Katsottua: kesäkuu 2026

Park Chan-wook: Lady Vengeance. John Boorman: Syvä joki

Eteläkorealaisen Park Chan-wookin Lady Vengeance (친절한 금자씨, 2005) käsittelee kostoa, armoa ja virheiden hintaa. Parkin kolmas kostoelokuva kertoo naisesta,, Geum-jasta, joka on pakotettu ottamaan lapsensurman nimiinsä. Hän istuu tuomionsa ja samalla suunnittelee kostoa. Elokuvan alkupuoli on huikeaa kerrontaa, jossa katsojaa pidetään koko ajan varpaillaan. Geum-ja ei ole ainoa vankilassa istuva nainen, mutta hän auttaa hymyillen ja sädehtien niitä, jotka apua tarvitsevat. Kaiken takana on kuitenkin suunnitelma kostosta, joka pikku hiljaa avautuu katsojalle. Mutta kun varsinainen koston aika tulee, suunnitelma ei päde. Lady Vengeance ei ole mikään Kill Bill; turha odottaa lopputaistelua. Sen sijaan elokuvan rytmi ja sävy rauhoittuvat, synkkenevät. Kosto ei ole leikin asia, vaikka Park ripotteleekin mustaa huumoriaan pitkin matkaa. Lopetus on karmeudessaan katarttinen ainakin monelle henkilöhahmolle. Katsoja ei ole ihan niin myyty haikeuden edessä, koska alkupuolisko on niin energisesti latautunut. Yritys on kuitenkin kiitettävä.

1960- ja 1970-lukujen vaihde oli parasta aikaa Hollywoodille vuosikymmeniin. Hayesin koodisto oli saanut väistyä, mutta tuleva siloiteltu spektaakkeliaikakausi ei ollut vielä koittanut. John Boormanin ohjaama, James Dickeyn romaaniin perustuva Syvä joki (Deliverance, 1972) osuu tuohon aikaan. Neljä kaupunkilaista liikemiestä lähtevät melomaan jokea, joka on piakkoin jäämässä tekoaltaan alle. Matkallaan he kohtaavat pari paikallista Appalakkien asukasta ja joutuvat taistelemaan hengestään. Upeasti kuvattu elokuva ei ole muutoin kaunista katseltavaa. Se muistetaan parhaiten paitsi musiikistaan myös kohtauksesta, josta yksi mieshahmoista raiskataan "kiljuen kuin sika". Syvä joki yrittää sanoa jotain painokasta, mutta sanottava katoaa jonnekin kauniiden maisemien ja survivalistisen kauhun kuvastoon. Silmiään pyörittelevä Jon Voigt tai machismoa henkivä Burt Reynolds eivät herätä sympatiaa. Syvä joki on ahdistava elokuva, mutta ei aina niistä syistä, joist tekijät sen ajattelivat olevan.

 

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Lapatossu. Orvo Saarikivi: Särkelä itte. Jorma Nortimo: Takki ja liivit pois!

Komedia on kumma elokuvan lajityyppi. Toisaalta se kestää aikaa tavattoman hyvin, kun kyse on yksinkertaisesta fyysisestä huumorista – Chaplinin kevytväkivalta tai Laurelin naamanvääntely toimivat edelleen ihan yhtä hyvin kuin ennenkin. Verbaalinen komedia sen sijaan on useammin riski: vitsit vanhenevat, yleisön maku muuttuu nopeasti ja huumorin rytmi elää koko ajan. Suomalaisen studiokauden komedialla ei ole kovin hyvä jälkimaine. Se nojautuikin vahvasti kepeään teatteriperinteeseen, jossa huumori syntyy toisaalta nokkelasta dialogista ja hauskoista tilanteista, jotka nykykatsojalle voivat tuntui jo kovin kaukaisilta ja vierailta.

