Katsottua: joulukuu 2020

Tobe Hooper: Eaten Alive. Bob Clark: Musta joulu. Paul Lynch: Koston kruunajaiset. Tibor Takács: Paholaisen portti

Tobe Hooperin Eaten Alive (1976) on ruma, nuhruinen, huonosti näytelty, huonosti kirjoitettu ja huonosti rytmitetty törkyleffa – ja juuri siksi niin ihastuttava. Louisianan rämemailla ränsistynyt hotelli kokoaa vieraikseen epämääräisen joukon hylkiöitä. Ja sitten siellä on kuminen ihmissyöjäkrokotiili. Tarina on pelkkä tekosyy groteskeille hahmoille ja splatterille. Hooperin visuaalinen taju nostaa elokuvan sen viiden pennin budjettia korkeammalle. Läträämistä on liian vähän, pitkiä otoksia riisuutuvista naisista liikaa.

Bob Clarkin protoslasher Musta joulu (Black Christmas, 1974) onkin sitten ihan muuta. Erittäin hallittu kanadalaiselokuva yhdistää kauhukuvastoon huumoria, joka on aidosti hauskaa eikä vain huonoa. Slashereista alettiin puhua genrenä vasta muutamaa vuotta myöhemmin, mutta Musta joulu on sitä, no, täysiverisesti. Kampuksella alkaa kuolla väkeä joulun alla, sopivan mielikuvituksellisilla tavoilla. Ruumiita syntyy verrattain vähän, mutta elokuva on tyylikäs.

Kanadalaista teininlahtausta se on myös Paul Lynchin Koston kruunajaiset (Prom Night, 1980). Jamie Lee Curtis pääsee taas kirkumaan keuhkojensa täydeltä ja juoksemaan karkuun kasvotonsa ruumistehtailijaa, tällä kertaa päättäjäistanssien yhteydessä. Kostomysteeri on ennalta arvattavuudestaan huolimatta pätevää työtä, viihdyttävä ja paikoin kekseliäskin. Kanukit hallitsivat kauhuelokuvan aikanaan paremmin kuin usein muistetaankaan.

Illan lopuksi vielä jotain vähän toisenlaista: Tibor Takácsin ohjaama Paholaisen portti (The Gate, 1987; osittain kanadalainen tuotanto muuten tämäkin) siirtyy reilusti yliluonnollisen puolelle. Tarina on silkkaa stephenkingiä tai goosebumpsia: pari keskenkasvuista kaivaa takapihalle kuopan, josta alkaa pian sylkeä demoneita. Kauhutehoja tärkeämmäksi muodostuu lapsuus ja sen maagisuus, vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi hieman aiemmissa Gremlinsissä ja Hopealuodissa.

Nathan Greno & Byron Howard: Kaksin karkuteillä. Chris Buck & Jennifer Lee: Frozen – huurteinen seikkailu

Disneyn animaatiostudion Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010) ja Frozen (2013) ilmestyivät lähekkäin, ja kumpikin on monella tapaa melko perinteinen prinsessatarina. Kumpikin sai pääosin hyvät arviot kriitikoilta, mutta silti vain toisesta tuli valtaisa ilmiö.

Kaksin karkuteillä on näistä kahdesta teknisesti ylivertainen. Sen animaatio on huikeaa ja yksityiskohtaisuudessaan elävää. Sen tarinassa on tasapainossa klassinen Disney-seikkailu ja moderni pikkugagien sarjatuli. Tähkäpää on hienosti toteutettu hahmo, mielestäni ihan Tuhkimon ja Lumikin tasoa.

Ja silti Kaksin karkuteillä on jäänyt aikakirjoihin vain yhtenä oikein hyvänä Disney-elokuvana muttei sen enempänä. Frozen sen sijaan on sukupolvikokemus. Miksi?

Ilmiselvin vastaus olisi Anna ja Elsa ja heidän suhteensa. Elokuvan keskiössä ei ole romanttinen prinsessan ja prinssin rakkaus vaan sisarten välinen. Toiseksi, vaikka kuinka jaksaisin toistella inhoavani Olafia, taidan jäädä mielipiteineni häviölle. Idioottina virnistelevä lumiukko tuntuu jostain syystä vetoavan ihmisiin. Lisäksi Frozen on jollain tapaa oopperamainen, niin näyttämöllepanoltaan, hahmoiltaan kuin hengeltäänkin. Siinä on eräänlaista jylhää voimaa.

Ja sitten se yksi biisi. "Let It Go" / "Taakse jää" on taatusti yhden tyttösukupolven ensimmäinen kokemus voimabiisistä. Sitä voi olla myöhempinäkin vuosina vaikea päihittää.

Clint Eastwood: Menneisyyden ote. Joel & Ethan Coen: Kova kuin kivi. Dan Gilroy: Nightcrawler. Marc Forster: Monster's Ball

Joululoman alkamisen kunniaksi eilen hiljennyttiin 2000-luvun amerikkalaisen laatuelokuvan pariin. Katselussa oli syystä tai toisesta näkemättä jääneitä Hyviä Elokuvia, Oscar-voittajia ja -ehdokkaita, joita on viime aikoina tarttunut kirppiksiltä mukaan. Yhteistä kaikille on korkean laadun lisäksi huikeat näyttelijäsuoritukset, visuaalinen kauneus ja sisältö joka painaa enemmän kuin pelkän lopputaistelun verran.

Clint Eastwoodin Menneisyyden ote (Mystic River, 2003): Lapsuuden traumaattinen kaappaustapaus saa kaverikolmikon myöhemmän elämän menemään raiteiltaan. Synkkä tarina, tiukasti ohjattu.

Coenin veljesten Kova kuin kivi (True Grit, 2010): Yhäaikaa klassisessa ja postmodernissa länkkärissä teinityttö ja The Dude murentavat vanhat ideaalit. Komedia ja tragedia coenmaisessa tasapainossa

Dan Gilroyn Nightcrawler (2014): Jake Gyllenhaal kuvaa öisiä rikoksia rahasta. Sisällöltään kylmäävä, visuaalisesti kaunis.

Marc Forsterin Monster's Ball (2001): Eurooppalaisten elokuvaopiskelijoiden taidefilmiltä näyttävä jenkkiläinen Oscar-voittaja – käsittämätön yhtälö. Aiheet ovat silti mitä amerikkalaisimpia: rotuerottelua, kuolemanrangaistusta, perhettä ja yksilönvapautta.

Pete Riski: Dark Floors. Marko Äijö: Nightmare – painajainen merellä. Tamra Davis: Crossroads – tienristeyksessä. Trash Video: Murhapukki

Kun Lordi vuonna 2006 voitti Euroviisut, olivat kaikki mahdollisuudet hetken aikaa auki yhtyeelle. Ykkösmies Tomi Putaansuu sai toteuttaa itseään niin sarjakuva-, elokuva- kuin lelumarkkinoillakin. Eikä siinä mitään, Mr. Lordille suo unelmansa siinä missä kelle tahansa muullekin. Hänen yhdessä ohjaaja Pete Riskin kanssa ideoima Dark Floors (2008) on siltikin sysikehno elokuva. Klišeerypäs ei synnytä tunnelmaa edes tylsistymisen vertaa, ohjaus on kuin unissakävelyn tallentamista ja tarinassa on omaperäisyyttä tasan bändin hirviöitten verran. Heidänkin osuutensa on lähinnä läpikävelyä ja murisemista; Abban jäsenetkin olisivat olleet pelottavammat. Dark Floorsista ei saa oikein edes kalkkunaviboja, mutta ei silti ole niin kaamea kuin...

...Nightmare – painajainen merellä (2012), Salattujen elämien kainaloon turvonnut kasvain. Idea sinänsä on oikeastaan ihan mainio: tehdään saippuasarjan hahmoille sivutarina, joka eroaa täysin pääkertomuksesta. Tässä tapauksessa haettiin kauhutehoja, mutta ilmeisesti ohjaaja Marko Äijö itsekin tajusi, millaista pökälettä hän on vääntämässä. Elokuva ei kuulemma voi olla kauhua, koska siinä ei ole yliluonnollisuuksia. Niin ohjaus, käsikirjoitus kuin näyttelijätkin ovat televisiotasoa, kuten sopiikin; vähän kuin Spede olisi tehnyt sarjamurhaajaleffan.

Parhaiden perinteiden mukaan poptähdille kuuluu myös puolitoistatuntisensa valkokankaalla. Britney Spearsin tapauksessa se oli Crossroads – tienristeyksessä (2002). Spearsin ympärille kasattiin joukko oikeita näyttelijöitä ja toivottiin, että teinihöttö pysyisi pinnalla. Eihän se pysynyt. Spears on huono mutta ei sen huonompi kuin moni muu tämänkaltaisissa keskinkertaisuuksissa esiintyvä. Melkein käy sääliksi lähinnä. Ei Crossroads ole sellaista roskaa kuin sen maine on - onpahan vain tavanomainen ja hampaaton elokuva.

Ihan oma lukunsa on perinteinen joulun hyvän mielen elokuva, Trash Videon Murhapukki (2000). Tarina kohtalosta, kostosta ja ystävyydestä oli huikea elämys lukiolaiselle minulle ja on yhä. Jos et ole ollut viisas ja hankkinut dvd:tä, Murhapukki on nähtävissä YouTubessakin. Ota neuvo sydämeesi.

Huomioita Apinoiden planeetan äärellä

En ole koskaan aiemmin nähnyt ainuttakaan Apinoiden planeetta -elokuvaa. Ei siihen myöskään koskaan ole ollut erityisempää kiinnostusta. Sarja on ollut kyllä maineeltaan tuttu, mutta maineeseen on kuulunut myös kömpelyys ja camp-arvot. Toki tällaiselle onkin elokuvasarjassa katetta, mutta se ei suinkaan ole koko totuus. Ei läheskään. Sitten kirpputorilla minua tuli kuitenkin vastaan dvd-boksi, joka sisälsi kaikki viisi alkuperäisen Apinoiden planeetta -sarjan elokuvaa ja jonka hinta oli 2,80 €. Enää ei ollut ainuttakaan syytä olla tutustumatta.

Sarjan ensimmäinen, Pierre Boullen romaaniin (La Planète des singes, 1963) perustuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968; ohj. Franklin J. Schaffner) on erikoinen tapaus. Se on nimittäin viihdyttävä ja toiminnallinen mutta samalla myös melko fiksu Hollywood-elokuva. Se alkaa hc-scifinä, kun avaruusalus miehistöineen on paluumatkalla Maahan. Alus laskeutuu tuntemattomalle planeetalle, jota hallitsevat meidän mittapuullamme kehittyneet apinat. Tarinasta tulee fantastinen paraabeli. Se käsittelee ihmisyyttä, uskontoa ja ennakkoluuloisuutta mutta samalla myös ihmisten tasa-arvoisuutta, niin sanottua rotukysymystä ja miksei nykysilmin katsottuna myös eläinten oikeuksia. Kaiken tämän ohessa seurataan Charlton Hestonen esittämän astronautin pakomatkaa apinoiden luota. Loppukäänne on yleissivistystä, mikä näkyy jo dvd-boksin kansikuvavalinnassa. Lisäksi elokuvan maskit ovat tunnetusti vaikuttavat, ja erityismaininnan saa myös Jerry Goldsmithin kokeellinen musiikki.

Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, 1970; ohj. Ted Post) jatkaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Tarina ei kuitenkaan enää seuraa Hestonin alastonta yläruumista vaan uutta hätälaskun tehnyttä avaruusmatkaajaa, joka etsii Hestonin esittämää Tayloria on kaikin puolin unohdettava hahmo. Elokuva kuvittelee olevansa paljon vakavampi kuin onkaan ja siksi sortuu turhaan patetiaan ja väärään vakavuuteen. Tarina on simppeli tekosyy takaa-ajoille ja mukajärkyttäville kuville muinaisesta New Yorkista. Loppupuolella aletaan rakentamaan toden teolla mytologiaa, kun maan alta löytyy telepaattisia, ydinpommia palvovia kuminaamaihmisiä. Elokuva ei ole varsinaisesti huono, onpahan vain paljon edeltäjäänsä vähäpätöisempi. Lopussa kaikki tuhoutuu.

Planeetan tuhoutuminen ei kuitenkaan merkitse hyvin tuottavan sarjan loppumista, sillä seuraavana vuonna ilmestyi Pako apinoiden planeetalta (Escape from the Planet of the Apes, 1971; ohj. Don Taylor). Edellisen elokuvan lopussa koittanutta ydintuhoa paenneet apinat joutuvat aikavääristymän vuoksi 1970-luvulle. Elokuva on melkoinen poikkeama sarjan alkuosista, vähän samaan tapaan kuin neljäs Star Trek -elokuva, jossa siinäkin on aikamatkustusjuoni. Nyt keskiössä ovat henkilöt (joskin apinat) ja sävy on aiempia osia koomisempi, joskin loppua kohden tarina saa synkempiä. Corneliusta ja Ziraa esittävät Roddy McDowall ja etenkin Kim Hunter pääsevät viimein loistamaan. Sosiaalisena satiirina elokuva on näppärä, mutta suuremman sarjan osana se jää oudoksi välijaksoksi, olkoonkin että suuren tarinan kannalta hyvin olennaiseksi sellaiseksi...

...Sillä seuraava osaa jatkaa suoraan edeltäjänsä asettamista lähtökohdista, kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Apinoiden planeetan valloituksessa (Conquest of the Planet of the Apes, 1972; ohj. J. Lee Thompson) vuoden 1991 ihmiset pelkäävät älykkäiden apinoiden tulevaa valtaannousua (ja että ne vie meidän työt ja varmaan naisetkin) ja ovatkin orjuuttaneet nämä. Eokuva on liiankin ryppyotsaisen vakavissaan, mutta se on hyvin vaikuttava esitys aiheista, joiden kanssa tälläkin hetkellä eletään; s. o. muukalaispelon ja rasismin. Loppupuolen taistelujaksossa on tehoa. Tämä saattaa lopulta olla suosikkini jatko-osista.

Alkuperäisen elokuvasarjan päättää Taistelu apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes, 1973; ohj. J. Lee Thompson). Elokuva keskittyy kuvaamaan apinoiden sivilisaation synnytyskipuja, kun ihmisten asema ja toisaalta apinoiden keskinäiset valtasuhteet hakevat vielä muotoaan. Thompsonin ohjaus on jälleen tiukkaa, ja varsinkin toimintakohtaukset ovat energisiä. Käsikirjoitus on kuitenkin laiska, eikä jaksa kantaa tarinan lähtökohtia. Elokuva on juuri oikea lopettaa Apinoiden planeetta -filmit, ennen kuin niissä ylletään todelliseen pohjakosketukseen.

Vaikka Taistelu apinoiden planeetasta olikin elokuvasarjan viimeinen luku, ei saaga siihen loppunut. Elokuvia seurasi kaksi tv-sarjaa, 1974 näytelty ja 1975 animoitu, sarjakuva sekä joukko kirjoja. Vuonna 2001 Tim Burton ohjasi uuden version Boullen romaanista ja ensimmäisestä elokuvasta, ja 2010-luvulla ilmestyi kolmen elokuvan sarja, joka kertovat löyhästi samoista tapahtumista kuin alkuperäisen sarjan neljäs ja viides osa.

Kokonaisuutena alkuperäinen viiden elokuvan kokonaisuus on paljon vahvempi kuin olen kuvitellutkaan. Tarina kehittyy osa osalta eikä laatu missään vaiheessa laske todella alas. Toki ensimmäinen osa on elokuvana selvästi paras ja ensimmäinen jatko-osa puolestaan typerissä käänteissään varmaankin huonoin; toisaalta viimeinen elokuva alkaa olla jo aika väsynyt. Sarjan maailma on kiehtova, kaikista epäjohdonmukaisuuksistaankin huolimatta. Lisäksi Apinoiden planeetta ei missään vaiheessa menetä pyrkimystään sanoa jotain painavaa, mikä on mielestäni kunnioitettavaa näin suuren luokan Hollywood-elokuvilta.

Katsottua: marraskuu 2020

Danny Boyle: Trainspotting. David Fincher: Seitsemän. John Badham: Satuday Night Fever – Lauantai-illan huumaa

Danny Boylen ohjaama, Irvine Welshin narkkariromaaniin perustuva Trainspotting (1996) on kuin huumehoureinen brittien työläiselokuva. Ja niinhän se onkin! Heroiiniriippuvainen Obi-Wan Kenobi piikittää kavereittensa (ei jedejä) kanssa jossain päin Skotlantia ja uiskentelee vessanpöntössä Brian Enon tahtin. Ei lähtenyt moralistiselle teiniminulle, mutta jumankavita miten hyvältä skottiaksentti kuulostaa tätä nykyä! Mutta se kuollut vauva...

...ja sitten David Fincher Seitsemän (eli tyylitellysti Se7en, 1995). Periaatteessa sarjamurhaajaelokuvan pitäisi olla ihan minun juttuni, mutta ei tämä aikoinaan erityisen suurta vaikutusta tehnyt. Edellisvuoden angstinen vampyyri saa postissa tulevan metoo-miehen lähettämän Gwyneth Paltrow'n pään, ja siinä sivussa opetetaan katolista kirkkohistoriaa. Onhan tämä monella tapaa perusteos – kaikki alan elokuvat ja sarjat näyttivät samalta vielä viisitoista vuotta myöhemminkin. Eikä voi kieltää tunnelman sähköistymistä siinä vaiheessa, kun Kevin Spacey astuu kuvaan; viimeiset kaksikymmentä minuuttia ovat Erittäin Hyvää Elokuvaa.

Rasvatukka ketkuttaa lanteitaan ja viskoo kättään Bee Geesin tahtiin ylös ja alas ja ylös ja alas... Löysin John Badhamin ohjaaman Saturday Night Feverin (suomalaiselta alaotsikoltaan Lauantai-illan huumaa, 1977) aikoinaan R-kioskin videolaarista. Totta kai tunsin sen ennalta, ei viittauksilta siihen ollut voinut välttyä vielä kaksikymmentä vuotta elokuvan ensi-illan jälkeenkään. Ei ole se silti vaikuttanut paljoa kummemmalta kuin discoversio Rockysta (jonka juliste nähdään elokuvassa ennen kuin se on edennyt kymmentä minuuttia). Hämmentävää miten hyvä John Travolta tässä on; itse asiassa vähän niin kuin Sylvester Stallone Rockyssa...

Wolfgang Reitherman: Miekka kivessä. Ted Berman & Richard Rich: Hiidenpata

Miekka kivessä (The Sword on the Stone, 1963) on melko unohdettu luku Disney-historiassa, mikä on melko ymmärrettävää. Tarina nuoresta Arttu-pojasta, joka päätyy Merlin-velhon oppiin, on sinänsä hyvä lähtökohta, mutta tarina ei kanna. Se ei ole tasapainossa. Paljon käytetään aikaa erilaisiksi eläimiksi muuttumiseen ja yleiseen häsläykseen. Nimen miekkaan kivessä päästään vasta viimeisillä minuuteilla ja silloinkin melkein vahingossa. On elokuvassa paljon hyvääkin: paikoin huumori on erittäin osuvaa (Merlinin hahmo) ja ilmeikästä (susi), semmoista kunnon vanhanaikaista slapstickiä.

Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985) oli iso tapaus, joka sekin on monella tapaa vaipunut unohduksiin. Aikanaan se oli kuitenkin iso tapaus: venynyt produktio, siihen mennessä kallein Disneyn elokuva ja ensimmäinen kerta, kun Disney hyödynsi pitkässä elokuvassa tietokoneanimaatiota. Teattereissa Hiidenpata kuitenkin oli floppi. Se ei täyttänyt mielikuvaa pitkästä animaatioelokuvasta; verrattain vakava, pelottavakin, ei lauluja. Toisaalta itse näen juuri näistä syistä Hiidenpadan siitä harvinaisena Disney-tuotantona, että sitä voi verrata muihinkin elokuviin kuin sisaruksiinsa. Se on puhdasverinen fantasiaelokuva eikä viisikymmenlukulaisen Hollywood-musikaalin limboon jäänyt kuvajainen. Silti yksi vertaus on tehtävä: Hornansarvi on kovin Disney-pahis.

Miekka kivessä perustuu T. H. Whiten Muinainen ja tuleva kuningas -romaanisarjan ensimmäiseen osaan (1958, suom. 2018). Hiidenpadan pohjana puolestaan on Lloyd Alexanderin Prydainin kronikka -sarjan kaksi ensimmäistä osaa (1963, 1965; suom. 1987, 1987).

Hal Needham: Kanuunankuularalli

70-luvun komeimmat viikset, James Bond, Charlien enkeli, pari Sinatran kaveria, kierosilmäinen suolilääkäri, Adrienne Barbeaun tissit, Jackie Chan ja epämääräinen joukko muita aikansa b-luokan ykkösnimiä ajaa autoilla helvetin lujaa. Eipä siinä elokuvaan muuta vaadita. Tekijöillä on varmasti ollut hauskaa, katsojilla tuskin ainakaan selvin päin. Hal Needhamin Kanuunankuularalli (The Cannonball Run, 1981) on aikansa supersankareiden kokoontumisajo.

Gus Van Sant: Elephat. Nic Balthazar: Ben X

Gus Van Santin Elephant (2003) on on elokuva kouluammuskelusta. Se on liian tyylitelty ollakseen dokumentaarinen ja liian toteava ollakseen dramaattinen. Asioita vain tapahtuu. Ensin hahmotetaan monen henkilön kautta hetkiä ennen väkivaltaa; sitten ammuskeluun johtavia tapahtumia; lopuksi itse teko. Lopputulos on vaikuttava mutta myös vaikea, koska elokuva ei oikeastaan ota kantaa. Harris Savidesin kuvaus on kaunista, ja kerrankin pitää mainita nimeltä myös äänisuunnittelija: Leslie Shatz tekee niin hienoa työtä.

Belgialaisen Nic Balthazarin Ben X (2007) perustuu hänen omaan romaaniinsa. Se kertoo asperger-nuorukaisesta, joka elää parhaat hetkensä MMORPG:ssa ja tosielämässään on raa'asti koulukiusattu. Elokuva ei oikein tiedä mikä haluaisi olla. Siinä on paljon hyvää (kuvaus, pääosan esittäjä, pelimaailman rinnastaminen fyysisen maailman tapahtumiin) mutta myös paljon kömpelöä (saarnaavuus, infodumppaus alussa, pateettinen alleviivailu). Elokuva jää kuitenkin mieleen vaikuttavana, vaikka se ei erinomainen tai edes täysin onnistunut sinänsä olekaan.