Yaron Zilberman: A Late Quartet. Lone Scherfig: An Education
Jos haluaa nähdä, mihin hyvä näyttelijä pystyy, kun hänelle annetaan siihen tilaa, on A Late Quartet (2012) siihen oiva tilaisuus. Yaron Zilbermanin ohjaama elokuva kertoo 25-vuotisjuhlaansa viettävästä jousikvartetista. Sellistillä todetaan alkava Parkinsonin tauti, mikä käynnistää kvartetin sisällä ja ympärillä ihmissuhteiden uudelleenarvioinnin. Tarina ei ole omaperäinen tai yllättävä, mutta tapa jolla se esitetään, on koskettava. En olekaan aikoihin itkenyt elokuvan äärellä. Jos joku yhä pitää Christopher Walkenia lähinnä meemihuumorin lähteenä, ei voi tehdä sitä enää tämän elokuvan jälkeen. Aivan yhtä upeat roolisuoritukset tekevät Philip Seymour Hoffman, Catherine Keener, Mark Ivaner ja Imogen Poots.
Komeaa on myös Carey Mulliganin työ Lone Scherfigin elokuvassa An Education (2009). Tarina koulutytöstä, joka rakastuu selvästi vanhempaan ammattihuijariin, liikkuu kiehtovasti koko ajan herttaisen, ihastuttavan ja häiritisevän välimaastossa. 1960-lukulainen englantilaisajankuva on taite tehty kulissi epäterveelle perhedynamiikalle ja nuoren ihmisen itsensä löytämiselle. Paljolti elokuvan tehosta on kuitenkin kiinni Mulliganista. Hän tekee upeaa jälkeä älykkäänä ja kunnianhimoisena mutta uutta kaipaavana nuorena. Katsojan on välillä liiankin helppo uppoutua ja lähteä mukaan eripariseen romanssiin, kunnes saa herätyksen todellisuuden raadollisuuteen.
Daniel Schechter: Life of Crime. Emilio Estevez: Seksillä tähtiin
On turha kuvitella, että voisi filmata Elmore Leonardia ilman vertailua Jackie Browniin. Etenkin jos elokuvassa on samoja hahmoja kuin Tarantinon elokuvassa. Silti Daniel Schechter yritti, eikä Life of Crime (2012) ole ollenkaan huonompi elokuva. Se ei vain ole Jackie Brown. Life of Crime kertoo tosiaan osittain samoista pikkunilkeistä kuin tuo maineikkain Leonard -sovitus, joskin aiemmista vaiheista. Heidän juonenaan on kaapata rikkaan veronkiertäjän edustusvaimo ja vaatia isoja lunnaita. Seuraa kimurantti epäonnistumisten ja odottamattomuuksien sarja. Elokuva on viihdyttävä ja mallikasta jälkeä, mutta jotenkin turvallinen. Särmää tuo lähinnä Mark Boone Juniorin esittämä hölmönpuoleinen punaniskanatsi.
Jos puolestaan tekee elokuvan 70-luvun aikuisviihdeskenestä, tulee varmasti verratuksi Paul Thomas Andersonin Boogie Nightsiin. Emilio Estevez kuitenkin yritti, kun filmasi David McGumberin kirjan X-Rated. Seksillä tähtiin (Rated X, 2000) kertoo Mitchellin elokuvantekijäveljeksistä, jotka tekivät joitain alan tuottoisimmista filmeistä niiden kultakaudella. Alamäki oli sitten alettuaan jyrkkä ja päätyi murhaan. Tarinahan on kuin tehty elokuvaksi. Valitettavasti Rated X jää juuri niin ulkokohtaiseksi kuin tällaisten biopicien tapana helposti on. Ihan oman ulottuvuutensa siihen kuitenkin tuo se, että pääosissa ovat todelliset veljekset, ohjaaja Estevez ja Charlie Sheen. Veljeydestä elokuvassa lopulta onkin kyse. Entäs ne vertailut Boogie Nightsiin? Juu, valitettavan paljon samaa, paljon köykäisemmin vain. Valitettavasti, sillä Estevez ei ole mikään tunari ohjaajana.
Jos puolestaan tekee elokuvan 70-luvun aikuisviihdeskenestä, tulee varmasti verratuksi Paul Thomas Andersonin Boogie Nightsiin. Emilio Estevez kuitenkin yritti, kun filmasi David McGumberin kirjan X-Rated. Seksillä tähtiin (Rated X, 2000) kertoo Mitchellin elokuvantekijäveljeksistä, jotka tekivät joitain alan tuottoisimmista filmeistä niiden kultakaudella. Alamäki oli sitten alettuaan jyrkkä ja päätyi murhaan. Tarinahan on kuin tehty elokuvaksi. Valitettavasti Rated X jää juuri niin ulkokohtaiseksi kuin tällaisten biopicien tapana helposti on. Ihan oman ulottuvuutensa siihen kuitenkin tuo se, että pääosissa ovat todelliset veljekset, ohjaaja Estevez ja Charlie Sheen. Veljeydestä elokuvassa lopulta onkin kyse. Entäs ne vertailut Boogie Nightsiin? Juu, valitettavan paljon samaa, paljon köykäisemmin vain. Valitettavasti, sillä Estevez ei ole mikään tunari ohjaajana.
Ari Folman: The Congress. Mark Osborne: Pikku prinssi
Ari Folmanin The Congress (2013) perustuu Stanislaw Lemin romaaniin Futurologinen kongressi. Satiirisen irvailun sijasta elokuva ottaa paljon vakavamman, melkein sormea heristävän tyylin omakseen. Robin Wright esittää fiktiivistä itseään. Hänen koko olentonsa skannataan filmiyhtiön ikinuoreksi omaisuudeksi. Elokuvan puolivälissä hänen vanhentunut minänsä saapuu hallusinogeeniseen animaatiotodellisuuteen, ja yhtälailla animoiduksi muuttuva kerronta vaihtuu unen ja runon logiikaksi. Kaksijakoinen kokonaisuus ei toimi täysin – emotionaaliseksi tarkoitettu aines jää etäiseksi, kun narratiivi hämärtyy (ihan niin kuin käy sanavalinnoilleni tässä). The Congress on yhtä kaikki vaikuttava, myös tunnetasolla, ja onhan se hyvällä asialla: viihdeteollisuuden tyhmentävyyttä, virtuaalista lumetodellisuutta ja multikansallisia megakorporaatioita vastaan.
Hyvällä asialla on myös Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi, se missä tehotuotettu tyttö päätyy naapurin huru-ukon juttusille. Paitsi että sehän tapahtuukin vasta aiheen elokuvallisessa editiossa, Mark Osbornen ohjauksessa Pikku prinssi (The Little Prince, 2015). Siinä kyllä esitetään se alkuperäinenkin faabeli – kauniina stopmotionina – mutta pääosan elokuvasta vie tarinan selitys, päivitys ja jatko. Alkukertomuksen kertojalentäjä on käynyt vanhaksi, mutta hän vielä kertoo tarinansa naapuriin muuttavalle lapselle, jonka elämä on suorittajaäidin säätelemää oravanpyörää. Pikku prinssin ajatus merkitysten näkemisestä pikkuasioissa saa uuden muodon harmaan talousjargonarjen takaa paljastuvassa fantasiassa. Tarujaksojen lisäksi elokuvassa on muutenkin vaikuttavia visuaalisia oivalluksia; varsinkin päähenkilön matkassa aikuisten maailmaan on komeaa ekspressionistista kuvastoa.
