Katsottua: kesäkuu 2025

Mick Garris: Stephen Kingin Desperation. Tobe Hooper: Luunmurskaaja

Kukaan ei ole tainnut ohjata yhtä monta Stephen King -filmatisointia kuin Mick Garris. Valitettavasti Garris on saanut oppinsa 1980-luvun televisiossa, samana aikana kuin kouliintui myös King käsikirjoittajaksi. Miesten ties monennessako yhteistyössä, Stephen Kingin Desperationissa (Stephen King's Desperation, 2006), asia käy kovin selväksi. Epätoivon kaupunki -romaaniin perustuva tv-elokuva sisältää lähinnä latteaa kuvakerrontaa, varsinkin alussa liian pitkiä vuoropuheluita, kokonaisuuteen huonosti sopivaa huumoria ja kummitusjunatasoista säikyttelyä. Tarina on suurin piirtein sitä mitä kirjassakin, mutta Kingin tapaan hän tälläkin kertaa oikoo mutkia käsikirjoituksessaan, kuin ei luottaisi katsojiin. Keskellä autiomaata sekapäinen poliisi pidättelee ohikulkijoita, kun on ensin listinyt koko kotikaupunkinsa väestön. Oikeasti kaiken takana on vanhasta kaivoskuilusta vapautettu demoni. Onneksi kiikkiin jääneiden joukossa on pikkupoika, jolla on henkilökohtainen yhteys Jumalaan. Tarinan naiivi uskonnollisuus häiritsi romaanissa melko paljon, mutta elokuvasovituksessa se tuntuu vielä kämpelömmältä. Kaksi selvää onnistumista Desperationissa on: Ron Pearlman irroittelemassa riivattuna poliisina sekä muka mykkäelokuvana esitettävä takaumajakso, jonka pituista sanattomuutta voi pitää rohkeana ajan jenkki-tv:ssä.

Eri tavalla epäonnistui Tobe Hooper, jonka tilillä sentään on pari hienoakin ohjausta. Kingin varhaiseen miestenlehtinovelliin perustuvasta Luunmurskaajasta (The Mangler, 1995) ei alkutekstiä löydä kuin yksityiskohdista. Hassuttelu ihmisiä vainoavasta teollisuusmankelista on muuttunut sarjakuvamaiseksi hölmöilyksi, jossa riivattu transformer-prässi kaipaa neitsytuhreja ja Bond-konnan oloinen Robert Englund kompuroi kainalosauvoineen yltiökapitalistisena mankelin ylipappina. Veriefektit ovat hupaisat (ihminen laskostuu näppärästi!), mutta tarinaan on ympätty laikenlaista sälää ihan liikaa.

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Rykmentin murheenkryyni. Aarne Laine: Murheenkryynin poika

Rykmentin murheenkryyni (1938) aloitti suomalaisessa elokuvassa menestyksekkään sotilasfarssien sarjan, vaikkei teknisesti ihan ensimmäinen lajiaan ollutkaan. Menestyksekäs pitää tässä ymmärtää taloudellisesti, sillä mistään taiteen merkkiteoksista niissä ei ollut kyse. Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaustyö perustuu Topiaksen näytelmään ja sisältää jokseenkin kaikki lajin peruselkeet: laiska mutta kekseliäs alokas (eli monni), herraskainen ja mukavuudenhaluinen maisteri josta koulitaan Mies, vähän kevyttä kasarmiromanssia keittäjättären tai komppanian komentajan tyttären kanssa. Ja sitten käsitetään väärin, ristiin ja pitkin poikin. Huumori on sittemmin moneen kertaan nähtyä mutta sellaisenaan viehättävää, ja hienoa on edelleen katsella Angerkosken pariskunnan, Leo Lähteenmäen ja Ansa Ikosen komiikkaa. Nuorena kuolleessa Kaarlo Angerkoskessa menetettiin kyllä hieno filmikasvo.

Elokuva sai jokseenkin odottamattoman jatko-osan kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Aarne Laineen ohjaama Murheenkryynin poika (1958) korvaa vanhan kaartin pääosin uudella sukupolvella (paikoin ihan kirjaimellisesti). Idea säilyy samana: Entisen murheenkryynin yksioikoinen ja vakavanpuoleinen poika lähtee armeijaan; Veikko Sinisalo jatkaa suoraan Sven Tuuvan elkeillä. Kaveriksi osuu nahjusmainen kaupunkilaiskaima. Ja sitten taas ymmärrellään väärin. Vähän kuitenkin lopulta ollaan kasarmilla, enemmän kotijoukkojen puolella. Isäpappa kun kaipailee vanhoihin hölmöilyihin. Huumori on paljon ensimmäistä elokuvaa löysempää ja kerronta epätasaisempaa. Punainen lanka uhkaa kadota koko ajan. Onneksi moni näyttelijä tuo mukaan valonpilkahduksia, varsinkin Veijo Pasanen jerrylewismäisillä maneereillaan ja Uljas Kandolin irrottelullaan. Lopulta elokuva itse on kuitenkin varsin mitätön.

Ridley Scott: Alien – kahdeksas matkustaja. James Cameron: Aliens – paluu. David Fincher: Alien 3. Jean-Pierre Jeunet: Alien – ylösnousemus

Ridley Scottin ohjaama Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979) on yhä edelleen tieteiskauhun mestariteos. Tarina tähteinvälisen kauppa-aluksen kyytiin soluttautuvasta tappajasta on yksinkertaisuudessaan tehokas. Pitkin kamera-ajoin alkava, pienoismalliestetiikalla Tähtien sotaa muistuttava Alien kääntyy hyvin nopeasti slasher-elokuvaksi, jossa yliluonnollisen ylivoimainen hirviö vaanii joka nurkan takana ja vain yksi selviää siinä kilpajuoksussa. Elokuvan teho syntyy verkkaisen maalailevasta temposta, jonka rikkoo muutama ikoninen hyppysäikky, sekä toisaalta intensiivisestä käsikamerakuvauksesta ja upeasti alitajuntaan pureutuvasta äänimaailmasta.

James Cameronin jatko-osa Aliens – paluu (Aliens, 1986) puolestaan vaihtaa kauhun sotilas-scifiksi. Pelastustehtävä muuttuu selviytymiskamppailuksi tappajaolentojen keskellä. Cameron malttaa hänkin kertoa hitaasti (etenkin vuoden 1991 leikkauksessa) ja rakentaa tunnelmaa ennen kuin räjäyttää toiminnan käyntiin. Aliens on hienosti soljuvaa elokuvaa, mutta se on lopulta myös turvallista viihdettä. Alkuperäisen ahdistavuutta ei synny.

Epäonnisten tuotanto-olosuhteiden keskellä syntynyt Alien 3 (1992) oli David Fincherin ensimmäinen pitkä elokuva. Musiikkivideotausta näkyy: elokuvan ensimmäinen puolisko on visuaalisesti upeaa, synkkää tieteisfantasiaa. Valitettavasti sen jälkeen käsikirjoitus pettää, ja loppupuoli jää punahehkuiseksi haahuiluksi, loputtomaksi käytävissä juoksenteluksi. Suljetun vankilaplaneetan miljööstä olisi pitänyt saada paljon enemmän irti. Jopa itse olento on tällä kertaa mitätön.

Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet’n ja käsikirjoittaja Joss Whedonin käsissä Alien – ylösnousemuksesta (Alien Resurrection, 1997) tuli toimintasarjakuvaa. Mahdollisuuksia leikitellä kloonaamisella sekä ihmisen ja koneen, toisaalta ihmisen ja toisen orgaanisen olennon rajapinnoilla olisi ollut, mutta kaksi tuntia käytetään kuumeenkeltaiseen ryminään. Hahmot ovat jeunetmainen läjä originelleja, ja aiempien osien sankari Ripleyn kloonistakin on tehty kaksiulotteinen oneliner-automaatti.

William Peter Blatty: Manaaja III. John Landos: Ihmissusi Lontoossa

Kirjailija William Peter Blatty ansaitusti suivaantui romaaniinsa perustuvan Manaaja-elokuvan jatko-osasta. Niinpä hän päätti ohjata omansa – tai oikeastaan sovituksen Paholaisleegio-romaanista, mutta studio muokkasi siitä omanlaisensa. Manaaja III (The Excorsist III, 1990) on suoraa jatkoa alkuperäiselle, joskin se alkaa sarjamurhaajaelokuvana. Teloitetun murhaajan työ tuntuu jatkuvan 15 vuoden tauon jälkeen, ja tapausta tutkii ensimmäisestä osasta tuttu poliisi. Uskonnollissävytteisten murhien tutkinta johtaa kummiin taivasnäkyihin (Fabio-enkeli!) ja outoihin hahmoihin. Kaikki vie kohti murhanhimoista riivaajaa, perheyksikköön kajoamista ja välttämätöntä manausta. Blattyn näkemys on ihailtavan omalakista. Normaalisti tällainen elokuva tehtäisiin yleisön toiveet edellä ja helpoin ratkaisuin. Manaaja III kuitenkin on selvästi kunnianhimoinen yritys. Visuaalisesta kekseliäisyydestään huolimatta se on selvästi kirjallisen ihmisen työtä. Fragmentaarinen kerronta, yllättävät välileikkaukset, moniselitteinen symboliikka ja parhaimmillaan säkenöivä dialogi ovat paljonpuhuvia. Pikemmin kuin kauhuelokuva on Manaaja III runo. Harmi ettei Blatty ohjannut kuin pari elokuvaa.

Vuoden 1981 kahdesta isosta ihmissusielokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London) on se vähemmän vakava. John Landisin teos on kertomus kahdesta amerikkalaisesta reppureissaajasta, jotka joutuvat Englannissa suden uhreiksi. Toisesta tulee mätänevä kummitus, toisella alkaa kasvaa karvaa hassuihin paikkoihin. Itse- ja genretietoiset intertekstuaaliset viittaukset yhdistyvät amerikkalaiseen mielikuvaan brittiläisyydestä, veriseen kauhukuvastoon ja teinileffahöpsyyteen. Tulos on parhaimmillaan Hammerin versio Emmerdalesta, jossa on hieno kuu-aiheinen soundtrack. Perinteikäs muodomuutoskohtaus on yhä vaikuttava, vaikka susi lopulta onkin kuin steroidimopsi. Kauhukomedia on kuitenkin vaikea laji, eikä Amerikkalainen ihmissusi onnistu täysin. Parhaiten se toimii postmodernina lajityyppileikkinä vaikkei sellaisenakaan ole täysosuma. Kuitenkin kohtaus, jossa epäkuolleet ehdottavat pornofilminäytännössä ihmissudelle keinoja kuolla, on ratkiriemukas.

Katsottua: syyskuu 2022

Yaron Zilberman: A Late Quartet. Lone Scherfig: An Education

Jos haluaa nähdä, mihin hyvä näyttelijä pystyy, kun hänelle annetaan siihen tilaa, on A Late Quartet (2012) siihen oiva tilaisuus. Yaron Zilbermanin ohjaama elokuva kertoo 25-vuotisjuhlaansa viettävästä jousikvartetista. Sellistillä todetaan alkava Parkinsonin tauti, mikä käynnistää kvartetin sisällä ja ympärillä ihmissuhteiden uudelleenarvioinnin. Tarina ei ole omaperäinen tai yllättävä, mutta tapa jolla se esitetään, on koskettava. En olekaan aikoihin itkenyt elokuvan äärellä. Jos joku yhä pitää Christopher Walkenia lähinnä meemihuumorin lähteenä, ei voi tehdä sitä enää tämän elokuvan jälkeen. Aivan yhtä upeat roolisuoritukset tekevät Philip Seymour Hoffman, Catherine Keener, Mark Ivaner ja Imogen Poots.

Komeaa on myös Carey Mulliganin työ Lone Scherfigin elokuvassa An Education (2009). Tarina koulutytöstä, joka rakastuu selvästi vanhempaan ammattihuijariin, liikkuu kiehtovasti koko ajan herttaisen, ihastuttavan ja häiritisevän välimaastossa. 1960-lukulainen englantilaisajankuva on taite tehty kulissi epäterveelle perhedynamiikalle ja nuoren ihmisen itsensä löytämiselle. Paljolti elokuvan tehosta on kuitenkin kiinni Mulliganista. Hän tekee upeaa jälkeä älykkäänä ja kunnianhimoisena mutta uutta kaipaavana nuorena. Katsojan on välillä liiankin helppo uppoutua ja lähteä mukaan eripariseen romanssiin, kunnes saa herätyksen todellisuuden raadollisuuteen.

Daniel Schechter: Life of Crime. Emilio Estevez: Seksillä tähtiin

On turha kuvitella, että voisi filmata Elmore Leonardia ilman vertailua Jackie Browniin. Etenkin jos elokuvassa on samoja hahmoja kuin Tarantinon elokuvassa. Silti Daniel Schechter yritti, eikä Life of Crime (2012) ole ollenkaan huonompi elokuva. Se ei vain ole Jackie Brown. Life of Crime kertoo tosiaan osittain samoista pikkunilkeistä kuin tuo maineikkain Leonard -sovitus, joskin aiemmista vaiheista. Heidän juonenaan on kaapata rikkaan veronkiertäjän edustusvaimo ja vaatia isoja lunnaita. Seuraa kimurantti epäonnistumisten ja odottamattomuuksien sarja. Elokuva on viihdyttävä ja mallikasta jälkeä, mutta jotenkin turvallinen. Särmää tuo lähinnä Mark Boone Juniorin esittämä hölmönpuoleinen punaniskanatsi.

Jos puolestaan tekee elokuvan 70-luvun aikuisviihdeskenestä, tulee varmasti verratuksi Paul Thomas Andersonin Boogie Nightsiin. Emilio Estevez kuitenkin yritti, kun filmasi David McGumberin kirjan X-Rated. Seksillä tähtiin (Rated X, 2000) kertoo Mitchellin elokuvantekijäveljeksistä, jotka tekivät joitain alan tuottoisimmista filmeistä niiden kultakaudella. Alamäki oli sitten alettuaan jyrkkä ja päätyi murhaan. Tarinahan on kuin tehty elokuvaksi. Valitettavasti Rated X jää juuri niin ulkokohtaiseksi kuin tällaisten biopicien tapana helposti on. Ihan oman ulottuvuutensa siihen kuitenkin tuo se, että pääosissa ovat todelliset veljekset, ohjaaja Estevez ja Charlie Sheen. Veljeydestä elokuvassa lopulta onkin kyse. Entäs ne vertailut Boogie Nightsiin? Juu, valitettavan paljon samaa, paljon köykäisemmin vain. Valitettavasti, sillä Estevez ei ole mikään tunari ohjaajana.

Ari Folman: The Congress. Mark Osborne: Pikku prinssi

Ari Folmanin The Congress (2013) perustuu Stanislaw Lemin romaaniin Futurologinen kongressi. Satiirisen irvailun sijasta elokuva ottaa paljon vakavamman, melkein sormea heristävän tyylin omakseen. Robin Wright esittää fiktiivistä itseään. Hänen koko olentonsa skannataan filmiyhtiön ikinuoreksi omaisuudeksi. Elokuvan puolivälissä hänen vanhentunut minänsä saapuu hallusinogeeniseen animaatiotodellisuuteen, ja yhtälailla animoiduksi muuttuva kerronta vaihtuu unen ja runon logiikaksi. Kaksijakoinen kokonaisuus ei toimi täysin – emotionaaliseksi tarkoitettu aines jää etäiseksi, kun narratiivi hämärtyy (ihan niin kuin käy sanavalinnoilleni tässä). The Congress on yhtä kaikki vaikuttava, myös tunnetasolla, ja onhan se hyvällä asialla: viihdeteollisuuden tyhmentävyyttä, virtuaalista lumetodellisuutta ja multikansallisia megakorporaatioita vastaan.

Hyvällä asialla on myös Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi, se missä tehotuotettu tyttö päätyy naapurin huru-ukon juttusille. Paitsi että sehän tapahtuukin vasta aiheen elokuvallisessa editiossa, Mark Osbornen ohjauksessa Pikku prinssi (The Little Prince, 2015). Siinä kyllä esitetään se alkuperäinenkin faabeli – kauniina stopmotionina – mutta pääosan elokuvasta vie tarinan selitys, päivitys ja jatko. Alkukertomuksen kertojalentäjä on käynyt vanhaksi, mutta hän vielä kertoo tarinansa naapuriin muuttavalle lapselle, jonka elämä on suorittajaäidin säätelemää oravanpyörää. Pikku prinssin ajatus merkitysten näkemisestä pikkuasioissa saa uuden muodon harmaan talousjargonarjen takaa paljastuvassa fantasiassa. Tarujaksojen lisäksi elokuvassa on muutenkin vaikuttavia visuaalisia oivalluksia; varsinkin päähenkilön matkassa aikuisten maailmaan on komeaa ekspressionistista kuvastoa.

Clint Eastwood: Isiemme liput. Kirjeitä Iwo Jimalta

Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006) kuvaa Yhdysvaltojen ja Japanin taistelua ja sen perintöä Iwo Jiman saaresta toisessa maailmansodassa amerikkalaisten näkökulmasta. Se on sotaelokuva mutta paljon muutakin. Tarina kiertyy kuuluisan valokuvan, jossa amerikkalaissotilaat nostavat pystyyn tähtilippua vuoren huipulla. Kuvassa olleet miehet nostettiin propagandatarkoituksessa sankareiksi. Elokuva käsitteleekin sankaruuden teemaa monipuolista –kuka sellainen on, miksi ja mitä siitä seuraa. Samaan aikaan "sankarit" itse jatkavat taisteluaan traumojensa kanssa ilman ymmärrystä tai apua. On sanottu, että kriittisinkään sotaelokuva ei voi olla glorifioimatta sotaa. Isiemme liput pääsee kuitenkin hyvin lähelle sitä. Kukaan ei voi haluta sen tapahtumien keskelle.

Rinnakkaisteos Kirjeitä Iwo Jimalta (Iōjima Kara no Tegami, 2006) on sitten ihan puhdas sotaelokuva. Kokonaan japaniksi filmattu tarina keskittyy Iwo Jimaa puolustavien joukkojen kamppailuun mahdottomassa tilanteessa. Kunnia nousee tärkeäksi teemaksi, samoin myös tässä sankaruus, vaikka sitä ei painotetakaan samalla tavoin kuin Isiemme lipuissa. Vaikka Kirjeitä Iwo Jimalta on amerikkalaistuotanto, se välttää tyypillisimmät sudenkuopat. Näyttelijät ovat oikeasti japanilaisia tai japanilaista syntyperää, hahmot ovat sympaattisia (tosin varsinkin jos he ovat oleilleet Yhdysvalloissa aiemmin elämässään...) ja länsimaille vieraita perinteitä ja ajattelutapoja ei eksotisoida liiaksi. Vaikka sota onkin elokuvassa alati läsnä, se kertoi kuitenkin etupäässä ihmisistä – ei mitenkään omaperäisesti mutta silti koskettavasti. Humaaniudessaan Kirjeitä Iwo Jimalta on vaikuttava elokuva.

Mick Garris: Tukikohta

Stephen Kingin Tukikohdan filmatisointi (The Stand, 1994) oli kova juttu yläkoululaisena. Ihan jo pelkästään sen kesto oli hämmentävä; minisarja ei ollut jokapäiväistä leipää, etenkään kahden VHS:n isossa kotelossa. Samoin ajatus 99 % maailman väestöstä pyyhkäisevästä superflunssasta tuntui kiehtovalta. Nykyään se on tietysti saanut ihan uusia merkityksiä. Superflunssa on kuitenkin vain pieni osa Tukikohtaa. Se on pelkkä keino saada ihmiskunta harvennettua, jotta saadaan aikaan raamatullinen hyvän ja pahan taisto ja uusi ihmiskunta.

Mick Garrisin ohjaaman minisarjan suurin ongelma on sama kuin pohjana olleen romaaninkin, sen tarina on hemmetin typerä. Joku muu valittaisi pituudesta (päälle tuhat sivua, kuusi tuntia), mutta minä pärjään kyllä sen kanssa. Sen sijaan uskonnollinen tematiikka ja kristillinen kuvasto tuntuu protestanttisesta vinkkelistä teennäiseltä. Lisäksi tietysti falskilta tuntuu se, että kaikki on pelkkä Amerikkaa. Muuta maailma ei tässä jumalallisessa visiossa olekaan. Huippukohdassa deus ex machina saa ihan uudenlaisen merkityksen.

Sinänsä sovitus (Kingin käsikirjoittama muuten) on ihan kelpo jälkeä, etenkin kun ajattelee sen olevan 1990-luvun televisioon tehty. Ruumiita riittää, ihan mukavasti mädäntyneitäkin. Etenkin ensimmäinen osa, se superflunssaosuus, on tehokas; varsinkin alku Blue Öyster Culteineen on jättänyt jälkensä minuun.

Dvd-julkaisu on muuten paljon pidempi kuin se 90-lukulainen vhs-paketti.

Meno–paluu helvettiin. Pimeä puoli

Antologiaelokuva ylipäänsä on vaikea laji, kauhuantologia vielä vaikeampi. Harvassa ovat genren onnistuneet nimikkeet. Toisaalta antologiamuoto antaa tilaisuuden nuorille tekijöille näyttää osaamistaan, vaikka harvassa nappisuoritukset olisivatkin.

Meno–paluu helvettiin (Campfire Tales, 1997) on yllättävän hyvä kauhukimara. Kolmesta tarinasta, kehyskertomuksesta ja lyhyesti prologista muodostuva kokonaisuus on ihastuttavan perinne- ja itsetietoinen. Se lainaa ja viittaa, leikittelee ennakkokäsityksillä ja kutsuu katsojan mukaan. Kehyskertomuksessa liikenneonnettomuuteen joutuneet nuoret viihdyttävät toisiaan kertomalla nuotion äärellä kauhujuttuja. Yksikään tarinoista ei ole mitenkään omaperäinen tai erityisen hyvä, mutta jokainen on ohjattu sujuvasti ja tyylitajulla; ne ovat oikein hyviä muotokokeiluja, joskin kovin televisiomaisia. Varsinkin toinen episodi on oleellinen varhaisena nettistalkkerikuvauksena. Ilmeisen pieni budjetti ei ole ollut este tekijöille vaan pikemminkin saanut keskittymään oleelliseen, tunnelmaan. Ohjaajat ovat Matt Cooper, Martin Kunert ja David Semel, joista kaksi ensin mainittua ovat luoneet varsin kohtuullisen uran varsinkin tv:n parissa.

George A. Romeron tv-sarja Tales from the Darkside (1983–88; suom. Keskiyön kauhutarinoita) sai jatkoksi isohkon budjetin elokuvan (1990; suom. Pimeä puoli). John Harrisonin ohjaama kokonaisuus rakentuu sekin kolmesta kertomuksesta – yksi pohjautuu Conan Doylen novelliin, yksi Stephen Kingin ja kolmas Lafcadio Hearnin – sekä hupaisasta kehyskertomuksesta, joka on moderni otos Tuhannen ja yhden yön vastaavasta (ja Hannusta ja Kertusta). Mukana on paljon (lähes ja kohta) isoja nimiä, mutta tyylilaji on silti mukavan 90-lukulaisen vinksahtanut; kauhu ja komiikka eivät ole kaukana toisistaan. Käsikirjoitus on pitkälti Michael McDowellin käsialaa (ja ottaa isoja vapauksia pohjatekstien suhteen), mutta King vastaa omasta osuudestaan ja sen EC-mäisestä estetiikasta. Vertailut Creepshow'hun eivät ole tuulesta temmattuja. Mielenkiintoista silti on, miten erilaiselta ohjaajan käsiala näyttää riippuen käsikirjoituksesta.

Jim Sheridan: In America. Dagur Kári: Nói albiino – Kylmyyden vanki

Elokuvia ihmisistä joiden matka on toisaalle:

Jim Sheridanin In America (2002) perustuu ohjaajan ja hänen kahden käsikirjoittajatyttärensä kokemuksiin, joskin hyvin viitteellisesti. Irlantilaisperhe, joka on menettänyt yhden lapsista, muuttaa New Yorkiin. Asunto löytyy huumetalosta, töitä vielä huonommin, ja uusi raskaus on ennusteeltaan hyvin huono. Alakerran kämpässä pitää majaa kuolemansairas taiteilija, joka luo toiveikkuutta ympärilleen. Kuulostaa aineksilta sentimentaaliseen nyyhkyleffaan. Jotenkin ihmeellisesti Sheridan kuitenkin pitää elokuvan pään pinnalla eikä anna sen upota siirappiin. Tulos on humaanissa ymmärtävyydessään pikemminkin sukua Aki Kaurismäelle, joskin ulkoasu on luonnollisempi ja rennompi. In America on koskettava ja haikea – oikeastaan aika onnellinen elokuva.

Islantilaisen Dagur Kárin esikoispitkä Nói albiino – Kylmyyden vanki (Nói albinói, 2003) on klassinen kertomus pikkukylän ympyröissä turhautuvasta nuorukaisesta. Kaukokaipuu vaivaa keskellä lunta, merta ja tyytyviä ihmisiä. Normien vastustaminen ei koskaan ole aggressiivista vaan pikemminkin sivullisen vinoa hymyä. Kárin tyyli on staattisine kuvineen ja eleettömine absurdisuuksineen sekin sukua Aki Kaurismäelle. Islantilainen elokuva sisältää muutenkin paljon kaikkea tuttua (Potti-pelikoneet!) ja lähes tuttua (kieli joka on melkein ruotsia) ja kuitenkin on käsittämättömän vierasta (tulivuori kylän laidalla). Harmi että kaikki on pitänyt kuvata kummallisen sinisen suodattimen läpi.