Terence Young: Kolmoisristi. Stanley Kramer: Nürnbergin tuomio
Maailmansotaviikonloppu: kaksikko jossa sota ei ole aseellista taistelua vaan oikean ja väärän rajanvetoa:
Terence Youngin ranskalais–brittiläinen yhteistyö Kolmoisristi (eli Maailmansodan vaarallisin mies eli Triple Cross, 1966) on nykymittapuulla miellyttävän hitaasti etenevä ja muodollisesti pätevä vakoojajännäri, joka kuitenkin on myös turvallinen, ennalta arvattava ja kliseinen. Christopher Plummerin englantilainen kaksoisagentti on bondmainen naistenmies, jolla on sana hallussaan. Elokuva on riittävän viihdyttävä katsoa muttei paljon muuta. Sota esiintyy lähinnä puheissa ja univormuissa. Suomalainen dvd sisältää, toisin kuin kannessa sanotaan, kaksituntisen leikkauksen, joka on kaksikymmentä minuuttia alkuperäisversiota lyhyempi.
Stanley Kramerin Nürnbergin tuomio (Judgement at Nuremberg, 1961) on yhdysvaltalainen kuvaus vuoden 1947 natsioikeudenkäynneistä. Kyse ei ole tapahtuman dokumentaarisesta toistannosta (hahmot ovat fiktiivisiä ja oikeudenkäynti tapahtuu vuonna 1948), mutta elokuvan tyyli on vähäeleinen – olkoonkin että tekijöiden oma kanta ei jää piilottelematta. Paljon on näyttelijöiden varassa, ja tulokset ovat kauttaaltaan vähintään päteviä, Spencer Tracy ja Montgomery Clift suorastaan loisteliaita. Pituudestaan (noin kolme tuntia) ja dialogikeskeisyydestään huolimatta elokuva on dynaaminen ja säilyttää jännitteensä hienosti – ei välttämättä suureita joita tavallisesti yhdistäisi amerikkalaistuotantoon.
Terence Youngin ranskalais–brittiläinen yhteistyö Kolmoisristi (eli Maailmansodan vaarallisin mies eli Triple Cross, 1966) on nykymittapuulla miellyttävän hitaasti etenevä ja muodollisesti pätevä vakoojajännäri, joka kuitenkin on myös turvallinen, ennalta arvattava ja kliseinen. Christopher Plummerin englantilainen kaksoisagentti on bondmainen naistenmies, jolla on sana hallussaan. Elokuva on riittävän viihdyttävä katsoa muttei paljon muuta. Sota esiintyy lähinnä puheissa ja univormuissa. Suomalainen dvd sisältää, toisin kuin kannessa sanotaan, kaksituntisen leikkauksen, joka on kaksikymmentä minuuttia alkuperäisversiota lyhyempi.
Stanley Kramerin Nürnbergin tuomio (Judgement at Nuremberg, 1961) on yhdysvaltalainen kuvaus vuoden 1947 natsioikeudenkäynneistä. Kyse ei ole tapahtuman dokumentaarisesta toistannosta (hahmot ovat fiktiivisiä ja oikeudenkäynti tapahtuu vuonna 1948), mutta elokuvan tyyli on vähäeleinen – olkoonkin että tekijöiden oma kanta ei jää piilottelematta. Paljon on näyttelijöiden varassa, ja tulokset ovat kauttaaltaan vähintään päteviä, Spencer Tracy ja Montgomery Clift suorastaan loisteliaita. Pituudestaan (noin kolme tuntia) ja dialogikeskeisyydestään huolimatta elokuva on dynaaminen ja säilyttää jännitteensä hienosti – ei välttämättä suureita joita tavallisesti yhdistäisi amerikkalaistuotantoon.
George P. Cosmatos: Suuri joukkoteurastus. Andrzej Wajda: Katyń
Maailmansotaviikonloppu: Toki kaikki sota on järjettömiä, tosipohjaisia väkivallantekoja, mutta nyt fokuksessa ovat yksittäiset ja juuri siksi järkyttävät tapaukset, sekä kotirintamalla että varsinaisilla taistelukentillä.
Kreikkalaisen George P. Cosmatosin italialainen mutta englanninkielinen Suuri joukkoteurastus (eli Rappresaglia eli Massacre in Rome, 1973) perustuu tosielämän verilöylyyn maaliskuussa 1944 Rooman Ardeantinessa, kun saksalaisjoukot kostivat heitä vastaan tehdyn pommi-iskun. Tuloksena oli 335 kuollutta. Rooma vapautettiin natseilta vain paria kuukautta myöhemmin. Elokuvassa Marcello Mastroianni ja varsinkin Richard Burton pääosissa kilpailevat karismallaan (ja muistuttavat mielenkiintoisesti toisinaan ulkoisesti). Ennio Morriconen musiikki yhdistettynä Marcello Gattin kuvaukseen luovat ahdistavan jännitteisen tunnelman; samat miehet olivat asialla myös Taistelu Algeriasta -elokuvassa. Varsinainen teloituskohtaus on dokumentaariudessaan vaikuttava. Lopputeksteissä on tekijöiden sijasta luettelo teloitetuista.
Puolalainen Andrzej Wajda on ohjannut yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Tuhkaa ja timantteja. Se olisi sopinut aiheensakin puolesta tähän sarjaan, mutta esitettäväksi päätyi ohjaajan myöhäisteos Katyń (2007). Se perustuu tositapaukseen, jossa vuonna 1940 neuvostojoukot teloittivat 22 000 puolalaisupseeria. Wajdan isä oli joukossa. Elokuva ei keskity itse tapahtumaan vaan sen seuraamuksiin. Lopuksi kyllä kuvataan tapahtumien kulku teloituspaikallakin toteavan tarkasti. Koskahan Suomessa tehtäisiin tällaisia itsetutkiskeluja sankaritarinoitten sijaan?
Kreikkalaisen George P. Cosmatosin italialainen mutta englanninkielinen Suuri joukkoteurastus (eli Rappresaglia eli Massacre in Rome, 1973) perustuu tosielämän verilöylyyn maaliskuussa 1944 Rooman Ardeantinessa, kun saksalaisjoukot kostivat heitä vastaan tehdyn pommi-iskun. Tuloksena oli 335 kuollutta. Rooma vapautettiin natseilta vain paria kuukautta myöhemmin. Elokuvassa Marcello Mastroianni ja varsinkin Richard Burton pääosissa kilpailevat karismallaan (ja muistuttavat mielenkiintoisesti toisinaan ulkoisesti). Ennio Morriconen musiikki yhdistettynä Marcello Gattin kuvaukseen luovat ahdistavan jännitteisen tunnelman; samat miehet olivat asialla myös Taistelu Algeriasta -elokuvassa. Varsinainen teloituskohtaus on dokumentaariudessaan vaikuttava. Lopputeksteissä on tekijöiden sijasta luettelo teloitetuista.
Puolalainen Andrzej Wajda on ohjannut yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Tuhkaa ja timantteja. Se olisi sopinut aiheensakin puolesta tähän sarjaan, mutta esitettäväksi päätyi ohjaajan myöhäisteos Katyń (2007). Se perustuu tositapaukseen, jossa vuonna 1940 neuvostojoukot teloittivat 22 000 puolalaisupseeria. Wajdan isä oli joukossa. Elokuva ei keskity itse tapahtumaan vaan sen seuraamuksiin. Lopuksi kyllä kuvataan tapahtumien kulku teloituspaikallakin toteavan tarkasti. Koskahan Suomessa tehtäisiin tällaisia itsetutkiskeluja sankaritarinoitten sijaan?
Guy Hamilton: Taistelu Englannista. Sam Peckinpah: Rautaristi
Maailmansotaviikonloppu: viimein taisteluitakin:
Guy Hamiltonin Taistelu Englannista (Battle of Britain, 1969) dramatisoi vuoden 1940 taisteluja, joissa Saksan ilmavoimat hyökkäsi laajamittaisesti Englantiin. Tapahtumat kuvataan ilmeisen todenmukaisesti, ja näyttäviin ilmataisteluihin satsattiin paljon rahaa ja vaivaa. Siksi niitä myös näytetään paljon, lopulta jopa liikaa. Silti lentokohtauksista pääosin nauttii, etenkin kun tietää lentokoneiden olevan todellisia eikä pelkkää cgi:tä. Erityismaininta myös siitä ettei tarinaan ole rakennettu juurikaan turhia ihmissuhdekuvioita vaan keskitytään oleelliseen. Nyt esitettiin elokuvasta versio, jossa on William Waltonin alkuperäinen musiikki; Yhdysvaltalainen tuotantoyhtiö halusi korvata sen, koska musiikkia ei ollut tarpeeksi soundtrack-levyä varten.
Sam Peckinpahin ohjaama brittiläs–länsisaksalainen yhteistuotanto Rautaristi (Cross of Iron, 1977) siirtää sarjamme Saksan itäiselle rintamalle. Elokuva on ohjaajalleen tyypillisen karu, tyylitelty ja väkivaltainen. Toimintaa on paljon mutta usein sekasortoisesti esitettynä. Oleellisinta on kuitenkin sotilaiden väliset valtasuhteet ja sodan vaikutus ihmiseen.
Sam Peckinpahin ohjaama brittiläs–länsisaksalainen yhteistuotanto Rautaristi (Cross of Iron, 1977) siirtää sarjamme Saksan itäiselle rintamalle. Elokuva on ohjaajalleen tyypillisen karu, tyylitelty ja väkivaltainen. Toimintaa on paljon mutta usein sekasortoisesti esitettynä. Oleellisinta on kuitenkin sotilaiden väliset valtasuhteet ja sodan vaikutus ihmiseen.
David Lean: Kwai-joen silta. Ōshima Nagisa: Merry Christmas, Mr. Lawrence
Maailmansotaviikonloppu: fokus Tyynellemerelle:
David Leanin seitsemän Oscaria voittanut Kwai-joen silta (The Bridge on the River Kwai, 1957) on armoitettu klassikko ja ihan syystä. Tarinassa joukko brittisotilaita rakentaa japanilaisten vankileirillä rautatiesiltaa Burmassa. Mittakaava on Leanille leimallisen eeppinen, mutta keskiössä ovat silti nimenomaan yksilöt, jotka saavat sodan jaloissa aikaan yllättäviä asioita.
Japanilaiselle vankileirille sijoittuu myös Ōshiman Nagisa Merry Christmas, Mr. Lawrence (1983). Elokuvassa on hyvin erikoinen tunnelmansa, osittain johtuen ohjaajan tyylistä, osittain tehokkaan mutta anakronistiselta tuntuvan syntetisaattorimusiikin vuoksi, osittain hyvin epätasaisen näyttelijäntyön takia. Näytteleminen ei suinkaan ole huonoa, mutta englantilaisten ja japanilaisten tapa näytellä eroavat toisistaan ja toisaalta ammattilaisten lisäksi elokuvassa esiintyy suurissa rooleissa kaksi muusikkona paremmin tunnettua miestä, David Bowie ja Sakamoto Ryūichi. Tulos on joka tapauksessa kiehtova, melko ainutlaatuinen.
Japanilaiselle vankileirille sijoittuu myös Ōshiman Nagisa Merry Christmas, Mr. Lawrence (1983). Elokuvassa on hyvin erikoinen tunnelmansa, osittain johtuen ohjaajan tyylistä, osittain tehokkaan mutta anakronistiselta tuntuvan syntetisaattorimusiikin vuoksi, osittain hyvin epätasaisen näyttelijäntyön takia. Näytteleminen ei suinkaan ole huonoa, mutta englantilaisten ja japanilaisten tapa näytellä eroavat toisistaan ja toisaalta ammattilaisten lisäksi elokuvassa esiintyy suurissa rooleissa kaksi muusikkona paremmin tunnettua miestä, David Bowie ja Sakamoto Ryūichi. Tulos on joka tapauksessa kiehtova, melko ainutlaatuinen.
