Bill Phillips: Siinä meni napurisuhteet
Bill Phillipsin Siinä meni naapurisuhteet (There Goes the Neighborhood, 1992) jokseenkin täysin unohtunut elokuva. Wikipedian mukaan siitä ei edes ole virallista yhdysvaltalaista dvd-julkaisua. Kuitenkin se on oikein miellyttävä rikoskomedia, joka tuo monesti mieleen 1930- ja 40-lukujen klassisen Hollywood-screwballin.
Elokuvan alkuasetelmassa elämässään kompuroiva vankilapsykologi kuulee kuolemansairaalta asiakkaaltaan vuosikymmeniä vanhan saaliskätkön sijainnin. Samalla sen kuulee myös naapurisellin asukki, joka tosin merkitsee kadunnumeron väärin. Kätköpaikalla sijaitsee nykyään varakkaan keskiluokan lähiö, jonka asukkaat keskittyvät lähinnä toistensa kyttäämiseen.
Elokuvan huumori rakentuu osittain fyysisille gageille, mutta pitkälti se ponnistaa äkkivääristä hahmoista, absurdeista tilanteista ja oikeastaan aika sydämellisestä ihmiskuvasta. Vaikka vertasinkin Naapurisuhteita screwball-komediaan, ei siinä ole samanlaista vitsitykitystä. Useammin huumori kuitenkin osuu kuin menee huti.
Siinä meni naapurisuhteet tarjoaa lisäksi oivan areenan aikakauden varmoille sivuroolien vakionäyttelijöille. Pääpari Jeff Daniels ja Catherine O'Hara jäävät Harris Yulinin, Chazz Palminterin ja Hector Elizondon jalkoihin.
Elokuvan alkuasetelmassa elämässään kompuroiva vankilapsykologi kuulee kuolemansairaalta asiakkaaltaan vuosikymmeniä vanhan saaliskätkön sijainnin. Samalla sen kuulee myös naapurisellin asukki, joka tosin merkitsee kadunnumeron väärin. Kätköpaikalla sijaitsee nykyään varakkaan keskiluokan lähiö, jonka asukkaat keskittyvät lähinnä toistensa kyttäämiseen.
Elokuvan huumori rakentuu osittain fyysisille gageille, mutta pitkälti se ponnistaa äkkivääristä hahmoista, absurdeista tilanteista ja oikeastaan aika sydämellisestä ihmiskuvasta. Vaikka vertasinkin Naapurisuhteita screwball-komediaan, ei siinä ole samanlaista vitsitykitystä. Useammin huumori kuitenkin osuu kuin menee huti.
Siinä meni naapurisuhteet tarjoaa lisäksi oivan areenan aikakauden varmoille sivuroolien vakionäyttelijöille. Pääpari Jeff Daniels ja Catherine O'Hara jäävät Harris Yulinin, Chazz Palminterin ja Hector Elizondon jalkoihin.
Michael Radford: Venetsian kauppias. Baz Luhrmann: Romeo + Julia
Michael Radfordin tulkinta Shakespearen Venetsian kauppiaasta (The Merchant of Venice, 2004) on aiheen ensimmäinen filmatisointi. Syy on helppo ymmärtää: näytelmän antama kuva juutalaisista ei ole ollut kovin helppo sovittaa yhteen 1900-luvun taiteenlajin kanssa. Radfordin yritys on kunniakas. Shylockin, juutalaisen rahanlainaajan, hahmo näyttäytyy nyt olosuhteiden ja yhteiskunnan ennakkoluulojen uhrina ja aikaansaannoksena. Näkökulman ojennus kunnioittaa kuitenkin alkuperäisteosta; jopa niin että se ei täysin vie tarinasta sen antisemitismiä. Täysin onnistunut ei Radfordin näkemys muutenkaan ole. Näytelmän traaginen, koominen ja hempeä aines eivät ole aivan tasapainossa. Parhaimmillaan elokuva kuitenkin on erittäin vakuuttava: se näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja keskeiset näyttelijät (Al Pacino Shylockina etenkin) ovat vahvoja rooleissaan.
Baz Luhrmannin uusluenta Romeosta ja Juliasta (Romeo + Juliet, 1996) on lähinnä vastenmielinen. Mutta niinpä on ohjaajan koko muukin tuotanto. Koko elokuva tuntuu Quentin Tarantinon kokkelihuuruiselta unelta, jonka läpi joku lukee Shakespearen näytelmää. Sitä Luhrmann todennäköisesti on halunnutkin. Kaikessa on kyse lopulta pinnasta, väreistä ja vauhdista – ainoat poikkeukset ovat alkuperäisen näytelmän sellaisenaan toistetut repliikit ja Claire Danes Juliana. Niin paljon kuin pidänkin Leonardo DiCapriosta, ei hän tässä elokuvassa vakuuta. Ehkäpä Luhrmann ei osannut ohjata nuorta näyttelijää, sillä edeltävissä ja välittömästi seuraavissa elokuvissaan tämä on paljon vakuuttavampi. Romeo + Julia on juuri semmoinen hyvin nolo äikänopen yritys tehdä jostain vanhasta cool ja hip, suuren budjetin nuorisoteatteria.
Baz Luhrmannin uusluenta Romeosta ja Juliasta (Romeo + Juliet, 1996) on lähinnä vastenmielinen. Mutta niinpä on ohjaajan koko muukin tuotanto. Koko elokuva tuntuu Quentin Tarantinon kokkelihuuruiselta unelta, jonka läpi joku lukee Shakespearen näytelmää. Sitä Luhrmann todennäköisesti on halunnutkin. Kaikessa on kyse lopulta pinnasta, väreistä ja vauhdista – ainoat poikkeukset ovat alkuperäisen näytelmän sellaisenaan toistetut repliikit ja Claire Danes Juliana. Niin paljon kuin pidänkin Leonardo DiCapriosta, ei hän tässä elokuvassa vakuuta. Ehkäpä Luhrmann ei osannut ohjata nuorta näyttelijää, sillä edeltävissä ja välittömästi seuraavissa elokuvissaan tämä on paljon vakuuttavampi. Romeo + Julia on juuri semmoinen hyvin nolo äikänopen yritys tehdä jostain vanhasta cool ja hip, suuren budjetin nuorisoteatteria.
Stanley Tong: China Strike Force. Fruit Chan: Hollywood Hong Kong
Stanley Tongin ohjaama China Strike Force (Lèi Tìng Zhàn Jing, 2000) on Shanghaissa kuvattu hongkongilaistuotanto, johon on kuitenkin sekaantunut sen verran yhdysvaltalaisvoimia, että se kuvattiin sekä kiinaksi että englanniksi. Itse katsoin jälkimmäisen; aina on parempi ettei dubata, mutta esimerkiksi elokuvan japanilaisen Fujiwara Norikan englanti on melkoisen kömpelöä. Kyse on amerikkalaisen huumebisneksen leviämisestä manner-Kiinaan. Mutta se tietenkin on vain tekosyy näyttäville toimintakohtauksille (ja Coolion kömpelölle hönöilylle jenkkitrokarina). Pitkään saadaan pärjäillä muutamalla mukavan hengenvaarallisella stuntilla – ei ihan Jackie Chan -tasoa mutta sinne päin – Lamborghinin ja formulan kilpa-ajolla liikenteen seassa. Kunnon turpiinmättäjäiset ja komeimmat koreografiat on kuitenkin jätetty loppumetreille. Muuten edetään kevyen huulenheiton ja perinteisten juonikuvioiden parissa.
Aivan toisenlaista estetiikkaa edustaa Fruit Chanin Hollywood Hong Kong (Heung gong yau gok Hor lei wood, 2001). Draamakomedia on tyyliltään lähempänä eurooppalaista kuin amerikkalaista elokuvaa. Sen keskushahmona on Shanghaista saapuva prostituoitu, jonka paikallinen nettipornoon koukuttunut nuorimies tilaa itselleen. Nainen ystävystyy sikateurastajan perheeseen, jonka muodostavat lihava isä ja kaksi lihavaa poikaa. Lisäksi kuvioon kuuluu tieteilijä, joka haluaa kasvattaa ihmissikiön emakon sisässä. Sitten hommat alkavat mennä synkempään suuntaan ja jo valmiiksi nyrjähtänyt huumori saa mustia sävyjä. Elokuva sijoittuu pieneen hongkongilaiseen hökkelikylään, jonka laidalla seisoo valtaisa Hollywood -niminen ostoskeskus- ja asuntokompleksi; siitä elokuvan nimi. Asetelmassa ja paljossa muussakin on nähtävissä hallinnon kritiikkiä.
Aivan toisenlaista estetiikkaa edustaa Fruit Chanin Hollywood Hong Kong (Heung gong yau gok Hor lei wood, 2001). Draamakomedia on tyyliltään lähempänä eurooppalaista kuin amerikkalaista elokuvaa. Sen keskushahmona on Shanghaista saapuva prostituoitu, jonka paikallinen nettipornoon koukuttunut nuorimies tilaa itselleen. Nainen ystävystyy sikateurastajan perheeseen, jonka muodostavat lihava isä ja kaksi lihavaa poikaa. Lisäksi kuvioon kuuluu tieteilijä, joka haluaa kasvattaa ihmissikiön emakon sisässä. Sitten hommat alkavat mennä synkempään suuntaan ja jo valmiiksi nyrjähtänyt huumori saa mustia sävyjä. Elokuva sijoittuu pieneen hongkongilaiseen hökkelikylään, jonka laidalla seisoo valtaisa Hollywood -niminen ostoskeskus- ja asuntokompleksi; siitä elokuvan nimi. Asetelmassa ja paljossa muussakin on nähtävissä hallinnon kritiikkiä.
Raja Amari: Satiinin puna. Iciar Bolláin: Sade kuuluu meille
Tunisialaisen Raja Amarin Satiinin puna (Al-satan al-akhmar, 2002) kertoo naisesta, jonka mies on kuollut, päivät kuluvat kotona ja tytärkin on alkanut itsenäistyä. Sattumalta hän päätyy tytärtä etsiessään kabareehen ja ajautuu itsekin tanssimaan yleisölle. Perinteisestä vatsatanssista löytyy symboli ja keino vapautumiselle ja oman itsen löytämiselle. Elokuva kritisoi selvästi muttei erityisen alleviivaavasti naisten asemaa yhteiskunnassa –vapaa voi olla vain miehille tanssiessa. Miesten rooli elokuvassa onkin olla lähinnä niljaisia tuijottajia tai tuomitsevia kyttääjiä. Satiinin puna on suurelta osin hyvin vähäeleinen, mikä on vahvassa ristiriidassa tanssikohtausten aivan toisenlaisen dynamiikan kanssa. Pienistä puutteistaan huolimatta se on vaikuttava, intensiivinenkin elokuva. Pääosan esittäjän, palestiinalaisen Hiam Abbassin, tuotantoon pitäisi tutustua enemmänkin.
"Emme tee taidetta vaan propagandaa", sanoo hahmo Iciar Bolláinin elokuvassa Sade kuuluu meille (Tambien la lluvia, 2010). Se ei peittele haluaan sanoa; niin kuin Paul Lavertyn käsikirjoitukset yleensäkään. Elokuva kertoo filmiryhmästä, joka on kuvaamassa omaa elokuvaansa Kolumbuksen ja espanjalaisten saapumisesta Amerikan mantereelle. Budjettisyistä kuvaukset tehdään Boliviassa, jossa sattumalta samaan aikaan alkavat veden yksityistämisen aiheuttamat mellakat. Sade kuuluu meille rinnastaa tehokkaasti nykyaikaisen riistokapitalismin, elokuvantekijöiden kustannuslaskelmoinnin ja 1400-luvun kristittyjen suorittaman alkuperäiskansojen sorron. Hyvin selvästä tendenssistään huolimatta se onnistuu samalla olevan erittäin koskettava ja kaunis. Sade kuuluu meille on kaikin puolin kansainvälinen elokuva: paitsi että se kuvattiin Boliviassa, on se espanajalais–meksikolais–ranskalainen yhteistuotanto, jossa espanjan lisäksi puhutaan paikallista ketšuan kieltä.
"Emme tee taidetta vaan propagandaa", sanoo hahmo Iciar Bolláinin elokuvassa Sade kuuluu meille (Tambien la lluvia, 2010). Se ei peittele haluaan sanoa; niin kuin Paul Lavertyn käsikirjoitukset yleensäkään. Elokuva kertoo filmiryhmästä, joka on kuvaamassa omaa elokuvaansa Kolumbuksen ja espanjalaisten saapumisesta Amerikan mantereelle. Budjettisyistä kuvaukset tehdään Boliviassa, jossa sattumalta samaan aikaan alkavat veden yksityistämisen aiheuttamat mellakat. Sade kuuluu meille rinnastaa tehokkaasti nykyaikaisen riistokapitalismin, elokuvantekijöiden kustannuslaskelmoinnin ja 1400-luvun kristittyjen suorittaman alkuperäiskansojen sorron. Hyvin selvästä tendenssistään huolimatta se onnistuu samalla olevan erittäin koskettava ja kaunis. Sade kuuluu meille on kaikin puolin kansainvälinen elokuva: paitsi että se kuvattiin Boliviassa, on se espanajalais–meksikolais–ranskalainen yhteistuotanto, jossa espanjan lisäksi puhutaan paikallista ketšuan kieltä.
Maïwenn: Polisse. Nicole Garcia: Charlie sanoo
Maïwennin ohjaama Polisse (2011) on dokumentaarisella tyylillä kuvattu elokuva Pariisin poliisin lastensuojeluyksiköstä. Sen erittäin lyhyet, välähtävät kohtaukset ja nopeat leikkaukset kuvaavat niin poliisin työtä kuin vapaa-aika, rankka ja traaginen vaihtelee koko ajan humoristisen kanssa (joskin huumorin laadusta en ole aina ihan varma). Tulos on monipuolinen läpileikkaus paitsi työstä mutta myös yhteiskunnasta. Joku voisi syyttää Polissea sosiaalipornoksi, mutta eipä se päähenkilöitäänkään esitä kovin kunniakkaassa valossa. He tekevät valtaisaa työmääräänsä jaksamisensa kustannuksella, tekevät virheitä elämässään eivätkä aina myönnä sitä. Elokuvan kertomukset perustuvat tositapauksiin, joita ohjaaja todisti seuratessaan todellisen lastensuojelun arkea. Kaleidoskooppimainen on sana, jota en mielelläni käytä, mutta Polissen tapauksessa se lienee paikallaan.
Nicole Garcian Charlie sanoo (Selon Charlie, 2006) kertoo joukosta miehiä, joiden elämät korkeintaan koskettavat toisiaan hetkellisesti – kunnes yhteentörmäyksiä sitten alkaakin tulla. Miehet ovat keskenään hyvin erilaisia; on pikkurikollista, tieteilijää, opettajaa, pormestaria, tennistähteä ja duunaria. Nimihenkilö on yhden poika, jonka isällä on salasuhde pojan opettajan vaimon kanssa. Naiset ovat kaikessa sivustaseuraajia, kuitenkin usein päämäärätietoisempia kuin miehensä, poikansa ja rakastajansa. Kaiken kaikkiaan kyse lienee ihmisten irrallisuudesta, kohtaamisten satunnaisuudesta ja toisaalta sattuman oikullisuudesta. Tällainen moniääninen, risteävien tarinoiden kudos ei ole ihan helppo laji käsitellä, ja niinpä nytkin osa säikeistä jää toisen alle. Parhaimmillaan se on kuitenkin inhimillisesti koskettava ja oivaltava. Kokonaisuus jää reilusti pinnan ylle.
Nicole Garcian Charlie sanoo (Selon Charlie, 2006) kertoo joukosta miehiä, joiden elämät korkeintaan koskettavat toisiaan hetkellisesti – kunnes yhteentörmäyksiä sitten alkaakin tulla. Miehet ovat keskenään hyvin erilaisia; on pikkurikollista, tieteilijää, opettajaa, pormestaria, tennistähteä ja duunaria. Nimihenkilö on yhden poika, jonka isällä on salasuhde pojan opettajan vaimon kanssa. Naiset ovat kaikessa sivustaseuraajia, kuitenkin usein päämäärätietoisempia kuin miehensä, poikansa ja rakastajansa. Kaiken kaikkiaan kyse lienee ihmisten irrallisuudesta, kohtaamisten satunnaisuudesta ja toisaalta sattuman oikullisuudesta. Tällainen moniääninen, risteävien tarinoiden kudos ei ole ihan helppo laji käsitellä, ja niinpä nytkin osa säikeistä jää toisen alle. Parhaimmillaan se on kuitenkin inhimillisesti koskettava ja oivaltava. Kokonaisuus jää reilusti pinnan ylle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti