Dave Rees (ed.): This Was A New Day Festival 2016. A Pictorial Record.
Vuonna 2016 järjestettiin ensimmäinen A New Day Festival Englannin Favershamissa. Se oli myös ainoa kerta, kun oma-alotteisesti olen käynyt Suomen rajojen ulkopuolella.
A New Day Festival syntyi samannimisen Jethro Tull -fanzinen puuhamiesten aikaansannoksena. Lehden päätoimittaja Dave Rees on ollut merkittävimpänä myös festivaalin kulisseissa. 2020 Rees julkaisi siihen mennessä järjestetyistä festareista valokuvakirjat. This Was -yläotsikolla ilmestynyt ensimmäisen tilaisuuden muistikirja ei pidä sisällään kuvia kaikista esiintyjistä (joka virhe myöhemmin korjattiin), ja olemassa olevienkin kuvien laatu ei aina ole kummoinen. Moni mukavia tunnelmia palaa mieleen silti niidenkin parissa. Olenpa itsekin päässyt yhteen otokseen, juuri ja juuri Robin Bibin taustalle kuikuilemaan.
Julkaisu sisältää myös Reesin lyhyet johdantosanat, joissa muutama kokemus saa selvyyden. Festareiden ongelmat vessojen kanssa oli ilmeisesti järjestäjienkin tiedossa ja korjattu seuraavana vuonna. Itse muistan etenkin kartanon kivijalan työmiesvessan, jossa koko tapahtuman ajan maassa makasi kuollut eläin. Rees mainitsee myös silloisen "stage managerin" hankaluudet, kun lavalla tekniikka ei aina toiminutkaan ja aikataulut kompuroivat. Martin Barre selvisi tilanteesta kunnialla (ja saipa seurueemme silloin ikään kuin korvauksena odottelusta settilistankin). Sen sijaan Steeleye Spanin Rick Kemp tulistui ihan todella.
Kaarlo Tuori: Matti Wuori. Tapauskertomuksia Suomesta. Helsinki [2023]: Teos. 478 s.
Oikeustieteen professori emeritus Kaarlo Tuorilta ilmestyi hetki sitten kirja kollega ja ystävä Matti Wuoresta alaotsikolla Tapauskertomuksia Suomesta. Mistään perinteisestä elämäkerrasta ei ole kyse, vaikka kirja alkaakin nopealla, muutaman kymmenen sivun biografisella osuudella. Pääpaino on sen sijaan joukossa Wuoren hoitamia oikeustapauksia. Valikoima ei ole millään tavoin kattava eikä edes minkäänlainen best of -kokoelma, mutta hyvin kuratoitu se on.
Tuorin esiin nostamien tapausten kautta hahmottuu kehityskulku Suomen (oikeus)historiassa, jatkumo siinä miten ihmis- ja perusoikeudet ovat eri aikoina näyttäytyneet tuomioistuinten päätöksissä ja millainen niiden osuuden kehitys on ollut. Mukana on kahdeksan enemmän tai vähemmän keskenään erilaista keissiä: Harro Koskisen Sikamessiaasta Mikkelin panttivankitilanteeseen 1986, Greenpeacen ensimmäisestä Suomen-operaatiosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle langettamiin tuomioihin. Tuori käy kutakin tapausta läpi niin kulttuurihistoriallisesti kuin oikeustieteen ja -käytännön kannalta. Wuoren hahmo häviää lähes kokonaan välillä, kunnes putkahtaa jälleen vahvemmin esiin aikanaan. Hän on se punainen lanka, jonka varaan historiallisten kohtausten sarja ripustuu.
Itselleni antoisin näkökulma teokseen oli sen suomalaisen kulttuurin ja lähihistorian valotus. Tuori esittää loppupuolella toiveen siitä, että hänen oikeudellisten seikkojen käsittelytapansa ja käyttämänsä kieli avautuisi maallikollekin. Mielestäni hän onnistuu siinä erittäin hyvin – tällainenkin lajin penkkiurheilija ja sivustakatsoja pysyi vähintään kelvollisesti kyydissä, vaikka välillä mennään hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla.
Tapauskertomuksia Suomesta on jämerä teos, ehdottomasti Wuoren arvoinen muistomerkki.
Walter Appelqvist: Emanuel Kanajärvi. Kirjamies ja korvenraivaaja. Helsinki 1964: Otava. 78 s. Otavan joulukirja 1964.
Otavan joulukirjana 1964 ilmestyi kirjastonjohtaja Walter Appelqvistin pikku kirjanen Emanuel Kanajärvestä. Kalvolassa vuosina 1801–1868 elänyt Kanajärvi oli ensisijaisesti talonpoika ja aluevaikuttaja. Hän rakensi itselleen keskelle korpea komean erämaalinnan, joka nykyään on yksi valtakunnallisesti merkittävistä, Museoviraston suojelemista kulttuuriympäristöistä. Hän oli kuudennusmies ja jäsen monessa yhteiskunnallisessa lautakunnassa.
Kulttuurihistoriaan Kanajärvi on jäänyt bibliofiilinä. Hän oli itseoppinut mutta innokas lukija. Myöhemmin lukuinto kehittyi myös vakavaksi keräilyksi, joka vei suuresta talosta paitsi merkittävästi tilaa myös rahavaroja. Kirjoja kertyi yhteensä satoja, joukossa paljon vanhaa fennicaa, muun muassa Agricolan ensipainosten lehtiä. Kanajärvi myös tilasi valtaosaa suomenkielisistä sanomalehdistä. Oman juonteensa Kanajärven kirjaharrastuksessa on ystävyys Matti Pohdon kanssa. Kansalliskirjaston vanhimman kotimaisen aineiston kerääjänä tunnettu Pohto sai Kanajärven luota oman huoneen kirjojensa varastointia varten.
Vaikka Appelqvistin kirjan alaotsikko on Kirjamies ja korvenraivaaja, sisällön painotus on kyllä jälkimmäisessä. Lähteiden vähyyden vuoksi Appelqvist keskittyy Kanajärven elämänvaiheisiin ja varsinkin hänen taloonsa, joka jo kirjoittamisen aikaan oli nähtävyys. Bibliofilia saa vain yhden luvun, josta siitäkin iso osa on kirjaluetteloita, toki itsessään kiehtovaa luettavaa sekin. Vaan eipä Kanajärvestä ole tämän enempääkään oikein kirjoitettu. Hän on jäänyt alan kuriositeetiksi, sivulauseeksi Matti Pohdon yhteydessä. Tiedä häntä, pystyisikö moderni arkistotutkija kasaamaan laajemman yleisesityksen hänestä.
Orvo Bogdanoff: Joudu joulu jo Pohjolaan. Joulukorttien ja joululehtien historiaa. [Helsinki] 2005: Multikustannus. 480 s.
Joudu joulu jo Pohjolaan on postikorttitutkija Orvo Bogdanoffin henkilökohtainen rakkaudentunnustus alalleen. Suurikokoinen, runsaasti kuvitettu ja ilmavasti taitettu teos voisi olla definitiivinen sukellus joulukorttien historiaan. Ihan siihen se ei kuitenkaan yllä.
Kirja on, kuten sanottu, komea kuvateos joulukorteista etenkin Suomessa aina 1800-luvun alusta uuden vuosituhannen puolelle. Kuvien lisäksi siinä on pääpiirteinen johdantoartikkeli, jossa käydään läpi niin painotekniikan historiaa ja joulupainatteiden varhaisvaiheita sekä esitellään keskeisiä korttipainoja. Lopuksi kirjassa on 150 sivun lähdeluettelo, josta iso osa on käytännössä joululehtien bibliografia.
Bogdanoffin teosta vaivaa rajauksen puute. Tekstiosuus jää ikävän hajanaiseksi, kun verrattain rajalliseen tilaan on ängetty avauksia moneen suuntaan. Kuvaesittelyissä puolestaan häiritsee poukkoilu. Motiiveja ruotsalaisten, virolaisten ja venäläisten korttien esittelyyn muuten valtaosin suomalaisten keskellä voi kyllä keksiä, mutta niitä ei avata lukijalle. Tulee vaikutelma aiheestaan innostuneesta harrastajasta, joka haluaa välttämättä kaiken esille kerralla. Toisaalta into on kirjan parhaitakin puolia.
Eniten kuitenkin itseäni häiritsee, että joululehtien osuus – syy jonka vuoksi teoksen pariin eksyin – jää melko pintapuoliseksi. On ymmärrettävää, että kirjoittajaa kiinnostaa nimenomaan lehtien kuvituksen korttitoisinnot, mutta jos alaotsikossa lukee "joululehtien historiaa", antaa se odottaa jotain laajempaa.
Joka tapauksessa Joudu joulu jo Pohjolaan on mielenkiintoinen kokoelma vähän kaikenlaista myös sellaiselle, joka ei itse ole varsinaisesti korteista innoissaan. Kulttuurihistoriallisesti se silti on aihe, jolla on annettavaa laajemminkin.
Esko Häkli: Tiedon taika. Ensyklopedioista ennen ja nyt. Helsinki 1981: Otava. 142 s.
Onkohan mikään mediamuoto vanhentunut niin äkisti ja rytinällä kuin tietosanakirja? Internetin kaikkivoipaisuus ja aina vain nopeammin muuttuva maailma söi niiden käytännöllisyyden ja käytettävyyden, ja entisestä sivistyneisyyden statusesineestä tuli pelkkää jätettä melkein yhdessä yössä.
Tätä ei vielä osannut ennakoida Esko Häkli vuonna 1981, kun hänen teoksensa Tiedon taika ilmestyi Otavan joulukirjana. Silloinen Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitaja Häkli käy esseemäiseen tyyliin läpi ensyklopedian historiaa niin sanana kuin ilmiönä. Nopeasti käsiteltyä tulee niin antiikin teokset, Diderot'n Encyclopédie kuin Encyclopædia Britannicakin. Suomen varhaisvaiheista mainitaan Gezeliuksen ja Meurmanin teokset, ennen kuin keskitytään Häklin ydinasiaan, kotimaisen tietosanakirjan kehitykseen 1900-luvulla.
Häkli esittelee eri sarjojen toimitustyötä, ensyklopedisen rakenteen kehittymistä, taittoa, mainontaa ja vastaanottoa. On käsittämätöntä, että kymmeniäkin osia sisältävää tietosanakirjasarjaa myytiin tässä maassa parhaimmillaan sata tuhatta kappaletta. Ja vaikka samaan aikaan saattoi markkinoilla olla useitakin eri teossarjoja, niille kaikille riitti kymmeniä tuhansia ostajia. Eniten tilaa kirjassa saavat luonnollisesti Otavan julkaisemat sarjat, pitkälti siksi että Otava oli pitkään ainoa tietosanakirjojen kustantaja. Kiitettävän neutraalisti Häkli arvioi muidenkin kustantajien tuotteita.
Häklin essee ilmestyi historiallisesti mielenkiintoiseen aikaan. 1970- ja 1980-lukujen taite oli käännekohta tietosanakirjan toimittamisessa, kiitos entistä parempien tietokoneen mahdollistamien keinojen vuoksi. Onkin kiintoisaa, miten Häkli kuvailee tietokoneen roolia ja miten osuvasti hän ennakoi tulevaa. Juuri ilmestyneen Facta 2001:n kohdalla osataan ennakoida, että tulevaisuuden sanakirja ilmestynee muunakin kuin perinteisenä painettuna kirjana. Facta 2001:hän päivittyi verkkoversiona vielä 2010-luvun puolella. Sen sijaan Häklin optimismi painetun tietosanakirjan tärkeydestä jatkossakin on osoittautunut vääräksi.
Simo Häyrynen: Kulttuuripolitiikkaa syrjäseutukeskuksessa. Uuden kulttuuripolitiikan tulkintoja Joensuussa 1970-luvulla. Joensuu 1996: Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitos. 130 s. Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksia n:o 2.
Koska olen sairauden jumittamana jossain päin Pohjois-Karjalaa, on ollut hyvä tilaisuus tutustua täkäläiseen kulttuurielämään puoli vuosisataa sitten. Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitoksen julkaisusarjassa ilmestyi 1995 Simo Häyrysen teos Kulttuuripolitiikkaa syrjäseutukeskuksessa.
Häyrynen tutki niin sanotun uuden kulttuuripolitiikan ilmenemistä vuosien 1968–81 Joensuussa. Uudella kulttuuripolitiikalla tarkoitetaan tässä 60-luvulla alkunsa saanutta liikettä, jossa kulttuuria (s. o. taidetta) pyrittiin demokratisoimaan, institutionalisoimaan ja alueellistamaan. Siihen liittyy Häyrysellä myös "hegemonisen projektin" ja kansallisen eheyttämisen käsitteet. Hänen tutkimuksensa mukaan 70-luvulla Joensuussa kulttuuri nähtiin vahvasti yhteiskunnan tehtävänä, johon liittyi suuren yleisön keskiluokkainen maun tyydyttäminen, hyvän maun määrittely ja maakuntaidentiteetin tietoinen rakentaminen. Häyrynen nostaa oireiksi näistä esimerkiksi Jouko Turkan savustamisen teatterin taiteellisen johtajan virasta, kalevalais–karjalaisen kulttuuri-identiteetin omaksumisen, abstraktin kuvataiteen ja kokeellisen kirjallisuuden hylkimisen.
Vaikka Häyrysen tutkimuksesta on jo aikaa, tarjoaa se edelleen relevantin näkökulman jo tuolloin menneen ajan suomalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka itse olin osallisena kunnalliseen kulttuurielämään vasta kirjan kirjoittamisen aikoihin (ja kaikkea muuta kuin Joensuussa), tunnistan monta Häyrysen nostamaa tekijää myös silloisessa puuhailussa. Etenkin kunnallisten taidevaikuttajien itse omakseen ottama rooli asiantuntijoina ja auktoriteetteinä resonoi muistoissani vahvasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti