Katsottua: huhtikuu 2022

Chang Yoon-hyun: Tell Me Something. Andrew Lau: Kaksintaistelu

Chang Yoon-hyunin ohjaama Tell Me Something (텔 미 썸딩, 1999) on korealainen rikoselokuva. Poliisi jahtaa sarjamurhaajaa, joka paloittelee uhrinsa kirurgisen tarkasti ja jättää palaset löydettäväksi julkisilta paikoilta. Uhrien yhdistäväksi tekijäksi löytyy nainen, jonka entisiä kumppaneita kaikki ovat olleet. Tarina ei ole erityinen, etenkään valmistusajankohdalleen, mutta kylmä ja synkkä tunnelma korvaavat paljon. Elokuva on intensiivinen ja sen hahmot inhimillisiä – lukuun ottamatta tietysti murhaajaa. Loppupuolella kerronta hieman herpaantuu, kun kuviin alkaa tulla lainoja kauhuelokuvan puolelta. Tyylipisteitä lähtee siitäkin, että tarinan huippukohdissa soivat sekä Nick Caven "Red Right Hand" että Shostakovichin jazzsarjan valssi vieläpä kai samana levytyksenä kuin Kubrickin Eyes Wide Shutissa.

Aivan toista on hongkongilainen Andrew Laun ohjaama Kaksintaistelu (決戰紫禁之巔, 2000). Gu Longin romaaneihin perustuva elokuva on yhtä aikaa tyylikäs wuxia-elokuva ja wuxia-elokuvan parodia. Lisäksi se on eräänlainen dekkari ja lainaa paljon esimerkiksi James Bondeista. Rastatukkainen keisarillinen agentti ryhtyy tutkimaan yhdessä keisarin siskon kanssa tulevaa kaksintaistelua kahden suuren miekkamestarin välillä. Elokuvan huumori on toisaalta hahmoissa, jotka leikittelevät genren perinteillä itselleen naureskellen. Toisaalta myös erikoisefektit, sekä tietokoneella että kuminauhalla tehdyt, ovat liioiteltuja ja tyyliteltyä pelleilyä. Kaksintaistelu sisältää paljon viihdyttävää ja kekseliästä, mutta todella nauttiakseen siitä pitäisi varmasti tuntea wuxiaa paremmin kuin minä. Uskon, etten todellakaan osannut lukea kaikkia nyansseja. Prinsessaa elokuvassa esittävä Zhao Wei muuten pyyhittiin olemattomiin kiinalaisesta Internetistä viime syksynä. Hän kuuluu niihin, jotka ovat "käyttäytyneet väärin", toisin kuin virallinen Kiina vaatii.

Kim Sung-sun: Soturi. Kim Young-jun: Bichunmoo – tanssivat miekat

Kim Sung-sun ohjaama Soturi (무사,2001) on kaikin puolin tyylipuhdas epookkielokuva. Lähes kolmituntinen mutta hämmästyttävän vähärönsyinen elokuva sijoittuu 1300-luvun Kiinaan, kun mongolien Yuan-dynastia oli menettämässä valtansa kiinalaisten Ming-dynastialle. Tositapahtumiin perustuva mutta muuten täysin fiktiivinen kertomus seuraa väijytykseen joutuvan korealaislähetystön matkaa kotiin läpi Pohjois-Kiinan autiomaan. Matkan aikana he pelastavat Ming-prinsessan mongoleilta ja yrittävät henkensä uhalla (ja usein myös hinnalla) toimittaa tämän turvaan omiensa luo. Elokuvan hahmokatras on lavea ja monipuolinen. Jokaisella tuntuu olevan omat inhimilliset ongelmansa ja sisäiset ristiriitansa mutta niitä ei korosteta liikaa. Monesta tarinan henkilöstä alkaa välittää. Monet taistelukohtaukset ovat eeppisen komeita ja väkivaltaisia mutta niissä myös näkyy ja tuntuu ihmisten hätä ja pelko. Ulkoisestikin Soturi on vaikuttava. Puvustus ja lavastus ovat käsittääkseni historiallisesti tarkat, ja hahmot puhuvat kukin omaa kieltään.

Samoihin historiallisiin aikoihin sijoittuu myös Kim Young-junin ohjaama Bichunmoo –tanssivat miekat (비천무, 2000), mutta sen tyylilaji on aivan toinen. Bichunmoo on fantastinen miekkailuelokuva, jonka ytimessä on klassinen kielletyn rakkauden ja katkeroitumisen tarina, hieman Humisevan harjun tapaan. Erisäätyiset lapsuudenrakastetut ajetaan erilleen. Toinen on mongolikenraalin tytär, josta on tulossa aatelisen vaimo, toinen paljastuu kyseisen kenraalin murhauttaman miekkamestarin jälkeläiseksi. Kim Hye-rinin sarjakuvaan perustuva elokuva on tyyliteltyä patsastelua, näennäisestä epookkiudestaan huolimatta syvällä popkulttuurin kuvastossa. Veri lentää esteettisesti, kamera heiluu ja keinuu, ja musiikki vaihtoi teknorytmeihin ja sähkökitaraan aina kun taistelu alkaa. Bichunmoo on perusvarma lajityyppinsä edustaja, minkä lisäksi se on iso ja näyttävä, mikä saattaa hyvinkin nostaa sen päätä korkeammalle.

Richard Attenborough: Gandhi

On eräitä elokuvia, jotka mielessäni assosioituvat hyvin vahvasti johonkin tiettyyn päivään tai juhla-aikaan. Pääsiäiseen yhdistyy parikin elokuvaa mutta vahvimmin Richard Attenborough'n Gandhi (1982). Näin sen lapsena pääsiäisaikaan; Elonetin mukaan olen ollut tuolloin ekaluokkalainen. En tietenkään ymmärtänyt paljoakaan siitä, mutta elämys oli siltikin voimakas. Hieman liioitellen sitä voisi sanoa jopa käänteentekeväksi. Yhä edelleen aina kun mietin omaa pasifismiani tai vaikkapa suhtautumistani sotaan ja asevoimiin (mitä ikävä kyllä näinä aikoina tapahtuu melko usein), mieleeni palaa yksi Gandhin kohtaus: se miten suolakaivoksen porteilla yhä uudet ja uudet intialaisten rivit lyödään maahan mutta yksikään heistä ei nouse vastarintaan tai lyö takaisin. Elokuvassa olisi monta muutakin vastaavaa, nyt katsottuna vaikuttavampaakin kohtaa, mutta tuo yksi on muodostunut jonkinlaiseksi avainkohtaukseksi minulle.

Attenborough'n Gandhia voisi tietenkin jälkiviisaana kritisoida muutamistakin asioista, mutta se ei vähennä sen merkitystä ja saavutuksia elokuvana. Nimihenkilöstä rakennetaan lähes messiaaninen, pyhimysmäinen hahmo, mitä hän ei tietenkään ollut – mutta idealisoitu kuva on vaikuttava, se suorastaan kehottaa seuraamaan itseään. Kyllä me ideaaleja tarvitsemme.

Joe Dante: Ulvonta. Philippe Mora: The Howling II: Your Sister is a Werewolf

Vuonna 1981 ilmestyi useampikin merkittävä ihmissusielokuva. Joe Danten ohjaama, Gary Bradnerin romaaniin perustuva Ulvonta (The Howling) on kenties paras niistä. Se itse asiassa hyötyisi siitä, ettei katsoja tietäisi aluksi lainkaan katsovansa ihmissusijuttua – mutta minkäs teet kun nimikin on tuommoinen. Tv-toimittaja Karen White houkutellaan syrjäiseen paikkaan, jossa hänen kimppuunsa hyökätään. Poliisit ehtivät väliin, mutta tapauksessa on jotain hyvin kummaa... Synkistä lähtökohdista huolimatta Ulvonta on hauska elokuva. Se ei ota itseään liian vakavasti vaan leikittelee genren klišeillä, viittailee alan klassikoihin koko ajan ja sisältää muutaman mainion cameon. Karen lähtee hoitamaan traumaansa syrjäiselle leirille, joka on täynnä eriskummallisia hahmoja – ja jonka lähistöllä liikkuu susia. Hahmot ja tarinankuljetus ovat niin kiehtovia, että ei haittaa ollenkaan odottaa ihmissusia elokuvan puoliväliin. Ja sitten kun muodonmuutokset alkavat, Rob Bottinin efektit pääsevät loistamaan. Onhan Ulvonta tosi pöhkö elokuva, mutta se on sitä hyvin.

Ja sitten alkoi pukata jatko-osaa... Philippe Moran ohjaama The Howling II: Your Sister Is a Werewolf (1985) on juuri niin campia kuin sen alaotsikko lupaakin. Jo ensimmäisen vartin aikana saadaan uuden aallon punkkareita, Christopher Lee sairaan nopeissa aurinkolaseissa ja kiljuvaa naista takaa ajava POV-kamera. Onneksi tarjolla on myös irtoraajoja, tekoverta ja spitaalista karvakäsirekvisiittaa. Tarina seuraa ykköselokuvan Karenin veljeä, joka jahtaa ihmissutten kuningatarta Transylvaniassa. Ihmissudet tosin muistuttavat enemmänkin roolipelaavien turrien seksikulttia. Ollaan siis hyvin syvällä roskaviihteen hetteikössä, missä kalkkunat kasvavat.

Philippe Mora: Suden huuto. Hope Perello: Howling VI – The Feaks

Philippe Mora jatkoi Howlingien parissa sarjan kolmannessa osassa Suden huuto (The Marsupials, 1987). Se tekee klassisen kauhusarjatempun ja siirtyy uusiin maisemiin. Tällä kertaa ihmissusia alkaa näkyä Neuvostoliitossa ja Australiassa, johon elokuva suurelta osin sijoittuu. Parasta on, että elukat ovat kehittyneet siellä aivan omaan suuntaansa – niistä on tullut pussieläimiä. Howling III tekee pilkkaa itsestään, kauhugenrestä ja elokuvista muutenkin. Tarinassa kuvataan kuuluisan ihmissusisarjan kahdeksatta osaa, jonka on ohjaamassa kovin Hitchcockin oloinen mies. Elokuvaan tietenkin palkataan ihka oikea ihmissusi. Monen mutkan kautta päästään takamaille kokonaisen ihmispussihukkaheimon pariin ja nähdään yksi synnytyskin, joka lähestyy kehokauhua. Ollaan siis vahvasti kalkkunaosastolla jälleen. Efektit ovat karussa halpuudessaan kuitenkin jossei parempia kuin edellisessä osassa niin ainakin viihdyttävämpiä. Valitettavasti hauskan aloituksen elokuvan suunta katoaa ja se muuttuu koko ajan laahavammaksi. Loppujen lopuksi Howling III on vain hemmetin tylsä.

Kolmososassa alkanut ihmissusia sympatisoiva henki jatkui Hope Perellon ohjaamassa sarjan kuudennessa elokuvassa. Suoraan videolla julkaistu Howling VI – The Freaks (1991) sijoittuu jonnekin Yhdysvaltain aavikonlaitaan, pikkukylään jonne saapuu perä perää mystinen britti ja tivoli. Jälkimmäisen mukana kulkee valikoima erilaisia luonnonoikkuja sekä omistaja, jonka nimi Harker paljastaa välittömästi, minkälaatuisesta olennosta hänessä on kyse. Ja löytyyhän se ihmissusikin lopulta, joskin se muistuttaa enemmän katuojasta herännyttä hevaria kuin sutta. Elokuva on paremman näköinen kuin budjetin perusteella pitäisi olla, mutta se on myös erittäin epätasainen ja hukkailee toistuvasti punaisen lankansa.

Steven Spielberg: E. T.. Hook – kapteeni Koukku

E. T. (1982) tuntuu jakavan mielipiteitä aika jyrkästi. Toisille se nostalginen, kaikin puolin ihana kertomus ihmispojan ja söpön avaruusolennon ystävyydestä. Toisille taas ärsyttävän siirappinen ällöily ruttuisen pikkumummon näköisestä pseudojeesuksesta. Itse olen ollut taipuvainen kuulumaan jälkimmäiseen joukkoon, vaikka en ole edes koko elokuvaa nähnyt aikoihin. Nyt niin kuitenkin tein ja ainoassa oikeassa seurassa eli kahden alakoululaisen kanssa. Ja on pakko myöntää erheensä: onhan E. T. aika hyvä. Toki se on myös hyvin sentimentaalinen ja laskelmoitu mutta ei ollenkaan niin kylmällä ja loukkaavalla tavalla kuin moni muu. Uskon että Spielbergillä on ollut sydän mukana projektissa. Katsottu versio tosin on vuoden 2002 retusoitu laitos, joka on saanut paljon parjausta osakseen. Eipä ohjaaja itsekään taida sitä suuremmin enää arvostaa. Vaan ei sekään ole maineensa veroinen – cgi-täydennykset ovat yleensä hyvällä maulla tehtyjä ja kuuluisat poistetut käsiaseet ovat aivan samantekeviä.

Puhdasta nostalgiaa minussa sen sijaan herättää vuoden 1991 Hook – kapteeni Koukku. Se oli varmasti yksi oleellisimpia elokuvakokemuksiani alakoululaisena. Ajatus Peter Panista, joka onkin kasvanut aikuiseksi ja unohtanut aikansa Mikä-mikä-maassa, oli ja on yhä kiehtova. Sen elokuva pohjustaakin hienosti. Kun Hook siirtyy fantasiamaailmaan, sekin vielä toimii. Tarina rullaa, kaikki näyttää komealta, satu hengittää... Mutta sitten jotain tapahtuu. Kun kadonneet pojat tulevat mukaan kuvioihin, vajotaan syvälle semmoiseen ysärisuohon, joka ei paljon naurata. Jos elokuvasta olisi leikattu edes parikymmentä minuuttia pois... Tai ehkä oikeammin: Spielberg joutui leikkaamaan alkuperäisestä visiostaan liikaa, jotta lopputulos tällaisenaan täysin toimisi. Mutta en voi olla Hookille vihainen, en osaa olla objektiivinen. Sitä paitsi Dustin Hoffman on niin vetävä nimiroolissa.

Elliot Silverstein: Mies hevosena. Robert Aldrich: Ulzana – verinen apassi

Elliot Silversteinin ohjaama Mies hevosena (A Man Called Horse, 1970) pyrkii olemaan ikään kuin kansatieteellinen kuvaus sioux-intiaaneista. Moni asia on kyllä ilmeisesti oikein (esimerkiksi iso osa dialogista on sioux-kielistä), toisaalta paljon on ihan keksittyäkin. Elokuva on valkoisten tekemä ja näkökulma on valkoisen päähenkilön, mutta intiaanit kuvataan kuitenkin hänen veroisinaan ihmisinä (joskin valkoinen mies osaa paremmin sotia). Tarinassa Amerikkaan metsästämään tullut brittiherrasmies joutuu siouxien kaappaamaksi. Hänet alennetaan ihmisestä hevoseksi, kunnes hän osoittaa arvonsa ja pääsee osaksi heimoa. Tunnetuin elokuvan kohtauksista on aurinkovala, initiaatioriitti, jossa britti ripustetaan roikkumaan rintakehänsä ihosta; kohtauksella on käsittääkseni totuuspohja, vaikkei siouxit ihan semmoista harrastaneetkaan. Siinä lähestytään melkein eksploitaatioelokuvan estetiikkaa, joka välähtelee välillä muutenkin paljon perinteisempien Hollywood-länkkärikuvien seassa.

Robert Aldrichin Ulzana – verinen apassi (Ulzana's Raid, 1974) ponnistaa sekin perinteisestä lännenelokuvasta (Fordin perintö on vahvasti läsnä) omille teilleen. Joukko sotilaita lähtee jahtaamaan pientä apassiryhmää, joka tappaa mennessään uudisasukkaita. Mukana retkellä on vanha ratsuväen upseeri ja kokematon luutnantti. Matkalla kohtaavat idealismi, realismi ja nihilismi, kun nuoren luutnantin kristilliset ihanteet kohtaavat paitsi apassien myös omien miesten väkivaltaisuuden. Samalla nostavat päätään myös rasismi ja ajatukset valkoisen miehen ylivertaisuudesta. Elokuva sinänsä ei asetu kenenkään puolelle, vaan osoittaa puutteet ihan jokaisessa. Kaiken taustalla puhaltavat Vietnamin sodan tuulet. Pienimuotoisesta ja suoraviivaisesta tarinasta kasvaa monitasoinen ja komea elokuva. Ainoa valituksen aihe on ihan liian hilpeä musiikki.

Paolo & Vittorio Taviani: Isäni, herrani. Claude Berri: Katkeruuden lähde

Tavianin veljesten Isäni, herrani (Padre padroni, 1977) on yhtä aikaa hyvin rankka, kaunis, koskettava ja hauskakin elokuva. Se pohjautuu kielitieteilijä Gavino Leddan omaelämäkerralliseen romaaniin, jossa hän käy läpi suhdettaan isäänsä. Isä ottaa pojan lapsena koulusta ja pakotti paimentamaan lampaita kymmeneksi vuodeksi. Koulutus ja kasvatus annetaan kirjaimellisesti isän kädestä. Poika ei kuitenkaan suostu alistumaan vaan kaipaa enemmän, opiskelemaan ja sivistymään. Niistä löytyy myös kyky vastustaa tyranni-isää. Elokuva on vähäeleinen mutta tyylitelty ja moni-ilmeinen. Traagisuus voi aivan yllättäen vaihtua profaaniin, pieruvitsiä seuraa murha. Monenlaisen kerronnan keskellä on hämmästyttävää, että kyseessä on ollut alun perin televisioelokuva.

Katkeruuden lähde (Jean de Florette, 1986) on Claude Berrin ohjaus Marcel Pagnonin romaanin pohjalta. Oikeastaan sekä romaani että elokuva ovat kaksiosaiset, mutta nyt tyydyin vain ensimmäiseen. Tarina sijoittuu 1920-luvun Bretagneen, jossa isä ja poika havittelevat kuolleen naapurin maita (etenkin niillä sijaitsevaa lähdettä) itselleen. Valitettavasti talon perii kaupunkilainen lapsenlapsi, jolla on paljon ideoita tilan varalle. Elokuva alkaa melkeinpä veijaritarinana, kasvaa siitä jylhäksi historialliseksi draamaksi ja onnistuu kummankin tyylilajissa komeasti. Komealta se myös näyttää: kuvaus on maisemien veroista ja pääroolien mieskolmikko (Yves Montand, Gerard Depardieu ja etenkin Daniel Auteuil) tekee valloittavaa jälkeä.

Cycle of the Werewolf - mietteitä Stephen Kingin äärellä #8

I

En ole aivan varma, oliko Ihmissuden vuosi ensimmäinen alusta loppuun lukemani Stephen Kingin kirja, mutta ainakin se oli ensimmäinen, jonka luin alusta loppuun yhdeltä istumalta.

Veikkaan olleeni nelos- tai vitosluokkalainen, yksitoistavuotias, juuri parhaassa iässä lukemaan ihmissusitarinoita. Muistan käyneeni koulupäivän jälkeen Vilppulan kirjastossa (ja muistan kirjaston sijainneen jo silloin nykyisissä tiloissaan, joihin se joutui muuttamaan vuonna 1994, nelosluokkani keväänä), niin kuin usein muulloinkin, ja kaartaneeni heti ulko-ovelta oikealla, kahden hyllynvälin matkan sinne, missä Kingit odottelivat. En tosiaan ehkä ollut lukenut vielä ainuttakaan kingiä kokonaan, mutta yritys oli kova.

Tällaiseen tarpeeseen Ihmissuden vuosi oli mitä sopivin: se oli ohut (128 sivua), ja siinä oli paljon kuvia. Kun pääsin kotiin, tein välipalaa ja istuin ruokapöydän päähän lukemaan. Oli sateinen päivä, joten mitä muutakaan sitä ihminen tekisi kuin lukisi? Ehkä pelaisi Nintendoa, joo, mutta olin jo noihin aikoihin alkanut päästä hajulle asioiden tärkeysjärjestyksestä...

Aivan ensimmäiseksi minua kiehtoi kirjassa sen kuvitus. Bernie Wrightsonin nimi ei lue kannessa ihan yhtä suurella kuin Kingin mutta silti suuremmalla kuin kuvittajan yleensä. Nimi olikin minulle jo tuttu, mahdollisesti hänen toisesta King-yhteistyöstään, Creepshow'sta, kenties jostain muustakin sarjakuvasta. Joka tapauksessa – jumalauta miten hienoja Ihmissuden vuoden kuvat olivat, etenkin värilliset. Kuva jossa ihmissusi repii poliisin kasvot irti tai se jossa kaksi miestä katselevat harmaassa syyssateessa silvottuja sikoja, olivat lumoavia. 

Ahmaisin kirjan siltä istumalta. Se oli tarpeeksi kevyt lukea ja tarinaltaan riittävän yksinkertainen. Siinä ei ollut Kingillä tyypillistä asioiden laajaa taustoittamista ja punaisen langan hylkäämistä pitkiksi ajoiksi, mikä yleensä oli saanut minut vielä tuolloin jättämään hänen kirjansa kesken. En tietenkään osannut vielä silloin eritellä asiaa näin sanoin, mutta jälkiviisaasti on helppo nähdä, että Ihmissuden vuosi tarjosi riittävän nopeasti ja tarpeeksi lyhyin väliajoin sitä, mitä kymmenvuotias minä Kingiltä janosin: verta ja kuolemaa. Jos jokaisen lyhyen luvun lopussa joku raadellaan hengiltä tai päitä isketään irti, on minun hyväksyntäni ollut taattu.

Olen lukenut Ihmissuden vuoden sittemmin muutaman kerran uudelleen. Aloin pitää kirjaa lukemisistani 17-vuotiaana, toukokuussa 2000, ja Ihmissuden vuosi mainitaan niissä listoissa kahdesti. Olen melko varma, että yläasteaikaan olen lukenut sen ainakin kerran. Aina aikaisemmin kyseessä on ollut Annika Eräpuron suomennos (Book Studio 1990), mutta tällä kertaa päädyin tutustumaan viimein alkuperäiskieliseen tekstiin.

II

Ihmissuden vuosi syntytarina on moneen kertaan kronikoitu. King itse on kertonut, kuinka kustantaja Christopher Zavisa oli lähestynyt häntä vuoden 1979 World Fantasy Conventionissa. Zavisa oli ehdottanut, että King kirjoittaisi kahteentoista lyhyeen osaan jaetun kertomuksen, joka julkaistaisiin Bernien Wrightsonin kuvittamassa kalenterissa. Ideana oli, että tarina etenisi kalenterissa joka kuukausi noin viisisataasanaisen tekstin verran. King suostui, omien sanojensa mukaan toisaalta koska oli jurrissa, toisaalta siksi, että hän halusi todistaa kirjoittavansa muustakin syystä kuin rahasta. Tällainen erikoisten julkaisumuotojen kokeilu on jatkunut Kingin uralla myöhemminkin, mikä ansaitsisi oman tekstinsä.

Työ ei kuitenkaan edennyt tyydyttävällä tavalla. Kingin ajatus oli kirjoittaa ihmissusikertomus, jossa jokaisen kuukauden täysikuun aikaan tapahtuisi uusi käännekohta. Lisäksi hän halusi sijoittaa tekstinsä kunkin kuun merkkipäiviin (juhlapäiviin tms.), mikä tietysti pakotti hänet venyttämään kalendaarista realismia. King on tunnettu laveasta kerronnastaan, joten ei ole erityisen yllättävää, että viidensadan sanan enimmäispituus osoittautui hänelle liian rajoittavaksi. Kun hän pitkän ajan kituuttamisen jälkeen antoi itselleen luvan kirjoittaa heinäkuun luvun monisanaisemmin, hän tunsi saaneensa tekstiin viimeinkin kunnon otteen. Zavisa ei ollut pahoillaan asianlaidan muutoksesta vaan ehdotti kalenterin sijasta pienen kirjasen tekemistä. Wrightsonin kuvitusta voisi hyödyntää niinkin.

Lopputuloksena syntyi pienoisromaani Cycle of the Werewolf. Zavisan kustantamo The Land of Enchantment julkaisi sen lopulta vuonna 1983. Painos oli rajattu 7500 kappaleeseen, minkä lisäksi teoksesta ilmestyivät myös 100 kappaleen numeroitu ja tekijöiden signeeraama laitos, johon sisältyi Wrightsonin taidelehti, sekä 250 kappaleen numeroitu ja signeerattu "deluxe-painos", joka sisälsi Wrightsonin taideportfolion. Kansanpainos ilmestyi vasta paria vuotta myöhemmin New American Librarylta. Samana vuonna ilmestyi vielä toinenkin laitos, joka sisälsi pienoisromaanin lisäksi Kingin sen pohjalta kirjoittaman elokuvakäsikirjoituksen Silver Bullet.

III

Olen toistellut usein, että mielestäni King on vahvimmillaan yleensä nimenomaan pienoisromaanimuodossa. Novelli useimmiten rajoittaa liiaksi hänen tyyliään, kun taas romaani (ja liian sallivat kustannustoimittajat) puolestaan antavat hänelle helposti luvan laventaa ja laajentaa kertomuksiaan liikaa. Sitä paitsi Kingin "pienoisromaanit" olisivat monen muun tekijän kirjoittamina aivan täyspainoisia romaaneja. Kingin lukijoille mikä tahansa alle viisisataasivuinen tuntuu olevan pelkkä välipala.

Cycle of the Werewolf on silti nimenomaan leimallisesti pienoisromaani, novella. Se on muodoltaan ja pituudeltaan suurelta osin hallittu (tosin tähän on yksi suuri poikkeama, johon palaan tuonnempana) ja tietoisesti tiivis tarina, jonka rakenteessa on kuitenkin  liikaa huippuja ja käänteitä jotta se olisi klassinen novelli. Kaikki tämä johtuu paljolti taustalla yhä vaikuttavasta kalenteri-ideasta. Vaikka King pitikin lyhyiden lukujen vaatimusta liian rajoittavana, se on pakottanut hänet kerrankin keskittymään oleelliseen.

"Oleellinen" merkitsee tässä tapauksessa kahtalaista: Suurin osa Cycle of the Werewolfin luvuista noudattavat ainakin suurin piirtein alkuperäisajatusta tiiviistä välähdyksistä, joiden avulla tarina etenee. Kahta tai kolmea kuukautta lukuun ottamatta jokaisen kuukauden teksti esittelee ihmissuden uhrin ja tilanteen jossa tämä saa loppunsa ihmissuden kynsissä. Rakenne toistaa itseään, mutta minua se ei ainakaan ole koskaan häirinnyt. Vielä yksitoistavuotiaana minuun teki suurimman vaikutuksen tietenkin tappokuvaukset. Ne ovat väkivaltaisia ja iskevän tylyjä. Niiden tehoa kasvattaa kuitenkin kaikki se, mitä ihmissuden ilmestymistä ennen kerrotaan. Ja tämä on se seikka, mikä minua nykyään miellyttää eniten: King aloittaa melkein kaikki luvut vahvatunnelmaisilla ja mielikuvia herättävillä kuvauksilla. Verrattain lyhytsanaisesti ja harkitusti hän saa herätettyä eloon vaikutelman juuri kyseisestä kuukaudesta, miljöönä toimivan pikkukaupungin ilmapiiristä ja sen asukkaista. Joka kerta kuvauksessa on uhkaa mutta myös jonkinlaista haikeutta, katkeransuloista ymmärrystä ihmisiä ja pikkukaupunkilaisuutta kohtaan. 1980-luvun alku oli muutenkin aikaa, jolloin Kingin teksteissä kuului eräänlainen itsetietoinen kirjallisuudellisuus, pyrkimys kirjoittaa hyvää kirjallisuutta eikä vain vetävää tarinaa. Parhaana esimerkkinä tällaisesta pidän Different Seasons -kokoelmaa.

Toisaalta Cycle of the Werewolf on Kingin pienoisromaaneista kevyimpiä. Yksi syy siihen on sen aihe. King ei tuo populaarikulttuurin ihmissusimyyttiin mitään uutta. Nyt ei edes puhuta 'Salem's Lotin kaltaisesta "vampyyriperinteen tuomisesta nykypäivään" vaan ihan vain perinteisestä ja klišeisestä ihmissusijutusta: ihminen muuttuu susimaiseksi pedoksi täydenkuun aikaan, ja vain hopealuoti pystyy tappamaan ihmissuden (totta puhuen, King ei sano, etteikö mikään muu voisi toimia; mitään muuta ei edes kokeilla). Ihmissusi oikeastaan onkin vain tekijä, joka saa muuten irralliset tuokiokuvat liittymään toisiinsa. Kingin todellinen(?) mielenkiinto tuntuu olevan Tarker's Millsin kaupungin asukkaissa. Näinhän se monesti on: King kuvaa usein pieniä amerikkalaisyhteisöjä ja niiden ihmisiä menneisyyksineen, salaisuuksineen ja ongelmineen, ja kauhuelementit ovat pikemminkin kerronallinen liima ja markkinointikeino kuin kirjoittajan todellinen intohimo. Tämä voisi selittää senkin, miksi Kingin tuntuu olevan niin vaikeaa kirjoittaa kertomuksilleen toimivia lopetuksia.

Cycle of the Werewolfin lopetuksessa ei ole mitään ongelmaa. Se on niin kaavamainen ettei voi epäonnistua.

Olen valmis antamaan kaiken ennalta arvattavuuden ja tavanomaisuuden anteeksi, koska tunnelma, jonka Kingin kieli ja anekdoottimaiset kuvaukset millsiläisistä herättävät, on niin vahva. On silti yksi mutta – isohko mutta – jota on vaikea hyväksyä, vaikkakin pystyn hyvin ymmärtämään sen. Tarkoitan nyt heinäkuun lukua. Siinä King rikkoo aiemmin noudattamansa periaatteet. Luku on selvästi muita pidempi, ja se keskittyy kaupungin ja ihmissuden sijasta Marty Coslaw -nimiseen poikaan, josta muodostaa kertomukselle ellei ihan pää- niin ainakin sankarihahmo. Luku muistuttaa kerronnaltaan perinteisempää tusina-Kingiä. Keskiössä ovat nyt toiminta ja tapahtumat tunnelmoinnin ja kaupungin kollektiivisen alitajunnan kuvaamisen sijasta. Ratkaisu on, kuten sanoin, ymmärrettävä – näin King saa tarinaansa perinteisemmän draaman kaaren (minkä tarpeellisuudesta en ole lainkaan varma) ja pohjustuksen loppuratkaisuunsa. Luku on kyllä monella tapaa käännekohta, mutta se muuttaa tekstin hengen ja rikkoo tarinan soljunnan niin kuin herääminen rikkoo unen. Todellisuus tuntuu välttämättä aina unta kalpeammalta.

Marty on klassinen King-hahmo. Hän on kymmenvuotias ja älykkäämpi kuin moni muu ikäisensä. Hän on altavastaaja, Martyn tapauksessa siksi että hän on rampa ja sidottu pyörätuoliinsa. Pyörätuoli on näppärä keino pakottaa Marty kohtaamaan ihmissuden sen sijaan, että hän vain yrittäisi paeta. Martyn erilaisuuttaan korostavat kaksi hänen perheenjäsentään, karikatyyrimäiset isä (liikunnanopettaja joka ei oikein osaa suhtautua urheilukyvyttömään lapseensa) ja sisko (joka osaa vain vinkua, miten veli saa tahtonsa läpi vain koska herättää muissa sääliä). Martyn äitiin viitataan vain pariin kertaan, ja hän jää Kingin hysteeristen naishahmojen perimuodoksi. Äidin veli, Al-eno, puolestaan on stereotyyppinen Kiva Aikuinen, joka ymmärtää lapsen tarpeet (tässä tapauksessa ilotulitteiden ampumisen oman henkensäkin uhalla). Vaikka ketään muutakaan Tarker's Millsin asukkaista ei kuvata juuri sen tarkemmin kuin Martyn perhettä, nämä jäävät silti jotenkin vielä ohuemmiksi. Sama pätee oikeastaan Martyynkin. On erittäin kuvaavaa, että ihmissuden uhrit, joiden ainoa tehtävä tarinassa on kuolla, ovat kiehtovampia ja edes hiukan syvempiä kuin ne, joiden pitäisi olla päähenkilöitä tai ainakin niitä joihin lukijan soisi samaistuvan.

IV

Cycle of the Werewolf olisi oleellisesti eri teos ilman Bernie Wrightsonin kuvitusta. Kirjan taitosta jokseenkin puolet on varattu muulle kuin Kingin tekstille.

Wrightson tarjoaa joka kuukaudeksi kolme erilaista kuvaa. Ensinnä ovat koko aukeaman tunnelmalliset, mustavalkoiset piirrokset, jotka toimivat otsikkokuvina kullekin luvulle. Näissä kuvissa ei nähdä ihmishahmoja, vaan ne ovat joko puhtaasti luonnonmaisemia tai kulttuurinäkymiä, jostain aivan asutuksen rajamailta (vähän niin kuin ihmissusikin on ihmisyyden ja eläimen rajamailla?). Otsikkokuvissa on helppo huomata projektin kalenteritausta; niiden alle voi hyvinkin kuvitella kalenteriruudukon. Piirrokset luovat kullekin luvulle omanlaisensa tunnelman, jo ennen kuin ainuttakaan sanaa on päästy lukemaan. Niin paljon kuin Kingin kuvallisuutta tässä teoksessa arvostankin, arvelenpa silti sen saavan lisäpontta nimenomaan Wrightsonin pohjustuksista. Omat suosikkikuvani ovat huhtikuu valtaisine kumpupilvineen ja elokuu lohduttomine tulvineen.

