Luettua: syyskuu 2022

Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 9. Vammala 1996: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 9 vuodelta 1994 on taas hieman sekalaisempi kokoelma. On aapisen historiaa (Martti Parvion viimeinen kirjoitus, Bibliophiloksessakin ilmestynyt Agricolan Abckirian taustaselvitys, jota aihetta myös Simo Heininen jatkaa), on Hannes Sihvon pakinoiva esitys Pertti Virtarannan urasta, on parikin mainiota kirjoitelmaa Aaro Hellaakoskesta, Saara Liljan katsaus antiikin luomiskertomuksiin, Marja Itkonen-Kailan muistelmia antiikin tekstin kääntämisestä, Kaisa Neimalan poimintoja imatralaisen nuorison lukutottumuksista... Paljon on kaikenlaista kiinnostavaa, vaikkei kokonaisuus kovin painava olekaan.

Risto Oikarinen: Katumusharjoituksia. Helsinki 2008: Gummerus. 51 s.

Teologi–runoilija Risto Oikarisen toinen runokokoelma Katumusharjoituksia liikkuu uskonnollisen kuvaston seassa. Se ei kuitenkaan ole uskonnollista runoutta, ei ainakaan tunnustuksellista. Päinvastoin monia uskontoon liittyviä kuvia käsitellään melko ironisesti. Luostariviitekehyksen avulla käsitellään ulkokultaisuutta, aitoutta, rehellisyyttä – niin ulkoisen kuin sisäisen etsinnän kontekstissa. Usein Oikarisen proosarunot ovat myös humoristisia, vaikkeivät välttämättä mitenkään hauskoja. Niiden sävy on hallitun leikittelevä ja parhaimmillaan ne ovat salakavalan iskeviä.

Harmi ettei Oikarinen ole lupaavan alun jälkeen jatkanut runojen parissa. Edellisestä hänen runokokoelmastaan on jo kymmenen vuotta.

Ilmari Calamnius: Margareeta. Sydämmen säveliä. Helsinki 1907: Otava. 68 s.

Vuonna 1900 Ilmari Kianto oli 26-vuotias, vielä Calamnius sukunimeltään ja elämäkertatietojen mukaan naisasioissa kovin kokematon. Silloin hän kirjoitti myös runokokoelman Margareeta (alaotsikoltaan Sydämmen säveliä), joissa nuorukaisen patoutuneet tunteet todella tihkuvat joka rivillä mahlaa ja visvaa.

Margareeta on huono kirja. Siis ei edes sillä tavalla huono, että aika olisi mennyt sen ohi. Ei, se on juuri niin naiivia lemmenluritusta, pettyneen nuoren miehen katkeraa tilitystä ja menetetyn rakkauden sydäntuskaa. Ilmeisesti julkaisuaikana kokoelma sai jonkin verran kiitosta avoimuudestaan. 120 vuoden jälkeen seksuaaliset vihjaukset ja pseudo-incel-ininä eivät jaksa puhutella. Calamnius-Kianto taitaa kyllä runomitan sikäli, että tavut on kyllä laskettu, mutta muuten tekstit ovat rakenteeltaankin kömpelöitä. Puoliriimiä on paljon. Osa rikotusta rakenteesta on tahallista; Margareetan riimittömyys ja lähes proosarunomaiset piirteet herättivät kiinnostusta aikanaan suuntaan ja toiseen.

Hellyyttävin yksityiskohta on (ainakin oman kappaleeni) kannessa oleva kirjailijan nimi, joka on kirjoitettu väärin "Calmanius". Vai eikös tuo oletettu l:kin ole oikeastaan s....

Spin 2/1992. Turku 1992: Turun Science Fiction Seura. 8 s.

Spin 3/1992. Turku 1992: Turun Science Fiction Seura. 8 s.

Spin 4/1992. Turku 1992: Turun Science Fiction Seura. 8 s.

Vuonna 1992 Turun scifiseuran lehti Spin ilmestyi muutaman numeron ajan erikoisessa muodossa. Lehti oli käytännössä B3-kokoinen paperiarkki, joka oli taitettu kahdesti. Ilmeisesti muutoksesta piti tulla pysyvä ja lehden ilmestyä kuudesti vuodessa. Ilmestymistiheys saavutettiinkin seuraavana vuonna, mutta Spin oli jo palannut perinteisemmäksi nidotuksi ja useampisivuiseksi lehdeksi silloin. Siispä numero 4/92 oli paitsi viimeinen Ben Roimolan toimittama Spin myös viimeinen tämänmuotoinen.

Sisällöltään kolme taittolehteä ovat oikeastaan hyvin tyypillisiä scifizinejä, paitsi että niistä on karsittu kuvitus ja novellit. Ainoastaan yksi Hannu Väisäsen raapale on päässyt lehteen. Yksi pikkuklassikko kuitenkin on mukana, joskin se on sittemmin saanut huomattavan synkän sävyn. Kolmosnumeron kirjepalstalla nimittäin ilmestyi Boris Hurtan pieni humoristinen "artikkeli", jonka nimi on Miten science fictionin harrastajan tulee menetellä, jos putoaa heikkoihin jäihin .

A. Conan Doyle: The Stark Munro Letters. Being a Series  of Twelve Letters Written by J. Stark Munro, M.B., to His Friend and Former Fellow-student, Herbert Swanborough, of Lowell, Massachusetts, During the Years 1881–1884. 1995: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1894–1895.

Arthur Conan Doylen The Stark Munro Letters on nimensä mukaisesti kirjeromaani. Se perustuu jossain määrin – ymmärtääkseni melko paljonkin – hänen omiin kokemuksiinsa aloittelevana lääkärinä. Sen kuudessatoista (eikä kahdestatoista kuten pitkä alaotsikko väittää) kirjeessä päähenkilö kertoo vaiheistaan ennen oman praktiikan avaamista ja avioitumista. Kirjeet liittyvät toisiinsa juuri niin löyhästi kuin oikeastikin, ja romaani on pikemminkin kertomusten ketju kuin yhtenäinen tarina.

Suurin osa tohtori Munron jutelmista on koomisia sattumuksia höystettynä muutamilla traagisemmillakin. Suurin huumorin aihe on hänen kollegansa ja ailahtelevainen toverinsa Cullingworth (joka perustuu Doylen entiseen ystävään, George Duddiin). Tämä saa omat bisneksensä kukoistamaan tekemällä vastaanotostaan suuren show'n ja suunnittelee siinä sivussa sotilaskäyttöön magneettia, joka nappaa luodit ilmasta ennen kuin ne osuvat maaliinsa. Mistään hauskasta teoksesta ei lopulta kuitenkaan ole kyse, sillä koomista ainesta tasapainottavat Munron runsaat pohdiskelut eritoten uskontoon ja uskoon liittyen. Nämäkin heijastavat suoraan Doylen, ainaisen totuuden etsijän tuumailuja.

Lievästä hajanaisuudestaan huolimatta The Stark Munro Letters on Doylen onnistuneimpia romaaneja – joista alan olla jo perillä ihan kohtuullisesti. Suurin syy on sen vaivattomuus. Doylen ei tarvitse todistella oppineisuuttaan, kuten historiallisissa kertomuksissaan, eikä hän juuri koskaan sorru itselleen tyypilliseen patetiaan. The Stark Munro Letters on hyvin vilpitön romaani.

Andy Crow: Seitsemän kuuta & ripaus ajatonta. Tampere 2016: Hexen Press.

Andy Crow'n runokokoelma Seitsemän kuuta & ripaus ajatonta taitaa olla sekä kirjoittajansa että kustantajansa Hexenin esikoisjulkaisu. Tyylillisesti liikutaan perinteisen (kauhu)romantiikan tyylilajissa. Kauhuelementit ovat lähinnä surullisia ja synkkiä tunnelmia sekä olemassaolon musertavuutta, ei niinkään suoranaisia horror-tehoja, joskin jonkin verran kirjaimellisia fantasiatrooppeja kuvastossa kohtaakin. Romantiikka on kuitenkin vahvasti läsnä; Baudelairen hengityksen haistaa toistuvasti ja kuolevan runoilijamarttyyrin varjo peittää joka sivun, ainakin alareunan verran.

Teknisesti Crow'n – nimestään huolimatta suomalainen tekijä – runot ovat innokkaan yrittäjän tasoa. Runopoikakliseet kukkivat näillä riveillä ja yritys syvyyteen kompastuu usein banaaliudeksi. Lisäksi runoja vaivaa oudosti ontuva epämetriikka: usein sanajärjestys ja riimien tavoittelu saa runot tuntumaan mitallisilta, mitä ne eivät kuitenkaan ole. Vaikutelma on häiritsevä, eikä suinkaan hyvällä tavalla.