Suomikauhun sirpaleita #10: Ei ihan mutta melkein

Nuori Suomi -nimen alla on touhuttu vuosikymmenten ja -satojen saatossa monenlaista. Nyt ei ole puhe liikuntajärjestöstä, joka kyllä sai kouluvuosinani aikaan omanlaisiaan kauhuntuntemuksia. Kyseessä ei myöskään ole vuosina 1905–1907 ilmestynyt aikakauslehti, joka jaksoi hetken lähinnä luoda eripuraa nuorsuomalaisten keskuudessa. Niiden sijaan tarkasteluumme päätyy pitkäikäinen ja perinteikäs Nuori Suomi -joulualbumi, joka ilmestyi vuosina 1891–1940. Aluksi se oli Päivälehden alainen julkaisu, sittemmin pitkään Helsingin Uuden Kirjapaino-osakeyhtiön, hetkellisesti myös Kirjailijaliiton.

Vuoden 1918 albumi (XXVIII) on sisällöltään mielenkiintoinen jo pelkän julkaisuvuotensa vuoksi. Keväinen sisällissota ei voi olla näkymättä julkaisun sisällössä. Mukana on muun muassa tulevan kenraali Aarne Sihvon runo, joka on kirjoitettu Špalernajan vankileirillä, Samuli Paulaharjun kuvaraportti koillisrintamalta ja Ilmari Kiannon tulisieluinen matkakertomus Vienan heimosotaretkeltä. Kaiken tämän tosielämän kauhistuksen keskellä Nuori Suomi sisältää myös hieman kaunokirjallista kauhua. Yhtäkään sen teksteistä ei voi sanoa puhtaaksi kauhukirjallisuudeksi, mutta muutamissa teksteissä hyödynnetään kauhuelementtejä kiehtovasti.

Arvi Järventauksen novelli Haltijan asunto (sisällysluettelossa nimellä Haltijan tarina) kävisi ihan ehdasta kauhukuvauksesta, jos se sävellajin vaihtaisi duurista molliin. Kaksi göteborgilaisen kaivosyhtiön edustajaa saapuvat Lappiin katsastamaan Nuorttasoaivin tunturia. Insinööri Spjut ja hänen suomalainen tulkkinsa Rissanen saavat oppaakseen vaivaloiselle matkalle alueen kovimman nimen, Kala-Nilssonin. Tämä ei usko, että kaivuuhommat kannattaisivat vieläkään. On tunturilla käyty räjäyttelemässä ennenkin, vaan kuilu on aina täyttynyt vedellä, jonka lähdettä ei kukaan osaa sanoa. Kala-Nilssonin mukaan kaiken takana on vuoren haltija, joka ei halua kaivosmiehiä tiluksilleen. Miesten päästyä lopulta perille he käyvät rankistensa sisään unille. Spjut ja Rissanen heräävät siihen, että maa tärisee ja rankinen heiluu edestakaisin kuin ratsuväkijoukon harjoitusten voimasta. Tämän he pistävät vielä (yhteisen) painajaisunen piikkiin – tulihan ennen nukkumaanmenoa syötyä turhan paljon puuroa. Seuraava herätys on vakavampi. Spjut kuulee toverinsa kiljuvan ulkopuolella ja löytää tämän kaulaa myöten uponneena suonsilmään. Pelastuttuaan Rissanen kertoo hänelle ilmestyneen pienen miehen neljäntuulenhatussaan. Kun hän ei ollut totellut tämän vaatimuksia, oli hän kostoksi päätynyt jängänsilmään. Koettelemuksensa jälkeen Rissanen haluaa pois ja aikookin palata monta vuotta sitten hylkäämänsä vaimon luo.

Haltijan asunto noudattelee monin tavoin perinteisen kummitusjutun kaavaa, jossa saavutaan syrjäiselle ja vieraalle paikalle, kohdataan yliluonnollinen ja palataan kokemuksen puhdistamana jatkamaan elämää. Järventaus on valinnut tarinalleen kuitenkin toisenlaisen tyylilajin. Hänen kertojansa on kevyesti jutusteleva, ei koskaan aivan tosissaan. Tämä tuo koko tekstiin hennon koomisen vireen, joka ei katkea yliluonnollisenkaan hetkellä. Tulos muistuttaakin melko paljon Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelin Kuoliaaksinaurattaja-jakso: paikallinen opas, kaksi oppinutta johdatettavaa, uhkaava mutta samalla huvittavakin kohtaaminen selittämättömän kanssa. (Kohtauksen kauhupotentiaalin ymmärsi Kari Väänänen hienosti vuoden 2009 filmatisoinnissaan.) Järventaus on muulloinkin käyttänyt samantapaista kansantarinan poljentoa, kun on kertonut yliluonnollisuuksia. Se onkin tehokas etäännyttäjä, joka siirtää tulkintavastuun lukijalle. 

Toivo Tarvaan Punainen morsian kelpaa sen sijaan ihan aidoksi kummitustarinaksi. Ainakin jos hyväksymme premissin, että kummittelun selitys saa lopulta olla luonnollinenkin. Tarvas oli likistellyt kauhuaiheita jo esikoiskirjassaan Legendoja vuonna 1908. Punainen morsian kytkeytyy sotakevään tapahtumiin mutta on osoitus siitä, kuinka nopeasti niiden jälkeen eri osapuolet pystyivät hyväksymään toisensa edes jossain määrin. Vaikka Nuori Suomi sisältää paljon valkoisten voittajien näkökulmasta kirjoitettua, Tarvaan novelli antaa ymmärrystä punaisillekin ilman sen suurempia selityksiä.

Tapahtumat sijoittuvat kesäkuuhun, juuri kun sisällissota on edelliskuussa päättynyt. Illan hämärtyessä kylän nuoriso kokoontuu tanssimaan. Tunnelma on alakuloinen, sillä "poissa olivat kylän parhaimmat tanssurit ja syysiltojen kiivaimmat tappelijat. Sodan rautainen viikate oli korjannut pois tuonelle kypsimmät, mutta autuudelle raaimmat olennot..." Haitari ei reippaita polkkia soittele, vain haikeaa valssia. Huomio kiinnittyy erityisesti Lepistön Santraan, jonka heila, pahamaineinen "pyssy-Eemeli" on kaatunut sodassa. Kyläläiset eivät katso Santraa hyvällä, sen verran väkivaltaisen jäljen Eemeli on muistoihin jättänyt. Niinpä Santra lähtee vaeltelemaan läheiselle hautausmaalle suremaan kuollutta miestä. Tunnelma ei ole niinkään synkkä kuin alakuloinen. Sateinen Suomen kesäyö, haikea haitarin soitto... Äkkiä Santra kuitenkin kuulee, kuinka joku laulaa kovaan ääneen, melkein huutaen, niin sanottua Daavidin kostonvirttä (jota ei ole nykyisessä virsikirjassa, vuoden 1938 kirjassa se on nro 440). Hiipiessään lähemmäs katsomaan laulajaa, hän näkee kokopunaisiin pukeutuneen aavemaisen hahmon tuntemattomien punaisten linjahaudan äärellä. Hahmo kavahtaa hänet huomattuaan ja katoaa. Sama toistuu, kun Santra saa mukaansa muutakin kylänväkeä. 

Hetket, joina hahmo näyttäytyy, on kirjoitettu hyvin lajityyppitietoisesti. Ne ovat kuin mistä tahansa aavekertomuksesta, ja Tarvas kirjoittaa hyvin auki säikähdyksen, paniikin, epäuskon. Lopulta paljastuu, ettei hahmo ole oikea aave. Hän on järkensä menettänyt punaleski. Oikeastaan loppu on tällaisenaan järkyttävämpi ja kauheampi kuin yliluonnollinen vaihtoehto. Miksi lukija määrittelee Tarvaan kertomuksen mielessään joksikin muuksi kuin kummitusjutuksi, johtuu oikeastaan vain siitä, että kirjoittaja itse ohjaa huomion nimenomaan sotatraumaan, ei yliluonnolliseksi luullun pelkoon.

Larin-Kyösti (oik. Karl Larsson) ei vierastanut yliluonnollista runoissaan ja kertomuksissaan, onpa niissä rehellisiä kauhuaihelmiakin useammin kuin kerran. Nuoren Suomen joulualbumiin hän osallistui odotuksia herättävästi nimetyllä runolla "Käärmeen kirot". Se on eeppinen, 116-säkeinen kertomus Herjasta, kylän kaunottaresta, joka villitsee muut eroottisuudellaan mutta johtaa lopulta tuhoon: "Viekas oli nilkan nousu, / liehittävän liukas kieli, / rinnat täydet, tyhjä tunne / kiehtova kuin käärmeen mieli." Vanhemmat naittavat Herjan kierosilmäiselle ja rammalla mutta talolliselle Korrille, vaan nainen pettää jo hääyönä. Hän alkaa suunnitella miehensä murhaa ja ajaa tämän ensin järjiltä, sitten hengiltä. Syyllisyys kuitenkin painaa, ja hautajaisten jälkeen Herjaa vainoaa miehen haamu. Mielipuoli nainen karkaa asumaan metsän luolaan, kunnes lopulta hukuttautuu suohon.

Larin-Kyösti hakee helkavirsimäistä käsialaa, kalevalapoljentoa kuin kansantarinaan. Runo onnistuu olemaan yhtä aikaa salaperäinen ja silti helposti sisäistettävä, ja sen kertoma tarina on aivan yhtä järkyttävä kuin monet Leinonkin vastaavista. Larin-Kyöstillä on kuitenkin sellaista vimmaisuutta ja melkein väkivaltaista kiihkoa, jota Leinon teksteistä ei löydy.

Lisäksi Nuoren Suomen albumista on vielä nostettava esiin Jalmari Karan novelli. Jääkärikapteeni Kara kirjoitti urallaan nationalististen muistelmien lisäksi muun muassa Suur-Suomi-scifiä nimellä Kapteeni Teräs. Novelleissaan hänellä on myös kauhuhetkensä. Albumiin päätynyt Pelko ei ole kauhua vaan voimakas kuvaus kauhusta; siitä miten sodassa voikaan pelätä.

Kehyskertomuksessa joukko miehiä on keskustellut "eräästä rintamataudista, omituisesta, hermostuneesta pelosta, joka saa muutamat valtoihinsa", "tiirottaa kulmakarvat koholla ja suu auki, silmät sameina kuin pöllön, joka ei näe päivällä..." Eräs jääkärivääpeli kertoo omasta kokemuksestaan. Hän oli syksyllä määrätty partioimaan rannalle toverinsa kanssa. Tämä toinen tunnettiin pelokkuudestaan, ja niin hän pelkäsi nytkin. Vääpeli vähätteli ja pilkkasi häntä. Kun pari joutui luotikuuroon, alkoi vääpelinkin hermo pettää. "Ja sitten tämä hiljaisuus, tämä vaaniva, ahdistava, ivallinen hiljaisuus, kuin kuoleman äänetön nauru, jonka helmassa varjot syleilivät toisiaan... [...] Silloin huomasin liikettä sivullani, aivan lähellä ja lanka heilahti hiljaa. Käänsin päätäni: suuret, säihkyvät, vihertävät silmät tuijottivat minuun julmina ja vaanivina, tuskin sylen päässä. Veri hyytyi suonissani, omituisia tulisia renkaita pyöri silmissäni ja olin aivan kauhun lamauttama. Kun vihdoin huomasin temmata kiväärini, oli näky kadonnut... Kylmien väreiden kiitäessä pitkin ruumistani lähdin kiiruusti toverini luo. Jo kaukaa erotin hänen haamunsa [= hahmonsa]; varmaankin hän istui puun päällä. Ja sitten... sitten... hänen takanaan hehkuivat nuo suuret, vihertävät, hirveät silmät..." 

Pian silmät paljastuvat kuuluvan kissalle. Onneksi Kara ei kuitenkaan käännä koko juttua hölmöksi vitsiksi. Vääpeli ei enää pilkkaa toista tämän peloista. Hän on ymmärtänyt, mitä on kun pelko iskee. Kara kuvaa tiukkatunnelmaisessa novellissaan vaikuttavasti tätä. Harmi vain, että loppukäänne on niin klišeinen, oli jo tuolloin.

Luettua: marraskuu 2021

Timo Pusa: Yövuoro. Helsinki 1979: Kirjayhtymä. 63 s.

Kotkalainen Timo Pusa muistetaan parhaiten proosatuotannostaan, mutta hän aloitti runoudella. Yövuoro on hänen toinen kokoelmansa. Siinä nuoren runoilijan kevyt patetia ja luontolyriikka yhdistyvät kotkalaisuuden hellään kuvaukseen: tehdastyöläisiin, meren ja tuulen ainaiseen läsnäoloon, sukupolvien jatkumoon. Tämä jälkimmäinen puoli on Yövuoron vahvuus. Se antaa ymmärrystä kuvauksensa kohteille, maan hiljaisille, oli sitten kyse satamakaupungista tai sen duunareista.

Arvi Järventaus: Satu-Ruijan maa. Helsinki 1920: Kirja. 187 s.

Arvi Järventaus: Satu-Ruijan maa. Porvoo 1943: WSOY. 182 s.

Arvi Järventauksen Satu-Ruijan maa on erikoinen kirja. Toisen painoksen esipuheessa Martti Haavio vertaa sitä Knut Hamsunin ja Selma Lagerlöfin teoksiin, ja kieltämättä samanhenkistä realismin vaatimusten aktiivista vastustamista on tässäkin. Paikoin voidaan puhua ihan fantasiasta.

Satu-Ruijan maa muodostuu oikeastaan useasta löyhästi toisiinsa liittyvästä tarinasta. Kukin kertomus linkittyy kyllä edelliseen, mutta fokus on aina uusi. Kertomuksia yhdistää paitsi pohjoisnorjalainen miljöö myös sen herkullinen hahmokaarti. Hahmojen vahvuudesta kertoo osaltaan se, miten monissa lähteissä teoksen keskushenkilöksi nostetaan aivan eri henkilöitä. Itselleni vahvin hahmo on Klemet Larssen, entinen merikapteeni, joka alkoholisminsa vuoksi on siirretty muihin tehtäviin, vaimonsa ansiosta pikkukylän kirkkoherraksi.

Tässäpä onkin kaksi keskeistä aihetta, joita Satu-Ruijan maa käsittelee: kirkko ja viina. Oikeastaan kaikki kertomukset kietoutuvat vähintään toisen ympärille. Järventaus oli itsekin pappi, ja hän suhtautuu epätäydellisiin hahmoihinsa ymmärtävällä hellyydellä. Jokainen alkoholisti saa hänessä ymmärtävän kronikoitsijan. Hulvattomin episodi on ehdottomasti ensimmäisessä tarinassa, jossa vanha maahan uponnut Maasin kirkko nousee ylös eksentrisen astronomin keksimän viinamagneetin avulla!

Järventaus ilmeisesti perusti tarinansa Enontekiön kellonsoittaja Aapo Rovalta kuulemiinsa jutelmiin. Rovan hahmo on siirtynyt Satu-Ruijan maahan Abraham Kellonsoittajaksi.

Kirja sai aikanaan valtionpalkinnon, ja siitä otettiin lisäpainoksia tasaisen epätasaisesti; viimeisin painos on vuodelta 1981.

F. E. Sillanpää: Omista ja omilleni. Helsinki 1924: WSOY. 49 s.

1920-luvulla F. E. Sillanpään ura eli jonkinlaista kuivaa kautta. Syntyi kyllä monenlaista lyhyttä proosaa, mutta romaanit olivat karkusella. Yksi tuon ajan nimikkeistä on Omistani ja omilleni, vihko jossa kirjailija puhuttelee lapsiaan, tuolloin vielä aivan pieniä. Hän muistelee näiden syntymää ja siirtyy sen jälkeen pohdiskelemaan erinäisiä elämänalueita. Sotaa Sillanpää vastustaa, kehitysoppia kannattaa. Jälkimmäisen nimissä hän jakaa ihmiset "ylhäisö- ja alhaisoihmisiin", joiden olettaa kehittyvän tulevaisuudessa omiksi lajeikseen.

Kovin vilpittömältä Sillanpää ei omiin korviini kuulosta. Jonkinlainen poseeraus paistaa rivien välissä. Ehkä se johtuu vain omaksutusta isäroolista; kuulkaas lapset, kun isä nyt kertoo, miten asiat ovat. Eniten selittelyn makua on jaksossa, jossa Sillanpää käsittelee sukupuolirooleja. Eiköhän hänellä seliteltävää ollutkin tällä saralla...