Toiseksi ovat ne kuvat, jotka minuun iskivät alakoululaisena. Jokaiseen kuuhun sisältyy yksisivuinen värikuva, jossa kuvataan kunkin luvun huippukohta, käytännössä jokin väkivallanteko. Kuvat ovat sarjakuvamaisia, värikkäitä ja dramaattisia. Usein Wrightson turvautuu häpeämättömiin splattertehoihin, mikä tietysti on sallittua silloin, kun tekstikin niin tekee. Niin paljon kuin lapsena näistä kuvista pidinkin, eivät ne enää tee samanlaista vaikutusta. Verisyydestään huolimatta ne tuntuvat turvallisilta. Niissä on samaa kaavamaisuutta kuin Kingin suhtautumisessa ihmissusitarinaan. Ne ovat juuri sellaisia, joita olisi voinut kuvitella ilmestyvän Wrightsonin töitä esittelevissä keräilykorttisarjoissa 1990-luvun alussa. Ongelmallista on myös se, että kuvat ja teksti eivät aina anna samaa informaatiota. Tekstissä esimerkiksi korostetaan usein ihmissuden käpälien ihmismäisyyttä, mutta piirroksissa näin ei ole; samoin teksti saattaa puhua pedon keltaisista silmistä, ja viereisellä sivulla näemmä aivan selvästi, että silmät ovat vihreät.

Lopulta jokainen luku päättyy pieneen mustavalkopiirrokseen. Näissäkään kuvissa ei ihmishahmoja nähdä (yhtä irtopäätä lukuun ottamatta) mutta ei myöskään maisemia. Yleensä vinjeteissä kuvataan jotain lukuun viittaavaa esinettä, kuten kaatunutta suolasirotinta tai lattialle levinneitä pelikortteja, ja kenties muutamaa pisaraa verta. Aiheiden arkisuudesta huolimatta pikkukuvissa on järkyttävää tehokkuutta. Ne konkretisoivat sitä, miten normaaliuteen on tullut repeämä ihmissuden iskiessä. Tilanne voi olla ohi, mutta asiat eivät enää ole sitä mitä vielä hetki sitten.

Kaikista puutteistaan (vai olisiko sittenkin kyse makuasioista?) huolimatta Wrightsonin kuvitus saa harmittelemaan, ettei nykyään enää aikuisten kirjallisuutta yleensä kuviteta. Taitava kuvittaja voisi tuoda kirjallisuuteen sellaisen tason, josta moni nykyteoskin saattaisi hyötyä, varsinkin silloin jos kuvittaja ja kirjailija tekisivät yhteistyötä. Cycle of the Werewolf olisi paljon köyhempi, ellei siinä olisi Wrightsonin osuutta.

V

Vuoden 1985 Silver Bullet -nide on siitä mielenkiintoinen julkaisu, että se sisältää oikeastaan kolme tulkintaa samasta tarinasta. Pienoisromaanin lisäksi on tietysti Wrightsonin kuvitus joka, kuten edellä on mainittu, antaa osittain toisenlaisen näkökulman tarinan vaiheisiin. Kolmas versio on Kingin itsensä kirjoittama elokuvakäsikirjoitus, nimiteksti Silver Bullet. On oikeastaan hyvin erikoista, että juuri Silver Bullet (elokuvaa esitettiin suomessa nimellä Hopealuoti) on valikoitunut julkaistavaksi painettuna. Se ei ollut ensimmäinen Kingin kirjoittama elokuvakäsikirjoitus, ei edes ensimmäinen filmattu. Kuitenkin se oli ainoa hänen käsikirjoituksensa melkein kymmeneen vuoteen, joka päätyi kirjankansien väliin.

Silver Bullet on hyvin erilainen kertomus kuin Cycle of the Werewolf. Se keskittyy oikeastaan pienoisromaanin jälkipuoliskoon eli Marty Coslaw'n osuuteen. Tarina sijoittuu kesään kokonaisen kalenterivuoden sijasta, ja elokuvan yleinen henki on paljon keveämpi kuin alkutekstin. Siinä missä King on romaanissaan pyrkinyt tekemään hyvin kirjallista tekstiä, tuntuu elokuvaversio olevan tarkoituksellisen leffa. Se ei edes yritä olla muuta kuin vetävä ja viihdyttävä kauhujuttu, aivan kuin King ei ihan luottaisi kyykyihinsä käsikirjoittajana. Tarinaan on tullut mukaan huumoria, joka puuttuu Cycle of the Werewolfista tyystin; ihmisussi esimerkiksi laulaa heti ensimmäisessä kohtauksessa!

Julkaistu käsikirjoitus eroaa monissa kohdin filmatusta elokuvasta. Näin ollen Silver Bullet -elokuva on oikeastaan jo kertomuksen neljäs versio. Ei lainkaan huono saldo pienimuotoiselta kertomukselta, joka sai alkunsa kalenteri-ideasta.

Suomikauhun sirpaleita #2: "Sudet"

Aino Kallas

Seitsemän neitsyttä

Tarinoita

Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1948, 195 [+ 1] s

"Sudet – sudet", sävähti pahaenteisesti hänen päänsä halki.

Niin paljon kuin tekisikin mieli vaikuttavan retorisen tehon saamiseksi sanoa, ettei Aino Kallaksen nimeä ole totuttu yhdistämään kauhukirjallisuuteen, en tietenkään voi tehdä niin. Totta kai Aino Kallaksen (1878–1956) nimi yhdistetään juuri kauhukirjallisuuteen. Kallas on suomalaisen kirjallisuuden suuri klassikko, ja ketä pyydetään mainitsemaan yksi hänen teoksensa nimi, vastaa tämä todennäköisesti Sudenmorsian. Toisen nimeäminen tuottaakin sitten jo vaikeuksia, vaikka Kallas elämänsä aikana julkaisi kymmeniä nimikkeitä. Ja Sudenmorsian (1928) luonnollisesti on kotimaisen kauhukirjallisuuden esihistorian oleellisia nimiä. Suomenkielisen kauhuromaanien joukossa se sai olla aivan omassa yksinäisyydessään aina 1980-luvulle saakka. Virolaiseen kansantarinaan perustuva pienoisromaani on monella tapaa ainutlaatuinen kertomus kotimaisessa kirjallisuudessa, ja runollisesta ihmissusitarinasta otetaan yhtä edelleen säännöllisesti uusia painoksia.

Kirkkaana historianlehdiltä loistava Sudenmorsian estää helposti näkemästä, että Kallas kirjoitti paljon muutakin. Myös muuta epärealistista kirjallisuutta, sitä mikä nykyään sijoitettaisiin ehkäpä spekulatiivisen fiktion laajan sateenvarjon alle. Hän hyödynsi novelleissaan paljon virolaista tarinaperinnettä ja monesti hänen kertomuksensa lähentelevät sadun tunnelmia. Varsinaisia satuja Kallakselta ei tietääkseni ilmestynyt, vaan hänen novelleissaan on aina jokin "aikuismaisempi", satua vähemmän saarnaava ja lähinnä ihmeentuntuun keskittyvä henki. Tällaisia kertomuksia on ilmestynyt esimerkiksi kokoelmissa Pyhän joen kosto (1930) ja Seitsemän neitsyttä (1948).

Seitsemän neitsyen tarinoista suurin osa ylittää realismin. Monen kertomuksen sävy on  lyyrinen ja etäisen kansantarumainen. Näin myös silloin, kun käsitellään elementtejä, jotka toisessa rekisterissä kuuluisivat kauhufiktion piiriin. Joskus puolestaan lopputulos on riemastuttavaa fantasiaa, joka tuntuu melkein anakronistiselta ollakseen 40-luvun kotimaista kirjallisuutta eikä tänä päivänä julkaistua. Esimerkiksi "Hullaantunut järvi", jossa järvi päättää mieleenjuontumasta vaihtaa sijaintiaan, on hieno mielikuvituksellinen miniatyyri.

Tätä kovin tarumaista ja fantastista kontekstia vasten Seitsemän neitsyen novelli "Sudet" iskee lujaa. Vaikka "Sudet" sijoittuu kokoelman tarinoista toiseksi, jää se kummittelemaan myöhemmän lukukokemuksen ylle hyytävänä muistutuksena tosielämän raadollisuudesta. "Sudet" on pelottavan realistinen kertomus, melkein kaskumaisen toteavasti kerrottu ja lähes täysin vailla kokoelman muiden tekstien runollisuutta. Jälleen Kallas luo kauhutehoja susiaiheesta, mutta tällä kertaa ei lukijaa ole helpottamassa ihmissusitarusto tai balladimainen kerronta. "Susissa" Kallas piirtää lukijan eteen lyhyenä iskevän ja kiihkeän kamppailun, jonka kauhistuttavuus osuu ihmisen perusvaistoihin. Tarinassa äiti on pakkasiltana kolmen lapsensa kanssa matkalla vanhempiaan tapaamaan. Metsätaipaleella heidän rekensä perään käy susilauma. Vajaan neljän sivun lyhyessä ajassa Kallas kuvaa hengästyttävästi pelkäävän äidin rimpuilua toivottomassa tilanteessa sekä ratkaisua, joka järkyttävyydessään hakee vertaistaan. Äiti pelastaa itsensä ja kaksi lapsistaan uhraamalla kolmannen lapsen susille.

"Sudet" ei sijoitu perinteisen kauhukertomuksen rajoihin. Se ei sisällä minkäänlaisia yliluonnollisuuksia vaan päinvastoin tarjoaa lukijalle hyvin realistisen tilanteen ja aidon syyn pelolle. Nykylukija toki on etäytetty tilanteesta, koska rekiretket ovat korvautuneet lämpimillä ajomatkoilla katumaasturissa ja nälkäisien susien sijasta tiellä on syytä pelätä lähinnä peltipoliiseja. Jostain kulttuurisesta alitajunnasta kuitenkin kumpuaa samaistuminen nuoren äidin ahdinkoon. Kyllä suomalainen on kasvatettu sutta pelkäämään, vaikkei sellaista todellisuudessa olisi mahdollisuuttakaan nähdä koko elämän aikana. Kauhukirjallisuuden perinteistä "Sudet" eroaa myös sikäli, ettei siinä ole varsinaista pahuuden edustajaa. Sudet totta kai ovat tarinan ihmisille uhka, mutta ne ovat sitä luonnollisella tavalla, eivät pahuuttaan. Tässä mielessä novellin pelottava tilanne samaistuu vaikkapa katastrofitarinan uhkaavuuteen, jossa siinäkin luonnonvoimat ovat  ihmistä vastaan. "Susien" käsittelytapa kuitenkin on hyvin vahvasti kauhukertomusmainen. Äidin pelko ja paniikki ovat tarinan keskiössä, samoin kuin hänen eettisesti rankka päätöksensä uhrata yksi lapsista pelastaakseen kaksi muuta. Ollaan olemisen peruskysymysten, selviämisen ja eloonjäännin, toisaalta vastuun ja päätöksenteon vaikeuden äärellä. Nämähän ovat keskeisiä myös kauhukirjallisuudelle, kuten on myös hyvin konkreettinen väkivallan läsnäolo. Voi sanoa, että susille viskattu pikkulapsi on paljon tehokkaampi kauhukuva kuin yksikään splatterpunkvisio.