Luettua: kesäkuu 2021

Vexi Salmi: Vinyylin rahinaa. Helsinki 2003: WSOY. 111 s. 

Yleensä kasku- ja anekdoottikokoelmissa on ongelmana, että kaljabaarin kulmapöydässä aina hauskuuttava juttu usein latistuu, kun se kirjoitetaan paperille. Kertojan pitää olla tavanomaista taitavampi pännämies, jotta kertomuksen vivahteet, painotukset ja rytmi tulisivat läpi lukijalle niin kuin ne yleensä tulevat kuulijalle.

Vexi Salmen Vinyylin rahinaa melkein kompastuu samaan ongelmaan. Vaikka Salmi oli taitava laulunsanoittaja, ei hän ole erityisen briljantti prosaisti. Kokoelman jutelmat kuitenkin pelastaa niistä henkivä ajankuva. Takavuosien iskelmäpiirien pyörinnässä on oma romantiikkansa, vaikka suurin osa Salmen tarinoista keskittyykin lähinnä viinanjuontiin. Kaskujen vakiokasvoja ovat Toivo Kärki, Junnu Vainio, Irwin ja etenkin Tapio Rautavaara.

Umberto Eco: Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980). Porvoo–Helsinki–Juva 1983: WSOY. 632 s. Suom. Aira Buffa.

Usein kuulee sanottavan, että maailman useimmin kesken jätetty kirja olisi James Joycen Odysseus. Kehtaan väittää, että todellisuudessa se on Umberto Econ Ruusun nimi.

Odysseukseen ei juuri koskaan törmää kirpputoreilla, Ruusun nimeen sen sijaan jatkuvasti. Se oli nelisenkymmentä vuotta sitten suuren lukevan yleisön Ilmiö, josta Suomessakin otettiin monta painosta lyhyessä ajassa (oma kappaleeni on toki ensimmäistä painosta). Ilmeisesti markkinointi toimi: väki saatiin tarttumaan kirjaan myyntipuheilla "keskiaikaisesta dekkarista", mutta sai varmasti pettyä kun huomasi lukevansa satoja sivuja 1300-lukulaista teologista ja uskonfilosofista väittelyä.

Kyllähän Ruusun nimessä dekkarijuonikin on (ja päähenkilöt ovat hatarasti naamioidut Holmes ja Watson), mutta pohjimmiltaan Econ kirja on postmodernia leikkiä. Lopulta "rikos" ja sen selvittely ovat vain väline jolla tuoda esiin pohdiskelua uskosta, tiedosta ja vallasta. Lisäksi se on hieno romaani kirjoista ja kirjanrakastajista; olkoonkin että myös tämä puoli on vahvasti ironisoitu.

Muistan lukeneeni Ruusun nimen lukioaikana – etenkin muistan matematiikanopettajan hämmennyksen, kun hän kävi koulun käytävässä kysymässä, mitä oikein luin. En kuitenkaan kai silloin saanut urakkaa loppuun, koska muistiinpanoissani ei ole mainintaa siitä. No, nyt tilanne on korjattu.

Kai Huovinmaa (toim.): J. V. Snellman ja nykyaika. Kirjoituksia ja esitelmä J. V. Snellmanin ajallemme jättämästä henkisestä perinnöstä. Helsinki 1981: Suomalaisuuden liitto. 76 s.

Arvi Arjatsalo: Sammatin Elias. Elias Lönnrotin elämänvaiheita kouluvuosista ensimmäisiin runonkeruumatkoihin. Helsinki 1982: Otava. 175 s.

Vaikka joka syksy luennoin Suomen kansallisesta heräämisestä 1800-luvulla, J. V. Snellman on jäänyt itselleni etäiseksi hahmoksi. Piskuinen, Suomalaisuuden liiton vuonna 1981 julkaisema J. V. Snellman ja nykyaika vaikutti mukavan helposti lähestyttävältä kirjaselta. Sisällöltään se on valitettavan hajanainen. Kokoelman lyhyestä mitasta huolimatta teksteissä on päällekkäisyyttä ja tyylit heittelehtivät kansantajuisesta akateemiseen. Itselleni antoisimpia olivat Matti Kinnusen yleisesittelyt Snellmanin elämästä ja urasta lehtimiehenä sekä hänen kokoamansa Snellman-bibliografia. Snellmaniin pitäisi kyllä tutustua tarkemmin – hänen ajatuksensa kansasta ja kansanhengestä voisivat auttaa ymmärtämään nykyistäkin nationalismia.

Etenkin nuortenkirjailijana kunnostautunut Arvi Arjatsalo lähestyy oma omaa aihettaan aivan toisista lähtökohdista. Sammatin Elias on romaani Elias Lönnrotin varhaisvaiheista, alaotsikkonsa mukaisesti "kouluvuosista ensimmäisiin runonkeruumatkoihin". Arjatsalon tyyli on kevyen käyttökirjallisuuden, mutta nautin lukemisesta paljon enemmän kuin etukäteen kuvittelin. Kansakoulunopettajan tausta kuuluu joltisessakin luennoivuudessa, mutta saarnaamiseen saati opettamiseen ei sittenkään sorruta. Lukijalta kyllä vaaditaan jonkin verran pohjatietoja, jotta tarinan yksityiskohdat aukeavat. Arjatsalolla oli ehkä ajatuksissa jatkaa Lönnrotin kertomusta, mutta hän päätyi lopulta viimeisinä vuosinaan kirjoittamaan vastaavanlaiset kaunokirjalliset kertomukset kahdesta muusta saman ajan suurmiehestä, Topeliuksesta ja Castrénista.

Peter Guralnick: Robert Johnson. Blueslegendan jäljillä (Searching for Robert Johnson, 1989). Helsinki 2001: Like. 123 s. Suom. J. Pekka Mäkelä.

Peter Guralnickin kirja Robert Johnsonista (1989; suom. 2001) on kaunis yritys kuvata jotain, mitä on hyvin vaikea kuvata. Johnson on niin myyttien, tarinoiden ja legendojen alleen peittämä, että objektiivisen kuvan luominen on vaikeaa. Eikä Guralnick yritäkään sellaista. Hän puhuu nimenomaan vaikutelmista, otteesta lipsuvista tosiseikoista, totuuden suhteellisuudesta. Paljon nojataan Johnsonin tuntemien muusikkojen kertomuksiin, jotka nekin ovat ristiriitaisia, tietenkin. Melkein yhtä paljon puhutaan musiikkitieteilijä Mack McCormickin julkaisemattomasta kirjasta, jota ei vielä tänäänkään päivään ole ilmestynyt. Se on melkein yhtä suuri tarinoiden aihe kuin Johnsonkin.

Pertti Lassila: Syvistä riveistä. Kansakirjailija, sivistyneistö ja kirjallisuus 1800-luvulla. Helsinki 2008: Gaudeamus. 266 s.

Kirjassaan Syvistä riveistä Pertti Lassila käy läpi suomalaisen kansankirjallisuuden syntyä ja nopeaa syrjään jäämistä.

Aleksis Kiven jälkeiseen, Euroopasta mallinsa ottaneita realisteja edeltävään Suomen kirjalliseen kenttään muodostui erikoinen ilmiö. Jotta suomalaisista olisi saatu kunnon sivistyskansa, piti suomalaiset (siis suomenkieliset) saada lukemaan muutakin kuin Raamattua ja Katekismusta. Fennomaanien idea oli löytää "kansan syvistä riveistä" kouluttamattomia, sivistymättömiä kirjoittajia, jotka osoittaisivat rahvaassa elävän kirjallisen kyvykkyyden säätyläisille ja muulle paremmalle väelle. Samalla saataisiin uskottavia tekijöitä kirjoittamaan rahvaalle tutuista aiheista ja maailmasta. Syntyivät kansankirjallisuus ja kansankirjailija.