Hyvällä asialla on myös Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi, se missä tehotuotettu tyttö päätyy naapurin huru-ukon juttusille. Paitsi että sehän tapahtuukin vasta aiheen elokuvallisessa editiossa, Mark Osbornen ohjauksessa Pikku prinssi (The Little Prince, 2015). Siinä kyllä esitetään se alkuperäinenkin faabeli – kauniina stopmotionina – mutta pääosan elokuvasta vie tarinan selitys, päivitys ja jatko. Alkukertomuksen kertojalentäjä on käynyt vanhaksi, mutta hän vielä kertoo tarinansa naapuriin muuttavalle lapselle, jonka elämä on suorittajaäidin säätelemää oravanpyörää. Pikku prinssin ajatus merkitysten näkemisestä pikkuasioissa saa uuden muodon harmaan talousjargonarjen takaa paljastuvassa fantasiassa. Tarujaksojen lisäksi elokuvassa on muutenkin vaikuttavia visuaalisia oivalluksia; varsinkin päähenkilön matkassa aikuisten maailmaan on komeaa ekspressionistista kuvastoa.
Clint Eastwood: Isiemme liput. Kirjeitä Iwo Jimalta
Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006) kuvaa Yhdysvaltojen ja Japanin taistelua ja sen perintöä Iwo Jiman saaresta toisessa maailmansodassa amerikkalaisten näkökulmasta. Se on sotaelokuva mutta paljon muutakin. Tarina kiertyy kuuluisan valokuvan, jossa amerikkalaissotilaat nostavat pystyyn tähtilippua vuoren huipulla. Kuvassa olleet miehet nostettiin propagandatarkoituksessa sankareiksi. Elokuva käsitteleekin sankaruuden teemaa monipuolista –kuka sellainen on, miksi ja mitä siitä seuraa. Samaan aikaan "sankarit" itse jatkavat taisteluaan traumojensa kanssa ilman ymmärrystä tai apua. On sanottu, että kriittisinkään sotaelokuva ei voi olla glorifioimatta sotaa. Isiemme liput pääsee kuitenkin hyvin lähelle sitä. Kukaan ei voi haluta sen tapahtumien keskelle.
Rinnakkaisteos Kirjeitä Iwo Jimalta (Iōjima Kara no Tegami, 2006) on sitten ihan puhdas sotaelokuva. Kokonaan japaniksi filmattu tarina keskittyy Iwo Jimaa puolustavien joukkojen kamppailuun mahdottomassa tilanteessa. Kunnia nousee tärkeäksi teemaksi, samoin myös tässä sankaruus, vaikka sitä ei painotetakaan samalla tavoin kuin Isiemme lipuissa. Vaikka Kirjeitä Iwo Jimalta on amerikkalaistuotanto, se välttää tyypillisimmät sudenkuopat. Näyttelijät ovat oikeasti japanilaisia tai japanilaista syntyperää, hahmot ovat sympaattisia (tosin varsinkin jos he ovat oleilleet Yhdysvalloissa aiemmin elämässään...) ja länsimaille vieraita perinteitä ja ajattelutapoja ei eksotisoida liiaksi. Vaikka sota onkin elokuvassa alati läsnä, se kertoi kuitenkin etupäässä ihmisistä – ei mitenkään omaperäisesti mutta silti koskettavasti. Humaaniudessaan Kirjeitä Iwo Jimalta on vaikuttava elokuva.
Mick Garris: Tukikohta
Stephen Kingin Tukikohdan filmatisointi (The Stand, 1994) oli kova juttu yläkoululaisena. Ihan jo pelkästään sen kesto oli hämmentävä; minisarja ei ollut jokapäiväistä leipää, etenkään kahden VHS:n isossa kotelossa. Samoin ajatus 99 % maailman väestöstä pyyhkäisevästä superflunssasta tuntui kiehtovalta. Nykyään se on tietysti saanut ihan uusia merkityksiä. Superflunssa on kuitenkin vain pieni osa Tukikohtaa. Se on pelkkä keino saada ihmiskunta harvennettua, jotta saadaan aikaan raamatullinen hyvän ja pahan taisto ja uusi ihmiskunta.
Mick Garrisin ohjaaman minisarjan suurin ongelma on sama kuin pohjana olleen romaaninkin, sen tarina on hemmetin typerä. Joku muu valittaisi pituudesta (päälle tuhat sivua, kuusi tuntia), mutta minä pärjään kyllä sen kanssa. Sen sijaan uskonnollinen tematiikka ja kristillinen kuvasto tuntuu protestanttisesta vinkkelistä teennäiseltä. Lisäksi tietysti falskilta tuntuu se, että kaikki on pelkkä Amerikkaa. Muuta maailma ei tässä jumalallisessa visiossa olekaan. Huippukohdassa deus ex machina saa ihan uudenlaisen merkityksen.
Sinänsä sovitus (Kingin käsikirjoittama muuten) on ihan kelpo jälkeä, etenkin kun ajattelee sen olevan 1990-luvun televisioon tehty. Ruumiita riittää, ihan mukavasti mädäntyneitäkin. Etenkin ensimmäinen osa, se superflunssaosuus, on tehokas; varsinkin alku Blue Öyster Culteineen on jättänyt jälkensä minuun.
Dvd-julkaisu on muuten paljon pidempi kuin se 90-lukulainen vhs-paketti.
Mick Garrisin ohjaaman minisarjan suurin ongelma on sama kuin pohjana olleen romaaninkin, sen tarina on hemmetin typerä. Joku muu valittaisi pituudesta (päälle tuhat sivua, kuusi tuntia), mutta minä pärjään kyllä sen kanssa. Sen sijaan uskonnollinen tematiikka ja kristillinen kuvasto tuntuu protestanttisesta vinkkelistä teennäiseltä. Lisäksi tietysti falskilta tuntuu se, että kaikki on pelkkä Amerikkaa. Muuta maailma ei tässä jumalallisessa visiossa olekaan. Huippukohdassa deus ex machina saa ihan uudenlaisen merkityksen.
Sinänsä sovitus (Kingin käsikirjoittama muuten) on ihan kelpo jälkeä, etenkin kun ajattelee sen olevan 1990-luvun televisioon tehty. Ruumiita riittää, ihan mukavasti mädäntyneitäkin. Etenkin ensimmäinen osa, se superflunssaosuus, on tehokas; varsinkin alku Blue Öyster Culteineen on jättänyt jälkensä minuun.
Dvd-julkaisu on muuten paljon pidempi kuin se 90-lukulainen vhs-paketti.
Meno–paluu helvettiin. Pimeä puoli
Antologiaelokuva ylipäänsä on vaikea laji, kauhuantologia vielä vaikeampi. Harvassa ovat genren onnistuneet nimikkeet. Toisaalta antologiamuoto antaa tilaisuuden nuorille tekijöille näyttää osaamistaan, vaikka harvassa nappisuoritukset olisivatkin.
Meno–paluu helvettiin (Campfire Tales, 1997) on yllättävän hyvä kauhukimara. Kolmesta tarinasta, kehyskertomuksesta ja lyhyesti prologista muodostuva kokonaisuus on ihastuttavan perinne- ja itsetietoinen. Se lainaa ja viittaa, leikittelee ennakkokäsityksillä ja kutsuu katsojan mukaan. Kehyskertomuksessa liikenneonnettomuuteen joutuneet nuoret viihdyttävät toisiaan kertomalla nuotion äärellä kauhujuttuja. Yksikään tarinoista ei ole mitenkään omaperäinen tai erityisen hyvä, mutta jokainen on ohjattu sujuvasti ja tyylitajulla; ne ovat oikein hyviä muotokokeiluja, joskin kovin televisiomaisia. Varsinkin toinen episodi on oleellinen varhaisena nettistalkkerikuvauksena. Ilmeisen pieni budjetti ei ole ollut este tekijöille vaan pikemminkin saanut keskittymään oleelliseen, tunnelmaan. Ohjaajat ovat Matt Cooper, Martin Kunert ja David Semel, joista kaksi ensin mainittua ovat luoneet varsin kohtuullisen uran varsinkin tv:n parissa.
George A. Romeron tv-sarja Tales from the Darkside (1983–88; suom. Keskiyön kauhutarinoita) sai jatkoksi isohkon budjetin elokuvan (1990; suom. Pimeä puoli). John Harrisonin ohjaama kokonaisuus rakentuu sekin kolmesta kertomuksesta – yksi pohjautuu Conan Doylen novelliin, yksi Stephen Kingin ja kolmas Lafcadio Hearnin – sekä hupaisasta kehyskertomuksesta, joka on moderni otos Tuhannen ja yhden yön vastaavasta (ja Hannusta ja Kertusta). Mukana on paljon (lähes ja kohta) isoja nimiä, mutta tyylilaji on silti mukavan 90-lukulaisen vinksahtanut; kauhu ja komiikka eivät ole kaukana toisistaan. Käsikirjoitus on pitkälti Michael McDowellin käsialaa (ja ottaa isoja vapauksia pohjatekstien suhteen), mutta King vastaa omasta osuudestaan ja sen EC-mäisestä estetiikasta. Vertailut Creepshow'hun eivät ole tuulesta temmattuja. Mielenkiintoista silti on, miten erilaiselta ohjaajan käsiala näyttää riippuen käsikirjoituksesta.
Meno–paluu helvettiin (Campfire Tales, 1997) on yllättävän hyvä kauhukimara. Kolmesta tarinasta, kehyskertomuksesta ja lyhyesti prologista muodostuva kokonaisuus on ihastuttavan perinne- ja itsetietoinen. Se lainaa ja viittaa, leikittelee ennakkokäsityksillä ja kutsuu katsojan mukaan. Kehyskertomuksessa liikenneonnettomuuteen joutuneet nuoret viihdyttävät toisiaan kertomalla nuotion äärellä kauhujuttuja. Yksikään tarinoista ei ole mitenkään omaperäinen tai erityisen hyvä, mutta jokainen on ohjattu sujuvasti ja tyylitajulla; ne ovat oikein hyviä muotokokeiluja, joskin kovin televisiomaisia. Varsinkin toinen episodi on oleellinen varhaisena nettistalkkerikuvauksena. Ilmeisen pieni budjetti ei ole ollut este tekijöille vaan pikemminkin saanut keskittymään oleelliseen, tunnelmaan. Ohjaajat ovat Matt Cooper, Martin Kunert ja David Semel, joista kaksi ensin mainittua ovat luoneet varsin kohtuullisen uran varsinkin tv:n parissa.
George A. Romeron tv-sarja Tales from the Darkside (1983–88; suom. Keskiyön kauhutarinoita) sai jatkoksi isohkon budjetin elokuvan (1990; suom. Pimeä puoli). John Harrisonin ohjaama kokonaisuus rakentuu sekin kolmesta kertomuksesta – yksi pohjautuu Conan Doylen novelliin, yksi Stephen Kingin ja kolmas Lafcadio Hearnin – sekä hupaisasta kehyskertomuksesta, joka on moderni otos Tuhannen ja yhden yön vastaavasta (ja Hannusta ja Kertusta). Mukana on paljon (lähes ja kohta) isoja nimiä, mutta tyylilaji on silti mukavan 90-lukulaisen vinksahtanut; kauhu ja komiikka eivät ole kaukana toisistaan. Käsikirjoitus on pitkälti Michael McDowellin käsialaa (ja ottaa isoja vapauksia pohjatekstien suhteen), mutta King vastaa omasta osuudestaan ja sen EC-mäisestä estetiikasta. Vertailut Creepshow'hun eivät ole tuulesta temmattuja. Mielenkiintoista silti on, miten erilaiselta ohjaajan käsiala näyttää riippuen käsikirjoituksesta.
Jim Sheridan: In America. Dagur Kári: Nói albiino – Kylmyyden vanki
Elokuvia ihmisistä joiden matka on toisaalle:
Jim Sheridanin In America (2002) perustuu ohjaajan ja hänen kahden käsikirjoittajatyttärensä kokemuksiin, joskin hyvin viitteellisesti. Irlantilaisperhe, joka on menettänyt yhden lapsista, muuttaa New Yorkiin. Asunto löytyy huumetalosta, töitä vielä huonommin, ja uusi raskaus on ennusteeltaan hyvin huono. Alakerran kämpässä pitää majaa kuolemansairas taiteilija, joka luo toiveikkuutta ympärilleen. Kuulostaa aineksilta sentimentaaliseen nyyhkyleffaan. Jotenkin ihmeellisesti Sheridan kuitenkin pitää elokuvan pään pinnalla eikä anna sen upota siirappiin. Tulos on humaanissa ymmärtävyydessään pikemminkin sukua Aki Kaurismäelle, joskin ulkoasu on luonnollisempi ja rennompi. In America on koskettava ja haikea – oikeastaan aika onnellinen elokuva.
Islantilaisen Dagur Kárin esikoispitkä Nói albiino – Kylmyyden vanki (Nói albinói, 2003) on klassinen kertomus pikkukylän ympyröissä turhautuvasta nuorukaisesta. Kaukokaipuu vaivaa keskellä lunta, merta ja tyytyviä ihmisiä. Normien vastustaminen ei koskaan ole aggressiivista vaan pikemminkin sivullisen vinoa hymyä. Kárin tyyli on staattisine kuvineen ja eleettömine absurdisuuksineen sekin sukua Aki Kaurismäelle. Islantilainen elokuva sisältää muutenkin paljon kaikkea tuttua (Potti-pelikoneet!) ja lähes tuttua (kieli joka on melkein ruotsia) ja kuitenkin on käsittämättömän vierasta (tulivuori kylän laidalla). Harmi että kaikki on pitänyt kuvata kummallisen sinisen suodattimen läpi.
Jim Sheridanin In America (2002) perustuu ohjaajan ja hänen kahden käsikirjoittajatyttärensä kokemuksiin, joskin hyvin viitteellisesti. Irlantilaisperhe, joka on menettänyt yhden lapsista, muuttaa New Yorkiin. Asunto löytyy huumetalosta, töitä vielä huonommin, ja uusi raskaus on ennusteeltaan hyvin huono. Alakerran kämpässä pitää majaa kuolemansairas taiteilija, joka luo toiveikkuutta ympärilleen. Kuulostaa aineksilta sentimentaaliseen nyyhkyleffaan. Jotenkin ihmeellisesti Sheridan kuitenkin pitää elokuvan pään pinnalla eikä anna sen upota siirappiin. Tulos on humaanissa ymmärtävyydessään pikemminkin sukua Aki Kaurismäelle, joskin ulkoasu on luonnollisempi ja rennompi. In America on koskettava ja haikea – oikeastaan aika onnellinen elokuva.
Islantilaisen Dagur Kárin esikoispitkä Nói albiino – Kylmyyden vanki (Nói albinói, 2003) on klassinen kertomus pikkukylän ympyröissä turhautuvasta nuorukaisesta. Kaukokaipuu vaivaa keskellä lunta, merta ja tyytyviä ihmisiä. Normien vastustaminen ei koskaan ole aggressiivista vaan pikemminkin sivullisen vinoa hymyä. Kárin tyyli on staattisine kuvineen ja eleettömine absurdisuuksineen sekin sukua Aki Kaurismäelle. Islantilainen elokuva sisältää muutenkin paljon kaikkea tuttua (Potti-pelikoneet!) ja lähes tuttua (kieli joka on melkein ruotsia) ja kuitenkin on käsittämättömän vierasta (tulivuori kylän laidalla). Harmi että kaikki on pitänyt kuvata kummallisen sinisen suodattimen läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti