Katsottua: tammikuu 2025

Michael Curtiz: Musiikkia veressä. Robert Wise & Jerome Robbins: West Side Story.

Musiikkia veressä (Young Man with a Horn, 1950) on kovin tavanomainen muusikkoelämäkerta. Lähtökohdat eivät ole kummoiset, mutta onneksi tielle sattuu hyvä ihminen, joka rohkaisee luonnonlahjakkuutta. Joltistakin menestystä tulee, vaikka omat taiteelliset ambitiot eivät täytykään. Vastuksia kohdataan, myrkyllinen ihmissuhde, menetys siellä täällä, romahdus pohjalle ja uusi nousu, joko itse koettu tai postuumi. Niin se menee nuorella jazz-trumpetistillakin, jonka kulkua idealismista alkoholismiin seurataan. Onneksi Michael Curtizin ohjaus on niin vaivattoman sulavaa ja tyylivarmaa, että se peittää käsikirjoituksen pahimmat latteudet, ja musiikki niin hyvää, niin kappaleiden välissä katselee vaikka vähän mitättömämpääkin draamaa. Elokuva pohjautuu Dorothy Bakerin romaaniin, joka puolestaan ottaa inspiraationsa Bix Beiderbecken elämästä. Autenttisuutta antaa Hoagy Carmichaelin läsnäolo ja etenkin Harry Jamesin trumpetismi, jonka tahtiin Kirk Douglas – yllättävän uskottavasti – on soittavinaan. Kokonaisuus on epätasainen (Lauren Bacallin kohtaukset ovat melkein kuin toisesta elokuvasta), mutta keskimääräistä paremmin toteutettu.

Robert Wisen ja Jerome Robbinsin filmaus jälkimmäisen näyttämömusikaalista West Side Story (1961) on kaikin puolin ja ansaitusti klassikko. Aikansa Oscar-kahmijan näytteillepano on uljas ja elokuva etenee varmasti kuin juna. Vaan sittenkään en pidä siitä ihan kauheasti. Ongelma lienee pohjatekstissä, sillä elokuvana West Side Story on hieno. Etenkin sen kuvamaailma harkittuine asetelmineen ja väreineen ja tanssikohtausten koreografian elokuvallistaminen ovat huippuja. Mutta tarina – laiska Romeo ja Julia -mukaelma New Yorkin kujilla, jossa kaksi kilpailevaa jengiä uhittelee toisillee – on tyhjä, vaikka siirtolaisuus- ja rasismiteemat sekä sukupolvikuilun kommentointi yrittää sitä syventää. Ja Leonard Bernsteinin musiikki, varsinkin laulut, ovat pliisuja viisuja. Onneksi iso osa musiikkikohtauksista on nimenomaan näyttäviä tanssijaksoja. Saatan olla väärässä mielipiteineni, mutta minusta West Side Story on korea elokuva, vaikuttavasti kerrottu tyhjä tarina.

Don Siegel: Kourallinen dynamiittia. Clint Eastwood: 15:17 Pariisiin.

Don Siegelin kevytpastissi Leone-länkkäristä, Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara, 1970) oli kova elokuva 11-vuotiaalle. On se oikeastaan yhä, paljon mainettaan parempi ainakin. Paljon tosiaan lainataan Leonelta: meksikolainen autiomaamiljöö, Clint Eastwood karskina cowboyna, Ennio Morriconen musiikki... Bud Boetticherin tarinakin voisi olla Leonea, jos se ei olisi ihan niin suoraviivainen: yksinäinen ratsastaja pelastaa vallankumousarmeijaa auttavan nunnan ja paljastuu, että heillä on yhtäläiset intressit. Tietysti kaikki ei ole miltä näyttää, mutta he ovat joka tapauksessa tehokas pari. (Spagetti)Länkkärin klišeitä hyödynnetään mutta lempeän ironisesti – huumori lieneekin Siegelin elokuvan pelastava elementti. Vakavista piirteistään huolimatta Kourallinen dynamiittia hengittää vapautuneesti suuren osan ajastaan. Eastwood joutuu replikoimaan liikaa näyttelijänlaadulleen, mutta onneksi Shirley McLaine on oiva vastinpari hänelle. Morriconen musiikki on yhtä hyvää kuin aina ja löytää sekin samanlaisen komiikan ulottuvuuden kuin elokuva muutenkin.

Melkein puoli vuosisataa myöhemmin Eastwood ohjasi elokuvan 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris, 2015). Se on erikoinen ja monitahoinen teos. Eurooppalainen välttämättä miettii, että taasko näytetään, miten Ameriikan poijjaat tulevat pelastamaan Eurooppaa, kun eivät ne itse osaa puolustautua islamistien uhalta. Toisaalta tarina on humaani kertomus luusereiksi tuomituista kaveruksista, jotka eivät pärjää koulussa eivätkä armeijassa mutta jotka tosipaikan tullen tietävät täsmälleen mitä tehdä ja toteuttavat unelmansa kriisitilanteessa. Kolmanneksi elokuva on semidokumentti – amerikkalaisia reppureissaajia, jotka estävät terrori-iskun junassa, esittävät he itse. Näin se todella tapahtui, nämä kaverit sen tekivät. Ei liene sattumaa, että päähenkilön seinällä on Full Metal Jacketin juliste – tämä elokuva on sen antiteesi.

Armand Lohikoski: Kahden ladun poikki. Aarne Tarkas: Jokin ihmisessä.

Armand Lohikoski muistetaan ohjaajana, joka oikein Amerikasta otti oppia ja Suomessa sai tehtäväkseen lähinnä Puupää-elokuvia. Vaan tekipä hän hieman muutakin, niin kuin Einari Vuorelan romaaniin perustuvan Kahden ladun poikki (1958). Käsikirjoituksesta vastasi kirjailija itse vaimonsa Laura Sointeen kanssa. Varakkaan talon isäntä ottaa itselleen yli puolta nuoremman ja vastahakoisen morsiamen. Taloon saapuu talven tullen tukkilaisporukka, jonka naistenpyörittäjistä nuori emäntäkin löytää miestään miellyttävämpää seuraa. Tulos on pintapuolinen Juha-mukaelma, jota vaikutelmaa korostaa Juhaakin näytellyt Eino Kaipainen isäntänä. Kahden ladun poikki on silti ihan pätevä elokuva, vaikkei kritiikki sitä korkealle ole koskaan arvostanutkaan. Vaan eipä siitä pitänyt ohjaajakaan, jonka mielestä kai saman vuoden Pekka ja Pätkä Suez'illa oli paljon mielekkäämpi teos... Varsinkin Anneli Saulista ja elostelijana vakuuttavasta Tapio Rautavaarasta on saatu irti kelpo suoritukset. Muutenkin kaikkien energisiä esityksiä on mukava katsella, vaikka draama kaikkiaan on vähän mitäänsanomatonta ja loppu lähinnä tyhmä.

Pari vuotta aiemmin Sauli näytteli Aarne Tarkaksen Waltari-filmatisoinnissa Jokin ihmisessä (1956). Eihän se Tarkaksenkaan maine mikään filmineron ole, mutta parhaimmillaan hänellä oli kunnianhimoa ja aina vähintään tekijän otteet. Jokin ihmisessä on hieno yhdistelmä karua realistisuutta ja tyyliteltyä film noiria. Jussi Jurkan esittämä tyhjäntoimittaja nuorimies on kehittänyt itselleen pakkomielteen naapuruston erikoisesta tytöstä. Seurauksena on pienen eliniän mittainen vaino. Tihutyöt ja sodat vievät miehen niin Ruotsiin kuin vankilaan mutta eipä niissäkään saa rauhaa. Nainen ei silti anna vastakaikua, vihaa vain syistä jotka eivät miehelle aukea. Kuvio on tehokas, vaikka sen psykologia on falskia. Tarkaksen käsikirjoitus on tiukka. Ylimääräistä ei juuri ole, ja juttu kulkee tasapainoisesti eteenpäin. Ohjaajan ja kuvaaja Esko Nevalaisen yhteistyö on vaikuttavaa; mukana on muutamia erittäin komeita otoksia.

Edvin Laine: Laulava sydän. Yrjö Norta: Yövartija vain....

Edvin Laineen ohjaama Laulava sydän (1948) alkaa suorastaan rikosdraamana. Poliisi ryhtyy seuraamaan maahan palaavaa rikollista. Tämä yrittää värvätä rötöstelyyn entistä balttikumppaniaan, joka on mennyt sota-aikana naimisiin rintamalla haavoittuneen pankkivirkailijan kanssa. Tarinassa seuraa juonittelua ja varjostelua, ja pankki-invalidimme joutuu väärin syytetyksi. Sairaalassa häntä uhkaa myös kipulääkekoukku. Ainekset olisi hitchcockilaiseen takaa-ajojännäriin. Vaan mahdollisuuksia on muuhunkin, sillä Väärä Mies ja häntä avittava komisario ovat laulumiehiä; Ossi Elstelässä jälkimmäisenä, iskelmiä vapaa-aikanaan rustaavassa pollarissa, olisi mahdollisuudet ihan kestohahmoon. Oli miten oli, Toivo Kärjen laulut saavat aina vain enemmän tilaa elokuvassa, kun miehet alkavat pyrkimään levytähdiksi. Ei melodraamaa sittenkään unohdeta, mutta yhdistelmä on hieman hutera, ei kuitenkaan ollenkaan sietämätön. Sen sijaan lopun romanttinen juonne on täydellinen tyylirikko, samoin pitkä loppujakso joka on tarkoitettu traagiseksi mutta on ylipateettinen. Rikostarina on unohtunut tyystin jo ajat sitten. Tauno Palo pääosassa tasapainottelee taiten kepeän ja koskettavan välillä. Kiehtovasti hän rikkoo tyyppihahmoaan hienovaraisella narkomaaniuden vimmalla ja toisaalta rakastavan isän herkkyydellä (tai ehkä juuri se on vimmaista).

Melodraama se on myös Yövartija vain... (1940), kovin toisenlainen sentään. Yrjö Norran ohjaus on eräänlainen reaalisatu – yliluonnollisuuksia ei välttämättä ole mutta ihmeitä ehdottomasti. Tehtaanjohtajan poika on iskenyt silmänsä tällä kertaa saman laitoksen yövartijan abiturientti-ikäisen tyttäreen. Isät varoittelevat toisistaan. Luokkajako on selvä mutta ei pysymätön (näin sota-aikana). Seuraa enneunia, deliriumnäkyjä, vahinkoraskaus – ja suomalainen Viimeinen mies. Elokuva on teatraalinen, joskin osa siitä voitaneen panna tekniikan piikkiin; dialogi tallentuu välillä todella kömpelösti. Toisaalta jos jotkut osaavat kääntää teatteri-ilmaisun hyväkseen, ne ovat Aku Korhonen ja Regina Linnaheimo. Yövahdin rooli on Korhoselle kirjoitettu ja hän tekee komeaa jälkeä. On käsittämätöntä, miten banaaleinkin rooli kääntyy vakuuttavaksi hänellä.

Suomikauhun sirpaleita #12: Kauhukertomus, ainakin nimellisesti

Voiko olla niin, että kun suomeksi on kerrankin ilmestynyt novelli, joka alaotsikossaan ilmoittaa olevansa "kauhukertomus", se ei lopulta olekaan sitä, kauhua? Suomen kuvalehden joulunumerossa 1941 ilmestyi nimimerkki Naamion kertomus Tommin sielu vaeltaa. Kauhukertomus. Se alkaa lupaavasti: "Myös Etu-Töölö on nyt saanut kummituksensa." Ja kuitenkin nimen "Tommi" ja maininta Helsingin ei kovin dekadentista kaupunginosasta tuntuvat uhkaavan banaaleilta...

Kumpikin ennakkoasenteista osuu tavallaan oikeaan. Tommin sielu vaeltaa on oikeastaan todella karmea tarina, jos siihen onnistuu samaistumaan. Pitää muistaa, että lehden ilmestyessä elettiin jatkosodan aikaa. Sota oli syttynyt kesällä, puoli vuotta aiemmin. Elämä ja inhimilliset tragediat olivat toiset kuin nykylukijalla. Toisaalta novelli on samaista taustaa vasten mahdollista lukea satiirina.

Tommin sielu vaeltaa kertoo kahdesta pikkurikollisesta, Viila-Eetusta ja Viski-Villestä, jotka sotasäännöstelyn aikaan myyvät elintarvikkeita pimeästi. Kahvista on aloitettu, lihaan siirrytty. Eetu saa myytyä kokonaisen vasikan ruhon lihanhimoiselle tirehtööri Poikulaiselle, joka "ei ollut syönyt kahdeksaan päivään lihaa". Valitettavasti epävirallinen tavarantoimittaja ei onnistu vastaamaan kysyntään, ja liikemiehenalut joutuvat ikävään välikäteen. Epätoivoissaan he iskevät silmänsä kadunkulmassa jolkottelevaan Tommiin, josta "Luoja oli tarkoittanut [– –] tanskalaista doggia, mutta sen äidille oli tullut erehdys, eikä Tommia koskaan hyväksytty sukutauluun". Niinpä onneton koira päätyy tirehtöörin seurapiirin lautasille.

Kuten sanottu, tarina on kauhea ja muistuttaa oikeastaan urbaanilegendaa; tarina olisi voinut kuulemma tapahtua sata-aikana jollekulle tutun tutulle. Se ei kuitenkaan riitä vielä tekemään siitä kauhukertomusta. Sen sijaan novellin aloitus ja lopetus ovat ehtaa kauhukuvastoa. "Pimennettyinä, kolkkoina iltoina kantautuu huoneistosta kadulle ja porraskäytävään asti matala, tuskin korvin erotettava ääni [– –] kaamea ääni, joka tunkee luihin ja ytimiin asti ja saa ohikulkijat kiirehtimään askeleitaan." Kerrotaan, miten Tommi "huutaa kostoa murhaajilleen". Alussa kerronta saa tunnelman tihenemään välittömästi. Kun novelli palaa samaan tyylilajiin lopussa, se vaikuttaakin ironiselta. Maininta Poikulaisen seurueen vatsainfluenssasta ei ole kauhea vaan pikemminkin hirtehisen humoristinen. Kertomus lieneekin kirjoitettu irvailemaan sota-ajan etuoikeutettuja, jotka kuvittelevat voivansa pitää elintapojaan yllä rahoillaan. Ahneella on paskainen loppu, sanoo sananparsikin. Hyvä muistutus jouluksi joka ajassa.

Oman kierteensä Tommin sielu vaeltaa saa siitä yksityiskohdasta, että sen tekijänimen takaa paljastuu Mika Waltari. Naamio-nimellä hän julkaisi kaksi kertomusta. Waltari on ohittamaton osa suomalaista kauhukirjallisuutta, etenkin nuorena kirjoittamansa Kuolleen silmät -novellikokoelman (Schildt 1926) ansiosta, mutta hän ei ollut vieras kauhugenrelle muutenkaan. Tommin sielu vaeltaa on julkaistu myöhemmin Waltarin Viisi ässää ja muita  -kokoelmassa (WSOY 1999), ja sen jälkisanoissa teoksen toimittajat Rudy de Casseres ja Raimo Salomaa määrittelevät sen yksiselitteisesti nimenomaan kauhukertomukseksi. Sen sijaan Juri Nummelin ei mainitse sitä suomalaisen kauhukirjallisuuden historiassaan. Hän ei ole sisällyttänyt sitä myöskään Kuolleen silmien toiseen laitokseen (WSOY 2023), johon muuten on koottu kattavasti Waltarin kauhutuotanto. Näin ollen Naamion Tommin sielu vaeltaa yhä edelleenkin säilyy vaikeasti genremääriteltävänä tekstinä, mitättömänä kuriositeettina tekijänsä bibliografiassa mutta merkittävänä kysymysmerkkinä kotimaisen kauhun vaiheissa.

Luettua: huhtikuu 2023

Mika Waltari & Olavi Lauri: Valtatiet. Runoja. Helsinki 1982: Otava. 54 s. Näköisp. – Ilmestynyt alun perin 1928.

Mika Waltarin ja Olavi Lauri (eli Paavolaisen) yhteiskokoelmasta Valtatiet on jäänyt kollektiiviseen muistiin jonkinlainen Tulenkantajien ideologinen tiivistymä. Siinä ovat näkyvillä kaikki taitelijaryhmään nykyään yleensä liitettävät seikat: koneromantiikka, eurooppalaisuus, nuoruuden vapaus... Silti taitaa olla pikemminkin niin, että koska Waltari ja Paavolainen ovat Tulenkantajiin liitetyistä nimistä tunnetuimpia, vaikkei kumpikaan tainnut olla lopulta erityisen oleellinen ryhmän sisällä, on heidän yhteisteoksensa määrittänyt ihmisten mielissä koko ryhmää.

Waltarin runoissa on nuoruuden intoa ja hurmaantumista. Toisaalta ne ovat myös jotenkin ulkokohtaisia, varovaisia, ikään kuin ne huutelisivat iskulauseita, koska niin kuuluu tehdä. Kaiken modernin maailman sykkeen – autojen, junien, mainosvalojen ja nostokurkien – keskellä tuntuvat hätkähdyttäviltä muutama romanttisfantastinen teksti ("Pyramiidiuni", joka on ihan kauhua, sekä "Tuntematon kaupunki" ja "Kultainen virta").

Paavolaisen runot ovat itsevarmempia, suorastaan arrogantteja (tulkintaan taatusti vaikuttaa kirjoittajan persoonaan yhdistetyt mielikuvat). Ne ovat hallittuja ja iskeviä, mutta myös kaikessa rehvakkuudessaan aikamoista poseerausta.

Valtatiet on paljon mainettaan vähäisempi teos, mutta aikansa kuvana ihan aiheellinen muistomerkki. Lopulta vahvinta siinä taitavat olla Sylvi Kunnaan kansi- ja otsakekuvat.

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o. s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo (Fredrika Charlotta född Tengström. En nationalskands hustru, 2007). Helsinki 2007: Tammi. 334 s. Suom. Raija Viitanen.

Hetikohta Panu Rajalan J. L. Runeberg -elämäkerran perään luettuna Merete Mazzarellan teos kansallisrunoilijan vaimosta korostaa entisestään kummankin kirjan luonnetta. Verrattuna Fredrika Charlottaan Rajalan teos tuntuu entistä kaavamaisemmalta, pinnallisemmalta ja hutaistulta. Mazzarellan kirja sen sijaan on kokoaan suurempi, rivinvälejään myöten merkityksistä tiheä.

Fredrika Charlotta ei ole varsinainen elämäkerta siinä mielessä, että se kävisi läpi kohteensa vaiheet syntymästä kuolemaan. Pikemminkin se on esseistinen ruumiinavaus F. Runebergin kirjallisesta tuotannosta ja niistä seikoista, jotka ovat siihen vaikuttaneet. Näkökulma on nimenomaan siinä, miten Fredrikan täytyi lähes koko elämänsä (ja sen jälkeenkin) tyytyä aina olemaan ensisijaisesti Runebergin vaimo. Vahinko oli kaksinkertainen: hänen puolisonsa oli kansallisrunoilija ja hän oli nainen.

Runebergin kaunokirjallinen tuotanto on kapea, mutta kuten Mazzarellakin tekee selväksi, esimerkiksi hänen kirjeistään muodostuu laaja ja moneen suuntaan aukeava kirjallinen jäämistö. Niinpä hänen maineensakin kirjoittajana on vasta viime vuosikymmeninä saanut merkityksen ja aseman, jossa häntä voidaan käsitellä omana itsenään. Mazzarellalla tämä korostuu niin, että Johan Ludvig jää tyystin statistiksi. Hänet nähdään vilaukselta vain, kun hänestä on pakko puhua.

Mazzarellan teos etenee vapaana kronologiasta, melkein assosioiden. Se käväisee tarpeen vaatiessa melko kaukanakin aiheensa elämästä, kun käsitellään vaikkapa ruotsalaista naisten kirjoittamaa ajan kirjallisuutta, mutta lopulta kaikki liittyy kaikkeen. Fredrika Charlotta on hyvin eheä, loppuun asti mietitty. Se on myös hyvä esimerkki siitä, miten elävää voi olla teksti, joka on tieteellisesti pätevää mutta myös taitavasti ja myötäeläen kirjoitettua.

Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan. Valikoima runoja. Helsinki 199o: Otava. 61 s. Suom. Marja-Leena Mikkola.

Huhtikuu olisi tietysti oikeastaan T. S. Eliotin aikaa, joten on oikein hyvä sen sijaan astua askel sivulle ja tarttua toiseen modernistiin, Dylan Thomasiin. Ensimmäinen valikoima Thomas runoja suomeksi, Marja-Leena Mikkolan toimittama ja kääntämä Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan sisältää vajaat parikymmentä runoa koko uran ajalta.

Oli kyse mistä vuosikymmenestä tahansa, yhtä kaikki Thomas vyöryttää sana- ja kuvavirtaansa lukijalle, jonka on vain kestettävä kurimuksen keskellä, rentouduttava ja lopulta kuultava kaikessa hälyssä runoilijan ajatus. Kieltämättä varsinkin alkuaikojen syvälle loppumattomiin määritteisiinsä uppoavat subjektit ja niistä nousevat moniselitteiset teonsanat ovat lähes uuvuttavia. Kuitenkin kun Thomasin kieleen pääsee sisään ja hänen sanaroiskeittensa logiikkaa alkaa ymmärtää, kiteytyy niissä uniikki yhdistelmä herkkyyttä ja ihmiselle luonnollista raivoa.

Teemat liikkuvat syntymän ja kuoleman välillä hyvin kirjaimellisesti, ihmisen ja muun luonnon analogisuudessa ja varsinkin loppua kohtalonomaisissa, nostalgisissakin näyissä. Itseäni varsinkin viimeksi mainitut viehättävät. Thomasin kuvastot limittyvät toisiinsa alati liikkuen ja muuttuen, että niistä ei ehdi saada otetta (ainakaan ensimmäisellä lukukerralla), mutta tunnelataus on vahva.

Mikkola on luopunut Thomasin metrisyydestä, mikä lienee välttämättömyys mutta samalla vie runojen rytmisyydestä jotain oleellista. Kuitenkin myös suomeksi Thomas tuntuu olevan parhaimmillaan ääneen luettuna, jolloin on pakko toisaalta hidastaa kuvien äärellä ja toisaalta pakko antaa niiden vain lipua eteenpäin pysähtymättä suotta pohtimaan. Mikkolalta ilmestyi myöhemmin vielä toinenkin Thomas-valikoima, mutta muuten tämän runotuotantoa ei ole taidettu suomentaa kuin yksittäisten tekstien verran.

Johan Wrede: Se kansa meidän kansa on. Runeberg, vänrikki ja kansakunta (Jag såg ett folk... Runeberg, Fänrik Ståhl och nationen, 1988). Jyväskylä 1988: Gummerus. 282 s. Suom. Timo Hämäläinen & Risto Hannula.

Professori Johan Wreden Se kansa meidän kansa on on popularisoitu kommentaari Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin. Taustalla on Wreden ja parin hänen tutkijakollegansa aiemmin tekemä, puhtaasti tieteellinen teos aiheesta. Valitettavasti popularisointi on tässä tapauksessa tarkoittanut esimerkiksi viiteapparaatin hylkäämistä kokonaan. Edes lähdeluetteloa ei ole. Esipuheessa vain kehotetaan katsomaan siitä oikeasta tutkimuksesta.

Teoksena Wreden kirja on mielenkiintoinen mutta yllättävän kevyt. Hän käy Stoolin vaiheita, myös vastaanoton historiaa, sekä Suomen sodan pääpiirteitä. Seuraavaksi käydään läpi jokainen Runebergin kokoelman runo: hieman kirjoitushistoriaa, hieman esikuvien kaivelua, hieman yleisön reaktioita. Kaikki tämä on kiintoisaa, vetävästi kirjoitettu ja ehdottoman asiantuntevaa. En voi silti välttyä tunteelta, että kyse on vain esipuheesta kuhunkin runoon. Wreden kirja nimittäin sisältää myös Vänrikki Stoolin tarinat kokonaisuudessaan Cajanderin suomennoksena. Wreden tekstiä vaivaa myös melko kritiikitön suhtautuminen Tarinoihin. Silloinkin kun arvostelua jaetaan, Wrede kääntää sen saavutukseksi. Nykymaailma saattaisi sanoa jotain fanipoikuudesta.

Runebergin teos sen sijaan – kun kerran sekin tuli taas luettua – on kestävää ja kirjoitusajankohta huomioon ottaen komeaa kertomalyriikkaa. Sen sijaan nyt huomioni kiinnittyi siihen, miten huonosti Cajanderin sinänsä kyllä taidokas käännös on vanhentunut. Taustojen lukemisen jälkeen tuntuu, ettei itse runoista ollenkaan nouse samoja asioita esiin, kun kääntäjä on joutunut pakottamaan suomen kieltä runopolveen. Onneksi merkitysuskollisempiakin suomennoksia on olemassa.

Pentti Saarikoski & Jorma Ojaharju: Wiinan kauhistuksen ylistys. Helsinki 1967: Kirjamaailma. 81 s.

Mitä saadaan, kun kaksi alkoholisoitunutta kirjailijaa julkaisee teoksen viinasta? Huono vitsikirja. Itse asiassa luulen, että oma kappaleeni on kuulunut Jorma Ojaharjulle, joka on repinyt nimensä kansipaperista.

Ojaharjun lisäksi Wiinan kauhistuksen ylistyksen takana on Pentti Saarikoski. Veikkaan, että Ojaharju kuitenkin vastaa suurimmasta osasta sisältöä. Sikäli kuin sellaista on, siis. Kirja yrittää olla joko juopporomanttinen me-hengen nostattaja tai sitten alkoholipoliittinen pamfletti, mutta kummassakin se epäonnistuu. Todellisuudessa se on lähinnä joukko kirjoittajien ryyppykavereiden, ravintola Kosmoksessa roikkuneiden taiteilijoiden sattumuksia, tosia tai ei – kaskukokoelma jossa on noin kaksi huvittavaa juttua. Koska materiaalia ei ole ollut tarpeeksi (ja arvatenkin kustantajan ennakko on jo juotu), on väliin otettu lainauksia eri raittiuslehdistä ja Antero Hallan kömpelöitä piirroksia.

Kirjan anekdootit ovat juuri sellaisia, joille riemumielinen remuremmi nousuhumalassaan hohottelee mutta joista selvin päin oleva lukija lähinnä ihmettelee, mihin niiden punchline on jäänyt. Parasta antia lienevät haimatulehdusta sairaalassa potevan Pekka Kejosen kirjeet, joissa elämäntapasieni yrittää opastaa toveri Ojaharjua juomatavoissa. Niidenkin kiinnostavuus on lähinnä Kejosen tyylissä.

Suurin ihmetys kuitenkin on, miksi päädyin lukemaan Wiinan kauhistuksen ylistyksen – toista kertaa.