Vuoden 2024 alussa jo pitkään vaivanneet epäilyt asuinhuoneistoni huonokuntoisuudesta alkoivat vaikuttaa entistä selvemmiltä. Ilmanvaihdossa oli ollut vikaa jo pitkään ja ikkunoiden sisäpinnat jäätyneet aina pakkasella, mutta ne kuitattiin isännöinnin ja huollon puolelta olankohautuksella. Mutta sitten ulkoverhoilu alkoi rapistua asunnon kohdalta (mikä merkitsee kuudennesta kerroksesta putoilevia punatiilen kappaleita). Ja ikkunakarmit valua vettä. Ja seinät kastua puhki. Jo sitä ennen perheemme oli havahtunut tiirailemaan paikkakunnan vähäistä tarpeemme täyttävää asuntotarjontaa, ja yllättäen heti ensi-iskulla kohdalle osui jokseenkin täysosuma. Vielä tässä vaiheessa ei edes tiedetty aiemman kodin ongelmien kokoluokkaa, mutta jälkiviisaasti tajusimme tehdä päätöksen ja lähteä karkuun.
Miten tämä liittyy kirjankeräilyyn, selviää, kun lukija yrittää samaistua tilanteeseen, jossa tehtävänä on siirtää neljäätuhatta lähenevä määrä niteitä ensin kuusi kerrosta alas ja sitten kolme ylös. Lisähupia kuvittelija saa, kun huomioi, että käytössä on lähinnä yksi kantaja ja yksi henkilöauto (ristikkosuosikki Mokka) ja että kaupoista tuntuu tätä nykyä olevan tosi vaikea saada banaanilaatikoita (ylivertaisia kirjakantamuksiin) muuttokäyttöön. Onneksi kantoapua sentään sai suurempiin kalusteisiin, ja pari päivää käytössä oli peräkärry tai pakettiauto. Toisessa päässä oli helpotuksena hissikin, mutta niin pieni että esimerkiksi kirjahyllyt sai kantaa kierreportaissa.
Koko projektissa meni kuudetta vuorokautta, välillä yövuoroja myöten. Ei se kirjojen syy ollut vaan huonon projektinjohtajan, joka ei osannut aloittaa ajoissa pakkaamista ja sen sellaista. Kirjat kuitenkin herättivät tilanteeseen, kun jatkuvan kyytirumbankaan jälkeen tavara vanhasta kirjastohuoneesta ei tuntunut hupenevan mihinkään. Aiemmin ihailtavan pitkämielinen ja ymmärtäväinen puolisokin alkoi hermostua loputtomaan kirjakaravaaniin. Viidettäkymmenettä hyllymetriä kirjoja tuntuu paljon isommalta määrältä, kun sen pakkaa laatikoihin...
Olo on kuin Petteri Orpolla. Jatkuva kasvu on tyrehtynyt, "kipeitä leikkauksia on tehtävä", tukijoukoille on luvattava että muutos tulee ja elämänlaatu paranee. Niinpä tämän maaliskuun kirjankeräily oli hyvin toisenlaista kuin aiemmin.
Jo ennen muuttoa kokoelmasta karsiintui normaali määrä sinne päätynyttä kuonaa. 1990-luvun käännöskauhuromaaneja, joita en kuitenkaan koskaan lue enkä tarvitse materiaalinakaan. Kulttuurihistorian ajanvieteteoksia, jotka lukee huvikseen kerran mutta joista ei lopulta jää juuri muistikuvia (= Ari Turusta monta kiloa). Fantasia- ja tieteisromaaneja, joiden keräilyyn en kuitenkaan koskaan tosissani ryhdy vaikka ne miellyttäviä esineitä usein ovatkin. Ja miksi hitossa minulla olikaan R. L. Stineä noin paljon?! Suurin osa poistoista siirtyi paikallisen kirjaston vaihtohyllyyn tai tien toiselle puolen Goodwilliin. Muutamaa kymmentä kirjaa tarjosin paikkakunnan antikvariaatille, mutta sähköpostinvaihto loppui heidän puoleltaan, kun kysyin euromäärää. En tiedä miksi. (Syy selvisi myöhemmin ja oli järkevä.) Turvauduin sen sijaan viimeiseen oljenkorteen ja päädyin postittamaan paketin eräälle suurelle nettiantikalle, jolle tuntuu kelpaavan kaikki. Korvaus ei ollut kummoinen (odotan miten isoja hintoja he itse pyytävät kirjoistani vuorollaan), mutta heiltä saan vastineeksi muutaman kaipaamani ja vaikeasti löydettävän teoksen.
Asuntoa vaihtaneiden kirjojen raakkaaminen alkoi kaksi päivää muuton jälkeen. Jokunen kirjastopoisto filosofiaa, vaihtohyllystä löytyneitä paikallishistorian sirkamia, pari Tolkien-aiheista ja sinänsä mielenkiintoista teosta, joihin en koskaan varmasti pureudu selailua enempää, ja nuorempi lapsi sai yhden geneerisen ja ylikuvitetun kokoelman yliluonnollisia tarinoita. Ihan hyvä alku. Poistoreissulla poimin kirjaston vaihtovalikoimasta mukaan vastineeksi Mikael Enckellin elokuvaesseekokoelman Peiliin kirjoitettu (1988). Se minulla oli hyllyssä jo valmiiksi, mutta en ollut varma, oliko aiempi kappaleeni kirjastopoisto. Ei se ollut, mutta kannatti sentään verrata, kumpi kappale on paremmassa kunnossa.
Seuraavana päivänä karsiminen jatkui. Sekavasti täytetyn hyllyn melko systemaattisen läpikäynnin jälkeen hennoin erota joistain kymmenistä nimikkeistä. Mukana oli erityisesti kotimaista pitkää proosaa, joka ei ole harvinaista (= saatavilla kirjastosta) eikä ensipainoksina tai muutoin erityisinä kappaleina. Periaatteessa Mukan tuotanto olisi kiva olla itsellä, mutta sitten kyllä saan etsiä ykköspainoksia enkä tyytyä muovitettuihin kolmansiin, vieläpä kansipaperittomina. Lähteä saa myös isohko määrä sellaista kirjallisuutta, jonka olen pelastanut kirjaston vaihtohyllystä – periaatteessa luettavaa ja mielenkiintoista kirjallisuutta mutta sellaista, jonka omistaminen ei ole oleellista. Monesti huomaan, että jokin kirja olisi mukava pitää hallussa ihan vain, jotta voisin tarvittaessa mainita sen olevan itselläni. Kuinka usein tällaisia tilanteita sitten tulee eteen? Silloin tällöin kyllä, mutta mieluummin säästän tilan jollekin kokoelmaan aidosti kuuluvalle.
Entä kuinka monta 1980- ja 90-lukujen spefipokkarisarjoista tarvitsen kokonaan? Jalavan kauhusarja on ilmeinen, mutta entä scifi- ja fantasiasarjat? Saavat jäädä toistaiseksi, vaikka olisi perusteltua luopua niiden romaaneista ja jättää jälkeen vain novellikokoelmat ja -antologiat. Samoin harvalukuiset Kyöpeli ja Nykylehden Science fiction -sarja saavat jäädä. Ursan scifisarja ja kaikki Book Studion spefiä sisältävät sarjat pysyvät ehdottomasti. Lopulta vain Tiikeri, joka rakentuu pelkästään ulkomaisista nuortenromaaneista, joutui väistämään. Jo aiemmin olin laittanut Book Studion Jännityksen mestarit -sarjaa kiertoon, novellikokoelmia lukuun ottamatta. Puolen sataa pokkaria katosi kirjaston aulasta alle viikossa.
Kaiken kaikkiaan ensimmäinen tarkistuskierros karsi kokoelmasta reilusti toista sataa kirjaa ja jokusen lehden. Valtaosa niistä lähtee kierrätysmentaliteetilla kirjastoon ja Goodwilliin. Periaatteena on, että jos ne vain luettavaksi päätyvät, on se parempi kuin makkeli. Hieman yli toista hyllymetriä odottaa toistaiseksi pöydänkulmalla, että lähden niiden kanssa paikalliseen antikvariaattiin (ensimmäinen kerta kun asun lähes kivenheiton päässä moisesta!). Pitänee hieman laskelmoida, että vie muutaman hieman arvokkaamman ja harvinaisen teoksen erillään vähempiarvoisista, vaikkei ihan bulkkia olekaan mukana...
Kirjoja eteenpäin toimittaessa tuli tietysti kollattua kirjaston ja Goodwillin tarjontaa, joka ei ole ollut kovin kummoinen viime aikoina. Parin käynnin aikaa kirjaston vaihtohyllystä ei lähtenyt mukaan kuin Paasilinnan Jäniksen vuoden hyväkuntoinen kirjakerhopainos, toki vain luokkakirjastoon. Goodwill puolestaan ei juuri uutukaisia tarjoa. Ilmeisesti en ole ainoa, joka tarjontaa koko ajan tutkii, sillä itseni tuomat niteet olivat pääosin kadonneet muutaman päivän aikana, vain joitain yksittäisiä kirjoja oli jäljellä. Sen sijaan samat kestosäilykit kummittelevat aina vain.
Aamupäivänä eräänä tein nopean kieppauksen Valkealan sisätorilla, mutta se ei onnistunut houkuttelemaan kummoisesti. Ei itse asiassa ainuttakaan sellaista kirjaa, jota olisin edes harkinnut. Vaan eipä minulla ollut rahaakaan, pari päivää ennen palkansaantia.
Kuun puolivälissä tuli käytyä ensimmäistä kertaa myös Valkealan uudessa kirjastossa. Tilat ovat sinänsä miellyttävät mutta melko pienet, joskin ilmava sisustus ja matalat hyllyt jättävät käyttämättä monta kuutiota. Makuasia. Vaihtohyllyä tiloissaan ei ainakaan toistaiseksi ole, mikä on tietenkin miinus minun näkökulmastani. Ehkä sellainen kuitenkin on vielä mahdollista saada, koska muualla Kouvolan kirjastoissa moisia on. Toisin erityisiä ne eivät ole, minkä osoitti pikavisiitti Kouvolan pääkirjastossa. Repaleista kirjakerhokamaa, venäläisiä kertakäyttöniteitä ja uskonnollista bulkkia. Olen todennut sen ennenkin, mutta tekisi hyvää, jos hylly siirrettäisiin muualle asiakastyötilan nurkan varjoista. (Toisaalta heti kuukauden vaihduttua huhtikuuksi, samasta hyllystä löytyi monta tarkemman syynäyksen ansainnutta nidettä.)
Sai odottaa kuukauden keskipaikkeille, ennen kuin tein ensimmäiset kirjahankinnat. Nekin tapahtuivat hyllysenttimetrit huomioiden. Haminan kirppis & antiikki, vanhan tavaran liike Fredrikinkadulla, tarjoilee alakerrassaan epämääräistä ja epäjärjestyksessä olevaa kirjavarantoakin, jossa rinnakkain on perusryönää, 1800-luvun ruotsalaisia ja saksalaisia Raamattuja (ja varhainen saksankielinen sarja Shakespearen näytelmiä!), Suomen kuvalehden sidottuja vuosikertoja ja paljon sotakirjallisuutta. En tiedä, vaihtuuko tavara lainkaan ja kuinka usein uudet kuolinpesät tarjoavat sinne uutta materiaalia, mutta sen verran hyllyjä ainakin sekoitetaan, että uusia nimikkeitä osuu silmiin satunnaisesti. Tällä kertaa vastaan tulivat Eeva-Liisa Mannerin Fahrenheit 121 -runokokoelman kakkospainos nidottuna, joka saa korvata ensimmäisen sidotun mutta kansipaperittoman. Näin ollen hyllytilaakaan ei vaadita yhtään lisää, ehkä päinvastoin. Toinen pikku löytö oli Agricolan ABCkirian säilyneiden katkelmien näköispainos, vuodelta 1998 (SKS). Kuriositeetti mutta jo ihan ammatin puolesta kiva olla käsillä. Eikä 38-sivuinen vihko montaa milliä vie hyllyssä.
Seuraava tyhjennyskäynti kirjastolla tuotti tulosta myös toiseen suuntaan. Vaihtohyllystä löytyi Keltaista kirjastoa. Valitettavasti Colm Tóibínin Brooklyn (2009; suom. 2011) on kirjastopoisto. Toisaalta Keltaisen julkaisut ovat aina mukaan nappaamisen arvoisia, jos ilmaiseksi saa. On kyllä totta, että myös niiden merkitystä omassa kotivalikoimassa olen puntaroinut, sillä sarjassa julkaistaan varsinkin tätä nykyä hyvin paksuja niteitä, jotka vievät hyllytilaa. Jokainen Keltainen kirja on kyllä taattua laatua, mutta totuuden nimissä: montako niistä tulee luettua kertaa enempää? Tuskin niistä kovin monelle on käyttöä lähdeteoksenakaan... No, äkkiäkös kirjan sitten palauttaa samaa reittiä, jos tuomio on sellainen.
Samana päivänä tuli käynnintarvetta Kotkaan ja avautui neljänkymmenen minuutin aikaikkuna käydä myös kokemassa merikaupungin apajia. Fidassa oli juuri laitettu hyllyt järjestykseen: kirjat suorassa ja kokojärjestyksessä. Oli helppo pyyhkäistä katseella niiden yli ja poimia saalista. Jarkko Laineen Elsassin tytön runot (2003) ilmestyi Otavan Runoja tunteville -sarjan yhtenäisessä sidosasussa, joka on helppo huomata muiden joukosta. Kotona kirjaa tarkemmin tutkittaessa selvisi, että se alkaakin suoraan sivulta 17. Ensimmäinen arkki siis puuttuu kokonaan! Ulospäin mitään ei kuitenkaan näy puuttuvan, mutta tuskinpa kyse on mistään kummasta virhepainoksestakaan.
Paljon mieluisampi löytö sen sijaan on Taina Parikan omakustanteena ilmestynyt historiallinen kevytdekkari Karsserissa kadettikoulussa, joka on 1800-luvun lopun Haminaan sijoittuvan sarjan kolmas osa (olen aiemmin kommentoinut sarjaa täällä). Nyt kun juuri muutin kirjojen tapahtumamiljööseen, Haminan linnoituksen ja ympyräkatujen alueelle, uskon kirjoilla olevan annettavaa vielä useammaksi lukukerraksi. Ja olipa kappale vieläpä tekijän signeeraamakin.
Kun minuutteja kerran oli vielä jäljellä, siirryin pikaisesti Sibeliuksenpuiston toiselle puolen kauppakeskus Pasaatiin ja Kirjaspotin myymälään. Viime visiiteillä ei käytetyn kirjan valikoimassa ole tapahtunut juurikaan muutoksia, mutta nyt oli sitäkin enemmän. Kirjaa oli enemmän kuin hyllyihin mahtui, ja aiemman kahden euron vakiohinnan oheen oli ilmaantunut houkutteleva tarjous: seitsemän kirjaa kympillä. Kaikenlaista pitelin käsissäni – Hitchcock-lukemistolehden puuttuvaa numeroa, Turkkilaisen lyhytproosan valikoimaa joka minulla on aiemmin vain kirjastopoistona – mutta sitten silmiini osui mainiolta vaikuttava runokokoelmien rivi. Ja lattialla pahvilaatikossa lisää. Hetken tuumailun ja pohdinnan jälkeen päädyin tasan seitsemään yksilöön, vaikka muutama kirja jäikin mietityttämään takaraivoon. Itsestään selviä kaappauksia olivat Viljo Kajavan Murrosvuodet (1937), Einari Vuorelan Unhoituksen maa (1937) ja isokokoinen Uuno Kailaan Isien tie (1941), kaikki nidoksina. Arvaamattomampia mutta yhtälailla kiintoisia olivat pari muutakin sota-ajan runokirjaa: Kalle Väänäsen Runoruunalla ryssää päin (1942) sekä Sotatalvi-valikoiman neljäs painos (1940). Risto Rasan Rantatiellä (1980) valikoitui mukaan etenkin siksi, että se on Otavan joulukirja, joita kohtaan minulla on herkkä kohta sielussani. Pinon kruunasi sitten Poesian julkaisema komea sidos John Keatsin runoja ja kirjeitä Leevi Lehdon suomennoksina (2020).
Huomenen koitettua lähdin, kun myöhään alkavat työt sen sallivat, käymään jälleen kaupunginkirjastossa. Olin tosin sotkenut päivämäärät, ja alkavaksi luulemani poistomyynti olikin alkanut jo vuorokautta aiemmin. Vahinko ei liene suuri, sillä pienet poistopöydät ja -hyllyköt olivat suht' täydet vaan eivät mitään oikeasti kiinnostavaa. Kaksi SKS:n julkaisemaa Kirjailijan kaupunki -kirjaa olisivat olleet ihan niistä pyydetyn 20 sentin arvoisia, mutta hyllyyn jäivät. Jos sen sijaan keräisin Tekniikan maailmaa, olisi nyt hallussani varmaan ainakin kaksikymmentä vuosikertaa 70-luvulta eteenpäin.
Siinä TM:iä ihmetellessäni ilmoitti puhelimeen saapunut viesti, että postissa odottaisi kirjalähetys. Edellä mainitsemani pieni (vajaat 30 kg) vaihtarinippu oli päässyt perille ehjänä, vaikka paketointini olikin kovin huteraa tekoa, ja sain sillä viidenkympin hyvityksen myöhemmästä tilauksesta. En pidä monestakaan Finlandia Kirjan toimintatavasta, mutta kieltämättä heidän valtava nimikemääränsä on monesti ainoa keino päästä käsiksi haluamaansa. Henkilökohtaisesti painava myyntivaltti on lisäksi se, että he saivat haltuunsa suuren osan kolmisen vuotta sitten kuolleen Boris Hurtan kirjastosta. Jälkiviisaasti oli silti harmi, että päädyin lähettämään satsin Orimattilaan. Paikallinen yrittäjä olisi todennäköisesti ollut paljon avokätisempi (ja mukavampi tukea) sen perusteella, että kuukautta myöhemmin tarjosin heille paljon vähäisempää valikoimaa ja korvaus oli silti lähes sama.
Vaihtarisettiini sisältyi yksi ehdottomasti Hurtalle kuulunut kirja, Arvi Järventauksen Tunturikertomuksien ensipainos vuodelta 1921. Kunto ei ole kummoinen, mutta Hurtan exlibriksen lisäksi arvoa silmissäni nostaa se, että kyseessä on nimenomaan kansikuvallinen nidottu kappale, ei mikään jälkisidos. Epäilisin Hurtan omistamaksi myös Larin-Kyöstin Joulu-yön tarinaa (1918), mutta siitä puuttuva exlibris merkinnee muuta... Joka tapauksessa kirja on pieni löytö, sillä kymmenen vuoden aikana en ole kertaakaan aiemmin törmännyt siihen missään. Kolmas vanhemmanpuoleinen teos on vuosikausia ostoskoreissani kummitellut Englannin kirjallisuuden kultainen kirja (1933). Niin monta kertaa on käynyt, että huomaan jonkin vanhan tekstin ainoan suomennoksen olevan vain tässä Eino Railon toimittamassa valikoimassa, joten se kuuluu ehdottomasti käsikirjastooni. Joitain vuosia sitten kyttäsin halpaa kappaletta Karhulan divarista, mutta kun viimein olisin lähtenyt ostoksille, olikin divari jo sulkenut ovensa lopullisesti.
Tuoreempi julkaisu, mutta silti ymmärtääkseni harvakseltaan näyttäytyvä, on Mikkosen, Mäyrän ja Siivosen toimittama antologia Koneihminen (1997), joka käsittelee ihmisen ja koneen suhdetta kulttuurihistorian valossa. Mukana on pari kirjallisuusaiheistakin artikkelia sekä Leena Krohnin essee. Adrian Conan Doylen ja John Dickson Carrin Ystäväni Sherlock Holmes -novellikokoelma (1954) sen sijaan taitaa olla viimeinen Book Studion Collector Antologia -sarjasta puuttunut osa, joka sopivasti täydensi paketin. Finlandia tarjosi isolle tilaukselle bonuksena ilmaiskirjaa pienestä valikoimasta. Itse päädyin aikoinaan muun muassa Suurta suomalaista kirjakerhoa johtaneen Pertti Araviidan muistelmateokseen Ajankuvia (2016). Sopii hyvin kirja-alan hyllyriviin.
Viikkoa myöhemmin olin jälleen Kotkassa, tällä kertaa vielä enemmän aikaa käsissäni. Valitettavasti ajan muuntokurssi ei ole kummoinen, ja virkamiehen rahavarat eivät työtä tekemällä kerry. Harkitsin visiittiä kaupunginkirjastoon, mutta siellä ei ole ollut enää pitkään aikaan vaihtohyllyä. Aiemmin se oli suorastaan runsas, mutta jossain välissä se vain katosi yhtäkkiä. Pitkään luulin poisto olleen korona-ajan toimenpiteitä, mutta viime vuoden ysiluokkalaisten äidinkielen ja kirjallisuuden valtakunnallinen koe tarjosi tarkempaa tietoa. Yhdessä tehtävässä siteerattiin lehtijuttua, jossa kerrottiin, kuinka Kotkan kirjaston vaihtohyllystä oli tullut paikkakuntalaisten kirjakaatopaikka, johon kannettiin pahvilaatikkokaupalla kotien ja kuolinpesien kirjavarantoja. Ei ole kirjaston homma semmoinen, joten niin katosi kokonaan yksi ilmaisen kirjan kanava Kymenlaaksosta.
Kirjaspottiin sen sijaan kehtasin tehdä uusinnan, sillä runokokoelma tai pari olivat jääneet kaivelemaan edellisviikolta. Kannatti käydä, sillä pienellä penkomisella löytyi jälleen maittava kympin nippu. Suurelta osin se oli jälleen lyriikkaa. Se onkin sikäli heikko kohtani, että joka kerta, kun joutuu jättämään runokokoelman ostamatta, jää miettimään, oliko se viimeinen kerta pitkään aikaan, kun kyseisen nimikkeen näkee. Aika harvassa ovat ne runoteokset, joista voi sanoa niihin törmäävän "koko ajan" kirppiksillä. Ehkä joku Arno Kotro tai Heli Laaksonen voisivat olla sellaisia, mutta eipä juuri muut. Ellei sitten puhuta mauttomista ja hajuttomista Eino Leino -valikoimista, jotka on julkaistu sopivasti äitienpäivää varten tai yo-lahjamarkkinoille.
Tällä kertaa mukaan lähtivät miellyttävän vanhanaikaiset niteet Unto Kupiaisen Rakastunutta koppakuoriaista (1950) ja V. A. Koskenniemen Uusia runoja (1924). Jälkimmäinen on toinen painos, mutta mukana seurasi entisen omistajan exlibris. Tuoreempaa (suhteellisesti) lyriikkaa saivat edustaa Mikko Viljasen kovakantisena Teokselta ilmestynyt Hupisaarilla (2016) sekä Paavo Haavikon Viiniä, kirjoitusta -kokoelman nelospainos vuodelta 2000. Haavikkoa en ole koskaan ymmärtänyt suuremmin, mutta ehkäpä vielä opin.
Toisenlaista keräiltävyyttä edustaa sitten Alfred Hitchcockin jännityskertomusten 1970-luvun inkarnaation ykkösnumero. Mäntän kirjapainon julkaisema, Pirkko Hynnisen toimittama Alfred Hitchcock's Mystery Magazine -lukemiston suomalaisversio kesti 12 numeron ajan vuosina 1973–74. (Samalla nimellä ilmestyi kymmenen pokkaria vuosina 1981–83.) Ensimmäinen numero pohjaa AHMM:n edellisen vuoden ykköslehteen. Vain järjestys on hieman toinen: amerikkalaislehden aloittava pienoisromaani on siirtynyt suomalaisessa laitoksessa päätökseksi. Vasta kotona huomasin, että niteen viimeiset neljä sivua ovat irronneet liimauksesta, mutta se on pieni harmi tässä tapauksessa.
Laukaus pimeään sen sijaan oli SKS:n julkaisu vuodelta 1994, Irmeli Pääkkösen kirjoittama Suomalainen sydämestä, joka käsittelee alaotsikkonsa mukaan "Carl Nicklas Keckmanin toimintaa suomen kielen kehittäjänä". Suomen autonomian ajan kirjallinen ja kielellinen kehitys kiinnostavat aina, joten ainakin lukemisen arvoinen teos on varmasti. Myöhemmin voi sitten päättää, jääkö se kokoelmiin vai ei.
Setin täydensi Stephen Kingin Kosketuksen (Dead Zone, 1979), yhden hänen parhaista romaaneistaan mielestäni, pokkaripainos vuodelta 1989. 1980- ja 90-lukujen King-pokkareiden kansitaitto ei ole erityisen viehättävä, mutta ikoninen se on, ainakin tällaiselle 90-luvun kasvatille. Kyseinen kappale ei ole mitensäkään hyvässä kunnossa – selvästi luetun niteen selkä on taitoksilla ja hieman vino – mutta puolitoista euroa kingistä ei ole koskaan paha. En ole valmis sijoittamaan suuria summia kaikkiin Kingin kirjojen suomenkielisiin painoksiin, mutta jos pikkurahalla saa, ostan kyllä. Minullahan oli toistakymmentä vuotta sitten suuri kokoelma paitsi suomen- myös muunkielisiä kingejä, mutta tilanpuutteen vuoksi piti karsia. Niinpä satakunta vierasmaalaista King-käännöstä ja kotimaista myöhempää painosta päätyi Jyväskylän nyt jo edesmenneeseen Päijänne Antikvariaattiin. En voi sanoa, että ikävä olisi ollut, paitsi niitä kotimaisia niteitä. Niitä ei oikein tahdo kirppiksilläkään tulla enää vastaan, etenkään niin hyvässä kunnossa. Virheistään joutuu enemmän tai myöhemmin maksamaan.
Kingistä puheen ollen: Vaikka kuinka yhtäällä sanon, että kirjakokoelmaa pitäisi yrittää karsia, Kingin niteistä en kehtaa luopua, vaikka samaa teosta olisi neljä eri painosta. Tai vaikka uusia lappaisi sisään ihan tarpeettomastikin. Tokmanni tarjosi "kanta-asiakkailleen" (eli niille, jotka ovat jääneet markkinoinnin haaviin) "tarjousta" suurikokoisista pokkareista. Pitkän aikaa olenkin jo kierrellyt paikallisten myymälöiden piskuisilla kirjahyllyillä kiikaroimassa Bill Hodges -trilogian painoksia, mutta 8,99 euron hintalappu on pitänyt etäällä. Nyt pyydetty vitonen kappaleelta alitti kipukynnykseni. Etenkin kun pankkitili hetkellisesti aiheutti harhoja varallisuudesta, oli lähes suotavaa käydä keräämässä koko trilogia jälleen kerran itselle. Mersumiestä olikin jo kolme aiempaa kappaletta, mutta Viimeistä vartiota vain yksi. Vaan miksi ihmeessä ei nykykirjoissa enää ole julkaisuvuotta saatikka painosmerkintää?! Hulluutta, sanon.
Maaliskuun viimeiset päivät osuivat pääsiäiseksi, mikä luonnollisesti esti potentiaaliset kirjaretket tehokkaasti. Toki nettilaareja olisi voinut pyhien kunniaksi plärätä ja välilauantaina olisi varmasti ollut jokin kirppis auki, mutta siihen en kokenut tarvetta. Muuton jälkeinen kodinjärjestely on vienyt ajan ja huomion, joita sisäistä tarvetta ei ole tarvinnut paikkailla keräilyn tuomalla dopamiinihuumalla. Sen sijaan tupaten täyteen pakattuja kirjahyllyjä olen katsellut päivästä toiseen ruokapöydän äärestä – sekalaista ja sekaista kokonaisuutta kirjoja lappeellaan, pystyssä, selkä ulospäin, selkä seinää päin, päällekkäin, vierekkäin ja kaikin puolin miten sattuu. Olen iloinen, että ne ovat siinä, ja joka kerta tiiraillessa sormia syyhyttää päästä tutkimaan, lukemaan ja ihmettelemään. Mutta on siellä höttöäkin. En ole ainakaan vielä kaivannut yhden yhtä niistä niteistä, joita olen kuukauden aikana poistanut kokoelmasta. Uskon saman jatkuvan vielä aprillipäivän jälkeenkin. Kokonaisuuden on syytä jäntevöityä, muuten se rönsyää yli äyräiden ja muuttuu hahmottomaksi.
Vielä on paljon tehtävää, jotta kirkastuisi, mikä oikein on se suunta, johon haluan kokoelman keskittyvän. Kohteita on paljon: vanha suomalainen kauhu- ja spefikirjallisuus, sitä kautta autonomian ajan suomalainen kirjallisuus ylipäänsä; myöhempienkin aikojen suomenkielinen spefinovellistiikka ja sen myötä scifizinet, sivuoireena ylipäänsä novellit, koska "joukossa voi aina olla yllätyksiä"; runous koska runous; kirjahistoria ja kustannusala kaikkine sivupolkuineen; elokuvakirjallisuus, vaikka näyttääkin ettei minusta koskaan ole sen ajan kirjoittajaksi käsikirjastosta ja vankasta harrastuneisuudesta huolimatta; Stephen King, lapsuudenrakkaus ja ensimmäinen kohde, josta vielä aion kirjoittaa laajemminkin.
Nytkin silmieni edessä hyllystä tuijottavat lähes kymmenen sentin levyiset sidokset Isoa suomen kielioppia ja Random Housen englannin kielen sanakirjaa. Tarvitsenko niitä? Tilalle mahtuisi aika monta kapeaa runokokoelmaa, ja kummankin sisältö on saatavilla Internetistä ihan ilmaiseksikin. Mutta kun ensimmäinen on lahja professori Matti Leiwolta ja sisältää hänen exlibriksensä, ja toinen on kaunis esine, jota vielä saatan joskus tarvita käännöshommissa....
