Vuoden 1918 albumi (XXVIII) on sisällöltään mielenkiintoinen jo pelkän julkaisuvuotensa vuoksi. Keväinen sisällissota ei voi olla näkymättä julkaisun sisällössä. Mukana on muun muassa tulevan kenraali Aarne Sihvon runo, joka on kirjoitettu Špalernajan vankileirillä, Samuli Paulaharjun kuvaraportti koillisrintamalta ja Ilmari Kiannon tulisieluinen matkakertomus Vienan heimosotaretkeltä. Kaiken tämän tosielämän kauhistuksen keskellä Nuori Suomi sisältää myös hieman kaunokirjallista kauhua. Yhtäkään sen teksteistä ei voi sanoa puhtaaksi kauhukirjallisuudeksi, mutta muutamissa teksteissä hyödynnetään kauhuelementtejä kiehtovasti.
Arvi Järventauksen novelli Haltijan asunto (sisällysluettelossa nimellä Haltijan tarina) kävisi ihan ehdasta kauhukuvauksesta, jos se sävellajin vaihtaisi duurista molliin. Kaksi göteborgilaisen kaivosyhtiön edustajaa saapuvat Lappiin katsastamaan Nuorttasoaivin tunturia. Insinööri Spjut ja hänen suomalainen tulkkinsa Rissanen saavat oppaakseen vaivaloiselle matkalle alueen kovimman nimen, Kala-Nilssonin. Tämä ei usko, että kaivuuhommat kannattaisivat vieläkään. On tunturilla käyty räjäyttelemässä ennenkin, vaan kuilu on aina täyttynyt vedellä, jonka lähdettä ei kukaan osaa sanoa. Kala-Nilssonin mukaan kaiken takana on vuoren haltija, joka ei halua kaivosmiehiä tiluksilleen. Miesten päästyä lopulta perille he käyvät rankistensa sisään unille. Spjut ja Rissanen heräävät siihen, että maa tärisee ja rankinen heiluu edestakaisin kuin ratsuväkijoukon harjoitusten voimasta. Tämän he pistävät vielä (yhteisen) painajaisunen piikkiin – tulihan ennen nukkumaanmenoa syötyä turhan paljon puuroa. Seuraava herätys on vakavampi. Spjut kuulee toverinsa kiljuvan ulkopuolella ja löytää tämän kaulaa myöten uponneena suonsilmään. Pelastuttuaan Rissanen kertoo hänelle ilmestyneen pienen miehen neljäntuulenhatussaan. Kun hän ei ollut totellut tämän vaatimuksia, oli hän kostoksi päätynyt jängänsilmään. Koettelemuksensa jälkeen Rissanen haluaa pois ja aikookin palata monta vuotta sitten hylkäämänsä vaimon luo.
Haltijan asunto noudattelee monin tavoin perinteisen kummitusjutun kaavaa, jossa saavutaan syrjäiselle ja vieraalle paikalle, kohdataan yliluonnollinen ja palataan kokemuksen puhdistamana jatkamaan elämää. Järventaus on valinnut tarinalleen kuitenkin toisenlaisen tyylilajin. Hänen kertojansa on kevyesti jutusteleva, ei koskaan aivan tosissaan. Tämä tuo koko tekstiin hennon koomisen vireen, joka ei katkea yliluonnollisenkaan hetkellä. Tulos muistuttaakin melko paljon Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelin Kuoliaaksinaurattaja-jakso: paikallinen opas, kaksi oppinutta johdatettavaa, uhkaava mutta samalla huvittavakin kohtaaminen selittämättömän kanssa. (Kohtauksen kauhupotentiaalin ymmärsi Kari Väänänen hienosti vuoden 2009 filmatisoinnissaan.) Järventaus on muulloinkin käyttänyt samantapaista kansantarinan poljentoa, kun on kertonut yliluonnollisuuksia. Se onkin tehokas etäännyttäjä, joka siirtää tulkintavastuun lukijalle.
Toivo Tarvaan Punainen morsian kelpaa sen sijaan ihan aidoksi kummitustarinaksi. Ainakin jos hyväksymme premissin, että kummittelun selitys saa lopulta olla luonnollinenkin. Tarvas oli likistellyt kauhuaiheita jo esikoiskirjassaan Legendoja vuonna 1908. Punainen morsian kytkeytyy sotakevään tapahtumiin mutta on osoitus siitä, kuinka nopeasti niiden jälkeen eri osapuolet pystyivät hyväksymään toisensa edes jossain määrin. Vaikka Nuori Suomi sisältää paljon valkoisten voittajien näkökulmasta kirjoitettua, Tarvaan novelli antaa ymmärrystä punaisillekin ilman sen suurempia selityksiä.
Tapahtumat sijoittuvat kesäkuuhun, juuri kun sisällissota on edelliskuussa päättynyt. Illan hämärtyessä kylän nuoriso kokoontuu tanssimaan. Tunnelma on alakuloinen, sillä "poissa olivat kylän parhaimmat tanssurit ja syysiltojen kiivaimmat tappelijat. Sodan rautainen viikate oli korjannut pois tuonelle kypsimmät, mutta autuudelle raaimmat olennot..." Haitari ei reippaita polkkia soittele, vain haikeaa valssia. Huomio kiinnittyy erityisesti Lepistön Santraan, jonka heila, pahamaineinen "pyssy-Eemeli" on kaatunut sodassa. Kyläläiset eivät katso Santraa hyvällä, sen verran väkivaltaisen jäljen Eemeli on muistoihin jättänyt. Niinpä Santra lähtee vaeltelemaan läheiselle hautausmaalle suremaan kuollutta miestä. Tunnelma ei ole niinkään synkkä kuin alakuloinen. Sateinen Suomen kesäyö, haikea haitarin soitto... Äkkiä Santra kuitenkin kuulee, kuinka joku laulaa kovaan ääneen, melkein huutaen, niin sanottua Daavidin kostonvirttä (jota ei ole nykyisessä virsikirjassa, vuoden 1938 kirjassa se on nro 440). Hiipiessään lähemmäs katsomaan laulajaa, hän näkee kokopunaisiin pukeutuneen aavemaisen hahmon tuntemattomien punaisten linjahaudan äärellä. Hahmo kavahtaa hänet huomattuaan ja katoaa. Sama toistuu, kun Santra saa mukaansa muutakin kylänväkeä.
