Michael Mann: The Insider
Michael Mannin The Insiderista (1999) piti tulla uusi Presidentin miehet. Monella tapaa se onkin sitä: elokuva kuvaa journalistista prosessia, jossa totuuden nimissä käydään valtavaa vihollista vastaa. Presidentin miehissä se oli Yhdysvaltain korkein johto, Insiderissä ison rahan tupakkateollisuus. Mannin elokuva lisää kuvioon uuden ulottuvuuden, liike-elämän sisäpiiriläisen ja hänen yksityiselämänsä.
Valitettavasti yleisö ei The Insideria löytänyt. Jostain syystä journalistista tupakkadraamaa oli vaikea markkinoida suurelle yleisölle (s. o. teineille). Jälkimaine kuitenkin korvannee paljon. The Insider nostetaan edelleen liian harvoin esille, mutta kun niin tehdään, sitä pidetään aina loisteliaana teoksena.
Mannin ohjaus on varmaa, Russell Crowe on roolissaan huikea, Al Pacino esittää itseään juuri niin sujuvasti kuin aina, Lisa Gerrardin musiikki on hienoa, Dante Spinottin kuvaus tyylikästä... Kunpa Hollywood uskaltaisi yhä tehdä tällaista elokuvaa.
Valitettavasti yleisö ei The Insideria löytänyt. Jostain syystä journalistista tupakkadraamaa oli vaikea markkinoida suurelle yleisölle (s. o. teineille). Jälkimaine kuitenkin korvannee paljon. The Insider nostetaan edelleen liian harvoin esille, mutta kun niin tehdään, sitä pidetään aina loisteliaana teoksena.
Mannin ohjaus on varmaa, Russell Crowe on roolissaan huikea, Al Pacino esittää itseään juuri niin sujuvasti kuin aina, Lisa Gerrardin musiikki on hienoa, Dante Spinottin kuvaus tyylikästä... Kunpa Hollywood uskaltaisi yhä tehdä tällaista elokuvaa.
James Glickenhaus: Teloittaja
James Glickenhausin The Exterminator eli Teloittaja (1980) on niitä elokuvia, jotka olivat tarunhohtoisen kovia jo ennen kuin niitä oli nähnytkään. Ensimmäiset havainnot siitä oli teini-iässä, hämärien ruotsalaisten videofirmojen postimyyntiluetteloissa; Suomen videolaki tietenkin oli kieltänyt elokuvan. Huomion herätti nimi, joka tietenkin assosioitui heti Cameronin Terminatoreihin, ja kansikuva, joka kieltämättä viittasi juuri sellaiseen kökköelokuvaan, joka viehätti silloin ja viehättää yhä. Sitten koitti nettiaika, ja vastaan alkoi tulla kehuvia kommentteja Exterminatorista. Ja kun videolaki lakkasi viimein vuosituhannen alussa, Future Films julkaisi tämänkin elokuvan monen muun aikaisemmin kielletyn hedelmän kanssa dvd:llä.
Eihän se hyvä elokuva ole, sen nyt osaa kuka tahansa sanoa jo etukäteen. Mutta on se hemmetin kova. Vietnamin veteraani lähtee omatoimikostoretkelle, ja veri lentää ja jauhelihaa syntyy (kirjaimellisesti). Näyttelijätyö on yllättävän laadukasta; ohjaus on peruskömpelöä mutta silti joukossa on joitain tehokkaita, melkein argentolaisia kohtauksia.
Eihän se hyvä elokuva ole, sen nyt osaa kuka tahansa sanoa jo etukäteen. Mutta on se hemmetin kova. Vietnamin veteraani lähtee omatoimikostoretkelle, ja veri lentää ja jauhelihaa syntyy (kirjaimellisesti). Näyttelijätyö on yllättävän laadukasta; ohjaus on peruskömpelöä mutta silti joukossa on joitain tehokkaita, melkein argentolaisia kohtauksia.
Henry King: Chicago palaa
Henry Kingin ohjaama ja Darryl Zanuckin tuottama Chicago palaa (In Old Chicago, 1938) dramatisoi nimikaupungin suuren tulipalon vuodelta 1871. Melodraamaa kylliksi, mukaan pari musiikkinumeroa ja loppuun eeppinen täystuho – tuloksena yksi tekoaikansa kalleimmista elokuvista. Ja kun historiallisista tosiasioista ei välitä liiaksi, saadaan aikaan ihan kelpo spektaakkeli. Varsinkin viimeinen kolmannes on näyttävää ja vaikuttavaa elokuvaa. Tosin kerrankin olen sitä mieltä, että lisäpuolituntinen olisi ollut ihan paikallaan, ja nimenomaan alkupuolelle jotta henkilöt olisivat saaneet kehittyä kunnolla.
Roy Ward Baker: Draama hotellissa. Henry Hathaway: Ryhmä 77
Roy Ward Bakerin Draama hotellissa (Don't Bother to Knock, 1952) olisi pian ilmestymisensä jälkeen varmasti unohtunut tai jäänyt korkeintaan film noir -harrastajien kuriositeetiksi – ellei toista pääosaa esittäisi Marilyn Monroe. Monroen ensimmäinen iso rooli oli sodassa miehensä menettäneen, traumatisoituneen nuoren naisen. Tämä päätyy sattumalta lapsenlikaksi, mikä on kaikkea muuta kuin hyvä yhdistelmä.. Elokuva on pienimuotoinen ja näppärä. Baker ohjaa varmasti ja tyylitietoisesti. Monroesta kuuluu sanoa, että bimborooleistaan huolimatta hän osasi näytellä. Tämänkään elokuvan jälkeen, en ole varma.
Henry Hathwayn Ryhmä 77 (13 Rue Madeleine, 1946) alkaa melkein dokumentaarisena kuvauksena tiedustelupalvelusta, joka ei ole OSS vaikka oikeasti onkin, ja sen koulutuksesta. James Cagney esittää kokelaiden kouluttajaa, joka yrittää löytää joukosta natsivakoojan. Tästä siirrytään Eurooppaan, ja kohta kertojaäänestäkin päästään eroon. Valittu tyyli on vähäeleinen ja toteava mutta samalla myös liian jäykkä ja muodollinen, ainakin pitkän aikaa. Loppua kohden potkua alkaa löytyä. Toisaalta vaihtuva näkökulma on tehokas kerrontakeino. Propagandaahan tällainen elokuva on, ja sellaisena se on oikein pätevä.
Henry Hathwayn Ryhmä 77 (13 Rue Madeleine, 1946) alkaa melkein dokumentaarisena kuvauksena tiedustelupalvelusta, joka ei ole OSS vaikka oikeasti onkin, ja sen koulutuksesta. James Cagney esittää kokelaiden kouluttajaa, joka yrittää löytää joukosta natsivakoojan. Tästä siirrytään Eurooppaan, ja kohta kertojaäänestäkin päästään eroon. Valittu tyyli on vähäeleinen ja toteava mutta samalla myös liian jäykkä ja muodollinen, ainakin pitkän aikaa. Loppua kohden potkua alkaa löytyä. Toisaalta vaihtuva näkökulma on tehokas kerrontakeino. Propagandaahan tällainen elokuva on, ja sellaisena se on oikein pätevä.
Sam Firstenberg: American Ninja 2. Cedric Sundstrom: American Ninja 3
Ollessani alle kouluikäinen ja sittemmin alaluokkalainen samassa rivitalokompleksissa asui paria vuotta vanhempi tyyppi, jolla oli tapana kiusata minua. Rintakehässäni on vieläkin arpi, joka syntyi keinunketjujen välissä. Ja silti: yhtenä päivänä, minun jo muutettua tien toiselle puolelle vastavalmistuneeseen omakotitaloon, tämä tyyppi tuli kysymään minua katsomaan elokuvaa kanssaan. Minähän lähdin. Se oli ainut kerta, kun kävin hänen luonaan. Elokuva oli jokin American Ninjan jatko-osista, jonka hän oli vuokrannut ehkä R-kioskilta tai luultavammin Kaarikipsalta. Siinä me katsoimme elokuvaa, kaikessa rauhassa. Muistan tykänneeni leffasta. Myöhemmin kiusaaminen jatkui ennallaan. Kuulemma toivoin, että kyseinen tyyppi kuolisi. 18-vuotiaana leukemia hänet veikin.
American Ninjat kuitenkin pysyvät. Olen melko varma, että jompikumpi näistä on sama elokuva, joka tuolloin 1980–90-lukujen taitteessa katseltiin sateisena kesäpäivänä vilppulalaisessa rivariasunnossa. Elokuvina nämä ovat tietysti silkkaa kuraa, jopa mättöelokuvina. Jenkkien turpasaunaleffat ovat kovin kuivia verrattuna saman ajan hongkongilaisiin, ja Michael Dudikoff on kovin ilmeetön nuija. Mutta ne ovat oudon erityinen osa lapsuuteni sielunmaisemaa. American Ninja symboloi kaikkea, mikä oli elokuvassa oleellista kolmekymmentä vuotta sitten.
American Ninjat kuitenkin pysyvät. Olen melko varma, että jompikumpi näistä on sama elokuva, joka tuolloin 1980–90-lukujen taitteessa katseltiin sateisena kesäpäivänä vilppulalaisessa rivariasunnossa. Elokuvina nämä ovat tietysti silkkaa kuraa, jopa mättöelokuvina. Jenkkien turpasaunaleffat ovat kovin kuivia verrattuna saman ajan hongkongilaisiin, ja Michael Dudikoff on kovin ilmeetön nuija. Mutta ne ovat oudon erityinen osa lapsuuteni sielunmaisemaa. American Ninja symboloi kaikkea, mikä oli elokuvassa oleellista kolmekymmentä vuotta sitten.
Sam Mendes: Revolutionary Road. American Beauty. Kohti uutta
Mendes-katselmuksen aloittanut Revolutionary Road (2008) on keskiluokkaisuuden ruumiinavaus. Mitä tehdä, kun huomaa elämänsä olevan "toivotonta ja tyhjää". Irrottautuako siitä ja pelätä pahinta vai sulkeako silmät ja toivoa parasta. Elokuva on monella tapaa täydellinen: näyttelijät ovat huippuvedossa, käsikirjoituksessa ei ole yhtään löysää, ohjaaja tietää mitä haluaa. Täydellisyydessä onkin elokuvan ainoa ongelma: täysin hiottu kokonaisuus uhkaa jäädä niin pyöreäksi, että ote siitä lipsuu koko ajan – elokuva voi olla älyllisesti vaikuttava mutta se ei ihan mene tarpeeksi syvälle ihon alle. Vähän sama vaivasi vuosikymmentä varhaisempaa American Beautyakin minun mielestäni, mutta katsotaanpa vielä tänään, onko mikään muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa.
Jos Revolutionary Road tutki keskiluokan kipukohtia vakavan draaman keinoin, ohjaajan esikoisohjaus American Beauty (1999) tekee samaa satiirisesti virnistäen. Näin elokuvan lukioikäisenä juuri sen ilmestyttyä, enkä pitänyt. Suurin syy on varmaankin se, että kaikki muut tuntuivat ylistävän sitä. Eihän vakavasti itsensä ottava filmihullu voisi nauttia samasta kuin lampaiden massa. Luultavasti myös American Beautyn itsetietoinen ironisuus ei oikein lähtenyt ihmiselle, joka yritti niin kovasti itsekin olla itsetietoisen ironinen. Nyt, vastentahtoisen keskiluokkaisena ja vastaansanomattoman keski-ikäistyvänä, se aukeaa ihan uudella tavalla. Hukassa ollaan: teinit miettivät keitä ovat, vanhemmat miettivät mihin unohtivat tai piilottivat itsensä; perheenisä hullaantuu tyttärensä ystävään, joka on vain mielissään huomiosta; naapurinpoika kohtaa todellisuuden vain videokameran kautta ja hänen latentti homoseksuaali isänsä on kävelevä Toksinen Maskuliinisuus... Mielestäni American Beauty on edelleen liian alleviivaava. Silti se on varsin tarkkanäköinen kommentti ja aikanaan oli taatusti monelle silmiä avaava kokemus. Itse asiassa moni sen visio on edelleen relevantti; enkä tarkoita vain Kevin Spaceytä.
Kohti uutta (Away We Go, 2009) onkin sitten jotain ihan muuta. Hankala kuvitella, että ennen paria James Bondia Mendes teki näppärään sanaluun perustuvan hipsterkomedian. Elokuvan lasta odottava pariskunta vaikuttaa ensi alkuun boheemilta ja uushippiläiseltä, mutta se on pintakiiltoa; keskiluokasta tässä on kyse. Näillä on varaa larpata Vapaita sieluja; pääosapariskunnan köyhyys vaikuttaa ponnistelulta, ihan kuin aktiivisesti vastustamatta rahaa alkaisi valua joka raosta. Amerikkaa kierrätään ja ja vuoropuhelu naksuttaa eteenpäin kellontarkasti. Tekijöillä on taatusti ollut hauskaa, katsojallakin aina välillä. Näyttelijät ovat tässäkin kovaa tasoa, sen Mendes ilmiselvästi osaa teatterimiehenä. Suomalaiselle tällainen lapsensaantiproblematisointi on vähän teennäistä.
Kohti uutta (Away We Go, 2009) onkin sitten jotain ihan muuta. Hankala kuvitella, että ennen paria James Bondia Mendes teki näppärään sanaluun perustuvan hipsterkomedian. Elokuvan lasta odottava pariskunta vaikuttaa ensi alkuun boheemilta ja uushippiläiseltä, mutta se on pintakiiltoa; keskiluokasta tässä on kyse. Näillä on varaa larpata Vapaita sieluja; pääosapariskunnan köyhyys vaikuttaa ponnistelulta, ihan kuin aktiivisesti vastustamatta rahaa alkaisi valua joka raosta. Amerikkaa kierrätään ja ja vuoropuhelu naksuttaa eteenpäin kellontarkasti. Tekijöillä on taatusti ollut hauskaa, katsojallakin aina välillä. Näyttelijät ovat tässäkin kovaa tasoa, sen Mendes ilmiselvästi osaa teatterimiehenä. Suomalaiselle tällainen lapsensaantiproblematisointi on vähän teennäistä.
James Wong: The One
90-luvulla hongkongilaiset elokuvantekijät alkoivat yrittää siipiään Hollywoodissa. Yleensä sellaiset yritykset jäävät puolitiehen. Jet Li oli esiintynyt parissa isohkossa jenkkileffassa vuosituhannen vaihteessa. Samoin James Wong oli ohjannut kaksi elokuvaa ja joitain televisiojuttuja. Mahdollisuuksia johonkin hienoon ja omaperäiseen olisi ollut, mutta Hollywoodilla on tapana pitää vieraat ruodussa ja pelata varman päälle. Siksipä miesten yhteistyö The One (2001) jäi peruskököksi amerikkalaishutuksi. Elokuvan tarina multiversumissa omia toisintojaan metsästävästä tappajasta mahdollistaisi paljonkin, etenkin kun tietää Jet Lin taidot kungfussa. Valitettavasti näistä taidoista ei ole mitään apua, kun valkokangasaika käytetään kehnoihin scifilavasteisiin, halpahintaisiin cgi-tehosteisiin, Matrix-hidastuksiin ja pönöttäviin jenkkihöpöttäjiin.
