Katsottua: kesäkuu 2025

Mick Garris: Stephen Kingin Desperation. Tobe Hooper: Luunmurskaaja

Kukaan ei ole tainnut ohjata yhtä monta Stephen King -filmatisointia kuin Mick Garris. Valitettavasti Garris on saanut oppinsa 1980-luvun televisiossa, samana aikana kuin kouliintui myös King käsikirjoittajaksi. Miesten ties monennessako yhteistyössä, Stephen Kingin Desperationissa (Stephen King's Desperation, 2006), asia käy kovin selväksi. Epätoivon kaupunki -romaaniin perustuva tv-elokuva sisältää lähinnä latteaa kuvakerrontaa, varsinkin alussa liian pitkiä vuoropuheluita, kokonaisuuteen huonosti sopivaa huumoria ja kummitusjunatasoista säikyttelyä. Tarina on suurin piirtein sitä mitä kirjassakin, mutta Kingin tapaan hän tälläkin kertaa oikoo mutkia käsikirjoituksessaan, kuin ei luottaisi katsojiin. Keskellä autiomaata sekapäinen poliisi pidättelee ohikulkijoita, kun on ensin listinyt koko kotikaupunkinsa väestön. Oikeasti kaiken takana on vanhasta kaivoskuilusta vapautettu demoni. Onneksi kiikkiin jääneiden joukossa on pikkupoika, jolla on henkilökohtainen yhteys Jumalaan. Tarinan naiivi uskonnollisuus häiritsi romaanissa melko paljon, mutta elokuvasovituksessa se tuntuu vielä kämpelömmältä. Kaksi selvää onnistumista Desperationissa on: Ron Pearlman irroittelemassa riivattuna poliisina sekä muka mykkäelokuvana esitettävä takaumajakso, jonka pituista sanattomuutta voi pitää rohkeana ajan jenkki-tv:ssä.

Eri tavalla epäonnistui Tobe Hooper, jonka tilillä sentään on pari hienoakin ohjausta. Kingin varhaiseen miestenlehtinovelliin perustuvasta Luunmurskaajasta (The Mangler, 1995) ei alkutekstiä löydä kuin yksityiskohdista. Hassuttelu ihmisiä vainoavasta teollisuusmankelista on muuttunut sarjakuvamaiseksi hölmöilyksi, jossa riivattu transformer-prässi kaipaa neitsytuhreja ja Bond-konnan oloinen Robert Englund kompuroi kainalosauvoineen yltiökapitalistisena mankelin ylipappina. Veriefektit ovat hupaisat (ihminen laskostuu näppärästi!), mutta tarinaan on ympätty laikenlaista sälää ihan liikaa.

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Rykmentin murheenkryyni. Aarne Laine: Murheenkryynin poika

Rykmentin murheenkryyni (1938) aloitti suomalaisessa elokuvassa menestyksekkään sotilasfarssien sarjan, vaikkei teknisesti ihan ensimmäinen lajiaan ollutkaan. Menestyksekäs pitää tässä ymmärtää taloudellisesti, sillä mistään taiteen merkkiteoksista niissä ei ollut kyse. Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaustyö perustuu Topiaksen näytelmään ja sisältää jokseenkin kaikki lajin peruselkeet: laiska mutta kekseliäs alokas (eli monni), herraskainen ja mukavuudenhaluinen maisteri josta koulitaan Mies, vähän kevyttä kasarmiromanssia keittäjättären tai komppanian komentajan tyttären kanssa. Ja sitten käsitetään väärin, ristiin ja pitkin poikin. Huumori on sittemmin moneen kertaan nähtyä mutta sellaisenaan viehättävää, ja hienoa on edelleen katsella Angerkosken pariskunnan, Leo Lähteenmäen ja Ansa Ikosen komiikkaa. Nuorena kuolleessa Kaarlo Angerkoskessa menetettiin kyllä hieno filmikasvo.

Elokuva sai jokseenkin odottamattoman jatko-osan kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Aarne Laineen ohjaama Murheenkryynin poika (1958) korvaa vanhan kaartin pääosin uudella sukupolvella (paikoin ihan kirjaimellisesti). Idea säilyy samana: Entisen murheenkryynin yksioikoinen ja vakavanpuoleinen poika lähtee armeijaan; Veikko Sinisalo jatkaa suoraan Sven Tuuvan elkeillä. Kaveriksi osuu nahjusmainen kaupunkilaiskaima. Ja sitten taas ymmärrellään väärin. Vähän kuitenkin lopulta ollaan kasarmilla, enemmän kotijoukkojen puolella. Isäpappa kun kaipailee vanhoihin hölmöilyihin. Huumori on paljon ensimmäistä elokuvaa löysempää ja kerronta epätasaisempaa. Punainen lanka uhkaa kadota koko ajan. Onneksi moni näyttelijä tuo mukaan valonpilkahduksia, varsinkin Veijo Pasanen jerrylewismäisillä maneereillaan ja Uljas Kandolin irrottelullaan. Lopulta elokuva itse on kuitenkin varsin mitätön.

Ridley Scott: Alien – kahdeksas matkustaja. James Cameron: Aliens – paluu. David Fincher: Alien 3. Jean-Pierre Jeunet: Alien – ylösnousemus

Ridley Scottin ohjaama Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979) on yhä edelleen tieteiskauhun mestariteos. Tarina tähteinvälisen kauppa-aluksen kyytiin soluttautuvasta tappajasta on yksinkertaisuudessaan tehokas. Pitkin kamera-ajoin alkava, pienoismalliestetiikalla Tähtien sotaa muistuttava Alien kääntyy hyvin nopeasti slasher-elokuvaksi, jossa yliluonnollisen ylivoimainen hirviö vaanii joka nurkan takana ja vain yksi selviää siinä kilpajuoksussa. Elokuvan teho syntyy verkkaisen maalailevasta temposta, jonka rikkoo muutama ikoninen hyppysäikky, sekä toisaalta intensiivisestä käsikamerakuvauksesta ja upeasti alitajuntaan pureutuvasta äänimaailmasta.

James Cameronin jatko-osa Aliens – paluu (Aliens, 1986) puolestaan vaihtaa kauhun sotilas-scifiksi. Pelastustehtävä muuttuu selviytymiskamppailuksi tappajaolentojen keskellä. Cameron malttaa hänkin kertoa hitaasti (etenkin vuoden 1991 leikkauksessa) ja rakentaa tunnelmaa ennen kuin räjäyttää toiminnan käyntiin. Aliens on hienosti soljuvaa elokuvaa, mutta se on lopulta myös turvallista viihdettä. Alkuperäisen ahdistavuutta ei synny.

Epäonnisten tuotanto-olosuhteiden keskellä syntynyt Alien 3 (1992) oli David Fincherin ensimmäinen pitkä elokuva. Musiikkivideotausta näkyy: elokuvan ensimmäinen puolisko on visuaalisesti upeaa, synkkää tieteisfantasiaa. Valitettavasti sen jälkeen käsikirjoitus pettää, ja loppupuoli jää punahehkuiseksi haahuiluksi, loputtomaksi käytävissä juoksenteluksi. Suljetun vankilaplaneetan miljööstä olisi pitänyt saada paljon enemmän irti. Jopa itse olento on tällä kertaa mitätön.

Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet’n ja käsikirjoittaja Joss Whedonin käsissä Alien – ylösnousemuksesta (Alien Resurrection, 1997) tuli toimintasarjakuvaa. Mahdollisuuksia leikitellä kloonaamisella sekä ihmisen ja koneen, toisaalta ihmisen ja toisen orgaanisen olennon rajapinnoilla olisi ollut, mutta kaksi tuntia käytetään kuumeenkeltaiseen ryminään. Hahmot ovat jeunetmainen läjä originelleja, ja aiempien osien sankari Ripleyn kloonistakin on tehty kaksiulotteinen oneliner-automaatti.

William Peter Blatty: Manaaja III. John Landos: Ihmissusi Lontoossa

Kirjailija William Peter Blatty ansaitusti suivaantui romaaniinsa perustuvan Manaaja-elokuvan jatko-osasta. Niinpä hän päätti ohjata omansa – tai oikeastaan sovituksen Paholaisleegio-romaanista, mutta studio muokkasi siitä omanlaisensa. Manaaja III (The Excorsist III, 1990) on suoraa jatkoa alkuperäiselle, joskin se alkaa sarjamurhaajaelokuvana. Teloitetun murhaajan työ tuntuu jatkuvan 15 vuoden tauon jälkeen, ja tapausta tutkii ensimmäisestä osasta tuttu poliisi. Uskonnollissävytteisten murhien tutkinta johtaa kummiin taivasnäkyihin (Fabio-enkeli!) ja outoihin hahmoihin. Kaikki vie kohti murhanhimoista riivaajaa, perheyksikköön kajoamista ja välttämätöntä manausta. Blattyn näkemys on ihailtavan omalakista. Normaalisti tällainen elokuva tehtäisiin yleisön toiveet edellä ja helpoin ratkaisuin. Manaaja III kuitenkin on selvästi kunnianhimoinen yritys. Visuaalisesta kekseliäisyydestään huolimatta se on selvästi kirjallisen ihmisen työtä. Fragmentaarinen kerronta, yllättävät välileikkaukset, moniselitteinen symboliikka ja parhaimmillaan säkenöivä dialogi ovat paljonpuhuvia. Pikemmin kuin kauhuelokuva on Manaaja III runo. Harmi ettei Blatty ohjannut kuin pari elokuvaa.

Vuoden 1981 kahdesta isosta ihmissusielokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London) on se vähemmän vakava. John Landisin teos on kertomus kahdesta amerikkalaisesta reppureissaajasta, jotka joutuvat Englannissa suden uhreiksi. Toisesta tulee mätänevä kummitus, toisella alkaa kasvaa karvaa hassuihin paikkoihin. Itse- ja genretietoiset intertekstuaaliset viittaukset yhdistyvät amerikkalaiseen mielikuvaan brittiläisyydestä, veriseen kauhukuvastoon ja teinileffahöpsyyteen. Tulos on parhaimmillaan Hammerin versio Emmerdalesta, jossa on hieno kuu-aiheinen soundtrack. Perinteikäs muodomuutoskohtaus on yhä vaikuttava, vaikka susi lopulta onkin kuin steroidimopsi. Kauhukomedia on kuitenkin vaikea laji, eikä Amerikkalainen ihmissusi onnistu täysin. Parhaiten se toimii postmodernina lajityyppileikkinä vaikkei sellaisenakaan ole täysosuma. Kuitenkin kohtaus, jossa epäkuolleet ehdottavat pornofilminäytännössä ihmissudelle keinoja kuolla, on ratkiriemukas.

Katsottua: heinäkuu 2022

James Cameron: Terminator – tuhoaja. Terminator 2 – tuomion päivä

Minulle, kuten niin monelle muullekin ikätoverilleni, kaksi ensimmäistä Terminator -elokuvaa ovat lapsuuden alitajuista syväkuvastoa. Ne nähtiin kymmeniä kertoja ja osattiin ulkoa.

En ole katsonut kumpaakaan kahteenkymmeneen vuoteen.

Alkuperäinen John Cameronin Terminator – tuhoaja (The Terminator, 1984) on minulle oleellisimpia elokuvakokemuksia. Synkkä ja neonvalaistu kuvamaailma, yhdistelmä scifiä, toimintaa ja kauhusävyjä, tarina tulevaisuudesta saapuvista tappajakyborgista, hidastuskuvat Arnold Schwarzeneggerista, Brad Fiedelin elektroninen musiikki, Stan Winstonin erikoisefektit – ne kaikki ovat minulle sitä, miltä tulevaisuuden piti näyttää. (Niiden sijaan sain Instagramin.) Tarina on populaarikulttuurin peruskuvastoa: Kaukaisessa tulevaisuudessa vuonna 2029 tekoäly ja ihmiset käyvät sotaa keskenään. Tekoäly lähettää tappajan tuhoamaan kapinallisjohtajan äitiä ja ihmiset sen perään oman suojelijansa (mikä aiheuttaa kumman solmun aikajatkumoon). — Ensimmäinen Terminator on iskevä, tunnelmallinen ja tehokkaan simppeli elokuva. Enkä usko, että se on edes nostalgiaa.

Terminator 2 – tuomion päivä (Terminator 2: Judgement Day, 1992) on niitä harvinaisia jatko-osia, jotka mainitaan edeltäjäänsä parempana. Itse en ole ollut sitä mieltä sen jälkeen, kun täytin 14 vuotta, mutta ymmärrän kyllä muitakin mielipiteitä. Kakkosessa kaikki on isompaa, näyttävämpää, viihdyttävämpää. Se mikä eräänlaisessa intiimiydessä menetetään, se korvataan puhtaasti mittakaavalla: useammilla räjähdyksillä ja komeammilla erikoisefekteillä. Tällä kertaa tappajakyborgi tulee eliminoimaan teini-ikäistä tulevaa kapinallisjohtajaa. Yllätyskierre tulee siitä että ykkösen pahis onkin nyt hyvis; ja uusi pahis on tietysti monin verroin kehittyneempi. Oivallus on myös se, että keskeisin naishahmo on hyvin vahva ja aktiivinen toimija. Ensimmäisen osan kauhuelementit ovat mennyttä, ja niiden tilalla on esiteiniin aikanaan purrutta huumoria, onelinereita ja Guns'n'Rosesia. Nykyminä ei innostu niistä aivan samalla tavoin. T2 on sinänsä nautittavaa laatuviihdettä, mutta välitin ykkösen henkilöistä enemmän; kakkosen herättämät tunteet ovat liian laskelmoituja.

Jonathan Mostow: Terminator 3: Koneiden kapina. McG: Terminator – pelastus

James Cameronin puolesta Terminatorit oli nähty kahden ensimmäisen jälkeen. Iso raha oli eri mieltä. Schwarzeneggerillekin kelpasi taloudellisesti varma keikka, kun ura muuten oli ollut alamaissa. Jonathan Mostow'n ohjaama Terminator 3: Koneiden kapina (Rise of the Machines, 2003) näyttää juuri siltä mitä se on: vuosituhannen alun tusinatoimintaleffalta. Paljon tietokonegrafiikkaa, väsynyttä huumoria, takaa-ajoa, räjähdyksiä ja kun ei muutakaan uutta keksitty, tehtiin pahisterminaattorista yliseksuaalisesti ilmehtivä nainen. Käsikirjoitus on kehnon fanifiktion tasoa ja täynnä loogisia aukkoja. Tulevaisuus on muuttunut sitten edellisten osien, mutta yhä Skynetin mielestä on hyvä ratkaisu lähettää uusi kyborgi menneisyyteen. Kohteena on tällä kertaa John Connorin upseerit jne. Ei sillä oikeastaan ole väliä.

Tarina jatkui 2008–2009 parin kauden ajan television puolella mutta ilman sen kummempia vaikutuksia. Samaan aikaan pykättiin myös uutta elokuvaa. Mukana ei ole käytännössä ketään aiemmista osista, ei edes Schwarzeneggeria, mikä asettaa projektin heti kyseenalaiseksi.

Terminator – pelastus (Terminator Salvation, 2009) näyttää kyllä muuten paperilla hyvältä: näyttelijälista on vaikuttava(hko) ja musiikkikin on Danny Elfman. Ohjaaja tosin on McG, jonka musiikkivideotausta näkyykin elokuvassa. Kaikessa on kyse pinnasta ilman sydäntä. Efektit ovat komeita, näkymät huimia, maailma parhaimmillaan vaikuttava. Tarina ja hahmot sen sijaan ovat vain tekosyy videopelimäiselle toiminnalle. Pelastus sijoittuu vuoteen 2018, jossa John Connorin on pelastettava oma tuleva isänsä, aloitteleva vastarintakokelas. Se on siis yhtä aikaa jatko- että esiosa. Toinen päälinja on kyberneettisesti paranneltu kuolemaa tuomittu menneisyydestä. Valitettavasti kelpo ydin hukkuu madmaxmäiseen, värimääriteltyyn autiomaamiljööhön ja suureen merkityksettömien ja yksi-ilmeisten hahmojen katraaseen. Ne hyvät näyttelijät lähinnä vilahtelevat yksittäisissä kohtauksissa, ja Christian Balekään ei saa Connorin hahmoon henkeä oikein millään. Pelastus on edeltäjäänsä parempi elokuva, mutta ilman Terminator-kytköstä se olisi jo tyystin unohtunut.

Alan Taylor: Terminator Genisys. Tim Miller: Terminator: Dark Fate

2010-luvun muotimuotti oli vanhojen elokuvasarjojen aloittaminen uudestaan alusta. Terminator koki kohtalon, kun Alan Taylorin ohjaama Genisys ilmestyi 2015. Alku ei ole lupaava – paljon infodumppausta ja peligrafiikkaa. Sitten siirrytään ensimmäisen osan alkukuviin, rikotaan odotukset ja tarjotaan vadillinen fanipalvelua. Tarina lainaa lähtöasetelmansa ykkösosasta, tyylinsä ja muut rakennuspalaset seuraavista osista. Keitos ei ole tyylipuhdas reboot, sillä sen avautuminen täysin vaatii sarjan tuntemista. Tulos on pikkunäppärä, moderni pöhöttynyt poptuote; keski-ikäisen katsojan nostalginen fiilistelynaposteltava. Käsikirjoitus kompastelee omaan nokkeluuteensa ja teennäiseen älykkyyteensä, nykytarinoiden perisyntiin; se tuntuu melkein parodialta. Silti vanha Schwarzenegger tutussa roolissaan lämmittää mukavasti.

Ja sitähän saatiin pian lisää! Cameron palasi kehään, tosin vain tuottajaksi, kun Tim Miller ohjasi sarjan toistaiseksi viimeisen osan. Terminator: Dark Fate (2019) unohtaa kaiken, mitä Tuomion päivän jälkeen on tapahtunut ja jatkaa siitä. Mukana ovat niin Schwarzenegger kuin Linda Hamiltonkin. Tarina tosin alkaa Meksikosta, jossa ihmiskone ja koneihminen ottavat yhteen; uusi miljöö ja espanjan kieli tuntuvat tuoreilta mutta samalla laskelmoidulta markkinaraon nuoleskelulta. Sitten kaahataan, rymistellään, ammuskellaan, räjäytellään jne. Välillä on outoja kaikuja Universal Soldierista. Lopulta kyse on siitä, että tulevaisuus on jälleen uusi, John on kuollut, hänen äitinsä ryyppää ja metsästää terminaattoreita... Dark Fate on lähinnä tylsä. Jokseenkin ainoa valopilkku on Hamiltonin ja Schwarzeneggerin karisma – ja jälkimmäinenkin tulee kuviin vasta puolenvälin jälkeen, ja hänen hahmonsa on saanut omantunnon ja perheen. Ja muutaman oikeasti hauskan repliikin.

George Butler & Robert Fiore: Arnold on rautaa. Peter Hyams: End of Days

Luulin vuosia nähneeni Pumping Ironin (1977; ohj. George Butler & Robert Fiore) mutta ei, sekoitin sen mielessäni Stay Hungryyn. Pumping Iron (Suomessa kekseliäästi nimellä Arnold on rautaa) on puolidokumentaarinen elokuva kehonrakennuksesta ja vuoden 1975 Me. Universe - ja Mr. Olympia -kisoista. Tässä maailmanajassa kehonrakennus oli pienen mutta omistautuneen piirin undergroundia ja sellaiseen erittäin mielenkiintoinen ilmiö. Itse asiassa elokuva oli nostamassa lajin suosiota ja tekemässä siitä arvostettua. Elokuva keskittyy etenkin Schwarzeneggeriin ja Lou Ferrignoon, joista ensin mainittu oli voittanut viisi edellistä Mr. Olympia -titteliä. Pumping Iron on dokumenttina kiehtova katsaus miehistä, jotka lapsena potivat alemmuudesta ja olivat päättäneet näyttää muille; toisaalta se kertoo myös inhimillisestä kilpailuvietistä. Lisäksi, ja nykyään varmaankin nimenomaan, se on väläys Schwarzeneggerista ennen uraa elokuvissa ja politiikassa. Dokumentaarisesta luonteestaan huolimatta, elokuvasta iso osa lienee dramatisoitua.

Itsehän katselin elokuvan syöden sipsejä ja juoden kaljaa.

Vuosituhannen vaihde ei ollut Schwarzeneggerille hyvää aikaa. Elokuva toisensa jälkeen oli aikamoista rimanalitusta. Onneksi löytyi suojatöitä Kalifornian kuvernöörinä. Yksi syvimmistä kuopista on Peter Hyamsin ohjaama End of Days (1999). Paavillinen salaliitto, räjähteleviä viemäreitä, millenniumbileet, läpinäkyvä joulusaatana, pitsaa lattialta syövä Arska – ensimmäisen vartin aikana. Jutun juonihan on, että Saatana se on tulossa ottamaan omansa vuosituhannen vaihtuessa. Antikristuksen mutsikin on kypsymässä ja kaikkea. Alkoholisoitunut ex-poliisi alkaa selvittää tapausta (!). Elokuva on sekavaa hölynpölyä alusta loppuun; paljon on kaikenlaista, mutta mitään kokonaisuutta siitä ei synny. Käsittämätön pökäle elokuvaksi.

Fukasaku Kinji: Battle Royle. Fuksaku Kenta: Battle Royale II: Requiem

Japanin valtio on romahtanut, aikuiset jäävät työttömiksi ja nuoriso ei enää kunnioita auktoriteetteja. Siinä lähtöasetelma Fukasaku Kinjin Battle Royaleen (Batoru rowaiaru, 2000), joka perustuu Takami Koushun samannimiseen romaaniin. Keinoksi koululaisten kurinpalautukseen valtio on säätänyt lain, jonka nojalla autiosaarelle lähetetään koululuokka tappamaan toisiaan. Aikaa on kolme päivää ja vain viimeinen hengissä selvinnyt voi voittaa. Elokuva on brutaali ja väkivaltainen mutta myös täynnä mustaa huumoria ja fiksukin. Se käsittelee raflaavan pintansa alla yhteisöä, selviytymistä, teini-ikäisten nokkimiskulttuuria ja arvomaailmaa, valtaa, kostoa, luottamusta... Tietysti sen voi katsella ihan vain fantasiana tappavista ja kuolevista kersoista, mutta silloin menettää paljon. Erityisen vaikuttava on Kitano Takeshi luokan tapattavana opettajan.

Fukasaku Kinji kuoli kesken jatko-osan tekemisen, joten hänen poikansa Fukasaku Kenta ohjasi sen; alkuteksteissä se on kuitenkin isän nimissä. Battle Royale II: Requiem (Batoru rowaiaru tsū: "Rekuiemu", 2003) alkaa kolme vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Alkuperäiset eloonjääneet ovat nyt terroristeja, ja uusi Battle Royale käydään heidän ryhmittymäänsä vastaan. Mukaan soppaan sekoittuu myös Yhdysvallat (tai siis "se maa") maailmanpoliisimaisuuksineen. Usein BR2 muistuttaakin sotaelokuvaa, jossa taistelijat ovat keskenkasvuisia. Sanoma on painava, mutta sitä hinkataan katsojan päähän niin voimakkaasti, että paikoin se muuttuu lähes koomiseksi. Ohjaus on paljon löysempää kuin ensimmäisessä osassa, minkä vuoksi on vaikea sanoa, yrittääkö elokuva tosi kovasti olla syvällinen vai satiirinen. BR2 on ikävän tasapaksu ja hengetön, etenkin kun sitä vertaa sen edeltäjään. Se on myös reilusti ylipitkä. Onneksi siinä vilahtavat Sonny Chiba ja Kitano. BR2 on mielenkiintoinen epäonnistuminen; tylsä mutta vaikuttava yhtä aikaa.

Ozawa Shigehiro: The Street Fighter. Return of Street Fighter

Bruce Leen vanavedessä länsimaissa kiinnostuttiin monesta muustakin taistelulajien taitajasta. Yksi ensimmäisistä oli japanilainen Sonny Chiba, ja hänen läpimurtonsa hetki lännessä puolestaan oli The Street Fighter (Gekitotsu! Satsujin ken, 1974). Ozawa Shigehiron ohjaama elokuva ei ole tarinaltaan kummoinen (on yakuzaa, on palkkasoturia, on kauniita siskoja) eikä kauhistuttavan kehno englanninkielinen dubbaus auta asiaa. Onneksi elokuvan pihvi on aivan muualla, tehokkaassa ja komeassa karatessa. Mustan vyön karateaka Chiba pääsee näyttämään taitojaan ja hurjaa naamanvääntelyään väkivaltabaletissa. Muuten elokuva onkin lähinnä puhuvia päitä, joskin komeasti laajakuvassa kuvattuja. Viimeinen jakso veneellä on komea sarja yhteenottoja, ja vaikkei ihan hongkongilaiseen eeppisyyteen ylletäkään, on helppo nähdä, miten paljon se on vaikuttanut myöhempiin elokuvantekijöihin.

Sitä samaa tarjoaa jatko-osa, Return of Street Fighter (Satsujin ken 2, 1974; ohj. Ozawa), mutta paljon dynaamisemmassa muodossa. On elokuvassa tarina, vaikkei siellä mitään väliä ole. Pääasia ovat taistelut, joissa on edelliseen osaa verrattuna enemmän meininkiä, kekseliäisyyttä ja huumoria. Äänihuulia irtoilee ihan sormituntumalla, ja muutenkin splatterhuumoria on yllättävän paljon. Lisäksi elokuva kuvaa alussa karaten harjoittelua melkein dokumentaarisella otteella, minkä jälkeen ei ole ollenkaan vaikea uskoa, että tuhannet länsimaalaisetkin innostuivat tämän nähtyään tatamille.

Walter Hill: Bullet to the Head. Sylvester Stallone: Rocky Balboa

Bullet to the Head (2012) on mukavan vanhanaikainen toimintaelokuva. Se on hyvässä ja pahassa sitä, mitä ohjaaja Walter Hill ja pääosan Sylvester Stallone ovat ison osan uristaan tehneet. Jos elokuva olisi tehty 80-luvun lopulla, voisi se nyt olla pienimuotoinen klassikko. Tällaisenaan se ei ole kuin haalea jälkilöyly. – Bullet to the Head perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan. Kaksi palkkamurhaajaa tekevät keikan, jonka jälkeen toinen heistä tapetaan ja toinenkin melkein. Niinpä eloonjäänyt lyöttäytyy yhteen hänen omaa rikostaan tutkivan poliisin kanssa kostaakseen. Seuraa miehistä uhoa, ammuskelua ja muuta kliseistä. Kaiken keskellä suurimman vaikutuksen tekee se, miten jo aiemminkin niin ilmeettömästä miehestä kuin Stallone on loputtomien kasvojenkohotusten jäljiltä tullut vielä ilmeettömämpi. – Stallonen ja Jason Momoan kirvestaistelussa olisi aineksia klassikoksi, mutta eihän se sellaiseksi kohoa.

Paljon paremmin Stallone onnistui kuusi vuotta aiemmin. Yllättäen kuudes Rocky-elokuva, Rocky Balboa (2006) on aidosti koskettava vai vaikuttava elokuva. Varsinkin alkupuolisko surumielisine nostalgisuuksineen on hieno – minun puolestani koko elokuva olisi voinut olla sitä. Mutta pitäähän sitä nyrkkeilyäkin olla. Tarina ei etene yllätyksellisesti, mutta käsikirjoituksessa on sydäntä ja tarkkaa silmää. Nyrkkeilynkin maailma on muuttunut sitten ekan Rockyn, mutta Balboan maailmankuva on koko sarjasta lähimpänä juuri sitä.

Cecil B. DeMille: Carmen. The Whispering Chorus

Carmen on yksi niistä parin viime vuosisadan perustarinoista, joiden alkupistettä harvemmin enää muistetaankaan. Prosper Merimeen kertomus on jäänyt Bizet'n oopperan ja lukuisten elokuvasovitusten katveeseen. Yksi aiheen varhaisimmista filmatisoinneista oli DeMillen ohjaus vuodelta 1915 (joskin nykykatsojalle on säilynyt vain kolme vuotta myöhempi leikkaus). Se on perusvarma joskin hieman tunkkainen Hollywood-draama. Tarina petollisesta espanjalaisnaisesta, joka vie rakastuneen sotilaan turmioon, tulee kerrottua, ja siinäpä se. Elokuvassa on hyvin vähän mitään erityistä. Pääosassa oopperalaulaja Geraldine Farrar tuo liioitellut lavamaneerinsa myös valkokankaalle, mikä ei häiritse minua lainkaan niin paljon kuin monia muita –hyvä vain että kuvissa on edes jotain energistä.

Paljon onnistuneempi on DeMillen vuoden 1918 ohjaus The Whispering Chorus. Perley Poore Sheehanin romaaniin perustuva elokuva kertoo rahavaikeuksissa tuskailevasta miehestä, joka päätyy kavaltamaan rahaa työnantajaltaan ja lavastaa sen jälkeen kuolemansa. Tarina on lopulta miellyttävän pienimuotoinen ja yksinkertainen, ja elokuvan pääpaino onkin psykologian tarkkasilmäisessä havainnoinnissa. Ei syyllisyyden ja rangaistuksen pohdiskelu ihan Dostojevskia ole, mutta aikansa amerikkalaiselokuvaksi, ja etenkin DeMillen ohjaamaksi sellaiseksi, The Whispering Chorus osuu moneen oikeaan säveleen.

Bruce Beresford: Palveluksessanne, Miss Daisy. François Dupeyron: Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset

Palveluksessanne, Miss Daisy (Driving Miss Daisy, 1988): Kärttyisä juutalaismummo paskoo autonsa ja saa mustan kuskin, jolle ensin kiukuttelee mutta jonka kanssa pian ystävystyy. Jessica Tandyä ja Morgan Freemania katselee työssään ihan ilokseen, mutta muuten elokuva ei kyllä ole mielestäni maineensa veroinen. Joo, tarinassa eletään vuotta 1948 jossain Yhdysvaltojen syvässä etelässä, mutta silti – Freemanin hahmo on kirjoitettu niin stereotyyppiseksi mustaksi pölvästiksi, että jopa minä meinaan loukkaantua. Näin siitä huolimatta, että elokuva pyrkii jonkinlaiseen suvaitsevaisuuusdiskurssiin. Pohjana on Alfred Uhryn näytelmä, jonka hän itse muokkasi Oscarin arvoiseksi elokuvakäsikirjoitukseksi. Sovitus on kieltämättä onnistunut: lavadraama näkyy kyllä taustalla, mutta elokuvan dynamiikka ei tunnu päälle liimatulta tai teennäiseltä.

Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (Monsieur Ibrahim et les fleurs du Coran, 2003): 1960-luvun Ranskassa juutalaisteini hyppää huorissa ja yrittää kituutella katkeroituneen yksinhuoltajaisänsä kanssa. Hän ystävystyy alakerran kaupan muslimiukon kanssa ja lähtee roadtripille. Herra Ibrahim on melko harmiton, lähes niin sanottu hyvän mielen elokuva, ei kuitenkaan mitenkään tyhjänpäiväinen. Kepeän pinnan alla on kipeitä teemoja ja painokkuutta. Omar Sharif nimiroolissa on vaikuttava. Elokuva perustuu Éric-Emmanuel Schmittin romaaniin.