Luettua: huhtikuu 2023

Mika Waltari & Olavi Lauri: Valtatiet. Runoja. Helsinki 1982: Otava. 54 s. Näköisp. – Ilmestynyt alun perin 1928.

Mika Waltarin ja Olavi Lauri (eli Paavolaisen) yhteiskokoelmasta Valtatiet on jäänyt kollektiiviseen muistiin jonkinlainen Tulenkantajien ideologinen tiivistymä. Siinä ovat näkyvillä kaikki taitelijaryhmään nykyään yleensä liitettävät seikat: koneromantiikka, eurooppalaisuus, nuoruuden vapaus... Silti taitaa olla pikemminkin niin, että koska Waltari ja Paavolainen ovat Tulenkantajiin liitetyistä nimistä tunnetuimpia, vaikkei kumpikaan tainnut olla lopulta erityisen oleellinen ryhmän sisällä, on heidän yhteisteoksensa määrittänyt ihmisten mielissä koko ryhmää.

Waltarin runoissa on nuoruuden intoa ja hurmaantumista. Toisaalta ne ovat myös jotenkin ulkokohtaisia, varovaisia, ikään kuin ne huutelisivat iskulauseita, koska niin kuuluu tehdä. Kaiken modernin maailman sykkeen – autojen, junien, mainosvalojen ja nostokurkien – keskellä tuntuvat hätkähdyttäviltä muutama romanttisfantastinen teksti ("Pyramiidiuni", joka on ihan kauhua, sekä "Tuntematon kaupunki" ja "Kultainen virta").

Paavolaisen runot ovat itsevarmempia, suorastaan arrogantteja (tulkintaan taatusti vaikuttaa kirjoittajan persoonaan yhdistetyt mielikuvat). Ne ovat hallittuja ja iskeviä, mutta myös kaikessa rehvakkuudessaan aikamoista poseerausta.

Valtatiet on paljon mainettaan vähäisempi teos, mutta aikansa kuvana ihan aiheellinen muistomerkki. Lopulta vahvinta siinä taitavat olla Sylvi Kunnaan kansi- ja otsakekuvat.

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o. s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo (Fredrika Charlotta född Tengström. En nationalskands hustru, 2007). Helsinki 2007: Tammi. 334 s. Suom. Raija Viitanen.

Hetikohta Panu Rajalan J. L. Runeberg -elämäkerran perään luettuna Merete Mazzarellan teos kansallisrunoilijan vaimosta korostaa entisestään kummankin kirjan luonnetta. Verrattuna Fredrika Charlottaan Rajalan teos tuntuu entistä kaavamaisemmalta, pinnallisemmalta ja hutaistulta. Mazzarellan kirja sen sijaan on kokoaan suurempi, rivinvälejään myöten merkityksistä tiheä.

Fredrika Charlotta ei ole varsinainen elämäkerta siinä mielessä, että se kävisi läpi kohteensa vaiheet syntymästä kuolemaan. Pikemminkin se on esseistinen ruumiinavaus F. Runebergin kirjallisesta tuotannosta ja niistä seikoista, jotka ovat siihen vaikuttaneet. Näkökulma on nimenomaan siinä, miten Fredrikan täytyi lähes koko elämänsä (ja sen jälkeenkin) tyytyä aina olemaan ensisijaisesti Runebergin vaimo. Vahinko oli kaksinkertainen: hänen puolisonsa oli kansallisrunoilija ja hän oli nainen.

Runebergin kaunokirjallinen tuotanto on kapea, mutta kuten Mazzarellakin tekee selväksi, esimerkiksi hänen kirjeistään muodostuu laaja ja moneen suuntaan aukeava kirjallinen jäämistö. Niinpä hänen maineensakin kirjoittajana on vasta viime vuosikymmeninä saanut merkityksen ja aseman, jossa häntä voidaan käsitellä omana itsenään. Mazzarellalla tämä korostuu niin, että Johan Ludvig jää tyystin statistiksi. Hänet nähdään vilaukselta vain, kun hänestä on pakko puhua.

Mazzarellan teos etenee vapaana kronologiasta, melkein assosioiden. Se käväisee tarpeen vaatiessa melko kaukanakin aiheensa elämästä, kun käsitellään vaikkapa ruotsalaista naisten kirjoittamaa ajan kirjallisuutta, mutta lopulta kaikki liittyy kaikkeen. Fredrika Charlotta on hyvin eheä, loppuun asti mietitty. Se on myös hyvä esimerkki siitä, miten elävää voi olla teksti, joka on tieteellisesti pätevää mutta myös taitavasti ja myötäeläen kirjoitettua.

Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan. Valikoima runoja. Helsinki 199o: Otava. 61 s. Suom. Marja-Leena Mikkola.

Huhtikuu olisi tietysti oikeastaan T. S. Eliotin aikaa, joten on oikein hyvä sen sijaan astua askel sivulle ja tarttua toiseen modernistiin, Dylan Thomasiin. Ensimmäinen valikoima Thomas runoja suomeksi, Marja-Leena Mikkolan toimittama ja kääntämä Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan sisältää vajaat parikymmentä runoa koko uran ajalta.

Oli kyse mistä vuosikymmenestä tahansa, yhtä kaikki Thomas vyöryttää sana- ja kuvavirtaansa lukijalle, jonka on vain kestettävä kurimuksen keskellä, rentouduttava ja lopulta kuultava kaikessa hälyssä runoilijan ajatus. Kieltämättä varsinkin alkuaikojen syvälle loppumattomiin määritteisiinsä uppoavat subjektit ja niistä nousevat moniselitteiset teonsanat ovat lähes uuvuttavia. Kuitenkin kun Thomasin kieleen pääsee sisään ja hänen sanaroiskeittensa logiikkaa alkaa ymmärtää, kiteytyy niissä uniikki yhdistelmä herkkyyttä ja ihmiselle luonnollista raivoa.

Teemat liikkuvat syntymän ja kuoleman välillä hyvin kirjaimellisesti, ihmisen ja muun luonnon analogisuudessa ja varsinkin loppua kohtalonomaisissa, nostalgisissakin näyissä. Itseäni varsinkin viimeksi mainitut viehättävät. Thomasin kuvastot limittyvät toisiinsa alati liikkuen ja muuttuen, että niistä ei ehdi saada otetta (ainakaan ensimmäisellä lukukerralla), mutta tunnelataus on vahva.

Mikkola on luopunut Thomasin metrisyydestä, mikä lienee välttämättömyys mutta samalla vie runojen rytmisyydestä jotain oleellista. Kuitenkin myös suomeksi Thomas tuntuu olevan parhaimmillaan ääneen luettuna, jolloin on pakko toisaalta hidastaa kuvien äärellä ja toisaalta pakko antaa niiden vain lipua eteenpäin pysähtymättä suotta pohtimaan. Mikkolalta ilmestyi myöhemmin vielä toinenkin Thomas-valikoima, mutta muuten tämän runotuotantoa ei ole taidettu suomentaa kuin yksittäisten tekstien verran.

Johan Wrede: Se kansa meidän kansa on. Runeberg, vänrikki ja kansakunta (Jag såg ett folk... Runeberg, Fänrik Ståhl och nationen, 1988). Jyväskylä 1988: Gummerus. 282 s. Suom. Timo Hämäläinen & Risto Hannula.

Professori Johan Wreden Se kansa meidän kansa on on popularisoitu kommentaari Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin. Taustalla on Wreden ja parin hänen tutkijakollegansa aiemmin tekemä, puhtaasti tieteellinen teos aiheesta. Valitettavasti popularisointi on tässä tapauksessa tarkoittanut esimerkiksi viiteapparaatin hylkäämistä kokonaan. Edes lähdeluetteloa ei ole. Esipuheessa vain kehotetaan katsomaan siitä oikeasta tutkimuksesta.

Teoksena Wreden kirja on mielenkiintoinen mutta yllättävän kevyt. Hän käy Stoolin vaiheita, myös vastaanoton historiaa, sekä Suomen sodan pääpiirteitä. Seuraavaksi käydään läpi jokainen Runebergin kokoelman runo: hieman kirjoitushistoriaa, hieman esikuvien kaivelua, hieman yleisön reaktioita. Kaikki tämä on kiintoisaa, vetävästi kirjoitettu ja ehdottoman asiantuntevaa. En voi silti välttyä tunteelta, että kyse on vain esipuheesta kuhunkin runoon. Wreden kirja nimittäin sisältää myös Vänrikki Stoolin tarinat kokonaisuudessaan Cajanderin suomennoksena. Wreden tekstiä vaivaa myös melko kritiikitön suhtautuminen Tarinoihin. Silloinkin kun arvostelua jaetaan, Wrede kääntää sen saavutukseksi. Nykymaailma saattaisi sanoa jotain fanipoikuudesta.

Runebergin teos sen sijaan – kun kerran sekin tuli taas luettua – on kestävää ja kirjoitusajankohta huomioon ottaen komeaa kertomalyriikkaa. Sen sijaan nyt huomioni kiinnittyi siihen, miten huonosti Cajanderin sinänsä kyllä taidokas käännös on vanhentunut. Taustojen lukemisen jälkeen tuntuu, ettei itse runoista ollenkaan nouse samoja asioita esiin, kun kääntäjä on joutunut pakottamaan suomen kieltä runopolveen. Onneksi merkitysuskollisempiakin suomennoksia on olemassa.

Pentti Saarikoski & Jorma Ojaharju: Wiinan kauhistuksen ylistys. Helsinki 1967: Kirjamaailma. 81 s.

Mitä saadaan, kun kaksi alkoholisoitunutta kirjailijaa julkaisee teoksen viinasta? Huono vitsikirja. Itse asiassa luulen, että oma kappaleeni on kuulunut Jorma Ojaharjulle, joka on repinyt nimensä kansipaperista.

Ojaharjun lisäksi Wiinan kauhistuksen ylistyksen takana on Pentti Saarikoski. Veikkaan, että Ojaharju kuitenkin vastaa suurimmasta osasta sisältöä. Sikäli kuin sellaista on, siis. Kirja yrittää olla joko juopporomanttinen me-hengen nostattaja tai sitten alkoholipoliittinen pamfletti, mutta kummassakin se epäonnistuu. Todellisuudessa se on lähinnä joukko kirjoittajien ryyppykavereiden, ravintola Kosmoksessa roikkuneiden taiteilijoiden sattumuksia, tosia tai ei – kaskukokoelma jossa on noin kaksi huvittavaa juttua. Koska materiaalia ei ole ollut tarpeeksi (ja arvatenkin kustantajan ennakko on jo juotu), on väliin otettu lainauksia eri raittiuslehdistä ja Antero Hallan kömpelöitä piirroksia.

Kirjan anekdootit ovat juuri sellaisia, joille riemumielinen remuremmi nousuhumalassaan hohottelee mutta joista selvin päin oleva lukija lähinnä ihmettelee, mihin niiden punchline on jäänyt. Parasta antia lienevät haimatulehdusta sairaalassa potevan Pekka Kejosen kirjeet, joissa elämäntapasieni yrittää opastaa toveri Ojaharjua juomatavoissa. Niidenkin kiinnostavuus on lähinnä Kejosen tyylissä.

Suurin ihmetys kuitenkin on, miksi päädyin lukemaan Wiinan kauhistuksen ylistyksen – toista kertaa.