Luettua: tammikuu 2023

Aikalainen 6–7/1966. Helsinki 1966: Kulttuurityö.

Aikalaisen vuosikerran 1966 päättävä kaksoisnumero on painava ja kantaaottava paketti. Kaunokirjallisuutta on kuin nimeksi vain parin kritiikin verran (Veikko Polameri antaa Paavo Haavikon runoilijuudesta parhaan lukemani kuvauksen: "puhuu [––] kuin selkä lukijaan päin").

Lehden aloittaa Pekka Virtasen katkelmallisesti etenevä raportti rotuaktivisti–runoilija LeRoi Jonesin luennosta Rochesterin yliopistolla. Mukana on myös pari suomennettua proosarunoa, jotka herättivät ainakin minun kiinnostukseni näin yli puolen vuosisadankin jälkeen. Seuraavaksi kaikkien kirjallisuudenopiskelijoiden suosikkipsykoanalyytikko Bruno Bettelheim kirjoittaa kibbutzien kasvatusmetodeista ja niihin suhtautumisesta etenkin Yhdysvalloissa. R. Helanko avaa sakin ja jengin sosiologista käsite-eroa, Leo Hertzberg ottaa kantaa lastensuojelulakiin ja koulukotikärjestelmään (josta sietäisi puhua samaan sävyyn yhä nykyäänkin) ja joukko kulttuuripersoonia kertoo kohtaamisistaan poliisin kanssa (mikä ei ole kovin kaukana viime päivien Avarn-keskustelusta). Aatteellinen annos päättää lehden: Pertti Lindfors määrittelee kommunismin ja intellektualismin suhdetta (enkä voi olla varma, onko hän ironinen vai surullisen tosissaan) ja Raimo Malm problematisoi työläisen asemaa hyvinvointivaltiossa (Jenkkilän konformistisen asenteen leviämisestä ollaan kovin huolissaan oltu jo tuolloin).

Päätoimittaja Saarikoski ei ole enää kirjoittanut mitään.

Aikalainen 3/1967. Helsinki 1967: Kulttuurityö.

Aikalainen 3/67 on sisällöltään perusvarma perusnumero. Lehti on löytänyt vakiintuneen linjansa, mutta se tarkoittaa myös jämähtämistä. Tai ehkä tämä on vain jälkiviisas näköharha – lehti nimittäin vastaa täysin sitä stereotyyppistä käsitystä, joka 2000-lukulaisella on 1960-luvun vasemmistolaisesta kulttuurijulkaisusta.

Aikalaisen asia-artikkelit käsittelevät yhteiskunnallisia aiheita kuten vankeinhoitoa, Vietnamin sotaa, maolaisuutta... Näkökulman voi arvata helposti. Ainoa joltinenkin yllätysveto on pitkä avausteksti, Robert S. Morisonin perheen asemaa kriittisen biologistisesti tarkasteleva artikkeli. Pertti Hemánus kritisoi viihteen konservatiivisuutta, ja Sakari Toiviainen esittelee sosialististen maiden elokuvaa yllättävän arvostelevaan sävyyn.

Kaunokirjallisuutta on Hannu Salaman ja Kalevi Rahikaisen runojen verran. Salama, joka ei ole koskaan ollut erityisen kummoinen lyyrikko, iskee pöytään tulikivenloimuisen, hyvin vihaisen sarjan (joka sisältyy johonkin hänen myöhempään kokoelmaansakin). Lisäksi kritiikkiosiossa Ahti Susiluoto sivaltelee nuoren arvostelijan innolla kauden uusia runokokoelmia; jälkiviisaasti Risti Ahti saa kuitenkin suitsutusta.

Boris Hurtta & Harri Haarikko: Mestarien siivillä. [Turku] 2021: Wanhain Herrain Huone. 38 s.

Suomessa on monia raapaleiden eli tasan satasanaisten novellien kirjoittajaa, mutta ihan omanlaisensa lajin niistä tekivät Boris Hurtta ja hänen rinnallaan Harri Haarikko. Herrat (vai nimenomaan Hurtta?) lanseerasivat käyttöönsä oman sanankin teksteilleen: ne ovat krapuja. Useiden yhteisten krapukokoelmien päätepiste lienee vuonna 2021, pian Hurtan kuoleman jälkeen, julkaistu Mestarien siivillä.

Kokoelma sisältää kummaltakin kirjoittajalta sarjan, joka rakentuu tietyn genreklassikon ympärille. Hurtalla tämä on Tolkien ja etenkin Sormusten herra, Haarikolla Sherlock Holmes. Kumpikaan ei tyydy teosten matkimiseen tai niiden maailman kommentointiin vaan osansa saavat myös Tolkien itse ja useat Holmesin aikalaishahmot, fiktiiviset tai ei. Oleellinen osa krapuja on huumori, sivistynyt sellainen. Tiiviiden kertomusten viehätys piilee oivalluksissa, joita ne onnistuvat herättämään. Yllättävät yhteydet ja erikoiset merkitykset vaativat tiheää kirjoittamista, jonka Hurtta ja Haarikko kumpikin osaavat. Mikä erottaa heidän krapunsa muiden raapaleista, on kirjakulttuurin tuntemus, laaja sivistys ja tietynlainen vanhanaikainen hienostuneisuus. Kokoelman kravut ovat kirjamiesten myhäileviä lahjoja toisille samanlaisille, sukupuoleen katsomatta.

Itse huomasin pitäväni Haarikon sarjasta hiukan enemmän. Se johtunee kuitenkin vain siitä, että Doyle sattuu olemaan minulle paljon tutumpi ja läheisempi kuin Tolkien.

Aikalainen 5/1967. Helsinki 1967: Kulttuurityö.

Aikalainen 5/67 on sisällöltään poikkeuksellisen monipuolinen mutta samalla osoittaa hiipumisen merkkejä. Materiaalia ei ole ollut sivumäärää täyttämää, joten monet sivuista on puoliksi tyhjiä. Lieneekö päätoimittaja Saarikosken mielenkiintokin jo lopahtanut...

Se sisältö mikä lehdessä on, on kyllä mielenkiintoista. Aatteelista pohdintaa edustavat Pertti Hynysen pitkä artikkeli "Suomalaisen sosialismin strategiasta", Sherman Adams -suomennos Yhdysvaltojen mustien asemasta sekä pohjoismaisten vasemmistolehtien katsaus. Esko Jämsén puolestaan esittelee hippiaatetta.

Kahdessakin tekstissä pohditaan arkkitehtuurikritiikin tilaa ja vaikeuksia, J. Yrjölä esittelee pintapuolisesta amerikkalaista underground-elokuvaa ja Leena Larjanko syyttää Lätsä-sarjakuvaa siitä, että se antaa suomalaisillekin miehille vääränlaisen roolimallin. Kaunokirjallisuutta edustavat Ulf Erik Qvickströmin mielestäni kömpelö runosarja, Mattijuhani Koposen pitkä proosaruno sekä suomennos Alfred Jarryn protosurrealistisesta tekstistä (1903), jossa Golgatan tapahtumat kuvataan pyöräkisana.

Robert Louis Stevenson: David Balfourin seikkailut (Kidnapped, 1886; Catriona, 1893). Porvoo 1955: WSOY. 429 s. Suom. Aaro Kivilinna & Matti Kilpeläinen. Jousi-sarja 6.

Vaikka Robert Louis Stevensonin David Balfourin seikkailut sisältääkin näennäisesti yhden kertomuksen, jonka lukujen numerointi on jatkuva, sisältää se oikeasti kaksi erillistä romaania. Ensimmäinen osa, Ihmisryöstö, on alun perin vuoden 1886 Kidnapped, joka on julkaistu useana suomennoksena; tämän laitoksen suomennoskin on melkein kaksikymmentä vuotta varhaisempi. Sen sijaan tarinan toinen osa Catriona (1893) on suomennettu ymmärtääkseni vain kerran, tässä yhteydessä. Sen alkuteos oli Stevensonin viimeinen hänen elinaikana julkaistu romaani (ellei mukaan lasketa yhtä yhteistyönä syntynyttä pienoisromaania).

Ensimmäinen osa kertoo nuoresta David Balfourista, joka päätyy setänsä pettämäksi, orjakauppiaiden kaappaamaksi ja osalliseksi skottilaisen klaanipäällikön murhatapaukseen. 1700-luvun puoliväliin, niin sanotun jakobiittikapinan jälkilöylyihin sijoittuva tarina hyödyntää paljon aitoja tapahtumia ja henkilöitä, mutta tekee sen taiteellisin vapauksin ja perinteikkään seikkailukertomuksen hengessä. Oleellisin tosielämän taustatapaus on Appinin murhana tunnettu tapaus, jossa eräs maanomistaja sai surmansa. Ihmisryöstö on vetävä kertomus, jossa vaiheita ja käänteitä riittää. Se onkin mielestäni melkein Stevensonin tunnetuimman teoksen eli Aarresaaren veroinen, vaikka sen jälkimaine onkin vähäisempi.

Sen sijaan Catriona on vaikeampi tapaus. Se jatkuu suoraan ensimmäisen osan lopusta, mutta seikkailukertomuksen sijasta romaanin alkupuoli muistuttaa melkein oikeustrilleriä muodostuessaan melkeinpä vain pitkiä dialogeja eri viranomaisten kanssa. Tarina keskittyykin ensimmäisen osan lopussa melkeinpä unohtuneeseen murhatyöhön. Sen rinnalla kuljetetaan myös romanttista juonta, josta tulee pääasia romaanin loppupuolella. Silloin tekstikin muuttuu vetävämmäksi ja tyylilajiltaan hyvin toisenlaiseksi. Mielenkiintoista on, että kaikkien tosielämän esikuvien joukossa nimihenkilö, Davidin mielitietty Catriona, Rob Royn veljentytär, on tyystin keksitty hahmo.

Taina Parikka: Varkaus vaskitehtaalla. Hamina 2017: Taina Parikka. 129 s. Neiti Sundamanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1.

Taina Parikka: Kalkki kadoksissa. Hamina 2018: Taina Parikka. 156 s. Neiti Sundamanin seikkailuja Fredrikshamnissa 2.

Taina Parikka: Karsserissa kadettikoulussa. Hamina 2020: Taina Parikka. 20 s. Neiti Sundamanin seikkailuja Fredrikshamnissa 3.

Omakustanteena julkaistua historiallista kotiseutudekkaria? Kuulostaa ihan meikäläisen luettavalta.

Taina Parikan Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa -sarjassa on toistaiseksi ilmestynyt kolme osaa; neljäs on ymmärtääkseni vielä tuloillaan. Ne ovat eräänlaisia kevytdekkareita, jotka sijoittuvat 1800-luvun lopun Haminaan. Murhia on turha odottaa – rikokset ovat pieniä mutta juuri sopivia Parikan päähenkilölle, itselliselle säätyläisneidille. Hän toimii kirjakauppa-apulaisena ja siinä sivussa päätyy selvittämään pikku mysteereitä. Romaanien aikaväli on muutamia vuosia, joten mistään varsinaisesta salapoliisista ei voida puhua. Pikemminkin dekkariraamit lähinnä antavat Parikalle mahdollisuuden kuvata aikakauden elämää, sääty-yhteiskuntaa ja kaupungin historiaa. Vielä ensimmäisessä osassa, Varkaus vaskitehtaalla, valistamisen halu saa hieman luentomaisen muodon, mutta kahdessa seuraavassa se luiskahtaa jo paljon luontevammin tarinaan.

Ensimmäinen kirja keskittyy esittelemään Haminan linnoituksen kaupunginosaa ja sen väkeä. Seuraavassa osassa, Kalkki kadoksissa, laajennutaan myös toisaalta rahvaan pariin Viipurin esikaupunkiin ja toisaalta ajan kirkolliseen kulttuuriin. Karsserissa Kadettikoulussa sitten kääntää katseensa nimensä mukaisesti Haminan Kadettikoulun sisälle. Kaikki paikat ovat todellisia ja useat edelleen olemassa, mikä ainakin näin paikalliselle tekee tarinoista kiehtovaa luettavaa. En usko, etteikö alueelle vieraskaan pääsisi kertomuksiin sisälle vaivatta, ja onpa joka kirjassa kartta auttamassa miljöön hahmottamista. Yhtä lailla myös henkilöt ovat pitkälti oikeita, aikanaan eläneitä ihmisiä, joskin luonteenpiirteissä on tietenkin otettu taiteellisia vapauksia. Itse päähenkilönkin niminen ja taustainen nainen on elänyt Haminassa, mutta hänestä kirjailija on tehnyt aivan omansa. Itse asiassa hän on niin vahva hahmo, että jopa minä, joka en ole erityisen eläytyvä lukija, aloin oikeasti pitää ja välittää hänestä.

