Luettua: tammikuu 2026

Richard Dalby (toim.): Suuri kummituskirja. Hyvinkää 1993: Book Studio. 403 s. Suom. Pertti Koskela. Collector Antologia 7. – Alkuteos The Mammoth Book of Ghost Stories (1990). Suomennos on valikoima.

Book Studion vuonna 1993 julkaisema Suuri kummituskirja on yksi minuun eniten vaikuttaneista kirjoista. Sain sen luettavakseni juuri oikeassa iässä, siinä kymmenen vuoden korvilla, harvinaisena matkatuliaisena mummultani (mistä olen kirjoittanut aiemminkin). 1800-lukulainen, englantilais–amerikkalainen kummitustarinan perinne teki silloin suuren vaikutuksen, joka tuntuu edelleen. Siksi yllätyinkin, kun luin kirjan nyt kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin. Tarinoita, joita myöhemmin olen muistellut, ei lopulta ole kuin kourallinen.

Suuren kummituskirjan pohjana on ollut englantilaisen Richard Dalbyn toimittama kokoelman The Mammoth Book of Ghost Stories (1990). Sen 52 novellista suomenkieliseen laitokseen on valikoitunut noin puolet. Liekö tarkoituksena ollut julkaista loput omana suomenkielisenä nitenään? Tällaiseen on joka tapauksessa hieman hassua laittaa suomalainen editio Dalbyn nimiin. Tekstit ovat pääosin ns. pitkältä 1800-luvulta; ääripäiden poikkeuksina Daniel Defoen vuoden 1727 kertomus Kummitus kaikissa huoneissa ja vuonna 1929 alun perin ilmestynyt E. F. Bensonin perinnetietoinen klassikko Suljettu huone). Ylipäänsä valikoimassa painottuvat klassikot, mutta joukossa on myös tuntemattomampia. Esimerkiksi parodiset Mark Twainin Kummitustarina ja Oscar Wilden Cantervillen kummitus ovat moninkertaisesti tuttuja, mutta D. H. Lawrencen Viimeinen nauru tai Arthur Conan Doylen Brocas Courtin pukari ovat kirjoittajiensa tuotannon erikoisuuksia.

Suuren kummituskirjan tarjonta on siis vaihteleva ja monipuolinen, eikä joukossa ole yhtään kehnoa novellia. Tämä on tietenkin makuasia. Moderni lukija varmasti pettyy, jos odottaa erityisen kauhistuttavaa luettavaa – joskin esimerkiksi Fergus Humen Hiekallakulkija on sikälikin hieno – ja aikakauden tyylitelty kieli pitkine virkkeineen voi hyvinkin tuntua raskaalta silloin tällöin. Ajan ja tekstilajin ystävälle kokoelma on kuitenkin erinomainen peruskivi. Pertti Koskelan suomennos olisi kaivannut kustannustoimittajaa silloin tällöin, mutta onneksi monesta tarinasta on muitakin (myös uudempia) käännöksi saatavilla.

Yksi selvä ongelma Suureen kummituskirjaan kuitenkin sisältyy. Miksi ihmeessä tekstit on pitänyt järjestää tekijän sukunimen mukaisesti aakkosjärjestykseen? Kokoelma etenee sen vuoksi hyvin epätasaisesti, kun esimerkiksi kaksi aiemmin mainittua klassista parodiaa ovat lähes peräkkäin kirjan lopussa. Alkuperäisen antologian runsaudensarvessa järjestys ehkä ei ole ongelma, mutta suppeampi suomennosvalikoima kärsii siitä selvästi. Suuri kummituskirja onkin parhaimmillaan, kun myös lukija valikoi mieleisiään suupaloja niin kuin haluaa.

Entä mitkä olivatkaan juuri ne kertomukset, joita olen kantanut mukanani lapsuuden ensilukemalta asti? Sellaisia ovat mainittu Doylen kertomus, kenties yksi avain myöhempään innostukseeni kirjoittajaa kohtaan; Richard Marshin rugbyaiheinen Viidestoista mies, joka lapsenaivoissani käänsin aina jotenkin jääkiekko-otteluksi luonnonjäällä; sekä ehdottomasti Ambrose Biercen Muuan Kalmalan asukas, jonka toismaallinen ytimekkyys vaikutti suoraan kirjallisen makuni muodostumiseen.

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat. Helsinki 2016: Into. 296 s.

Halusin lähestyä Anneli Auerin Murhalesken muistelmia kriittisesti ja yrittäen pitää mielessäni kaksi vaihtoehtoista tulkintatapaa: toisaalta Auer saattaa kirjoittaa totuudenmukaisesti kokemuksistaan, toisaalta kirja saattaa olla yritys kertoa tapahtumista itselleen edullisin versio. Kieltämättä jälkimmäinen tapa tuntuu pitkään mahdolliselta – niin toisenlainen on Auerin kertoma tapahtumienkulku kuin Ulvilan surman toisen tutkinnanjohtajan, Pauli Kuusirannan, omassa kirjassaan esittämä. Ja kuitenkin, mitä pidemmälle Auerin kirja etenee, sen vakuuttavammalta hän kuulostaa.

Auerin kertomus on joka tapauksessa ällistyttävä, uskomaton. Nelihenkisen perheen isä tapetaan. Äiti soittaa samalla hetkellä hätäpuhelun, jossa kertoo tekijän olevan ulkopuolinen mies. Kaksi vuotta myöhemmin äitiä aletaan epäillä ja häneen kohdistetaan pakkokeinoja aina ”valesulhasesta” alkaen. Käräjäoikeus tuomitsee hänet murhasta kahdesti, ja yhtä monta kertaa hovioikeus hänet vapauttaa. Sitten on vielä (mukamas murhatapauksesta erillinen) oikeusjuttu, jossa hänet entisen miesystävänsä ohella tuomitaan vankeuteen seksuaalirikoksista – ja näiden syytösten taustalla on äidin veli, lasten sijaishuoltaja, joka on kehdannut esittää syyttäjälle mitä mielikuvituksellisimpia irstailufantasioita satanistisista orgioista. Kuluneen sanonnan mukaan: jos tämä oli fiktiota, se tuomittaisiin naurettavana.

Auerin teksti on toteavaa, vaivatonta lukea ja yksityiskohtaisen tarkkaa. Asiaa on paljon, mikä toisaalta lisää vakuuttavuutta mutta toisaalta herättää epäilyksiä jälkiviisaudesta ja jopa värikynästä. Varmasti sellaistakin mukana on, mutta kokonaiskuva on niin runsas, ettei läheskään kaikkea voi tuomita laskelmoinniksi. Samalla ajatus kirjasta pelkkänä laajana huijauksena alkaa tuntua hyvin absurdilta. Murhalesken muistelmat onkin oikeastaan hyvin tärkeä kirja. Se kuvaa, millainen mielivalta saattaa saada viranomaisetkin lumoihinsa ja miten oikeuslaitoskin on lopulta vain ihmisiä, joihin vaikuttavat monenlaiset tunteet ja ennakkoluulot. Olisi kiehtovaa lukea teoksen laajennettu laitos nyt kymmenen vuotta myöhemmin, mutta sellaisen kirjoittamista en voisi mitenkään vaatia.

Enki Bilal – Pierre Christin (: Koston veljeskunta. Helsinki 1990: Tammi. 82 [+ 2] s. Värit. Enki Bilal & Patricia Bilal. Suom. Nike Parland & Ulrika Enckell. Tekstaus Jari Rasi. – Alkuteos Les Phalanges de l'ordre noir (1979).

Ranskalaisten Enki Bilalin ja Pierre Christinin sarjakuvaromaanissa Koston veljeskunta tiivistyy tavallaan viime vuosisadan eurooppalainen sota. Se nielee osalliset vielä päätyttyäänkin, jää viipyilemään ihmisiin ja paikkoihin, jotka eivät osaa päästää siitä irti. Vanhat vihollisasetelmat eivät niin vain vaihdu – se vaatii aikaa, sukupolven vaihtumisen – ja näennäiset rauhanjulistukset eivät aina yllä ihmismieleen.

Koston veljeskunta käynnistyy, kun itseään Mustan falangin veljeskunnaksi nimittävä terroristijoukko tuhoaa pienen espanjalaiskylän. Uutinen leviää vanhan englantilaisjournalistin korviin, ja hän tunnistaa nimet, jotka teon takana ovat. He kaikki ovat vanhoja, vuosikymmeniä sitten Espanjan sisällissodassa kansallismielisten riveissä taistelleita falangisteja. Heitä vastaan lehtimiehemme taisteli kansainvälisissä joukoissa tasavaltalaisten tukena. Näitä vanhoja taistelutovereita hän alkaa nyt koota metsästämään ikiaikaisia vihollisia. Pian kasassa onkin sekalainen joukko kovin ikääntyneitä miehiä (sekä yksi nainen), joista jokainen edustaa paitsi eri kansallisuutta myös eri yhteiskunnan (ylä)osia. Mukana on niin ministeri ja kirjailija kuin pappi, tuomari ja professorikin. Geriatrinen iskujoukko lähtee takaa-ajoon läpi eteläisen Euroopan. Matkalla rivit harvenevat, eikä dramaattista lopetusta voi pitää muuna kuin resignaationa.

Christinin käsikirjoitus on erikoinen yhdistelmä ironista toimintaa (”Tarantinoa ennen Tarantinoa”, tulee mieleen monesti) ja kronikoivaa, melko proosallista kerrontaa. Yleispätevä eurooppalaisen kulttuurin läpivalaisu sodan kautta tuntuu olleen hänen ajatuksenaan. Se toimii melko pitkälle, joskin kokonaisuutta vaivaa eräänlainen ohuus. Tarina ei aivan pysty puhkaisemaan pintaansa ja sukeltamaan sen syvemmälle.

Bilalin taide on kaunista, kuten aina. Hänen yksityiskohtainen, likainenkin tyylinsä sopii tällaiseen vanhenevan Euroopan kuvaamiseen. Jopa kauniita luonnonmaisemia tuntuu vaivaavan alakulo (mikä tosin saattaa johtua myös painojäljestä). Staattisen puhuvien päiden asetelmien väliin rynnivät toimintajaksot ovat tehokkaita, ja dynaaminen kuvajako on erityisen onnistunutta.

Veikko Huovinen: Sinisilmäinen ohjus ja muita sotaisia kertomuksia. Helsinki 2003: WSOY. 167 s.

Veikko Huovisen myöhäistuotantoa on kokoelma Sinisilmäinen ohjus ja muita sotaisia kertomuksia. Se sisältää sekä uusia että aiemmin julkaistuja tekstejä, joita kaikkia yhdistää sota-aihe. Huovista tunteva tietää, että mitään miehisiä taistelukertomuksia on turha odottaa. Sen sijaan Huovisen vire on totutun ironinen, joskin uusissa kirjoituksissa pintaan nousee melkeinpä saarnaava sävy.

Huovisen lyhyitä tekstejä on usein hankala määrittää aivan tarkasti. Ne liikkuvat jossain sillä epämääräisellä hetteiköllä, missä novelli kohtaa pakinan. Joskus tarinallinen osuus niissä on hyvin vähäinen tai pelkkä kehys, joskus draaman kaari tavoitetaan ihan mallikkaasti. Niin nytkin. Hyökkäyskäskyn laatiminen on kenraalin suuhun pantua tilitystä hengenkohottamispuheen kaksinaamaisuudesta. Poissa on Kustavi suuri puolestaan on dialogiksi puettu kuvainraastanta, jossa vanhat, kuvitellut sotaisat ihanteet revitään riekaleiksi. Selvästi tarinallisempia sen sijaan ovat vaikkapa unifantasian keinoilla sotateknologian aikajanaa sotkeva Tykkimies Påll Ockoisen uni tai kaukopartiomiesten glooriaa tuhriva Muonatorpedo.

Pakinamainen tyyli näkyy selvästi esimerkiksi tekstissä Parempi kohtelu keskitysleireille, joissa nimensä mukaisesti annetaan ehdotuksia, kuinka leireistä saisi paljon rakentavampia paikkoja. Osuva on myös Sotavankien laskija, missä tilastoihin hurahtanut sotakirjallisuuden harrastaja joutuu luopumaan intohimostaan, kun sotavankien raadonhaju alkaa koitua liiaksi haitaksi. Iva sotahistoriasta harrastuksensa tehneitä nojatuolikomentajia kohtaan on viiltävää.

Yleisesti ottaen Huovinen onnistuu paremmin kokoelman vanhemmissa teksteissä. Uusia vaivaa paitsi mainittu saarnaavuus myös huumorin laiskuus. Nimikertomuksessa viaton vastalaukaistu ohjus hämmästelee maailman ihmeitä mutta päätyy repimään ihmisiä palasiksi. Kuva on tehokas, mutta mikään ei oikein perustele valittua sadun tyyliä. Hieman katkeralta tuntuu myös tulevaisuutta ennustava rockyhtye korsun iltamissa – joo, eivät tienneet sotilaat taistelevansa möykän, EU:n ja kännyköiden vuoksi.

Useista hudeistaan huolimatta Sinisilmäinen ohjus on parhaimmillaan – valitettavasti – nytkin ajankohtainen teos.

Veikko Polameri: Biwansoittajan tarina. (Biwa-hōshi no hanashi). Vanhaan japanilaiseen legendaan perustuva kuunnelma, johdanto sekä käännökset samaan aiheeseen pohjautuvista teoksista. Helsinki 1974: Tammi. 57 [+ 1] s.

Veikko Polameren Biwansoittajan tarina on juuri sellainen kiehtova pikku kirjanen, jollaisista itse pidän. Sen olemassaolon syynä on Polameren kirjoittama radiokuunnelma, joka kuitenkin muodostaa kirjasta vain viidenneksen. Sen taustalta paljastuu kiehtovan monikerroksinen tekstijatkumo.

Polameri kertoo alkusanoissa kuunnelmansa syntyneen ajatuksesta tehdä Pehr Henrik Nordgrenin sävellyksestä Miminashi-Hōichi (1972) ”jonkinlainen musiikkidraama”. Nordgrenin teos on osa kymmenen sävellyksen sarjaa, joista jokainen pohjaa johonkin japanilaiseen kauhutarinaan. Käytännössä jokaisen taustalla on kreikkalais–englantilaisen Lafcadio Hearnin kertoma versio kansantarinasta.

Omaa työtään varten Polameri tietysti tutustui Hearnin kertomukseen. Se kertoo sokeasta ja hyvin lahjakkaasta biwansoittajasta, joka houkutellaan tietämättään esiintymään öisin aaveille. Pappi, jonka luona soittaja asuu, saa asiasta vihiä ja päättää pelastaa ystävänsä. Soittajan keho peitetään maalamalla se täyteen erästä sūtraa, joka estää pahoja voimia näkemästä häntä seuraavalla hakukerralla. Valitettavasti hänen korviaan ei huomata suojata, joten aave repäisee ne irti.

Taustatyötä tehdessään Polameri löysi myös kaksi muistiin merkittyä kansantarinan toisintoa. Toinen on peräisin Ichiyū Sanjinin kokoamasta tarinakokoelmasta vuodelta 1781 ja vanhin tunnettu tarinan versio. Toinen on Kazuo Katsurain vuonna 1951 julkaisema. Kaikkea tätä aiempaa materiaalia Polameri sitten käytti työstäessään oman näkemyksensä. Luettuna Biwansoittajan tarina toimii tiettävästi hyvin toisella tavalla kuin sen on koettu radiosta kuultuna. Tietenkin siitä puuttuu Nordgrenin musiikki, jolle ilmeisesti on annettu paljon tilaa. Muuten tekstin mainitaan olevan hieman erilainen kuin esitetyssä kuunnelmassa.

Polameri on koonnut kirjaseensa oman kuunnelmansa lisäksi suomennokset kaikista mainituista edeltäjistään sekä kuriositeettina ranskalaisen Antonin Artaud’n version, joka on peräisin 1920-luvulta. Näin ollen Biwansoittajan tarina näyttää, miten japanilainen taru on kulkenut monipolvisen reitin aina 1970-luvun Suomeen asti. Polameren jälkeenkin Hearnin kertomus on muuten suomennettu ainakin kahdesti.

Luettua: kesäkuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Musta kissa ja muita vanhoja kertomuksia eläimistä ja ihmisistä. Helsinki 2019: Nysalor-kustannus. 142 s. 

Matti Järvisen toimittamien, vanhoja kertomuksia kokoavien novelliantologioiden sarjassa Musta kissa on pieni erikoisuutensa. Se ei keskity genretarinoihin vaan laajemman yhteisen teeman varaan. Musta kissa sisältää hyvin vaihtelevan joukon erilaisia kertomuksia, joissa ihmiset ja eläimet kohtaavat.

Tarinoiden moninaisuutta kuvaa, kuinka mukana on silkkaa gotiikkaa (Doyle, Wells), perinteisiä lehtiseikkailuja, realistista kerrontaa, hieman huumoriakin. Moni juttu jää anekdoottimaiseksi tuokiokuvaksi, mutta se ei niiden kiinnostavuutta vie mihinkään. Muodostuu ennakoimattomia siirtymiä, kun Ambrose Biercen kauhusta siirrytään Konrad Lehtimäen patetiaan ja siitä W. W. Jacobsin mustaan huumoriin; aivan kuten Kariston Hyvää yötä! -kirjoissa, joista moni novelli onkin peräisin. Vaihtelevuuden vuoksi yksikään teksteistä ei tunnu olevan väärässä paikassa.

Kertomukset ovat pääosin koottu vanhoista lehti- ja kirjajulkaisuista. Vanhojen julkaisujen lisäksi mukana on kaksi Järvisen uutta käännöstä, aiemmin suomentamaton Robert E. Howardin fantasia sekä Edgar Allan Poen Musta kissan varhaisen version suomennos. Periaatteena on ollut, ettei mukaan ole otettu tekstejä, joista on saatavilla moderni käännös. Kotimaiset valinnat ovat parhaimmillaan uutta paljastavia: säveltäjä Sam Sihvon surumielinen sirkustarina ja näytelmäkirjailija Elvira Willmanin lyhyt teksti rotasta. Itse olen aina iloinen kun Lehtimäki nostetaan esiin. Käännöstekstit ovat pääosin aikansa tunnetuilta nimiltä ilman suuria yllätyksiä (Jack Londonin juoppotarina on kyllä erityisen kiintoisa). Yksi erikoisuus kuitenkin on mukana: Dostojevskin nimiin laitettu Valkoinen vuohi, jonka on väitetty ”löytyneen” 1920-luvun lopussa. Kyse lienee kirjallisesta huijauksesta, mutta teksti on silti vaikuttava.

Tuttuun tyyliinsä Järvinen on muokkaillut jonkin verran tekstien kieltä, joskin ilmeisesti hyvin vähän. Kömpelöt rakenteet ja vanhahtava kieli ovat entisellään, mistä kiitän. Rasistiset ilmauksetkin on perusteltua säilyttää ajankuvana, minkä Järvinen huomioikin esipuheessaan.

Irmeli Pääkkönen: Suomalainen sydämestä. Carl Niclas Keckmanin toiminta suomen kielen kehittäjänä. Helsinki 1994: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 148 s. Kuv. 

Carl Niclas Keckman (1793–1838) on niitä Suomen historian hiljaisia tekijöitä, jotka ovat jääneet piiloon isompien nimien ja kovempien äänien taakse. Keckman oli monessa mukana 1800-luvun alussa, kun suomen kieltä, kirjallisuutta ja kulttuuria tietoisesti alettiin rakentaa. Hän työskenteli monella tapaa samalla kentällä kuin hänen ystävänsä, yhdeksän vuotta nuorempi Lönnrot, mutta pedanttisuus, mahdollisesti kehno itsetunto ja varhainen kuolema johtivat siihen, että Keckmanin nimi ei ole jäänyt elämään.

Keckman syntyi varakkaaseen porvarisperheeseen Oulussa; hänen velipuolensa oli tuolloinen professori, tuleva piispa F. M. Franzén. Hän oli verrattain lyhyen elämänsä aikana monessa mukana: Turun Akatemiassa hän toimi kirjastoamanuenssina ja kokosi listaa Fennicasta, miltä pohjalta Pipping myöhemmin koosti maineikkaan omansa. Turussa Keckman myös toimitti Turun Wiikko-Sanomia. Myöhemmin Helsingissä hänet nimitettiin yliopiston ensimmäiseksi suomen kielen lehtoriksi, jossa roolissa hän oli aktiivinen kielentutkija ja suomen puolesta propagoija. Siinä ohessa hän oli perustamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa (joka itse asiassa perustettiin hänen kotonaan) ja toimi sen ensimmäisenä sihteerinä. Siinä roolissa hän oli myös yksi Lönnrotin Kalevalan tärkeimmistä kätilöistä ja suomensi SKS:n julkaisusarjan ensimmäisen niteen, Kultalan. Lisäksi Keckman oli ahkera sanastaja, jonka sanalistat olivat merkittävässä roolissa, kun nelisenkymmentä vuotta myöhemmin julkaistiin Lönnrotin nimiin pantu Suomalais-ruotsalainen sanakirja.

Tällaisella uralla pitäisi aueta paikka historian kaanonissa. Vaan niin ei käynyt. Vaikka alle 45-vuotiaana kuollutta Keckmania muisteltiin tuoreeltaan lämpimästi ja hänen merkitystään korosti Lönnrotkin vielä sanakirjan esipuheessa, hän on jäänyt kuriositeetiksi. Paljon johtunee siitä, että Oulun ja Turun tulipalot veivät elämäkertureilta paljon materiaalia. Irmeli Pääkkösen Suomalainen sydämestä lienee edelleen kattavin esitys Keckmanista. Se käy läpi hänen elämänsä, mutta erityisesti tarkastelee niitä jälkiä, joita Keckmanin työstä on meille jäänyt.

Eila Kaustia: Silmissä liekit. Porvoo–Helsinki 1976: WSOY. 67 [+ 3] s.

Eila Kaustia oli nelivuotias, kun Suomessa käytiin sisällissota. Runokokoelmassaan Silmissä liekit hän kuvaa sotaa lapsen silmin, pieninä sirpaleisina välähdyksinä.

Yleensähän sotakirjallisuutta on kerrottu rintamalla olleiden (miesten) näkökulmasta. Sotarunous varsinkin on ollut joko isänmaallista paatosta ja taisteluhengen kohottamista tai sitten vaikkapa evakkoperspektiivin surutyötä. Niinpä Kaustian runot antavat ihan omanlaisena katseen sotaan lyriikan kautta – etenkin kun sisällissodassa ei ole samanlaista "kotirintamaa" kuin myöhemmissä kahakoissa.

Kaustian kokoelma on oikeastaan erittäin tiiviiksi puristettua proosarunoutta, joka muodostaa tarinallisen kokonaisuuden. Runot ovat lyhyitä, vain muutaman säkeen mittaisia. Niihin kuitenkin kiteytyy muistikuvia, joissa lapsi yrittää ymmärtää ympäröivää todellisuutta: kuu muuttuu nälkäisissä mielikuvissa nauriiksi, aikainen kevät etenee taisteluista huolimatta. Lakoninen tyyli estää paisuttelun ja liian dramatiikan; tapaukset ovat itsessään tarpeeksi rajuja, jotta niitä tarvitsisi värittää.

Paitsi itse sotatapahtumia Kaustia kuvaa myös aikaa ennen ja jälkeen sotaa. Vaikkei lapsi ymmärräkään, mitä on tapahtumassa, hän aistii kyllä muutokset. Jälkikäteen taisteluista palaavien yritys normaaliin näyttäytyy jalkapuolien ontuvana tanssina. Kuvalliset rinnastukset ja tiheät oivallukset ovat viiltäviä – pienillä kosketuksilla runoilija saa aikaan painavia tuntemuksia.

Aatu Karri: Kotimaisia kauhutarinoita. Huuto Hornankalliolla. [Tampere] 2007: Meri-Tuulen henkäys. 142 s. 

Olisi helppo sanoa pelkän ulkoisen vilkaisun perusteella, että Aatu Karrin teoksessa Kotimaisia kauhutarinoita kauheinta ovat kansikuva ja hirvittävä oikeinkirjoitus. Ja onhan se totta – valokuva levytangon alla pullistelevasta miehestä (kirjailija itse?) vie ajatukset pikemminkin koomiseen kuin kauhistuttavaa ja kielen aivan käsittämätön pilkkukaaos sekä mielivaltaisesti katkeilevat virikkeet tuovat mieleen kasiluokkalaisen ainekirjoituksen. Onneksi pinnan alla on kuitenkin myös muuta.

Kotimaisia kauhutarinoita, alaotsikoltaan Huuto Hornankalliolla, ilmestyi 2007 Meri-Tuulen henkäyksen kustantamana. Tämä ymmärtääkseni oli Karrin ja hänen vaimonsa pääasiassa kiinteistöjen siivoamiseen keskittynyt yhtiö. Karri on julkaissut jonkin verran fiktiota (myös muuta kauhua) ja esimerkiksi ravitsemusaiheista kirjallisuutta.

Kotimaisia kauhutarinoita sisältää kolme novellia. Ne kaikki varioivat melko perinteisiä aiheita – kirouksia, aaveita, kohtalokkaita enteitä ja noitia – mutta moderniin suomalaismiljööseen sijoitettuna ne saavat oman kierteensä. Hornankallio kertoo kirotusta maatilasta, jonka mailla miehet tuppaavat kuolemaan, kun aave kostaa paikalla aiemmin tapahtuneita naisten uhraamisia. Sekä siinä että päätöskertomuksessa Täyden palvelun huoltamo käsitellään myös epätasaista avioliittoa, jossa vaimo öykkäröi tohvelimiehensä yli. Hieman ummehtunutta se on, mutta varsinkin jälkimmäisessä on stereotypian ylittävää psykologista silmää, kun aggressionsa hallitsema nainen tuntee jatkuvaa tunnontuskaa käytöksestään. Lopulta hänen saamansa palkka tuntuu lukijastakin kohtuuttomalta. Personal trainerissa käytännössä varoitetaan kuntosalisteroideista yliluonnollisen avulla.

Karrin tarinat ovat kelpo kauhukehitelmiä. Jos hän kertoisi ne ääneen, uskoisin hänen vangitsevan kyllä kuulijansa. Valitettavasti hän onnistuu kirjallisesti paljon huonommin. Kieliopin lisäksi myös kerronta ontuu ja jää vaivaavan pinnalliseksi. Kustannustoimitus olisi saattanut hioa nämä hyvin karkeat tekstit ihan kohtuullisiksi, olkoonkin ennalta arvattaviksi, kauhujutuiksi.

Seikkailija I. [Kouvola 2020?:] Vyöhyke. 16 s. Kuv.

Seikkailija I on kouvolalaisen Vyöhyke-yhtyeen lehtinen, jota myytiin keikoilla vuoden 2020 paikkeilla. 16-sivuinen on perinteikäs zine, joka sisältää 11 novellia (+ yhden vielä toisenkin kerran). Lyhyet novellit ovat yhtyeen neljän silloisen jäsenen käsialaa, mutta tekijöitä ei yksilöidä. Muutoinkin he käyttävät itsestään nimimerkkejä, jotka myös seikkailevat näissä kertomuksissa.

Seikkailijan novellit eivät muodosta minkäänlaista yhtenäistä kokonaisuutta, mutta ilmeisestikin ne sijoittuvat samaan maailmaan. Se on 1980-lukulaisen scifiestetiikan mukainen, postapokalyptinen maailma, jossa on vahvoja viittauksia (ainakin kuvittelen niin!) Strugatski-veljesten Stalkeriin. Tarinoissa on vapaustaistelijoita, armeijakuntia, myyttiset Alue ja Vyöhyke (jotka saattavat olla sama asia), puoliksi unohdettuja muistumia omasta ajastamme ja niin edelleen. Perinteikäs kuvasto lyö kättä kioskityylin ja ruokottomuuksien kanssa. Lajityypillisesti Seikkailijan sisältö on fantasiansekaista tieteiskirjallisuutta, jossa on jonkin verran kauhukirjallisuuden tummia sävyjä.

Kertomusten pituus vaihtelee hyvin lyhyesti varsin tiiviiseen. Pisin novelli on arviolta reilut tuhat sanaa pitkä. Yleensä tarinoissa on kyse nopeista välähdyksistä, joissa otetaan yhteen sotilaiden kanssa, amputoidaan omia sormia tuntemattoman hapon vaikutukselta, vedetään huumeita… Tarinoissa on räävittömyyttä ja vinoa huumoria silloinkin, kun ne ovat näennäisen vakavia. Parhaiten mielestäni onnistuu kolme kertomusta: Mestari kertoo Hiippailijasta, jonka omalakisia tekojen katsotaan sormien läpi, kunnes hän alkaa soittaa lapsille ääninauhoja ja uhoaa sytyttää kylään valot. Virtauman vanki on melkein vakava tarina minähenkilöstä, jonka ”virta” tai ”virtauma” lumoaa eikä anna edes kuolla; itse kuvittelen virran jostain syystä Kymijoeksi… Zinen päätöskertomus Tähtivaeltaja viimeisellä rannalla on jylhä tuokiokuva tuhoutuneen maailman rannikolta, konsumerismin kritiikki – ja lopultaan  ilmeisen ironinen.

Seikkailija I on mainio tuulahdus menneestä maailmasta ja zinekulttuurista, jonka ei olisi koskaan suonut loppuvan. Hienoa, että perinnettä on näin pidetty yllä vielä tälläkin vuosikymmenellä.

Emma Raven: Ratsumies rajan takaa. Malmö 2004: Stabenfeldt. 151 s. Suom. Nina Mäki-Kihniä. Kuv. Pollux-hevoskerho. – Alkuteos Twilight Horses. Demon Rider (2004).

Niin sanotulla heppakirjallisuudella on huono klangi. Mielikuvissa se on mielikuvituksetonta, kaavamaista ja tyhjänpäiväistä – ja asiaan vannoutumattomalle sen lumo on käsittämätöntä. Mutta jos miettii mitä tahansa muutakin lajityppiä, sopivat samat laatusanat niihinkin, oli se sitten rikosta, sotaa tai fantasiaa. Suurin ongelma taitaakin olla, että heppakirjat on suunnattu tytöille. Silti myös sen aluskasvillisuudesta voi löytää kiinnostavaa. Ihan oma alalajinsa ovat yliluonnolliset heppakirjat.

Emma Ravenin Twilight Horses -sarjan toinen osa, Demon Rider, ilmestyi tuoreeltaan Pollux-kirjakerhon kautta suomeksi nimellä Ratsumies rajan takaa. Sarja yhdistelee perinteisiin heppa-aiheisiin kauhufiktion piirteitä, ja meno yltyykin verrattain hurjaksi. Sarja sijoittuu tilalle, jossa koulutetaan stunt-hevosia elokuvateollisuuden tarpeisiin. Päähenkilö, 15-vuotias Salma, on ihastunut naapurin aloittelevaan stunttiratsastaja Ryaniin. Tallille ollaan tulossa kuvaamaan suosikkifilmin jatko-osan loppuhuipennusta, joka Ryanin pitäisi hoitaa. Hänen epävarmuutensa kutsuu paikalle lähimetsässä aikanaan kuolleet Marcin hengen, joka tarjoutuu avuksi mutta osoittautuukin pahansuovaksi. Tarina saa suorastaan goottilaisia sävyjä sukusalaisuuksineen.

 Ratsumies rajan takaa on harmillisen epätasainen. Alkupuoli on erittäin löperösti kirjoitettua ihmissuhdepyörittelyä, joka taatusti puree osaan kohdeyleisöstä. Se kuitenkin peittää alleen niin hevoset kuin aaveet. Vasta puolivälin tienoissa kerronta jäntevöityy, ja viimeinen kolmannes onkin sitten tehokas. Raven osaa varsin taitavasti kirjoittaa vetävää toimintaa, mistä on osoituksena pitkä takaa-ajojakso läpi tiheän metsän. Dramaattista täsmällisyyttä pilkahtelee muuallakin, mutta kenties pituusrajoitukset yhdistettynä jatko-osan pakollisiin menneiden selittelyihin ovat syynä alun takkuilulle.

 Jos Ratsumiestä rajan takaa ajattelee nuorten kauhuna, se onnistuu paremmin kuin moni ”puhdas” kauhukirja. Marc on saatu riittävän häiritseväksi ilman, että hän kuitenkaan järkyttää liiaksi nuorta lukijaa. Herkkyys lukijakunnan suhteen tuntuukin olevan Ravenin vahvuuksia.

Ritva Toivola: Kummitusjuna. Helsinki 2004: Tammi. 134 s.

Tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivola työnsi lusikkansa usein myös fantasiasoppaan. Hänen uskoakseni viimeinen novellikokoelmansa Kummitusjuna sisältääkin runsaasti nimenomaan spekulatiivista fiktiota. 12 novellista vain yhdessä ei ole yliluonnollista elementtiä, ja ”Joululahjoja”-kertomuskin luo sitä realistista ihmeen tuntua, jota joulun ihmeeksi tavataan kutsua. Siinä ostoskeskus jää sähkökatkoksen pimentämäksi. Kaiken kaikkiaan Kummitusjuna on paljon onnistuneempi kuin sitä edeltänyt Vampyyrimuoti (1996).

Kokoelman avauskertomus Metsän kuningas on tymäkkä kauhujuttu yöjunasta, joka alkaa täyttyä oudoista kuiskauksista. Ne kasvavat suoranaiseksi kirkunaksi ennen iskevää lopetusta. Muutama muukin kauhuaiheinen tarina on mukana: Kolme turkkiherraa on melko ahdistava kuvaus öykkäristä, joka saa peräänsä kaikkialle seuraavat nimihenkilöt; keventävänä elementtinä on, että yliluonnolliset vainoojat ovat Kolmen sepän patsaan hahmot. Kummitusjuna puolestaan edustaa perinnettä, jossa aavemainen hahmo paljastuukin joksikin muuksi. Fantasiapäivässä askarreltu kummajainen pitää jälki-istunnon.

Tieteiskirjallisuus on mukana kertomuksissa Taksikuski, Nettimato ja Jumbo. Ensimmäisessä on kyse keskeneräisestä robotiikasta, toisessa liian todelliseksi äityvästä pelimaailmasta ja kolmannessa humoristisesta katsauksesta geeniteknologiaan. Mikään niistä ei ainakaan aikuislukijasta ole kovin onnistunut, ja varsinkin tietokoneaihe nuorten-spefissä tuntuu jo nyt 2000-luvun klišeeltä.

Sekä Kalliomaalaukset että Lasikuulat perustuvat idealle, jossa päähenkilö siirtyy matkoillaan myös toiseen aikaan. Edellisessä Saimaan saaristosta löytyy esihistoriallinen välähdys, jälkimmäisessä Saaristomerellä kohdataan näkymä sota-aikaan. Kumpikin novelli on kokoelman parhaimmistoa. Lumimyrsky on lähes realistinen tarina erittäin runsaslumisesta talvesta – vain hurrikaanimaisiin lukemiin yltyvä myrsky on selvästi spekulatiivinen. Hieman samanhenkinen on päätöskertomus Huomenna se tulee, jossa koululuokan liitutaululle ilmestyy itsestään joka aamu uusi teksti. Pelottavan sijasta tarina on pikemminkin riemukas ja sellaisenaan vaikuttava.

A. H. Virkkunen: Matti Pohto. Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja. Helsinki 1924: Otava. 55 s.

Matti Pohto on suoranainen kulttihahmo Suomen historiassa. Hänen nimensä ei ole suurelle yleisölle tuttu, mutta asianharrastajille hän on melkein ylimaallinen ihmeentekijä. Pohto (1817–1857) oli köyhä maankiertäjä, joka kuitenkin keräsi merkittävän kokoelman varhaista suomalaista kirjallisuutta ja siinä sivussa teki valtavan palveluksen nykyiselle Kansalliskirjastolle.

Kun Turku paloi 1827, tuhoutui myös valtaosa akatemian kirjastosta. Vain osa lainassa olleista niteistä pelastui. Kun yliopisto siirtyi Helsinkiin, alkoi kirjastonhoitaja F. W. Pipping koota menetettyjä teoksia uudelleen. Odottamattoman apulaisen hän sai pohjanmaalaisesta, kiertelevästä kirjansitoja Pohdosta. Tämä ei osannut kirjoittaa, mutta lukutaitoinen hän kyllä oli. Kirjoista oli tullut hänelle intohimo, joka sai kuulemma muuten ilmeettömät kasvot kirkastumaan.

Pohto keräsi elämänsä aikana kolmisentuhatta suomenkielistä painotuotetta, mikä oli noin ¾ kaikista kotimaisista julkaisuista. Jos teosta oli hänellä vain yksi kappale, hän piti sen. Niitä hän säilytti toisen bibliofiilin, Emanuel Kanajärven luona Kanta-Hämeessä. Jos tiettyä teosta kuitenkin sattui vastaan useampi kappale, Pohto mieluusti lahjoitti sen eteenpäin. Hänen ansiostaan yliopiston kirjasto saikin lähes tuhat kokoelmistaan puuttunutta teosta, myös useita aiemmin tuntemattomia. Pohto hankki matkoillaan yksittäisiä lehtiäkin lisättäväksi puutteellisiin niteisiin, ja ilmiömäisellä muistillaan osasi tunnistaa painosvariantitkin toisistaan. Valitettavasti Pohdon kohtaloksi osui yhteinen yösija erään tunnetun pahantekijän kanssa, ja hän sai 40-vuotiaana kirveen päähänsä koko terän mitalta.

A. H. Virkkusen piskuinen kirjanen Pohdosta (Otava 1924) on ensimmäinen koonti erikoisen miehen elämästä. Eipä niitä myöhemminkään ole suuremmin ilmestynyt. Köyhän kiertolaisen elämä ei ole jäänyt aikakirjoihin, ja miehen tunteneitten muistikuvat rajoittuvat kouralliseen lehtitekstejä.

Raili Mikkanen [kirj.] & Sirkku Linnea [kuv.]: Suomen lasten kummituskirja. Helsinki 2022: Minerva. 79 [+2] s.

Suomessa on jo vuosikausia ilmestynyt monenlaisia kummitusjuttukirjoja. Useimmiten kyse on esimerkiksi kansanrunousarkistosta koottujen perinnekertomusten kokoelmista tai sitten näistä tarinoista kaunokirjallisempaan muotoon muokatuista pikku tarinoista. Joskus kirjan kirjoittaja tai toimittaja on ihan itse tehnyt keruutiedon ja koonnut näin uudempaa kummitteluperinnettä. Raili Mikkasen kirjoittama ja Sirkku Linnean kuvittama Suomen lasten kummituskirja kuuluu kai kahden jälkimmäisen ryhmän välimaastoon. Lähteitä ei tosin mainita, mutta rivien välissä tuntuu korostuvan kirjoittajan omat muistot ja kohtaamiset.

Kirja koostuu kymmenestä kummitusjutusta sekä niitä taustoittavista tai muuten niitä sivuavista pikku tietoteksteistä. Tarinat itsessään eivät ole erityisen pelottavia, vaikkakin muutamat niistä saattavat olla ihan riittävän jännittäviä kaikkein pienimmille kuulijoille. Useimmiten aaveet ja pelko on etäännytetty: Tarinan kertoja ehkä kuulee jutun joltakulta, ja koskaan kummitus ei tule lähelle henkilöhahmoja. Kuvituskin on värikästä ja sen ihmiset pyöreäpiirteisiä. Vain pari kertoo lähestytään edes jonkinlaisia kauhutehoja, öisessä kohtaamisessa Talin kartanon koivukujalla ja Tervolan liftaritytön tapauksessa. Kiitettävää on se, että kahta lukuun ottamatta kaikissa kertomuksissa aaveen olemassaolo jätetään mahdolliseksi ellei peräti oletettavaksi. Vain ensimmäisessä ja viimeisessä jutussa ”aave” onkin mielikuvituksen luomus.

Tarinat sijoittuvat suurelta osin nykyaikaan. Tietotekniikkaa ja kännyköitä niissä ei kuitenkaan esiinny, mikä luo ajattomuuden tunnetta. Vain yksi kertomus, Mäntyharjun poltergeistista kertova, tapahtuu selvästi menneisyydessä, agraari-Suomessa johon kummitusjutut yleensä perinnekertomuksissakin sijoittuvat.

Aikuislukijalle tarinat ovat lyhyitä, viehättäviä tunnelmapaloja, joskus onnistuneempia ja useimmiten etäiseksi jääviä. Alakouluikäisellekin lapselle osa saattaa jäädä liian kesyksi. Toisaalta tunnelma on kaikissa kohdallaan, ja kiinnostavat tietotekstit varmasti saavat helposti aikaan mielenkiintoisia keskusteluja. Niissä Mikkanen esittää ihan suoriakin kysymyksiä, jotka ovat omiaan kirvoittamaan ajatuksia.

Arvo Viljanto: Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Piirteitä Laurentius Jauchiuksen toiminnasta Suomessa ja Baltiassa vv. 1642–1666. Turku 1946: Aura. 95 s.

Tuleva professori Arvo Viljanti julkaisi vuonna 1946 viehättävän pikkukirjan Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Auran kustantama teos käsittelee Laurentius Jauchiusta ja hänen toimiaan Suomessa sekä Balttian alueella 1600-luvun puolivälissä.

Suomessa oli kyllä toiminut kirjakauppiaita ennen Jauchiustakin. He olivat kuitenkin joko kirjansitojia, jotka harjoittivat siinä sivussa myyntiäkin, tai sitten ulkomaalaisia toimijoita, etenkin saksalaisia. Nykyisen Saksan alueelta oli lähtöisin Jauchiuskin, joka oli alkujaan lyypekkiläinen. Suomessa (tässäkin asiassa) käänteentekevä tapahtuma oli Turun akatemian perustaminen vuonna 1640. Monen muun lisäksi uusi yliopisto tarvitsi alaisuuteensa kirjakauppiaan täyttämään opiskelijoiden ja henkilökunnan tarpeet. Tähän vastauksena oli Jauchius, joka oikeudet toimintaansa saatuaan oli ensimmäinen nimenomaan kirjojen myyntiin keskittynyt ammatinharjoittaja Suomessa.

Jauchiuksen toiminta Turussa kesti liki neljännesvuosisadan, 1642–1666. Siellä hän ei kuitenkaan asunut tai toiminut päätoimisesti kuin vuoteen 1651. Samaan aikaan Jauchius nimittäin toimi laajalti Baltiassa ja siirtyikin lopulta Tallinnaan. Laajoista verkostoistaan ja menestyksekkäästä liiketoiminnastaan huolimatta hänen viimeiset vaiheensa olivat epäonnekkaita, sillä toistuvat merivahingot ja epärehelliset palvelijat tuottivat hänelle suuria menetyksiä. Myös sopimukset päättäjien kanssa tuottivat päänvaivaa, ja Jauchius joutui kuluttamaan voimiaan kirjoittelemalla runsaat määrät valituksia kuningattarelle.

Viljannin fraktuuralla(!) ladottu, kaunis kirja on aikanaan esitellyt uusia tietoja Jauchiuksen elämästä, etenkin hänen toimistaan viranomaisten kanssa. Kirjoittaja esittää toivomuksen, että jatkotutkimus toisi esiin lisätarkennuksia. Ilmeisesti kovin paljon uutta ei silti ole paljastunut. Siispä Viljannin teos puolustaa edelleen paikkaansa.

Luettua: toukokuu 2025

Ritva-Liisa Pilhjerta (toim.): Kokematon kummitus. Valikoima kummituskertomuksia. Helsinki 1973: Tammi. 139[+1] s. Suom. Raija Mattila. Tam tam -kirjat.

Ritva-Liisa Pilhjertan toimittama Kokematon kummitus on varhainen kummitustarinoiden käännösvalikoima. Vastaavia ei ollut juurikaan ilmestynyt aiemmin, mutta jälkeenpäin kylläkin. Kuvaavaa on se, että kokoelma ilmestyi Tammen lasten- ja nuorten kirjasarja Tam tamissa. Perinteinen kummitusjuttu ei ollut politisoituneella 1970-luvulla kovin vakavasti otettavaa kirjallisuutta, edes antikvaarisessa mielessä.

Kokematon kummitus on sisällöltään melko epätasainen ja erikoisestikin valikoitu. Osittain tähän varmasti on syynä kohdeyleisön ikä. Ensinnäkin kirjassa on alan klassisten brittikirjailijoiden vähemmän tunnettuja kummitustarinoita. H. G. Wellsin nimitarina alkaa farssina ja päättyy silkkana kauhuna; Sakin Avoin ikkuna tekee saman toisin päin, hieman Ambrose Biercen tyyliin. R. B Middletonin Aavelaiva on ehtaa englantilaista huumoria: myrskyn tuoma aavelaiva houkuttelee maalaiskylän kummitukset mukaansa viettelemällä ne erityisen hyvällä rommilla. Algernon Blackwoodin Juokseva susi on Pohjois-Amerikkaan sijoittuva yliluonnollinen eräkertomus.

Sitten ovat selvästi nuori lukija mielessä kirjoitetut kolme tarinaa. William Croft Dicksonin Hänen oma lukunsa on oiva esimerkki siitä, kuinka jo 1960-luvulla nuorisoa houkuteltiin lukemaan hyödyntämällä uutta teknologiaa kauhutarinassa; tulos on kuitenkin tylsä. Vielä ponnettomampia ovat ainoan mukaan otetun yhdysvaltalaisen, Sorche Nic Leodhasin kaksi juttua, joiden ainoa kierre paljastetaan jo nimessä.

Pilhjertan valikoiman täydentää kaksi hyvin erilaista tekstiä. Monipuolisen Leon Garfieldin Rauhaton kummitus on silkkaa viktoriaanista tarinointia, vaikka se onkin kirjoitettu vasta 1960-luvulla. Novelli on varmasti nuorille kirjoitettu, mutta se ei aliarvioi lukijaa ja näin onkin kenties kokoelman paras teksti. Kirjan päättävä, sinologi Cyril Birchin Kohtaamisia aaveiden kanssa on monesta kiinalaislähtöisestä kummitusjutusta rakennettu kokonaisuus, joka helposti tuo mieleen sen, mitä Lafcadio Hearn teki japanilaiselle perinteelle.

Kokematon kummitus puolustaa siis paikkaansa kummitustarinaperinteen käännösten joukossa. Siinä on monta arvokasta lisäystä alan suomennoksiin.

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 1. Sumumetsien lumous

(Les compagnons de crépuscule 1. Le sortilege  du bois des brumes, 1983). Helsinki 1991: Jalava. 48 s. Suom. Soile Kaukoranta

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 2. Suolammen silmät

(Les compagnons de crépuscule 2. Les yeux d’étain de la ville glauque, 1986). Helsinki 1993: Jalava. 48 s. Suom. Soile Kaukoranta.

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 3. Malaterren viimeinen laulu 1

(Les compagnons de crépuscule 3. Le dernier chant des Malaterre, 1990). Helsinki 1994: Jalava. 62 s. Suom. Soile Kaukoranta.

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 3. Malaterren viimeinen laulu 2

(Les compagnons de crépuscule 3. Le dernier chant des Malaterre, 1990). Helsinki 1996: Jalava. 72 s. Suom. Soile Kaukoranta.

Ranskalaisen Bourgeonin kolmiosainen sarja Hämärän matkamiehet ilmestyi suomeksi neljänä albumina. Se on kunnianhimoista sarjakuvaa, joka välttelee yksiselitteisyyttä olematta kuitenkaan erityisen vaikeaakaan. On lukijan silti oltava valppaana, sillä kauniisiin kuviin liiaksi uppoutuminen eksyttää nopeasti juonesta, jonka käänteet eivät aina ole helposti seurattavissa.

Hämärän matkamiehet sijoittuu keskiajan Ranskaa muistuttavaan maailmaan, joka kuitenkin elää omaa historiaansa ja on selvästi fantastinen. Kasvoiltaan rujo ja mieleltään menneiden virheiden riivaaman vaeltavan ritarin matkaan lyöttäytyvät hirttopuusta pelastettu nuorukainen ja yhteisönsä noidaksi pilkkaama tyttö. Eripariseen seurueeseen liittyy välillä muitakin, mutta nämä kolme muodostavat sarjan ydinhahmot. Matkallaan he kohtaavat monenlaista sodan lieveilmiötä; julmuutta, väkivaltaa, valtapelejä mutta myös lempeyttä ja toveruutta, jotka eivät rajoitu vain ihmisiin vaan myös maagisiin olentoihin (ja yhteen karhuun). Eeppisen fantasian matka-aihelman avulla Bourgeon kertoo suurten mittasuhteiden tarinan, joka lopulta tiivistyy hyvin inhimillisen kokoiseksi. Tässä lienee Hämärän matkamiesten eräs viehätystekijä.

Toinen on Bourgeonin upeat piirrokset. Hän on taitava maiseman ja asetelmien kuvaaja, samoin ihmisjoukkojen. Yksityiskohtia on valtava määrä, ja ilmeisestikin keskiaikainen kuvasto on hyvin tarkkaan tutkittua. Myös ruutujako ja ruutujen välinen dynamiikka ovat paikoihin ihailtavaa. Bourgeon yhdistää elokuvallisia kuvasarjoja ratkaisuihin, jotka onnistuvat vain staattisessa kuvassa. Valitettavasti toiminnan kuvaajana hän ei ole yhtä hyvä. Liike ei välity kuvista juurikaan, ja äkilliset tapahtumat saavat monesti ymmälleen. Onneksi Hämärän matkamiehissä toiminta on vähäistä. Sen sijaan ranskalaiseen tapaan alastomuutta vilautellaan aina silloin tällöin. Aina se ei ole tarinan kannalta motivoitua mutta yleensä sentään miellyttävää katsoa.

Fanny Davidsson: Viettejä. Tampere 1908: Vihtori Kosonen. 102 s.

Pari kuukautta sitten löysin antikvariaatista erikoisen näköisen kirjan. Sidos oli hutera, ja nimiölehti oli liimattu suoraan kansipahviin. Myyjä oli yrittänyt korjata rujoa ulkoasua liimaamalla kirjalle ruskeasta kartongista yhtenäisen kansipaperin. Selkämykseen hän oli sentään kirjoittanut: Fanny Davidson [sic] ”Viettejä”. Mielenkiintoani lisäsi ensimmäisen aukeaman leimat, joissa luki tamperelaisen poliisikonstaapelin tiedot vuodelta 1910. Myyjä epäili kirjan kiinnostaneen viranomaisia sensuurimielessä. Sitä en ole pystynyt vahvistamaan, mutta mitenkään mahdottomalta se ei tunnu.

Fanny Davidsson julkaisi kaksi kirjamittaista, kaunokirjallista teosta, joista tämä Viettejä-novellikokoelma oli toinen. Sen kustansi paikallinen kulttuurivaikuttaja Vihtori Kosonen vuonna 1908. Davidsson on valitettavasti lähes unohdettu – lukuun ottamatta hänen suhteitaan runoilijoihin Kössi Kaatraan (kihlat) ja J. H. Erkkoon (setämiehen päiväunia). Myöhemmän elämänsä Davidsson pyhitti etenkin teatterista kirjoittamiselle.

Viettejä on julkaisuaikaansa nähden hämmästyttävän risqué. Varsinkin sen kaksi ensimmäistä novellia ovat hyvin visuaalista eroottisessa kuvastossaan. Ensimmäinen kuvaa taiteilijan moni sivusuhteita, seuraava nuoren ja hyveellisen papin viettelevää prostituoitua. Myöhemminkin sukupuoliset teemat näyttäytyvät paikoin, mutta Davidssonin teemat laajenevat muunkinlaiseen kaksinaismoralismin ja valta-asemien alas raastamiseen. Osansa saavat uskonnollisuus (kristitty on valmis silpomaan pikkulapset, koska nämä ovat leikkineet öyläteillä), lapsiin alentuvasti suhtautuvat aikuiset, itseään täynnä olevat taitelijat ja omistushaluiset ukot.

Parhaimmillaan Davidssonin tekstit ovat suoruudessaan vaikuttavia tunteen kuvauksia. Valitettavasti yhtä usein hän sortuu paatokselliseen paisutteluun tai teennäisiin allegorioihin, jotka lähinnä vaivaannuttavat. Aikalaisarvostelijat haukkuivat kokoelman täysin, mikä ei ole lainkaan yllättävää sen uhmakkuuden huomioon ottaen. Sääli se silti on, koska samalla moni kelpo teksti tuomittiin unohdukseen. Asiaa ei varmasti auttanut, että Davidsson oli nainen…

Luettua: huhtikuu 2025

Ritva Toivola: Vampyyrimuoti. Fantasiakertomuksia. Helsinki 1996: Tammi. 166 s. Tammen nuortenkirjat.

Lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivolan novellikokoelma Vampyyrimuoti sanoo sisältävänsä ”fantasiakertomuksia”, mutta se on aika erikoinen määritelmä. Tiukasti ottaen kahdeksasta novellista nimittäin vain yksi on fantasiaa ja toinen scifiä. Kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän realistisia kertomuksia, joskin parissa on kyllä tavoiteltu eräänlaista ihmeen tuntua.

Kokoelman kiistämättömin fantasiatarina on Pompejin tuho, jossa vanhainkodin asiakkaaksi saapuu itseään kaksituhatvuotiaaksi väittävä nainen. Nainen kertoo mustasukkaisuutensa aiheuttaneen koko kylän tuhonneen tulivuorenpurkauksen, minkä vuoksi hän joutuu nyt elämään kaikkien uhrien keskeytyneet elämät. Karsas lukija saattaisi tulkita tämänkin novellin fantasiaelementit kuvitelmaksi, mutta tarina itse ei juurikaan yritä kieltää yliluonnollisuutta. Toisin on ehkäpä kokoelman parhaassa kertomuksessa Muna, jossa kyläkoulun pihalle ilmestyvä salaperäinen muna saattaa olla ”niitä ufo-juttuja” tai sitten vain lapsuuden valemuisto. Ihan ehta genrenovelli on Lintsari, jossa kuvataan futuristisen eliittikoulun karkulaista. Teknisen kehityksen uhat ja mahdollisuudet on kuvattu kiehtovasti ja riittävän uskottavasti. Kertomus onkin kelpo tieteisjuttu, vaikka siinä uhkaakin olla hieman liikaa käänteitä niinkin lyhyeksi tekstiksi.