Hetket, joina hahmo näyttäytyy, on kirjoitettu hyvin lajityyppitietoisesti. Ne ovat kuin mistä tahansa aavekertomuksesta, ja Tarvas kirjoittaa hyvin auki säikähdyksen, paniikin, epäuskon. Lopulta paljastuu, ettei hahmo ole oikea aave. Hän on järkensä menettänyt punaleski. Oikeastaan loppu on tällaisenaan järkyttävämpi ja kauheampi kuin yliluonnollinen vaihtoehto. Miksi lukija määrittelee Tarvaan kertomuksen mielessään joksikin muuksi kuin kummitusjutuksi, johtuu oikeastaan vain siitä, että kirjoittaja itse ohjaa huomion nimenomaan sotatraumaan, ei yliluonnolliseksi luullun pelkoon.
Larin-Kyösti (oik. Karl Larsson) ei vierastanut yliluonnollista runoissaan ja kertomuksissaan, onpa niissä rehellisiä kauhuaihelmiakin useammin kuin kerran. Nuoren Suomen joulualbumiin hän osallistui odotuksia herättävästi nimetyllä runolla "Käärmeen kirot". Se on eeppinen, 116-säkeinen kertomus Herjasta, kylän kaunottaresta, joka villitsee muut eroottisuudellaan mutta johtaa lopulta tuhoon: "Viekas oli nilkan nousu, / liehittävän liukas kieli, / rinnat täydet, tyhjä tunne / kiehtova kuin käärmeen mieli." Vanhemmat naittavat Herjan kierosilmäiselle ja rammalla mutta talolliselle Korrille, vaan nainen pettää jo hääyönä. Hän alkaa suunnitella miehensä murhaa ja ajaa tämän ensin järjiltä, sitten hengiltä. Syyllisyys kuitenkin painaa, ja hautajaisten jälkeen Herjaa vainoaa miehen haamu. Mielipuoli nainen karkaa asumaan metsän luolaan, kunnes lopulta hukuttautuu suohon.
Larin-Kyösti hakee helkavirsimäistä käsialaa, kalevalapoljentoa kuin kansantarinaan. Runo onnistuu olemaan yhtä aikaa salaperäinen ja silti helposti sisäistettävä, ja sen kertoma tarina on aivan yhtä järkyttävä kuin monet Leinonkin vastaavista. Larin-Kyöstillä on kuitenkin sellaista vimmaisuutta ja melkein väkivaltaista kiihkoa, jota Leinon teksteistä ei löydy.
Lisäksi Nuoren Suomen albumista on vielä nostettava esiin Jalmari Karan novelli. Jääkärikapteeni Kara kirjoitti urallaan nationalististen muistelmien lisäksi muun muassa Suur-Suomi-scifiä nimellä Kapteeni Teräs. Novelleissaan hänellä on myös kauhuhetkensä. Albumiin päätynyt Pelko ei ole kauhua vaan voimakas kuvaus kauhusta; siitä miten sodassa voikaan pelätä.
Kehyskertomuksessa joukko miehiä on keskustellut "eräästä rintamataudista, omituisesta, hermostuneesta pelosta, joka saa muutamat valtoihinsa", "tiirottaa kulmakarvat koholla ja suu auki, silmät sameina kuin pöllön, joka ei näe päivällä..." Eräs jääkärivääpeli kertoo omasta kokemuksestaan. Hän oli syksyllä määrätty partioimaan rannalle toverinsa kanssa. Tämä toinen tunnettiin pelokkuudestaan, ja niin hän pelkäsi nytkin. Vääpeli vähätteli ja pilkkasi häntä. Kun pari joutui luotikuuroon, alkoi vääpelinkin hermo pettää. "Ja sitten tämä hiljaisuus, tämä vaaniva, ahdistava, ivallinen hiljaisuus, kuin kuoleman äänetön nauru, jonka helmassa varjot syleilivät toisiaan... [...] Silloin huomasin liikettä sivullani, aivan lähellä ja lanka heilahti hiljaa. Käänsin päätäni: suuret, säihkyvät, vihertävät silmät tuijottivat minuun julmina ja vaanivina, tuskin sylen päässä. Veri hyytyi suonissani, omituisia tulisia renkaita pyöri silmissäni ja olin aivan kauhun lamauttama. Kun vihdoin huomasin temmata kiväärini, oli näky kadonnut... Kylmien väreiden kiitäessä pitkin ruumistani lähdin kiiruusti toverini luo. Jo kaukaa erotin hänen haamunsa [= hahmonsa]; varmaankin hän istui puun päällä. Ja sitten... sitten... hänen takanaan hehkuivat nuo suuret, vihertävät, hirveät silmät..."
Pian silmät paljastuvat kuuluvan kissalle. Onneksi Kara ei kuitenkaan käännä koko juttua hölmöksi vitsiksi. Vääpeli ei enää pilkkaa toista tämän peloista. Hän on ymmärtänyt, mitä on kun pelko iskee. Kara kuvaa tiukkatunnelmaisessa novellissaan vaikuttavasti tätä. Harmi vain, että loppukäänne on niin klišeinen, oli jo tuolloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti