Katsottua: huhtikuu 2023

Bryan Singer: X-Men. X-Man 2

Bryan Singerin ohjaama X-Men (2000) oli ensimmäinen onnistunut Marvel-filmatisointi, sekä kaupallisesti että pitkälti taiteellisestikin. Se onnistui ensimmäistä kertaa tavoittamaan sarjakuvien hengen mutta ilman liiallista lapsellisuutta. Eihän elokuva tietenkään mikään vakava draama ole, sentään luistavaa toimintasaippuaa kuitenkin. Efektiviidettä on riittämiin, mutta parasta antia ovat lopulta karismaattiset näyttelijät. Ian McKelle ja Patrick Stewart tietenkin ovat vaikuttavia vähäisinäkin annoksina, mutta yllättävän paljon pidän Hugh Jackmanistakin. Mutta hän onkin Wolverine. X-Men kiertää supersankarielokuvien perusongelmaa siinä, ettei se kuluta paukkujaan alkuperätarinaan. Katsoja pääsee tohtori Xavierin sisäoppilaitokseen mutantteja varten kesken kaiken, Wolverinen ja Roguen mukana; vertaus Harry Potteriin tulee nopeasti mieleen. Maailma on kuitenkin käännekohdassa, kun tavallisen väestön ja supervoimaisten mutanttien välillä jännite on kasvamassa. Alun viittaus juutalaisvainoihin avautunee pöljimmällekin teinikatsojalle. Elokuvan suurin ongelma on, että se jää jotenkin pieneksi –tarina ei lopulta ole kovin painava. Mutta sitähän varten ovat jatko-osat, jotka tuovat painokkuutta mukanaan pelkällä runsaslukuisuudellaan.

Singer jatkoikin seuraavan osan ohjaajana. X-Men 2 (X2, 2003) jatkaa melko suoraan edeltäjänsä tarinaa. Sotaa mutanttien ja muiden välillä yritetään lietsoa monella rintamalla. Hahmot saavat tasaisemmin esiintymisaikaa, joskin ainoastaan Alan Cummingin Painajainen nousee vahvimpien tasolle. Tarina kantaa ykkösosaa paremmin juuri siksi, että sen pohjalla on jo jotain josta ponkaista. Supersankarikertomusten luonne on sellainen, että ne ovat yhtä aikaa hyvin ohuita ja erittäin kompleksisia – sarjarakenne mahdollistaa niiden vahvuudet. Ehkäpä juuri sen takia sarjakuva kääntyy parhaiten myös sarjaelokuvaksi. Kun voimasuhteet (ja ihmissuhteet) elävät näissä saagoissa koko ajan, ei yksittäinen elokuva voi päästä käsiksi niiden ytimeen. X-Menissäkin kiehtovinta on lopulta se, miten hyvisten ja pahisten määritelmä elää koko ajan. X2 ei saa siitä otetta kuin pieneltä osin mutta sekin riittää.

Brett Ratner: X-Men: Viimeinen kohaaminen. Gavin Hood: X-Men Origins: Wolverine

Alkuperäinen X-Men-trilogia päättyi loogisesti X-Men 3:een, alaotsikoltaan Viimeinen kohtaaminen (The Last Stand, 2006). Ohjaajaksi oli vaihtunut Brett Ratner ja tyylilajiksi entistä pintapuolisemmin sarjakuvamaisuus. X-Men 3 muistuttaakin jo selvästi edeltäjiään enemmän tuleva MCU-elokuvia. En silti yhdy siihen usein esitettyyn arvosteluun, että Singerin mukana hahmoista katosi psykologinen syvyys. Se oli aiemminkin parhaimmillaan näennäistä, ja nyt se on vaihtunut arkkityyppien kautta rakennettuihin valta-asetelmiin. Tarina rakentuu toisaalta mutanteille kehitetyn parannuskeinon varaan, toisaalta Jean Greyn kuolleistapaluun ympärille – tuttuja aiheita 1980- ja -luvuilta. Hahmokatras kasvaa entisestään, mikä hajottaa fokusta mutta tarjoaa ns. fanserviceä tukkukaupalla. Mainio on etenkin Kelsey Grammerin Peto. Miksi kaikkien pahisten on kuitenkin näytettävä emogooteilta?

Koska Wolverine on aina ollut Ryhmä-X:n paras hahmo ja sen huomasivat elokuvissa käyvätkin, jatkui sarja nimenomaan häneen keskittyneillä elokuvilla. Gavin Hoodin ohjaama X-Men Origins: Wolverine (2009) tekee minkä nimi lupaa. Se avaa Wolverinen taustoja, toki varhaisajat pikakelaten alkutekstien aikana. Polttopisteessä ovat tapahtumat, joiden vuoksi hän sai adamantiumrunkonsa. Elokuva yrittää olla synkempi ja rujompi kuin aiemmat – "realistisempi" sanoisi joku, kun tarkoittaa lähinnä totisuutta. Se ottaakin itsensä ihan liian vakavasti. Hampaat irvessä pullisteleva elokuva jää kovin puolinaiseksi. Ja sitten esiin tulee Blob, joka ei tunnu kuuluvan tähän elokuvaan lainkaan. Jackmania on kuitenkin ilo katsoa – hän todellakin on sisässä roolissaan.

Matthew Vaughn: X-Men: First Class. James Mangold: Wolverine

Wolverine-trilogian alettua käynnistyi myös toinen X-Men-elokuvia edeltävään aikaan sijoittuva kokonaisuus. Matthew Vaughnin ohjaama X-Men: First Class (2011) alkaa siitä, mistä ensimmäinenkin sarjan elokuva, mutta sen sijaan, että hyppäisi suurin piirtein nykyaikaan, se siirtyy 1960-luvulle ja kertoo Ryhmä-X:n syntyvaiheista. Taustana on Kuuban ohjuskriisi. Maailmanpolitiikan aalloilla Xavier ja Magneto alkavat koota mutantteja yhteen vastauksena Venäläiselle (ja entisen natsin johtamalle) ryhmälle. Tarina on sopivan pöhkö, ja muutenkin elokuvassa on paljon rennompi ja humoristisempi ote kuin edellisessä; vertailu alkuaikojen bondeihin ei varmaankaan ole perusteeton. First Class on vapautunut ja viihdyttävä elokuva, jossa kaikki tuntuu toimivan kuten on tarkoituskin. Kunniamaininnan saa se seikka, että jokainen hahmo puhuu oikeasti kieltään, ei vain englantia murtaen.

Wolverinen tarina jatkui vuonna 2013 mielikuvituksellisesti nimetyssä Wolverinessa (englannin kielellä määräisen artikkelin kanssa). Chris Claremontin ja Frank Millerin sarjakuvaan perustuvan elokuvan ohjasi James Mangold. Sen kaikesta sujuvuudesta huolimatta voi vain kuvitella, millainen tulos olisi ollut, jos Darren Aronofsky olisi ehtinyt ohjaajaksi, kuten alun perin oli tarkoitus. X-Men 3:n jälkeisessä ajassa Wolverin kutsutaan Japaniin tapaamaan kuolevaa miestä, jolla on "mielenkiintoinen tarjous". Samalla häntä vaivaavat unet kuolleesta Jean Greystä. Miljöönvaihto tekee hyvää sarjalle, eikä elokuvassa ole samanlaista pakottuneisuutta ja tunkkaisuutta kuin aiemmassa Wolverinessa. Aasialaisen elokuvien sävyä tunnutaan tapaillun etenkin alkupuolen toimintajaksoissa, mikä onkin tuottanut muutaman todella hienon kohtauksen. Paljon on kiitettävä Jackmania, joka jälleen tekee työnsä energisesti, sekä äänisuunnittelua, joka on tehnyt bassotajuuksista elokuvaan ihan oman tasonsa.

Abel Gance: Napoléon

Pääsiäinen on minulle elokuvaeepoksen aikaa, ja eeppisempää elokuvaa kuin Abel Gancen Napoléon (1927) ei valkokankaalla ole nähty. Elokuva on kaikin puolin valtava: Alun perin se oli yhdeksäntuntinen (nykyversio kestää viisi ja puoli tuntia), ja silloinkin tarkoitus oli olla vain ensimmäinen elokuva kuudesta. Napoléon hyödyntää kaikki mahdolliset elokuvatekniset keinot, joita siihen mennessä oli olemassa, ja keksii vielä muutaman lisää. Kuuluisin näistä on loppujakson kolmen valkokankaan samanaikainen käyttö. Ja sitten on tietysti sen lähes satavuotinen historia: Suureellinen elokuva joutui saksittavaksi, äänielokuvan uhriksi ja ties mitä. Ja todennäköisesti ainoa syy, miksi meillä tänä päivänä on niinkin kokonainen versio siitä nähtävänä, johtuu elokuvatutkija Kevin Brownlow'sta, joka nuoresta iästä saakka keräsi ja kursi Napoléonia jälleen ehjäksi.

Napoléon on kaiken suuruudenhulluutensa keskellä loppujen lopuksi myös loistava elokuva. Se ei ole pelkkää sotaa, vaikka taistelut kouluaikojen lumisodasta aina Italian valtaamiseen ovatkin keskiössä. Tarinaa rytmittävät hitaammat, seesteisemmät jaksot, etenkin nimihahmon ja hänen Josephinensa riiaaminen. Kaiken trikkitekniikan lisäksi Gance hallitsee myös kerrontatekniikat. Oli kyse sitten Napoleonin sisäisen maailman myllerryksen esittämisestä symbolein ja vertauskuvin tai taistelujaksojen repivistä kuvakollaašeista, Gance tarjoilee kaiken itsevarmasti ja taiten. Toisaalta kritiikki muistaa aina mainita, miten kaikessa todellakin on kyse vain Napoleonista – kaikki muut jäävät hänen elämänsä statisteiksi, olkoonkin että mukana on monta mainiosti hahmoteltua historiallista henkilöä.

Gancen esikuvana elokuvalleen oli Griffithin Kansakunnan synty (1915). Sehän muistetaan nykyään niin ikään suurenmoisista taisteluistaan mutta myös nykyään tuomittavasta rasistisuudestaan. Ihan ongelmaton ei Napoléoninkaan siveellinen sisältö ole. Tulevaa keisaria ei kyseenalaisteta missään vaiheessa, hänen kertomuksensa on kohtalonomainen sankaritarina. Päin vastoin vahvan johtajan kaipuu ja tarve sanotaan aivan suoraan. Nykymaailman näkökulmasta sellainen avautuu varsin synkkänä ja pelottavana ajatuksena.

Bryan Singer: X-Men: Days of Future Past. X-Men: Apocalypse

Bryan Singer palasi Ryhmä-X:n pariin 2014. Chris Claremontin ja John Byrnen sarjakuvaan perustuva X-Men: Days of Future Past on eräänlaista viilailtua jatkoa First Classille ja Wolverinelle ja jossain määrin alkuperäisellekin trilogialle. Tarina jatkuu mutta jatkumo ei kestä liian tarkkaa syyniä – ihan kuten supersankarisaippuaoopperan perinteeseen kuuluukin. Tällä kertaa aloitetaan tulevaisuuden maailmasta, jossa mutantit on ajettu ahtaalle. Viimeisenä oljenkortena Wolverine, luonnollisesti, lähetetään menneisyyteen korjaamaan asiat. Eri aikasäikeet ja niiden suhteet eivät millään tavalla ole erityisen loogisia, mutta kokonaisuus on uskoo itseensä ja silloin uskoo katsojakin. Days of Future Past on vähintään viihdyttävä, parhaimmillaan melkein koskettava; Mystiquen hahmo on oikeastaan hyvin traaginen, ja samaa henkeä James McAvoy saa professori Xavieriinkin. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja kekseliäskin.

Singer jatkoi seuraavassakin osassa, X-Men: Apocalypse (2016). Sen alkutilanne on kutkuttava – muinaisessa Egyptissä faaraona hallinnut mutantti palaa eloon 1980-luvulla ja alkaa koota armeijaa. Elokuva alkaa lupaavasti, kun mutantti toisensa jälkeen ja eri puolilta maailmaa esitellään. Siitä sitten alkavat ongelmatkin. Pitkän aikaa Apocalypse on pelkkää poseerausta ja digitaaliefektiä. Kuvioita kehitellään ja kehitellään, aiempiin osiin viittaillaan kuin luvassa olisi jotain suurta ja tärkeää. Sitten asioita vain tapahtuu ja uusia polkuja tuntuu aukeavan koko ajan. Sarjakuvamaista, sanan pahimmassa merkityksessä, sielutonta pintaa. Tehosteet sinänsä ovat komeita, mutta jos karkkia syö liikaa, siitä tulee vain paha olo. Näyttelijätkään eivät saa tilaa, ehkä paria Michael Fassbenderin kohtausta lukuun ottamatta. Ei X-Men: Apocalypse aivan huti ole; se vain tuntuu ihan kuin olisi elokuvasarjan kahdeksas osa tai jotain.

Tim Story: Fantastic Four. Fantastic 4: Hopeasurffari

Tim Storyn ohjaamat Fantastic Four (2005) ja sen jatko-osa Hopeasurffari (Rise of the Silver Surfer, 2097) ovat lapsellisia ja typeriä elokuvia. Mutta niinhän alkuperäinen Ihmeneloset-sarjakuvakin oli. On tietysti eri asia, kannattaako neljäkymmentä vuotta vanhaa tyyliä toistaa sellaisenaan. Filmiversiossa on kieltämättä sellaista kömpelöä viehätystä, jollaisen yleensä yhdistää pikemminkin1990-luvun tv-sarjoihin kuin seuraavan vuosikymmenen suuren budjetin elokuviin. Toki tehosteet ovat parempia, mutta tarina on höhlä ja sitä käsitellään kuin Sci-Fi Channelin viikon pilottia. Näyttelijäsuoritukset vaihtelevat oikein hyvästä Michael Chiklisistä (sen viiden minuutin verran jota hän ei ole kokovartalovaahtomuovissa) suurin piirtein kaikkiin muihin, jotka lähinnä levittelevät silmiään ja huitovat käsillään. Jessica Alba kyllä heilauttelee myös hiuksiaan taitavasti muutamassa kohtauksessa. Vaikka eipä kukaan selviäisi kunnialla kliseisestä dialogista. Elokuvien käsikirjoitukset on muutenkin tavanomaisia ja yllätyksettömiä ja huumori kuin 60-luvun sitcomeista – mutta juuri siinä piilee myös Fantastic Fourien viehätys. Niissä on jotain hellyyttävän, vanhanaikaisen naiivia, sellaista joka olisi purrut minuun täysillä kymmenvuotiaana. Niin kuin ne sarjakuvatkin purivat.

Hahmovetoisiahan nämä elokuvat ovat – kuten esikuvansakin – ja siinä ne onnistuvat oikein hyvin. Jokainen keskeinen hahmo on oma muista erottuva persoonallisuutensa. Mistään hienovaraisista luonnekuvista ei tietenkään ole kyse mutta riittävän kiehtovista tyypeistä kuitenkin. Möykyn ja näsäviisaan Liekin välinen kemia toimii, Tohtori Doomissa on riittävästi psykoottisuutta, Herra Fantastisen klišeinen tiedenörttiys ja kömpelyys on ihan pikkukivaa. Tärkeintä on, ettei kukaan jää poseeraavaksi pökkelöksi huolimatta yksiulotteisuudestaan. Ja onhan Hopeasurffari ihan älyttömän siisti hahmo. Se vain tarvitsisi jonkun Jodorowskyn tasoisen visionäärin toteuttajakseen, vähän niin kuin Moebiuksen sarjakuvissa.

Stephen Norrington: Blade. Guillermo del Toro: Blade II. David S. Gover: Blade: Trinity

Eihän X-Men ollutkaan ensimmäinen onnistunut Marvel-filmatisointi. Blade ilmestyi jo 1998. Blade on cocktail supersankaria, kauhufantasiaa, goottiromantiikkaa, veristä huumoria, ysäritoimintaa ja blaxploitaatiota. 1970-luvulla alkunsa saanut hahmo on vampyyrinmetsästäjä, joka itsekin on syntymässään saanut vampyyriyden hyvät puolet ilman huonoja.

Stephen Norringtonin ohjaama ensimmäinen Blade on varsin vetävä elokuva. Siinä synkistelyn ja huumorin yhdistelmä on tasapainossa, jota on vaikea saavuttaa. Toki elokuvan estetiikka on vanhentunut aika pahasti; en ainakaan itse osaa vielä nauttia nostalgiasta, joka syntyy teknoreiveistä, emokampauksista ja ensimmäisen Playstationin grafiikoista. Wesley Snipesin vakavin ilmein mutta hyvää koomista ajoitusta osoittaen esittämä Blade on mainio hahmo.