Lassila piirtää johonmukaisen kehityksen varhaisista suomeksi kirjoittaneista Pietari Hannikaisesta ja K. J. Gummeruksesta varsinaisiin kansankirjailijoihin kuten Pietari Päivärintaan ja Kauppis-Heikkiin ja lopulta Santeri Alkioon, joka jalosti kansanhenkensä taidekirjallisuudeksi.

Lassilan teksti on harvinaisen vetävää. Kirjan luki nautinnokseen, vaikka urbaani nyky-Helsingin lukuympäristö saikin aikaan aika vinkeän kontrastin.

Patricia Highsmith: Hiljaa, hiljaa tuulessa (Slowly, Slowly in the Wind, 1979). Hyvinkää 1991: Book Studio. 220 s. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Jännityksen mestarit 54.

Patricia Highsmithia lukiessa tulee oudon lumoutunut olo. Ainoa toinen kirjailija, joka herättää minussa samanlaisen tunteen, on Raymond Carver. Molemmat kirjoittavat valitsemiensa kehysten sisässä kertomuksia, jotka eivät pelkän juonitiivistelmänsä puolesta vaikuta mitenkään erityisiltä. Highsmithilla nuo kehykset ovat jännityskirjallisuuden konventiot. Hän hyödyntää perinteisiä, tavanomaisiakin rikosfiktion aiheita mutta hänen näkökulmansa ja keinovalikoimansa on erilainen kuin muilla.

Hiljaa, hiljaa tuulessa on novellikokoelma, jonka kertomuksissa kuvataan sitä miten turvattomiksi yhteisöt ovat muuttuneet, miten pelottavia ovat ihmiset ympärillämme. Kertomuksia vanhukset joutuvat toistuvien ryöstöjen uhreiksi, satunnaiset ihmiset päätyvät murhaamaan käsittämättömistä syistä, jopa ympäristö on vaarallinen kuten mahdollisesti yliluonnollisia sävyjä saavassa novellissa Lammikko. Kaikkein vaikuttavin kokoelman novelleista on Nuo kamalat aamut, jossa vähävaraisen mutta runsaslapsisen perheen pahoinvointi ja ongelmat kärjistyvät järkyttävästi.

Kokoelman yllätys on jätetty viimeiseksi. Älkää ampuko puita on ehta tieteistarina. Viime aikojen Elokapina-uutisoinnin ja -kommentoinnin valossa se tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta nykylukijallekin.

Cycle of the Werewolf - mietteitä Stephen Kingin äärellä #8

I

En ole aivan varma, oliko Ihmissuden vuosi ensimmäinen alusta loppuun lukemani Stephen Kingin kirja, mutta ainakin se oli ensimmäinen, jonka luin alusta loppuun yhdeltä istumalta.

Veikkaan olleeni nelos- tai vitosluokkalainen, yksitoistavuotias, juuri parhaassa iässä lukemaan ihmissusitarinoita. Muistan käyneeni koulupäivän jälkeen Vilppulan kirjastossa (ja muistan kirjaston sijainneen jo silloin nykyisissä tiloissaan, joihin se joutui muuttamaan vuonna 1994, nelosluokkani keväänä), niin kuin usein muulloinkin, ja kaartaneeni heti ulko-ovelta oikealla, kahden hyllynvälin matkan sinne, missä Kingit odottelivat. En tosiaan ehkä ollut lukenut vielä ainuttakaan kingiä kokonaan, mutta yritys oli kova.

Tällaiseen tarpeeseen Ihmissuden vuosi oli mitä sopivin: se oli ohut (128 sivua), ja siinä oli paljon kuvia. Kun pääsin kotiin, tein välipalaa ja istuin ruokapöydän päähän lukemaan. Oli sateinen päivä, joten mitä muutakaan sitä ihminen tekisi kuin lukisi? Ehkä pelaisi Nintendoa, joo, mutta olin jo noihin aikoihin alkanut päästä hajulle asioiden tärkeysjärjestyksestä...

Aivan ensimmäiseksi minua kiehtoi kirjassa sen kuvitus. Bernie Wrightsonin nimi ei lue kannessa ihan yhtä suurella kuin Kingin mutta silti suuremmalla kuin kuvittajan yleensä. Nimi olikin minulle jo tuttu, mahdollisesti hänen toisesta King-yhteistyöstään, Creepshow'sta, kenties jostain muustakin sarjakuvasta. Joka tapauksessa – jumalauta miten hienoja Ihmissuden vuoden kuvat olivat, etenkin värilliset. Kuva jossa ihmissusi repii poliisin kasvot irti tai se jossa kaksi miestä katselevat harmaassa syyssateessa silvottuja sikoja, olivat lumoavia. 

Ahmaisin kirjan siltä istumalta. Se oli tarpeeksi kevyt lukea ja tarinaltaan riittävän yksinkertainen. Siinä ei ollut Kingillä tyypillistä asioiden laajaa taustoittamista ja punaisen langan hylkäämistä pitkiksi ajoiksi, mikä yleensä oli saanut minut vielä tuolloin jättämään hänen kirjansa kesken. En tietenkään osannut vielä silloin eritellä asiaa näin sanoin, mutta jälkiviisaasti on helppo nähdä, että Ihmissuden vuosi tarjosi riittävän nopeasti ja tarpeeksi lyhyin väliajoin sitä, mitä kymmenvuotias minä Kingiltä janosin: verta ja kuolemaa. Jos jokaisen lyhyen luvun lopussa joku raadellaan hengiltä tai päitä isketään irti, on minun hyväksyntäni ollut taattu.

Olen lukenut Ihmissuden vuoden sittemmin muutaman kerran uudelleen. Aloin pitää kirjaa lukemisistani 17-vuotiaana, toukokuussa 2000, ja Ihmissuden vuosi mainitaan niissä listoissa kahdesti. Olen melko varma, että yläasteaikaan olen lukenut sen ainakin kerran. Aina aikaisemmin kyseessä on ollut Annika Eräpuron suomennos (Book Studio 1990), mutta tällä kertaa päädyin tutustumaan viimein alkuperäiskieliseen tekstiin.

II

Ihmissuden vuosi syntytarina on moneen kertaan kronikoitu. King itse on kertonut, kuinka kustantaja Christopher Zavisa oli lähestynyt häntä vuoden 1979 World Fantasy Conventionissa. Zavisa oli ehdottanut, että King kirjoittaisi kahteentoista lyhyeen osaan jaetun kertomuksen, joka julkaistaisiin Bernien Wrightsonin kuvittamassa kalenterissa. Ideana oli, että tarina etenisi kalenterissa joka kuukausi noin viisisataasanaisen tekstin verran. King suostui, omien sanojensa mukaan toisaalta koska oli jurrissa, toisaalta siksi, että hän halusi todistaa kirjoittavansa muustakin syystä kuin rahasta. Tällainen erikoisten julkaisumuotojen kokeilu on jatkunut Kingin uralla myöhemminkin, mikä ansaitsisi oman tekstinsä.

Työ ei kuitenkaan edennyt tyydyttävällä tavalla. Kingin ajatus oli kirjoittaa ihmissusikertomus, jossa jokaisen kuukauden täysikuun aikaan tapahtuisi uusi käännekohta. Lisäksi hän halusi sijoittaa tekstinsä kunkin kuun merkkipäiviin (juhlapäiviin tms.), mikä tietysti pakotti hänet venyttämään kalendaarista realismia. King on tunnettu laveasta kerronnastaan, joten ei ole erityisen yllättävää, että viidensadan sanan enimmäispituus osoittautui hänelle liian rajoittavaksi. Kun hän pitkän ajan kituuttamisen jälkeen antoi itselleen luvan kirjoittaa heinäkuun luvun monisanaisemmin, hän tunsi saaneensa tekstiin viimeinkin kunnon otteen. Zavisa ei ollut pahoillaan asianlaidan muutoksesta vaan ehdotti kalenterin sijasta pienen kirjasen tekemistä. Wrightsonin kuvitusta voisi hyödyntää niinkin.

Lopputuloksena syntyi pienoisromaani Cycle of the Werewolf. Zavisan kustantamo The Land of Enchantment julkaisi sen lopulta vuonna 1983. Painos oli rajattu 7500 kappaleeseen, minkä lisäksi teoksesta ilmestyivät myös 100 kappaleen numeroitu ja tekijöiden signeeraama laitos, johon sisältyi Wrightsonin taidelehti, sekä 250 kappaleen numeroitu ja signeerattu "deluxe-painos", joka sisälsi Wrightsonin taideportfolion. Kansanpainos ilmestyi vasta paria vuotta myöhemmin New American Librarylta. Samana vuonna ilmestyi vielä toinenkin laitos, joka sisälsi pienoisromaanin lisäksi Kingin sen pohjalta kirjoittaman elokuvakäsikirjoituksen Silver Bullet.

III

Olen toistellut usein, että mielestäni King on vahvimmillaan yleensä nimenomaan pienoisromaanimuodossa. Novelli useimmiten rajoittaa liiaksi hänen tyyliään, kun taas romaani (ja liian sallivat kustannustoimittajat) puolestaan antavat hänelle helposti luvan laventaa ja laajentaa kertomuksiaan liikaa. Sitä paitsi Kingin "pienoisromaanit" olisivat monen muun tekijän kirjoittamina aivan täyspainoisia romaaneja. Kingin lukijoille mikä tahansa alle viisisataasivuinen tuntuu olevan pelkkä välipala.

Cycle of the Werewolf on silti nimenomaan leimallisesti pienoisromaani, novella. Se on muodoltaan ja pituudeltaan suurelta osin hallittu (tosin tähän on yksi suuri poikkeama, johon palaan tuonnempana) ja tietoisesti tiivis tarina, jonka rakenteessa on kuitenkin  liikaa huippuja ja käänteitä jotta se olisi klassinen novelli. Kaikki tämä johtuu paljolti taustalla yhä vaikuttavasta kalenteri-ideasta. Vaikka King pitikin lyhyiden lukujen vaatimusta liian rajoittavana, se on pakottanut hänet kerrankin keskittymään oleelliseen.

"Oleellinen" merkitsee tässä tapauksessa kahtalaista: Suurin osa Cycle of the Werewolfin luvuista noudattavat ainakin suurin piirtein alkuperäisajatusta tiiviistä välähdyksistä, joiden avulla tarina etenee. Kahta tai kolmea kuukautta lukuun ottamatta jokaisen kuukauden teksti esittelee ihmissuden uhrin ja tilanteen jossa tämä saa loppunsa ihmissuden kynsissä. Rakenne toistaa itseään, mutta minua se ei ainakaan ole koskaan häirinnyt. Vielä yksitoistavuotiaana minuun teki suurimman vaikutuksen tietenkin tappokuvaukset. Ne ovat väkivaltaisia ja iskevän tylyjä. Niiden tehoa kasvattaa kuitenkin kaikki se, mitä ihmissuden ilmestymistä ennen kerrotaan. Ja tämä on se seikka, mikä minua nykyään miellyttää eniten: King aloittaa melkein kaikki luvut vahvatunnelmaisilla ja mielikuvia herättävillä kuvauksilla. Verrattain lyhytsanaisesti ja harkitusti hän saa herätettyä eloon vaikutelman juuri kyseisestä kuukaudesta, miljöönä toimivan pikkukaupungin ilmapiiristä ja sen asukkaista. Joka kerta kuvauksessa on uhkaa mutta myös jonkinlaista haikeutta, katkeransuloista ymmärrystä ihmisiä ja pikkukaupunkilaisuutta kohtaan. 1980-luvun alku oli muutenkin aikaa, jolloin Kingin teksteissä kuului eräänlainen itsetietoinen kirjallisuudellisuus, pyrkimys kirjoittaa hyvää kirjallisuutta eikä vain vetävää tarinaa. Parhaana esimerkkinä tällaisesta pidän Different Seasons -kokoelmaa.

Toisaalta Cycle of the Werewolf on Kingin pienoisromaaneista kevyimpiä. Yksi syy siihen on sen aihe. King ei tuo populaarikulttuurin ihmissusimyyttiin mitään uutta. Nyt ei edes puhuta 'Salem's Lotin kaltaisesta "vampyyriperinteen tuomisesta nykypäivään" vaan ihan vain perinteisestä ja klišeisestä ihmissusijutusta: ihminen muuttuu susimaiseksi pedoksi täydenkuun aikaan, ja vain hopealuoti pystyy tappamaan ihmissuden (totta puhuen, King ei sano, etteikö mikään muu voisi toimia; mitään muuta ei edes kokeilla). Ihmissusi oikeastaan onkin vain tekijä, joka saa muuten irralliset tuokiokuvat liittymään toisiinsa. Kingin todellinen(?) mielenkiinto tuntuu olevan Tarker's Millsin kaupungin asukkaissa. Näinhän se monesti on: King kuvaa usein pieniä amerikkalaisyhteisöjä ja niiden ihmisiä menneisyyksineen, salaisuuksineen ja ongelmineen, ja kauhuelementit ovat pikemminkin kerronallinen liima ja markkinointikeino kuin kirjoittajan todellinen intohimo. Tämä voisi selittää senkin, miksi Kingin tuntuu olevan niin vaikeaa kirjoittaa kertomuksilleen toimivia lopetuksia.

Cycle of the Werewolfin lopetuksessa ei ole mitään ongelmaa. Se on niin kaavamainen ettei voi epäonnistua.

Olen valmis antamaan kaiken ennalta arvattavuuden ja tavanomaisuuden anteeksi, koska tunnelma, jonka Kingin kieli ja anekdoottimaiset kuvaukset millsiläisistä herättävät, on niin vahva. On silti yksi mutta – isohko mutta – jota on vaikea hyväksyä, vaikkakin pystyn hyvin ymmärtämään sen. Tarkoitan nyt heinäkuun lukua. Siinä King rikkoo aiemmin noudattamansa periaatteet. Luku on selvästi muita pidempi, ja se keskittyy kaupungin ja ihmissuden sijasta Marty Coslaw -nimiseen poikaan, josta muodostaa kertomukselle ellei ihan pää- niin ainakin sankarihahmo. Luku muistuttaa kerronnaltaan perinteisempää tusina-Kingiä. Keskiössä ovat nyt toiminta ja tapahtumat tunnelmoinnin ja kaupungin kollektiivisen alitajunnan kuvaamisen sijasta. Ratkaisu on, kuten sanoin, ymmärrettävä – näin King saa tarinaansa perinteisemmän draaman kaaren (minkä tarpeellisuudesta en ole lainkaan varma) ja pohjustuksen loppuratkaisuunsa. Luku on kyllä monella tapaa käännekohta, mutta se muuttaa tekstin hengen ja rikkoo tarinan soljunnan niin kuin herääminen rikkoo unen. Todellisuus tuntuu välttämättä aina unta kalpeammalta.

Marty on klassinen King-hahmo. Hän on kymmenvuotias ja älykkäämpi kuin moni muu ikäisensä. Hän on altavastaaja, Martyn tapauksessa siksi että hän on rampa ja sidottu pyörätuoliinsa. Pyörätuoli on näppärä keino pakottaa Marty kohtaamaan ihmissuden sen sijaan, että hän vain yrittäisi paeta. Martyn erilaisuuttaan korostavat kaksi hänen perheenjäsentään, karikatyyrimäiset isä (liikunnanopettaja joka ei oikein osaa suhtautua urheilukyvyttömään lapseensa) ja sisko (joka osaa vain vinkua, miten veli saa tahtonsa läpi vain koska herättää muissa sääliä). Martyn äitiin viitataan vain pariin kertaan, ja hän jää Kingin hysteeristen naishahmojen perimuodoksi. Äidin veli, Al-eno, puolestaan on stereotyyppinen Kiva Aikuinen, joka ymmärtää lapsen tarpeet (tässä tapauksessa ilotulitteiden ampumisen oman henkensäkin uhalla). Vaikka ketään muutakaan Tarker's Millsin asukkaista ei kuvata juuri sen tarkemmin kuin Martyn perhettä, nämä jäävät silti jotenkin vielä ohuemmiksi. Sama pätee oikeastaan Martyynkin. On erittäin kuvaavaa, että ihmissuden uhrit, joiden ainoa tehtävä tarinassa on kuolla, ovat kiehtovampia ja edes hiukan syvempiä kuin ne, joiden pitäisi olla päähenkilöitä tai ainakin niitä joihin lukijan soisi samaistuvan.

IV

Cycle of the Werewolf olisi oleellisesti eri teos ilman Bernie Wrightsonin kuvitusta. Kirjan taitosta jokseenkin puolet on varattu muulle kuin Kingin tekstille.

Wrightson tarjoaa joka kuukaudeksi kolme erilaista kuvaa. Ensinnä ovat koko aukeaman tunnelmalliset, mustavalkoiset piirrokset, jotka toimivat otsikkokuvina kullekin luvulle. Näissä kuvissa ei nähdä ihmishahmoja, vaan ne ovat joko puhtaasti luonnonmaisemia tai kulttuurinäkymiä, jostain aivan asutuksen rajamailta (vähän niin kuin ihmissusikin on ihmisyyden ja eläimen rajamailla?). Otsikkokuvissa on helppo huomata projektin kalenteritausta; niiden alle voi hyvinkin kuvitella kalenteriruudukon. Piirrokset luovat kullekin luvulle omanlaisensa tunnelman, jo ennen kuin ainuttakaan sanaa on päästy lukemaan. Niin paljon kuin Kingin kuvallisuutta tässä teoksessa arvostankin, arvelenpa silti sen saavan lisäpontta nimenomaan Wrightsonin pohjustuksista. Omat suosikkikuvani ovat huhtikuu valtaisine kumpupilvineen ja elokuu lohduttomine tulvineen.

Toiseksi ovat ne kuvat, jotka minuun iskivät alakoululaisena. Jokaiseen kuuhun sisältyy yksisivuinen värikuva, jossa kuvataan kunkin luvun huippukohta, käytännössä jokin väkivallanteko. Kuvat ovat sarjakuvamaisia, värikkäitä ja dramaattisia. Usein Wrightson turvautuu häpeämättömiin splattertehoihin, mikä tietysti on sallittua silloin, kun tekstikin niin tekee. Niin paljon kuin lapsena näistä kuvista pidinkin, eivät ne enää tee samanlaista vaikutusta. Verisyydestään huolimatta ne tuntuvat turvallisilta. Niissä on samaa kaavamaisuutta kuin Kingin suhtautumisessa ihmissusitarinaan. Ne ovat juuri sellaisia, joita olisi voinut kuvitella ilmestyvän Wrightsonin töitä esittelevissä keräilykorttisarjoissa 1990-luvun alussa. Ongelmallista on myös se, että kuvat ja teksti eivät aina anna samaa informaatiota. Tekstissä esimerkiksi korostetaan usein ihmissuden käpälien ihmismäisyyttä, mutta piirroksissa näin ei ole; samoin teksti saattaa puhua pedon keltaisista silmistä, ja viereisellä sivulla näemmä aivan selvästi, että silmät ovat vihreät.

Lopulta jokainen luku päättyy pieneen mustavalkopiirrokseen. Näissäkään kuvissa ei ihmishahmoja nähdä (yhtä irtopäätä lukuun ottamatta) mutta ei myöskään maisemia. Yleensä vinjeteissä kuvataan jotain lukuun viittaavaa esinettä, kuten kaatunutta suolasirotinta tai lattialle levinneitä pelikortteja, ja kenties muutamaa pisaraa verta. Aiheiden arkisuudesta huolimatta pikkukuvissa on järkyttävää tehokkuutta. Ne konkretisoivat sitä, miten normaaliuteen on tullut repeämä ihmissuden iskiessä. Tilanne voi olla ohi, mutta asiat eivät enää ole sitä mitä vielä hetki sitten.

Kaikista puutteistaan (vai olisiko sittenkin kyse makuasioista?) huolimatta Wrightsonin kuvitus saa harmittelemaan, ettei nykyään enää aikuisten kirjallisuutta yleensä kuviteta. Taitava kuvittaja voisi tuoda kirjallisuuteen sellaisen tason, josta moni nykyteoskin saattaisi hyötyä, varsinkin silloin jos kuvittaja ja kirjailija tekisivät yhteistyötä. Cycle of the Werewolf olisi paljon köyhempi, ellei siinä olisi Wrightsonin osuutta.

V

Vuoden 1985 Silver Bullet -nide on siitä mielenkiintoinen julkaisu, että se sisältää oikeastaan kolme tulkintaa samasta tarinasta. Pienoisromaanin lisäksi on tietysti Wrightsonin kuvitus joka, kuten edellä on mainittu, antaa osittain toisenlaisen näkökulman tarinan vaiheisiin. Kolmas versio on Kingin itsensä kirjoittama elokuvakäsikirjoitus, nimiteksti Silver Bullet. On oikeastaan hyvin erikoista, että juuri Silver Bullet (elokuvaa esitettiin suomessa nimellä Hopealuoti) on valikoitunut julkaistavaksi painettuna. Se ei ollut ensimmäinen Kingin kirjoittama elokuvakäsikirjoitus, ei edes ensimmäinen filmattu. Kuitenkin se oli ainoa hänen käsikirjoituksensa melkein kymmeneen vuoteen, joka päätyi kirjankansien väliin.

Silver Bullet on hyvin erilainen kertomus kuin Cycle of the Werewolf. Se keskittyy oikeastaan pienoisromaanin jälkipuoliskoon eli Marty Coslaw'n osuuteen. Tarina sijoittuu kesään kokonaisen kalenterivuoden sijasta, ja elokuvan yleinen henki on paljon keveämpi kuin alkutekstin. Siinä missä King on romaanissaan pyrkinyt tekemään hyvin kirjallista tekstiä, tuntuu elokuvaversio olevan tarkoituksellisen leffa. Se ei edes yritä olla muuta kuin vetävä ja viihdyttävä kauhujuttu, aivan kuin King ei ihan luottaisi kyykyihinsä käsikirjoittajana. Tarinaan on tullut mukaan huumoria, joka puuttuu Cycle of the Werewolfista tyystin; ihmisussi esimerkiksi laulaa heti ensimmäisessä kohtauksessa!

Julkaistu käsikirjoitus eroaa monissa kohdin filmatusta elokuvasta. Näin ollen Silver Bullet -elokuva on oikeastaan jo kertomuksen neljäs versio. Ei lainkaan huono saldo pienimuotoiselta kertomukselta, joka sai alkunsa kalenteri-ideasta.

Perusleipää ja ihan kelpo kakku - Stephen King keittokirjailijana

I

Ei ole erityisen harvinaista, että jossain vaiheessa uraansa julkisuuden henkilö päätyy kirjoittamaan (tai monessa tapauksessa "kirjoittamaan" haamukirjoittaja varjossaan) keittokirjan. Usein kyse on siitä, että julkkiksen naama kannessa kasvattaa muutoin mitäänsanomattoman reseptikokoelman myyntiä, mutta on luonnollisesti niitäkin tapauksia, joissa ruoanlaitosta innostunut julkimo käyttää asemaansa hyväkseen ja julkaisee unelmiensa kokkikirjan. Oma lukunsa on erilaiset, usein hyväntekeväisyystarkoituksessa tehdyt kirjat, joihin on koottu sekalainen joukko muista yhteyksistä tunnettuja henkilöjä jakamaan omia ruoanlaittovinkkejään. Tällaisilta teoksilta ei kukaan odota suuria makuelämyksiä, vaan niiden viehätys perustuu paitsi hyvän asian tukemiseen myös siihen, että tavanomaista spagettikastiketta syödessään voi kuvitella vaikkapa jääkiekon maailmanmestarin syövän täsmälleen samanlaista murkinaa.

Vaikka Stephen King onkin kokeillut monenlaista kirjoittamista, täysimittaista keittokirjaa häneltä tuskin tullaan koskaan näkemään. Hänkin on silti työntänyt kauhansa pariin ruoka-aiheiseen soppaan.

II

Vuonna 1984 ilmestyi Sandra J. Taylorin toimittama The Famous New Englanders Cookbook. Se kokoaa kymmeniä Uuden-Englannin kuuluisuuksia paljastamaan lempireseptinsä. Kirjalla on yhteys edellä mainittuihin hyväntekeväisyysjulkaisuihin, sillä kukin teokseen osallistunut sai tekijänkappaleensa lisäksi nimetä jonkin voittoa tavoittelemattoman järjestön, jota kustantaja tuki 25 dollarilla.

Kirjan esipuheessa Judson D. Hale, tuolloin Yankeen ja The Old Farmer's Almanacin toimittaja, avaa kirjan sisältöä: Yhtäältä on reseptejä, jotka itsessään ovat hyviä; niiden avulla tekee maittavan aterian. Toisaalta on mahdollisuus ahaa-hetkiin, kun tajuaa, että julkimokin syö samaa perusruokaa kuin kuka tahansa. Kolmanneksi on reseptejä, jotka ovat kiehtovia sen vuoksi, että juuri tietty henkilö on halunnut sen jakaa. Hale mainitsee yhtenä esimerkkinä juuri Stephen Kingin – asettaen hänet kenties kahteen jälkimmäiseen kategoriaan.

King tarjoaa The Famous New Englanders Cookbookissa kolme reseptiä, jotka ovat yksinkertaisuudessaan (ellei peräti rahvaanomaisuudessaan) hämmentäviä. Onko kyse kirjailijan vaatimattomasta kulinaarisesta mausta? Piruileeko hän? Vai pyrkiikö hän vain omalaatuiseen huumoriin? Todennäköisesti vähän kaikkea tätä.

Ensimmäinen Kingin resepteistä on "Basic Bread". Se on juuri sitä, mitä otsikko sanoo: tavallinen hiivaleipä. King perustelee valintaansa sillä, että leivän leipominen on hänelle yksi parhaista tavoista rentoutua.

Seuraava resepti, "Lunchtime Gloop" eli suomeksi ehkäpä lounasmössö, on sikäli vaikuttava ruojalaji, että se on julkaistu pari kertaa myöhemminkin. Vuonna 1998 sen nimeksi tosin oli vaihtunut "Lunchtime Ghoul-ash". Resepti sisältää kokonaisuudessaan kaksi tölkillistä spagettia (ilman lihapullia, King muistuttaa) sekä halvan puolen kilon hampurilaispihvin. Voiko kotiruoka karkeammaksi mennä? King toki myöntää, että valmistaa tätä annosta itselleen vain, kun vaimo Tabitha ei ole kotona.

King päättää osuutensa "Egg Puffiin" eli suomalaisittain munapasteijaan. Se on yksinkertainen mutta toimivantuntuinen pikkusuolainen. King tosin sanoo reseptin olevan lähtöisin vaimoltaan, mikä selittänee yllättävän hienostuneisuuden verrattuna pariin aiempaan. Toisaalta se on myös ainoa näistä kolmesta ohjeesta, jota ei ole julkaistu myöhemmin missään.

III

Pilapiirtäjä–ammattikirjoittaja John Donohuen toimittama Man with a Pan (2011) sisältää kepeää esseistikkaa (jollaista sivumennen sanoen harjoitetaan Suomessa aivan liian vähän) miehiltä ja miehistä, jotka tekevät ruokaa. Näkökulma on siis perinteisiä sukupuolirooleja haastava, joskin se tehdään humoristisesti, vähän jopa anteeksipyydellen ja vinosti naureskellen. Kokonaisuus on kuitenkin helposti lähestyttävä ja vaivaton lukea. Varsinaisten esseiden lisäksi kirja sisältää joltisenkin määrän reseptejä kirjoittajilta.

Kingin osuus on seitsensivuinen teksti nimeltä "On Cooking". Se alkaa tunnustuksella: vaimo on miestään parempi kokki. King kuvaa heidän lapsuusaikansa kulttuuria, jossa tytöt kasvoivat keittiössä. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, ja tätä nykyä nimenomaan King itse on se, joka häärii ruoanteossa.

Kingin tyylilaji on jälleen itsetietoisen korostetusti juntti. Jälleen hän mainitsee leivän leipomisen suosikkinaan mutta nostaa sen rinnalle paistamisen ja mikroaaltouunin ihanuuden. Kukaan ei tietenkään odota tässä vaiheessa enää minkäänlaista hienostuneisuutta, ja King tarjoaakin kaksi kuvausta ruoanlaitosta: kuinka paistaa kelpo munakas ja miten valmistaa talouspaperiin kiedottua lohta mikrossa. Ohjeiden tarkkuus ja vivahteikkuus antavat mielikuvan kovinkin hienoista ruokalajeista, mistä tietenkään ei ole kyse. King virnuileekin tekstin taustalla koko ajan ("Don't nuke the shit out of it!"); hän vedättää lukijaa niin kauan kuin vain voi ja kirjoittaa oikeastaan jonkinlaista parodiaa fine dininginsta. Teksti on hengeltään sitä, mitä Kingin esseemäisiltä kirjoituksilta on totuttu odottamaankin. Se on kepeää, vaivattomasti etenee jutustelua, melko yhdentekevää ja lopulta unohdettavaa mutta lukuhetkellä nautittavaa ammattimiehen tekstiä.

Esseen lopuksi King tarjoilee reseptin, "Pretty Good Cake", kohtuullisen hyvä kakku. Luomus ei kuitenkaan ole Kingin omaa käsialaa vaan jotain, minkä hän on löytänyt Internetistä. Hän kuitenkin sentään kommentoi ohjeita omaan tyyliinsä. Niissä kuuluu jälleen tarkoitushakuinen jokamiesmäisyys: King voitelee kulhon sormillaan, hän muistelee lapsuuttaan (taikinan pitää olla sellaista, jonka jämät lapsena halusi nuolla kulhosta), hän kehottaa käyttämään purkkikuorrutetta.

IV

Kahden kirjaesiintymisen lisäksi Kingiltä julkaistiin vuonna 2009 The Cincinnati Enquirer -lehdessä vielä yksi resepti. Halloweenin kunniaksi lehdessä ilmestyi ruokaohje, joka oli otsikoitu "Stephen King's Transylvanian Goulash".

Kyse ei kuitenkaan ollut mistään uudesta ohjeesta, vaan se oli peräisin jo vuodelta 1980. Tuolloin juuri collegesta valmistunut ja newyorkilaiseen kustantamoon työllistynyt Polly Campbell sai työtoverinsa kanssa idean. He kokoaisivat kokoelmallisen kuuluisuksien resepteistä. Projekti ei kuitenkaan edennyt valmiiksi, vaikka parivaljakko saikin kerättyä sisältöä jonkin verran. Melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin Campbell törmäsi arkistoissaan kirjeeseen, jossa Stephen King lähetti oman reseptinsä kirjaa varten. The Cincinnati Enquirer julkaisi koko kirjeen nettisivuillaan ja reseptin painetussa lehdessä lokakuun 21. päivänä.

Ohje itsessään on hieman yllättäen ihan rehti resepti! Gulassihan on unkarilainen ruokalaji, jonka keskeisimmät ainekset ovat liha ja paprika. Kingin resepti on tyylipuhdas ja asiallinen ohjeistus, jossa ei ole ylimääräistä hassuttelua eikä ironiaa. Se on osoitus, että King on todennäköisesti ollut jo tuolloin aivan oiva ruoanlaittaja, vaikka julkikuvassaan hän onkin korostanut toistaitoisuuttaan ja pikaruokaimagoaan. Ainoa myönnytys on reseptin otsikointi "transylvanialaiseksi", joka pop-alitajunnassa tietysti yhdistyy välittömästi vampyyreihin ja muihin kauhuaiheisiin.

V

Kuten sanottu, maailma tuskin tulee koskaan saamaan Stephen Kingiltä keittokirjaa. Mies, joka aikoinaan kutsui itseään kirjallisen maailman Big Maciksi (isojen ranskalaisten kera), ei hienostele ruoallaan. Hän on ainakin julkisesti makunystyröiltään ja tottumuksiltaan keskivertoamerikkalainen, joka nauttii burgerin paistamisesta ja kakun leipomisesta valmiiden jauhoseosten pohjalta. Hän ei riko perinteistä roolia sen enempää kuin leipomalla omat leipänsä. Lisäksi amerikkalaisen Kauhun Kuninkaan rooliin on sopinut tietty rahvaanomaisuus; eurooppalainen horrormeister olisi luultavasti joutunut valikoimaan reseptinsä jokseenkin kulinaarisemmin.

LÄHTEET

BROOKS, Justin 2013: Stephen King: A Primary Bibliography of the World's Most Popular Author, Revised Edition. Hiram 2013: Overlook Connection Press. Mobi-versio.

CAMPBELL, Polly 2009: "'Transylvanian Goulash,' by Stephen King". – The Cincinnati Enquirer, 21.10.2009. S. C6. Sähköinen versio: https://www.newspapers.com/image/102699860. – Vaikka tekstin ingressi mainitsee reseptin olevan vuodelta 1979, kirje johon siinä viitataan on päivätty 25.4.1980.

HALE, Judson D. 1984: "Foreword". – Teoksessa Sandra J. Taylor (ed.): The Famous New Englanders Cookbook. Favourite recipes from celebrities with New England connections. Dublin 1984: Yankee Books. S. 7–9.

KING, Stephen 1984: "Basic Bread". – Teoksessa Sandra J. Taylor (ed.): The Famous New Englanders Cookbook. Favourite recipes from celebrities with New England connections. Dublin 1984: Yankee Books. S. 93. – Resepti on sittemmin ilmestynyt kolmessatoista muussakin teoksessa, myös nimillä "Basic White Bread" ja "Trill Me".

KING, Stephen 1984: "Egg Puff". – Teoksessa Sandra J. Taylor (ed.): The Famous New Englanders Cookbook. Favourite recipes from celebrities with New England connections. Dublin 1984: Yankee Books. S. 94. 

KING, Stephen 1984: "Lunchtime Gloop". – Teoksessa Sandra J. Taylor (ed.): The Famous New Englanders Cookbook. Favourite recipes from celebrities with New England connections. Dublin 1984: Yankee Books. S. 94. – Resepti on sittemmin ilmestynyt neljässätoista muussakin teoksessa, myös nimillä "Lunchtime Ghoul-ash (Goop)" ja "Danse Macabre".

KING, Stephen 2011: "On Cooking". – Teoksessa John Donohue (ed.): Man with a Pan. Culinary Adventures of Father Who Cook for Their Families. Chapel Hill 2011: Algonquin Books. S. 52–55. [Kuv. John Donohue.]

KING, Stephen 2011: "Pretty Good Cake". – Teoksessa John Donohue (ed.): Man with a Pan. Culinary Adventures of Father Who Cook for Their Families. Chapel Hill 2011: Algonquin Books. S. 56.

TAYLOR, Sandra J. 1984: [nimeämätön]. – Toimittajan saatekirje Peter De Vriesille. Päivätty 10.8.1984.

Katsottua: toukokuu 2021

Danny Boyle: Sunshine. Slummien miljonääri

Danny Boyle on monipuolinen ohjaaja, minkä osoittaa nämä kaksi hänen peräkkäistä elokuvaansa. Sunshine (2007) on scifiä maustettuna kauhu- ja toimintaelokuvalla. Aurinko on tuhoutumassa, ja ihmiset yrittävät sytyttää sen uudestaan. Lopputulos on suurelta osin melko fiksua ja oikeasti jännittävää tieteiskuvastoa. Loppupuolen kauhutehot ovat vähän liikaa, ja pompöösiys ei yleensäkään puhuttele minua, mutta annan ne anteeksi. 2001 on katseltu, samoin muutama muukin perusteos, mutta lainat ovat tyylikkäitä.

Seuraavan vuoden Slummien miljonääri (Slumdog Millionaire, 2008) toi sitten liudan Oscareita tekijöilleen. Elokuva alkaa rankahkona realismina mutta paljastuu nopeasti dramaattiseksi saduksi. Tarinassa köyhä intialainen käy läpi elämäänsä ja voittaa Haluatko miljonääriksi -visailussa. Pidän tästä kyllä, mutta jotenkin se on aina jättänyt vähän petetyn olon. Elokuva yrittää sanoa jotain painokasta mutta alleviivaa sanottavaansa niin, etten jaksa kuunnella.

Boylella on mielenkiintoinen tapa tehdä tosi sliipattua ja tyylikästä elokuvaa, mutta kuitenkin sen verran rosoisesti ja peruskatsojaa haastavasti, ettei häntä koskaan voi ohittaa pelkällä olankohautuksella. Musiikkikin on aina kohdallaan, niin näissäkin kahdessa.

Arthur Penn: Bonnie ja Clyde. David Fincher: Zodiac

Arthur Pennin Bonnie ja Clyde (Bonnie and Clyde, 1967) kertoo legendaarisesta rikollispariskunnasta, jonka ryöstöketju herätti paljon huomiota 1930-luvun Yhdysvalloissa. Elokuva puolestaan herätti huomiota väkivallan ja seksuaalisuuden kuvauksillaan. Elokuva oli aloittamassa uutta aikakautta Hollywoodissa, ja sikäli se vertautuu samaan aikaan Euroopassa syntyneisiin "uusiin aaltoihin". Bonnie ja Clyde sekoittaa mielenkiintoisesti vakaviin sävyihinsä slapstick-komediaa ja viittauksia varhempaan Hollywood-perinteeseen.

David Fincherin Zodiac (2007) puolestaan kuvaa 1960- ja 70-luvuilla San Franciscossa vaikuttaneen sarjamurhaajan toimia ja jäljitystä. Tekijää ei koskaan ole saatu selville, mutta elokuvalla (ja kirjalla johon se pohjaa) on asiasta vahva teoria. Zodiac on vahvatunnelmainen ja rakenteeltaan monia näkökulmia hyödyntävä elokuva. Erittäin kiehtovaa katseltavaa, vaikka tapaus itsessään olisikin tuttu.

George Roy Hill: Puhallus. Alan J. Pakula: Presidentin miehet

Kaikkien huijarifilmien äiti on tietenkin George Roy Hillin ohjaama Puhallus (The Sting, 1973). Robert Redfordin ja Paul Newmanin esittämät alan miehet ottavat urakakseen koijata röyhkeää rikollispomoa 1930-luvun Chicagossa. Käsikirjoitus tuntuu edelleen tiukalta, ajankuva on luotu taitavasti ja ragtime-musiikki jää päähän soimaan päiviksi.

Ihan toisenlainen kokemus on Alan J. Pakulan Presidentin miehet (All the President's Men, 1976), jossa seurataan kahta lehtimiestä selvittämässä Watergate-skandaalia. Vaikka lopputulos kuuluu länsimaiseen yleissivistykseen, pystyy elokuva silti olemaan jännittävä. Koskaan aiemmin ei ole hiljaista kirjastosalia kuvaava, kohti kattoa hitaasti nouseva kamera kyennyt luomaan niin kireää tunnelmaa kuin tässä.

Liam Lynch: Tenacious D: Maailman paras rokkibändi. Michel Gondry: Be Kind, Rewind

Jack Black on minulle hankala tapaus. Periaatteessa en pidä hänestä yhtään: hän osaa näytellä tasan yhtä hahmoa, joka on pirun ärsyttävä ja maneerien kyllästämä. Toisaalta kuitenkin päädyn yleensä sympatiseeraamaan hänen hahmoaan. Parhaita Jack Black -elokuvia taitavat olla ne, joissa hän saa olla lähinnä itsensä: School of Rock ja taannoin uudelleen katselemani Tenacious D -elokuva (2006). Stand up -bändinä alkanut, tv-sarjana jatkunut ja elokuvaan huipentunut Tenacious D yhdistelee hevifanitusta, perähuonemuusikkoutta ja teinihuumoria. Eli kaikkea mistä minä pidän. On hassua, kun lihava mies sanoo "pippeli", ja on tajunnan räjäyttävää, kun julisteen Ronnie James Dio alkaa puhua. Piste.

Be Kind, Rewind (2008) puolestaan on elokuva, josta haluaisin pitää. Siinä on paikallisromanttista nostalgiaa, videonauhoja, rakkautta elokuvaan, positiiviset vibat... Mutta: Jack Black on ihan väärä mies roolissaan (Mos Def puolestaan aikas hyvä), ja elokuvan huumori ei aina lähde minulle. Jälkimmäiseen syy voi olla ohjaajassa. Michel Gondry on ranskalainen, ja tämän elokuvan huumorissa on juuri sellaista modernista ranskalaiskomediaa määrittävää typerehtemistä, jossa on liikaa epäparisia asioita ympättynä yhteen ja jota en vain osaa arvostaa. Toisaalta Gondryn Tahraton mieli on mielestäni yksi parhaista tämän vuosituhannen elokuvista.

David Mackenzie: Nuori Adam

Wikipedia kuvailee David Mackenzien Nuorta Adamia (Young Adam, 2003) "eroottiseksi", Google tarjoaa genreksi "mysteerin". No joo, ähiseviä ja alastomia ihmisiä tässä vilkkuu ja joesta löytyneen ruumiin tapausta seurataan, mutta kumpikaan niistä ei ole tarinan kärki. Elokuvan ytimessä on itsekeskeinen panomies, jonka menoa eivät estä ystävyys, raskaus eikä kuolema. Ewan McGregor on tyypillisen varma pääroolissa, mutta Tilda Swintonin raa'an naturalistinen suoritus vie hänen kohtauksissaan kaiken huomion. Elokuva on kylmä ja tyly, intensiivinen ja vaikuttava. Mitään eroottista tässä ei ole, mysteerikin ratkeaa ennen puoltaväliä. David Byrnen vähäeleinen kamari-ambient säestää kaunista kuvakerrontaa tehokkaasti.

Mike Nichols: Charlie Wilsonin sota. Nora Ephron: Uneton Seattlessa

Charlie Wilsonin sota (Charlie Wilson's War, 2007) alkaa poliittisena farssina naisiin menevästä Yhdysvaltain kongressiedustajasta. Ja sitten ollaankin pakolaisleirillä katsomassa raajoja menettäneitä lapsia. Tarina kertoo tosielämän kongressiedustaja Wilsonin fiktiivisestä vastineesta, joka yhdessä CIA:n kanssa tukea afgaaneille taistelussa Neuvostoliittoa vastaan 1980-luvun alussa. Sävy on kovin jenkkikeskeinen, ja kaikki, mitä venäläiset tekevät, on saatanasta. Tietysti siihen sisältyy aimo annos ironiaa, mutta se ei aukene ihan helposti, jos elokuvaa katselee valmiiksi tähtilasit päässä. USA tekee maailmanpoliisijuttujaan, mutta jälkiä ei siivota. Harmi että käsikirjoituksen alkuperäinen lopetus, jossa afgaaneille annettu koulutus johtaa WTC-iskuihin, korvattiin toisella. Elokuvassa on kuitenkin kiistämättä vetovoimaa. Dialogi on tehokasta, etenkin kun Hanks ja etenkin Philip Seymour Hoffman tekevät siitä omaansa, mutta se on myös älykästä ja katsojan kykyihin luottavaa, mitä voi pitää saavutuksena isohkossa Hollywood-tuotannossa. Koko homman ohjasi konkari Mike Nichols viimeisenä työnään.

Nora Ephronin ohjaama Uneton Seattlessa (Sleepless in Seattle, 1993) on höttöromantiikan klassikko. Tarinassa äitinsä menettänyt poika soittaa radio-ohjelmaan kysyäkseen, miten hänen suruunsa hukkuva isänsä saisi uuden vaimon. Nainen kuulee ohjelman ja lopussa kaikki ovat onnellisia. Romanttinen elokuva on laji, jolle on paikkansa jopa minun paatuneessa sydämessäni, mutta aivan liian usein se on ennalta arvattavaa roskaa. Eikä sekään oikeastaan mitään, mutta jos ennalta arvattava roska on myös tyhmää, ollaan ongelmissa. Uneton on onneksi aika fiksu. Vaikka loppuratkaisu on selvä alusta alkaen, on matka sinne kiehtova, viehättävä ja häpeämättömän tunteellinen. Sokerikuorrutus on sallittua silloin tällöin. (Mutta: saman porukan myöhempi Sinulle on postia on kyllä minulle vielä läheisempi teos.)

Ang Lee: Järki ja tunteet. Joe Wright: Ylpeys ja ennakkoluulo

Emma Thompson esikoiskäsikirjoitti ja Ang Lee ohjasi ensimmäisenä länsielokuvanaan Järjen ja tunteet (Sense and Sensibility, 1995), ja tulos on komea. On epookkia, on pukudraamaa, on komeita englantilaismaisemia, on meidän näkökulmastamme kummallisia (mutta silti niin kiehtovia) sosiaalisia konventioita. On köyhiä naisia ja varakkaita kosijoita. Ja onpa myös komea brittinäyttelijöiden kavalkadi (jossa Kalkaros vikittelee Punurmion pikkusiskoa, joka on päässyt yli Titanicin Jackista, ja Bertie Wooster on päätynyt naimisiin Dolores Pimennon kanssa). Järki ja tunteet on hauska, kaunis ja tunnelmallinen elokuva, mahdollisesti paras Austen-filmatisointi.

Joe Wrightin ohjaama Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice, 2005) on astetta hollywoodimpi mutta silti melko hieno filmiversio. Sen viehättävyyttä syö lähinnä kymmenen vuotta varhaisempi, definitiivinen BBC-sarja. Elokuva on komea, mutta Matthew Macfadyenin asemaa Mr. Darcyna ei käy kateeksi; niin vahva on aiemman version Colin Firthin varjo. Donald Sutherlandista ja tanssikohtauksista kunniamaininta. Miinusta oudoista zoomeista, jotka ovat kuin 70-luvun italotrilleristä.

Kuten minulle kerran sanottiin, "jokainen tarvitsee oman herra Darcynsa".

Luettua: toukokuu 2021

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus (The Thirteenth Tale, 2006). Helsinki 2009: Tammi. 419 s. Suom. Salme Moksunen.

Kun Diane Setterfieldin esikoisromaani Kolmastoista kertomus ilmestyi suomennoksena, en ollut siitä millään tavalla tietoinen. Ilmeisesti se kuitenkin on aiheuttanut jonkin sortin pöhinää, koska kirppiksillä ja kierrätysmyymälöissä siihen törmää alati. Voin kuvitella sen olleen jonkin lahjasesongin lukupiirisuosikki, todennäköisesti saaneen suopean juonireferaatin Hesarissa tai buustausta kirjakerhosta. Onneksi en tiedä, sillä silloin kirja tuskin olisi osunut tutkaani. Niin kuitenkin kävi, ja voin rehellisesti sanoa pitäneeni kirjasta.

Kahdessa aikatasossa liikkuva tarina kertoo toisaalta kuolevaa ja salaperäistä kirjailijaa kuuntelevan elämäkerturin vaiheet ja toisaalta mainitun kirjailijan kertomuksen taustoistaan. Tyylilaji on itsetietoisen goottilaisromanttinen: on rapistuva kartano, sisäsiittoisen suvun viimeisten vesat, on kuolemia, mysteerejä, sukusalaisuuksia. Kotiopettajattaren romaaniin viitataan usein, ja sille tämä romaani onkin paljon velkaa. Juonikudelma on kiehtova ja genreraamiensa takaa sille antaa luvan olla liioitteleva, käänteissään yllättävä ja kieleltään koristeellinen, samoin kuin hyväksyy sen muodollisesti onnellisen lopun. Setterfield tuntee alluusionsa ja subtekstinsä.

Miten sitten päädyin tarttumaan Kolmanteentoista kertomukseen? Siksi koska takakansitekstin ensimmäisessä lauseessa mainitaan antikvariaatti. Nopeasti kyllä paljastui, että vanhojen kirjojen parissa ei tarinaa paljonkaan kerrota, mutta hällä väliä. Vanhan kirjallisuudenkin ääressä on aivan yhtä lokoisaa.

Julian Symons: Conan Doyle. Portrait of an Artist. New York 1987: Mysterious Press. 137 s. – Ilmestynyt alun perin 1979.

Julian Symonsin Conan Doyle. Portrait of an Artist on paljon kevyempi teos kuin aiemmin lukemani, toisen etablisoituneen rikoskirjailijan, John Dickson Carrin kirjoittama elämäkerta. Mutta sen Symons myöntää itsekin. Ties mistä kustantajan tulotavoitteesta johtuen tämä kirja onkaan kirjoitettu, on se kuitenkin ihan sympaattinen läpijuoksu Doylen elämästä ja urastakin. Symons ei silittele aihettaan vaan myöntää tämän erheet ja viat, mikä lisää teoksen luettavuutta. Muuten parasta kirjassa ovat Symonsin kommentit Doylen ei-Holmes-romaaneista sekä runsas kuvitus. Portrait of an Artist on nimittäin kaunis kirja runsaine valokuvineen.

Vesa Sisättö: Kummitusten luokka. 11 kolkkoa kauhutarinaa. Helsinki 2007: Tammi. 154 s. Tam tam.

Paremmin tietokirjailijana tunnetulta Vesa Sisätöltä ilmestyi vuonna 2007 kokoelmallinen lasten kauhunovelleja. Kummitusten luokka julkaistiin Tammen henkiinherätetyssä Tam tam -sarjassa. Se sisältää alanimikkeensä mukaisesti 11 kertomusta.

Novellien kuvasto on klassista: noitia, kummittelevia tornihuoneita, aaveliftareita... Modernia makua antavat viittaukset konsolipeleihin, suomalaisen vivahteen puolestaan pari maamme sotiin liittyvää tarinaa. Aikuislukijalle novellit ovat tietenkin kevyitä ja arvattavia, mutta kohdeyleisölleen, juuri toiselle vuosikymmenelleen yltäneille, ne ovat varmasti oikeinkin jännittäviä. Kenellekään ei lopulta käy huonosti, mutta toisaalta nuorta lukijaa ei myöskään aliarvioida. Vain kerran tai pari kirjasta tulee hieman setämäisesti sormea heiluttelevat vibat.

Marja Asunta: Jenni Penninen. [Helsinki] 1980: SLEY-kirjat. 71 s. Kuv. Marjaliisa Pitkäranta.

Hieman yllättävästi meidän perheessämme yhdeksi iltasatukirjojen vakiovalinnaksi on muodostunut Marja Asunnan Jenni Penninen. Yllättävästi siksi, ettei kirjassa oikeastaan ole mitään kovin ihmeellistä. Se on lyhykäinen, arkinen, hyvin pienieleinen niin tapahtumiltaan kuin kieleltäänkin – mutta jokin siinä on vedonnut lapsiin. Jenni Pennisessä on hieman 70-lukulaisen tendenssilastenkirjan kaikuja, mutta Asunta kirjoittaa paljon samaistuttavammin ja ymmärtäväisemmin kuin moni muu aikalaisensa.

Jenni Penninen päätyi meille sattumalta, kun naapuruston vanha pariskunta kantoi varastostaan meille laatikollisen omien lastensa vanhoja kirjoja. Alun perin kirja on leimojen perusteella lähtöisin Kuusankosken kaupunginkirjastosta. Mielenkiintoisehkoksi teoksen teki heti alusta alkaen se, että kirjan kirjoittaja on monen mutkan kautta sukua lapsilleni.

Jenni Penninen on itse asiassa jatko-osa. Sitä edelsi paria vuotta aiempi Arkipäivää sanoi Jenni. Ensimmäistä osaa meillä ei koskaan kuitenkaan ole luettu. Kummankin kirjan on kustantanut Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, mutta ainakaan Jenni Pennisessä uskonnollisuus ei ole erityisesti esille, mitä nyt taivaaseen menoa hieman lopussa pohditaan. Teoksen on kuvittanut sinänsä sympaattisesti Marjaliisa Pitkäranta.

Sakari Salovuori: Tunturi-Joonas ja ihmeaine. Helsinki 1960: Kuva ja sana. 67 s.

Sakari Salovuori kirjoitti 1950- ja 60-lukujen taiteessa neljä poikien seikkailukirjaa Joonas-nimisestä tunturioppaasta. Tämä Tunturi-Joonas ja ihmeaina on sarjan kolmas ja ainoa lukemani. Tarina on lievästi tieteishenkinen, sillä siinä insinööri Putkonen on kehittänyt näkymättömäksi tekevän sumutteen. Sen avulla sekalainen joukkio, ilmeisesti edellisistä osista tuttuja miekkosia päättää ryhtyä tekemään hyviä tekoja. Taustalla tosin tuntuu uhka pahoista voimista, jotka haluavat keksinnön haltuunsa.

Alun jälkeen tarina muuttuu muodottomaksi sähellykseksi. Ihmeainetta päästään käyttämään noin kahdesti, ja sen sijasta lukija pääsee seuraamaan muun muassa poliopotilaiden kuntoutusta kirjoitusajan Helsingissä. Pahiksia tulee kuvioihin vasta lopussa, kun Musta Parooni varastaa aineen hengityskoneessa makaavalta nuorukaiselta. Tarina on sekava, käsittämätön ja monin tavoin lähinnä typerä. Kirjoittajaa on kiinnostanut lähinnä ympätä joka väliin muistutuksia taivaan valtakunnan kirkkaudesta. Scifiä romaanilta on turha odottaa; sitä on enemmän jopa Aapelin Vinski ja Vinsentissä, jossa siinäkin on samanmoinen näkymättömyysaihe.