyleisö voi kokea tyytyväisyyttä itsestään. Ytimessä on kuitenkin päätöksiään epäröivän päähenkilön sisäisestä prosessista, joka pakenee odottavaa keskiluokkaista avioliittoa boheemiin menneisyyden maailmaan, jota oikeasti rakastaa. <i>Midnight in Paris </i>ei ole mestariteos mutta se on hirveän sympaattinen, hyväntuulinen ja nokkela, viihdettä mutta hyvällä tavalla.</span></span></p><p class="MsoNormal" style="line-height: 18.4px;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Ilmeinen sisarteos edelliselle on seuraavan vuoden <i>To Rome with Love</i>. Tapahtumapaikkana on nimen Rooma, johon sijoittuu neljä limittäin kerrottua romanttista tarinaa. Kulissit ovat komeat, näyttelijäkatras on nimekäs eikä vain amerikkalainen, dialogi nasevaa, ideat oikeastaan aika mainioita... Valitettavasti elokuva haahuilee turhan paljon. Se ei yllä lähellekään Altmanin tai Scolan vastaavien ensemble-elokuvien tehoa vaan jää irrallisten, sinänsä kyllä ihan kelvollisten kohtausten ja erikoisuuksien sarjaksi. <i>To Rome with Love </i>pyrkii maustamaan keitostaan absurdilla semifantasialla, niin kuin konttorirotan tavallisuudellaan saama supertähtiasema tai Alec Baldwin äreänä parisuhdeomanatuntona. Yksi tarinoista puolestaan on nostettu suoraan Felliniltä. Koko elokuva jää oudon mielenkiinnottomaksi, vaikka ainekset olisi paljon enempään. On siinä silti oma viehätyksensä, samaa leppoisaa ja hyväntuulista juohevuutta kuin klassisessa italialaiselokuvassa.</span></span></p></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Mike Nichols: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Miehuusvuodet</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. John Cassavetes:</span><b style="background-color: white; text-align: justify;"> Minnie & Moskowitz</b></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Mike Nicholsin ohjaama, Jules Feifferin kirjoittama <i>Miehuusvuodet </i>(Carnal Knowledge, 1971) on vahva elokuva heikoista miehistä. Se seuraa kahden miehen tarinaa 1940–60-lukujen Yhdysvalloissa, ja nimenomaan heidän naiskuvioitansa. Romantiikasta ei ole tietoakaan. Kaikki on peliä, harkittuja siirtoja toisensa jälkeen, kyvyttömyyttä asettumaan muiden asemaan omia tarpeita pidemmälle. <i>Miehuusvuodet </i>on kylmä ja alakuloinen elokuva. Se etenee katkelmallisesti, tiukoin rajauksin niin draamassa kuin kuvissaan ja katselee hahmojaan yhtä kaukaa kuin kamera kuvaa heitä läheltä. Nicholsin ohjauksessa on herkkyyttä ja italialaiskuvaaja Giuseppe Rotunnon jäljessä oivalluksia, joiden kanssa heikompilahjainen olisi uponnut suohon heti alussa. Jack Nicholson ja Art Garfunkel ovat hienon eriparinen kaksikko; heidän lisäkseen myös Candice Bergen ja Ann-Marget tekevät hienot roolit.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Samanlaista komeaa näyttelijätyötä täynnä on John Cassavetesin <i>Minnie & Moskowitz</i> (1971). Gena Rowlands ja Seymour Cassel esittävät kahta elämässään pientareen puolelle eksynyttä kulkijaa. Hienoiten pääsevät kuitenkin irrottelemaan pikkuosissa Timothy Carey ja Val Avery, joissa on maanista voimaa. Cassavetes ohjaa elokuvaansa läheltä näyttelijöitä, mutta antaa näiden roolihahmoille tilaa olla aitoja. Pienellä rahalla tehty <i>Minnie & Moskowitz </i>ei prameile ulkoasullaan tai teknisillä tempuilla, mutta ymmärrys ihmisestä ja rosoisen realistinen kuvaus riittävät pitkälle. On ihme, että ihmiset kykenevät ylipäänsä kohtamaan toisensa tai ymmärtämään tunteitaan.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Chris Nahon: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Kiss of the Dragon</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Marco Mak: <b>Xanda</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Kiss of the Dragon </i>(2001) on nimeään myöten geneerinen vuosituhannen vaihteen toimintaelokuva. Se ei silti ole täysin vailla viehätystä. Osasyy siihen saattaa olla, että elokuva on keitetty kasaan hyvin moninaisista aineksista. Elokuva perustuu pääosaa esittävän kiinalaisen Jet Lin tarinaan, jonka perusteella ranskalainen tuottaja Luc Besson yhdessä amerikkalaisen Robert Mark Kamenin kanssa on työstänyt käsikirjoituksen. Ohjaaja puolestaan on ensikertalainen Chris Nahon, ranskalainen hänkin. Tarina on pelkkä mutkikas tekosyy ryminälle, klassinen väärä mies -variaatio. Toiminta puolestaan pyrkii realismiin – ainakin verrattain – joten vaijeriakrobatiaa ei juuri nähdä. Pari ihan mainiota taistelua Jet Lille kuitenkin suodaan (potkulaudan käytöstä kiitoksia), ja ideaa akupisteitä hyödyntävästä kamppailulajiekspertistä käytetään näppärästi. Muina tarinan pelinappuloina ovat Bridget Fonda yllätävänkin herkkävireisesti esittämä prostituoitu ja Tchéky Karyon, joka lähinnä huutaa koko ajan. Amerikkalainen rahoitus näkyy valitettavasti siinä, että niin kiinalaiset kuin ranskalaisetkin puhuvat kaikki englantia. Ainakin aksentit ovat aidot.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Xanda </i>(2004) sen sijaan on ihan ehtaa Hongkong-mättöä, vaikka Rockyjen vaikutus onkin ilmiselvä. Marco Makin ohjaama elokuva on perinteikäs altavastaajasta mestariksi -urheiluelokuva, lajina xanda eli sanda eli kiinalainen potkunyrkkeily. Köyhä maalaisserkku, kung fu -mestari, saapuu suurkaupunkiin ja päätyy hippasille sandamestarin kanssa. Siinä sivussa läheiset saavat pahasti päihinsä, ja sankarin kunnia vaatii otteluita. Kung fun kauneus melkein saa vaihtua tosimiesten tehokkuuteen. Siinä sivussa saadaan treenimontaašeja ja romanttisia takaumia ja romanttisia montaašeja kuin katsottaisiin <i>Team Americaa</i>. Otteluissa on tyylittelyä, joka on velkaa länsimaisille nyrkkeilyelokuville, mutta hongkongilaisten kamppailusisarustensa kikkailu siitä puuttuu lähes kokonaan. Tarina on ennalta tuttu ja naiivikin, mutta toteutuksessa on paljon tyylikästä. Olen taatusti vähemmistössä, mutta minä aloin hyvin nopeasti välittää päähenkilöstä ja toivoa hänen voittoaan.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Elmo Nüganen: <b>Nimet marmoritaulussa</b></span><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Tanit Jitnukul: <b>Kunpan</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Nimet marmoritaulussa </i>(Nimed marmortahvlil, 2002) on monella tapaa mielenkiintoinen elokuva. Ensinnäkin se on virolainen, eikä meillä Suomessa vieläkään tunneta sikäläistä elokuvaa lainkaan. Toiseksi se on virolais–suomalainen yhteistuotanto ja sellaisenaan rinnastuu vuosituhannen vaihteen kotimaisiin sotaelokuviin. Kolmanneksi se perustuu Albert Kivikasin romaaniin, jolla on ymmärtääkseni keskeinen asema virolaisessa patriotismissa. Ja patriotismissa sitten löytyykin. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Virokin itsenäistyi mutta sai heti Neuvostoliiton kimppuunsa. Joukko nuoria miehiä osallistuu vapaaehtoisina puolustamaan nuorta maataan. Elokuva valmistui kymmenisen vuotta uuden itsenäistymisen jälkeen, ja on helppo ymmärtää sosiaalinen tilaus tällaiselle kertomukselle. Yhtä lailla nykyinen maailmantilanne luo tarinalle omanlaisensa hehkun. Valitettavasti se tarina ei ole kummoinen, ja muutenkin elokuva jää latteaksi ja hengettömäksi – ainakin ellei kykene sijoittamaan omia kansallistunteitaan tapahtumien pyörteeseen. Ehdottomasti paras puoli elokuvassa on sen historiallinen miljöö etenkin alkupuolella. Näyttelijöistä ei kannata mainita kuin Priit Võigemast jonka busterkeatonmaisia kasvoja katselee mielikseen.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Kunpan </i>(2002) perustuu thaimaalaiseen kansantarinaan suuresta sotasankarista. Elokuvan kerronta muistuttaakin eeppistä runoa, jossa tapahtumat kerrotaan viitteellisesti, lyhyin väläyksin. On tietysti makuasia, sopiiko tapa elokuvaan. <i>Kunpan </i>on katsojasta riippuen joko kömpelö ja muodoton tai sitten eksoottinen. Vailla elokuvallisia avuja se ei missään nimessä ole, sillä etenkin kuvaus on kaunista ja tunnelmallista. Tarina itsessään on kuvaus miehestä, joka alkaa uikuttaa aina, kun hänen "kunniaansa" loukataan. Onneksi mukana on yliluonnollisiakin elementtejä, niin kuin manuaaliabortoitu tappajasikiö. <i>Kunpania </i>on paras katsoa ajattelematta sen suuremmin ja nauttien sen kuvavirrasta.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Emanuele Crialese: <b>Terraferma</b></span><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Aki Kaurismäki: <b>Le Havre</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">12 vuotta ilmestymisensä jälkeen Emanuele Crialesen <i>Terraferma </i>(2011) on edelleen ajankohtainen. Se kertoo 19-vuotiaasta saarelaispojasta, joka ei halua muuttaa mantereelle äitinsä mukana vaan jatkaa kalastamista merelle kadonneen isänsä aluksella. Eräänä päivänä kalastajat kohtaavat merellä pakolaisjoukon ja pelastavat mereen pudonneet kyytiinsä. Mukana on viimeisillään raskaana oleva nainen. Virkavalta ei semmoisesta pidä vaan tekee pakolaisten auttajien elämästä vaikeaa. Elokuva rinnastaa pakolaiset turisteihin parilla tehokkaalla kuvalla; ovat toivotut tulijat, joilla on mukanaan rahaa, ja ovat ne muut. <i>Terraferma </i>ei yritäkään olla alleviivailematta sanomaansa mutta ei myöskään ole naiivi, imelä, romantisoiva. Sen on tarkoitus herätellä (länsimaista) katsojaa siihen, mikä on todellisuutta Välimerellä. Sellaisenaan se ei ole vanhentunut lainkaan. Kauniit kuvat kirkkaasta merestä ja sinisestä taivaasta ovat rajussa ristiriidassa inhimillisen toivottomuuden ja välinpitämättömyyden kanssa.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Vuonna 2011 myös Aki Kaurismäki tapaili samoja teemoja mutta eri sävellajissa ranskankielisellä <i>Le Havrellaan</i>. Kaupungin satamasta löytyy viikkoja siellä seissyt kontti täynnä pakolaisia. Heistä eräs nuori poika karkaa poliiseilta ja päätyy ystävystymään paikallisen kengänkiillottajan kanssa. Tämä ottaa auttaakseen poikaa, vaikka rikospoliisi onkin kytiksellä. <i>Le Havre </i>on ihan yhtä humaani ja pienen ihmisen puolella kuin mikä tahansa Kaurismäen elokuva. Toisaalta siinä on jo Suomi-trilogiasta tuttua satumaisuutta, joka oikeissa käsissä ei ole mautonta vaan pikemminkin vapauttavaa; hyvä että edes elokuvissa jne. <i>Le Havren </i>käsikirjoitus on tuntunut minusta aina jotenkin löysemmältä kuin Kaurismäelle tavallista on, mutta tällä katselukerralla tuntui siltä, että vaikutelma johtuu vain vieraasta kielestä. <i>Le Havre </i>on hyvin harkittu elokuva, niin ulkonäöltään, tyyliltään kuin sanottavaltaankin. Niin kuin se yksityiskohta, että tilanteen pelastaa trollipeikon näköinen vanha rokkari.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Roland Joffé: <b>Captivity</b>. Michael Haneke: <b>Funny Games</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Roland Joffé aloitti uransa parilla komealla mestariteoksella ja sukelsi sitten syvälle suohon. Yksi upottavimmista silmäkkeistä oli kauhuelokuva <i>Captivity </i>(2007). Silloinkin suurin syy oli tuottajissa, jotka halusivat muuttaa kidnappausjännärimuodikkaaksi kidutuspornoksi. Suomalainen julkaisu sisältää alkuperäisen, vähemmän kidutusta sisältävän version, joka tuntuu nettikommenttien perusteella olevan se parempi. Ei se näinkään ole kummoinen. Kaapattua mallia pidetään vankina kopissa, ja samaan aikaan poliisi yrittää löytää hänet. Pian selviää ettei hän ole ainoa. Tällaisenaankin kyse on halvasta <i>Saw</i>- ja <i>Hostel</i>-kopiosta; Selviytyjät Kellarista, siis. Tapahtumia yritetään perustella pintapuolisella julkkiskritiikillä, mutta kaiken kaikkiaan elokuvaa jää pelkäksi pinnaksi. Joka ei sekään nouse paljon hyvin tehdyn harrastelijamaisuuden yläpuolelle. Joffé tekee kyllä ihan kohtuullista työtä, mutta käsikirjoitus on ontto, ja kaikki vieläpä nähdään ällöttävän värifiltteröinnin läpi.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Michael Haneke filmasi <i>Funny Gamesinsä </i>ensin Itävallassa 1997 ja kymmenen vuotta myöhemmin USAssa kuva kuvalta. Silti alkuperäisessä on enemmän potkua. Ylemmän keskiluokan idylli katkeaa (niin kuin Händelin ooppera Naked Cityn noiserockilla alkutekstien aikana), kun kaksi nuorukaista ottavat kolmihenkisen perheen vangikseen ja leikittelevät näillä ihan pelkästä sadismin ilosta. Elokuva voi katsoa protokidutuspornonakin, mutta yhtälailla se on kommentaari meistä, jotka altistamme katsojina itsemme toistuville väkivaltafantasioille. Haneke ei anna unohtaa, että olemme osallisia. Hän käyttää odotuksiamme, toiveitamme ja totunnaisia katsomistapojamme meitä itseämme vastaan. Toisaalta <i>Funny Games </i>leikittelee genreodotuksilla, toisaalta rikkoo ne kaikki. Katsoja tietää, miten "asioiden kuuluu mennä", ja tuntee itsensä petetyksi, kun odotuksiin ei vastatakaan. Takaisinkelauskohtaus tekee joka kerta pahaa; samoin pitkinä otoksina toteutettu suvantovaihe ennen finaalia. Ja sitten on tietysti yhteiskunnallinen kerrostuma: keskiluokka telkeää itsensä huviloihinsa ja saa maistaa ihan omia golfmailojaan.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Sean Penn: <b>Kunniasanalla</b>. Pekka Lehto: <b>Game Over</b></span></p><p></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Sean Pennin <i>Kunniasanalla</i> (The Pledge, 2001) alkaa huiman kauniilla montaašilla, jonka taustalla soi Klaus Badeltin ja Hans Zimmer aivan yhtä kaunis, folksävyinen musiikki. Surullisenkaunis tunnelma ja verkkainen jännite säilyy koko elokuvan ajan. Eläköityvä poliisi saa viimeisenä tehtävänään kertoa pariskunnalle, että näiden pikkutyttö on löydetty pahoinpideltynä ja tapettuna. Hän vannoo selvittää tapauksen. Lupaus jää vaivaamaan eläkepäiviäkin ja kasvaa pakkomielteeksi. Pennin ohjaus on periaatteessa sujuvaa ja perusvarmaa Hollywoodia, mutta hänellä on oma tyylinsä, joka näkyy yksityiskohdissa. Kamera zuumaa tavalla, joka tuo mieleen pikemminkin 1970-luvun kuin uuden vuosituhannen; silloin tällöin päähenkilön sisäinen liikehdintä välittyy katsojalle nopeina välikuvina ja korostettuna äänimaailmana. Ainoa selvä kauneusvirhe on Benicio del Toron kehitysvammainen intiaani, jossa on liikaa sketsihahmoa. Jack Nicholson pääosassa sen sijaan on ihailtavan hillitty, hänelle tyypilliset maaniset maneerit tulevat pintaan vasta lopussa. Harmi että Penn on ollut melko harvakseltaan ohjaajanpenkillä. Toivottavasti hän tekee eastwoodin ja alkaa nyt yli kuusikymppisenä kultakautensa.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Pekka Lehdon true crime -elokuva <i>Game Over </i>(2005) menee suoraan asiaan. Lähtötilanne on tiivistetty ennen kuin alkutekstit ovat ohitse. 2001 tapahtuneeseen, niin sanottuun Heinojen kaksoismurhaan perustuva elokuva dramatisoi tapahtumat, joiden tuloksena nuorisojoukko päätyy tappamaan liikemiehen vaimoineen. Lehdon näkemys on katkelmallisesti etenevä, tunkkaiselta tv-tuotannolta näyttävä pökäle. Tai ehkä ongelma on pikemminkin William Aldridgen käsikirjoituksessa, jota kiinnostaa lähinnä itse murha, eivät esimerkiksi siihen johtaneet syyt. Lehto kyllä käyttää monenlaisia elokuvallisia keinoja, mutta toisaalta henkilöohjaus on vähän niin ja näin. Reino Nordin on (jostain syystä...) luonteva itseään täynnä olevana rikkaan perheen kersana, mutta muut lähinnä larppaavat hahmojaan ihan kivasti. Nyt <i>Game Over </i>jää kuin dokudraaman näyteltyjen osuuksien ohimarssiksi. Jossain siellä on tarina, mutta en oikein jaksa kaivaa sitä esiin kaiken musavideoestetiikan seasta</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">.</span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">David Moreau & Zavier Palud: <b>The Eye</b>. Andrew Douglas: <b>The Amityville Horror</b></span></p><p></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">00-luvulla amerikkalaiset tykkäsivät tehdä uusia versioita itäaasialaisista kauhuelokuvista. Trendin jälkijunaan kuuluu David Moreaun ja Xavier Paludin <i>The Eye </i>(2008). Siinä viulisti, joka on lapsena sokeutunut onnettomuudessa, saa näkönsä sarveiskalvon siirron ansiosta takaisin. Paranemisvaiheen epäselvässä sumeudessa hän alkaa nähdä myös kummituksia. Yksinkertaisista lähtökohdista voi edetä moneen suuntaan. Valitettavasti <i>The Eye </i>valitsee keskinkertaisuuden. En ole nähnyt alkuperäistä hongkongilaista elokuvaa, mutta uskallan silti sanoa, että uusioversio on heikompi. Kauhutehot nojaavat lähinnä halpoihin hyppysäikkyihin, joskin loppupuolella meno hieman ryhdistäytyy (ennen kuin menee taas hölmöksi). Lisäksi elokuvan vahvasti painottama seikka, että päähahmo kuormittuisi näkyvien asioiden tulvasta, on naurettava. Eikö muka viisivuotiaana sokeutunut olisi ikinä nähnyt kaljua ihmistä? Asiaa ei auta Jessica Alban tulkinta, joka ei yritäkään olla todenmukainen (ei hän silti niin huono ole kuin väitetään). Tällaiset ovat tietysti sivuseikkoja eivätkä aasialaisissa elokuvissa edes häiritseviä, mutta amerikkalaisissa, jotka muuten pyrkivät näennäiseen realistisuuteen, ne syövät uskottavuuden kaikelta muultakin.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Uusintafilmatisointi on myös Andrew Douglasin ohjaama <i>The Amityville Horror </i>(2005), joka perustuu 1970-luvun hittielokuvaan, joka perustuu hittikirjaan, joka on perustuvinaan tositapaukseen. Alkuperäinen oli kehno (huolimatta kaikista jatko-osistaan), eikä uusi ole sen kummempi. Vuonna 1974 häiriintynyt nuorimies ampui perheensä kotonaan. Vuotta myöhemmin taloon muutti Lutzin perhe. Tähän asti kaikki on totta. Jatko perustuu isä-Lutzin hyvin myyneeseen tarinaan talon kummituksista. Arkkityyppinen aavetalotarina on tietysti hölmö muttei ollenkaan niin typerä kuin sen maine on; <i>Hohto </i>Lite. Sopivassa mielentilassa (esim. juhannuksen laskuhumalassa) se on ihan pätevä genrensä edustaja ja hauskaa viihdettä.</span></span></div>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-22243286773781740462023-06-01T00:43:00.000-07:002024-03-18T01:46:14.938-07:00Luettua: toukokuu 2023<p style="text-align: left;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Jorge Luis Borges</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;">:</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;"> </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;">Omaelämäkerta</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;">. 1899</span><span style="text-align: left;"><i><span style="font-size: x-small;">–</span></i></span><span style="font-size: x-small;">1970</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;"> (Autobiographical Essay, 1970)</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;">.</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;"> </span><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small; text-align: justify;">[Rajamäki] 2018: Aviador. 125 s. Suom. Pentti Saaritsa.</span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Jorge Luis Borgesin <i>Omaelämäkerran </i>alkuperäinen nimi on suomennosta kuvaavampi. <i>The New Yorkerissa </i>vuonna 1970 ilmestynyt <i>Autobiographical Essay </i>on nimenomaan Borgesin esseemäinen katsaus menneeseen, ei varsinainen elämäkerta saatikka muistelmat. Sellaisena se kuitenkin on monin verroin sujuvampi ja nautittavampi kuin suurin osa kirjoittajan oman elämän kronikoinneista. Borges keskittyy siihen, mikä häntä elämässään puhuttelee, välittämättä liikaa kokonaisuuden tasapainoisuudesta tai yleisön odotuksista. Ihan niin kuin hän on tehnyt lähes kaikessa proosassaan. Niinpä hän antaa paljon aikaa ja tilaa vanhemmilleen ja tovereilleen sekä kirjailijan uransa kömpelöille alkuyritelmille pikemmin kuin onnistumisille. Kaiken hän kirjoittaa kepeän toteavasti, koko ajan huumorin siinä sivussa muistaen.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Harmi että niin nautittava sisältö on pakattu niin rumiin kuoriin. Olen viimeinen haukkumaan kenenkään kansitaidetta, mutta Aviadorin kanteen valitsema ruskehtava rantu ei oikein kyllä houkuttelekaan. Onneksi näin kirjastossa ensin selkämyksen. Sisäsivujenkin taitto tuntuu halvalta, kun iso fontti tuo mieleen selkokirjat. Tämmöinen on kuitenkin turhaa nillitystä. Borgesia ei voi koskaan suomentaa liikaa.</span></span></div><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small;"><span style="background-color: white;">Allen Ginsberg: </span><b style="background-color: white;">Huudon jälkeen</b><span style="background-color: white;">.</span><span style="background-color: white;"> </span><i style="background-color: white;">Runoja 1972</i></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><i><span style="font-size: x-small;">–</span></i></span><i style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small;">1992</i><span style="background-color: white; font-family: georgia; font-size: small;">. Turku 1999: Sammakko. 59 s. Val. & suom. Markku Into</span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">En voi sanoa pitäväni Allen Ginsbergin lyriikasta. Tiedostan kyllä sen merkityksen ja voin ainakin osittain tavoittaa syyn, miksi niin moni Yhdysvaltain ulkopuolellakin on vaikuttunut siitä aikanaan (ja vieläkin). Silti.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Ginsbergin runous on täyttä – mutta ei merkityksistä tiheää vaan pikemminkin täynnä niin kuin varasto on, kun sinne vuosien mittaan kertyy rompetta joka viskataan minne sattuu mahtumaan. Hänen kuvajononsa tuntuvat teennäisiltä, nimien pudottelunsa poseeraukselta. Ei liene sattumaa, että "Huuto on hänen kuuluisin runonsa, koska ainakin minulle tulee hänen teksteistään sellainen olo, että minulle huudetaan. Käsketään heräämään ja tajuamaan asiat. "Wake up, man! Educate yourself!" Ja niinhän Ginsberg varmaan haluaakin. Hän on etupäässä lavarunoilija, jonka runot on tarkoitettu ääneen luettaviksi, ehkäpä ihan huudettaviksi. Se taas on henkilökohtainen mieltymykseni, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt sellaisesta.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Toisaalta, mitä vanhemmaksi Ginsberg käy, sitä enemmän alan arvostaa hänen tekstejään. <i>Huudon jälkeen </i>-kokoelmaan (Sammakko 1999) on valikoitunut etenkin 1970-luvun tekstejä, mutta kun päästään seuraavalle vuosikymmenelle ja kirjottaja alkaa rauhoittua, löydän äkkiä paljonkin kaikupintaa. Ehkäpä se on sisälläni asuva, alati kuolemaan valmistautuva vanhus, joka kokee silloin samaistumisen hetkiä.</span></span></div><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;">Jorge Luis Borges: </span><span style="background-color: white;"><b>Haarautuvien polkujen puutarha</b>. <i>Esseitä, juttuja, tarinoita</i>. </span><span style="background-color: white;">Porvoo</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><span>–Helsinki</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">–Juva</span><span style="background-color: white; font-family: georgia;"> 1993: WSOY. 285 s. Val. & suom. Matti Rossi. 2. p. </span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">– Ilmestynyt alun perin 1969.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Jorge Luis Borgesin tekstien suomennosvalikoima <i>Haarautuvien polkujen puutarha </i>kuului lukioikäisen minun elämyslukemistoon. En silti uskoakseni (vaikka kyllähän minä tiedän, sillä kaikki on ylös kirjattua) ole lukenut sitä aiemmin kokonaan kuin kerran. En ehkä osittainkaan. Mutta tykkäsin ajatella, että se on minulle tärkeä kirja. Ei minkään ulkoisen statuksen vuoksi – sillä kenenkäpä kanssa meidän kulmillamme olisi voinut kirjallisuudesta puhua – vaan henkisen. Oli mukava tietää, että on lukenut Borgesia. Vaikka en minä siitä kai juuri mitään ymmärtänyt. Olin teollisuuskauppalan työläisvesa. Ymmärtänenkö vieläkään, vaikka kuinka pakottamalla olen pakottanut itseni kouluja käyneeksi humanistiksi.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Borges on tunnetusti hämmentävä kirjailija. Hän hämmentää paitsi lukijaa myös tekstilajeja, kirjoittamisen tyylejä, todennäköisesti itseäänkin aika ajoin. <i>Haarautuvien polkujen puutarha </i>sisältää niin "fiktiota" kuin "faktaakin", novelleja ja esseitä, mutta tämmöiset rajankäynnit ovat Borgesin tapauksessa turhia. Vain harvoin tekstin lajin erottaa selvästi, eikä silloinkaan saa olla liian varma. Asiallinen kirjallisuusessee lainaa yhtäkkiä täysin tekaistua lähdettä (joka otettiin niin tosissaan, että eräs suomalainen äidinkielen oppikirja toisti väitteen totena vielä 2000-luvulla), ilmiselvä fiktio viittaa laajaan pohjakirjallisuuteen, joka on olemassa tai ei ole, teksti voi olla pelkkä lainaus laimeita toisen käden anekdootteja... Borges leikkii koko ajan lukijan kanssa.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Borgesin proosa on yhtä aikaa oppineen jutustelevaa, kuivakan akateemista ja täynnä runollisia oivalluksen mahdollisuuksia. Se vaatii lukijalta alati valpasta mieltä, sen verran pohjasivistystä, että voi kuvitella tietävänsä jotain ennen kuin Borges korjaa harhan, ja roimasti valmiutta itseironiaan, kun tajuaa tulleensa taas huijatuksi johonkin aivan muuhun kuin mihin oli varmana astumassa.</span></span></div>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-66648266979944629352023-06-01T00:21:00.000-07:002024-03-13T01:42:53.541-07:00Katsottua: toukokuu 2023<p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Federico Fellini: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Cabirian yöt</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">. Pier Paolo Pasolini: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Sikolätti</b></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><p class="MsoNormal" style="line-height: 18.4px;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Jos pitäisi mainita ohjaaja, jonka elokuvien ääressä tuntee syvintä onnellisuutta, niin valintani olisi varmaankin Federico Fellini. <i>Cabirian yöt </i>(Le notti di Cabiria, 1957) kuuluu ehdottomasti hänen sielulle hyvää tekeviin elokuviinsa. Jonkun toisen käsissä tarina prostituoidusta, joka haluaisi vilpittömästi parempaa elämää ja joka kuitenkin joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään, olisi synkkä ja surkea. Fellini kuitenkin onnistuu puhaltamaan siihen sellaista ymmärrystä ja myötäeloa, että katsoja pakostakin haluaa Cabirialle vain hyvää. Iso osa ansioista kuuluu toki myös nimihenkilöä esittävälle Giulietta Masinalle, jonka varassa elokuva elää ja hengittää. Hänen karismansa ottaa kuvan joka kohtauksessa haltuun tavalla, johon törmää hyvin harvoin. Se on lumoutumista kaikkein pyyteettömimmässä ja epäseksuaalisimmassa merkityksessään. <i>Cabirian yöt </i>on elokuva inhimillisestä luottamuksesta ja uskosta parempaan. Semmoisia saisi olla enemmänkin.</span></span></p><p class="MsoNormal" style="line-height: 18.4px;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Jos olo alkaa tuntua liian pehmoiselta, on sitten Pier Paolo Pasolinin aika. Harva ohjaaja onnistuu saamaan aikaan minussa yhtä vaivaantuneen olon. Enkä nyt ajattele vain <i>Salóa</i>. Jopa <i>Elämän trilogia </i>onnistuu hämmentämään. <i>Sikolätti </i>(Porcile, 1969) ei ole läheskään paras Pasolinin elokuva, mutta tehokas se on. Se kertoo kahta rinnakkaista tarinaa. Toisessa tulivuoren juurella kehittyy jossain menneessä ajassa kannibaalien heimo. Tarina kerrotaan lähes täysin ilman vuorosanoja pitkissä, usein käsivaralla filmatuissa kuvissa. Toinen tarina puolestaan rakentuu hyvin vahvasti nimenomaan dialogin varaan. Eikä minkään elävän vuoropuhelun vaan hyvin teatraalisen, korostetun teennäisen. Se kertoo Hitlerin näköisen teollisuuspomon pojasta, jolle ei kelpaa hänelle kaavailtu, vasemmistoaktiivimorsian, koska hän käy mieluummin rakastamassa sikoja. En väitä ymmärtäväni, mitä kaikkea elokuva haluaa sanoa, mutta kyydin epämukavuudesta on nautittava.</span></span></p></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Alejandro Jodorowsky: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">The Holy Mountain</b></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Neljäkymmenvuotispäiväelokuvakseni valikoitui samalla vuoden sadas katsomani, Alejandro Jodorowskyn <i>The Holy Mountain </i>(La montaña sagrada, 1973), joka puolestaan sai ensi-iltansa aikalailla tasan viisikymmentä vuotta sitten Cannesissa.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Holy Mountain </i>mainitaan usein psykedeelisenä, surrealistisena, järjettömänäkin. Totta kyllä, sen vuolas kuvavirta ja mielikuvitukselliset assosiaatiot tuovat mieleen surrealistit, etenkin Buñuelin elokuvat. Totta kyllä, niin ohjaaja kuin hänen näyttelijänsäkin nappailivat happoa ja sieniä elokuvan tekoaikana. Totta kyllä, järkeä on vaikea nähdä, jos ei tunne koodistoa jolla elokuva operoi. En väitä minäkään tuntevani mutta tunnistan kyllä sen olemassaolon. Jodorowsky yhdistelee <i>Holy Mountainissa </i>esoteerista kuvastoa ja symboliikka yleisemmin tunnettuihin uskonnollisiin merkkeihin. Se kyseenalaistaa toden olemusta jatkuvasti mutta etenkin lopussaan, jossa valaistuvat hahmot tunnustavat olevansa osa elokuvaa. Yhtä lailla Jodorowsky hyödyntää alitajuntaa ruokkivia näkyjä, seksuaalisuutta ja suggestiivista värimaailmaa ja liikettä.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Samalla hän osoittaa suvereenia taidemuodon hallintaa. <i>Holy Mountain </i>on harvinaisen puhdasta elokuvaa, joka tähtää pikemminkin katsojakunnan kollektiiviseen tiedostamattomaan kuin tietoiseen narratiivinnälkään. En yllättynyt kuullessani, että kaikista elokuvantekijöistä Jodorowsky nosti korkeimmalle Fellinin. Heillä on samaa inhimillisen täydellistä läpiluentaa, jossa stimuloidaan aisteja samalla kun kaivellaan esiin psyyken hermopäitä. Fellinillä se tapahtui jonkinlaisen psykologis–kulttuurin viitekehyksen kautta, Jodorowskylla salatieteellisen.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Tai sitten Jodorowsky vain valuttaa katsojan silmille suloisia tyhjyyksiä niin kuin minäkin tässä koko ajan teen.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Mike Newell: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">Rakkautta koleran aikaan</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Jon Jones: <b>Northager Abbey</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Rakkautta koleran aikaan </i>(Love in the Time of Cholera, 2007) kertoo kolumbialaisesta pölvästistä, joka rakastuu nuorena miehenä 1800-luvun lopussa, ja vaikka rakkauden kohde muuttaa pois menee naimisiin ja lisääntyy, mies, joka näyttää Groucho Marxin ja Teuvo Pakkalan rakkaushedelmältä, ei osaa päästää irti. Hän kuitenkin sublimoi pakkomielteensä jokaisen muun vastaantulevan naisen kellistämiseen viidenkymmenen vuoden ajan, ja Shakiran laulaessa taustalla saippuoi ihmissuhdeooppera niin, ettei vaahdon alta tahdo erottaa sävyjä. En kyllä muista, että pohjalla oleva Gabriel Garcia Marquezin romaani olisi ihan semmoinen... Kaunis elokuva se on, ja epookki on rakennettu huolella. Valitettavasti muuten Rakkautta koleran aikaan on tasapaksu ja ikävän mitätön elokuva. Javier Bardem on pääosassa parhaimmillaan hyvä mutta välillä jopa hän uhkaa kääntää roolinsa karikatyyriksi. Muut näyttelijät ovatkin sitten lähinnä TV:stä tuttuja, mikä vain korostaa telenovellamaisuutta. Ehkäpä brittiohjaaja Mike Newell olisi pitänyt korvata eteläamerikkalaisella tekijällä...</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">ITV:n sovitus Jane Austenin <i>Northanger Abbeystä </i>eli <i>Neidosta vanhassa linnassa </i>(2007, ohj. Jon Jones) onnistuu yllättävän hyvin tavoittamaan alkutekstin humoristisuuden. Roomaanien maailmaan uppoava nuori nainen astuu seurapiireihin, mutta joutuu huomaaman etteivät todelliset ihmiset edes 1800-luvun alun etiketin kahleissaan toimi kuten kirjoissa. Austenin kertomus parodioi ajan goottilaista romaania, mikä taso saavutetaan elokuvassa ääneen luetuilla katkelmilla <i>Udolphosta </i>ja <i>Munkista </i>ja dramatisoimalla pähenkilön kuvitelmia. Brittiläiset osaavat kuvata menneisyyden maailmojaan ja jokaiseen Austen-filmatisointiin kuuluvia tanssiaisia. Tv-tausta näkyy elokuvassa mutta brittien tapauksessa se ei ole ongelma. Sitä paitsi valkokangaselokuvaa pienempi budjetti tuo elokuvaan realistista rosoa tarkkaan koreografioidun suurreellisuuden sijasta.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Ismo Kiesiläinen: <i>Emma</i>. <i>Normaaliperusviiva</i>. <i>Joonatanin evankeliumi</i>. <i>Meitä on käsiteltävä varoen</i></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Ihmiskunnan viimeinen toivo -niminen ryhmä on erikoistunut turhia selittelemättömiin draamoihin. Kaikki sen elokuvat on ohjannut Ismo Kiesiläinen. <i>Ihmisten välissä </i>-julkaisu sisältää neljä elokuvaa sekä CD:llisen niihin sävellettyä musiikkia.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Lyhytelokuva <i>Emma </i>(2005) on surumielinen kertomus isästä, joka ilmeisesti lähestymiskiellon jälkeen kuvaa koulun pihalla leikkivää lastaan, sekä bussista, jonka kuskia häiriköivät teinit häiriköivät. Verkkaisissa ja tiukkarajaisissa kuvissaan Emma käsittelee muistamista ja kaipuuta kauniisti.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Samaa haikeutta on myös noin puolituntisessa <i>Normaaliperusviivassa </i>(2007). Se kertoo nuorukaisesta, joka lähtee etsimään ala-asteaikaista ihastustaan. Juuso Pekkisen esittämässä pojassa on sellaista vilpitöntä – paremman sanan puutteessa – mukavuutta, joka tekee hänestä erittäin sympaattisen. Ja vaikka elokuva kertoo sinänsä hyvin pienistä asioista ilman minkäänlaista suurentelua, ne kohoavat arkisen yläpuolelle. Jokainen pystyy samaistumaan pienten eleiden ja katseiden aiheuttamiin valtaviin tunteisiin.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Pekkinen on mukana myös vuoden 2008 <i>Joonatanin evankeliumissa </i>(samoin kuin Niina Koponenkin). Liki tunnin mittainen elokuva on edellisiä laveampi paitsi pituudeltaan myös sisällöltään. Se liittyy bergmanilaiseen ihmissuhteiden mahdottomuutta vatvovaan perinteeseen. Selkänojana on kirkollinen viitekehys. Keskiössä on nuoripari, jonka miehelle kehittyy sivusuhde ja nainen saa väärään numeroon tulleita uhkausviestejä vastaajansa. Joonatanin evankeliumi on hienosti hallittu ja vähäeleinen elokuva. Mainio kosketus on Terho Pursiainen papin roolissa.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kolmeminuuttinen <i>Meitä on käsiteltävä varoen</i> (2004) on lyhyt väläys ilmeisen rakastuneesta parista, joka miettii, mitä he tekevät erottuaan. Se on tyyliharjoitus mutta viehättävä sellainen.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Teemu Villikka: <b>The Beautiful Road to Albinbam</b></span><span style="background-color: white; text-align: justify;">. Juha Helminen: <i>Plea</i>. <i>Kidutus</i></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kouvolalaisen Teemu Villikan ohjaama <i>The Beautiful Road to Albinbam </i>(2010) on, kuten nimikin antaa olettaa, elokuva matkasta. Elämäänsä pakeneva nuorimies saa kyytiinsä amerikkalaisen reissaajan. He lähtevät ajamaan kohti kuvitteellista Albinbamia, pitkin syrjä-Suomen soratietä. Kesäiset pellonlaidat näyttävät kauniilta kuten aina, mutta tarina laahailee paikoin. Villikan ohjauksessa on kyllä varmuutta ja ymmärrystä rytmin päälle, mutta käsikirjoituksessa on liikaa löysää. Aineksia ei riitä melkein puolentoista tunnin mittaan. Toisaalta parikymppisten harrastajien jäljeksi <i>Albinbam </i>on häkellyttävän hyvää ja väistää tekotaiteellisuudet, ja siinä on sydän paikoillaan. Vielä häkellyttävämpää itselleni oli tajuta, että yksi takaumajakso on kuvattu tiellä, josta tuli vain hetkeä kuvausten jälkeen kotikatuni kymmeneksi vuodeksi.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Lounais-Hämeestä ponnistanut Epicenter Productions taisi olla pitkälti yhtä kuin ohjaaja ym. Juha Helminen. 20-minuuttinen, englanninkielinen <i>Plea </i>(2010) alkaa sillä, kun nuori nainen herää tuntemattomasta paikasta, jossa äänestä päätellen kurkunpäänsä vaurioittanut jousimies lähettää hänet tappamaan kaljua kaapumiestä; ilmeisesti tässä ollaan olemassaolon peruskysymysten äärellä ja ihmisyyden perimmäisyyksiä koettelemassa. Teatterimainen lavastus, mystinen tarina, painokas replikointi vihjaavat ja lopun pitkä sotaäänien kollaaši osoittavat, että nyt on yritetty tehdä filosofista taidetta. Elokuva on kieltämättä kömpelö ja naiivi, mutta siinä on sentään joitain mainioita kuvallisia ideoita ja halua sanoa paljon.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Kidutus </i>(2012) liikkuu eri tyylilajissa. Epärehellisesti vaurastunut mutta masentunut ohjelmoija saa asuntoonsa sähkömiehenä esiintyvän miehen, ja elokuvan nimi paljastaakin jo, missä merkeissä jatko sujuu. Mistään splatterista ei kuitenkaan ole kyse. Tunkeilija ottaa asunnon haltuunsa ja kuulustelee arkisen toimien seassa isäntäänsä työkalupakin kanssa. Hän ilmiselvästi kärsii itsekin, eikä ole pelkkä sadisti. Jere Marttila on aika hyvä kiduttajana, mutta melkein kaiken hänen luomansa uhkaavuuden mitätöi hömelö hissimusiikki. Kaiken kaikkiaan <i>Kidutus </i>on kuitenkin reilusti edeltäjäänsä parempi.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Paul Weitz: <b>American Pie</b>. James B. Rogers: <b>American Pie 2</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Seksikomedioita on ollut elokuvissa vuosisadan verran, mutta vuosituhannen vaihteessa hetken suosiossa oli erityisen paljon myötähäpeällä mässäilevä alalaji. En ole asiantuntija, mutta ehdottomasti <i>American Pie </i>oli genren keskeisiä teoksia.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Ensimmäisessä osassa (1999) on kyse perusasioista – miten paljon seksillä on statusarvoa ja miten siitä pitäisi päästä osalliseksi hinnalla millä hyvänsä – ja tyylilaji on farssi isolla ripauksella huonoa makua. Joukko high school -luusereita eli ihan normaaleja epävarmoja tyyppejä yrittää elää kulttuuristen odotusten mukaan ja yrittävät todistaa miehuuttaan. Tuloksena on kömpelyyttä, epätoivoa, turhaumia ja sitä myötähäpeääkin (vaikka paljon vähemmän kuin elämään jääneet avainkohtaukset antaisivat odottaa). Mutta sitähän se on itse kullakin ollut, vai... Kaiken hölmöyden alla on yllättävän paljon sydäntäkin. Eikä sitä hölmöilyäkään ole ihan kauheasti, vaan elokuva noudattelee lopulta hyvin perinteistä tarinankaarta. Kaikessa <i>American Pien </i>hahmojen epätoivoisessa epävarmuudessa on paljon samaistuttavaa. Enkä minä tietysti ole koskaan kieltäytymässä lapsellisesta pieruhuumorista. Toki paljon elokuvan naiskuvasta on vanhentunut, mutta toisaalta nimenomaan naiset ne vahvoja hahmoja ovat. Kaiken kaikkiaan ja loppujen lopuksi <i>American Pie </i>on kiltti, hyväntahtoinenkin teinikomedia, jossa on pari klassista, ihan syystä, kohtausta.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>American Pie 2 </i>(2001) jatkaa siitä, mihin ykkösessä jäätiin. Vuosi collegessa on takana, ja tyypit vuokraavat rantatalon bilekäyttööön, mutta entiset epävarmuudet eivät ole kadonneet mihinkään. Tässä osassa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Vähän niin kuin kauhuelokuvissa: eka osa tarvitaan tarinan pohjustamiseen, mutta sitten päästään keskittymään varsinaiseen asiaan. Nyt ei sydäntä tarvita; muut elimet riittävät. Huumori on huonoa, ja Stiflerkin saa viimein kunnolla tilaa. Alkupuoliskon jälkeen kerronta lerpahtaa ja kokonaisuus ei tyydytä. Muutama kohtaus nousee jälleen yli kaiken muun (radiopuhelimet ja pikaliima), jokunen irtovitsi pääsee yllättämään, mutta muuten – eipä tätä tee mieli tämän enempää puolustaa.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Jesse Dylan: <b>American Pie: The Wedding</b>. Jon Hurwitz & Hayden Schlossberg: <b>American Pie: Luokkakokous</b></span></p><p></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>American Pie: The Wedding </i>(American Wedding, 2003) jatkaa amerikkalaisen elämänkaaren seuraavaan johdonmukaiseen vaiheeseen. Opiskelut on opiskeltu, joten on aika avioitua. Ja sehän nyt on pelkkä tekosyy yleiselle perseilylle (ja tavanomaiselle hääpelleilylle). Härskeimmät hetket ovat kiitettävän härskejä (pökäletryffeli on ihan jeba), vaikka niitä on edelleen aivan liian vähän, slapstickin määrää on lisäilty ja tyhjäkäyntipuhetta on hieman vähemmän. Paljon on kiittäminen Stiflerin hahmoa, joka on entisestään kärjistetty kaikentuhoavaksi tricksteriksi. Sarjan kolmannessa osassa on eniten särmää, mutta mutta –– odotan yhä sitä mauttomuutta, josta tämä piirakka on kuulu. Pitänee hyväksyä, ettei Tom Green ole näissä.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">13 vuotta ensimmäisen elokuvan ja high schoolista valmistumisen jälkeen on <i>Luokkakokouksen </i>(American Reunion, 2012) aika. En ole nähnyt sen suomalaista kaimaa, mutta tuskin se kummempi on. Kolmikymppinen keskiluokka kerääntyy vanhoille kulmille fiilistelemään vanhenemistaan. Ja lukiotyttöjä. Etenkin Stifler. Joku saisi tehdä vakavan psykologisen draaman, jossa seurataan 50-vuotiasta Stifleriä. Ja silti hän on elokuvan sympaattisin hahmo (ehkä isää lukuun ottamatta), ainoa joka on reilusti oma itsensä, kun kaikki muut yrittävät larpata aikuista. Huonoa huumoria yritetään repiä aiheista, jotka eivät ole räävittömiä vaan pikemminkin vaivaannuttavan niljaisia. Semmoisia kultakäätykaulaisen enon juttuja.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Pakko sanoa, että olen pettynyt <i>American Piehin</i>. Kiltti ja turvallinen, muutama kokkare joukossa. Jotenkin tuntuu, että tuskinpa suoraan DVD:llä ilmestyneet spin-offit ole sen kummempia... Senkin sanon, että jollain kummalla tapaa sarjan tyypeistä alkaa välittää, ainakin näin kerralla katsottuna. Heidän kohtalonsa tuntuu ihan vähän haikealta nelososan lopussa.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Steve Rash: <b>American Pie Presents: Band Camp</b>. Andrew Waller: <b>American Pie Presents: Beta House</b></span></p><p></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Kolmen varsinaisen osan jälkeen <i>American Pie </i>jatkoi suoraan DVD:llä ilmestyneillä spin-offeilla. Niistä ensimmäinen oli <i>Band Camp </i>(2005), jossa seurataan muun muassa Stiflerin pikkuveljeä. Toisin sanoen Stifleriä ilman Sean William Scottin palkkaa. Muita kierrätettyjä hahmoja ovat Jimin isä ja Sherminator. Tarinassa pikku-Stifler, koulukiusaaja par excellence, lähetetään lusimaan orkesterileirille. Kapinallisena molopäänä hän ottaa mukaansa Jännittäviä VakoiluVempeleitä, jotta voi kuvata piilokamerajynkkyä. Tulos on Disney Channelia murrosiässä; Hannah Montanaa paskat housuissa. Kenellekään yli 13-vuotiaalle elokuvan ei pitäisi antaa mitään, ja sitä nuoremmille sitä ei saisi näyttää. Kenelle se siis on tehty? Ilmeisesti minulle. <i>Band Camp </i>on itse asiassa niin typerä, etten ihmettele, vaikka sillä olisi jokin kumma Reddit-kultti. Hassua kyllä, se on tähän mennessä sarjan törkein osa; siinä kohtaa kun aurinkorasva korvataan itsepuristetulla munavoilla, ollaan jo lähellä suolisattumia vanhemman Stiflerin hampaanväleissä.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kolmas spin-off, <i>Beta House </i>(2007), jatkaa samalla linjalla. Fuksi (yksi Stifler taas) saapuu collegen asuntolaan ja kaikkialla on kutevia ihmisiä. Näin se koulutus toimii. Ollaan vankasti <i>Delta-jengin </i>jalanjäljissä. Esikuva on tunnistettavissa häkellyttävän selvästi: Blutokin on oma itsensä nimeä lukuun ottamatta. Ja kieltämättä huumori on melkein samalla absurdilla tasolla. Ero on lähinnä siinä, että tolvanoiden pahin uhka ei enää ole urheilijat vaan nörtit. Aika käytetään lähinnä jörnimiseen ja pämppäilyyn. Samoin käsikirjoitus. Jos <i>Delta-jengi </i>ei olisi tuttu, tämä elostelu voisi olla huvittavampi. Olisikohan John Landis tehnyt ihmeitä Stiflerin suvun saagan parissa? Typerähän se tämäkin on, mutta se tiedostaa asian.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Hämmentävää, että kaikista <i>American Pie </i>-otsikon alla ilmestyneistä elokuvista hauskimmat (siis yksinkertaisesti typerimmät) ovat nämä jämäleffat. Se kertoo todennäköisesti enemmän minusta kuin elokuvista</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">.</span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"><b>Paris, je t'aime</b>. <b>New York, I Love You</b></span></p><p></p><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; color: rgb(var(--ig-primary-text)); font-size: var(--system-14-font-size); font-weight: var(--font-weight-system-regular); text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><i>Paris, je t'aime </i>(2006) ja <i>New York, I Love You </i>(2008) ovat antologiaelokuvia, jotka sisältävät joukon nimikkokaupunkiin sisältyä (rakkaus)tarinoita. Pariisissa tapahtuu 18 lyhytelokuvaa, New Yorkissa 10. Elokuvien ohjaajat ovat laajalti ympäri maailmaa ja tyylilajitkin moninaiset. Mitään valtavia irtiottoja ei tehdä (ehkäpä Vincenzo Natalin sanatonta vampyyriromanssia lukuun ottamatta), mutta varsinkin Pariisin tarinat vaihtelevat ilahduttavan paljon aina vähäeleisestä realismista absurdeihin miimikoihin. New York saa paljon tasaisemman kattauksen – lieneekö sattumaa, että juuri ne kaksi segmenttiä, joissa puheen rooli oli minimaalinen, leikattiin testiyleisön reaktioiden vuoksi pois?</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; color: rgb(var(--ig-primary-text)); font-size: var(--system-14-font-size); font-weight: var(--font-weight-system-regular); text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Jotkut ohjaajat käyttävät tilaisuutta teknisiin kokeiluihin (Alfonso Cuarónin yhden otoksen elokuva), jotkut hyödyntävät erikoisefektejä (tosin hyvin, hyvin harva), amerikkalaiset tykkäävät puhua seksistä (ja puhua ylipäänsä). Pariisissa tarinoida nivoo yhteen vain säästeliäät välikuvat kaupungista, mutta New Yorkissa on käytetty sidostarinaa, mikä tuntuu jotenkin halvemmalta.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Ylipäänsä nämä kaksi ovat paitsi mielenkiintoisia kokeiluja myös parhaimmillaan aidosti korkealaatuista ja koskettavaa elokuvaa. Harmi ettei jatko seurannut – kaupunkeja olisi kyllä riittänyt</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">.</span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Gustave de Kervern & Benoît Delépine: <b>Louise</b><span style="text-align: left;"><b>–</b></span><b>Michel</b>. Martin Provost: <b>Séraphine</b></span></p><p></p><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Gustave de Kervernin ja Benoît Delépinen kirjoittama ja ohjaama <i>Louise–Michel</i> (2008) on musta komedia, semmoinen Aki Kaurismäki voisi Quentin Tarantinon kanssa adoptoida kesän ajaksi. Joukko naisia jää työttömäksi tehtaasta, vaikka johto on viimeiseen asti väittänyt muuta. He päättävät palkata ammattilaisen hoitelemaan entisen pomon. Juro ja romuluinen Louise törmää kadulla Micheliin, joka sattuu oleman alan miehiä, ainakin omasta mielestään. Kumpikin ovat vähän sinne päin, eivät aivan synkassa maailman kanssa. <i>Louise–Michelin </i>staattiset, hitaasti vaihtuvat kuvat antavat tilaa hienoviritteisille yksityiskohdille ja hiljaiselle huumorille. Se on lisäksi paitsi hirtehistä myös absurdia. Kaikille se ei varmasti aukene. Niin kuin ei sen vieraannuttava ironisuuskaan. Mutta sehän on tietysti heidän häpeänsä.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Martin Provostin elämäkertaelokuva <i>Séraphine </i>(2010) on sitten aivan toista ja todistaa Moreaun skaalasta. Naivistimaalari Séraphine Louis (eli Séraphine de Senlis) ei toki hänkään ole aivan tavanomainen hahmo. Pelokas työläisnainen maalasi uskonnollisen kiihkon ja mielisairauden rajaseuduilla ja valmisti itse värinsä mitä moninaisimmista luonnonaineksista. Hänet keksii siivoamasta Wilhelm Uhde, saksalainen Picasson ja Rousseaun mesenaatti, joka tajuaa löytäneensä jotain uutta ja ainutlaatuista. Vastaiskut toisensa jälkeen kuitenkin tulevat tielle – maailmansota, lama... <i>Séraphinen </i>tarinankaari noudattelee oikeastaan tyypillisiä uria. Kuitenkin sen rauhaisa verkkaisuus, eleettömät otokset ja kiihkoilematon ote sekä Séraphinen seuraaminen niin läheltä mutta kuitenkaan täysin häntä ymmärtämättä nostavat sen tavanomaisuuden yläpuolella. Viisaasti se keskittyy nimenomaan kehittyviin taiteilijuuteen ja mielisairauteen, ei koko elämäntarinaan. Lisäksi <i>Séraphine </i>on kaunis elokuva, kuten taideaiheisen pitääkin. Harvoin on vihreä näyttänyt elokuvassa niin houkuttelevalta</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">.</span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Bill Eagles: <b>Dracula</b>. Derek Hockenbrough: <b>Dracula the Impaler</b></span></p><p></p><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Maailman filmatuin hahmo on tunnetusti Dracula. Sadan vuoden aikana hän on esiintynyt liki kolmessasadassa elokuvassa. Televisioonkin Dracula ehti jo 1960-luvulla. Lienee turha kysyä, miksi vampyyrikreivi aina vain palaa: valmiiksi tuttu nimi säästää mainoskuluja ja vanha hahmo on jo vapautunut ikävistä tekijänoikeuksista. Bram Stokerin alkuperäisessä romaanissakaan ei ole tarvinnut pysytellä enää aikoihin.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Granadan tv-versio vuodelta 2006 ottaa Stokerilta elementtejä valikoiden, mutta onnistuu pitämään kiinni melko hyvin hänen romaaninsa maailmasta ja tunnelmasta. Kiitokset kuuluvat tietysti brittiläisten pettämättömälle kyvylle pukudraamaan. Jonkin verran tarina on myös velkaa vuoden 1924 näyttämösovitukselle. Aivan oman kierteensä sovitukseen tekee kuitenkin se, että Dracula saapuu Lontooseen kutsuttuna. Arthur Holmwood saa kuulla saaneensa syntymässä kuppatartunnan, johon toivoo pelastukseksi pyhää verta palvovaa salaseuraa. Draculaa puolestaan vetää puoleensa naisseura. Valitettavasti kaikki kaatuu nimiroolia esittävään Marc Warreniin, joka cockney-sutenöörin näköisenä ei sovi alkuunkaan hommaan. David Suchet mielipuolisena Van Helsinginä on hyvä mutta hän pääsee kuviin vasta myöhään.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Dracula the Impaler </i>(2013) onkin sitten ihan muuta. Todennäköisesti opiskelijatyönä ilmestynyt elokuva pohjautuu maineikkaalle väärinkäsitykselle Valakian ruhtinas Vlad III:sta Draculan esikuvana. Joukko jenkkiteinejä lähtee unen innoittamana reissuun Vladin linnaan Romaniaan. Sitten tapahtuu kaikkea tyhmää. Yksi heistä onkin uudelleen syntynyt Vlad jne. Ohjaaja ei ole aivan kädetön, mutta pieni budjetti tulee tielle. Jos hän olisi huonompi, olisi elokuvassa kalkkunaviehätystä, mutta nyt visio ja todellisuus eivät kohtaa. Lopputulos näyttää nyt romanialaiselta tosi-tv:ltä</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">.</span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Tim Miller: <b>Deadpool</b>. David Leitch: <b>Deadpool 2</b></span></p><p></p><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><i>Deadpool </i>(2016) oli mielikuvissani väkivaltainen ja rivo näkemys supersankarielokuvasta. Niin sitä kai aikoinaan markkinoitiin. Koska en vastaa markkinamiehen huutoon vaan odotan lähemmäs kymmenen vuotta, niin tsekkasin asianlaidan vasta nyt. Mitä <i>Deadpool </i>oikeasti on – perinteinen supersankarielokuva postmodernin itsetietoisessa ja -ironisessa paketissa. Oikein näppärä ja miellyttävä semmoinen mutta ei paljon muuta. Jos vähän veriroiskeita ja pari irtopäätä riittävät väkivallaksi, niin joo, onhan niitä. Jos muutama mukavan keskenkasvuinen alapäävitsi riittää rivoksi, niin joo, sitäkin riittää. Odotinko enemmän? Ainakin olisin sietänyt enemmän. <i>Deadpool </i>on ihan kiva elokuva, mutta odotan että joku tekisi Lobon ihan tosissaan.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;"><i>Deadpool 2 </i>(2018) pitää kiinni humoristisuudesta mutta samalla se on täysiverinen genrensä edustaja. Se onnistuu olemaan sekä supersankarielokuva että sellaisen parodia. Semmoista pitää arvostaa. Ironinen lajityypin kommentointi mahdollistaa käsikirjoitukseen aukkoja, joita ilman tarina kompuroisi omiin jalkoihinsa. Lisäksi kohtuullisen isosta hahmokatraastaan huolimatta <i>Deadpool 2 </i>pysyy koossa ihailtavan hyvin. Salaisuus lienee siinä, että ison osan uusista hahmoista tapattaa nopeasti. Eipä kakkososakaan sisällä kummoista splatteria tai erityisen paljon asiattomuuksia. Edes teatteriversiota pidempi leikkaus.</span></div>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-66062905985608700822023-05-01T02:22:00.000-07:002024-03-14T04:57:57.713-07:00Katsottua: huhtikuu 2023<p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Bryan Singer: </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">X-Men</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">. </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">X-Man 2</b></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><p class="MsoNormal" style="line-height: 18.4px;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Bryan Singerin ohjaama <i>X-Men</i> (2000) oli ensimmäinen onnistunut Marvel-filmatisointi, sekä kaupallisesti että pitkälti taiteellisestikin. Se onnistui ensimmäistä kertaa tavoittamaan sarjakuvien hengen mutta ilman liiallista lapsellisuutta. Eihän elokuva tietenkään mikään vakava draama ole, sentään luistavaa toimintasaippuaa kuitenkin. Efektiviidettä on riittämiin, mutta parasta antia ovat lopulta karismaattiset näyttelijät. Ian McKelle ja Patrick Stewart tietenkin ovat vaikuttavia vähäisinäkin annoksina, mutta yllättävän paljon pidän Hugh Jackmanistakin. Mutta hän onkin Wolverine. <i>X-Men </i>kiertää supersankarielokuvien perusongelmaa siinä, ettei se kuluta paukkujaan alkuperätarinaan. Katsoja pääsee tohtori Xavierin sisäoppilaitokseen mutantteja varten kesken kaiken, Wolverinen ja Roguen mukana; vertaus Harry Potteriin tulee nopeasti mieleen. Maailma on kuitenkin käännekohdassa, kun tavallisen väestön ja supervoimaisten mutanttien välillä jännite on kasvamassa. Alun viittaus juutalaisvainoihin avautunee pöljimmällekin teinikatsojalle. Elokuvan suurin ongelma on, että se jää jotenkin pieneksi –tarina ei lopulta ole kovin painava. Mutta sitähän varten ovat jatko-osat, jotka tuovat painokkuutta mukanaan pelkällä runsaslukuisuudellaan.</span></span></p><p class="MsoNormal" style="line-height: 18.4px;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Singer jatkoikin seuraavan osan ohjaajana. <i>X-Men 2</i> (X2, 2003) jatkaa melko suoraan edeltäjänsä tarinaa. Sotaa mutanttien ja muiden välillä yritetään lietsoa monella rintamalla. Hahmot saavat tasaisemmin esiintymisaikaa, joskin ainoastaan Alan Cummingin Painajainen nousee vahvimpien tasolle. Tarina kantaa ykkösosaa paremmin juuri siksi, että sen pohjalla on jo jotain josta ponkaista. Supersankarikertomusten luonne on sellainen, että ne ovat yhtä aikaa hyvin ohuita ja erittäin kompleksisia – sarjarakenne mahdollistaa niiden vahvuudet. Ehkäpä juuri sen takia sarjakuva kääntyy parhaiten myös sarjaelokuvaksi. Kun voimasuhteet (ja ihmissuhteet) elävät näissä saagoissa koko ajan, ei yksittäinen elokuva voi päästä käsiksi niiden ytimeen. <i>X-Menissäkin</i> kiehtovinta on lopulta se, miten hyvisten ja pahisten määritelmä elää koko ajan. <i>X2</i> ei saa siitä otetta kuin pieneltä osin mutta sekin riittää.</span></span></p></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Brett Ratner: </span><span style="background-color: white; text-align: justify;"><b>X-Men: Viimeinen kohaaminen</b>. Gavin Hood: <b>X-Men Origins: Wolverine</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Alkuperäinen <i>X-Men</i>-trilogia päättyi loogisesti <i>X-Men 3:een</i>, alaotsikoltaan <i>Viimeinen kohtaaminen</i> (The Last Stand, 2006). Ohjaajaksi oli vaihtunut Brett Ratner ja tyylilajiksi entistä pintapuolisemmin sarjakuvamaisuus. <i>X-Men 3</i> muistuttaakin jo selvästi edeltäjiään enemmän tuleva MCU-elokuvia. En silti yhdy siihen usein esitettyyn arvosteluun, että Singerin mukana hahmoista katosi psykologinen syvyys. Se oli aiemminkin parhaimmillaan näennäistä, ja nyt se on vaihtunut arkkityyppien kautta rakennettuihin valta-asetelmiin. Tarina rakentuu toisaalta mutanteille kehitetyn parannuskeinon varaan, toisaalta Jean Greyn kuolleistapaluun ympärille – tuttuja aiheita 1980- ja -luvuilta. Hahmokatras kasvaa entisestään, mikä hajottaa fokusta mutta tarjoaa ns. fanserviceä tukkukaupalla. Mainio on etenkin Kelsey Grammerin Peto. Miksi kaikkien pahisten on kuitenkin näytettävä emogooteilta?</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Koska Wolverine on aina ollut Ryhmä-X:n paras hahmo ja sen huomasivat elokuvissa käyvätkin, jatkui sarja nimenomaan häneen keskittyneillä elokuvilla. Gavin Hoodin ohjaama <i>X-Men Origins: Wolverine </i>(2009) tekee minkä nimi lupaa. Se avaa Wolverinen taustoja, toki varhaisajat pikakelaten alkutekstien aikana. Polttopisteessä ovat tapahtumat, joiden vuoksi hän sai adamantiumrunkonsa. Elokuva yrittää olla synkempi ja rujompi kuin aiemmat – "realistisempi" sanoisi joku, kun tarkoittaa lähinnä totisuutta. Se ottaakin itsensä ihan liian vakavasti. Hampaat irvessä pullisteleva elokuva jää kovin puolinaiseksi. Ja sitten esiin tulee Blob, joka ei tunnu kuuluvan tähän elokuvaan lainkaan. Jackmania on kuitenkin ilo katsoa – hän todellakin on sisässä roolissaan.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Matthew Vaughn: </span><b style="background-color: white; text-align: justify;">X-Men: First Class</b><span style="background-color: white; text-align: justify;">. James Mangold: <b>Wolverine</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Wolverine</i>-trilogian alettua käynnistyi myös toinen <i>X-Men</i>-elokuvia edeltävään aikaan sijoittuva kokonaisuus. Matthew Vaughnin ohjaama <i>X-Men: First Class </i>(2011) alkaa siitä, mistä ensimmäinenkin sarjan elokuva, mutta sen sijaan, että hyppäisi suurin piirtein nykyaikaan, se siirtyy 1960-luvulle ja kertoo Ryhmä-X:n syntyvaiheista. Taustana on Kuuban ohjuskriisi. Maailmanpolitiikan aalloilla Xavier ja Magneto alkavat koota mutantteja yhteen vastauksena Venäläiselle (ja entisen natsin johtamalle) ryhmälle. Tarina on sopivan pöhkö, ja muutenkin elokuvassa on paljon rennompi ja humoristisempi ote kuin edellisessä; vertailu alkuaikojen bondeihin ei varmaankaan ole perusteeton. <i>First Class </i>on vapautunut ja viihdyttävä elokuva, jossa kaikki tuntuu toimivan kuten on tarkoituskin. Kunniamaininnan saa se seikka, että jokainen hahmo puhuu oikeasti kieltään, ei vain englantia murtaen.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Wolverinen tarina jatkui vuonna 2013 mielikuvituksellisesti nimetyssä <i>Wolverinessa</i> (englannin kielellä määräisen artikkelin kanssa). Chris Claremontin ja Frank Millerin sarjakuvaan perustuvan elokuvan ohjasi James Mangold. Sen kaikesta sujuvuudesta huolimatta voi vain kuvitella, millainen tulos olisi ollut, jos Darren Aronofsky olisi ehtinyt ohjaajaksi, kuten alun perin oli tarkoitus. <i>X-Men 3:n</i> jälkeisessä ajassa Wolverin kutsutaan Japaniin tapaamaan kuolevaa miestä, jolla on "mielenkiintoinen tarjous". Samalla häntä vaivaavat unet kuolleesta Jean Greystä. Miljöönvaihto tekee hyvää sarjalle, eikä elokuvassa ole samanlaista pakottuneisuutta ja tunkkaisuutta kuin aiemmassa <i>Wolverinessa</i>. Aasialaisen elokuvien sävyä tunnutaan tapaillun etenkin alkupuolen toimintajaksoissa, mikä onkin tuottanut muutaman todella hienon kohtauksen. Paljon on kiitettävä Jackmania, joka jälleen tekee työnsä energisesti, sekä äänisuunnittelua, joka on tehnyt bassotajuuksista elokuvaan ihan oman tasonsa.</span></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Abel Gance: <b>Napoléon</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Pääsiäinen on minulle elokuvaeepoksen aikaa, ja eeppisempää elokuvaa kuin Abel Gancen <i>Napoléon </i>(1927) ei valkokankaalla ole nähty. Elokuva on kaikin puolin valtava: Alun perin se oli yhdeksäntuntinen (nykyversio kestää viisi ja puoli tuntia), ja silloinkin tarkoitus oli olla vain ensimmäinen elokuva kuudesta. <i>Napoléon</i> hyödyntää kaikki mahdolliset elokuvatekniset keinot, joita siihen mennessä oli olemassa, ja keksii vielä muutaman lisää. Kuuluisin näistä on loppujakson kolmen valkokankaan samanaikainen käyttö. Ja sitten on tietysti sen lähes satavuotinen historia: Suureellinen elokuva joutui saksittavaksi, äänielokuvan uhriksi ja ties mitä. Ja todennäköisesti ainoa syy, miksi meillä tänä päivänä on niinkin kokonainen versio siitä nähtävänä, johtuu elokuvatutkija Kevin Brownlow'sta, joka nuoresta iästä saakka keräsi ja kursi <i>Napoléonia </i>jälleen ehjäksi.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Napoléon </i>on kaiken suuruudenhulluutensa keskellä loppujen lopuksi myös loistava elokuva. Se ei ole pelkkää sotaa, vaikka taistelut kouluaikojen lumisodasta aina Italian valtaamiseen ovatkin keskiössä. Tarinaa rytmittävät hitaammat, seesteisemmät jaksot, etenkin nimihahmon ja hänen Josephinensa riiaaminen. Kaiken trikkitekniikan lisäksi Gance hallitsee myös kerrontatekniikat. Oli kyse sitten Napoleonin sisäisen maailman myllerryksen esittämisestä symbolein ja vertauskuvin tai taistelujaksojen repivistä kuvakollaašeista, Gance tarjoilee kaiken itsevarmasti ja taiten. Toisaalta kritiikki muistaa aina mainita, miten kaikessa todellakin on kyse vain Napoleonista – kaikki muut jäävät hänen elämänsä statisteiksi, olkoonkin että mukana on monta mainiosti hahmoteltua historiallista henkilöä.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Gancen esikuvana elokuvalleen oli Griffithin <i>Kansakunnan synty </i>(1915). Sehän muistetaan nykyään niin ikään suurenmoisista taisteluistaan mutta myös nykyään tuomittavasta rasistisuudestaan. Ihan ongelmaton ei <i>Napoléoninkaan </i>siveellinen sisältö ole. Tulevaa keisaria ei kyseenalaisteta missään vaiheessa, hänen kertomuksensa on kohtalonomainen sankaritarina. Päin vastoin vahvan johtajan kaipuu ja tarve sanotaan aivan suoraan. Nykymaailman näkökulmasta sellainen avautuu varsin synkkänä ja pelottavana ajatuksena.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Bryan Singer: <b>X-Men: Days of Future Past</b></span><span style="background-color: white; text-align: justify;">. <b>X-Men: Apocalypse</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Bryan Singer palasi Ryhmä-X:n pariin 2014. Chris Claremontin ja John Byrnen sarjakuvaan perustuva <i>X-Men: Days of Future Past</i> on eräänlaista viilailtua jatkoa <i>First Classille </i>ja <i>Wolverinelle </i>ja jossain määrin alkuperäisellekin trilogialle. Tarina jatkuu mutta jatkumo ei kestä liian tarkkaa syyniä – ihan kuten supersankarisaippuaoopperan perinteeseen kuuluukin. Tällä kertaa aloitetaan tulevaisuuden maailmasta, jossa mutantit on ajettu ahtaalle. Viimeisenä oljenkortena Wolverine, luonnollisesti, lähetetään menneisyyteen korjaamaan asiat. Eri aikasäikeet ja niiden suhteet eivät millään tavalla ole erityisen loogisia, mutta kokonaisuus on uskoo itseensä ja silloin uskoo katsojakin. <i>Days of Future Past </i>on vähintään viihdyttävä, parhaimmillaan melkein koskettava; Mystiquen hahmo on oikeastaan hyvin traaginen, ja samaa henkeä James McAvoy saa professori Xavieriinkin. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja kekseliäskin.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Singer jatkoi seuraavassakin osassa, <i>X-Men: Apocalypse </i>(2016). Sen alkutilanne on kutkuttava – muinaisessa Egyptissä faaraona hallinnut mutantti palaa eloon 1980-luvulla ja alkaa koota armeijaa. Elokuva alkaa lupaavasti, kun mutantti toisensa jälkeen ja eri puolilta maailmaa esitellään. Siitä sitten alkavat ongelmatkin. Pitkän aikaa <i>Apocalypse </i>on pelkkää poseerausta ja digitaaliefektiä. Kuvioita kehitellään ja kehitellään, aiempiin osiin viittaillaan kuin luvassa olisi jotain suurta ja tärkeää. Sitten asioita vain tapahtuu ja uusia polkuja tuntuu aukeavan koko ajan. Sarjakuvamaista, sanan pahimmassa merkityksessä, sielutonta pintaa. Tehosteet sinänsä ovat komeita, mutta jos karkkia syö liikaa, siitä tulee vain paha olo. Näyttelijätkään eivät saa tilaa, ehkä paria Michael Fassbenderin kohtausta lukuun ottamatta. Ei <i>X-Men: Apocalypse </i>aivan huti ole; se vain tuntuu ihan kuin olisi elokuvasarjan kahdeksas osa tai jotain.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Tim Story: <b>Fantastic Four</b>. <b>Fantastic 4: Hopeasurffari</b></span></span></p><p style="text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Tim Storyn ohjaamat <i>Fantastic Four </i>(2005) ja sen jatko-osa <i>Hopeasurffari </i>(Rise of the Silver Surfer, 2097) ovat lapsellisia ja typeriä elokuvia. Mutta niinhän alkuperäinen Ihmeneloset-sarjakuvakin oli. On tietysti eri asia, kannattaako neljäkymmentä vuotta vanhaa tyyliä toistaa sellaisenaan. Filmiversiossa on kieltämättä sellaista kömpelöä viehätystä, jollaisen yleensä yhdistää pikemminkin1990-luvun tv-sarjoihin kuin seuraavan vuosikymmenen suuren budjetin elokuviin. Toki tehosteet ovat parempia, mutta tarina on höhlä ja sitä käsitellään kuin Sci-Fi Channelin viikon pilottia. Näyttelijäsuoritukset vaihtelevat oikein hyvästä Michael Chiklisistä (sen viiden minuutin verran jota hän ei ole kokovartalovaahtomuovissa) suurin piirtein kaikkiin muihin, jotka lähinnä levittelevät silmiään ja huitovat käsillään. Jessica Alba kyllä heilauttelee myös hiuksiaan taitavasti muutamassa kohtauksessa. Vaikka eipä kukaan selviäisi kunnialla kliseisestä dialogista. Elokuvien käsikirjoitukset on muutenkin tavanomaisia ja yllätyksettömiä ja huumori kuin 60-luvun sitcomeista – mutta juuri siinä piilee myös <i>Fantastic Fourien</i> viehätys. Niissä on jotain hellyyttävän, vanhanaikaisen naiivia, sellaista joka olisi purrut minuun täysillä kymmenvuotiaana. Niin kuin ne sarjakuvatkin purivat.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Hahmovetoisiahan nämä elokuvat ovat – kuten esikuvansakin – ja siinä ne onnistuvat oikein hyvin. Jokainen keskeinen hahmo on oma muista erottuva persoonallisuutensa. Mistään hienovaraisista luonnekuvista ei tietenkään ole kyse mutta riittävän kiehtovista tyypeistä kuitenkin. Möykyn ja näsäviisaan Liekin välinen kemia toimii, Tohtori Doomissa on riittävästi psykoottisuutta, Herra Fantastisen klišeinen tiedenörttiys ja kömpelyys on ihan pikkukivaa. Tärkeintä on, ettei kukaan jää poseeraavaksi pökkelöksi huolimatta yksiulotteisuudestaan. Ja onhan Hopeasurffari ihan älyttömän siisti hahmo. Se vain tarvitsisi jonkun Jodorowskyn tasoisen visionäärin toteuttajakseen, vähän niin kuin Moebiuksen sarjakuvissa.</span></span></div><p></p><p style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><span style="font-family: georgia;"><br /></span></span></p><p><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Stephen Norrington: <b>Blade</b>. Guillermo del Toro: <b>Blade II</b>. David S. Gover: <b>Blade: Trinity</b></span></p><p></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Eihän <i>X-Men </i>ollutkaan ensimmäinen onnistunut Marvel-filmatisointi. <i>Blade </i>ilmestyi jo 1998. <i>Blade </i>on cocktail supersankaria, kauhufantasiaa, goottiromantiikkaa, veristä huumoria, ysäritoimintaa ja blaxploitaatiota. 1970-luvulla alkunsa saanut hahmo on vampyyrinmetsästäjä, joka itsekin on syntymässään saanut vampyyriyden hyvät puolet ilman huonoja.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Stephen Norringtonin ohjaama ensimmäinen <i>Blade </i>on varsin vetävä elokuva. Siinä synkistelyn ja huumorin yhdistelmä on tasapainossa, jota on vaikea saavuttaa. Toki elokuvan estetiikka on vanhentunut aika pahasti; en ainakaan itse osaa vielä nauttia nostalgiasta, joka syntyy teknoreiveistä, emokampauksista ja ensimmäisen Playstationin grafiikoista. Wesley Snipesin vakavin ilmein mutta hyvää koomista ajoitusta osoittaen esittämä Blade on mainio hahmo.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Blade II:een </i>ohjaajaksi vaihtui Guillermo del Toro, joka toi mukanaan entistä tyylitellympää visuaalisuutta. Tarinakin on deltoromaisemmin aiempaa enemmän dark fantasya, vähemmän horroria. Vampyyreja uhkaa heidän omaa vertaan juovien, kodittoman Nosferatun näköisten mutanttien joukko, ja apuun pyydetään vanhaa vihollista, Bladea. Lisäksi on kuolleista herätetty Kris Kristofferson, liuta teknisiä apuvempaimia ja kalju Ron Pearlman. Ja niitä helvetin goottireivejä. Tehosteet ja kuvasto ovat oivaltavia, mutta runsaus valitettavasti hukuttaa Bladenkin hahmon alleen.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kahden ensimmäisen osan käsikirjoittaja David S. Goyer päästettiin ohjaamaan kolmas, <i>Blade: Trinity </i>(2004). Eihän se kummoinen ole; vähäenerginen ja yllätyksetön. Kumma kyllä ongelma tuntuu olevan nimenomaan käsikirjoituksessa, ei niinkään ohjauksessa. Vampyyrit auttavat ihmiset Bladen jäljelle päästäkseen tästä eroon. Apuun pompahtaa joukko nuoria kollegoita, jotka varastavat elokuvan päähenkilöltään. Ja kaiken takana on Dracula. Tai siis Drake. Jep.</span></span></div>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-14300463157871108232023-05-01T00:53:00.000-07:002024-03-13T02:08:50.035-07:00Luettua: huhtikuu 2023<p><span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: white; text-align: justify;">Mika Waltari & Olavi Lauri</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">:</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"> </span><b style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Valtatiet</b><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">. <i>Runoja</i>.</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"> </span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;">Helsinki 1982: Otava. 54 s. Näköisp. </span><span style="background-color: white; font-family: georgia;">–</span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: justify;"> Ilmestynyt alun perin 1928.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Mika Waltarin ja Olavi Lauri (eli Paavolaisen) yhteiskokoelmasta <i>Valtatiet </i>on jäänyt kollektiiviseen muistiin jonkinlainen Tulenkantajien ideologinen tiivistymä. Siinä ovat näkyvillä kaikki taitelijaryhmään nykyään yleensä liitettävät seikat: koneromantiikka, eurooppalaisuus, nuoruuden vapaus... Silti taitaa olla pikemminkin niin, että koska Waltari ja Paavolainen ovat Tulenkantajiin liitetyistä nimistä tunnetuimpia, vaikkei kumpikaan tainnut olla lopulta erityisen oleellinen ryhmän sisällä, on heidän yhteisteoksensa määrittänyt ihmisten mielissä koko ryhmää.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Waltarin runoissa on nuoruuden intoa ja hurmaantumista. Toisaalta ne ovat myös jotenkin ulkokohtaisia, varovaisia, ikään kuin ne huutelisivat iskulauseita, koska niin kuuluu tehdä. Kaiken modernin maailman sykkeen – autojen, junien, mainosvalojen ja nostokurkien – keskellä tuntuvat hätkähdyttäviltä muutama romanttisfantastinen teksti ("Pyramiidiuni", joka on ihan kauhua, sekä "Tuntematon kaupunki" ja "Kultainen virta").</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Paavolaisen runot ovat itsevarmempia, suorastaan arrogantteja (tulkintaan taatusti vaikuttaa kirjoittajan persoonaan yhdistetyt mielikuvat). Ne ovat hallittuja ja iskeviä, mutta myös kaikessa rehvakkuudessaan aikamoista poseerausta.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Valtatiet </i>on paljon mainettaan vähäisempi teos, mutta aikansa kuvana ihan aiheellinen muistomerkki. Lopulta vahvinta siinä taitavat olla Sylvi Kunnaan kansi- ja otsakekuvat.</span></span></div><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;">Merete Mazzarella: </span><b style="background-color: white;">Fredrika Charlotta</b><span style="background-color: white;"> <i>o. s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo</i> (Fredrika Charlotta född Tengström. En nationalskands hustru, 2007)</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia;">. Helsinki 2007: Tammi. 334 s. Suom. Raija Viitanen.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Hetikohta Panu Rajalan J. L. Runeberg -elämäkerran perään luettuna Merete Mazzarellan teos kansallisrunoilijan vaimosta korostaa entisestään kummankin kirjan luonnetta. Verrattuna <i>Fredrika Charlottaan </i>Rajalan teos tuntuu entistä kaavamaisemmalta, pinnallisemmalta ja hutaistulta. Mazzarellan kirja sen sijaan on kokoaan suurempi, rivinvälejään myöten merkityksistä tiheä.</span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;"><i>Fredrika Charlotta </i>ei ole varsinainen elämäkerta siinä mielessä, että se kävisi läpi kohteensa vaiheet syntymästä kuolemaan. Pikemminkin se on esseistinen ruumiinavaus F. Runebergin kirjallisesta tuotannosta ja niistä seikoista, jotka ovat siihen vaikuttaneet. Näkökulma on nimenomaan siinä, miten Fredrikan täytyi lähes koko elämänsä (ja sen jälkeenkin) tyytyä aina olemaan ensisijaisesti Runebergin vaimo. Vahinko oli kaksinkertainen: hänen puolisonsa oli kansallisrunoilija ja hän oli nainen.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Runebergin kaunokirjallinen tuotanto on kapea, mutta kuten Mazzarellakin tekee selväksi, esimerkiksi hänen kirjeistään muodostuu laaja ja moneen suuntaan aukeava kirjallinen jäämistö. Niinpä hänen maineensakin kirjoittajana on vasta viime vuosikymmeninä saanut merkityksen ja aseman, jossa häntä voidaan käsitellä omana itsenään. Mazzarellalla tämä korostuu niin, että Johan Ludvig jää tyystin statistiksi. Hänet nähdään vilaukselta vain, kun hänestä on pakko puhua.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Mazzarellan teos etenee vapaana kronologiasta, melkein assosioiden. Se käväisee tarpeen vaatiessa melko kaukanakin aiheensa elämästä, kun käsitellään vaikkapa ruotsalaista naisten kirjoittamaa ajan kirjallisuutta, mutta lopulta kaikki liittyy kaikkeen. <i>Fredrika Charlotta </i>on hyvin eheä, loppuun asti mietitty. Se on myös hyvä esimerkki siitä, miten elävää voi olla teksti, joka on tieteellisesti pätevää mutta myös taitavasti ja myötäeläen kirjoitettua.</span></span></div><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;">Dylan Thomas: </span><span style="background-color: white;"><b>Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan</b>. <i>Valikoima runoja</i>. Helsinki</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia;"> 199o: Otava. 61 s. Suom. Marja-Leena Mikkola.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Huhtikuu olisi tietysti oikeastaan T. S. Eliotin aikaa, joten on oikein hyvä sen sijaan astua askel sivulle ja tarttua toiseen modernistiin, Dylan Thomasiin. Ensimmäinen valikoima Thomas runoja suomeksi, Marja-Leena Mikkolan toimittama ja kääntämä <i>Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan </i>sisältää vajaat parikymmentä runoa koko uran ajalta.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Oli kyse mistä vuosikymmenestä tahansa, yhtä kaikki Thomas vyöryttää sana- ja kuvavirtaansa lukijalle, jonka on vain kestettävä kurimuksen keskellä, rentouduttava ja lopulta kuultava kaikessa hälyssä runoilijan ajatus. Kieltämättä varsinkin alkuaikojen syvälle loppumattomiin määritteisiinsä uppoavat subjektit ja niistä nousevat moniselitteiset teonsanat ovat lähes uuvuttavia. Kuitenkin kun Thomasin kieleen pääsee sisään ja hänen sanaroiskeittensa logiikkaa alkaa ymmärtää, kiteytyy niissä uniikki yhdistelmä herkkyyttä ja ihmiselle luonnollista raivoa.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Teemat liikkuvat syntymän ja kuoleman välillä hyvin kirjaimellisesti, ihmisen ja muun luonnon analogisuudessa ja varsinkin loppua kohtalonomaisissa, nostalgisissakin näyissä. Itseäni varsinkin viimeksi mainitut viehättävät. Thomasin kuvastot limittyvät toisiinsa alati liikkuen ja muuttuen, että niistä ei ehdi saada otetta (ainakaan ensimmäisellä lukukerralla), mutta tunnelataus on vahva.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Mikkola on luopunut Thomasin metrisyydestä, mikä lienee välttämättömyys mutta samalla vie runojen rytmisyydestä jotain oleellista. Kuitenkin myös suomeksi Thomas tuntuu olevan parhaimmillaan ääneen luettuna, jolloin on pakko toisaalta hidastaa kuvien äärellä ja toisaalta pakko antaa niiden vain lipua eteenpäin pysähtymättä suotta pohtimaan. Mikkolalta ilmestyi myöhemmin vielä toinenkin Thomas-valikoima, mutta muuten tämän runotuotantoa ei ole taidettu suomentaa kuin yksittäisten tekstien verran</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">.</span></div><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;">Johan Wrede: </span><span style="background-color: white;"><b>Se kansa meidän kansa on</b>. <i>Runeberg, vänrikki ja kansakunta</i> (Jag såg ett folk... Runeberg, Fänrik Ståhl och nationen, 1988). Jyväskylä </span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia;">1988: Gummerus. 282 s. Suom. Timo Hämäläinen & Risto Hannula.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">Professori Johan Wreden <i>Se kansa meidän kansa on </i>on popularisoitu kommentaari Runebergin <i>Vänrikki Stoolin tarinoihin</i>. Taustalla on Wreden ja parin hänen tutkijakollegansa aiemmin tekemä, puhtaasti tieteellinen teos aiheesta. Valitettavasti popularisointi on tässä tapauksessa tarkoittanut esimerkiksi viiteapparaatin hylkäämistä kokonaan. Edes lähdeluetteloa ei ole. Esipuheessa vain kehotetaan katsomaan siitä oikeasta tutkimuksesta.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Teoksena Wreden kirja on mielenkiintoinen mutta yllättävän kevyt. Hän käy <i>Stoolin </i>vaiheita, myös vastaanoton historiaa, sekä Suomen sodan pääpiirteitä. Seuraavaksi käydään läpi jokainen Runebergin kokoelman runo: hieman kirjoitushistoriaa, hieman esikuvien kaivelua, hieman yleisön reaktioita. Kaikki tämä on kiintoisaa, vetävästi kirjoitettu ja ehdottoman asiantuntevaa. En voi silti välttyä tunteelta, että kyse on vain esipuheesta kuhunkin runoon. Wreden kirja nimittäin sisältää myös <i>Vänrikki Stoolin tarinat </i>kokonaisuudessaan Cajanderin suomennoksena. Wreden tekstiä vaivaa myös melko kritiikitön suhtautuminen <i>Tarinoihin</i>. Silloinkin kun arvostelua jaetaan, Wrede kääntää sen saavutukseksi. Nykymaailma saattaisi sanoa jotain fanipoikuudesta.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Runebergin teos sen sijaan – kun kerran sekin tuli taas luettua – on kestävää ja kirjoitusajankohta huomioon ottaen komeaa kertomalyriikkaa. Sen sijaan nyt huomioni kiinnittyi siihen, miten huonosti Cajanderin sinänsä kyllä taidokas käännös on vanhentunut. Taustojen lukemisen jälkeen tuntuu, ettei itse runoista ollenkaan nouse samoja asioita esiin, kun kääntäjä on joutunut pakottamaan suomen kieltä runopolveen. Onneksi merkitysuskollisempiakin suomennoksia on olemassa</span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia; text-align: left;">.</span></div><p></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; text-align: left;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white;">Pentti Saarikoski & Jorma Ojaharju: </span><span style="background-color: white;"><b>Wiinan kauhistuksen ylistys</b>. Helsinki </span></span><span style="background-color: white; font-family: georgia;">1967: Kirjamaailma. 81 s.</span></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"><span style="font-family: georgia; font-size: x-small; text-align: left;"></span></p><p style="background-color: white; text-align: justify;"></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;"><span style="background-color: white; text-align: left;">Mitä saadaan, kun kaksi alkoholisoitunutta kirjailijaa julkaisee teoksen viinasta? Huono vitsikirja. Itse asiassa luulen, että oma kappaleeni on kuulunut Jorma Ojaharjulle, joka on repinyt nimensä kansipaperista.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Ojaharjun lisäksi <i>Wiinan kauhistuksen ylistyksen </i>takana on Pentti Saarikoski. Veikkaan, että Ojaharju kuitenkin vastaa suurimmasta osasta sisältöä. Sikäli kuin sellaista on, siis. Kirja yrittää olla joko juopporomanttinen me-hengen nostattaja tai sitten alkoholipoliittinen pamfletti, mutta kummassakin se epäonnistuu. Todellisuudessa se on lähinnä joukko kirjoittajien ryyppykavereiden, ravintola Kosmoksessa roikkuneiden taiteilijoiden sattumuksia, tosia tai ei – kaskukokoelma jossa on noin kaksi huvittavaa juttua. Koska materiaalia ei ole ollut tarpeeksi (ja arvatenkin kustantajan ennakko on jo juotu), on väliin otettu lainauksia eri raittiuslehdistä ja Antero Hallan kömpelöitä piirroksia.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Kirjan anekdootit ovat juuri sellaisia, joille riemumielinen remuremmi nousuhumalassaan hohottelee mutta joista selvin päin oleva lukija lähinnä ihmettelee, mihin niiden punchline on jäänyt. Parasta antia lienevät haimatulehdusta sairaalassa potevan Pekka Kejosen kirjeet, joissa elämäntapasieni yrittää opastaa toveri Ojaharjua juomatavoissa. Niidenkin kiinnostavuus on lähinnä Kejosen tyylissä.</span><br style="background-color: white; text-align: left;" /><br style="background-color: white; text-align: left;" /><span style="background-color: white; text-align: left;">Suurin ihmetys kuitenkin on, miksi päädyin lukemaan <i>Wiinan kauhistuksen ylistyksen </i>– toista kertaa.</span></span></div>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5106013971171596496.post-48749039472574520712023-04-06T06:09:00.003-07:002023-04-06T06:09:51.254-07:00Muutama henkilökohtainen muisto Keijo Virtasesta<p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Tämänaamuinen Helsingin Sanomat sisälsi minulle uutisen, jota ei ollut uutiseksi tarkoitettukaan. Hulda Huiman <a href="https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009490014.html">haastattelussa</a> mainitaan hänen lapsistaan: "[U]usin tulokas on kaksi kuukautta vanha Keijo, joka on nimetty viime vuonna edesmenneen taiteilija Keijo Virtasen mukaan." Ymmärsin mitä luin, totesin tapahtuneen, jatkoin aamutoimia. Vasta töissä asia alkoi iskeytyä tajuntaani.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Keijo Virtanen oli kirjailija, muusikko, yliopistomies, opettaja, motoristi, kuvataiteilija... Tiemme kohtasivat ennakoimattomasti muutamaankin otteeseen, mutta lopulta yhteydenpito kuivui kasaan. Viimeksi kun kuulin hänestä, hänen terveydentilansa oli huonontunut entisestään, ja Jukka Nousiainen kampanjoi ympärivuorokautisen avustajan palkkaamiseksi hänelle. Silloin tällöin heräsi ajatus ottaa Keijoon yhteyttä ja kysellä kuulumisia, mutta aina tuli elämä väliin ja jossain vaiheessa en enää edes kehdannut, kun aikaa oli jo päässyt kulumaan niin. Ja sitten heinäkuussa 2022 Keijo kuoli, ja minä kuulin siitä vasta lähes vuosi myöhemmin.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Ensimmäisen kerran kohtasin Keijon Jyväskylän yliopistossa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Aloitin suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana, hän oli kirjallisuuden oppiaineen amanuenssi. Jokin aika aiemmin tapahtunut vakava liikenneonnettomuus oli jättänyt jälkensä, ja parin opiskeluvuoteni jälkeen Keijo lopettikin yliopistolla. En muista olleeni siellä juurikaan tekemisissä Keijon kanssa, joskus sentään. Mieleen on jäänyt vappuaatto 2004, oikein kuuma päivä, jolloin istun Keijon vieressä Atheanaeumin luentosalissa kuuntelemassa runoilija Risto Ahdin luentoa.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Samaisena vuotena innostuin oikein toden teolla ruohonjuuritason kokeellisesta musiikista <span style="line-height: 107%;">–</span> dronesta, psykedeelisestä folkista ja kaikenlaisesta kilkuttelusta. Edellisenä syksynä kotimainen pienlevymerkki Lal lal lal oli julkaissut Keijon nimettömän <a href="https://lallallal.bandcamp.com/album/keijo">esikois-cdr:n</a>. Hankin sen sattumalta heti Ahdin luennon jälkeen, ja silloin tajusin, että nämä kaksi Keijoahan olivat yksi ja sama. Hyvin nopeasti artistinimi Keijosta tuli tuottelias tekijä ja levyjä ilmestyi sellaisilta minun mielessäni nostalgiasta kirkastamilta levymerkeiltä kuin Outa, 267 lattajjaa, Digitalis, Last Visible Dog... Kaiken kaikkiaan tuon vuoden 2003 debyytin jälkeen soolo- ja yhteistyölevyjä ilmestyi toista sataa, useimmiten hyvin pieninä painoksina ja epäkaupallisissa formaateissa kuten cdr:inä ja kasetteina. Olihan vinyylin tuolloin vielä melko undergroundia. Minä puolestani innostuneena omakustanne-estetiikasta "perustin" oman "levymerkin", <a href="https://luovaja.blogspot.com/">Luovajan</a>, joka sittemmin on jatkanut kirjallisuuden pikkujulkaisijana. Keväällä 2007 suunnittelin kokoelmalevyä, jonka kappaleet olisivat kirjallisuuden klassikoiden innoittamia. Julkisen kutsun ja kaverisuhteiden kautta <i>Reading Soundsille</i> päätyi kymmenen kappaletta. Mietin pitkään, että Keijoa pitäisi ehdottomasti lähestyä kutsun kanssa, koska hän jos kuka ymmärtäisi musiikin ja kirjallisuuden rajapinnan päälle. En uskaltanut olla niin julkea.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">2009 olin ajautunut puoleksi vuodeksi asumaan Iitin Kausalaan, tunnin ajomatkan päähän Keijon syntyseuduilta Asikkalasta. Samaan syssyyn syntyi esikoiseni, ja elämä oli kiireistä ja täyttä. Sen kaiken keskellä sain postia. Kirjeeseen oli kirjoitettu osoite hieman haparoivalla, tärisevällä käsialalla. Myöhemmin opin tuntemaan käsialan erittäin hyvin. Sisällä oli kaksi poltettua cd:tä. Keijo oli lähettänyt pari demoa Luovajalle! Kuuntelin ne innostuneena ja kirjoitin heti sähköpostia Keijolle. Ehdottomasti Luovaja olisi halukas julkaisemaan jotain. Toinen levyistä piti sisällään kaksi pitkää ambientmaista kappaletta. Ehdotin niiden julkaisua sellaisenaan, Keijo suostui, ja syyskuussa 2009 ilmestyi viimein <i>Maailma hetkinä</i>, joka edelleen on mielestäni paras Keijo-levy. Yli 30-minuuttinen "Yön hetkinä" on maaginen.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Keijon ja Luovajan yhteistyö kesti kolme soolojulkaisua (edellisen lisäksi <i>Namo tassa</i> 2010 ja <i>Not Less</i> 2012) sekä nimettömän yhteislevyn ranskalaisen Monolyth & Cobaltin kanssa (2013), joka jäikin Luovajan viimeiseksi julkaisuksi pitkäksi aikaa. Painokset olivat korkeintaan viisikymmentä kappaletta, joten puhutaan pienistä harvinaisuuksista. Ongelmallisin oli <i>Not Less</i>, johon Keijo kumppaneineen valmisti uniikit pahvikannet. Valitettavasti käytetyt keskiöt, joihin levy kiinnittyy, olivat hieman liian suuria, minkä vuoksi iso osa levyistä murtui. Muutamia korvaavia levyjä (ja keskiöitä) lähetin <i>Not Lessin</i> ostajille mutten monta. Lisäksi Vapaakappalekirjastot saivat vielä aivan omanlaisensa editiot, jotka askartelin itse käden ulottuvilla olevista tarvikkeista... Albumikokonaisuuksien lisäksi sain Keijon viimein kokoelmallekin. Hän osallistui kappaleellaan Luovajan viisivuotiskokoelmalle, avaruus- ja Kaija Koo -vaikutteiselle <i>Spring Is a Place in the Spacelle</i> (2010).</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Kun 2010 muutin Kuusankoskelle melkein satavuotiaaseen hirsitaloon (jota olen sittemmin yrittänyt myydä eteenpäin siinä onnistumatta useita vuosia), tajusin asuvani parin kilometrin päässä Keijosta. Jyväskylän lisäksi hän vietti nimittäin paljon aikaansa Kuusankosken Pokinpellolla. Siellä tuli käytyä monet kerrat kuuntelemassa uusimpia äänityksiä, suunnittelemassa mahdollisia julkaisuja ja keskustelemassa kirjallisuudessa. Tapaamiset olivat aina sydämellisiä, lempeän hyväntuulisia. Keijon hiljainen huumori ja ymmärtäväinen elämänasenne olivat jotain ainutlaatuista. Vieraili Keijo pariin kertaan pyöräretkellä minunkin luonani, minkä tuolloin parivuotias lapseni muistaa erityisen hyvin, sillä hän oli kuullut puheeni väärin ja odotti paikalle <i>keijua</i>... Kävimmepä myös yhdessä kuuntelemassa kirjastolla, kun toinen paikkakunnan musiikillinen suuruus, Esa Kotilainen, oli esittelemässä uutta albumiaan. Se oli muutenkin merkityksellinen kirjastokäynti: Samalla kerralla bongasin hyllystä erään Kari Glödstafin esikoiskirjan, joka sai minut lähtemään ensimmäistä kertaa Forssan mykkäelokuvafestivaaleille ja aloitti yhä jatkuvan ystävyyden. Kotilaisen kanssa käyty sananvaihto puolestaan sai minut melkein vuosikymmeneksi soittamaan hänen johdollaan YH-10:ssä ja Kuusankosken harmonikansoittajien orkesterissa.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Samoihin aikoihin aloitimme Keijon kanssa vielä yhden yhteistyön. Hän oli aikeissa koota blues-lyriikastaan kokoelman. Tarjouduin auttamaan, ja sovimme, että alkaisin naputella puhtaaksi hänen käsin kirjoitettuja tekstejään. Minulla on edelleen kymmeniä sähköpostiini saapuneita valokuvia hänen pienellä ja tiheään kirjoitetulla käsialallaan kirjoitetuista lappusista. Niitä sitten leipätyön ohessa kirjoittelin puhtaaksi digitaaliseen muotoon. Lopullisessa kokoelmassa on tekstejä paljon enemmän, joten en ollut ainoa sihteeri. Samoihin aikoihin minulla nimittäin diagnosoitiin ensimmäistä kertaa masennus, josta juttelin Keijonkin kanssa. Syvästi myötätuntoisena ihmisenä hän ei halunnut kuormittaa minua yhtään enempää, vaikka usein sanoinkin, että hänen tekstiensä kanssa työskentely on vain ilo. Yllättäen Keijo pyysi minulta myös pientä alkusanaa kirjaan, minkä riemumielin teinkin. Olen edelleen hyvin ylpeä siitä, että olen mukana yhtenä viidestä esipuhekirjoittajasta, samalla aukeamalla Jukka Nousiaisen kanssa. Lopulta <i>Blue Hum </i>ilmestyi ntamolta 2014. Julkaisuprosessissa oli joitain ongelmia ja viivästymisiä, minkä vuoksi Keijo kustansi itse kokoelmasta ensilaitoksen, jossa ovat pelkästään hänen tekstinsä. Ifolorin(!) kautta painatetun kirjan omistuskirjoituksineen hän luovutti minulle Pilkan koulun parkkipaikalla eräänä sateisena iltana. Nyt kun ajattelen, se oli varmaankin viimeinen kerta, kun näin hänet.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Yhteydenpito Keijon kanssa alkoi jossain vaiheessa vähentyä. Toisen lapsen, uupumuksen ja lopulta avioeron jäljiltä minulla oli aivan liian vähän voimia pitää yhteyttä ystäviin ja tuttaviin. Ja sitten kun olisi ollut, oli ensimmäisen askeleen ottaminen liian vaikeaa. Viimeiset sähköpostit vaihdoimme Keijon kanssa joulun 2014 alla. Loppuun asti olemme yrittäneet sopia tapaamista, joka ei toteutunut. Se surettaa minua tänään valtavan paljon, vaikka tiedänkin voimavarojeni olleen tuolloin ihan lopussa. Vielä enemmän surettaa ja hävettää se, etten enää myöhemmin osannut ottaa yhteyttä.</span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: georgia;">Viimeisessä sähköpostissaan Keijo kirjoittaa: "Työstä maksetaan itse pahiten. Mutta pitäisi aina riittää aikaa soittaa bluesia."</span></p>MLuovahttp://www.blogger.com/profile/03103454624805847478noreply@blogger.com0