Blade II:een ohjaajaksi vaihtui Guillermo del Toro, joka toi mukanaan entistä tyylitellympää visuaalisuutta. Tarinakin on deltoromaisemmin aiempaa enemmän dark fantasya, vähemmän horroria. Vampyyreja uhkaa heidän omaa vertaan juovien, kodittoman Nosferatun näköisten mutanttien joukko, ja apuun pyydetään vanhaa vihollista, Bladea. Lisäksi on kuolleista herätetty Kris Kristofferson, liuta teknisiä apuvempaimia ja kalju Ron Pearlman. Ja niitä helvetin goottireivejä. Tehosteet ja kuvasto ovat oivaltavia, mutta runsaus valitettavasti hukuttaa Bladenkin hahmon alleen.

Kahden ensimmäisen osan käsikirjoittaja David S. Goyer päästettiin ohjaamaan kolmas, Blade: Trinity (2004). Eihän se kummoinen ole; vähäenerginen ja yllätyksetön. Kumma kyllä ongelma tuntuu olevan nimenomaan käsikirjoituksessa, ei niinkään ohjauksessa. Vampyyrit auttavat ihmiset Bladen jäljelle päästäkseen tästä eroon. Apuun pompahtaa joukko nuoria kollegoita, jotka varastavat elokuvan päähenkilöltään. Ja kaiken takana on Dracula. Tai siis Drake. Jep.

Luettua: huhtikuu 2023

Mika Waltari & Olavi Lauri: Valtatiet. Runoja. Helsinki 1982: Otava. 54 s. Näköisp. – Ilmestynyt alun perin 1928.

Mika Waltarin ja Olavi Lauri (eli Paavolaisen) yhteiskokoelmasta Valtatiet on jäänyt kollektiiviseen muistiin jonkinlainen Tulenkantajien ideologinen tiivistymä. Siinä ovat näkyvillä kaikki taitelijaryhmään nykyään yleensä liitettävät seikat: koneromantiikka, eurooppalaisuus, nuoruuden vapaus... Silti taitaa olla pikemminkin niin, että koska Waltari ja Paavolainen ovat Tulenkantajiin liitetyistä nimistä tunnetuimpia, vaikkei kumpikaan tainnut olla lopulta erityisen oleellinen ryhmän sisällä, on heidän yhteisteoksensa määrittänyt ihmisten mielissä koko ryhmää.

Waltarin runoissa on nuoruuden intoa ja hurmaantumista. Toisaalta ne ovat myös jotenkin ulkokohtaisia, varovaisia, ikään kuin ne huutelisivat iskulauseita, koska niin kuuluu tehdä. Kaiken modernin maailman sykkeen – autojen, junien, mainosvalojen ja nostokurkien – keskellä tuntuvat hätkähdyttäviltä muutama romanttisfantastinen teksti ("Pyramiidiuni", joka on ihan kauhua, sekä "Tuntematon kaupunki" ja "Kultainen virta").

Paavolaisen runot ovat itsevarmempia, suorastaan arrogantteja (tulkintaan taatusti vaikuttaa kirjoittajan persoonaan yhdistetyt mielikuvat). Ne ovat hallittuja ja iskeviä, mutta myös kaikessa rehvakkuudessaan aikamoista poseerausta.

Valtatiet on paljon mainettaan vähäisempi teos, mutta aikansa kuvana ihan aiheellinen muistomerkki. Lopulta vahvinta siinä taitavat olla Sylvi Kunnaan kansi- ja otsakekuvat.

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o. s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo (Fredrika Charlotta född Tengström. En nationalskands hustru, 2007). Helsinki 2007: Tammi. 334 s. Suom. Raija Viitanen.

Hetikohta Panu Rajalan J. L. Runeberg -elämäkerran perään luettuna Merete Mazzarellan teos kansallisrunoilijan vaimosta korostaa entisestään kummankin kirjan luonnetta. Verrattuna Fredrika Charlottaan Rajalan teos tuntuu entistä kaavamaisemmalta, pinnallisemmalta ja hutaistulta. Mazzarellan kirja sen sijaan on kokoaan suurempi, rivinvälejään myöten merkityksistä tiheä.

Fredrika Charlotta ei ole varsinainen elämäkerta siinä mielessä, että se kävisi läpi kohteensa vaiheet syntymästä kuolemaan. Pikemminkin se on esseistinen ruumiinavaus F. Runebergin kirjallisesta tuotannosta ja niistä seikoista, jotka ovat siihen vaikuttaneet. Näkökulma on nimenomaan siinä, miten Fredrikan täytyi lähes koko elämänsä (ja sen jälkeenkin) tyytyä aina olemaan ensisijaisesti Runebergin vaimo. Vahinko oli kaksinkertainen: hänen puolisonsa oli kansallisrunoilija ja hän oli nainen.

Runebergin kaunokirjallinen tuotanto on kapea, mutta kuten Mazzarellakin tekee selväksi, esimerkiksi hänen kirjeistään muodostuu laaja ja moneen suuntaan aukeava kirjallinen jäämistö. Niinpä hänen maineensakin kirjoittajana on vasta viime vuosikymmeninä saanut merkityksen ja aseman, jossa häntä voidaan käsitellä omana itsenään. Mazzarellalla tämä korostuu niin, että Johan Ludvig jää tyystin statistiksi. Hänet nähdään vilaukselta vain, kun hänestä on pakko puhua.

Mazzarellan teos etenee vapaana kronologiasta, melkein assosioiden. Se käväisee tarpeen vaatiessa melko kaukanakin aiheensa elämästä, kun käsitellään vaikkapa ruotsalaista naisten kirjoittamaa ajan kirjallisuutta, mutta lopulta kaikki liittyy kaikkeen. Fredrika Charlotta on hyvin eheä, loppuun asti mietitty. Se on myös hyvä esimerkki siitä, miten elävää voi olla teksti, joka on tieteellisesti pätevää mutta myös taitavasti ja myötäeläen kirjoitettua.

Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan. Valikoima runoja. Helsinki 199o: Otava. 61 s. Suom. Marja-Leena Mikkola.

Huhtikuu olisi tietysti oikeastaan T. S. Eliotin aikaa, joten on oikein hyvä sen sijaan astua askel sivulle ja tarttua toiseen modernistiin, Dylan Thomasiin. Ensimmäinen valikoima Thomas runoja suomeksi, Marja-Leena Mikkolan toimittama ja kääntämä Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan sisältää vajaat parikymmentä runoa koko uran ajalta.

Oli kyse mistä vuosikymmenestä tahansa, yhtä kaikki Thomas vyöryttää sana- ja kuvavirtaansa lukijalle, jonka on vain kestettävä kurimuksen keskellä, rentouduttava ja lopulta kuultava kaikessa hälyssä runoilijan ajatus. Kieltämättä varsinkin alkuaikojen syvälle loppumattomiin määritteisiinsä uppoavat subjektit ja niistä nousevat moniselitteiset teonsanat ovat lähes uuvuttavia. Kuitenkin kun Thomasin kieleen pääsee sisään ja hänen sanaroiskeittensa logiikkaa alkaa ymmärtää, kiteytyy niissä uniikki yhdistelmä herkkyyttä ja ihmiselle luonnollista raivoa.

Teemat liikkuvat syntymän ja kuoleman välillä hyvin kirjaimellisesti, ihmisen ja muun luonnon analogisuudessa ja varsinkin loppua kohtalonomaisissa, nostalgisissakin näyissä. Itseäni varsinkin viimeksi mainitut viehättävät. Thomasin kuvastot limittyvät toisiinsa alati liikkuen ja muuttuen, että niistä ei ehdi saada otetta (ainakaan ensimmäisellä lukukerralla), mutta tunnelataus on vahva.

Mikkola on luopunut Thomasin metrisyydestä, mikä lienee välttämättömyys mutta samalla vie runojen rytmisyydestä jotain oleellista. Kuitenkin myös suomeksi Thomas tuntuu olevan parhaimmillaan ääneen luettuna, jolloin on pakko toisaalta hidastaa kuvien äärellä ja toisaalta pakko antaa niiden vain lipua eteenpäin pysähtymättä suotta pohtimaan. Mikkolalta ilmestyi myöhemmin vielä toinenkin Thomas-valikoima, mutta muuten tämän runotuotantoa ei ole taidettu suomentaa kuin yksittäisten tekstien verran.

Johan Wrede: Se kansa meidän kansa on. Runeberg, vänrikki ja kansakunta (Jag såg ett folk... Runeberg, Fänrik Ståhl och nationen, 1988). Jyväskylä 1988: Gummerus. 282 s. Suom. Timo Hämäläinen & Risto Hannula.

Professori Johan Wreden Se kansa meidän kansa on on popularisoitu kommentaari Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin. Taustalla on Wreden ja parin hänen tutkijakollegansa aiemmin tekemä, puhtaasti tieteellinen teos aiheesta. Valitettavasti popularisointi on tässä tapauksessa tarkoittanut esimerkiksi viiteapparaatin hylkäämistä kokonaan. Edes lähdeluetteloa ei ole. Esipuheessa vain kehotetaan katsomaan siitä oikeasta tutkimuksesta.

Teoksena Wreden kirja on mielenkiintoinen mutta yllättävän kevyt. Hän käy Stoolin vaiheita, myös vastaanoton historiaa, sekä Suomen sodan pääpiirteitä. Seuraavaksi käydään läpi jokainen Runebergin kokoelman runo: hieman kirjoitushistoriaa, hieman esikuvien kaivelua, hieman yleisön reaktioita. Kaikki tämä on kiintoisaa, vetävästi kirjoitettu ja ehdottoman asiantuntevaa. En voi silti välttyä tunteelta, että kyse on vain esipuheesta kuhunkin runoon. Wreden kirja nimittäin sisältää myös Vänrikki Stoolin tarinat kokonaisuudessaan Cajanderin suomennoksena. Wreden tekstiä vaivaa myös melko kritiikitön suhtautuminen Tarinoihin. Silloinkin kun arvostelua jaetaan, Wrede kääntää sen saavutukseksi. Nykymaailma saattaisi sanoa jotain fanipoikuudesta.

Runebergin teos sen sijaan – kun kerran sekin tuli taas luettua – on kestävää ja kirjoitusajankohta huomioon ottaen komeaa kertomalyriikkaa. Sen sijaan nyt huomioni kiinnittyi siihen, miten huonosti Cajanderin sinänsä kyllä taidokas käännös on vanhentunut. Taustojen lukemisen jälkeen tuntuu, ettei itse runoista ollenkaan nouse samoja asioita esiin, kun kääntäjä on joutunut pakottamaan suomen kieltä runopolveen. Onneksi merkitysuskollisempiakin suomennoksia on olemassa.

Pentti Saarikoski & Jorma Ojaharju: Wiinan kauhistuksen ylistys. Helsinki 1967: Kirjamaailma. 81 s.

Mitä saadaan, kun kaksi alkoholisoitunutta kirjailijaa julkaisee teoksen viinasta? Huono vitsikirja. Itse asiassa luulen, että oma kappaleeni on kuulunut Jorma Ojaharjulle, joka on repinyt nimensä kansipaperista.

Ojaharjun lisäksi Wiinan kauhistuksen ylistyksen takana on Pentti Saarikoski. Veikkaan, että Ojaharju kuitenkin vastaa suurimmasta osasta sisältöä. Sikäli kuin sellaista on, siis. Kirja yrittää olla joko juopporomanttinen me-hengen nostattaja tai sitten alkoholipoliittinen pamfletti, mutta kummassakin se epäonnistuu. Todellisuudessa se on lähinnä joukko kirjoittajien ryyppykavereiden, ravintola Kosmoksessa roikkuneiden taiteilijoiden sattumuksia, tosia tai ei – kaskukokoelma jossa on noin kaksi huvittavaa juttua. Koska materiaalia ei ole ollut tarpeeksi (ja arvatenkin kustantajan ennakko on jo juotu), on väliin otettu lainauksia eri raittiuslehdistä ja Antero Hallan kömpelöitä piirroksia.

Kirjan anekdootit ovat juuri sellaisia, joille riemumielinen remuremmi nousuhumalassaan hohottelee mutta joista selvin päin oleva lukija lähinnä ihmettelee, mihin niiden punchline on jäänyt. Parasta antia lienevät haimatulehdusta sairaalassa potevan Pekka Kejosen kirjeet, joissa elämäntapasieni yrittää opastaa toveri Ojaharjua juomatavoissa. Niidenkin kiinnostavuus on lähinnä Kejosen tyylissä.

Suurin ihmetys kuitenkin on, miksi päädyin lukemaan Wiinan kauhistuksen ylistyksen – toista kertaa.