Vaikka Sillanpää ei onnistukaan olemaan täysin vakuuttava kirjasessaan, ja aivan varmasti juuri siitäkin syystä, Omistani ja omilleni on mielenkiintoinen raotus sadan vuoden takaiseen yhteiskuntaan, kirjailijaan jonka suurimmat saavutukset (ja tragediat) olivat vielä edessä päin ja kustannusmaailmaan joka suuren saaliin puutteessa päätyi julkaisemaan kaikenlaista.

Kari Kettunen: Tämä päivä oli jo eilen. 1978: Kari Kettunen.

Kari Kettunen: Elän ikuisuuden ilman sinua. 1979: Kari Kettunen.

Kari Kettusesta en osaa sanoa kovin paljoa. 1970-80-luvuilla hän julkaisi joukon valokopiorunokokoelmia ja kirjoitti jonkin verran punkzineihin ja muihin vastaaviin pienlehtiin. Ilmeisesti vielä 2000-luvullakin häneltä on ilmestynyt omakustannekirjallisuutta.

Tämä päivä oli jo eilen on "kokoomarunoteos". Se sisältää lyhyttä ja usein humoristista, hieman aforismiin kallellaan olevaa runoutta. Mieleen tulee parhaimmillaan jotkut Pekka Kejosen jutut. Kettusella on samaa kielileikittelyä ja näsäviisasta vääntelyä. Teokseen sisältyy myös muutaman sivun verran yksinkertaista geometristä grafiikkaa.

Elän ikuisuuden ilman sinua puolestaan on nimensä mittainen. Sen runot ovat pateettista angstia. Aiheita ovat kuolema ja ero; sävy yrittää olla synkkä ja ahdistunut mutta kääntyy tahattoman koomiseksi. Tai ehkä tekstit tietävätkin olevansa liioitellun tuskaisia ja hykertelevät sisäänpäin omalle vakavuudelleen.

Rehti-Jalmari: 100 vaivaa (osasta toipuu). Hamina 2002: Rehti-Jalmari. 53 s.

Suomi on muuttunut paljon kahdessakymmenessä vuodessa. Kun Rehti-Jalmarin kirja 100 vaivaa (osasta toipuu) ilmestyi 2002, tuskinpa kukaan nosti kulmakarvojaan kannen blackface-aiheelle. Sisältö sen sijaan varmasti huojutti joidenkin mielenrauhaa. Kirja sisältää nimensä mukaisesta kuvaukset sadasta inhimillisestä vaivasta, joihin kirjoittajaksi väitetty hahmo, afrikkalainen kansanparantaja antaa ohjeita. Ohjeet ja kuvaukset ovat lähinnä rasismia, seksismiä, misogyniaa... Tämä on oikeastaan sitä valitettavampaa, että kirjoittaja osaa oikeasti käyttää kieltä hauskasti ja kirjoittaa hyvin.

Rehti-Jalmarin takaa löytyy haminalainen pakinoitsija-kirjailija Jari Nenonen. Hän on vuosikymmeniä pakinoinut niin paikallislehdissä kuin -radiossakin (nimillä Mata-Jari ja Jallu) sekä ainakin keskustalaisessa Suomenmaassa, ja tyyli on aina ollut "ronski". Nykypäivänä hänen pakinoitsijahahmoaan voisi pitää parodiana Valkoisesta Heteromiesöyhötystä, mutta valitettavasti asia ei taida olla niin.

Silti: myönnän nauraneeni muutamaan otteeseen...

Pikku-Juha: Juoppohullun päiväkirja. 23.3.–30.8.1998. Helsinki 1998: Diktaattori. 92 s.

Omakustannekirjallisuuskatsaus jatkui nimerkki Pikku-Juhan teoksella Juoppohullun päiväkirja. Tätä nykyähän toki jo tiedetään, että nimimerkin takaa löytyy Juha Vuorinen. Itse asiassa nimi on ensimmäisenkin painoksen copyright-tiedoissa. Vuorinenhan on moderni Kalle Päätalo, kirjailija joka on saanut lukemaan nekin miehet, jotka eivät lue. Keinotkaan eivät ole niin kummoisen erilaisen kuin Päätalolla; ajat ovat. Sekä Päätalo että Vuorinen kuvaavat suomalaisen miehen selviytymistä. Edellisellä se tarkoittaa tukkisouvia ja uittohommia, jälkimmäisellä tarkoituksettomuutta ja todellisuuspakoa. Juoppohullun päiväkirja löi läpi ymmärtääkseni alun perin netissä julkaistuna, ja syy suosioon on selvä. Vuorinen kirjoittaa ryyppäämisestä ja naimisesta sievästi liioitellen. Postmoderni äijä kaipaa ironisen etäännytyksen omasta elämänpiiristään osatakseen nauraa itselleen. Juoppohullun ytimessä on kuitenkin ymmärrys ja välittämisen tunne päähenkilöään kohtaan. Romaanista puuttuu toisaalta Päätalon ankara itsekritiikki ja toisaalta toisen rääväsuun, aiemmin esiin nostamani Jari Nenosen ilkeily. Vuorinen on yllättävän humaani kirjoittaja.

Olisinko lukenut Juoppohullun päiväkirjaa koskaan, ellen olisi kirppiskierroksillani törmännyt vuoden 1998 ykköspainokseen? Tuskin. Myöhemmistä painoksista (joita on kymmeniä) henkii huoltoasemajunttiuden keskikaljainen krapulahönkä, jota en koe erityisen viehättävänä. Sen sijaan obskyyri pikkujulkaisu, jota eivät jatko-osat, filmatisoinnit ja kesäteatterisovitukset rasita, tuntuu lämpimän tervetulleelta.

Unto Ahtola: Kortot ja muita kertomuksia. [Hamina] 1984: [Unto Ahtola]. 130 s. Kuv.

Unto Ahtola (1931–2016) oli haminalainen opettaja, joka julkaisi elämänsä aikana kourallisen kaunokirjallisia puhdetöitään. WSOYn satuantologiassa ilmestyi vuonna 1962 hänen Lappiin sijoittuva tarinansa ja rajavartiolaitoksen Rajamme vartijat -lehdessä jännityskertomus jatkosarjana 1973 ja 1974. Ensimmäinen kirjajulkaisu Ahtolalta oli novellikokoelma Kortot ja muita kertomuksia, jota seurasi vielä romaani Kaamoskultaa (Kustannuskiila 1990). Yhteistä Ahtolan kirjalliselle tuotannolle on Lappi. Sitä hän kuvasi myös Kymen Sanomissa neljänkymmenen vuoden ajan julkaistuissa pakinoissaan.

Luulin Kortot-kokoelman sisältävän lähinnä eräkirjallisuutta. Ja kyllähän asia oikeastaan näin onkin, sillä Lapin luonnon ja luonnossa kulkemisen kuvaukset ovat oleellinen osa Ahtolan novelleja. Tarinat eivät kuitenkaan ole paria poikkeusta lukuun ottamatta perinteisiä metsästys- ja samoilujuttuja. Sen sijaan tarjolla on lapinmystiikkaa (ei kuitenkaan tarpeeksi ollakseen fantasiaa saatikka kauhua), pseudolänkkäri (porovaras sidotaan kostoksi keloon kuolemaan), veijaritarina ja jopa täysiverinen scifitarina.

Viimeksi mainittu varsinkin on erikoinen löytö, sillä en muista Uni lähteellä -novellia mainitun missään alan bibliografiassa. Tarinassa tulevaisuuden helppouden ja huumeiden veltostuttama nuorimies näkee unenomaisen vision menneiden aikojen tervehenkisestä eräelämästä.

Ahtolan kieli on omalaatuista, lähes runollista. Ei mene virkettäkään ilman jotain erityislaatuista yhdyssanaa tai saamelaista ilmausta. Tämä tekee tekstistä jossain määrin raskasta luettavaa mutta antaa sillä myös lumovoimaa. Välillä mennään kyllä liiallisuuksiinkin, kun kirjoittaja väen vängällä kieltäytyy käyttämästä yleiskieltä ja keksii mieluummin jonkin kimurantin kiertoilmauksen. Hän itsekin tietää käyttävänsä hankalaa kieltä, minkä vuoksi niteen lopussa onkin sanasto tekstin tulkintaa varten.

Novellien lisäksi Kortot sisältää suuren määrän valokuvia pohjoisesta. Pääosin Ahtolan itsensä ottamat mustavalkokuvat ovat komeita ja tunnelmallisia, ja ne tukevat tekstien henkeä vaikka eivät suoranaisesti kertomuksiin liittyisikään.