Parasta on, että vaikka Parikan kirjat ovat omakustanteita, ne on erittäin hyvin kirjoitettuja ja toimitettuja.

Luettua: joulukuu 2022

Horace Walpole: Otranton linna (The Castle of Otranto, 1764). Turku 2014: Faros. 188 s. Suom. Päivi Mehtonen & Jyrki Siukonen.

Horace Walpolen The Castle of Otranto (1764) mainitaan usein jonkinlaisena kauhukirjallisuuden kantaisänä. Sitä se kuitenkin on hyvin etäisesti, muutaman kaartelevan sukuhaaran kautta. Perustellumpaa on puhua goottilaisen romaanin lähtökohdasta, jonka suosion jälkeen jäljittelijöitä, mukailijoita ja henkisiä jälkeläisiä riitti pitkäksi aikaa.

Otranton linna on muutenkin vaikea tapaus niitata aloilleen. Se on postmoderni teos kaksisataa vuotta etuajassa sekä kirjallinen huijaus ja leikki – yritys yhdistää vanhanaikainen ja uudempi romanssi, tapahtumien epäuskottavuus uskottavaan psykologiaan; muka löydetty keskiaikainen italialaiskäsikirjoitus. Se on kai satiiri tai parodia monestakin asiasta, jotka eivät nykylukijalle avaudu. Se on surrealismia ennen kuin Bretonista oli aavistustakaan – lähes sattumanvaraisesti toisiaan seuraavat yhteensattumat ja unen logiikka. Se on yksi kirjallisuushistorian parhaista aloituksista – jättimäinen kypärä putoaa onnettoman sulhon päälle ja tappaa tämän.

Otranton linna ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin siinä mielessä, että siitä voisi täysin rinnoin nauttia sellaisenaan enää tänään. Antikvaarisena erikoisuutena se kuitenkin on riemastuttavaa luettavaa, kirjallisuushistoriallisena kummajaisena mieltä hämmentävä ja kauhukirjallisuuden yhden kehityslinjan alkupisteenä kiehtova kokemus.

Charles Dickens: Joululaulu. Aavetarina joulusta (A Christmas Carol, 1843). Porvoo–Helsinki–Juva 1984: WSOY. 135 s. Suom. Merja Helanen-Ahtola.

Vuosi sitten luin Charles Dickensin A Christmas Carolin (1843) Werner Anttilan suomennoksena. Tänä vuonna oli vuorossa viisikymmentä vuotta tuoreempi, 1984 ilmestynyt Merja Helanen-Ahtolan käännös. Onhan se huomattavasti soljuvampi ja nykylukijalle helpompi, mutta jotkin kummallisuudet sitäkin vaivaavat. Onpa teos senkin jälkeen suomennettu pariin kertaan, joten ilmeisesti aina vain on jotain parannettavaa.

Itse Joululauluhan on mitä klassisin kertomus, jonka suurin piirtein jokainen tuntee ainakin jonain variaationa. Dickens elvytti vanhaa pakanallista joulun ajan perinnettä, kummitusjuttujen kertomista, ja teki sen niin hyvin, että viktoriaanisessa Englannissa tapa vakiintui taas pitkäksi aikaa.

Michael Foremanin kuvitus on kyllä taiten työläällä viivatekniikalla tehty, mutta se huutaa aivan liiaksi lastenkirjaa, jotta osaisin nauttia siitä.

Aikalainen 2/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Vuonna 1964 Suomen kommunistinen puolue perusti oman kulttuurilehden, Aikalaisen, joka sitten ilmestyi muutaman vuoden ajan. Lehti koettiin tarpeelliseksi, koska muutamaa vuotta aiemmin aloittanut "sosialistinen" aikakauslehti Tilanne, joka todellisuudessa oli oikeistopiirien (ja kenties jopa CIA:n) rahoittama yritys sotkea Suomen kommunistien kuviot. Aikalaisen päätoimittajana toimi runoilija Pentti Saarikoski, joskin hänen "toimittamistyönsä" oli kuulemma alkuinnostuksen jälkeen melkoisen vähäistä.

Paikallinen kirpputori oli löytänyt jostain nipun Aikalaisia ja myi niitä kolikon hintaan. Paitsi että ne kuuluvat Saarikoski-kokoelmaan, ajattelin jopa selata ne läpi.

Vuoden 1965 kakkosnumero on kuusikymmentä vuotta myöhemmin luettuna yllättävä yhdistelmä ajankuvaa ja ajankohtaisuutta. Ajan sosialistinen nyrkinheiluttelu ja riistäjädiskurssi kuuluvat Rauno Setälän katsauksessa Tämän hetken aatetaisteluun ja Mirjam Vire-Tuomisen porvallisen kyvyttömyyden tarkastelussa. Ajattomia sen sijaan tuntuvat olevan aiheet Eino Nykäsen pakinassa, jossa penätään tilaa nuorten äänelle, ja Lauri Sivosen ydinvoimaa käsittelevässä artikkelissa. Kaunokirjallisuutta edustaa ainoastaan suomennos Bertolt Brechtin "Kuolinkantaatista Leninille", mutta sitä sivuaa myös Marja-Leena Toivolan pitkä ja yhä nautittavan lukukelpoinen artikkeli James Joycesta. Kaiken tämän lisäksi mukana on myös haastattelu aloittelevalta taiteilijalta, nyttemmin lähes legendaariselta Ismo Kajanderilta.

Aikalainen 3/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Aikalaisen numero 3/65 on hyvin kaunokirjallisuuspainotteinen. Sellaisenaan se on säilyttänyt mielenkiintoisuutensa muunakin kuin ajankuvana ja reliikkinä. Aatteellisuutta edustaa lähinnä Pertti Lindforsin artikkeli Pimeät vuosisadat ja tieteellinen marksilaisuus, joka on sisällöltään juuri sitä mitä voi aavistellakin, sekä Ossi Hedmanin irvivä arvio Harald Hornborgin jääkärikirjasta.

Runous on hyvin edustettuna lehdessä. Sekä Tuomas Anhavalta että Ahti Susiluodolta on mukana pitkät sarjat; edelliseltä hieno, jälkimmäiseltä väkinäinen. Pekka Kejoselta on yksi runo, minkä vuoksi lehti on sijoitettava myös Kejos-kokoelmaani. Onpa mukana myös suomennos Charles Baudelairen "Vampyyrin muodonmuutoksista" sekä lyhyt valikoima afrikkalaista (kansan?)runoutta. Proosaa edustaa ainoastaan Pentti Saaritsan vähäeleisen ironinen työläiskuvaus Juntta.

Taideartikkelit käsittelevät puolalaisen Jan Kottin Shakespeare-näkemyksiä ja automaatiota maalaustaiteessa. Pekka Hakalan tiukkasanainen artikkeli ruotii suomalaista elokuvakulttuuria ja kritisoi sen arvostamaa eurooppalaista taide-elokuvaa; hyvin mielenkiintoista luettavaa näin jälkiviisaana. Mainittava on vielä Lassi Sinkkosen arvosteleva essee Timo K. Mukan Tabusta.

Aikalainen 1/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Arkistoista löytyikin myös Aikalaisen ensimmäinen vuoden 1965 numero, joten kronologia otti pari askelta taapäin.

Numero on kokonaisuudessaan varsin kulttuuripoliittinen. Sekä Pentti Saarikosken pääkirjoitus että Markku Lahtelan essee kommentoivat juuri alkanutta Hannu Salaman Juhannustanssien tapausta; varsinkin Lahtela tylyttää asian eduskuntaan tuonutta Margit Borg-Sundmania olan takaa.

Toinen enemmän kuin yhden tekstin aihe on suomalaisen koulun näkymät: Esko Ervasti maalailee hurjia uhkakuvia, joita täysikäisyyteen jatkuva koulu voikaan tuoda muassaan, ja Ossi Hedman teorisoi laajasti historianopetuksen filosofiaa – valitettavasti hän uppoaa ideologiseen suohon melko pian.

Olavi Ruoho pohtii teatterin uudistusmisentarvetta ja tuleva professori Jeja-Pekka Roos yrittää hahmotella metodia elokuvakritiikkiin kaikella nuoruuden ehdottomuudella. Lisäksi Saarikoski kirjoittaa pisteliään kommentin Joonas Kokkoselle, joka on elitistisesti arvostellut kansan musiikkimakua.

Ainoa kaunokirjallinen tuotos lehdessä on Juhani Peltosen lyhyt ja absurdi Jakeita evankeliumistani, jossa hän kuvaa ensimmäisessä persoonassa viisi erilaista ihmistä ulkonäöltä.

Aikalainen 7–8/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Aikalaisen vuosi 1965 päättyi kaksoisnumeroon, joka oikeasti oli melkein tuplapaksuinen normaaliin verrattuna. Se oli myös erinomainen esimerkki, miten monipuoliseksi kulttuurilehdeksi Aikalainen oli muodostunut.

Kaunokirjallisuutta on melko paljon: runoillaan ovat mukana Harri Kaasalainen, Kalevi Rahikainen, Pertti Roiha, Kurt Sanmark, Claes Andersson, Robert Alftan, Ralf Parland, Pekka Kejonen, Jyrki Pellinen sekä Olli Perttula. Osaa teksteistä kyllä tituleerataan proosaksi mutta nykykatsannosta osuvinta olisi puhua proosarunoudesta. Lisäksi Saarikoski teilailee tuoreita teoksia, Michel Hamon kirjoittaa DeQuinceyn murhaestetiikasta. Kejonen ja Kyösti Suonio irvivät muita kulttuurilehtiä.

Piruiluksi voitaneen laskea myös Ahti Susiluodon muistelu vuosistaan opettajana Haminassa ja etenkin sikäläisen papiston valkoisuudesta (contra punaisuus). Samoin voi vain kuvitella, miten päätoimittaja on hihitellyt laittaessaan modernien tekstien sekaan katkelman vuosisadan alun lääkärikirjasta, sen onanian vaaroista kertovasta osuudesta. Myös Heikki Välitalo tarkastelee tutkimusta nuorison lukutottumuksista melko vinosti hymyillen.

Yllättävän modernilta tuntuu, että kuusikymmentä vuotta vanhoissa artikkeleissa käsitellään sekä rasismia (Teuvo Mällinen) että soiden kuivattamisen ongelmia (Lasse Sammalisto). Kalevi Seilonenkin käsittelee koneiden tekemää taidetta melkein kuin tämän aamun Hesari tekoälyn tekemää.

Erikoisen juonteen muodostaa koulua käsittelevä sikermä: lukiolaisten kirjoittamat tekstit koulun merkityksestä heille itselleen, Suonion pohdinta korkeakoulutuksesta ja Ossi Hedman esittelee erästä älyvapaata tutkimusta, jossa koulukirjoja pisteytettiin niiden sanamäärien, kuvapinta-alojen ja sen sellaisten numeeristen seikkojen mukaan.

Kalevi Kuitunen: Kirjahulluja. Helsinki 1998: Hagelstam. 175 s.

Joulunajan lukemistoksi valikoitui vanha suosikki, bibliofiili Kalevi Kuitusen kirja astetta maanisemmista virkaveljistään. Kirjahulluja on Cecil Hagelstamin antikvariaatin vuonna 1998 kustantama ja sen painos oli 500 kappaletta, mikä tässä yhteydessä pitää mainita.

Kirjahulluja esittelee joukon historiallisia bibliomaaneja, joiden rakkaus kirjoihin on ylittänyt kohtuuden ja terveen rajat. On sitten ihan katsantokannasta kiinni, näkeekö nämä hahmot hassahtaneina ja sääliteltävinä potilaina vai esimerkillisinä keräilijöinä. Kuitunen aloittaa antiikin hämäristä ja silloisista tarunhohtoisista kirjastoista ja etenee kohti viime vuosisataa. Esittelynsä saavat erakkomaiset, kirjoilla talonsa täyttäneet Antonio Magliabecchi, Richard Heber ja Lars Månsson, joka rakennutti jopa oman kirjastorakennuksen itselleen ja joutui lopulta myymään kokoelmansa pilkkahintaan. Sitten on erilaisia erikoisuuksia kuten kirkkoherra J. G. Tinius, joka murhasi kirjojen vuoksi, Ruotsin kuninkaallinen kirjastonhoitaja G. E. Klemming, joka päätyi asumaan kirjastoonsa, tai erinäiset kirjojen varastamisesta taiteenlajin tehneet keräilijät. Oma lukunsa ovat bibliofiilisten teosten väärentäjät, nuorena kuollut Thomas Chatterton ja maineensa komeasti turmellut Thomas J. Wise. Kotimaiset keräilijät eivät tähän seuraan kokoelmiensa laajuudella yllä, mutta vanhan suomalaisen kirjallisuuden melkein yksin pelastanut ryysyläinen Matti Pohto käsitellään laajasti.

Kirjahulluihin sisältyy myös muutama suomennos klassisesta bibliofiliaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Lukianoksen Narrimainen kirjankeräilijä on käännetty melkein kokonaan, ja katkelmia mukana on Isaac D'Israelin ja T. F. Dibdinin Bibliomanioista. Lisäksi kirjan päättää kommentoitu bibliografia alan kotimaisesta käsittelystä ja valikoima tärkeintä ulkomaista kirjallisuutta.

Richard de Bury: Filobiblon. Rakkaus kirjoihin (The Filobiblon, 1345). Helsinki 2004: Edizioni Artemisia. 86 s. Suom. Kaisa Luntinen.

Bibliofiilisen kirjallisuuden klassikko, piispa Richard de Buryn Filobiblon (1345) saatiin suomeksi hetken odottelun jälkeen vuonna 2005. Kaisa Luntisen käännös ja Artemisian julkaisu on kaunis kokonaisuus.

Piispa Richard kirjoittaa, kuten kreikankielinen nimikin kertoo, rakkaudesta kirjoihin. Hänen bibliofiliansa ei kuitenkaan piehtaroi paperilaaduissa, kuvituksissa, kappaleiden eroissa tai marginaalien leveyksissä. Hänelle kirjalla on pragmaattinen arvo – se on keino kohti viisautta ja Jumalaa. Mikään kristillinen puritaani Richard de Bury ei silti ole, sillä vaikka hän Raamattuun viittaakin usein, kirkkoisiä enemmän hänen sitaateissaan toistuvat antiikin ajattelijat, etenkin Aristoteles jota ylistetään lähes jokaisessa teoksen kahdestakymmenestä luvusta.

Filobiblon tunnustaa rakkauttaan kirjoihin niiden sisältämän tiedon ja viisauden, niiden tutkiskelun ja sen aiheuttaman nautinnon, niiden hankkimisen ja niiden jakamisen kautta. Aivan täysin hekumoimaton ei piispankaan kirjasuhde ole, sillä kyllä keräilyn ilo kuultaa hänenkin tekstissään läpi. Mielenkiintoinen lisä Filobibloniin on sen pari lukua, joissa kirjoittaja käytännössä kuvaa lainakirjastotoimintaa – ja kritisoi opiskelijoita jotka räkäisin sormin ja kuola suupielestä valuen turmelevat yhteistä viisautta.

Aikalainen 6/1966. Helsinki 1966: Kulttuurityö.

Aikalaisen numero 6/66 on kompakti paketti. Sen artikkelit käsittelevät rauhanliikettä, ja sävyissä on paljon aavemaisen tuttua: Pentti Halme penää Suomelta aktiivisempaa rauhanpolitiikkaa (jota vaadetta tuskin vähään aikaan Nato-Suomessa kuullaan), Ahti Susiluoto rääpii Sadankomitean Vietnamin sotaa vastustanutta mielenosoitusta (tavalla, joka tuo mieleen viime aikojen kommentit Elokapinasta) ja Jeja-Pekka Roos kritisoi kasvuideologiaa ja hakee mallia Kiinasta (ei ehkä suosittu mielipide tänä päivänä mutta pienellä viilauksella aivan mahdollinen).

Kaunokirjallisella puolella on paljon runoa: Jorma Karimo ja Pekka Parikka esittelevät valikoiman afrikkalaista lyriikkaa (josta valitettavan iso osa on nimenomaan eurooppalaisten kritikointia eikä juuri muuta) ja Risto Ahti on oma itsensä jo kuusikymmentä vuotta sitten. Lisäksi Jorma Ojaharjulta on pieni tenuremmin leiriä kuvaava novelli, Pekka Kejonen arvostaa lehtiä ja kirja-arvosteluissa on monta nippukritiikkiä, jotka palauttavat mieleen takavuosien keskustelun Hesarin palstoilla moisten moraalittomuudesta.

Otavalaisten tervehdys toimitusjohtajalleen Heikki Reenpäälle 19.1.1956. Helsinki 1956: Otava. 63 s.

Joskus julkaisun nimi kertoo kaiken oleellisen: Otavalaisten tervehdys toimitusjohtajalleen Heikki Reenpäälle 19.1.1956. Kyseessä on kustannusyhtiö Otavan työntekijöiden muisto Heikki Reenpäälle tämän 60-vuotispäivän kunniaksi.

Kirja sisältää yhtiön koko silloisen työläistön valokuvattuna. Se tarkoittaa yli kahdeksaasataa ihmistä. Eihän tällaisen julkaisun informaatioarvo ole suuren suuri melkein seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, mutta on silti kiehtovaa silmäillä kasvoista toisiin: näin paljon työntekijöitä, millaisiahan ihmisiä olivat, onkohan kukaan enää hengissä...

Yllätyksenä ei tule, että johtoporras on pelkkää miestä, naisia tulee mukaan siisteissä sisätöissä ja miehet palaavat kuviin taas, kun ollaan teknisemmissä ja sotkuisemmissa sisätöissä. Sen sijaan on hauska seurata, miten rennommiksi kuvat ja niiden ihmiset käyvät, mitä alemmas hierarkiassa käydään. Johtokunta pönöttää kovat kaulassa (paitsi Heikki A. Reenpää joka on aina lipevän näköinen), mutta latojat ja paperinleikkaajat jo hymyävät iloisesti. Ylipäänsä kuvista hehkuu eräänlainen ylpeys siitä, että saadaan olla osallisina. Se voi tietysti olla jälkiviisasta tulkintaa, mutta ei oman työpaikan jokasyksyinen henkilökuntakuva ihan tällaiselta näytä...

Matti Malmberg (toim.): Galleria Acamedica. Yliopistomiesten muotokuvia. Adamiskt porträttgalleri. Porvoo 1961: WSOY. 523 s.

Joskus sitä tarttuu kirjaan ihan vain pelkän kuriositeettiarvon vuoksi (ja koska hintaa ei ole kolikkoa enempää) ja sitten saakin huomatta olevansa jonkin kiehtovan äärellä. WSOY:n vuonna 1961 julkaisema Galleria Academica oli minulle juuri tällainen yllätys.

Galleria Academica on esineenä erittäin miellyttävä. Hieman halvanoloisen kansipaperin alla on jykevä sidos, 262 kiiltopintaista lehteä ja painoa 800 grammaa (punnitsin). Myös sisällöltään kirja on painava, joskin nykyään jo monella tapaa vanhentunut. Julkaisun tarkoituksena on koota yhteen kaikki Helsingin yliopiston hallussa tuolloin olleet muotokuvat. Käytännössä tämä tarkoittaa liki kolmeasataa yliopistomiestä (naisia on neljä, niistäkin yksi kuningatar eikä lainkaan tieteilijä). Mustavalkoisenakin kuvakavalkadi on vaikuttava otos suomalaiseen kulttuuri- ja oppihistoriaan. Kuvia edeltää ja osittain avaakin Onni Okkosen pitkä suomalaisen muotokuvataiteen esittely. Varsinkin Turun ajalta säilyneet teokset sekä suurin osa 1800-luvulla tehdyistä esitellään Okkosen tekstissä. Myöhemmät sen sijaan saavat paljon ylimalkaisemman luetteloinnin.

Jos kirja olisi tuore, käyttäisin tilaisuuden arvostellakseni joitain toimitusratkaisuja, kuten sitä ettei Okkosen tekstissä viitata suoraan kuvien juoksevaan numerointiin tai sitä että kuvat on järjestetty kohteittensa syntymävuoden mukaan mutta henkilöesittelyt kirjan lopussa aakkosjärjestyksen, mutta eipä tuo enää kannata tämän enempää. Perehtyvä lukija saa joka tapauksessa selata kirjaa edestakaisin saadakseen täyden hyödyn.