Luettua: helmikuu 2026

Lukemisto 7/1944. Helsinki 1944: Kirjapaino- ja Kustannus Oy Liike. 32 s.

Mielikuvituksellista nimeä kantava Kirjapaino- ja Kustannus Oy Liike kustansi yhtä ytimekkäästi nimettyä lehteä Lukemisto. Se ilmestyi ymmärtääkseni parin vuoden ajan 1940-luvulla ja Juri Nummelinin mukaan sisälsi kilpailijoitaan enemmän kauhu- ja fantasia-aineistoa. Itse olen päässyt käsiksi vain numeroon 7/1944, joka onkin palkitseva kokemus. Numero sisältää kaksi kertomusta Harry Etelältä ja Turo Ahvalta, Osvald Rahkoselta peräti neljä, sekä muutaman muunkin tekstin.

Harry Etelä (eli iskelmäsanoittajana muistettu Aimo Viherluoto) on ehta kauhusenttari, jota Nummelin on julkaissut jonkin verran uusiksi. Tässä kyseisessä Lukemiston numerossa on kuitenkin pari hänen kertomustaan, joita ei tietääkseni ole ilmestynyt muualla. Kummituspatsas on hieman kömpelösti kirjoitettu tarina kahdesta miehestä, jotka yöllä pihapuutarhassa kuljeskellessaan todistavat kammottavan patsaan heräämistä eloon. Eriskummallinen yö puolestaan lähentelee melkeinpä supersankarijuttua. Siinä tyköistuvaan mustaan pukuun ja naamioon sonnustautunut öinen kujeilija huomaa kykenevänsä vastustamaan painovoimaa. Humoristissävyinen novelli saa erikoisia lisäkierroksia seksuaalisista vihjauksistaan.

Monipuoliselta kioskikirjoittaja, tuolloin toki vasta teini-ikäiseltä Turo Ahvalta on mukana kaksi melko tavanomaista rikostarinaa, joissa kummassakin poliisi on soluttautunut rikollisliigaan ja joissa muutenkin suoritetaan epäuskottavat hämäykset. Rahkonen esiintyy kahdella kirjailijanimellä, Ossi Valle Rahkosena ja Ossi Haimina. Häneltä on lehdessä osa seikkailuhenkistä jatko-kertomusta, hölmö rikostarina, jossa puhelimen kautta kuuluva laukaus sekoittaa poliisitutkintaa, sekä sotapropagandistiset kotirintamaruno ja tuoreen rintamaisän uhriheruttelu.

Näiden lisäksi mukana on rikosjuttujen hölmöä linjaa jatkava nimimerkki Per Erikin (oik. Pertti Paakkanen) tarina yli-innokkaasta saksalaispoliisista, joka erehtyy pitämään kahta maskeerattua näyttelijää vakoojina, sekä ilman kirjoittajan nimeä ilmestynyt romanttinen kertomus. Siinä nainen matkaa sisä-Afrikan syvyyksiin ainoastaan ilmoittaakseen sulhaselleen, että jättää tämän uskottomuuden vuoksi. Ja tietenkin täyteaineistona on vitsejä.

Pekka Lounela & Jyrki Mäntylä: Huuto ja meteli. Hämeenlinna 1970: Arvi A. Karisto. 122 s. Näkökulma.

Syksyllä 1969 Yleisradio esitti myöhäisillassaan Porin jazzfestivaalien yhteydessä tehdyn tallenteen, jossa Allen Ginsbergin Huuto-runoa säesti Henrik Otto Donnerin säveltämä musiikki. Kuukautta myöhemmin ohjelmasta nousi kohu, kun liberaaliapuolueen kansanedustaja Arne Berner jätti eduskuntakyselyn, jonka oli allekirjoittanut 83 kansanedustajaa. Häly tiivistyi sanoihin: Berner liitti kyselyyn muutaman kokonaisuudesta irrotetun säkeen, jotka hänen mukaansa eivät olleet Yleiradiolle myönnetyn toimiluvan mukaisia ja joissa puhutaan muun muassa perseeseen panemisesta ja runkkaamisesta. Suuren yleisön ajatuksiin kysely nousi, kun kokoomuksen pää-äänenkannattaja Uusi Suomi julkaisi sen lainauksineen kaikkineen.

Hyvin nopeasti kävi selväksi, että kysely oli luonteeltaan poliittinen, vaikka näennäisesti vedottiinkin nuorten kuulijoiden suojelemiseen ja muihin moraalikysymyksiin. Vaalit olivat lähestymässä. Oppositiossa istunutta porvaristoa korpesi keskustalais–vasemmistolainen hallitus. Lisäksi heissä oli halu iskeä liian vasemmistolaiseksi syytettyä Yleisradiota, joka oli viime aikoina uudistunut rutkasti Eino S. Revon johtamana (joka muuten oli maalaisliittolainen). Soppaa hämmensi lisäksi ehdokkaana ollut, Ginsbergiä suomeksi kustantanut Armo Hormia, joka käytti kohua sumeilematta itsensä esiintuomiseen.

Myrskyn silmässä olivat Yleisradion teatteriosaston päällikkö Pekka Lounela ja apulaisosastopäällikkö Jyrki Mäntylä. Vain kuukausia tapahtumien jälkeen, heiltä julkaistiin Kariston Näkökulmia-sarjassa kohua käsittelevä kirja Huuto ja meteli (1970). Se käy pamflettimaisella otteella läpi tapahtumien kulun ja kokoaa yhteen runsaasti dokumenttiaineistoa (lähinnä lehtitekstejä). Kirjoittajat eivät kätke näkemyksiään vaan päinvastoin sanovat suoraan, mitä ajattelevat. Vastaavaa olisi vaikea kuvitella tapahtuvan nykyään.

Nykyajasta puheen ollen Huuto ja meteli on hämmentävä ja toisaalta valaiseva kirja yhä edelleen. Vaikka tapahtumista on kulunut jo lähemmäs kuusikymmentä vuotta, ne resonoivat tässäkin ajassa. Yle on edelleen vasemmiston äänitorvi, poliittiset virkanimitykset ovat voimissaan ja yksittäisten sanojen maaginen voima voi hyvin.

Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina. Novelleja. Helsinki 2018: Art House. 188 s.

Suhteeni nuortenkirjallisuuteen on aina ollut ongelmallinen. Kun olin kohdeyleisöiässä, koin nuortenkirjallisuuden lapselliseksi. Asiaa ei auttanut, että 1990-luvulla sen aihepiirit olivat minulle kovin vieraita. Ihmissuhdekuviot olivat itselle etäisiä, ja perheväkivalta, syömishäiriöt, urheilu tai heppatalleilu eivät koskeneet millään tavoin. Toisaalta klassiset Viisikot sun muut olivat kuuluneet kirjallisuuskasvatukseeni jo ennen kouluikää. Niinpä koko nuorille suunnattua tarinamaailmaa on aina varjostanut minulle jonkinlainen epäkelpoisuuden leima.

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama antologia Tusina (2008) saattaa olla sitä, mitä olisin noina aikoina kaivannut. Se on nimensä mukaisesti kahdentoista novellin kokoelma, jonka sisältö on monipuolinen mutta miellyttävästi spekulatiiviseen fiktioon kallellaan. Puolet tarinoista sisältävät yliluonnollisuuksia: matalaa fantasiaa täydentävät näytteet kauhusta ja scifistä. Näistä kertomuksista itseäni viehättivät etenkin Alexandra Salmelan groteski isän, lapsen ja puun kolmiodraama sekä J. S. Meresmaan tekstiiliteollinen steampunk. Mielenkiintoisia ovat myös Magdalena Hain kummitustarina Internet-ajan epistolaarikehystyksineen ja Haanpään kolmesta dialogista muodostuva teksti.

Realistista genrenovellistiikkaa edustaa Anneli Kannon historiallinen kertomus, joka sijoittuu Suomen sisällissotaan. Hannu Luntialan lyhyt aloituspala on puolestaan eräänlaista ironista rikoskirjallisuutta, joka leikittelee lukijan kanssa ja pakottaa muuttamaan lukutapaa pariinkin otteeseen. Sitä aiemmin vieroksumaani ”perinteistä” nuortenkirjallisuuden kuvastoa tarjoavat Riikosen tallimiljööseen sijoittuva, syömishäiriötäkin sivuava tarina sekä Nelli Hietalan viehättävä romanttinen etelänlomajuttu. Kokoelman päättävä Harry Salmenniemen teksti on (Haanpään ohella) valikoiman kokeellisin ja ainoa, joka ei nojaa tarinaan.

Tusinan tyyppisten antologioiden suurin viehätys on niiden tarjoama yllätyksellisyys. Etukäteen ei voi aivan varmaksi odottaa, mitä tuleman pitää. Ja vaikkei kaikesta itse pitäisikään, on todennäköisesti kuitenkin kohdannut jotain uutta. Tusinan tapauksessa myös paljon mieluista.

Petri Tamminen (toim.): Novellit 2000. Jyväskylä 2001: Gummerus. 136 s.

Gummerus, Nuoren Voiman Liitto ja Xerox järjestivät edellisvuosien tapaan myös vuonna 2000 novellikilpailun, jonka parhaimmistoa koottiin lakonisesti nimettyyn antologiaan Novellit 2000. Kokoelman on toimittanut kilpailun tuomaristoon kuulunut kirjailija Petri Tamminen. Tällaisten kisakokoelmien jälkikäteinen arvo on usein siinä, että ne sisältävät monella tapaa hyvin satunnaisen valikoiman tekstejä ja tekijöitä – ehkäpä sellaisia yhdistelmiä, joita ei voisi kuvitellakaan myöhemmin – tai sitten myöhemmin tunnetuksi tulleiden kirjailijoiden varhaisia tekstejä. Novellit 2000 ei tuota tässä mielessä pettymystä, ei myöskään genrekirjallisuuden salattuja helmiä metsästävälle.

Kisassa palkittiin kolme novellia. Niiden kirjoittajat olivat Harri Asikainen, Leena Mead ja Jemina Staalo. Kahdelta ensin mainitulta on valikoimassa mukana myös toiset tekstit. Asikaisen palkintotarina on puhdas rikosjuttu, kertomus kahdesta pikkunilkistä jotka päätyvät puolihuolimattomasti tappamaan entisen toverinsa velkojen perinnän yhteydessä. Hänen toinen novellinsa puolestaan on kuivan humoristinen suomalaisen juhannuksen kuvaus, jossa pieleen menee se mikä mennä voi. Asikaisen tekstit ovat oikein hyviä mutta eivät yhtään sen enempää.

Jemina Staalon novelli on itsetarkoituksellisen rankka kuvaus liftaavan teinitytön sadomasokistisesta yöstä. Staalo jatkoi samassa hengessä myöhemmin Pornoinho-kokoelmassaan. Tällainen inhorealistinen seksin, väkivallan ja yhteiskunnallisten aiheiden yhteenliittymä kuuluu mielikuvissani 1990-luvun kotimaiseen kirjallisuuteen, etenkin kun yhdistetään vielä Stadin slangiin. Toista aikansa ihannetta, sähkösanomamaisen tiivistä proosakerrontaa edustaa monikin kokoelman teksti, mutta Leena Meadin (eli kääntäjä Elina Meadin) palkittu teksti Jämät tekee sen kenties hienoiten. Se on hallittu kuvaus toimimattomasta perheestä isän kuoleman jälkeen.

Mielenkiintoarvoa antologian novelleista on kuitenkin kolmella muulla tekstillä: Tuomas Kyrö ja Essi Kummu (nimellä Kähkönen) esiintyvät varhaisilla kertomuksillaan, ihan eduikseen. Spefi-keräilijää kiinnostaa tietää, että mukana on myös M. G. Soikkelin ironinen divina commedia, jossa Taivas on jouduttu sulkemaan, koska verottajan toimivalta on yletetty kuolleisiinkin henkilöihin..

Veijo Meri: Aleksis Kivi. Näytelmä. Helsinki 1974: Otava. 92 s. Delfiinikirjat.

Veijo Meren näytelmä Aleksis Kivestä (1974) syntyi hänen Kivi-elämäkertansa ohessa. Näytelmä ei pyri olemaan kattava elämäntarinan kuvaus vaan pikemminkin sarja välähdyksiä kirjailijan vaiheista. Painotus on, kuten oli Meren tietokirjassakin, vanhan myytin uudelleentulkinnalla, Kiven inhimillistämisellä aiempien neropainotusten sijasta. Lopputulos on pienimuotoisen vaikuttava.

Näytelmä rakentuu kahdeksastatoista, keskenään vaihtelevan mittaisesta kohtauksesta. Alun prologi, jossa henkilöt tulevat kertomaan kyseessä olen draama, korostaa kokonaisuuden teennäisyyttä: Emme me edelleenkään tiedä, kuka ja millainen Kivi oikeastaan oli ja mitä hän ajatteli tai tunsi. Iso osa Merenkin tarjoamista tulkinnoista on nimenomaan tulkintoja, sivistyneitä ja perusteltuja arvauksia, epäilyjä ja todennäköisyyksiä. Tämä lienee yksi niistä seikoista, joiden vuoksi Kiven hahmo yhä edelleen niin kiehtoo.

Meri tuo esiin näkemyksessään Kiven leikillisyyttä ja herkkyyttä. Hänen Kivensä ei ole mikään vakavana taidettaan pohtiva patsas vaan elämää ja sen iskuja vaihtelevasti sietävä ihminen. Tätä korostaa sivuhenkilöiden typistyminen yksinkertaisemmiksi luonnepiirteiksi. Esimerkiksi Nervander esitetään liki lapsenomaisena fanipoikana ja veljet Albert ja Juhani hyvinkin jukolalaisina räyhääjinä. Ahlqvist ja Meurman nimittelevät (herkullisesti) toisiaan lavan yli kuin viisivuotiaat. Merkittävämmäksi sivuhenkilöksi nousee Merellä Charlotta Lönnqvist, jonka suhteesta Kiveen hän ei edes vihjaile vaan asettaa heidät yksiselitteisesti samaan makuuhuoneeseen. Kiven kirjallinen tuotanto lähes tulkoon maininnan varaan. Nervander kuolaa Nummisuutareita ja Seitsemän veljestä kuohuttaa paitsi kirjoittajansa elämää myös suomettarelaisia poliitikkoja. Pääpaino on kuitenkin nimenomaan ihmisessä.

Aleksis Kivi ei varmaankaan toimi pelkkänä näytelmänä, ilman ennakkotietoja. Se jättää paljon viittausten varaan, ja toisaalta moni teho rakentuu sille, että katsojalla/lukijalla oletetaan olevan jo kanonisoitu käsitys asioista. Nykylukijalla näytelmä ei ole millään tapaa enää ”uusi tulkinta” vaan viehättävä yritys dramatisoida elämää, joka on jo aika päiviä sitten hautautunut myytin alle.

Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja. Tampere 2014: Osuuskumma. 285 s.

Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittama novelliantologia Ruumiittomat on hieman erilainen kummitusjuttujen kokoelma. Teos onkin nimetty osuvasti, koska mistään perinteisistä haamuista ei suinkaan ole kyse monessakaan kertomuksessa. Ruumiittomien novellit rikkovat (hyvin tietoisesti) klassisen kummitustarinan mallia ja pyrkivät laajentamaan paitsi genren myös aaveen käsitteen rajoja. Joskus tulokset ovat pikemminkin kiinnostavia kuin erityisen hyviä, mutta mielestäni tällaisten antologioiden suola onkin uudet ja mielenkiintoiset tulokulmat.

Ruumiittomien kummitus voi olla aivan perinteinen, ihmismuotonsa ja luonteensa säilyttänyt henkiolento. Näin on esimerkiksi Minna Roinisen novellissa, jossa aave kuitenkin on vain yksi keino kertoa siitä, miten ihminen menee elämässään eteenpäin menetystenkin jälkeen. Myös Anne Leinosen tarinassa on hyvinkin traditionaalinen kummitus, joka yrittää päästä limbostaan houkuttelemalla sijalleen uutta sielua. Tässäkin kertomuksessa on kuitenkin kierteensä: varsinaista pahaa ei edusta aave vaan paikka, joka kerää kuolleita valtaansa. Muutoin kokoelmassa aave voi olla esimerkiksi rakennus (J. S. Meresmaa), syyllisyydentunnon kuvajainen (Heikki Nevala), sieluenergiasta kasautuva henkinen golem (Samuli Antila) tai peruna (Kari Välimäki).

Vaikka kummitusjuttu yleensä luetaan kauhukirjallisuuden piiriin, ei Ruumiittomien novelleista lopulta kovinkaan moni ole kauhua. Useimmiten liikutaan jossain (reaali?)fantasian laajan käsitteen alla. Välillä käydään myös muiden genrejen puolella, kuten Jussi Katajala paranormaalin dekkarin tai Shimo Suntila scifin. Kirjan päättävä Suntilan novelli on hieno ja surumielinen tunnelmapala, jonka miljöö on Kuu. Kaikkein villeimmät visiot tarjoillaan Taru Luojolan ja Maria Carolen kertomuksissa. Edellisen keskiössä on telaketjuilla liikkuva valtaisa kummitustivoli ja jälkimmäisessä yhä elävän ja seksileluksi myydyn irtokätensä jatkeena liikkuva aave.

Ruumiittomiin pätee pitkälti samat seikat kuin moniin muihinkin Osuuskumman antologioihin: Olen iloinen, että se on olemassa. Paljon siinä on lopulta melko yhdentekevää ja kertakäyttöistä – mutta nekin ovat vähintään kiinnostavia ja kirjoittajiensa tuotannossa paikkaansa puolustavia. Ja toisaalta erittäin hyviä tarinoita on riittävästi, jotta koko teos jää mieleen, no, kummittelemaan.

Eugene O'Neill: Vaaravyöhykkeessä. Yksinäytöksinen näytelmä. Porvoo–Helsinki 1948: WSOY. 41 s. Suom. Aune Brotherus. – Alkuteos In the Zone (1917).

Amerikkalainen Eugene O’Neill oli aikansa draamakirjallisuuden kiitetty ja palkittu realisti. Hänen tuotantoonsa kuuluu täyspitkien näytelmien lisäksi runsaasti lyhyempiä, yksinäytöksisiä töitä. Näitä suomennettiin toisen maailmansodan molemmin puolin kourallinen. Vaaravyöhykkessä on yksi neljästä brittiläiselle rahtilaiva Glencairnille sijoittuvasta näytelmästä, joiden pohjalta John Ford ohjasi elokuvansa Vaarallisilla vesillä (1940).

Vaaravyöhykkeessä sijoittuu hetkeen, jona alus on saapumassa sota-alueelle. Saksalaisten sukellusveneet voivat väijyä missä vain, ja huhut yli-inhimillisen ovelista ja juonikkaista saksalaisvakoojista kiertävät miehistön keskuudessa. Pelko saa miehet näkemään piruja sielläkin, missä niitä ei ole. Kun yhden miehistön jäsenen nähdään käyttäytyvän yöaikaan kummallisesti, se aiheuttaa epäilysten kierteen.

Pienimuotoinen, yhdeksän roolihahmon ja yhden tapahtumapaikan näytelmä on ytimekäs pisto ihmisluonnon kipukohtaan. Pelko ja viha saavat muutoin aivan järkevät miehet kuvittelemaan ympärilleen pahimmat kuviteltavissa olevat kauhut. Ja niin kuin valitettavasti usein käy, pelokas ja vihainen ihminen saa lajitoverinsa kärsimään. Tarkalla dialogilla O’Neill luo ahdistavan jännitteen ja synkkenevän tunnelman, joka ei lopussakaan saa muuta laukaisua kuin häpeän. Mikään hyvän mielen draama Vaaravyöhykkeessä ei ole.

Aune Brotheruksen suomennos on harmillisen vanhentunut. Lukudraamana se vielä menettelee, mutta esitettäväksi Vaaravyöhykkeessä ei enää tällaisenaan sovellu. Paljolti on kiinni yleiskielen sanaston muutoksesta, mutta Brotheruksen käännöksessä on myös runsaasti tyylillisiä virheitä. Nobel-kirjailijan tiiviin pikku näytelmän ei silti soisi unohtuvan. Sillä olisi taatusti sanottavaa nyky-yleisöllekin.

Tuomo Lahdelma, Pirkko Kainulainen & Urpo Kovala (toim.): Lyriikan kääntämisestä. Kääntäjäseminaari Jyväskylässä 26.6. - 27.6.1981. Jyväskylä 1982: Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitos. 113 s. [yksipuoliset lehdet]. Monisteita 17.

Kesäkuussa 1981 järjestettiin toista kertaa seminaari Jyväskylän yliopiston kääntäjäprojektin tiimoilta. Aiheena oli lyriikan kääntäminen, ja esimerkkitapauksina etenkin runoilijat Anna Ahmatova ja Emily Dickinson. Seuraavana vuonna yliopiston kirjallisuuden laitoksen monistesarjassa ilmestyi kokoelma seminaarin annista. Tuomo Lahdelman, Pirkko Kainulaisen ja Urpo Kovalan toimittama nide sisältää neljä seminaarissa pidettyä esitelmää ja alustusta, niiden pohjalta syntyneen keskustelun translitterointeja sekä liitteenä professori David Porterin edellissyksynä Jyväskylässä pitämän Dickinson-luennon translitteroinnin.

Paljon on tapahtunut niin runouden kuin kääntämisen maailmoissa sitten kesän 1981. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tällaisella silmäyksellä menneisyyteen voisi olla edelleen annettavaa. Päinvastoin ”vanhanaikainen” näkökulma saattaa auttaa näkemään asioita, jotka moderni maailma on jättänyt suotta varjoon. Seminaariesitelmien ajankohta on sikäli merkityksellinen, että 1970-luvun loppumisen myötä mitallinen runous oli lopullisesti lyöty kotimaisen ”vakavasti otettavan” runouden kentältä. Uusi suomenkielinen (julkaistu) runous oli lähes täysin vapaamittaista, mikä heijastui käännösrunouteenkin. Siksi on mielenkiintoista lukea kääntämisen problematiikasta nimenomaan kahden tiukasti mittaa hyödyntävän runoilijan kohdalla. Varsinkin Dickinsonin common metre -lyriikka avaa erittäin hedelmällisiä näkymiä muodon ja sisällön suhteeseen.

Esitelmöijät, etenkin Dickinsonista väitellyt Sirkka Heiskanen-Mäkelä, kannattavan hyvin pitkälle ajatusta, että käännöksessä on pyrittävä mahdollisimman tarkasta säilyttämään sisällön ja merkitysten lisäksi myös alkuperäistekstin muoto. Se tarkoittaa säkeiden ja painollisten tavujen määriä, loppu- ja muuta sointuisuutta, jopa merkityksellisiksi koettujen äänteiden säilyttämistä. Hieman humoristisiakin sävyjä vaade saa, kun erästä Helvi Juvosen Dickinson-käännöstä arvostellaan l-alkuisten sanojen puutteesta mutta kiitetään sentään siitä, että vastaavasti h-äänteitä on aika paljon.

Harmillista on, että osana seminaari järjestettyjen työpajojen antia ei ole kirjassa. Muutama runokäännös sentään on mahtunut mukaan.

Luettua: kesäkuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Musta kissa ja muita vanhoja kertomuksia eläimistä ja ihmisistä. Helsinki 2019: Nysalor-kustannus. 142 s. 

Matti Järvisen toimittamien, vanhoja kertomuksia kokoavien novelliantologioiden sarjassa Musta kissa on pieni erikoisuutensa. Se ei keskity genretarinoihin vaan laajemman yhteisen teeman varaan. Musta kissa sisältää hyvin vaihtelevan joukon erilaisia kertomuksia, joissa ihmiset ja eläimet kohtaavat.

Tarinoiden moninaisuutta kuvaa, kuinka mukana on silkkaa gotiikkaa (Doyle, Wells), perinteisiä lehtiseikkailuja, realistista kerrontaa, hieman huumoriakin. Moni juttu jää anekdoottimaiseksi tuokiokuvaksi, mutta se ei niiden kiinnostavuutta vie mihinkään. Muodostuu ennakoimattomia siirtymiä, kun Ambrose Biercen kauhusta siirrytään Konrad Lehtimäen patetiaan ja siitä W. W. Jacobsin mustaan huumoriin; aivan kuten Kariston Hyvää yötä! -kirjoissa, joista moni novelli onkin peräisin. Vaihtelevuuden vuoksi yksikään teksteistä ei tunnu olevan väärässä paikassa.

Kertomukset ovat pääosin koottu vanhoista lehti- ja kirjajulkaisuista. Vanhojen julkaisujen lisäksi mukana on kaksi Järvisen uutta käännöstä, aiemmin suomentamaton Robert E. Howardin fantasia sekä Edgar Allan Poen Musta kissan varhaisen version suomennos. Periaatteena on ollut, ettei mukaan ole otettu tekstejä, joista on saatavilla moderni käännös. Kotimaiset valinnat ovat parhaimmillaan uutta paljastavia: säveltäjä Sam Sihvon surumielinen sirkustarina ja näytelmäkirjailija Elvira Willmanin lyhyt teksti rotasta. Itse olen aina iloinen kun Lehtimäki nostetaan esiin. Käännöstekstit ovat pääosin aikansa tunnetuilta nimiltä ilman suuria yllätyksiä (Jack Londonin juoppotarina on kyllä erityisen kiintoisa). Yksi erikoisuus kuitenkin on mukana: Dostojevskin nimiin laitettu Valkoinen vuohi, jonka on väitetty ”löytyneen” 1920-luvun lopussa. Kyse lienee kirjallisesta huijauksesta, mutta teksti on silti vaikuttava.

Tuttuun tyyliinsä Järvinen on muokkaillut jonkin verran tekstien kieltä, joskin ilmeisesti hyvin vähän. Kömpelöt rakenteet ja vanhahtava kieli ovat entisellään, mistä kiitän. Rasistiset ilmauksetkin on perusteltua säilyttää ajankuvana, minkä Järvinen huomioikin esipuheessaan.

Irmeli Pääkkönen: Suomalainen sydämestä. Carl Niclas Keckmanin toiminta suomen kielen kehittäjänä. Helsinki 1994: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 148 s. Kuv. 

Carl Niclas Keckman (1793–1838) on niitä Suomen historian hiljaisia tekijöitä, jotka ovat jääneet piiloon isompien nimien ja kovempien äänien taakse. Keckman oli monessa mukana 1800-luvun alussa, kun suomen kieltä, kirjallisuutta ja kulttuuria tietoisesti alettiin rakentaa. Hän työskenteli monella tapaa samalla kentällä kuin hänen ystävänsä, yhdeksän vuotta nuorempi Lönnrot, mutta pedanttisuus, mahdollisesti kehno itsetunto ja varhainen kuolema johtivat siihen, että Keckmanin nimi ei ole jäänyt elämään.

Keckman syntyi varakkaaseen porvarisperheeseen Oulussa; hänen velipuolensa oli tuolloinen professori, tuleva piispa F. M. Franzén. Hän oli verrattain lyhyen elämänsä aikana monessa mukana: Turun Akatemiassa hän toimi kirjastoamanuenssina ja kokosi listaa Fennicasta, miltä pohjalta Pipping myöhemmin koosti maineikkaan omansa. Turussa Keckman myös toimitti Turun Wiikko-Sanomia. Myöhemmin Helsingissä hänet nimitettiin yliopiston ensimmäiseksi suomen kielen lehtoriksi, jossa roolissa hän oli aktiivinen kielentutkija ja suomen puolesta propagoija. Siinä ohessa hän oli perustamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa (joka itse asiassa perustettiin hänen kotonaan) ja toimi sen ensimmäisenä sihteerinä. Siinä roolissa hän oli myös yksi Lönnrotin Kalevalan tärkeimmistä kätilöistä ja suomensi SKS:n julkaisusarjan ensimmäisen niteen, Kultalan. Lisäksi Keckman oli ahkera sanastaja, jonka sanalistat olivat merkittävässä roolissa, kun nelisenkymmentä vuotta myöhemmin julkaistiin Lönnrotin nimiin pantu Suomalais-ruotsalainen sanakirja.

Tällaisella uralla pitäisi aueta paikka historian kaanonissa. Vaan niin ei käynyt. Vaikka alle 45-vuotiaana kuollutta Keckmania muisteltiin tuoreeltaan lämpimästi ja hänen merkitystään korosti Lönnrotkin vielä sanakirjan esipuheessa, hän on jäänyt kuriositeetiksi. Paljon johtunee siitä, että Oulun ja Turun tulipalot veivät elämäkertureilta paljon materiaalia. Irmeli Pääkkösen Suomalainen sydämestä lienee edelleen kattavin esitys Keckmanista. Se käy läpi hänen elämänsä, mutta erityisesti tarkastelee niitä jälkiä, joita Keckmanin työstä on meille jäänyt.

Eila Kaustia: Silmissä liekit. Porvoo–Helsinki 1976: WSOY. 67 [+ 3] s.

Eila Kaustia oli nelivuotias, kun Suomessa käytiin sisällissota. Runokokoelmassaan Silmissä liekit hän kuvaa sotaa lapsen silmin, pieninä sirpaleisina välähdyksinä.

Yleensähän sotakirjallisuutta on kerrottu rintamalla olleiden (miesten) näkökulmasta. Sotarunous varsinkin on ollut joko isänmaallista paatosta ja taisteluhengen kohottamista tai sitten vaikkapa evakkoperspektiivin surutyötä. Niinpä Kaustian runot antavat ihan omanlaisena katseen sotaan lyriikan kautta – etenkin kun sisällissodassa ei ole samanlaista "kotirintamaa" kuin myöhemmissä kahakoissa.

Kaustian kokoelma on oikeastaan erittäin tiiviiksi puristettua proosarunoutta, joka muodostaa tarinallisen kokonaisuuden. Runot ovat lyhyitä, vain muutaman säkeen mittaisia. Niihin kuitenkin kiteytyy muistikuvia, joissa lapsi yrittää ymmärtää ympäröivää todellisuutta: kuu muuttuu nälkäisissä mielikuvissa nauriiksi, aikainen kevät etenee taisteluista huolimatta. Lakoninen tyyli estää paisuttelun ja liian dramatiikan; tapaukset ovat itsessään tarpeeksi rajuja, jotta niitä tarvitsisi värittää.

Paitsi itse sotatapahtumia Kaustia kuvaa myös aikaa ennen ja jälkeen sotaa. Vaikkei lapsi ymmärräkään, mitä on tapahtumassa, hän aistii kyllä muutokset. Jälkikäteen taisteluista palaavien yritys normaaliin näyttäytyy jalkapuolien ontuvana tanssina. Kuvalliset rinnastukset ja tiheät oivallukset ovat viiltäviä – pienillä kosketuksilla runoilija saa aikaan painavia tuntemuksia.

Aatu Karri: Kotimaisia kauhutarinoita. Huuto Hornankalliolla. [Tampere] 2007: Meri-Tuulen henkäys. 142 s. 

Olisi helppo sanoa pelkän ulkoisen vilkaisun perusteella, että Aatu Karrin teoksessa Kotimaisia kauhutarinoita kauheinta ovat kansikuva ja hirvittävä oikeinkirjoitus. Ja onhan se totta – valokuva levytangon alla pullistelevasta miehestä (kirjailija itse?) vie ajatukset pikemminkin koomiseen kuin kauhistuttavaa ja kielen aivan käsittämätön pilkkukaaos sekä mielivaltaisesti katkeilevat virikkeet tuovat mieleen kasiluokkalaisen ainekirjoituksen. Onneksi pinnan alla on kuitenkin myös muuta.

Kotimaisia kauhutarinoita, alaotsikoltaan Huuto Hornankalliolla, ilmestyi 2007 Meri-Tuulen henkäyksen kustantamana. Tämä ymmärtääkseni oli Karrin ja hänen vaimonsa pääasiassa kiinteistöjen siivoamiseen keskittynyt yhtiö. Karri on julkaissut jonkin verran fiktiota (myös muuta kauhua) ja esimerkiksi ravitsemusaiheista kirjallisuutta.

Kotimaisia kauhutarinoita sisältää kolme novellia. Ne kaikki varioivat melko perinteisiä aiheita – kirouksia, aaveita, kohtalokkaita enteitä ja noitia – mutta moderniin suomalaismiljööseen sijoitettuna ne saavat oman kierteensä. Hornankallio kertoo kirotusta maatilasta, jonka mailla miehet tuppaavat kuolemaan, kun aave kostaa paikalla aiemmin tapahtuneita naisten uhraamisia. Sekä siinä että päätöskertomuksessa Täyden palvelun huoltamo käsitellään myös epätasaista avioliittoa, jossa vaimo öykkäröi tohvelimiehensä yli. Hieman ummehtunutta se on, mutta varsinkin jälkimmäisessä on stereotypian ylittävää psykologista silmää, kun aggressionsa hallitsema nainen tuntee jatkuvaa tunnontuskaa käytöksestään. Lopulta hänen saamansa palkka tuntuu lukijastakin kohtuuttomalta. Personal trainerissa käytännössä varoitetaan kuntosalisteroideista yliluonnollisen avulla.

Karrin tarinat ovat kelpo kauhukehitelmiä. Jos hän kertoisi ne ääneen, uskoisin hänen vangitsevan kyllä kuulijansa. Valitettavasti hän onnistuu kirjallisesti paljon huonommin. Kieliopin lisäksi myös kerronta ontuu ja jää vaivaavan pinnalliseksi. Kustannustoimitus olisi saattanut hioa nämä hyvin karkeat tekstit ihan kohtuullisiksi, olkoonkin ennalta arvattaviksi, kauhujutuiksi.

Seikkailija I. [Kouvola 2020?:] Vyöhyke. 16 s. Kuv.

Seikkailija I on kouvolalaisen Vyöhyke-yhtyeen lehtinen, jota myytiin keikoilla vuoden 2020 paikkeilla. 16-sivuinen on perinteikäs zine, joka sisältää 11 novellia (+ yhden vielä toisenkin kerran). Lyhyet novellit ovat yhtyeen neljän silloisen jäsenen käsialaa, mutta tekijöitä ei yksilöidä. Muutoinkin he käyttävät itsestään nimimerkkejä, jotka myös seikkailevat näissä kertomuksissa.

Seikkailijan novellit eivät muodosta minkäänlaista yhtenäistä kokonaisuutta, mutta ilmeisestikin ne sijoittuvat samaan maailmaan. Se on 1980-lukulaisen scifiestetiikan mukainen, postapokalyptinen maailma, jossa on vahvoja viittauksia (ainakin kuvittelen niin!) Strugatski-veljesten Stalkeriin. Tarinoissa on vapaustaistelijoita, armeijakuntia, myyttiset Alue ja Vyöhyke (jotka saattavat olla sama asia), puoliksi unohdettuja muistumia omasta ajastamme ja niin edelleen. Perinteikäs kuvasto lyö kättä kioskityylin ja ruokottomuuksien kanssa. Lajityypillisesti Seikkailijan sisältö on fantasiansekaista tieteiskirjallisuutta, jossa on jonkin verran kauhukirjallisuuden tummia sävyjä.

Kertomusten pituus vaihtelee hyvin lyhyesti varsin tiiviiseen. Pisin novelli on arviolta reilut tuhat sanaa pitkä. Yleensä tarinoissa on kyse nopeista välähdyksistä, joissa otetaan yhteen sotilaiden kanssa, amputoidaan omia sormia tuntemattoman hapon vaikutukselta, vedetään huumeita… Tarinoissa on räävittömyyttä ja vinoa huumoria silloinkin, kun ne ovat näennäisen vakavia. Parhaiten mielestäni onnistuu kolme kertomusta: Mestari kertoo Hiippailijasta, jonka omalakisia tekojen katsotaan sormien läpi, kunnes hän alkaa soittaa lapsille ääninauhoja ja uhoaa sytyttää kylään valot. Virtauman vanki on melkein vakava tarina minähenkilöstä, jonka ”virta” tai ”virtauma” lumoaa eikä anna edes kuolla; itse kuvittelen virran jostain syystä Kymijoeksi… Zinen päätöskertomus Tähtivaeltaja viimeisellä rannalla on jylhä tuokiokuva tuhoutuneen maailman rannikolta, konsumerismin kritiikki – ja lopultaan  ilmeisen ironinen.

Seikkailija I on mainio tuulahdus menneestä maailmasta ja zinekulttuurista, jonka ei olisi koskaan suonut loppuvan. Hienoa, että perinnettä on näin pidetty yllä vielä tälläkin vuosikymmenellä.

Emma Raven: Ratsumies rajan takaa. Malmö 2004: Stabenfeldt. 151 s. Suom. Nina Mäki-Kihniä. Kuv. Pollux-hevoskerho. – Alkuteos Twilight Horses. Demon Rider (2004).

Niin sanotulla heppakirjallisuudella on huono klangi. Mielikuvissa se on mielikuvituksetonta, kaavamaista ja tyhjänpäiväistä – ja asiaan vannoutumattomalle sen lumo on käsittämätöntä. Mutta jos miettii mitä tahansa muutakin lajityppiä, sopivat samat laatusanat niihinkin, oli se sitten rikosta, sotaa tai fantasiaa. Suurin ongelma taitaakin olla, että heppakirjat on suunnattu tytöille. Silti myös sen aluskasvillisuudesta voi löytää kiinnostavaa. Ihan oma alalajinsa ovat yliluonnolliset heppakirjat.

Emma Ravenin Twilight Horses -sarjan toinen osa, Demon Rider, ilmestyi tuoreeltaan Pollux-kirjakerhon kautta suomeksi nimellä Ratsumies rajan takaa. Sarja yhdistelee perinteisiin heppa-aiheisiin kauhufiktion piirteitä, ja meno yltyykin verrattain hurjaksi. Sarja sijoittuu tilalle, jossa koulutetaan stunt-hevosia elokuvateollisuuden tarpeisiin. Päähenkilö, 15-vuotias Salma, on ihastunut naapurin aloittelevaan stunttiratsastaja Ryaniin. Tallille ollaan tulossa kuvaamaan suosikkifilmin jatko-osan loppuhuipennusta, joka Ryanin pitäisi hoitaa. Hänen epävarmuutensa kutsuu paikalle lähimetsässä aikanaan kuolleet Marcin hengen, joka tarjoutuu avuksi mutta osoittautuukin pahansuovaksi. Tarina saa suorastaan goottilaisia sävyjä sukusalaisuuksineen.

 Ratsumies rajan takaa on harmillisen epätasainen. Alkupuoli on erittäin löperösti kirjoitettua ihmissuhdepyörittelyä, joka taatusti puree osaan kohdeyleisöstä. Se kuitenkin peittää alleen niin hevoset kuin aaveet. Vasta puolivälin tienoissa kerronta jäntevöityy, ja viimeinen kolmannes onkin sitten tehokas. Raven osaa varsin taitavasti kirjoittaa vetävää toimintaa, mistä on osoituksena pitkä takaa-ajojakso läpi tiheän metsän. Dramaattista täsmällisyyttä pilkahtelee muuallakin, mutta kenties pituusrajoitukset yhdistettynä jatko-osan pakollisiin menneiden selittelyihin ovat syynä alun takkuilulle.

 Jos Ratsumiestä rajan takaa ajattelee nuorten kauhuna, se onnistuu paremmin kuin moni ”puhdas” kauhukirja. Marc on saatu riittävän häiritseväksi ilman, että hän kuitenkaan järkyttää liiaksi nuorta lukijaa. Herkkyys lukijakunnan suhteen tuntuukin olevan Ravenin vahvuuksia.

Ritva Toivola: Kummitusjuna. Helsinki 2004: Tammi. 134 s.

Tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivola työnsi lusikkansa usein myös fantasiasoppaan. Hänen uskoakseni viimeinen novellikokoelmansa Kummitusjuna sisältääkin runsaasti nimenomaan spekulatiivista fiktiota. 12 novellista vain yhdessä ei ole yliluonnollista elementtiä, ja ”Joululahjoja”-kertomuskin luo sitä realistista ihmeen tuntua, jota joulun ihmeeksi tavataan kutsua. Siinä ostoskeskus jää sähkökatkoksen pimentämäksi. Kaiken kaikkiaan Kummitusjuna on paljon onnistuneempi kuin sitä edeltänyt Vampyyrimuoti (1996).

Kokoelman avauskertomus Metsän kuningas on tymäkkä kauhujuttu yöjunasta, joka alkaa täyttyä oudoista kuiskauksista. Ne kasvavat suoranaiseksi kirkunaksi ennen iskevää lopetusta. Muutama muukin kauhuaiheinen tarina on mukana: Kolme turkkiherraa on melko ahdistava kuvaus öykkäristä, joka saa peräänsä kaikkialle seuraavat nimihenkilöt; keventävänä elementtinä on, että yliluonnolliset vainoojat ovat Kolmen sepän patsaan hahmot. Kummitusjuna puolestaan edustaa perinnettä, jossa aavemainen hahmo paljastuukin joksikin muuksi. Fantasiapäivässä askarreltu kummajainen pitää jälki-istunnon.

Tieteiskirjallisuus on mukana kertomuksissa Taksikuski, Nettimato ja Jumbo. Ensimmäisessä on kyse keskeneräisestä robotiikasta, toisessa liian todelliseksi äityvästä pelimaailmasta ja kolmannessa humoristisesta katsauksesta geeniteknologiaan. Mikään niistä ei ainakaan aikuislukijasta ole kovin onnistunut, ja varsinkin tietokoneaihe nuorten-spefissä tuntuu jo nyt 2000-luvun klišeeltä.

Sekä Kalliomaalaukset että Lasikuulat perustuvat idealle, jossa päähenkilö siirtyy matkoillaan myös toiseen aikaan. Edellisessä Saimaan saaristosta löytyy esihistoriallinen välähdys, jälkimmäisessä Saaristomerellä kohdataan näkymä sota-aikaan. Kumpikin novelli on kokoelman parhaimmistoa. Lumimyrsky on lähes realistinen tarina erittäin runsaslumisesta talvesta – vain hurrikaanimaisiin lukemiin yltyvä myrsky on selvästi spekulatiivinen. Hieman samanhenkinen on päätöskertomus Huomenna se tulee, jossa koululuokan liitutaululle ilmestyy itsestään joka aamu uusi teksti. Pelottavan sijasta tarina on pikemminkin riemukas ja sellaisenaan vaikuttava.

A. H. Virkkunen: Matti Pohto. Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja. Helsinki 1924: Otava. 55 s.

Matti Pohto on suoranainen kulttihahmo Suomen historiassa. Hänen nimensä ei ole suurelle yleisölle tuttu, mutta asianharrastajille hän on melkein ylimaallinen ihmeentekijä. Pohto (1817–1857) oli köyhä maankiertäjä, joka kuitenkin keräsi merkittävän kokoelman varhaista suomalaista kirjallisuutta ja siinä sivussa teki valtavan palveluksen nykyiselle Kansalliskirjastolle.

Kun Turku paloi 1827, tuhoutui myös valtaosa akatemian kirjastosta. Vain osa lainassa olleista niteistä pelastui. Kun yliopisto siirtyi Helsinkiin, alkoi kirjastonhoitaja F. W. Pipping koota menetettyjä teoksia uudelleen. Odottamattoman apulaisen hän sai pohjanmaalaisesta, kiertelevästä kirjansitoja Pohdosta. Tämä ei osannut kirjoittaa, mutta lukutaitoinen hän kyllä oli. Kirjoista oli tullut hänelle intohimo, joka sai kuulemma muuten ilmeettömät kasvot kirkastumaan.

Pohto keräsi elämänsä aikana kolmisentuhatta suomenkielistä painotuotetta, mikä oli noin ¾ kaikista kotimaisista julkaisuista. Jos teosta oli hänellä vain yksi kappale, hän piti sen. Niitä hän säilytti toisen bibliofiilin, Emanuel Kanajärven luona Kanta-Hämeessä. Jos tiettyä teosta kuitenkin sattui vastaan useampi kappale, Pohto mieluusti lahjoitti sen eteenpäin. Hänen ansiostaan yliopiston kirjasto saikin lähes tuhat kokoelmistaan puuttunutta teosta, myös useita aiemmin tuntemattomia. Pohto hankki matkoillaan yksittäisiä lehtiäkin lisättäväksi puutteellisiin niteisiin, ja ilmiömäisellä muistillaan osasi tunnistaa painosvariantitkin toisistaan. Valitettavasti Pohdon kohtaloksi osui yhteinen yösija erään tunnetun pahantekijän kanssa, ja hän sai 40-vuotiaana kirveen päähänsä koko terän mitalta.

A. H. Virkkusen piskuinen kirjanen Pohdosta (Otava 1924) on ensimmäinen koonti erikoisen miehen elämästä. Eipä niitä myöhemminkään ole suuremmin ilmestynyt. Köyhän kiertolaisen elämä ei ole jäänyt aikakirjoihin, ja miehen tunteneitten muistikuvat rajoittuvat kouralliseen lehtitekstejä.

Raili Mikkanen [kirj.] & Sirkku Linnea [kuv.]: Suomen lasten kummituskirja. Helsinki 2022: Minerva. 79 [+2] s.

Suomessa on jo vuosikausia ilmestynyt monenlaisia kummitusjuttukirjoja. Useimmiten kyse on esimerkiksi kansanrunousarkistosta koottujen perinnekertomusten kokoelmista tai sitten näistä tarinoista kaunokirjallisempaan muotoon muokatuista pikku tarinoista. Joskus kirjan kirjoittaja tai toimittaja on ihan itse tehnyt keruutiedon ja koonnut näin uudempaa kummitteluperinnettä. Raili Mikkasen kirjoittama ja Sirkku Linnean kuvittama Suomen lasten kummituskirja kuuluu kai kahden jälkimmäisen ryhmän välimaastoon. Lähteitä ei tosin mainita, mutta rivien välissä tuntuu korostuvan kirjoittajan omat muistot ja kohtaamiset.

Kirja koostuu kymmenestä kummitusjutusta sekä niitä taustoittavista tai muuten niitä sivuavista pikku tietoteksteistä. Tarinat itsessään eivät ole erityisen pelottavia, vaikkakin muutamat niistä saattavat olla ihan riittävän jännittäviä kaikkein pienimmille kuulijoille. Useimmiten aaveet ja pelko on etäännytetty: Tarinan kertoja ehkä kuulee jutun joltakulta, ja koskaan kummitus ei tule lähelle henkilöhahmoja. Kuvituskin on värikästä ja sen ihmiset pyöreäpiirteisiä. Vain pari kertoo lähestytään edes jonkinlaisia kauhutehoja, öisessä kohtaamisessa Talin kartanon koivukujalla ja Tervolan liftaritytön tapauksessa. Kiitettävää on se, että kahta lukuun ottamatta kaikissa kertomuksissa aaveen olemassaolo jätetään mahdolliseksi ellei peräti oletettavaksi. Vain ensimmäisessä ja viimeisessä jutussa ”aave” onkin mielikuvituksen luomus.

Tarinat sijoittuvat suurelta osin nykyaikaan. Tietotekniikkaa ja kännyköitä niissä ei kuitenkaan esiinny, mikä luo ajattomuuden tunnetta. Vain yksi kertomus, Mäntyharjun poltergeistista kertova, tapahtuu selvästi menneisyydessä, agraari-Suomessa johon kummitusjutut yleensä perinnekertomuksissakin sijoittuvat.

Aikuislukijalle tarinat ovat lyhyitä, viehättäviä tunnelmapaloja, joskus onnistuneempia ja useimmiten etäiseksi jääviä. Alakouluikäisellekin lapselle osa saattaa jäädä liian kesyksi. Toisaalta tunnelma on kaikissa kohdallaan, ja kiinnostavat tietotekstit varmasti saavat helposti aikaan mielenkiintoisia keskusteluja. Niissä Mikkanen esittää ihan suoriakin kysymyksiä, jotka ovat omiaan kirvoittamaan ajatuksia.

Arvo Viljanto: Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Piirteitä Laurentius Jauchiuksen toiminnasta Suomessa ja Baltiassa vv. 1642–1666. Turku 1946: Aura. 95 s.

Tuleva professori Arvo Viljanti julkaisi vuonna 1946 viehättävän pikkukirjan Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Auran kustantama teos käsittelee Laurentius Jauchiusta ja hänen toimiaan Suomessa sekä Balttian alueella 1600-luvun puolivälissä.

Suomessa oli kyllä toiminut kirjakauppiaita ennen Jauchiustakin. He olivat kuitenkin joko kirjansitojia, jotka harjoittivat siinä sivussa myyntiäkin, tai sitten ulkomaalaisia toimijoita, etenkin saksalaisia. Nykyisen Saksan alueelta oli lähtöisin Jauchiuskin, joka oli alkujaan lyypekkiläinen. Suomessa (tässäkin asiassa) käänteentekevä tapahtuma oli Turun akatemian perustaminen vuonna 1640. Monen muun lisäksi uusi yliopisto tarvitsi alaisuuteensa kirjakauppiaan täyttämään opiskelijoiden ja henkilökunnan tarpeet. Tähän vastauksena oli Jauchius, joka oikeudet toimintaansa saatuaan oli ensimmäinen nimenomaan kirjojen myyntiin keskittynyt ammatinharjoittaja Suomessa.

Jauchiuksen toiminta Turussa kesti liki neljännesvuosisadan, 1642–1666. Siellä hän ei kuitenkaan asunut tai toiminut päätoimisesti kuin vuoteen 1651. Samaan aikaan Jauchius nimittäin toimi laajalti Baltiassa ja siirtyikin lopulta Tallinnaan. Laajoista verkostoistaan ja menestyksekkäästä liiketoiminnastaan huolimatta hänen viimeiset vaiheensa olivat epäonnekkaita, sillä toistuvat merivahingot ja epärehelliset palvelijat tuottivat hänelle suuria menetyksiä. Myös sopimukset päättäjien kanssa tuottivat päänvaivaa, ja Jauchius joutui kuluttamaan voimiaan kirjoittelemalla runsaat määrät valituksia kuningattarelle.

Viljannin fraktuuralla(!) ladottu, kaunis kirja on aikanaan esitellyt uusia tietoja Jauchiuksen elämästä, etenkin hänen toimistaan viranomaisten kanssa. Kirjoittaja esittää toivomuksen, että jatkotutkimus toisi esiin lisätarkennuksia. Ilmeisesti kovin paljon uutta ei silti ole paljastunut. Siispä Viljannin teos puolustaa edelleen paikkaansa.

Luettua: helmikuu 2022

Portti. Tampere 1992: Tampereen Science Fiction Seura.

Tampereen Science Fiction Seuran lehti Portti on ollut monessakin mielessä Suomen scifilehtien ykkönen. Sen levikki on ollut isoin (on ehkä yhä?), se oli pitkään laadukkaimman näköinen ja siinä on aina ollut tiettyä prestiisiä. Lisäksi se ei oikein koskaan lähtenyt fandom-meininkiin mukaan vaan piti yllä hieman akateemisempaa, hiukan kuivakkaakin, linjaansa.

Minusta Portin huippuvuodet alkoivat 1992, mistä todistaa huikean hyvä vuosikerta. Portti 1/92 on minulle varmasti kaikkien aikojen luetuin lehti, mikä johtuu pitkälti sen laajasta Arthur Conan Doyle -osuudesta. Päätoimittaja Raimo Nikkosen kokoama ACD-bibliografia oli häkellyttävän kiehtova jo yläkouluikäisenä. Muutenkin ulkomaiset novellit olivat kyseisenä vuonna huippua: Asimovin Nightfallin suomennos, Dino Buzzatin novelleja ja etenkin ensimmäiset Jorge Luis Borges -suomennokset sitten 1960-luvun. Itse asiassa Borgesilta on jotain vuoden jokaisessa numerossa.

Kotimaiset novellit eivät ehkä ole aivan huippua, mutta jälkiviisaasti niissäkin on paljon kiinnostavaa. On pari varhaista Pasi Ilmari Jääskeläisen kauhujuttua, on Maarit Verrosta, S. Albert Kivisen lovecraftiaaninen Puhu pukille ja Boris Hurtaltakin novelli, jota ei ole taidettu sittemmin julkaista muualla. Artikkelipuoli ja kritiikit muistuttavat siitä, miten kovia kirjoittajia lehden avustajiin on mahtunut, ihan tohtorisväkeäkin. Nelosnumerossa Anto Leikola aloitti myyttisiä eläimiä käsitelleen sarjansa, joka ilmestyi myöhemmin kirjanakin, ja Matti Savolainen pohtii cyberpunkia. Petri Salinilta taitaa olla joka numerossa ainakin (!) yksi laatuartikkeli, välillä novellikin.

Jouko Teperi: Vanhan Suomen suomalaisuusliike I. Helsinki 1965: Suomen historiallinen seura. 280 s. Historiallisia tutkimuksia 69.

Jouko Teperin Vanhan Suomen suomalaisuusliikkeen ensimmäisessä niteessä käydään läpi fennomanian leviämistä ja kehitystä ns. vanhassa Suomessa, käytännössä Viipurissa, 1830-50-luvuilla. Käsittelyssä keskitytään lähinnä Sanan Saattaja -lehteen, Viipurin Suomalaiseen Kirjallisuusseuraan – joka sai alkunsa eräänlaisena SKS:n sisarseurana ja joka yllätyksekseni on edelleen voimissaan – sekä jälkimmäiselle jättiperinnön jättäneeseen liikemies Adam Wilkeen. Mielenkiintoista on, miten erilainen oli itäisen Suomen kielitilanne tuolloin verrattuna paremmin tunnettuun ja dokumentoituun lännen ja Helsingin tilanteeseen. Siinä missä ruotsinkielisyys muodosti korkean kynnyksen suomen leviämiselle muualla Suomessa, Viipurin seudun monikielisessä kulttuurissa ei samanlaista ongelmaa ollut. Samoin viipurilaiset tuntuivat olleen enemmän kansan sivistämisen kannalla eikä vain suomen kielen herrasväen pariin levittämisen asialla. Tällainen tietenkin aiheutti arvovaltakamppailua fennomaanien kesken eikä suinkaan aina SKS:läisten kunniaksi.

Tämänkaltaisten vanhojen tietokirjojen kanssa saa aina olla tarkkana, kuinka paljon sisällöstä on jo vanhentunutta. Toisaalta vanhentunutkin tieto voi olla antoisaa; ainakin se kertoo jotain kirjoitusajankohdastaan. Tämän teoksen kohdalla en osaa yhtään arvioida, onko sen kertomat seikat jälkikäteen osoitettu vääriksi. Suurelta uskon sen olevan aivan validia luettavaa edelleen.

Alienisti. Jyväskylä 1991, 2021: Jyväskylän Science Fiction Seura 42.

Jyväskylän Science Fiction Seura 42:n lehti Alienisti on ilmestynyt jo yli kolmekymmentä vuotta, ja koko aikansa se on säilynyt nimenomaan fanzine, pienimuotoisena ja mukavan simppelinä. Itse asiassa kun vertaa lehden tuoreinta numeroa (#43, 2021) sen kolmanteen (1991) ero on hämmästyttävän vähäinen. 20-sivuisten mustavalkolehtien selkärankana on pari novellia ja artikkeli.

Vuonna 1991 aiheena oli piakkoin Jyväskylän kesään saapuva tieteiskirjailija Ian Watson, jonka tuotantoa Marko Ahonen avaa artikkelissaan ja jolta on suomennettu kaksi novellia. Lisäksi on Mixu Laurosen englanninkielinen kauhufantasiaruno. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin "löyhänä teemana on pelit", kuten pääkirjoitus asian muotoilee. Käytännössä mukana on Valheim-pelin esittely sekä Venla Lintusen peliaiheinen (ja sellaisena melko mielenkiintoinen) novelli. Lisäksi lehti sisältää kaksi muuta novellia, La Ciska -kirjoittajaryhmän haastattelun sekä Juha Sihvosen sarjakuvan.

Alienisti on sympaattinen lehti. Siinä on kaikista Suomessa ilmestyvistä spefilehdistä eniten seuralehden henkeä, fanzinen kotikutoisuutta, joka on vain vaihtunut valokopioestetiikasta modernimpaan tietokonetaittoon, ja mahdollisuuden tuntua – uusimman lehden tekstit eivät olisi ehkä voineet ilmestyä missään muussa lehdessä, mutta nyt ne ovat saaneet tilaisuutensa.

Chris Wade: The Music of Jethro Tull. [Morrisville] 2016: Lulu.com. 86 s.

Tarvepainatus ja muut halpapainomenetelmät ovat tuonut mukanaan sen, että yhä enemmän julkaistaan heikkotasoista ja puolivillaista kirjallisuutta. Paljon ilmestyy tietysti silkkaa laatuakin, ja esimerkiksi pienilevikkiselle marginaalikirjallisuudelle tarvepainatus on loistava henkireikä. Mutta sitten ovat kaikki ne nimikkeet, jotka vielä kaksikymmentä vuotta sitten olisi julkaistu omilla nettisivuilla kansanopiston html-kurssin oppien mukaan.

Niin kuin Chris Waden The Music of Jethro Tull, joka ilmestyi 2016 Lulu.comin kautta. Se on kevyttäkin kevyempi kokoelma levyarvosteluja, joissa muusikoksi ja musiikkitoimittajaksi tituleerattu Wade käy läpi Jethro Tullin diskografian. Senkin kirjanen tekee jotenkin oudosti, sillä studioalbumien lisäksi on mukaan otettu livelevyjäkin mutta vain kaksi. Arvostelut kulkevat aivan oletettuja raiteita: Aqualung on paras, Under Wraps huonoin ja A Passion Play tuntuu oudolta. Varsinkin myöhempien levyjen kohdalla Wade ei viitsi oikein edes arvostella, kunhan kertoo mielipiteensä ja lainaa pitkästi haastatteluja ja aikalaisarvosteluja lehdistä. Kummasti hän on myös valinnut aina kaikkein negatiivisimmat arviot siteeraamisen arvoisiksi... Kokonaisuuden täydentävät paitsi kymmeniä kertoja aiemminkin käytetyt kuvat sekä pari Waden tekemää pikku haastattelua. Näissä Glenn Cornick ja Ian Anderson toistavat muutaman itsestäänselvyyden ja siinä se.

The Music of Jethro Tullin mitäänsanomattomuutta korostaa se, että kirjanpitoni mukaan olen näemmä lukenut tämän joskus aiemminkin. Siitä ei vain ole jäänyt minkäänlaista muistijälkeä.

Markku Sadelehto (toim.): Kauhupokkari 1. Helsinki 1991: Jalava.

Jalavan julkaiseman Kauhupokkari-lukemiston olisi pitänyt olla hitti. Vuonna 1991 julkaistiin hurjia määriä kauhukirjallisuutta suomeksi, joten sarjan olisi luullut osuvan markkinarakoon. Toimittajanpallilla istui Markku Sadelehto, joka ei vielä ollut se antologiamaestro, jollaiseksi hän pian nousisi, mutta jolla oli kyllä myyntiarvoa piireissä. Ensimmäisessä osassa oli Koontzia, Lovecraftia ja Howardia ja seuraavaan luvattiin ihan Kingiäkin. Miten tämmöinen ei voinut menestyä?! Sadelehdon mukaan kyllä menestyikin mutta ei tarpeeksi hyvin. Sarja nimittäin jäi yhteen osaan, vaikka sen mainostettiin ilmestyvän kahden kuukauden välein.

Kokoelman sisältö on yllättävän kovatasoinen ollakseen tällainen kioskipokkarilukemisto. Oikeastaan vain Guy N. Smithin yhden idean splatterjuttu tuntuu mitättömältä. Onhan kokonaisuus oudon hajanainen – on klassikoita ja on moderneja ja on yksi kotimainenkin. Boris Hurtan Sillikuningasta ei ole taidettu julkaistu sittemmin missään muualla, vaikka se on oikein kelpo hurttamainen kertomus.

Sarjan kaksi seuraavaa osaa olisivat olleet valmiit, mutta niistä muotoutui lopulta Outoja tarinoita 3 ja 5. Missään ei ole tietääkseni mainittu, mikä novelli Kingiltä olisi ollut luvassa –häneltä ei ole julkaistu mitään Sadelehdon antologioissa.

Werner Söderström Osakeyhtiö kuvina juhlavuonna 1953. Porvoo 1953: WSOY. 163 s.

Kun WSOY täytti 75 vuotta, se julkaisi "ystäviään varten" pienimuotoisen mutta sympaattisen juhlakirjan nimeltä Werner Söderström Osakeyhtiö kuvina juhlavuonna 1953. Siinä esitellään yhtiön toiminnan eri puolia kymmenin mustavalkovalokuvin. Toki myös yhtiön silloiset pamput saavat muotokuvansa heti alkuun.

Tämäntyyppiset kirjat ovat paitsi dokumentteja myös kiehtovaa ajankuvaa. Vaikka itse synnyin kolmekymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, on kuvissa jotain "melkein tuttua"; olen mielessäni lähes nähnyt tuon maailman, koska kyllä siitä on moni haamu edelleen kummitellut omassa lapsuudessani. Lämmittää myös ajatella maailmaa, jossa suurella kustantamolla on oma osastonsa täynnä timpureita, jotka kokoavat kirjojen lähetykseen tarvittavat laatikot.

Kaunis sidos ilmestyi yksinkertaisen tyylikkäässä kotelossa. Oman kappaleeni välissä on myös alkuperäinen saate.

Siw Wessberg (toim.): Wentzel Hagelstam kustantajana 1891–1903. Historiikki ja näyttelyluettelo. Helsinki 2003: Sällskapet bokvännerna i Finland. 88 s.

Kannessa nimeksi ilmoitetaan Wentzel Hagelstam kustantajana 1891–1903 ja alaotsikoksi Satavuotismuisto. Likanimiösivulla on sama nimi mutta ei alaotsikkoa. Varsinaisella nimiösivulla (joka mielenkiintoisesti tulee vasta nimiökääntiön jälkeen) puolestaan kannen nimi on käytännössä yläotsakkeena ja varsinaisena teosnimenä on Historiikki ja näyttelyluettelo.

Oli nimi mikä oli, kyseessä on kuitenkin Sällskapet bokvännerna i Finlandin julkaisu vuodelta 2003. Siw Wessbergin toimittama teos liittyy yhdistyksen järjestämään näyttelyyn, joka juhlisti Hagelstamin kustannustoiminnan päättymisen satavuotispäivää. Mikään "pelkkä" näyttelyluettelo se ei kuitenkaan ole. Valtaosan sisällöstä muodostaa Tage Jarolfin kirjoittama Hagelstamin elämäkerta ja kustantajanuran esittely.

Hagelstam oli aikansa tyypillinen kulttuuripersoona. Hän ehti olla opettaja, rehtori, lehtimies, päätoimittaja, kirjakauppias ja -kustantaja, minkä lisäksi hän oli naimisissa neljästi ja joutui maanpakoon sen jälkeen, kun kenraalikuvernööri Bobrikov oli julistanut hänet "kapinalliseksi". Karkoitukseen loppui hänen kustantannustoimintansakin. Itselleni henkilökohtaisesti mielenkiintoista on, että Hagelstamin ura alkoi Haminassa, jossa hän toimi ruotsalaisen reaalilyseon rehtorina ja toimitti Fredrikshamns Tidnings -lehteä ennen siirtymistään pääkaupungin piireihin. Siellä Hagelstamin suurin saavutus saattoi olla kulttuurilehti Ateneum.

Jarolffin tekstin lisäksi kirja sisältää tarkan Hagelstamin kustantamien painatteiden luettelon sekä Folke Nybergin kokoaman näyttelyluettelon sekä siihen liittyvän, neljänkymmenen värikuvan koosteen kirjankansista ja sen sellaisista.

Muutama sana kahdesta erityisestä niteestä

Pari päivää sitten aloin miettiä, mitkä ovat kotikirjastoni vanhimmat kirjat. Siis siinä mielessä vanhimmat, että ne ovat olleet hallussani kauimmin. Minulla on aina ollut jonkinlainen kirjakokoelma: pikkulapsena se oli hyllymetreittäin Lasten parhaat kirjat -kerhon niteitä, myöhemmin muuta itseäni kiinnostavaa. Toistuvasti olen kuitenkin siirtänyt kirjojani eteenpäin muille, ja tämän vuoksi nykyään minulla on hyvin vähän jäljellä lapsuudessa omistamiani niteitä.

Lukuun ottamatta Bram Stokerin Draculaa ja yhtä tai kahta nuortenkirjaa, pisimmän ajan hyllyssäni ovat viihtyneet varmaankin kaksi 90-luvun alun klassikkopainosta. 

Richard Dalbyn toimittama Suuri kummituskirja (The Great Book of Ghosts, 1990, suomennos 1993) sisältää suuren määrän kummituskertomuksia 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Niistä muistan esiteini-ikäiseen mieleeni vaikuttaneen erityisesti Ambrose Biercen novellin "Muuan Kalmalan asukas". Muistan yrittäneeni lukea sitä kavereilleni ääneen, jotta nämäkin pääsisivät osalliseksi sen huikeudesta. En usko heidän vaikuttuneen. Dalbyn kokoelma oli varmaankin ensimmäinen kosketukseni novelliantologiaan, josta on sittemmin tullut minulle hyvin tärkeä kirjallisuudenmuoto. Samoin Suuri kummituskirja sinetöi kiinnostukseni kauhukirjallisuuteen ja nimenomaan vanhaan kauhukirjallisuuteen. Vieläkään mikään lukemani ei tunnu niin kotoisalta kuin 1800-luvun lopun kummitusjuttu. Olen monesti miettinyt, pitäisikö korvata vanha kappaleeni uudella, parempikuntoisella. En ole halunnut - kirjan kansien vauriot ja selän taitteet muistuttavat sen merkityksestä minulle.

Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaires, 1844; suomennettu moneen kertaan, oma painokseni vuodelta 1994) ei esittelyjä kaivanne. Myönnän, etten koskaan ole ollut teoksen suuri ystävä. Toki olen sen lukenut, ehkä pariinkin kertaan, arvostan sitä klassikkona ja varsinkin satiirina aikansa seikkailukertomuksista. Samalla kuitenkin koen ranskalaisen, varsinkin tämänikäisen, kirjallisuuden olevan yleensä aivan liian raskasta itselleni. Nide on säilynyt silti kirjastossani eräänlaisena ydinteoksena: Se on yksi ensimmäisistä lukemistani maailmankirjallisuuden klassikoista, josta alkoi mitä ilmeisemmin elämän mittainen kiinnostus ja ura kirjallisuuteen ja sen historiaan. Sen ympärille alkoi kirjastoonikin sitten kasautua muita merkkiteoksia, mitä muistan joidenkin tovereitteni silloin kummeksuneen. Olen Kolmen muskettisoturinkin kohdalla miettinyt usein laitoksen uusimista, mutta ei. Ehkä kappaleeni rinnalle voisi hankkia jonkin varhaisemman suomennoksen, mutta omastani luopuminen ei tule kyseeseen.

Kumpaakin näistä kirjoistani yhdistää se, että ne ovat lahjoja mummultani, äitini äidiltä. En muista, että mummu olisi ollut luonnoltaan erityisen lahjoja antavaa sorttia, yleensä hän lykkäsi käteen setelin. Nämä kaksi kirjaa ovat siis sikälikin mielessäni erityisiä. En ole varma, koska sain Dalbyn antologian. Ajoitan sen mielessäni vuoden 1994 paikkeille. Olin silloin 11-vuotias. Muskettisotureiden etulehdellä sen sijaan on mummun kirjoittamana tarkka päivämäärä: "Mikaelille 30.5.94". Siitä on on viikkoa vaille 26 vuotta.

Mummu kuoli viime yönä.