Kansantarinoiden lupsakka töittenvieroksuja Lapatossu siirtyi valkokankaalle vuonna 1937. Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaaman elokuvan käsikirjoittivat Ensio Rislakki (eli Valentin) ja Ilmari Turja (eli Teini), joiden tulkinta Lapatossu-hahmosta oli tuleva se, jonka muistijälki olisi kestävin. Kaikkein tärkein osa oli kuitenkin roolia esittäneellä Aku Korhosella, jonka koomiset kyvyt edelleen pitävät Lapatossu-elokuvan katsomisen arvoisena. Eikä Korhonen suinkaan ole ainoa, vaikka yleensä ainoastaan hän saa kiitosta – oikeastaan jokainen elokuvan näyttelijä tekee mainion tyyppisuorituksen: aina varma Angerkosken pariskunta, aliarvostettu suomalaisen elokuvan kummajainen Kaarlo Kartio ja roolissaan suorastaan irvokkaaksi heittäytyvä Jorma Nortimo.

Roolittaminen onkin onneksi menetys, sillä käsikirjoitus ei sitä ole. Yksittäiset huulet ja gägit toimivat, mutta tarina on mitätön: Leskirouva ei halua rautatietä vedettävän maittensa kautta, minkä vuoksi työt seisovat ja topparoikka joutuu työttömäksi. Työstään kaikin voimin jo valmiiksi laistellut Lapatossu yrittää saada rouvan allekirjoittamaan luvat, jotta kaverit pääsisivät takaisin töihin. Apuna on niin naseva sanailu kuin erikoiset valepuvut. Sinänsä ihan kelpo komediajuoni ei kanna kokopitkän elokuvan ajaksi, ja tarina eksyykin loppupuolella irralliseen sirkusjaksoon, johon onneksi sentään kytketään leskirouvakin mukaan.

Särkän ja Norran ohjaus on sielutonta peruskauraa, jossa ei filmillisyyttä juuri näy. Lisäksi elokuvan rytmi on auttamattoman verkkainen, mikä vie naljailulta terää. Hieman kehiteltynä ja ronskimmalla otteella Lapatossu olisi voinut hyvinkin olla kestävä komediaklassikko.

Paljon paremmin ei pärjää Turjan näytelmään perustuva Särkelä itte (1947), jota niin aikalaisarvostelijat kuin Turja itsekin pitivät teatteriversiota heikompana. Aivan ilman meriittejä sekään ei silti ole, ja aivan kuten Lapatossun kohdalla myös Särkelä itte menestyy näyttelijöittensä osalta. Uuno Laakso nimiosassa ei ilmeisesti ollut sitä, millaiseksi Kansallisteatterin katsojat olivat Särkelänsä mieltäneet. Mutta jos jättää tällaiset vertailut sikseen, hän onnistuu vallan hyvin tärkeilevänä ja melskaavana tiilitehtaan johtajana. Tällä ei ole hyvää sanottavaa oikein kenestäkään (kylän lääkäriä lukuun ottamatta), kunnes hänen turhamaisuutensa hively ja kunnon kestitys korjaavat tilanteen. Laakson lisäksi on mainittava Korhonen, joka tällä kertaa on eksentrinen velkoja, sekä Arvo Lehesmaa, joka harvemmin sai valkokankaalla riittävästi aikaa todella loistaa.

Särkelä itte rakentuu vahvasti dialogin varaan. Rakenne toimii varmasti lavalla, mutta elokuvassa se tuntuu väkinäiseltä. Näyttelijät paikkaavat käsikirjoituksen puutteita parhaansa mukaan, mutta valitettavasti Saarikiven keinovalikoimaan ei kuulu muita tehokeinoja kuin suoraan kameraa kohti puhuvat henkilöhahmot. Kuten niin usein suomalaisen elokuvan kanssa on todettava, on Särkelä itte sympaattinen muttei paljon muuta.

Agapetuksen eli Yrjö Soinin näytelmään Onnellinen sankari perustuvan elokuvan Takki ja liivit pois! (1939) ohjasi oman käsikirjoituksensa pohjalta Jorma Nortimo. Aku Korhonen pääsee jälleen loistamaan suvereenisti hyväntahtoisen mutta pikaisesti tulistuvan lääkärin roolissa. Vaikka vastaanotollakin ollaan, kietoutuu tarina teatterin ympärille. Tohtorin tytär nimittäin haluaisi näyttämölle ja toimittaa salaa isältään tämän nuoruudessaan kirjoittaman näytelmän teatterinjohtajalle. Kuvioon kytkeytyy tietysti monta muutakin hahmoa, joiden tiet menevät ristiin rastiin ennen kuin lopussa löytävät sopuisat pääpisteensä.

Väärinkäsitysten komediaksi Takki ja liivit pois! on aivan kelvollinen – olkoonkin, että varsinkin alkupuolella Nortimon ohjaus ei ole aivan niin jouhevaa kuin tämäntyyppinen elokuva vaatisi. Yritystä siinä silti on, etenkin kun tavoitteet eivät ole olleet erityiset korkeat. Keveäelokuva saa lisäarvoa lyhyestä (joskin epätahtiin tanssitusta) balettikohtauksesta. Korhosen lisäksi luonnerooleissa nähdään Kaarlo Angerkoski sosiaalisesti kömpelönä professorina, Toppo Elonperä hienosti piirrettynä teatterinjohtajana sekä Kaarlo Kartio vääriin paikkoihin ilmestyvänä sähkömiehenä. Nuori Sirkka Sipilä varhaisessa roolissaan tohtorin tyttärenä ei vakuuta, mutta onneksi hän sai siihen vielä monta parempaa tilaisuutta.

Valentin Vaala: Vihreä kulta. Morsian yllättää. Linnaisten vihreä kamari

 Valentin Vaala on yksi suomalaista elokuvaa määrittelevimpiä ohjaajia. Hänen uransa ulottuu mykkäkaudelta liki studiokauden loppuun. Vaalan monipuolisuutta alleviivatkoon kolme sota-aikaa ympäröivää elokuvaa: Vuonna 1939 Vihreä kulta, Hella Wuolijoen näytelmän mukaan, on Lappiin sijoittuva kertomus kielletystä rakkaudesta. Vuorineuvoksetar haluaa takaisin kasvinseuduilleen ja saa siellä johdattajakseen metsänhoitajan, johon rakastuu. Kummankin porvarillinen elämäntilanne tulee tielle, mutta lopulta kohtalo on sovinnaisuuksia vahvempi. Linnaisten vihreä kamari (1945) perustuu Zachris Topeliuksen romaaniin ja kertoo kauhuromanttisen tarinan kartanosuvun salaisuuksista ja vuosisataisen perinnön vaikutuksesta jälkipolven naimakauppoihin. Siihen väliin osuu Morsian yllättää (1941), hollywoodilainen romanttinen hupailu.

Hanna Taini Vihreän kullan pääosassa on kuin kotimainen Greta Garbo; eteerinen, huokaillen hitaasti replikoiva, kohtalokas naishahmo, joka on valmis viemään pomonsa vaimon silkan vietin ja luonnonvalinnan vuoksi. Morsian yllättää -elokuvassa hän on altavastaava vamppihahmo, joka on valmis petkutukseen miehen vuoksi. Taini olisi ollut upea mykkäkauden vamppi, mutta äänielokuvassa hän on vain hiukan kömpelö femme fatale.

Olavi Reimas, Vihreän kullan jäyhä metsien mies, vaihtuu Morsiamessa opportunistiseen runoilijahahmoon. Edellisessä elokuvassa Reimaksen replikointi on lähes naurettavan pateettista, vaikka hänen hahmonsa onkin traagisen sympaattinen. Jälkimmäisessä hän on koominen nero par excellence.

Eine Laine ja Reino Valkama ovat loistava pari, ovat he sitten äiti ja poika (Vihreä kamari) tai mies ja vaimo (Morsian). Valkama varsinkin on revittelevä näyttelijä, milloin vain hänelle annetaan tilaisuus siihen. Laine puolestaan on varma luonnenäyttelijä.

Rauli Tuomi Linnaisten yhdessä pääosassa on vakuuttava. Mutta aivan yhtä vakuuttava on paljon vähemmälle huomiolle jäävä Kaija Rahola, joka niin Linnaisissa kuin Morsiamessa tekee herkän roolisuorituksen toista viulua soittavana tyttönä. Varsinkin edellisessä hän herättää sympatiat.

Ja Vaala. Hän on eleetön ammattimies, jonka valikoimaan eivät kuulu visuaalinen kikkailu tai omaleimaisuuden jäljet. Hän on parhaimmillaan rytmityksen mestari, joka tietää, kuinka elokuvakerronta etenee ja tarinaa on paras tuoda esiin. Vaikka seurapiirikomedia nopeine vaihdoksineen on hänen suvereeneinta alaansa, hän hallitsee monta muutakin genreä luontevasti.

Katsottua: marraskuu 2021

Julie Delpy: 2 päivää Pariisissa. Fred Cavaye: Kaiken se kestää

2 päivää Pariisissa (2 Days in Paris, 2007) on läpeensä Julie Delpyn elokuva. Hän ohjasi, käsikirjoitti, sävelsi elokuvan ja näyttelee vielä toisen pääroolin. Se alkaa kolmekymppisten romanttisena komediana, ja semmoinen se tavallaan onkin, mutta siinä on kyse paljosta muustakin. Ranskalaisnainen ja amerikkalaismies ovat Euroopan-reissulla, ja miehen on hyvin hankala sopeutua ranskalaisiin tapoihin tai edes ymmärtää niitä. Dialogi on terävää, havainnot kulttuurieroista ovat teräviä, huomiota arkisista pikkuasioista ovat teräviä. Elokuva on läpikotaisin korostetun älykäs ja näppärä. Sittenkin sen todellinen arvo on ihmistenvälisten suhteiden moninaisuuden ja vaikeuden kuvaamisessa; sen miten vaikea on todella tuntea toista. Se näyttää tehokkaasti myös sen, miten helposti mustasukkaisuus kasvaa ihmisen sisässä ja saa vainoharhaisia piirteitä. Ei huono saavutus pintakepeältä komedialta.

Fred Cavayen ohjaama Kaiken se kestää (Pour elle, 2008) on kiehtovasti kudottu elokuva. Se alkaa suoraan käännekohdasta: perheenäiti pidätetään rynnäköllä suoraan aamiaispöydästä. Todisteet puhuvat häntä vastaan – hänet tuomitaan pomonsa murhasta. Näkökulma on naisen aviomiehen, joka vuosien ajan yrittää kaikin voimavaroinensa auttaa tätä ensin laillisen keinoin, sitten laittomin. Mies alkaa järkätä vankilapakoa. Siinä sivussa pitäisi huolehtia kasvavasta lapsesta. Vincent Lindon pääosassa on karismaattisen vakuuttava. Hän saa perinteiseen "tavallinen ihminen epätoivoisessa tilanteessa"-kuvioon luonnetta.

Burt Lancaster: Mies Kentuckysta

Burt Lancaster on yksi suurimmista klassisen Hollywoodin näyttelijöistä, mutta ehtipä hän ohjatakin. Lancasterin ainoa yksinään ohjaama elokuva Mies Kentuckysta (The Kentuckyan, 1955) on sympaattinen länkkäri. Gelix Holtin romaaniin perustuvassa tarinassa kentuckylainen mies yrittää poikansa kanssa päästä Teksasiin, missä saa metsästää rauhassa muista ihmisistä välittämättä. Romanttinen idealisti jämähtää rahapulassa veljensä asuttamaan pikkukylään kasaamaan varoja ja osoittamaan luvattuun osavaltioon vievää jokilaivaa. Samalla remmiin lyöttäytyy pari naista ja niskaan piiskaa heilutteleva niljake. Tarina on melko kirkasotsainen; sympaattinen muttei paljon muuta. Onpa mukana sentään pari musiikkinumeroa. Walter Matthau tekee esikoisroolinsa piiskapahiksena, ja John Carradine luimistelee muuten vain.

John Harrison: Veren kirjat. Anthony DiBlasi: Kammo

Clive Barkerin novellikokoelmien sarja Veren kirjat (Books of Blood, 1984–1985; suom. 1989–1992) oli iso juttu kansainvälisestikin, mutta Suomen perifeerisessä kauhuvalikoimassa ne olivat jossain määrin vallankumouksellisia. Omaperäisiä ideoita ikuisten kauhuaiheiden sijaan, mustaa huumoria, kaunista kieltä (joskin suomennokset eivät tätä aina tavoita). Samaan aikaan elokuvan puolella Barker ohjasi oman tarinansa pohjalta Hellraiserin, ja tottahan Veren kirjojenkin mielikuvituksellisista kertomuksista alkaisi pian tulla hienoja filmatisointeja. Tulihan niitä, mutta laatu oli aika vaihtelevaa. Nyt katseluun pääsi pari brittiläistä 00-luvun elokuvaa.

Nimitarina, kokoelmien kehystarinana toiminut Veren kirja, filmattiin 2009. John Harrisonin ohjaamassa elokuvassa on kyllä viehätyksensä (englantilaisuuden vaikutusta, veikkaan), mutta aika kömpelöksi se jää. Paranormaaleihin ilmiöihin erikoistunut tutkija päätyy taloon, jossa nuori nainen on kuollut. Mukaan tarttuu selvänäkemiseen taipumuksia osoittava opiskelija, jonka nahkaan kuolleiden henget alkavat kirjoitella muistelmiaan. Tuloksena on alkuperäisen kummitustalojuttu, jossa ei ole kovin paljon omaperäisyyttä. Yhtään ei auta, ettei keskeisillä näyttelijöillä ole juuri karismaa. Päälleliimattu "eroottisuuskin" lähinnä vaivaannuttaa. Vasta aivan lopussa yritetään tavoitella alkuperäistarinan eeppisiä kauhuvisioita, mutta silloin on jo myöhäistä.

Paljon onnistuneempi sen sijaan on myöhemmin samana vuonna ilmestynyt Kammo (Dread, 2009; ohj. Anthony DiBlasi). Muutama opiskelija alkaa tehdä tutkimusta ihmisten peloista. Tietenkin heillä on myös omansa – yhden vanhemmat on tapettu tämän ollessa kuuden ja lapsi on nähnyt kaiken. Traumat alkavat tulla pintaan, niin hänellä kuin muillakin. Elokuva on dynaaminen ja tyylikäs. Siinä on jännitettä ja vimmaa, ja pääosissa on vaikuttavia kasvoja. Kammo ei oikeastaan ole kauhuelokuva lainkaan, jonkinlainen psykodraama enemmänkin. Vasta lopussa Peeping Tom -vaihde lähtee kunnolla jylläämään.

Ian Parker: Birdy. Spike Jonze: Adaptation – minun versioni

lan Parkerin Birdy (1984), joka perustuu William Whartonin romaaniin, on erikoinen yhdistelmä Vietnamin traumoja, 60-lukulaista nostalgiaa, pakkomielteitä, ystävyyttä ja jonkinlaista amerikkalaista versiota maagisesta realismista. Kaksi kaverusta invalidisoituvat Vietnamissa: toinen saa teräsleuan, toinen muuttuu linnuksi. Takaumissa kerrotaan heidän yhteisestä taustastaan, kasvukivuistaan ja varsinkin toisen kaveruksen, nimihenkilö Birdyn, fiksaatiosta ja samaistumisesta lintuihin. Elokuva on suurelta osin vaikuttava, paikoin lähes imelä, koko ajan omanlaisensa. Peter Gabrielin musiikki tekee osansa kummaan tunnelmaan. Nicolas Cage on oikeasti aika hyvä roolissaan, Matthew Modine parempi. Lentokohtaukset ovat nykyisinä droneaikoinakin vahvoja.

Spike Jonzen elokuvassa Adaptation – minun versioni (2002) Cage esittää elokuvan käsikirjoittaja Charlie Kaufmania (ja tämän fiktiivistä kaksoisveljeä). Tämä on kirjoittamassa seuraavaa elokuvaansa Being John Malkovichin jälkeen Susan Orleanin kirjasta The Orchid Thief. Se puolestaan on todellinen ei-fiktiivinen kirja. Adaptation yhdistelee faktaa, fiktiota, autofiktiota, metaelokuvaa, fantasiaa ja varman paljon muutakin kiehtovan omaperäiseksi filmiksi. Se kuljettaa rinnan monta tarinaa ja aikatasoa: elokuvan kirjoittamista, sen pohjana olevan kirjan kirjoittamista, katkelmia, takaumia. Lopussa lähdetään tyylipuhtaan trillerin poluille.

Volker Schlöndorff: Kauppamatkustajan kuolema. Steve Jacobs: Häpeäpaalu

Saksalaisen elokuvan uuden aallon ykkösnimiin kuuluneen Volker Schlöndorffin uraan on mahtunut kaikenlaista. Kokemus teatteriohjaajana tuli käyttöön, kun hän päätyi ohjaamaan Yhdysvalloissa tv-elokuvan Kauppamatkustajan kuolema (Death of a Salesman, 1985). Arthur Millerin näytelmä on filmattu moneen kertaan ympäri maailman, mutta Schlöndirffin näkemys saattaa olla tinkimättömin. Näytelmään ei juurikaan ole tehty muutoksia, mutta mistään filmatusta teatterista ei ole kyse. Näytelmämäisyys näkyy siinä, että näyttelijöillä on tilaa eikä leikkaajalla ole kiirettä. Elämäänsä pettynyt Dustin Hoffmanin esittämä kauppamatkustaja muistelee menneitä, ja hänen poikansa kipuilee omassa elämässään isän odotuksia vastaan. Jälkimmäisessä roolissa Malkovich tekee varhaisen mestarisuorituksen. Kauppamatkustajan kuolema oli pitkästä aikaa suuri elokuvaelämys – pettymys ja resignaatio puhuttelevat aina.

Kolmattakymmentä vuotta myöhemmin Malkovich esiintyi Steve Jacobsin ohjaaman, australialaisen Häpeäpaalun (Disgrace, 2008) pääosassa. Elokuva perustuu eteläafrikkalaisen J. M. Coetzeen romaaniin ja kertoo kirjallisuuden professorista, joka joutuu häpeään, kun hänen suhteensa opiskelijaan paljastuu. Mies muuttaa maaseudulle aikuisen tyttärensä luo, missä apartheidin jälkeisen Etelä-Afrikan todellisuus iskee päin näköä. Elokuva on ahdistava muttei sillä tavalla, joka menisi ihon alle. Melkein kuitenkin. Malkovichin melkein autistinen charmi saa loistaa – ensin sivistyneen ylimielisenä, sitten olosuhteisen nöyryyttämänä. Ohjaus on vähäeleistä mutta tiukkaotteista. Jännite ei juuri hellitä.

Park Chan-wook: Olboy.I'm Cyborg But That's OK. Stoker

올드보이 (engl. Oldboy, 2003) on hieno ja hyvällä tavalla hämmentävä elokuva. Japanilaiseen sarjakuvaan perustuva tarina on yhdistelmä neonoiria, toimintaelokuvaa, visuaalista väkivaltaa, hallittua kuvakieltä ja rytmiä, vahvoja hahmoja, emotionaalista tehoa, monimutkaisia juonenkäänteitä, mustaa huumoria ja monta muutakin asiaa. Mies päätyy ryyppyillan päätteeksi kaapatuksi ja pysyy vankina 15 vuotta. Vapauttamisensa jälkeen hän ryhtyy selvittämään kuka on kaiken takana ja varsinkin miksi. Tarina on mutkikas ja avautuu rauhassa. Ohjaus on taidokkaan tyylikästä ja omaleimaista.

Omaleimaisuus ja rajojen ylittäminen pätee myös vuoden 2006 elokuvaan 싸이보그지만 괜찮아 (engl. I'm Cyborg But That's OK). Se on romanttinen komedia, joka sijoittuu mielisairaalaan. Kerronta tuo mieleen Amelien kaikessa vikkelässä fragmentaarisuudessaan ja kertojaäänten käytössään. Keskushenkilö on nuori nainen, joka kuvittelee olevansa kyborgi, seurustelee koneiden kanssa ja pitää suussaan isoäitinsä tekohampaita. Muukin hahmokaarti on aivan yhtä värikästä. Elokuvan huumori on surrealistista, ajoittain hyvin mustaa.

2013 ilmestyi Parkin ensimmäinen ohjaustyö Yhdysvalloissa. Stoker on Hitchcockia lainaileva, goottisävyinen mysteeri. Se on kuva- ja äänimaailmaltaan taidokas ja tiukkaotteinen elokuva. Perheenisä kuolee, ja hänen paikkansa ottaa kuin tyhjästä tämän veli. Osansa hänen huomiostaan saavat niin leski kuin teini-ikäinen veljentytärkin. Mutkikas on tämänkin elokuvan tarina, mutta jotenkin se ei tunnu ihan täyttävän aikeitaan. Tyylikäs se kuitenkin on ja fiksu, ja siinä nähdään monta hienoa suoritusta.

Giacomo Battiato: Ruusun nimi

Olen yleensä ensimmäisenä sanomassa, ettei kirjaa ja sen pohjalta tehtyä elokuvaa tule verrata toisiinsa. Kyse on kahdesta eri taiteen muodosta, ja teoksia on arvioitava omillaan. Joskus se vain on tosi vaikeaa.

Kun Umberto Econ Ruusun nimi filmattiin ensimmäisen kerran 1986, tuloksena oli keskiaikaiseen luostariin sijoittuva murhamysteeri, josta romaanin muut puolet oli jätetty pois. Sellaisenaan se oli toimiva elokuva, pohjatekstistään erillinen teos. Vuoden 2019 italialais-saksalainen minisarja yrittää kuitenkin haukata suuremman palan.

Giacomo Battiaton ohjaama seitsentuntinen Ruusun nimi on ilmiselvästi ollut John Turturron projekti. Hän esittää pääosan, on tuottanut sarjan ja ollut yksi käsikirjoittajista. Turturron sisäistetty roolityö onkin jokseenkin parasta siinä. Onhan sarja myös komea katsoa – heti alusta on selvää että katsellaan Kansainvälistä Laatutuotantoa. Valitettavasti muuten Ruusun nimi ei vakuuta. Se on pauhaavan pateettinen, ylidramaattinen eikä juuri kanna mukanaan alkuteoksen sivistyneisyyttä ja postmodernia leikkisyyttä. Lisäksi tarinaan on kirjoitettu kaksi uutta naisroolia, jotka tuntuvat juuri niin päälleliimatuilta kuin ne ovatkin. Tarina munkkien kirjastosta ja teologisista kiistoista ei kaipaa romanttista sivujuonta tai kostotarinaa.