Katsottua: heinäkuu 2026

 Clint Eastwood: Ratkaiseva isku

Neljäs Likainen Harry -elokuva Ratkaiseva isku (Sudden Impact, 1983) on yhdenlainen tiivistymä eräästä aikansa poliisielokuvan linjasta. Keskiössä on edelleen Clint Eastwoodin esittämä komisario Harry Callahan, joka ei toimi ohjeiden mukaan vaan pyrkii mahdollisimman tehokkaaseen jälkeen. Reaganin Yhdysvalloissa omaehtoinen pahisten niittaaja on ollut sankari, jollaisen perään eräät piirit jälleen nykyään haikailevat.

Ratkaiseva isku on sarjan ainoa osa, jonka Eastwood on ohjannut itse. Se on pätevää jälkeä – ei sarjan paras osa mutta paljon mainettaan parempi ohjaus. Kuvastoltaan se on tavanomainen aikansa elokuva, ja Eastwood vetää normaalin roolihahmonsa. Elokuvan rytmi kuitenkin rullaa mukavasti (Eastwoodin luottoleikkaaja Joel Cox!), ja Bruce Surteesin kuvaus on vahvaa ammattilaisen työtä ilman temppuja muttei kuitenkaan latteaa tasaisuutta. Etenkin yökuvissa on ilmaisuvoimaa. Käsikirjoituksessa on valitettavan paljon tyhjäkäyntiä; sivupolkuja, ylimääräistä hassuttelua ja turhan monta eriparista elementtiä. Yksittäiset kohtaukset voivat olla vaikuttavia, komeita, ikonisiakin, mutta kokonaisuus on hiukan hahmoton.

Tarinassa seurataan limittäin Callahania, jota polisiivoimat yrittävät työntää sivuuna ja jota moni kostonhimoinen rikollinen jahtaa, ja Sondra Locken kouristellen esittämää taiteilijaa, joka on suorittamassa omaa kostotyötään. Hän jahtaa miehiä, jotka raiskasivat hänet ja hänen siskonsa – takauma teosta on kauhistuttavuudessaan vaikuttava – ja tappaa näitä yksitellen. Katsojan ei tarvitse arvuutella tekijää, joten hän voi ainakin periaatteessa keskittyä rikosten syihin ja moraalisiin pohdintoihin. Vaikka eihän katsoja halua pohdiskella – hän haluaa, että pahiksille käy huonosti ja että sankari hoitaa homman.

Anthony Mann: Rooman valtakunnan tuho

Ensinnä: Anthony Mannin ohjaama Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964) on eeppis–historiallinen fantasia. Se kuvaa aikaa, jona Rooman keisarius siirtyi Marcus Aurelianukselta hänen pojalleen Commodukselle. Ensin mainittu pyrki rauhaan pax romanan hengessä, yhdistämään kansakunnat suureen imperiumiin. Jälkimmäinen haluaa alistaa kaiken oman mielihyvänsä alle, mikä johtaa lopulta tuhoon.

Toiseksi: Hollywoodilaiseen tyyliin kaikesta tehdään yksinkertaista. Vaikka taustalla on poliittisia erimielisyyksiä esimerkiksi siitä, kuuluuko "barbaarit" alistaa ja tuhota vai ottaa avosylin osaksi Roomaa, pohjimmaisena on shakespearelainen melodraama, jossa sukulaiset kääntyvät toisiaan vastaan. Ulkoisesti upea elokuva on tarinaltaan hyvin ohut.

Kolmanneksi: Rooman valtakunnan tuho on hämmästyttävän hyvä kuva nykymaailmasta. Uusi (ego)maaninen keisari korostaa voimaa ja valtaa, haluaa tuhota valtakuntaan tunkeutuneet vieraat kulttuurit, nostaa gladiaattoritaistelut yhteistyön edelle, tuhoaa vuosisatojen imperiumin.

Neljänneksi: Merkittävissä rooleissa on monta Yhdistyneen kuningaskunnan näyttelijää, jotka tekevät hienoa työtä hyvin teatraalisessa ympäristössä. Dialogien ja monologien tahdissa etenevää elokuvaa rytmittävät joukkojen taistelukohtaukset, jotka ovat kauniita mutta yhtä tylsiä kuin puoli vuosisataa aiemmin ja puoli vuosisataa myöhemmin. Inhimillisyys typistyy tyyppeihin kauniissa puitteissa. Alec Guinness, Christopher Plummer ja James Mason tekevät tyylikkäät roolisuoritukset, ja Dmitri Tjomkinin musiikki on kestävintä koko elokuvassa.

Duncan Tucker: Transamerica

Transamerica on onnistuneen yhdysvaltalaisen indie-elokuvan tyyppiesimerkki. Marginaalisia hahmoja, näppärää dialogia, roadmovien rakenne. Duncan Tuckerin ohjaaman elokuvan lähtökohta on herkullinen, etenkin vuonna 2005: psykologin lausuntoa odottava transnainen saa tietää, että hänellä on poika. Nuorisovankilasta haetun teinipojan taustasta löytyy kovin rumia asioita, joita siittäjä – todellista rooliaan paljastamatta – alkaa hoitaa. Poika luulee vanhempansa olevan seurakunnan työntekijä.

Transamerica liikkuu sanavalmiin komedian ja vakavien aihepiirien välissä samaan tapaan kuin paria vuotta myöhempi Juno. Vanhemmuuden rajapinta hämärtyy amerikkalaisessa kontekstissa ja saa piirteitä, jotka nykyään herjattaisiin wokeksi. Elokuva on joka tapauksessa vapaamielinen, erilaisuutta suvaitseva ja ymmärrystä lisäävä – ja tietysti kristilisyyytä kepeästi kritisoiva. Matkalla kohdataan transihmisten kokoontumisia, väkivaltaisia kaappihomoja, hippejä, rekkakuskeja ja akustinen kitara soi.

Elokuva on edelleen yllättävän moderni joskin hiukkasen saarnaava. Toki se on amerikkalaiselle yleisölle tehty, ja asioita on syytä vääntää rautalangasta. Samaan nippuun sukupuolikysymysten ja seksuaalisuuden kanssa lyödään Amerikan etniset vähemmistöt ja sukulaisuussuhteet.

Felicity Huffman on pääosassa ilmiömäinen. Miltä kuulostaa nainen, joka esittää naista joka on syntynyt miehen ruumiiseen? Katsoja on osa leikkiä, jossa on pakko ottaa kantaa sukupuoleen tai yrittää olla huomioimatta sitä. Onko moisilla sosiaalisilla konstruktioilla väliä? "Nobody's perfect", sanottiin jo Puikoissa paikoissa. Ja silti sukupolvien välillä on kuiluja, jotka ehkä ovat kouriintuntuvia mutteivät aina.

Lopputulos ei ehkä ole täydellinen – eikä se ole – mutta ajattelemaan se panee. Sormi saattaa heristyä silloin, mutta saarnailulta säästytään. Sen sijaan katsoja saa inhimillisen tarinan ihmisistä, jotka tarvitsevat näkyvyyttä. Edelleen.

Norman Z. McLeod: Neljä nolattua neroa

Marx-veljesten kolmas säilynyt elokuva Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931) on henkilökohtainen suosikkini. Se on myös ensimmäinen veljessarjan elokuva, joka ei perustunut jo olevaan lavashow'hun. Eroa ei silti pahemmin huomaa. Neljän veljeksen roolit ovat entisellään, ja tarina toimisi aikalailla samalla tavalla myös lavalla.

Elokuvan miljöö on aluksi risteilyalus, jolla veljekset ovat salamatkustajina. Tulos on perinteinen kaaos, kun henkilökunta yrittää saada veljekset nalkkiin. Takaa-ajo ja anarkistinen sekoilu ovat luultavasti ainoat sanat, jotka käsikirjoituksessa ovat lukeneet. Norman Z. McLeodin osuudeksi ohjaajana jää lähinnä käskeä kamera päälle. No jaa, on kyydissä yksi miljonääri ja toinen roisto.

Groucho ja Chico vastaavat verbaalisesta huumorista: sanaleikeistä, väärinymmärryksistä ja kaikesta siitä, mikä nykyään saisi isävitsin leiman. Harpo puolestaan harjoittaa sanatonta slapstickiään, joka on lähinnä omaa sydäntäni. Nukketeatterikohtaus on loistava. Zeppo puolestaan on sujuvasanainen mutta auttamattoman persoonaton ensilikistäjä, joka kuitenkin saa enemmän tilaa kuin kai kertaakaan toiste elokuvissa. Ja sitten tietysti aliarvostettu Thelma Todd. Onneksi elokuva on tehty ennen kuin eräs Hayes keksi säännöstönsä.

Jälkimmäinen puolisko elokuvasta sijoittuu maihin. Maurice Chevalier -jakso passintarkastuksessa on klassikko. Sen jälkeen ollaan miljonäärin juhlissa, joissa entinen meno jatkuu. Loppuun sijoittuvat myös kaksi pakollista musiikkinumeroa, joita ilman pärjättäisiin hyvin.

Elokuvan vahvuus on sen rajoitetut ympäristöt, joissa veljesten vakiohahmot saavat mellestää mielensä mukaan. Tarina vain haittaisi menoa, niin kuin sittemmin kävikin, kun he siirtyivät Warnerille. Marxit eivät olleet luonnenäyttelijöitä, joiden varaan olisi kannattanut rakentaa tarinaa.

John Huston: Tulivuoren juurella

John Hustonin intohimoprojekti, Malcolm Lowryn romaaniin Tulivuoren juurella perustuva ja samanniminen elokuva toteutui viimein vuonna 1984. Lowryn omiin kokemuksiin Meksikossa perustuva romaani puhutteli ohjaajaa varmastimonin tavoin, ja mitä vanhemmaksi hän kävi, sitä voimakkaammin tarinan resignaatio häneen vaikutti.

Ehkä olikin hyvä, että tarina sai odottaa vuosikymmenet ja hurjat määrät käsikirjoitusvaiheita ennen realisoitumistaan. Olisiko kukaan muu kuin viittäkymppiä lähenevä Albert Finney kyennyt esittämään pääosan yhtä hartaasti? Ehkä olisi, mutta en haluaisi elää maailmassa, jossa hän ei olisi saanut roolia.

Tulivuoren juurella kuvaa yhtä päivää pienessä meksikolaiskaupungissa juuri ennen toista maailmansotaa. Englantilainen konsuli Firmin kantaa harteillaan paljon. On ensimmäisen maailmansodan traumat, ovat pettävät läheiset. Apu on löytynyt viinasta. Finney hoitaa kroonisesti alkoholisoituneen miehet roolin upeasti. Hänen hyvin fyysinen tyylinsä käy läpi useat vaiheet, joita ilman alkoholia kehonsa tärinään eksyvä mutta liian alkoholin jälkeen sielultaan harhaileva ihmisraukka käy läpi.

Koko tarina sijoittuu yhteen vuorokauteen, kuolleiden päivään. Sinä aikana, perinteitä kunnioittaen, Firmin käy läpi häntä riivaavat aaveet, sukeltaa pohjaan ja nousee pintaan ennen kuin vajoaa lopullisesti. Mikä ehkä onkin parasta. Piinattu sielu etsii apua niin rukouksesta kuin naisista, mutta viina on se, joka vie.

Finneyn lisäksi myös Jacqueline Bisset ja Anthony Andrews tekevät merkittävissä rooleissa hyvää työtä, mutta he jäävät auttamatta keskipisteen varjoon. Sen sijaan useat meksikolaiskasvot sivu- ja statistiosissa ovat vaikuttavia. Italialaisten neorealistien tapaan Huston luottaa paljonpuhuviin kasvoihin. Hustonin ja Finneyn lisäksi kolmas ratkaiseva tekijä on Gabriel Figueroan kaunis värikuvaus. Kuolleiden päivän räikeät värit ja sateisen yön pimeys luovat vahvat lavasteet draamalle.

John Carney: Once

Vuosiin en välittänyt katsoa John Carneyn musiikkielokuvaa Once (2007). Ja sitten kun lopulta katsoin, itkin vuolaasti.

Once on nimenomaan musiikkielokuva, ei musikaali. Musikaalissa musiikkinumerot rikkoisivat elokuvan narratiivin ja ryhtyisivät kuljettamaan tarinaa toisilla, aivan omilla ehdoillaan. Oncen musiikkijaksot eivät tee niin. Ne ovat toisaalta tarinan motivoimia kohtauksia, toisaalta tunnelmoivia montaašijaksoja, joiden tehtävä on lopulta – esittää musiikkia.

Tarina kertoo katumuusikosta, joka varsinaiseksi työkseen korjaa pölynimureita isänsä yrityksessä. Hän kohtaa nuoren maahanmuuttajanaisen, jonka kanssa alkaa soittaa ja kehittää jonkin sortin suhdetta. Heidän välinsä eivät koskaan kehity millään tavoin fyysisiksi – naisella on paitsi lapsi myös Tšekkiin jäänyt aviomies, miehellä rikkoutunut parisuhde joka kuuluu yhä hänen sanoituksissaan. Semmoisestahan ei seuraisi kuin sanomista Hollywood-elokuvassa. Onneksi Once onkin irlantilainen.

Iso osa elokuvasta on kuvattu teleobjektiivilla, mikä saa kokonaisuudesta dokumentaarisen oloisen. Amatöörinäyttelijät tuntuvat elävän kömpelöä elämäänsä ja kamera vain sattuu olemaan paikalla todistamassa sitä. Muu ratkaisu tuskin olisi toiminut. Pääosassa nähdään tosielämän muusikot Glen Hansard ja Markéta Irglová, joista oli tuleva folkrock-duo The Swell Season. Heidän keskinäinen kemiansa tuntuu elokuvassa ja vaikuttaa katsomiskokemukseen rutkasti.

Elokuvana Once ei ole kovin kummoinen. Tarina on tavanomainen ja loppujen lopuksi hyvin ohut. Katsoja tietysti pystyy silloin työntämään tilkkeiksi omia tunteitaan ja tulkintojaan (mikä ehkä jopa itkettää kuten minua). Kerronnallisesti elokuva toki toimii ja pseudodokumentaarinen kuvaus on tehty taiten. Dramaturgisesti Once ei kuitenkaan tarjoa ihan hirveän paljon – se pysyy pinnalla ja vaikuttaa tasan tarkkaan musiikkiantinsa vuoksi. Pienimuotoisena katutason musiikkielokuvana se kuitenkin on pakahduttavan sympaattinen ja jää kummittelemaan mieleen. Joku sanoisi, että se riittää taiteen määritelmäksi.

Gerarld Potterton: Heavy Metal

Métal hurlant oli ranskalainen sarjakuvalehti, joka toimi omanlaisenaan sanansaattajana aikuisille suunnatun scifin ja fantasia saralla. Lehden amerikkalainen ilmiasu oli ja on yhä Heavy Metal; suomeksi sen sanomaa ilmestyi muutaman numeron verran nimellä Kylmä metalli. Sarjakuva oli esikuvana myös vuonna 1981 ilmestyneelle kanadalaiselle animaatioelokuvalle Heavy Metal.

Gerald Pottertonin ohjaama Heavy Metal -elokuva nojaa vahvasti sarjakuvan formaattiin. Se muodostuu seitsemästä lyhyestä episodista sekä niitä ympäröivästä kehyskertomuksesta. Jokaisen jakson takan on eri animaatiostudio, ja kokonaisuus yhdisteleekin kauniisti hyvin monenlaisia tekniikoita. Disneyn sulavuudesta ollaan kaukana, mutta toisaalta myöskään Filmationin halpuuteen ei sorruta. Heavy Metal on taiten tehtyä laatuanimaatiota, jossa ei pyritä erityisesti ”helppouteen” saati luonnollisuuteen.

Tarinoita yhdistävä tekijä on Loc-Nar, vihreänä hehkuva pallo johon tiivistyy ”kaikki maailman paha”.  Käytännössä se on tekosyy monenlaiselle tieteisfantasialle, jossa väkivalta ja seksi saavat velloa. Elokuvan episodit sijoittuvat pääosin avaruuteen tai scifistiseen tulevaisuuteen, mutta ne ovat lopulta silkkaa fantasiaa. Heavy Metal on teinipoikain voimafantasia par excellence. Sen kertomusten miehet ovat altavastaajia, joista tulee sankareita – ja naiset lähinnä saatavilla olevia isoja rintoja. Kuitenkin elokuvan keskeisin – ja viimeisin – jakso keskittyy naissankariin, joka vähäpukeisuudestaan huolimatta on koko kimaran suvereenein hahmo. (Toki vahva naissankarikin voidaan nähdä fetisistisenä objektina.)

Jos pystyy jättämään huomiotta Heavy Metal keskenkasvuisen tarinamaailman, se tarjoaa paljon häikäisevää. Visuaalinen ilme pohjaa alkuperäiselle sarjakuvataiteelle. Varsinkin Moebius leimaa kokonaisuutta alku- ja loppuepisodeillaan, mutta väliin mahtuu myös Richard Corbenia, Bernie Wrightsonia ja Angus McKieta. Musiikin luulisi nimen perusteella olevan heviä ja metallia. Kyllähän mukana on monta aikakautensa raskasta rock-yhtyettä, mutta erityisen metallinen soundtrack ei ole. Valtaosan aikaa soi Elmer Bernsteinin orkesterimusiikki. Blue Öyster Cultilla olisi ollut elokuvaan useampikin kappale, mutta mukaan pääsi ainoastaan yksi – joka sekään ei alun perin liittynyt Heavy Metaliin mitenkään.

Alain Corneau:; Kaikki elämän aamut

Elokuva on keino säilyttää musiikki – muiltakin osin kuin vain äänen verran. Alain Corneuan elokuva Kaikki elämän aamut (Tous les matins du monde, 1991) tekee sen mahdollisimman kauniisti. Pascal Quingnardin samannimiseen romaaniin pohjautuva elokuva kertoo barokkisäveltäjien Monsieur de Saint-Colomben ja Marin Marais’n suhteesta. Edellinen on menettänyt vaimonsa ja jäänyt kahden lapsen kasvattajaksi. Musiikki ja viola da gambaon ainoa keino tavoittaa kuollut vaimo ja saada tyttäret osaksi omaa elämää, ylipäätään hengittää tässä vajavaisessa maailmassa. Jälkimmäinen –tarinan kertoja, vanhoilla vuosillaan – on nuori pyrkyri, joka haluaa olla Jotain. Äänenmurros vie paikan lapsikuorossa, gamban avulla hän saavuttaa aseman kuninkaan kamariorkesterissa.

Samaan tapaan kuin musiikki on korkeampi itseilmaisun keino tarinan hahmoille, on näyttelijäntyö heidän esittäjilleen. Jean-Pierre Marielle Saint-Colomben roolissa on uskomaton osoitus läsnäolon taiteesta. Hänen hahmonsa ei puhu monta vuorosanaa, mutta hänen kehonkielensä kertoo valtavia asioita. Ikävä vaimoa, lapsia kohtaan tunnettu rakkaus, joka ei kykene saamaan ääneen lausuttua muotoa, inho, viha ja luopumus – kaikki heijastuvat pienistä liikkeistä kasvoilla ja gamban kaulaa hyväilevissä sormissa. Melkein yhtä kaunis on katsella Gérard Depardieu Marais’na – ja kuulla, sillä Marais’n ääni on koko elokuvan ajan läsnä kertojana.

Ranskalainen taito tehdä epookkielokuvaa on hämmästyttävä. 1600-luvun lopun maalaismaisema hehkuu niin vihreänä luontona kuin kynttilänliekin valaisemina sisätiloina. Dialogi on lähinnä vivahteita varten, musiikki niin oleellinen osa tarinankerrontaa, ettei sen läsnäoloa unohda hetkeksikään. Audiovisuaalinen maailma on yhtenäinen, meditatiiviseen kauneuden kehään kutsuva, samaan aikaan pakahduttavan vahva ja surumielisyyden rajoilla tasapainoileva.

Corneaun ohjaus on näkemyksellistä, hallittua. Kaikki elämän aamut on kuvaksi tullut romaani samaan tapaan kuin Kubrickin Barry Lyndon mutta hengittäen, rakastuen ja pettyen – ei ainoastaan tietoisesti ajatellen ja näyttäen. Se on fyysinen niin kuin on musiikkikin soittajalleen, jonka jokainen sisäänhengitys sisältää merkityksen.

Joel Coen: Voi veljet, missä lienet?

Coenin veljesten Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000) muistetaan lähinnä musiikistaan. Ja ihansyystä: se palautti Yhdysvaltain etelävaltioiden kansanmusiikin jälleen kollektiiviseen (länsimaiseen) muistiin. Muutoin elokuva ei ole ihan niin selvä tapaus.

Voi veljet on yhdistelmä monenlaista perinnettä. Sen tarina kertoo kolmesta vankikarkurista 1930-luvun Mississippistä. Yksi heistä, Ulysses McGill, on houkutellut muut mukaansa etsimään ”aarretta”, jota ei todellisuudessa ole. Kyse on lopulta yrityksestä estää hänen lastensa äitiään avioitumasta toisen miehen kanssa.  Tämä on yksi taso. Toinen taso on klassisen Odysseia mukailu: matkallaan Ulysses kohtaa niin seireenimäisellä laulullaan houkuttelevia naisia kuin yksisilmäisen raakalaisen. Kolmas taso on nostalginen etelävaltioiden romantiikka kaikkine symboleineen: on uskonnollista radiokanavaa, on mustaa blues-kitaristia tienristeyksessä tekemineen sopimuksineen paholaisen kanssa, on Ku Klus Klania ja monen monta hirttosilmukkaa. Ja sitten on neljäs taso: ylistyslaulu etelän musiikille siinä missä The Blues Brothers oli pohjoiselle, modernimmalle bluesille.

Coenit ovat sikäli taitavia elokuvantekijöitä, että he saavat hyvinkin eripariset ideat toimimaan yhdessä, ainakin pinnallisella tasolla. Voi veljet toimii siinä missä The Big Lebowski tai The Ladykillers – ne kaikki näyttävät hyvältä ja tarjoavat tarpeeksi kiinnittymiskohtia kulttuurinsa tuntevalle katsojalle. Ne eivät kuitenkaan kouraise katsojaa samaan tapaan vatsanpohjasta kuin heidän parhaat elokuvansa. Voi veljet on kaunis katsella, hyperaktiivinen kallonpohjan kutittelija, mutta se ei lopulta anna paljoakaan, jos sen pintaa alkaa raaputtaa tietoisesti. Elokuvan tarina on yksinkertainen, ja intertekstuaaliset viitteet ovat kepeitä. Musiikki on hyvää, mutta mitä sitten? Samaan tapaan Roger Deakinsin kuvaus on kaunista, mutta kellertäväsävyinen värimääritys tuntuu lähinnä ällöttävältä.

Katsottua: joulukuu 2023

Joel & Ethan Coen: A Serious Man. Tim Burton: Big Eyes

Coenin veljesten A Serious Man (2009) on periaatteessa tarina miehestä, jonka elämä ratkeilee joka puolelta. Naturalistisen tragedian sijasta tyylilaji on tekijöilleen tyypillisempään tapaan absurdi musta komedia. Elokuva ei kuitenkaan tarjoa niin groteskeja hahmoja ja käänteitä kuin Coeneilla yleensä vaan huomattavasti hillitympiä karikatyyrejä. Kaikki on selvästi henkilö- ja omakohtaisempaa kuin yleensä. Vuoteen 1967 sijoittuvassa tarinassa juutalainen fysiikanopettaja joutuu yhä uusiin tilanteisiin, joissa hänen elämänsä, perhesuhteensa, uransa, terveytensä kyseenalaistuu ja paine hänen ympärillään kasvaa. Ajankuva tuo elokuvaan kehykset, jotka täyttyvät leimallisesti sellaisesta juutalaisesta sisällöstä, joka ei varmasti aukea kaikilta osin minulle. A Serious Man on silti nautittava elokuva, moderni Jobin tarina, jossa jumala kätkeytyy toistuviin koettelemuksiin. Yksi avain lienee elokuvassa toistuva Jefferson Airplane -laina: "The the truth is found to be lies / and all the joy within you dies".

Hieman samankaltaista kypsyyttä osoitti Tim Burtonin Big Eyes (2014). Eksentristen ja fantastisten yksilöiden kuvaaja jatkoi linjallaan kertoessaan tositapahtumien pohjalta kuvataiteilija Margaret Keanen tarinan mutta paljon aiempaa realistisemmin. Kyllähän tyylitelty kuva- ja värimaailma ovat edelleen läsnä, mutta riuhtova outoilu on saanut väistyä perinteisemmän tarinan tieltä, ainakin hetkeksi. Keane oli 1950- ja 60-luvuilla hurjan menestynyt kitsch-taiteilija – mutta kukaan ei tiennyt sitä, sillä hänen huijarimiehensä otti kaiken kunnian. Naista ei noihin aikoihin otettu vakavasti, ei myöskään Walter Keanen omaa tuotantoa (joka muuten oli sekin jonkun muun tekemää). Eksentristyyden mukana Burton on luopunut myös jossain määrin omasta erityislaadustaan – Big Eyes on hyvä ja hallittu elokuva mutta samalla myös aavistuksen tavanomainen. Jos todellisuuspohjasta ei tietäisi, voisi elokuva tuntua vaikuttavammalta. Nyt sitä vaivaa jossain määrin sama ulkokohtaisuus kuin monta muutakin Burtonin myöhempää elokuvaa. Friikahduksen häivä näkyy yhä Walterin hahmossa, jonka patologista valehtelua Christoph Waltz tulkitsee nautiskellen.

Kim Farrant: Strangerland. Geoffrey Wright: MacBeth

Kim Farrantin ohjaama Strangerland (2015) yrittää kovasti olla syvällinen ja taiteellinen trilleri perheestä, jonka teini-ikäiset lapset katoavat. Perhe on joutunut muuttamaan aavikon laitaan skandaalin alta, ja nyt katoaminen tuo pintaan menneitä salaisuuksia. Kaikkea ei paljasteta katsojallekaan, moni asia jää viittauksen tasolle ja tulkinnan varaan. Mysteerin odottava tunnelma kulkee läpi elokuvan, mutta se ei synnytä sellaista jännitettä kuin ohjaaja kenties olisi halunnut. Strangerland on liian usein laahaava ja väärällä tavalla totinen elokuva. Sen kurjistelu ei tukahduttaa elon sinänsä hallitusta kuvakerronnasta ja varsinkin luonto-otosten osalta kauniista kuvauksesta. Nicole Kidmanin musertuva äiti on hurja, vereslihainen hahmo, mutta hänkin jää jotenkin ulkokohtaiseksi. Sama vaivaa vielä enemmän Joseph Fiennesin esittämää isää, joka etenkin alkupuolella on vaivaannuttavan kömpelö pökkelö. Strangerland yrittää selvästi sanoa jotain painavaa ja herättää ajatuksia, mutta mitä ne ovat, sitä en valitettavasti tiedä.

Kunnianhimoinen idea on myös Geoffrey Wrightin jälkitarantinolainen näkemys Shakespearin skottilaisnäytelmästä. Macbeth (2006) vaihtaa Skotlannin kuninkuuskamppailut australialaisen rikollisjengin valtapeliin. Siirros ei sinänsä ole mahdoton ajatus ja paperilla se varmaan on toiminutkin. Toteutuksen suurin ongelma tyylitajuttomuus. Vaikka kulissit näyttävät hyvältä, on heiluva kamera vain halvan oloinen ja näyttelijät yksi-ilmeisiä kuin Konnunsuon kesäteatterissa. Siitäkin voisi vielä päästä yli, mutta kun Wright ja toinen käsikirjoittaja Victoria Hill ovat päättäneet säilyttää shakespearilaisen replikoinnin, on se yksinkertaisesti liikaa näyttelijöille. Korvauksena elokuva tarjoaa paljon räiskintää, veriroiskeita ja alastomia naisia. Macbeth on kuin Roger Averyn ohjaama Salattujen elämien jakso.

Steven Spielberg: Tappajahai. Jeannot Szwarc: Tappajahai 2

Steven Spielbergin Tappajahai (Jaws, 1975) oli paljon alku. Se oli ohjaajansa ensimmäinen menestys, se aloitti Hollywoodissa suurten kesä-blockbustereiden trendin (ja yhdessä Star Warsin kanssa pilasi ns. uuden Hollywoodin hyvin alkaneen laatuelokuvan perinteen) ja se teki kauhuelokuvasta salonkikelpoista. Jonkinlaista kevytkauhuahan Tappajahai on, periaatteessa ihan sitä itseään mutta ei silti pääse järkyttämään suuria massoja; John Williamsin musiikkikin korostaa mieluummin seikkailuaspektia. Itse asiassa Tappajahain pienyhteisön arkea sekoittava hirviöjuoni edustaa samaa sorttia kuin samoihin aikoihin aloittaneen Stephen Kingin romaanit. Mielenkiintoisinta on se, mitä turistikylän rannoille ilmaantuva valtava valkohai saa aikaan ihmisissä ja yhteisössä – ensin asukkaissa, sitten pyyntiporukassa – ei niinkään ne hyökkäyskohtaukset, jotka elokuvasta parhaiten muistetaan. Niissä kyllä näkee, miten Spielberg on nauttinut, kun on päässyt läträämään verellä ja kauhistuttamaan kesäleffailijoita irtojäsenillä. En ole aiemmin noteerannut Tappajahaita kovinkaan korkealle, mutta pitkä paussi on tehnyt hyvää – sehän onkin ihan kelpo elokuva.

Kunnon kassamenestysten tapaan Tappajahaikin sai liudan jatko-osia. Ranskalaisen Jeannot Szwarcin ohjaama Tappajahai 2 (Jaws 2, 1978) tuo takaisin muutaman hahmon ja näyttelijän ykkösestä ja tyytyy muutenkin sen kaiuttamiseen. Tietysti kaiun luonteeseen kuuluu olla alkuperäistä heikompi. Taas on meressä iso misantrooppihai. Poliisipäälliköllä heräävät vanhat traumat. Ja niin edelleen. Hahmot ovat huonosti kirjoitettuja, tapahtumat pitkään pelkkää merkityksetöntä haahuilua ja purjehduskuvaa joita maustetaan mukauhkaavilla vedenalaisotoksilla, ja mukaan on ympätty aivan turhaa teinidraamaa. Roy Scheideriakin näyttää lähinnä ärsyttävän olla mukana.

Joe Alves: Tappajahai 3. Joseph Sargent: Tappajahai 4

Tappajahai 3 (Jaws III, 1983) vaihtaa maisemaa edellisistä osista. Pääosassa ovat nyt niiden poliisipäällikkö Brodyn varttuneet pojat, jotka työskentelevät SeaWorldissä. Sinne pääsee soluttautumaan avomereltä myös, yllätys, valkohai – ja sen mutsi. Idea voisi älyttömyydessäänkin olla hyvää elvytystä sarjalle, mutta Tappajahai 3 on epätasainen ja kömpelö yhdistelmä katastrofielokuvaa ja kauhutrooppeja. Silti taidan pitää siitä enemmän kuin kakkosesta, ihan vain koska se yrittää jotain erilaista. Kolmatta Tappajahaita leimaa kummallinen ilme, mikä selittyy sillä, että elokuva filmattiin alun perin kolmiulotteisena. Siksi hieman vinksahtanut mise-en-scène, epäskarppi kuva ja paksurajaiset ja irrallisen oloiset objektit keskellä ruutua toistuvat läpi elokuvan. Ohjaaja Joe Alves muistetaan paremmin lavastajana. Tämä on hänen ainoa ohjauksensa. Toinen käsikirjoittajista on kauhukirjailija Richard Matheson. Näyttelijästössäkin on pari mielenkiintoista nimeä: Dennis Quaid varhaisessa pääosassa ja hetkeä myöhemmin tulevaisuuteen palannut Lea Thompson.

Toistaiseksi viimeinen sarjassa on ilman numeroa nimellä Tappajahain kosto (Jaws: The Revenge, 1987; ohj. Joseph Sargent) ilmestynyt neljäs osa. Hieman yllättäen myyvää nimeä ei hyödynnetty ainoassakaan suoraan videolle tuotetussa halpiksessa eikä ainakaan vielä ole ilmestynyt muodikasta uudelleenfilmatisointia. Kosto unohtaa kolmosen olemassaolon ja jatkaa kakkosen jäljissä. Nuorempi Brodyn pojista on nyt poliisi edesmenneen isänsä jalanjäljissä – ja hai syö hänet heti alkuminuuteilla. Äiti on varma, että hai on tullut kostamaan heidän perheelleen. Esikoispoika vie mamman mukanaan Bahamalle, missä hän toimii meribiologina. Ja hai tulee perässä. Vaikka tämän lähtökohdan hyväksyisi asiaankuuluvana yliluonnollisuutena, on elokuva muutenkin täynnä käsittämättömiä loogisia aukkoja ja yleistä hölynpölyä. Se ei kuitenkaan ole mikään nautittava roskaelokuva vaan periaatteessa ihan ammattitaitoisen näköinen mutta rehellisen huono tekele.

Katsottua: tammikuu 2023

Martin Zandvliet: Under sandet. Rick Rosenthal: Bad Boys

Tanskalainen Under sandet (2015; ohj. Martin Zandvliet) on erilainen sotaelokuva. Se kertoo saksalaissotilaiden joukosta, joka toisen maailmansodan päätyttyä kuljetetaan Tanskaan raivaamaan maan länsirannikkoa miinoista. Elokuva seuraa vähäeleisen sotilaiden, nuorten poikien, koulutusta, rantahiekassa varovasti ryömimistä, löydettyjen miinojen esiin kaivamista ja pikkutarkkaa purkamista. Olosuhteet ovat sodan hävinneille tietysti kehnot, paikallisilta ei sääliä saa, ei ruokaakaan. Jos raivaajalta sattuukin silpoutumaan raajat työssä, se on vain yksi sakemanni vähemmän. Kaikki myötätunnon pilkahdukset ovat hetkellisiä ja sammuvat helposti. Under sandet on yhtäaikaa inhimillinen ja brutaalin raadollinen kuvaus siitä, mitä ihmiselle tekee nähdä muut vihollisina tai itse olla se vihollinen; mitä siis sota tekee ihmiselle. Aihe on kulunut mutta valitettavan ikuinen. Tanskan alava rannikkomaisema ja elokuvan jatkuva ilta-aurinko ovat vaikuttavat kehykset yritykselle saada katsoja asettumaan viholliskuvien yläpuolelle.

Bad Boys (1983; ohj. Rick Rosenthal) on erilainen vankilaelokuva. Sen vankila on "youth detention center", nuorisovankila. Sinne lähetetään Sean Pennin esittämä nulkki, jonka ryöstöyritys on päättynyt lapsen yli ajamiseen. Lopulta myös kuolleen lapsen veli, aloitteleva huumekauppias, saapuu samaan paikkaan. Bad Boysissa on oikeastaan mukana monet genren klišeet, mutta koska hahmot ovat niin nuoria, pahimmillaan ihan lapsia, tarina saa kärpästenherramaisen sävyn – vankila maailmana pienoiskoossa pätee tässäkin tapauksessa. Elokuvallisesti se on perussujuva aikansa jenkkileffa, jossa on muutamia hienoja oivalluksia. Alkupuoli, ennen kahden nuorisorikollisen välienselvittelyä, on paljon dynaamisempi, mutta loppukohtauksessa on raakaa energiaa.

Peter Weir: Todistaja. The Plumber

Australialainen Peer Weir on melkein aina tasapainotellut taiteellisesti korkeatasoisen mutta nautittavan vaivattoman elokuvan kapealla aidalla. Todistaja (Witness, 1985) oli hänen ensimmäinen amerikkalaistuotantonsa. Siinä Harrison Fordin esittämä poliisi tutkii murhaa, jonka ainoa silminnäkijä on pieni amissipoika, ja päätyy itse pakosalle amissien pariin. Vaikka tarina ja amissimiljöö ovat itsessäänkin kiehtovia, on elokuvan varsinainen viehätys ja lumo pienissä yksityiskohdissa, olivat ne sitten kuvasommittelussa, nopeasti ohi kulkevissa sivuhahmoissa tai tavassa jolla kuva ja Maurice Jarren maalaileva musiikki yhdistyvät. Miellyttävää on sekin, ettei amissikulttuuria arvoteta, vaikka se esitetäänkin anomaliana ja jonain ihmeteltävänä; lopulta se kuitenkin on itsenään kunnioitettava kulttuuri, ei parempi tai huonompi kuin se missä tehdään ja katsellaan elokuvia. Kaiken tämän ytimessä on kuitenkin romanttinen juonne kahden eri kulttuurista lähtöisin olevan ihmisen välillä.

The Plumber (1979) puolestaan on hyvin toisenlainen elukka. Se on australialainen tv-elokuva tutkijanaisesta, joka saa vieraakseen putkimieheksi esittäytyvän ja kummallisesti käyttäytyvän hyypiön. Samalla hänen miehensä käy omaa taisteluaan päästä huippuvirkaan. Antropologinen kuvasto ja äänimaailma saavat aikaan erikoisia assosiaatioita. Elokuva välttelee genremääritelmiä. Sekä nainen että katsoja ovat pitkään epätietoisia, mikä hänen vieraansa todella on – katsotaanko absurdia komediaa yhteiskuntaluokista vai kauhuelokuvaa vaanijasta. Tunnelmaa kiristetään kaikessa rauhassa koko elokuvan ajan mutta koko ajan ilmiselvimpiä keinoja kierrellen ja vältellen. Ehkäpä antoisinta olisi jonkinlainen psykoanalyyttinen tulkinta putkimiehestä triksteri-idinä ja pariskunnasta ristiriitaisena egona ja superegona. Joka tapauksessa The Plumber on omaperäinen ja vaikuttava teos.

Mark Steven Johnson: Daredevil. Rob Bowman: Elektra

Mark Steven Johnsonin ohjaama Daredevil (2003) on melkeinpä arkkityyppinen supersankaelokuva post Burtonin Batman. Se esittelee päähahmon taustatarinan (poika saa silmilleen radioaktiivista ainetta, joka vie hänen näkönsä mutta saa muut aistit yliluonnollisen tarkoiksi), asettelee peruspelimerkit näyttämölle (Kingpin pääpahiksena, romanttinen suhde Elektraan) ja jättää kaikki mahdollisuudet moninaisille jatko-osille. Mallia on otettu Burtonin synkästä viittasankarista jopa siinä määrin, ettei elokuvan Daredevil eroa Batmanista oikeastaan kuin puvun väritykseltä. Elokuva yrittää olla synkistelevä mutta juuri niin sarjakuvamaisella tapaa kuin onkin sopivaa. Tekoajankohdan estetiikka Evanescenceineen ja välkkyvalotoimintakohtauksineen on makuasia mutta toimii. Ben Affleck on yllättävän hyvä pääosassa, Jennifer Garner vierellä myös. Sen sijaan Colin Farrell kiukuttelevana ja kiemurtelevana Napakymppinä on lähinnä nolo. Daredevil on ihan riittävän hyvä, jotta voi ihmetellä, miksei se kasvanut sarjaksi...

...paitsi että syy on ilmiselvä: 2005 ilmestyi Rob Bowmanin ohjaama Elektra, puoliksi jatko-osa, puoliksi spin-off. Garner palaa nimirooliin henkiinherätettynä ja yliluonnollisin voimin varustautuneena palkkatappajana. Näin älyttömistä premisseistä voisi saada aikaan vaikka kuinka hulvattoman jutun, mutta elokuva päätyy skitsoidiksi sotkuksi, jossa on kaikkea porilaisen progebändin näköisistä superroistoista savusienipilviksi muuttuviin ninjoihin ja mörkötakaumiin. Sarjakuvamainen synkkäily on kuitenkin vaihtunut pelkkään tunkkaiseen totisuuteen, joka lähinnä vaivaannuttaa. Onpa mukana vielä ärsyttävä kersahahmokin. Valitettavasti tämmöinen sekoilu tarkoitti sarjan loppua ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Toisaalta tuloksena seurasi uusi, onnistunut yritys vuosikymmentä myöhemmin. Ja sittenkin: Minusta Elektra ei ole ollenkaan niin huono kuin maineensa on. Onhan se tyhmä mutta sympaattisen tyhmä, vähän niin kuin idioottiserkku, jota oli kiva kiusata kesämökillä siitä, kun se laski alleen, mutta jonka kanssa oli ihan kiva kuitenkin potkia palloa seuraavana päivänä.

Joel & Ethan Coen: Inside Llewyn Davis. Burn After Reading

Inside Llewyn Davis (2013) on kertomus New Yorkin folkskenestä 1960-luvulla. Se on aihe josta saisi minun puolestani tehdä enemmänkin elokuvia. Etenkin jos niissä on niin hyvät musiikit kuin Coenien elokuvassa. Sinänsä juoni on yksinkertainen: nimihahmo on elämänsä kanssa kamppaileva muusikko, jonka duon toinen osapuoli on kuollut mutta jonka ympärillä on monenmoisia erikoisia tyyppejä. Pohjana ovat tosielämän folkkarin, Dave Van Ronkin elämänvaiheet. Elokuvan viehätys onkin jossain aivan muualla kuin tarinankäänteissä. Tunnelma on läpi elokuvan vahva, surumielinen tavalla jota Coenit eivät ole suuremmin harrastaneet. Sitä tukee epookin ruskea värimaailma ja rauhassa soljuva kuva. Ohjaajille perinteisiä groteskeja hahmoja ei ole kuin ehkä John Goodmanin eturauhasongelmainen jazzäijä, mutta kaikki ovat pikkuisen vinksallaan, miellyttävän kotikutoisella tavalla. Inside Llewyn Davis on muutenkin hirvittävän lämmin ja pieni elokuva, semmoinen jota on kiva kantaa taskussa ja joka on aina silloin tällöin kiva ottaa esille ihailtavaksi.

Ihan toisenlaisessa rekisterissä remuaa viisi vuotta aiempi Burn After Reading (2008). Paljon isoja nimiä, ekstravaganttiutta, stressaantuneen neurootikon mieleen tuova kerronta, äkkiväärä hahmokatras (Coenit saavat typecast -vakionaamoistakin irti uskomattomia nyansseja, katsokaa vaikka Jeffrey DeMunnin plastiikkakirurgia!), tiukkaa dialogia, tarkkasilmäistä kulttuurikritiikkiä (kuka muu vetäisi vakoojajuoneen mukaan kuntosaliyrittäjiä?)... John Malkovichin ja Tilda Swintonin roolittaminen aviopariksi on omanlaistaan neroutta; samoin sekä George Clooneyn että Brad Pittin höynäroolit yhdessä ja samassa elokuvassa. Paikoin tarina menee menojaan, mutta koko homman viehätys piileekin yksittäisissä vahvoissa kohtauksissa, hahmoissa, vuoropuheluissa, hetkissä... Kässäri on hemmetin hyvä! Samoin Richard Jenkins. Ylipäänsä Burn After Reading on yhtä ilotulitusta, jonka parissa ei draaman kaaresta välitä kun antaa vain rytistä. Niin kuin vaikkapa sen jakson aikana, jolloin ei kukaan sano sanaakaan moneen minuuttiin; ei ihan Hitchcockia mutta DePalmaa ainakin.

Stephen Fung: Enter the Phoenix. Troy Duffylla: The Boondock Saints

Stephen Fungin esikoisohjaus, länsimaalaisittain Enter the Phoenix (Daai lo oi mei lai, 2000) väärinymmärrysten rikoskomedia. Triadijohtaja kuolee, ja jotta rauha säilyisi, hänen hylkäämänsä poika noudetaan jatkamaan isänsä työtä. Paikalle päätyykin tämän gangstereita ihaileva ystävä. Tarina on mutkikas mutta elokuva soljuu niin sulavasti eteenpäin, etteivät mutkat juuri haittaa. Mikä sen sijaan voi alkuun haitata, on elokuvan pintapuolinen homofobisuus – oikean pojan homoudesta väännetään monta tyhmää vitsiä. Toisaalta se on myös aivan keskeinen teema elokuvassa. Lopulta hän kuitenkin on elokuvan sympaattisin ja vähiten naurettava hahmo. Tarkoituksena on varmasti tarjota peili katsojien omille ennakkoluuloille, joskin suomalaisesta näkökulmasta tapa on kömpelö. Kuvallisesti ja kerronnallisesti Enter the Phoenixissa on paljon nuoren ohjaajan kokeilun- ja kikkailunhalua, mutta se ei häiritse, kun muutoin ote on varma. Lopputaistelussakin on meininkiä. Ja saadaanpa loppuun Jackie Chankin iskemään silmää.

Sen sijaan homma ei ihan ole hallussa Troy Duffylla. Hänen esikoisensa (ensimmäinen kahdesta) The Boondock Saints (1999) haluaisi kovasti olla Tarantinoa mutta ei ihan osaa. Yritystä kyllä on: tyyliteltyä väkivaltaa, tyyliteltyä kameratyötä, tyyliteltyjä hahmoja. Ylipäänsä kaikki yrittää olla tyylikästä, mutta kahdesta bostonilaisesta irkkuveljeksestä, jotka lähtevät putsaamaan kaupunkia roistoista, kuvaavassa tarinassa ei ole paljon kertomista Yleensä tällä tavalla syntyy joko roskaa tai kulttikamaa – The Boondock Saints on jälkimmäistä. Eikä se täysin vailla viehätystä olekaan. Käänteissä on sopivasti älyttömyyttä ja hahmoilla monta siteerattavaa repliikkiä. Varsinkin Willem Dafoen FBI-agentti on kaikessa överiydessään vahva. Myös David Della Roccon vimmaisesti ylinäytelty lurjus on riemastuttava.

Eli Roth: Hostel Part II. Scott Spiegel: Hostel III

Eli Rothin ensimmäinen Hostel oli pettymys, kun sen vihdoin katsoin. Odotin maineen perusteella jotain poikkeuksellista ja rankkaa. Sainkin vain poseerausta ja lunastamattomia lupauksia. Vaan entäpä jatko-osat?

Hostel Part II (2007) on edelleen Rothin ohjaama (ja Quentin Tarantinon tuottama) ja jatkaa siitä mihin ykkönen loppui. Edelleen jenkkinuoriso on reissaamassa Slovakiassa ja kansainvälinen kidutusfetisistinen herrakerho huutokauppaa ja kiduttaa heitä huvikseen. Erona edelliseen osaan elokuva seuraa teinien lisäksi myös kahta alan miestä, jotka valmistautuvat ensimmäiseen sessioonsa pippaloissa. Vaikkei toinenkaan Hostel ole maineensa arvoinen, on elokuvan itäeurooppalaisessa gotiikassa lumovoimaa; sadistinen neukkuromantiikka puhuttelee tosin 80-luvun suomilasta hyvin eri tavoin kuin oletettua jenkkikatselijaa. Toisaalta Rothin luoma mielikuva itäeurooppalaisista ei ole erityisen mairitteleva. Verellä läträämiseen päästään tällä kertaa ajoissa, mutta valitettavasti senkin määrä jää aika vähäiseksi. Kunnon sleazen henkeen ei ylletä. Castingista tulee kyllä pisteitä: Näyttelijöistä on mainittava suomalaissyntyinen Vera Jordanova sekä Heather Matarazzo, jonka rooli on kuin jatkoa vanhalle suosikilleni, Todd Solondzin klassikolle Tervetuloa nukketaloon. Onpa siellä Takashi Miikekin yhtenä kiduttajista.

Hostel III:een (2011) ohjaajaksi vaihtui Scott Spiegel ja paikaksi Slovakian sijaan Las Vegas. Ihmiskauppa kannattaa sielläkin. Tarina seuraa polttariseuruetta, joka päätyy Vegasin syrjäkujille ja yleisön eteen. Kaikesta itsetarkoituksellisen epäkorrektista dialogista ja ruumiita (niin eläviä kuin kuolleitakin) nuolevasta kamerasta ja kaikesta gore-ilottelusta huolimatta kolmoselokuva on edeltäjiään keveämpi ja hauskempi. Hostel III läheneekin lajityypiltään perinteisempää toimintajännäriä kauhun sijasta. Rothin elokuvat tuntuvat siltä kuin hän oikeasti haluaisi kuvastonsa olevan aitoa, mutta Spiegelillä on tyylissään paljon enemmän leikillisyyttä.

Mike Nichols: Miehuuskoe. Sydney Pollack: Ammutaanhan hevosiakin

Minulle Hollywoodin kulta-aikaa on lyhyt kausi Haysin ohjeiston jälkeen ja ennen Tappajahaita. Silloin taiteellinen kunnianhimo, viihdyttävyys, kokeilevuus olivat voimissaan pelkän talousajattelun ja turvallisuuden sijasta.

Mike Nicholsin Miehuuskoe (The Graduate, 1967) on niitä elokuvia joista on sanottu ja kirjoitettu paljon mutta aina lisää tuntuu riittävän, kun se aukeaa uusin tavoin aikojen muuttuessa. Tarina nuoresta miehestä, joka ei oikein tiedä mitä elämällään tekisi ja jonka vanhempi nainen viettelee, on aikoinaan ollut radikaali kertomus sukupolvien kuilusta. Sittemmin siitä on tullut niin nostalginen nuoruuden kuin tunkkaisen naisvihamielisyyden kuvaus – kuuluisa on Roger Ebertin mielenmuutos päähenkilö Benjaminin suhteen sankarista hyypiöksi. Minusta hän on pikemminkin autismin kirjolla. Itse pidän Miehuuskokeesta suunnattomasti yli puolivälin, sitten se menee jotenkin sijoiltaan, kun Benjamin ihastuukin rakastajattarensa tyttäreen. Parasta elokuvassa on, miltä se kuulostaa. Sekä Simonin & Garfunkelin musiikki että aivan loistava äänisuunnittelu antavat Miehuuskokeelle ainutlaatuisen ilmeen.

Sydney Pollackin ohjaama, Horace McCoyn mainioon romaaniin perustuva Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They?, 1969) kertoo epätoivoisista ihmisistä epätoivoisessa tilanteessa. Yhdysvaltain suuren laman aikaan ihmiset olivat valmiita moneen saadakseen ruokaa saatikka tienestiä. Yksi erikoisimmista ajan ilmentymistä oli tanssimaratonit, joissa kuukausiakin kestäneissä kiduttajaisissa vain viimeinen pari lattialla palkittiin. Simppeli kehys antaa tilaisuuden monille ihmiskohtaloille, taustoille ja unelmille. Mistään voimaantumisesta tai ihmisyyden riemuvoitosta ei kuitenkaan ole kyse. Päinvastoin: elokuva antaa hyvin raadollisen kuvan ihmisluonnosta. Matka Nälkäpeliin ei ole kovin pitkä. Pollack ohjaa varmaotteisesti mutta yksi iso ongelma elokuvassa on: Draamallisten koukkujen vuoksi rytmitys on pitänyt tehdä niin, että kisan monotonisuus ei välity katsojalle. Hänen on vaikea vakuuttaa, että kilpailijat tanssivat viikkotolkulla, vaikka he alkavatkin muistuttaa eläviä vainajia parketilla. Sen sijaan väsymys ja tuska välittyvät kyllä.

Steven Spielberg: Vakoojien silta. Sam Mendes: Matkalla Perditioniin

Steven Spielbergin Vakoojien silta (2015) alkaa oikeussalidraama ja jatkuu vakoojatrillerinä. Lisäksi se on historiallista epookkia kylmän sodan ajan vainoharhaisesta Yhdysvalloista: haarmaat puvut, siistit kampaukset, Edward Hopper -miljöö ja kommunisteja joka puolella. Coenin veljesten yhdessä Matt Charmanin kanssa kirjoittamassa ja tositapaukseen perustuvassa elokuvassa amerikkalainen vakuutusjuristi joutuu puolustamaan näytösoikeudenkäynnissä neuvostovakoojaa. Semmoinenhan ei varsinaisesti verenhimoista ja punapelkoista jenkkiä miellytä. Asia mutkistuu, kun vakoojaa halutaan käyttää vaihtokaupan välineenä kiinni jäänyttä amerikkalaissotilasta vastaan. Miljööksi vaihtuu juuri pystytettävä Berliinin muuri. Vakoojien silta tasapainottelee painokkaan sanomansa, tyylitellyn ajankuvansa ja viihdyttävän muotonsa välillä taidokkaasti. Välillä kieltämättä kaipaisi lisää tylyyttä mutta ainakaan Spielberg ei sorru liikaan sentimentaalisuuteen. Päinvastoin monessa kohdin sävy on melkein ironinen. Tai no jaa, onhan loppu aika sokerinen. Aluksi Tom Hanks kulmikkaan ja vähän änkyrän asianajajan roolissa tuntuu aluksi väärältä, mutta hän kaappaa osan nopeasti itselleen jimmystewartmaiseen tapaansa. Mark Rylance Neuvostoliiton asiamiehenä sen sijaan valloittaa alusta asti.

Erikoiselta tuntuu Hanksin rooli myös Sam Mendesin Matkalla Perditioniin (Road to Perditionissa, 2002), jossa hän esittää mafian palkkatappajaa. Ei hahmo silti mikään varsinainen pahis ole vaikka paljon pahaa tekeekin. Hän joutuu lähtemään pakoon poikansa kanssa sen jälkeen, kun hänen muu perheensä tapetaan. Max Allan Collinsin kirjoittamaan sarjakuvaan perustuva elokuva on hienosti hallittua, viimeiseen asti viilattua neonoiria. Tyylitelty ulkoasu, terrävät varjot ja pehmeästi liikkuva kamera ovat sekä perinnetietoisia että tunnelmallisia. Silti kaikki on turhankin sileää ja viimeisteltyä; kenties sarjakuvataustan syytä. Pieni särö ei olisi pahitteeksi.

Steven Spielberg: Maailmojen sota. Minority Report

Maailmojen sodalla (War of the Worlds, 2005) on käsittääkseni huono maine vaikka se saikin aikoinaan hyvät arvostelut. H. G. Wellsin klassikon uusioversio käynnistyy komeasti: on isän hommista pihalla oleva satamatyöläinen, kaksi tympääntynyttä alaikäistä sekä EMP:itä ja outoja sääilmiöitä aiheuttava taivasnäky. E. T.:n ilkeät serkuthan ne sieltä ovat tulossa. Tyyli on siihen nähden yllättävän rosoinen ja käsivarakuvaus siloittelematonta (tai sitten se on vain suomi-dvd:n kurja laatu), mikä tekee kaikesta heti vähän uskottavampaa kuin se ehkä ansaitsisi. Scifirymistelyn sijasta Maailmojen sota kääntyy apokalyptiseksi katastrofielokuvaksi, jossa ihminen yrittää lähinnä selvitä, kun todellisuus ympärillä hajoaa hetkessä. Lopulta suurimmaksi ongelmaksi elokuvalle muodostuu Cruisen epäuskottavuus pöljänä taviksena ja spielbergiläinen Kirkuva Kakara. Kohtaus Tim Robbinsin kanssa tuntuu liiaksi Jurassic Parkin kierrätykseltä, mutta samalla sen sanattomassa suspensessa on hitchcockilaista tehoa.

Muutamaa vuotta aiempi, Philip K. Dick -sovitus Minority Report (2002) liikkuu ihan eri rekisterissä. Se on kyberpunkdystopia, jossa tulevaisuuden murhat voidaan estää jo etukäteen selvänäkijöiden näkyjen perusteella. Washingtonin kaupungissa tästä on saatu hyviä tuloksia ja menetelmä halutaan kansalliseksi. Selvitetyistä tapauksista alkaa kuitenkin löytyä ongelmia, ja asiasta vihille pääsevä Cruisen hahmo joutuu osaksi – jälleen – Hitchcockin mieleen tuovaa väärän miehen kuviota. Elokuva toimii joka tasolla: Immersiivinen ulkoasu on osittain retrofuturiikkaa, osittain tekoaikansa tulevaisuudenkuvia jotka ovat vanhentuneet ihmeen vähän. Tarinan filosofinen puoli on painavaa ja dickimäisen kiehtovaa, joskin alun infodumppaus on vähän kömpelöä. Monimutkainen juoni ei kuitenkaan sorru liikaan selittelyyn kaikkine kiemuiroineenkaan. Samalla se on myös erittäin viihdyttävä toimintaelokuva.

Steve McQueenin: 12 Years a Slave. Steven Spielberg: Maailmojen sota. Minority Report

Steve McQueenin 12 Years a Slave (2013) ja Steven Spielbergin Lincoln (2012) käsittelevät Yhdysvaltain orjamenneisyyttä kovin eri näkökulmista. Edellinen kertoo vapaasta mustasta miehestä, joka kaapataan vuosikausiksi orjaksi, jälkimmäinen presidentti Lincolnin viimeisistä kuukausista, joiden aikana orjuus kiellettiin ja sisällissota lopetettiin.

Molemmat ovat komeita laatuelokuvia, jotka kommentoivat historiaa omasta ajastaan. 12 Years a Slave kuvaa mustien kokemaa väkivaltaa ja epäinhimillistämistä ja pahimmillaan hieroo sitä katsojan naamaan vähän turhankin voimakkaasti. Elokuvan brutaalius on sinänsä vaikuttavaa ja koskettavaa, mutta se ei onnistu kertomaan varsinaisesti mitään uutta. Ei silti etteikö se olisi yksilön kokemuksen kuvauksena vahva. Ainoastaan Brad Pittin valkoinen vapauttaja on kehno – se sananparren lehmän häntä. Ei voi välttyä ajatukselta, että elokuvassa on ikävästi hyvesignalointia. Mutta silti: elokuvana, ilman poliittisia silmälaseja päässä, 12 Years a Slave on vakuuttava teos.

Lincoln sortuu sekin osittain jälkiviisaaseen oikeamielisyyteen, mutta se on helppo hyväksyä, koska meidän näkökulmastamme orjuuden kannattajat yksinkertaisesti olivat hölmöjä perusteluineen. Presidentti uhkaa kyllä jäädä turhankin pyhimysmäiseksi hahmoksi. Onneksi Daniel Day-Lewis roolissa on upea, kuten on koko laatunäyttelijöiden ensemble hänen ympärilläänkin. Lincoln onnistuu myös melko ainutlaatuisessa tempussa saadessaan parlamentaarisesta äänestyksestä aidosti jännittävän kohtauksen.

William Friedkin: Manaaja. John Boorman: Manaaja II: Luopio

William Friedkinin Manaaja (The Exorcist, 1973) oli varmaankin yksi teinivuosieni katsotuimpia elokuvia. Oikeastaan snobistisen kauhuharrastajan ei olisi kuulunut siitä pitää, koska suuri yleisö sitä arvosti, mutta pidin silti. En kuitenkaan ollut katsonut sitä varmaan kahteenkymmeneen vuoteen ennen kuin nyt, enkä ikinä ollut nähnyt tätä vuoden 2000 leikkausta. William Peter Blattyn romaaniin perustuva elokuva on tietysti niin yleistietoa, että sitä on turha suuremmin kerrata: muinainen demoni riivaa 12-vuotiaan tytön, jonka sitten kaksi pappia pelastavat manauksessa. Teininä huomioni oli tietenkin Regan-tytön kärsimyksissä, tehosteissa ja lopun manauskohtauksessa, jotka kaikki ovat edelleenkin voimakkaita; etenkin manaus on hyvin raivokasta elokuvaa. Nyt kuitenkin huomasin, miten paljon Manaajassa on muutakin ja miten hyvää se muu on. Etenkin isä Karrasin hahmo ja häntä esittävä Jason Miller tekivät suuren vaikutuksen. Samoin Ellen Burstynin esittämä äiti, jota aiemmin pidin lähinnä ärsyttävänä, olikin nyt paljon ahdistavampi seurattava – asiaan vaikuttanee se, että itsestäni on tullut isä, jolla on kaksi suurin piirtein Reganin ikäistä tytärtä. Manaajan omaperäisyys tuntuu perustuvan hyvin pienieleisen ja lähes toteavan kuvauksen ja toisaalta vimmaisten kauhutehojen dynamiikkaan; se kyllä vetelee katsojaa naruista mutta ei halvoilla keinoilla. Manaaja on niitä harvinaisia kauhuelokuvia, jotka ovat myös hyviä elokuvia. — Katsoin elokuvan heti perään uusiksi, nyt ohjaajan kommenttiraidan kanssa, mitä en sitäkään ole tehnyt aikoihin. Valitettavasti Friedkin tyytyy lähinnä selostamaan elokuvaa eikä juuri avaa sen kuvakieltä tai tekemistä.

John Boormanin ohjaama jatko-osa, Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic, 1977), sen sijaan on kunnianhimoinen mutta huonosti kirjoitettu ja naurettava sekasotku. Siinä on mielenkiintoisia ideoita, mutta oikein mikään ei toimi – eikä liity ensimmäiseen elokuvaan oikein mitenkään.

Katsottua: toukokuu 2022

Alfred Hitchcock: Minä tunnustan

Minä tunnustan (I Confess, 1953) mainitaan yleensä yhtenä Alfred Hitchcockin vähäisemmistä elokuvista. Syy lienee siinä, että se pettää odotukset. Minä tunnustan on ohjaajalleen tyypillinen "väärä mies"-teeman muunnelma, mutta se ei yritäkään olla jännäri vaan pikemminkin melodraama. Murhaaja tunnustaa tekonsa papille ripissä, eikä pappi paljasta tietojaan edes silloin, kun hän itse on syytettynä. Sen sijaan, että elokuva yrittäisi luoda jännitystä siitä, kuka teki ja mitä tai miten kaikki vielä päättyykään, siitä muodostuu tutkielma motiiveista, ihmisten välisistä suhteista ja velvollisuudentunnosta.

Minä tunnustan perustuu Paul Anthelmen näytelmään, minkä peruina elokuvassakin on paljon dialogia ja tarinaa kuljetetaan enemmän repliikkien kuin toiminnan kautta. Hitchcock kuitenkin tuo mukaan visuaalisen kerroksen, jonka tehtävä on välittää katsojalle hahmojen mielenmaisemaa. Vinksahtaneet kuvakulmat, tarkat kameran liikkeet ja tiukat rajaukset nostavat elokuvan aivan muuksi kuin pelkäksi filmatuksi näytelmäksi.

Yksi kestävimmistä kritiikin aiheista elokuvassa on Montgomery Clift pääroolissa. Vaikka hänen läsnäolonsa onkin vaikuttavaa, hänen pappinsa saattaa tuntua turhan avuttomalta, nahjusmaiselta. Mutta – näin ainoastaan jos häntä yrittää survoa jännityselokuvan sankarin muottiin. Hän on nimenomaan sellaisen antiteesi. Pappi käy ilmiselvästi valtaisaa sisäistä kamppailua moraalinsa, uskonsa ja itsekkään selviytymistarpeensa välillä. Se hänestä tekee kyvyttömän toimimaan.

George Stevens: Annie Oakley – mestariampuja. Louis King: Ukkospilvi

George Stevensin Annie Oakley – mestariampuja (1935) kuvaa nimihenkilönsä kautta legendaarista Buffalo-Billin lännensirkusta. Jostain perähikiältä show'hun napataan taitava ampuja – joka sattuu olemaan nainen. Ennakkoluulot eivät estä vetonaulaksi muodostumista – samoin käy myös intiaanipäällikkö Istuvan härän kanssa. Tarinan keskiössä on kuitenkin Oakleyn ja toisen taituriampujan, Toby Walkerin välinen kisailu ja romanssi. Yhtäläisyydet tosielämän esikuviin ovat löyhät (Walker on fiktiivinen hahmo), mutta elokuva on yllättävän vetävä. Lännensirkus on näyttävä filmattunakin ja Barbara Stanwyck pääosassa lumoava. Moroni Olsenin viikset ovat sekä näyttävät että lumoavat.

Louis Kingin Ukkospilvi (Green Grass of Wyoming, 1948) perustuu Mary O'Haran Flicka-romaanisarjaan ja onkin oikein stereotyyppisen heppakirjan filmiversio. Tarinaa on lähinnä nimeksi. Ensin kehitellään kertomusta alkoholisoituneen raviohjastajaisoisänsä kanssa elävästä heppatytöstä ja tämän "kielletystä romanssista" naapuritallin silo-otsaisen nuorenisännän kanssa. Sitten rakennetaan semifantastista kertomusta villiorista (elokuvan nimiheppa), joka viettelee tammat karkaamaan aitauksistaan. Välillä Burl Ives laulaa. Lopuksi sukupolvet ottavat mittaa toisistaan raveissa. Ukkospilvi on melko kömpelöä elokuvaa, joskin pitkissä, pelkkiä hevosia seuraavissa jaksoissa on lumovoimaa. Kuitenkin se on lopulta ihan miellyttävä elokuva, jos vain saa sisäisen hevoshullunsa eloon.

Joel & Ethan Coen: Sietämätöntä julmuutta. Karim Hussain: Subconcious Cruelty

Coenin veljesten Sietämätöntä julmuutta (Intolerable Cruelty, 2003) alkaa ponnaripäisen Geoffrey Rushin laulaessa "The Boxeria" avoautossaan. Ihastuttava kohtaus! Sitten seuraa coenilisittainkin tiukasti sanaileva romanttis-kyyninen komedia. Osallisina ovat etenkin omaisuuden mukanaan tuomaa vapautta halajava pintaliitäjä-ex-rouva ja lipeväkielinen mutta ammatillisesti ehtynyt lakimies, sivustoja turvaa vinksahtanut hahmokavalkadi. Tyylilaji lähestyy klassista Hollywoodin screwball-komediaa, George Clooneyssa on Cary Grantin karismaa ja vaikka Catherine Zeta-Jones ei olekaan Katherine Hepburn, hän on tavallista vetreämpi, käsikirjoituksen ansiosta uskoakseni.

Jos pyydän ajattelemaan arthouse-kauhuelokuvaa, todennäköisesti ajattelet Karim Hussainin Subconcious Crueltya (2000). Se on nimittäin juuri sellaista, mitä syntyy kun sinänsä lahjakas elokuvaopiskelija alkaa tehdä kokeilevaa taidetta. Subconcious Cruelty on episodielokuva, jonka tarinoita yhdistää lähinnä elämän ja kuoleman löyhä tematiikkaa. Episodit ovat keskenään hyvin erilaisia niin kuviltaan ja kuin kerronnaltaan. Se kuitenkin näyttää aina hemmetin komealta. Argentoa on katseltua ja välillä kuvallinen alleviivailu on vähän liikaa, mutta kuvaus ja leikkaus ovat voimakkaita. Sisältöä ei vain ole oikein nimeksikään. Ensimmäistä tarinaa kuljettaa kertojaääni, joka on kuin huonon, ranskalaisen Edgar Allan Poe -fanin kirjoittama. Se kertoo miehestä, joka siittää siskolleen lapsen ja tappaa tämän syntymän hetkellä. Toinen osa on melkeinpä musiikkivideomainen, lyhyt mutta komea kuvavyöry ihmisistä, jotka hyvin kirjaimellisesti yhtyvät luontoon. Kolmas episodi kertoo kai sitten urbaanin ihmisen ahdistuksesta; kaupunkikuvaa, kolkkoja yksiöitä, bodyhorror-unia, noisea soundtrackilla, syödyksi tuleva Jeesus... Hämmentävä elokuva – ei missään nimessä hyvä mutta en voi sanoa huonoksikaan. Oikeassa mielentilassa voisi olla hyvinkin vaikuttava.

Clint Eastwood: J. Edgar. Baz Luhrmann: The Great Gatsby

Clint Eastwoodin ohjaama J. Edgar (2011) on hankala tapaus. Periaatteessa sen asiat ovat kunnossa: Leonardo DiCaprio pääosassa on loistava, ajankuva on komeasti luotua, FBI-pomo J. Edgar Hoover on aiheena antoisa. Mutta, mutta... Lopputulos on oudon muodoton. Se on läpileikkaus 1900-luvun Yhdysvalloista ja poliisityön kehityksestä, joka kerrotaan fragmentaarisesti Hooverin muistelmien kautta. Se on enemmänkin yksittäistä kohtausten, välillä loisteliaidenkin, kavalkadi yhtenäisen kokonaisuuden sijasta. Toisaalta tapahtumien runsaus kääntyy tavallaan myös voitoksi, sillä epälineaarinen kerronta pirstaloi tarinaa taajaan ja vaatii katsojan keskittymistä. Katsojalta odotetaan myös yleistietoutta (amerikkalaisesta) lähihistoriasta. Valitettavan poikkeuksen tekee Hooverin itsensä hahmo. Huonompi näyttelijä kuin DiCaprio olisi tehnyt käsikirjoituksen Hooverista irvokkaan – niin paljon alleviivaillaan hänen äitisuhdettaan, mahdollista homoseksuaalisuuttaan ja omahyväistä julkisuushakuisuuttaan. Varmasti ne ovat ihan oikeita piirteitä hänen hahmossaan, mutta vastapainoksi kaivattaisiin muutakin, vähemmän kärjistettyä.

Ideatasolla F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun ja ohjaaja Baz Luhrmannin yhdistelmä tuntuu oikealta. 1920-luvun yltiöpäisen kohtuuttomuuden kuvaus ja elokuvantekijä, jolle extravagantti näyttävyys on kaikki kaikessa. Mutta niin, Kultahatussa olisi kyllä sisältöäkin... Luhrmannin filmatisoinnista (The Great Gatsby, 2013) semmoista on turha etsiä. Ylettömyyttä ei parodioida ja kritisoida, se fetisoidaan. Myönnän, että hänen hedonistinen ilotulitustyylinsä ei sovi minulle tippaakaan, mutta en sittenkään ole ainoa joka on kokenut elokuvan ontoksi. Jos haluaisin nähdä räikeitä värejä, jatkuvaa audiovisuaalista tykitystä, alati pyörivää kameraa, poseerausta ja kuulla modernia musiikkia melkein satavuotiaassa miljöössä – no jaa, en haluaisi. Olen liian tosikko nauttimaan tällaisesta hyperaktiivisesta estetiikasta. Onneksi elokuvassa on DiCaprio, jälleen hyvässä vedossa. Hänen luonteva ja dynaaminen Gatsbynsa on kuin toiselta planeetalta kaikkien muiden, groteskien ilveilijöiden joukossa.

Norman Jewison: ...Ja oikeutta kaikille. Robert Mulligan: Kuin surmaisi satakielen

Norman Jewisonin ...Ja oikeutta kaikille (...And Justice for All, 1979) käsittelee oikeutta, oikeudenmukaisuutta, moraalia, etiikkaa. Al Pacino esittää puolustusasianajajaa, joka yrittää toimia oikein oman edun ja taloudellisen voiton järjestelmässä järjestelmässä. Silo-otsaisista lähtökohdista huolimatta elokuva ei ole marenkihöttöä vaan syvästi inhimillinen. Se on sitä 70-lukulaista laatu-Hollywoodia, joka olisi jossain vaihtoehtomenneisyydessä jäänyt valtavirraksi megaluokan blockbustereiden sijasta. Se tasapainottelee hienosti painokkaan sanottavansa ja keveämpien, satiiristen hetkiensä välillä. Valerie Curtinin ja Barry Levinsonin käsikirjoitus on loistelias (ja sai ansaitun Oscar-ehdokkuuden) – dialogi on tiheää ja taidokasta ja oikeasti vie asioita eteenpäin (vrt. tarantinolainen höpötys), monen oikeustapauksen kuljettaminen ristitysten ja lomittain pysyy hallinnassa. Pacino tekee kovaäänisen mutta yllättävän nöyrän pääroolin.

Robert Mulliganin ohjaus Harper Leen romaanista Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mocking Vire, 1961) on paitsi oikeussalidraama ja tendessielokuva myös paljon myötä. Lainopillinen osuus on elokuvan keskipiste: Gregory Peckin komeasti esittämä asianajaja puolustaa mustaa miestä 1930-luvun Alabamassa. Tätä syytetään valkoisen nuoren naisen raiskauksesta. Rasismin kritiikki on alleviivattua eikä nykyvinkkelistä aivan ongelmatonta (mustat ovat aika passiivisia, kun valkoinen mies hoitaa heidän puolustamisensa), mutta saarnaavaksi se ei käy. Lainopillista osuutta kehystää nostalgian sävyttämä asianajajan lasten näkökulma. Nämä kipuilevat siinä missä aikuisetkin ennakkoluulojen kanssa, oli kyse sitten tyttöjen roolista tai tarinoista naapurissa asuvasta "ihmishirviöstä".

Katsottua: joulukuu 2020

Tobe Hooper: Eaten Alive. Bob Clark: Musta joulu. Paul Lynch: Koston kruunajaiset. Tibor Takács: Paholaisen portti

Tobe Hooperin Eaten Alive (1976) on ruma, nuhruinen, huonosti näytelty, huonosti kirjoitettu ja huonosti rytmitetty törkyleffa – ja juuri siksi niin ihastuttava. Louisianan rämemailla ränsistynyt hotelli kokoaa vieraikseen epämääräisen joukon hylkiöitä. Ja sitten siellä on kuminen ihmissyöjäkrokotiili. Tarina on pelkkä tekosyy groteskeille hahmoille ja splatterille. Hooperin visuaalinen taju nostaa elokuvan sen viiden pennin budjettia korkeammalle. Läträämistä on liian vähän, pitkiä otoksia riisuutuvista naisista liikaa.

Bob Clarkin protoslasher Musta joulu (Black Christmas, 1974) onkin sitten ihan muuta. Erittäin hallittu kanadalaiselokuva yhdistää kauhukuvastoon huumoria, joka on aidosti hauskaa eikä vain huonoa. Slashereista alettiin puhua genrenä vasta muutamaa vuotta myöhemmin, mutta Musta joulu on sitä, no, täysiverisesti. Kampuksella alkaa kuolla väkeä joulun alla, sopivan mielikuvituksellisilla tavoilla. Ruumiita syntyy verrattain vähän, mutta elokuva on tyylikäs.

Kanadalaista teininlahtausta se on myös Paul Lynchin Koston kruunajaiset (Prom Night, 1980). Jamie Lee Curtis pääsee taas kirkumaan keuhkojensa täydeltä ja juoksemaan karkuun kasvotonsa ruumistehtailijaa, tällä kertaa päättäjäistanssien yhteydessä. Kostomysteeri on ennalta arvattavuudestaan huolimatta pätevää työtä, viihdyttävä ja paikoin kekseliäskin. Kanukit hallitsivat kauhuelokuvan aikanaan paremmin kuin usein muistetaankaan.

Illan lopuksi vielä jotain vähän toisenlaista: Tibor Takácsin ohjaama Paholaisen portti (The Gate, 1987; osittain kanadalainen tuotanto muuten tämäkin) siirtyy reilusti yliluonnollisen puolelle. Tarina on silkkaa stephenkingiä tai goosebumpsia: pari keskenkasvuista kaivaa takapihalle kuopan, josta alkaa pian sylkeä demoneita. Kauhutehoja tärkeämmäksi muodostuu lapsuus ja sen maagisuus, vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi hieman aiemmissa Gremlinsissä ja Hopealuodissa.

Nathan Greno & Byron Howard: Kaksin karkuteillä. Chris Buck & Jennifer Lee: Frozen – huurteinen seikkailu

Disneyn animaatiostudion Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010) ja Frozen (2013) ilmestyivät lähekkäin, ja kumpikin on monella tapaa melko perinteinen prinsessatarina. Kumpikin sai pääosin hyvät arviot kriitikoilta, mutta silti vain toisesta tuli valtaisa ilmiö.

Kaksin karkuteillä on näistä kahdesta teknisesti ylivertainen. Sen animaatio on huikeaa ja yksityiskohtaisuudessaan elävää. Sen tarinassa on tasapainossa klassinen Disney-seikkailu ja moderni pikkugagien sarjatuli. Tähkäpää on hienosti toteutettu hahmo, mielestäni ihan Tuhkimon ja Lumikin tasoa.

Ja silti Kaksin karkuteillä on jäänyt aikakirjoihin vain yhtenä oikein hyvänä Disney-elokuvana muttei sen enempänä. Frozen sen sijaan on sukupolvikokemus. Miksi?

Ilmiselvin vastaus olisi Anna ja Elsa ja heidän suhteensa. Elokuvan keskiössä ei ole romanttinen prinsessan ja prinssin rakkaus vaan sisarten välinen. Toiseksi, vaikka kuinka jaksaisin toistella inhoavani Olafia, taidan jäädä mielipiteineni häviölle. Idioottina virnistelevä lumiukko tuntuu jostain syystä vetoavan ihmisiin. Lisäksi Frozen on jollain tapaa oopperamainen, niin näyttämöllepanoltaan, hahmoiltaan kuin hengeltäänkin. Siinä on eräänlaista jylhää voimaa.

Ja sitten se yksi biisi. "Let It Go" / "Taakse jää" on taatusti yhden tyttösukupolven ensimmäinen kokemus voimabiisistä. Sitä voi olla myöhempinäkin vuosina vaikea päihittää.

Clint Eastwood: Menneisyyden ote. Joel & Ethan Coen: Kova kuin kivi. Dan Gilroy: Nightcrawler. Marc Forster: Monster's Ball

Joululoman alkamisen kunniaksi eilen hiljennyttiin 2000-luvun amerikkalaisen laatuelokuvan pariin. Katselussa oli syystä tai toisesta näkemättä jääneitä Hyviä Elokuvia, Oscar-voittajia ja -ehdokkaita, joita on viime aikoina tarttunut kirppiksiltä mukaan. Yhteistä kaikille on korkean laadun lisäksi huikeat näyttelijäsuoritukset, visuaalinen kauneus ja sisältö joka painaa enemmän kuin pelkän lopputaistelun verran.

Clint Eastwoodin Menneisyyden ote (Mystic River, 2003): Lapsuuden traumaattinen kaappaustapaus saa kaverikolmikon myöhemmän elämän menemään raiteiltaan. Synkkä tarina, tiukasti ohjattu.

Coenin veljesten Kova kuin kivi (True Grit, 2010): Yhäaikaa klassisessa ja postmodernissa länkkärissä teinityttö ja The Dude murentavat vanhat ideaalit. Komedia ja tragedia coenmaisessa tasapainossa

Dan Gilroyn Nightcrawler (2014): Jake Gyllenhaal kuvaa öisiä rikoksia rahasta. Sisällöltään kylmäävä, visuaalisesti kaunis.

Marc Forsterin Monster's Ball (2001): Eurooppalaisten elokuvaopiskelijoiden taidefilmiltä näyttävä jenkkiläinen Oscar-voittaja – käsittämätön yhtälö. Aiheet ovat silti mitä amerikkalaisimpia: rotuerottelua, kuolemanrangaistusta, perhettä ja yksilönvapautta.

Pete Riski: Dark Floors. Marko Äijö: Nightmare – painajainen merellä. Tamra Davis: Crossroads – tienristeyksessä. Trash Video: Murhapukki

Kun Lordi vuonna 2006 voitti Euroviisut, olivat kaikki mahdollisuudet hetken aikaa auki yhtyeelle. Ykkösmies Tomi Putaansuu sai toteuttaa itseään niin sarjakuva-, elokuva- kuin lelumarkkinoillakin. Eikä siinä mitään, Mr. Lordille suo unelmansa siinä missä kelle tahansa muullekin. Hänen yhdessä ohjaaja Pete Riskin kanssa ideoima Dark Floors (2008) on siltikin sysikehno elokuva. Klišeerypäs ei synnytä tunnelmaa edes tylsistymisen vertaa, ohjaus on kuin unissakävelyn tallentamista ja tarinassa on omaperäisyyttä tasan bändin hirviöitten verran. Heidänkin osuutensa on lähinnä läpikävelyä ja murisemista; Abban jäsenetkin olisivat olleet pelottavammat. Dark Floorsista ei saa oikein edes kalkkunaviboja, mutta ei silti ole niin kaamea kuin...

...Nightmare – painajainen merellä (2012), Salattujen elämien kainaloon turvonnut kasvain. Idea sinänsä on oikeastaan ihan mainio: tehdään saippuasarjan hahmoille sivutarina, joka eroaa täysin pääkertomuksesta. Tässä tapauksessa haettiin kauhutehoja, mutta ilmeisesti ohjaaja Marko Äijö itsekin tajusi, millaista pökälettä hän on vääntämässä. Elokuva ei kuulemma voi olla kauhua, koska siinä ei ole yliluonnollisuuksia. Niin ohjaus, käsikirjoitus kuin näyttelijätkin ovat televisiotasoa, kuten sopiikin; vähän kuin Spede olisi tehnyt sarjamurhaajaleffan.

Parhaiden perinteiden mukaan poptähdille kuuluu myös puolitoistatuntisensa valkokankaalla. Britney Spearsin tapauksessa se oli Crossroads – tienristeyksessä (2002). Spearsin ympärille kasattiin joukko oikeita näyttelijöitä ja toivottiin, että teinihöttö pysyisi pinnalla. Eihän se pysynyt. Spears on huono mutta ei sen huonompi kuin moni muu tämänkaltaisissa keskinkertaisuuksissa esiintyvä. Melkein käy sääliksi lähinnä. Ei Crossroads ole sellaista roskaa kuin sen maine on - onpahan vain tavanomainen ja hampaaton elokuva.

Ihan oma lukunsa on perinteinen joulun hyvän mielen elokuva, Trash Videon Murhapukki (2000). Tarina kohtalosta, kostosta ja ystävyydestä oli huikea elämys lukiolaiselle minulle ja on yhä. Jos et ole ollut viisas ja hankkinut dvd:tä, Murhapukki on nähtävissä YouTubessakin. Ota neuvo sydämeesi.