Luettua: kesäkuu 2022

Tähtivaeltaja. Helsinki 1992: Helsingin Science Fiction Seura.

Helsingin scifiseuran lehti Tähtivaeltaja alkoi yhdennessätoista vuosikerrassaan laajeta entistä etäämmälle scifijuuristaan. Kyllähän scifiäkin lehdissä on, vieläpä ensiluokkaista. Nelosnumeron pitkä John Varley -suomennos Päiväntasaus on yksi parhaista lukemistani tieteisjutuista, ja aiemmissa lehdissä ilmestyi suomeksi niin Philip K. Dickiä kuin Bruce Sterlingiäkin. Kotimaiset novellit sen sijaan ovat pitkälti kauhua – maininnanarvoisimpana Boris Hurtan ensimmäinen Tulilahti-teksti. Kauhu saa muutenkin Tähtivaeltajassa paljon tilaa, samoin erilainen splatter – ja sleaze-osasto. Onpa nelosnumerossa myös Harto Hännisen iso esittely roskaelokuvan naistähdistä; sävy ei menisi enää nykyään läpi. Onpa mukana satunnaisia musiikkiartikkeleitakin - goottibändeistä lähinnä.

Itse olen aina ollut enemmän Portin kuivakkaan akateemisuuden suosija kuin Tähtivaeltajan railakkaan röpöttelyn, mutta paljon nautittavaa hesalaistenkin tämän kauden lehdissä on.

Seamus Heaney: Ukkosvaloa. Porvoo–Helsinki–Juva 1997: WSOY. 104 s. Val. & suom. Jyrki Vainonen.

Vuoden 1995 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja, irlantilainen Seamus Heaney on varmaankin yksi suosikkirunoilijoistani. Hämäävän helppo kieli on tarkkaa ja kirkasta, kuvat eivät koskaan hämäriä, sanat tarkoin punnittuja ja vahvoja mielikuvia laukaisevia. Heaney yhdistelee runoissaan nostalgisia näkyjä, luontokuvastoa ja historiaa ja tekee niistä rytmisesti nautittavia tekstejä.

Ukkosvaloa on järjestyksessään toinen Heaneyn runojen suomennosvalikoima. Jyrki Vainosen suomennokset onnistuvat lähes aina tavoittamaan hienosti alkutekstin sävyt, ja onpa mukana vielä sopivan yleinen selitysosiokin.

tiistaiaamu kesälomalla

remonttimiehet kolistelevat käytävässä, tärisyttävät

seinät, saavat kai jotain aikaan

emäntä nukkuu ja kissa kääntelee laiskasti korviaan

minä ja Heaney pellava-aitan parvella

kahvin ääressä kuuntelemme helteen

kohinasta musiikkia

Markku Paasonen: Aurinkopunos. Porvoo–Helsinki–Juva 1997: WSOY. 71 s.

Ennen siirtymistään proosallisempaan ilmaisuun Markku Paasonen julkaisi pari kokoelmaa perinteisempää runokokoelmaa. Toki tässä tapauksessa perinteinenkin tarkoittaa hyvin modernistista. Esikoisessaan Aurinkopunos Paasonen kutoo hyvin tiheitä merkitysverkkoja, joissa ihmisen sisäinen maailma pukeutuu runsaisiin kuviin ja monenlaisiin viittauksiin. Kaiken yllä on vahva sivistyksen tuntu – ei kuitenkaan sellainen ylimielinen ja koreileva näyttämisen tarve, johon lyriikkaa helposti taipuu, vaan yhtenäinen näkemyksellisyys jossa ajatukset ja runous siivilöityvät esimerkiksi merikuvaston ja alkemian läpi. Kieli on harkittua ja tarkkaa. Vasta kokoelman loppupuolella kielellinen kokeilevuus ja rakenteiden hämärtyminen alkavat muistuttaa proosarunouden merkitysvyörystä.

A. Conan Doyle: A Duet, with an Occasional Chorus. 2004: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1899.

Arthur Conan Doyle oli vuonna 1899 sitä mieltä, että hänen uusi romaaninsa A Duet, with an Occasional Chorus tulisi olemaan yleisön silmissä hänen paras teoksensa. Tässä vaiheessa uraansa hän oli tappanut Sherlock Holmesin jo viisi vuotta aiemmin ja kirjoittanut joukon historiallisia romaaneja, jotka hänelle itselleen olivat sydäntä lähimmät. Ja silti jostain syystä, hän ajatteli, että kirkasotsainen tarina rakastavaisista tulisi olemaan kaikkia niitä suositumpi.

Toki ihmissuhdesiirappi myy ja on aina myynyt. Duet ei kuitenkaan ole sitä perinteisintä laatua. Siinä esimerkiksi ei ole juuri lainkaan ristiriitoja tai dramatiikkaa. On vain syvänä alkava rakkaus, joka vain syvenee naiivilla tavalla. Romaanin Wikipedia-tynkä sanoo tarinan kertovan siitä, miten pariskunnan onnea tulee varjostamaan miehen entinen rakastettu. Tämä juonne kestää kuitenkin puolitoista lukua ja päättyy, kun tuore vaimo onkin niin ihastuttava olento, että katala miestennielijäkin pehmenee.

Duet ei varsinaisesti kerro ihmissuhteesta vaan avioliitosta. Tarina alkaa avioitumisella ja päättyy lapsen syntymään. Siinä välissä sitten opetellaan liiton perusteita. Tai oikeastaan: kaikki osataan jo valmiiksi ja mitä vaimo ei vielä tajua, mies kyllä opettaa. Kummallisimmat vaiheet romaanissa ovatkin oylemaiset luennot Westminster Abbeyyn haudatuista suurmiehistä, Samuel Pepysistä ja Thomas Carlylestä. Nykylukija löytää monta ongelmallista seikkaa, jotka saavat varsinkin romaanin naiskuvan tuntumaan erittäin elähtäneeltä.

Olen kuitenkin tarpeettoman kovakourainen. Kaikista puutteistaan huolimatta A Duet, with an Occasional Chorus on sympaattinen teos, jos vain pystyy näkemään sen vanhentuneisuuden ja sinisilmäisyyden ohi.

Katsottua: toukokuu 2022

Alfred Hitchcock: Minä tunnustan

Minä tunnustan (I Confess, 1953) mainitaan yleensä yhtenä Alfred Hitchcockin vähäisemmistä elokuvista. Syy lienee siinä, että se pettää odotukset. Minä tunnustan on ohjaajalleen tyypillinen "väärä mies"-teeman muunnelma, mutta se ei yritäkään olla jännäri vaan pikemminkin melodraama. Murhaaja tunnustaa tekonsa papille ripissä, eikä pappi paljasta tietojaan edes silloin, kun hän itse on syytettynä. Sen sijaan, että elokuva yrittäisi luoda jännitystä siitä, kuka teki ja mitä tai miten kaikki vielä päättyykään, siitä muodostuu tutkielma motiiveista, ihmisten välisistä suhteista ja velvollisuudentunnosta.

Minä tunnustan perustuu Paul Anthelmen näytelmään, minkä peruina elokuvassakin on paljon dialogia ja tarinaa kuljetetaan enemmän repliikkien kuin toiminnan kautta. Hitchcock kuitenkin tuo mukaan visuaalisen kerroksen, jonka tehtävä on välittää katsojalle hahmojen mielenmaisemaa. Vinksahtaneet kuvakulmat, tarkat kameran liikkeet ja tiukat rajaukset nostavat elokuvan aivan muuksi kuin pelkäksi filmatuksi näytelmäksi.

Yksi kestävimmistä kritiikin aiheista elokuvassa on Montgomery Clift pääroolissa. Vaikka hänen läsnäolonsa onkin vaikuttavaa, hänen pappinsa saattaa tuntua turhan avuttomalta, nahjusmaiselta. Mutta – näin ainoastaan jos häntä yrittää survoa jännityselokuvan sankarin muottiin. Hän on nimenomaan sellaisen antiteesi. Pappi käy ilmiselvästi valtaisaa sisäistä kamppailua moraalinsa, uskonsa ja itsekkään selviytymistarpeensa välillä. Se hänestä tekee kyvyttömän toimimaan.

George Stevens: Annie Oakley – mestariampuja. Louis King: Ukkospilvi

George Stevensin Annie Oakley – mestariampuja (1935) kuvaa nimihenkilönsä kautta legendaarista Buffalo-Billin lännensirkusta. Jostain perähikiältä show'hun napataan taitava ampuja – joka sattuu olemaan nainen. Ennakkoluulot eivät estä vetonaulaksi muodostumista – samoin käy myös intiaanipäällikkö Istuvan härän kanssa. Tarinan keskiössä on kuitenkin Oakleyn ja toisen taituriampujan, Toby Walkerin välinen kisailu ja romanssi. Yhtäläisyydet tosielämän esikuviin ovat löyhät (Walker on fiktiivinen hahmo), mutta elokuva on yllättävän vetävä. Lännensirkus on näyttävä filmattunakin ja Barbara Stanwyck pääosassa lumoava. Moroni Olsenin viikset ovat sekä näyttävät että lumoavat.

Louis Kingin Ukkospilvi (Green Grass of Wyoming, 1948) perustuu Mary O'Haran Flicka-romaanisarjaan ja onkin oikein stereotyyppisen heppakirjan filmiversio. Tarinaa on lähinnä nimeksi. Ensin kehitellään kertomusta alkoholisoituneen raviohjastajaisoisänsä kanssa elävästä heppatytöstä ja tämän "kielletystä romanssista" naapuritallin silo-otsaisen nuorenisännän kanssa. Sitten rakennetaan semifantastista kertomusta villiorista (elokuvan nimiheppa), joka viettelee tammat karkaamaan aitauksistaan. Välillä Burl Ives laulaa. Lopuksi sukupolvet ottavat mittaa toisistaan raveissa. Ukkospilvi on melko kömpelöä elokuvaa, joskin pitkissä, pelkkiä hevosia seuraavissa jaksoissa on lumovoimaa. Kuitenkin se on lopulta ihan miellyttävä elokuva, jos vain saa sisäisen hevoshullunsa eloon.

Joel & Ethan Coen: Sietämätöntä julmuutta. Karim Hussain: Subconcious Cruelty

Coenin veljesten Sietämätöntä julmuutta (Intolerable Cruelty, 2003) alkaa ponnaripäisen Geoffrey Rushin laulaessa "The Boxeria" avoautossaan. Ihastuttava kohtaus! Sitten seuraa coenilisittainkin tiukasti sanaileva romanttis-kyyninen komedia. Osallisina ovat etenkin omaisuuden mukanaan tuomaa vapautta halajava pintaliitäjä-ex-rouva ja lipeväkielinen mutta ammatillisesti ehtynyt lakimies, sivustoja turvaa vinksahtanut hahmokavalkadi. Tyylilaji lähestyy klassista Hollywoodin screwball-komediaa, George Clooneyssa on Cary Grantin karismaa ja vaikka Catherine Zeta-Jones ei olekaan Katherine Hepburn, hän on tavallista vetreämpi, käsikirjoituksen ansiosta uskoakseni.

Jos pyydän ajattelemaan arthouse-kauhuelokuvaa, todennäköisesti ajattelet Karim Hussainin Subconcious Crueltya (2000). Se on nimittäin juuri sellaista, mitä syntyy kun sinänsä lahjakas elokuvaopiskelija alkaa tehdä kokeilevaa taidetta. Subconcious Cruelty on episodielokuva, jonka tarinoita yhdistää lähinnä elämän ja kuoleman löyhä tematiikkaa. Episodit ovat keskenään hyvin erilaisia niin kuviltaan ja kuin kerronnaltaan. Se kuitenkin näyttää aina hemmetin komealta. Argentoa on katseltua ja välillä kuvallinen alleviivailu on vähän liikaa, mutta kuvaus ja leikkaus ovat voimakkaita. Sisältöä ei vain ole oikein nimeksikään. Ensimmäistä tarinaa kuljettaa kertojaääni, joka on kuin huonon, ranskalaisen Edgar Allan Poe -fanin kirjoittama. Se kertoo miehestä, joka siittää siskolleen lapsen ja tappaa tämän syntymän hetkellä. Toinen osa on melkeinpä musiikkivideomainen, lyhyt mutta komea kuvavyöry ihmisistä, jotka hyvin kirjaimellisesti yhtyvät luontoon. Kolmas episodi kertoo kai sitten urbaanin ihmisen ahdistuksesta; kaupunkikuvaa, kolkkoja yksiöitä, bodyhorror-unia, noisea soundtrackilla, syödyksi tuleva Jeesus... Hämmentävä elokuva – ei missään nimessä hyvä mutta en voi sanoa huonoksikaan. Oikeassa mielentilassa voisi olla hyvinkin vaikuttava.

Clint Eastwood: J. Edgar. Baz Luhrmann: The Great Gatsby

Clint Eastwoodin ohjaama J. Edgar (2011) on hankala tapaus. Periaatteessa sen asiat ovat kunnossa: Leonardo DiCaprio pääosassa on loistava, ajankuva on komeasti luotua, FBI-pomo J. Edgar Hoover on aiheena antoisa. Mutta, mutta... Lopputulos on oudon muodoton. Se on läpileikkaus 1900-luvun Yhdysvalloista ja poliisityön kehityksestä, joka kerrotaan fragmentaarisesti Hooverin muistelmien kautta. Se on enemmänkin yksittäistä kohtausten, välillä loisteliaidenkin, kavalkadi yhtenäisen kokonaisuuden sijasta. Toisaalta tapahtumien runsaus kääntyy tavallaan myös voitoksi, sillä epälineaarinen kerronta pirstaloi tarinaa taajaan ja vaatii katsojan keskittymistä. Katsojalta odotetaan myös yleistietoutta (amerikkalaisesta) lähihistoriasta. Valitettavan poikkeuksen tekee Hooverin itsensä hahmo. Huonompi näyttelijä kuin DiCaprio olisi tehnyt käsikirjoituksen Hooverista irvokkaan – niin paljon alleviivaillaan hänen äitisuhdettaan, mahdollista homoseksuaalisuuttaan ja omahyväistä julkisuushakuisuuttaan. Varmasti ne ovat ihan oikeita piirteitä hänen hahmossaan, mutta vastapainoksi kaivattaisiin muutakin, vähemmän kärjistettyä.

Ideatasolla F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun ja ohjaaja Baz Luhrmannin yhdistelmä tuntuu oikealta. 1920-luvun yltiöpäisen kohtuuttomuuden kuvaus ja elokuvantekijä, jolle extravagantti näyttävyys on kaikki kaikessa. Mutta niin, Kultahatussa olisi kyllä sisältöäkin... Luhrmannin filmatisoinnista (The Great Gatsby, 2013) semmoista on turha etsiä. Ylettömyyttä ei parodioida ja kritisoida, se fetisoidaan. Myönnän, että hänen hedonistinen ilotulitustyylinsä ei sovi minulle tippaakaan, mutta en sittenkään ole ainoa joka on kokenut elokuvan ontoksi. Jos haluaisin nähdä räikeitä värejä, jatkuvaa audiovisuaalista tykitystä, alati pyörivää kameraa, poseerausta ja kuulla modernia musiikkia melkein satavuotiaassa miljöössä – no jaa, en haluaisi. Olen liian tosikko nauttimaan tällaisesta hyperaktiivisesta estetiikasta. Onneksi elokuvassa on DiCaprio, jälleen hyvässä vedossa. Hänen luonteva ja dynaaminen Gatsbynsa on kuin toiselta planeetalta kaikkien muiden, groteskien ilveilijöiden joukossa.

Norman Jewison: ...Ja oikeutta kaikille. Robert Mulligan: Kuin surmaisi satakielen

Norman Jewisonin ...Ja oikeutta kaikille (...And Justice for All, 1979) käsittelee oikeutta, oikeudenmukaisuutta, moraalia, etiikkaa. Al Pacino esittää puolustusasianajajaa, joka yrittää toimia oikein oman edun ja taloudellisen voiton järjestelmässä järjestelmässä. Silo-otsaisista lähtökohdista huolimatta elokuva ei ole marenkihöttöä vaan syvästi inhimillinen. Se on sitä 70-lukulaista laatu-Hollywoodia, joka olisi jossain vaihtoehtomenneisyydessä jäänyt valtavirraksi megaluokan blockbustereiden sijasta. Se tasapainottelee hienosti painokkaan sanottavansa ja keveämpien, satiiristen hetkiensä välillä. Valerie Curtinin ja Barry Levinsonin käsikirjoitus on loistelias (ja sai ansaitun Oscar-ehdokkuuden) – dialogi on tiheää ja taidokasta ja oikeasti vie asioita eteenpäin (vrt. tarantinolainen höpötys), monen oikeustapauksen kuljettaminen ristitysten ja lomittain pysyy hallinnassa. Pacino tekee kovaäänisen mutta yllättävän nöyrän pääroolin.

Robert Mulliganin ohjaus Harper Leen romaanista Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mocking Vire, 1961) on paitsi oikeussalidraama ja tendessielokuva myös paljon myötä. Lainopillinen osuus on elokuvan keskipiste: Gregory Peckin komeasti esittämä asianajaja puolustaa mustaa miestä 1930-luvun Alabamassa. Tätä syytetään valkoisen nuoren naisen raiskauksesta. Rasismin kritiikki on alleviivattua eikä nykyvinkkelistä aivan ongelmatonta (mustat ovat aika passiivisia, kun valkoinen mies hoitaa heidän puolustamisensa), mutta saarnaavaksi se ei käy. Lainopillista osuutta kehystää nostalgian sävyttämä asianajajan lasten näkökulma. Nämä kipuilevat siinä missä aikuisetkin ennakkoluulojen kanssa, oli kyse sitten tyttöjen roolista tai tarinoista naapurissa asuvasta "ihmishirviöstä".

Luettua: toukokuu 2022

Italo Calvino: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (Lezioni americane, 1993). Helsinki 1998: Loki-kirjat. 130 s. Suom. Elina Suolahti. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1995.

Italo Calvinon joutsenlauluksi jäi Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Calvino kutsuttiin 1984, vuosi ennen kuolemaansa, pitämään luentosarja Harvardin yliopistoon. Hän valmisteli intohimoisesti kuuden luennon sarjaa niistä ominaisuuksista, jotka hän uskoi siirtyvän kirjallisuuden mukana 2000-luvulle. Vain viisi luentoa ehti valmistua. Niissä aiheina ovat keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys ja moninaisuus – ei siis mitään aivan itsestäänselvimpiä teemoja.

Calvino on häkellyttävän sivistynyt kirjailija, jonka tekstit ovat täynnä oppineisuutta, monenlaisia sitaatteja, viittauksia niin uudempaan kirjallisuuteen kuin antiikin klassikoihinkin. Hänen ajatuksensa on kuitenkin aina johdonmukaista ja kirkasta; jos lukija ei joskus pysy menossa mukana, se on hänen itsensä vika. En uskalla luentotekstien sisältöä kommentoida paljoa enempää, koska tuskinpa voisin tehdä niille oikeutta. Antoisimmaksi koin kuitenkin viimeisen, ensyklopedistä romaania käsittelelevän tekstin. Siihen ja muihinki tulee varmasti pureuduttua vielä moneen kertaan.

Ville Hänninen: Kirjan kasvot. Helsinki 2017: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 335 s. Kirjokansi 130.

Ville Hännisen Kirjan kasvot (SKS 2017) on ollut täydellinen vatsatautiviikon lukemisto. Lyhyistä mutta informatiivisista teksteistä koostuva teos on ollut juuri sopivaa luettavaa vetämättömyyden ja pakotetun toimettomuuden keskellä.

Kirjan kasvot esittelee kotimaista kirjankansitaidetta itsenäisyyden ajalta, yhden teoksen vuotta kohden. Välillä keskitytään taiteilijoihin, välillä kirjailijoihin; joskus ote on analyyttinen, joskus esittelevä. Sisältö pysyy monipuolisena. Vaikka lyhyisiin, noin parin väljästi taitetun sivun teksteihin ei kovin syvällisiä mahdukaan, toimii kirja hienona johdatuksena ja yleiskatsauksena aiheeseen. Kirjavalikoimakin on hyvin moninainen: on klassikkoja, on genrekirjallisuutta, lastenkirjoja, tietokirjoja, yksi cd-romkin. Suoranaisia asiavirheitä huomasin vain muutaman.

Pikaisen ynnäyksen tuloksena omasta hyllystä ei löydy Kirjan kasvojen nostoja kuin muutama...

Pekka Virolainen: Näin meidän kesken. Muistikirjojen lehdiltä. Vehkalahti 1976: Pekka Virolainen. 159 s.

En ole aforismikirjallisuuden ystävä. En jaksa keskittyä hitaaseen lukemiseen ja tiedostavaan pohdintaan. Sen sijaan pidän kyllä omakustanteista, vaikka ne olisivatkin aforismeja. Luvassa tuskin on liian syvällisiä ja lopullisiksi hiottuja ajatustimantteja. Odotan enemmänkin latteuksia ja itsestäänselvyyksiä, joihin voi suhtautua ironisesti.

Pekka Virolaisen Näin meidän kesken onnistuu yllättämään. Se ei tarjoa suuria oivalluksia mutta ei ole myöskään erityisen typerä. Aforismeissa on sympaattista jokapäiväisyyttä ja arkista oivallusta. Kirjallisesti ne eivät tosiaan mitään täsmäiskuja, mutta kepeässä humoristisuudessaan niihin on helppo suhtautua lämpimästi. Paitsi – kun tulee puhe avioliitosta ja naisista. Silloin sävy yhtäkkiä vaihtuu melkein misogyyniksi ja katkeraksi.

Aforismien lisäksi kirjaan sisältyy muutama runo, jotka ovat tyyliltään kuitenkin hyvin aforistisia.

Pekka Virtasesta en osaa sanoa oikein mitään. Kirjassa annetaan hänen osoitteekseen Husupyöli, joka ilmestymisen aikaan oli Vehkalahtea, nykyään Haminaa. Jos joku osaa kertoa tarkempia tietoja, olkoon hyvä.

Urmas Korpikoski: Luonnon armosta. Helsinki 2019: Tammi. 68 s.

Jos en tietäisi taustoja, sanoisin Urmas Korpikosken Luonnon armosta -runokokoelman olevan puolivillainen ja kömpelö teos, jolla on sympaattiset hetkensä. Mutta kun taustat tietää, siitä jää käteen lähinnä katkera maku.

Korpikoski on fiktiivinen hahmo Kalle Isokallion satiirisessa romaanissa Sattuman kansanedustaja. Siinä käsittääkseni (en ole lukenut) irvaillaan suomalaiselle nykyrunoudelle, jota ei selvin päin lue eikä osta kuin akat. Korpikoski luodaan parin helppoheikin nimimerkiksi, jonka takaa on helppo kirjoittaa kehnoa lyriikkaa. Jostain syystä Tammessa on oltu sitä mieltä, että olisi hyvä ajatus julkaista moinen kokoelma oikeastikin.

Korpikoski–Isokallion kokoelma ei kuitenkaan toimi mitenkään parodiana. Siinä ei ole mitään niistä nykyrunouden synneistä, joille voisi irvailla – päinvastoin se on hyvinkin perinteistä modernihkoa runoutta ja vieläpä aika löysää sellaista. Huumorin osuudeksi jää lähinnä pari puujalkariimillistä tekstiä sekä runouden geneerisiksi aiheiksi miellettyjen, herkkien ja mukasyvällisten aiheiden käyttö. Oikeastaan minulle tulee kirjaa lukiessa sellainen olo, että Isokallio on tarjonnut kokoelmaa julkaistavaksi ihan tosissaan, ja sitten kun kustantaja on kieltäytynyt julkaisemasta sitä, on hän päättänytkin sen olevan "parodiaa" ja rakentanut ympärille tällaisen kokonaistaideteoksen. Ei se näin välttämättä ole mennyt, mutta en ihmettelisi vaikka olisikin.