Turhan polveilevat tarinat ovat Toivolan kokoelman kompastuskivi. Samaan tavaratalomiljööseen sijoittuvat Marian maailma ja Perhosten tavaratalossa tuntuvat erityisen epäkoherenteilta, mikä on sääli, koska varsinkin ensin mainitussa on kiehtova lähtöidea: malli jää asumaan tavarataloon, jossa hän päivisin esittää mallinukkea. Itse nimitarinakin horjuu liian täytenä. Siinä nuorten keskuudessa leviää huhu ulkomailta tulleen luokkatoverin perheen vampyyriydestä. Mistään kauhujutusta ei kuitenkaan ole kyse.

Kokoelmaa kehystävät kaksi pienimuotoisempaa tarinaa ovat melko elegantteja, realistisia tekstejä. Toisessa aiheena on outo kiusaaja, toisessa Lappiin katoava ja Kalevalasta intoileva ranskalainen vaeltaja. Kokonaisuudessaan Vampyyrimuoti on hyvää esiteinikirjallisuutta, jos sitä vain osaa lähestyä ilman alaotsikon tuomia ennakko-odotuksia.

Vesa Sisättö: Kummitusten luokka. 11 kolkkoa kauhutarinaa. Helsinki 2007: Tammi. 154 s. Tam Tam.

Tammen lastenkirjojen kustannussarja Tam Tamin uusi tuleminen 2000-luvulla kesti muutaman vuoden. Kummassakin Tam Tamin inkarnaatiossa ilmestyi jonkin verran spefiä, myöhemmässä varmaankin enemmän. Vuonna 2007 sarjassa ilmestyi Vesa Sisätön Kummitusten luokka, joka sisältää 11 kauhutarinaa. Alaotsikon mukaan ne ovat ”kolkkoja”, mikä ei ole täysin katteeton lupaus, kunhan muistaa niiden olevan suunnattu lapsille.

Yleensä lasten kauhu lipsahtaa joko, no, lapsellisen puolelle tai sitten se menee liiallisuuksiin. (Sama taitaa päteä kaikkeen muuhunkin kauhufiktioon.) Sisättö kuitenkin saavuttaa valtaosin tasapainon: hänen kertomuksensa eivät ole liian kauheita, mutta ne eivät ole myöskään liian kesyjä. Kaikkein parhaiten hän onnistuu kummitustarinoissaan. Genre on itsessään armelias, koska se ei lähtökohtaisesti pyri ”pelottelemaan” vaan operoi pikemminkin tunnelmalla. Tarina aavearmeijasta, kummitusten luokasta ja varsinkin järveen hukkuneesta tytöstä yltävät klassisen kummitusjutun tehoihin, vaikka novellien nimet usein paljastavat jo valmiiksi tarinan käänteen. Aikuinen arvaisi sen muutenkin, ja lapsilukijalle ennakkovinkki voi toimia hyvänä puskurina. Sellaiselle voikin olla tarvetta, koska Sisättö ei peittele kaikkia kauheuksia: esimerkiksi taustatarinoiden sodissa kuolevat lapsetkin.

Muut kuin aavetarinat onnistuvat vaihtelevammin, vaikka epäonnistumisia ei olekaan. Yliluonnolliset videopelit, tv-ohjelmat ja nettisivut tai liiallisuuksiin menevä spiritismi tuntuvat häiritsevän latteilta, koska ne ovat niin tyypillisiä nykyajan lastenkauhun elementtejä, joilla yritetään saada nuoret lukijat kiinnostumaan. Kenties tulevaisuudessa niihinkin suhtaudutaan samanlaisena nostalgisena rekvisiittana kuin nykyään kalseihin linnoihin ja kahleiden kalinaan. Tällaista goottilaista estetiikkaa edustaa Sisätön pisin tarina, ”Nainen tornissa”, joka jo nimellään vihjaa asianharrastajalle, että nyt ollaan Udolphon ja Jane Eyren kantapäillä.

Harmi, että kokoelman heikon teksti on jätetty viimeiseksi. HEL-666 on liftarijuttujen yhteenliimauma, joka tuntuu vain huolimattomalta. Se onkin kuitenkin pieni loppunotkahdus muuten kelpo kirjalle.

Anne Leinonen (vast. toim.): Usva. Otava 2005–2014: Anne Leinonen. 33 pdf-numeroa. – Usvazine.net 2015–2025: Anne Leinonen.

Projekti oli pitkä. Varmaankin kesällä 2013 löysin Usvan, tuolloin liki kymmenvuotiaan verkkolehden. Aloin lukea sitä systemaattisesti alusta asti ensimmäisen sukupolven Kindlelläni. Se oli hyvää oheistekemistä vastasyntynyttä kuopustani nukuttaessa. Väliin osui monta vuotta, joina urakka ei edennyt lainkaan, kunnes alkuvuodesta 2024 aika oli taas otollinen.

Usva sai alkunsa vuonna 2004 Anne Leinosen luomuksena. Hänen tarkoituksenaan oli antaa julkaisukanava spekulatiiviselle fiktiolle, joka ei välittäisi suotta genrerajoista. Vielä tuolloin koko spefi-termi hakemassa muotoaan ja hyväksyntää. Usvasta muodostuikin rajapinta, jossa realistinen mainstream-realismi ja fantasia, scifi ja kauhu kohtasivat. Lehdessä onkin ilmestynyt hyvin laaja skaala tekstejä ihan ”perinteisistä” genrenovelleista kaikenlaisiin kokeiluihin ja yhdistelmiin.

Koko historiansa lehti on ilmestynyt sähköisesti, ensin vuodet 2005–2014 pdf-muodossa ja sittemmin nettipohjaisena. Itse pidän ehdottomasti enemmän kokonaisuudeksi taitetusta pdf:stä, mutta ymmärrän sellaisen olevan paitsi työläs myös kai jo vanhanaikainen. Vuoden 2014 jälkeen Usvan lehtitoiminta on ollut ajoittaista, ja se näytti jo loppuneenkin koronakevääseen, mutta sattumalta juuri kun luulin saaneeni luettua viimeisen novellin, ottikin lehti uuden askeleen tänä keväänä, ja aivan viime päivinä se on alkanut julkaista taas uutta. (Väliaikoinakaan Usva ei ole levännyt vaan jatkanut toimintaansa kirjoittajaleireinä ja -koulutuksena.)

Muutamia mieleen jääneitä poimintoja Usvan julkaisuhistoriasta: Hannu Rajaniemen huikea tieteisvisio (ja ensimmäinen julkaistu kertomus?) Isännän ääni työnnellessäni lasta vaunuissa. Saara Henrikssonin ekoscifi Sininen elementti, jonka luin bussimatkalla Kouvolasta Haminaan. Marko Hautalan järkyttävä syömishäiriökuvaus Lumikeiju. Jarmo Karosen suurten mittasuhteiden progefantasia Sovitus (kitaralle). Lisäksi on mainittava eräs Usvan erityispiirre, josta pidän suuresti: jokseenkin jokainen novelli sisältää paitsi kirjailijan esittelyn myös saatesanat, jotka parhaimmillaan avaavat tekstiä ja sen luomisprosessia mielenkiintoisesti.

Suomikauhun sirpaleita #9: Kuolema ilman kauhuja

Aikapäiviä sitten kirjoitin muutaman sanan Anni Swanin kauhuhenkisestä novellista Autiossa talossa, joka julkaistiin Suomen Kaunokirjailijaliiton Liitto III -albumissa vuonna 1904. Samaisessa teoksessa on toinenkin kauhugenreä liki käyvä vaikkei aivan yhyttävä kertomus. Se kuitenkin mukailee siinä määrin perinteikästä kummitustarinaa (ilman kummitusta tosin), että ansaitsee tulla muistetuksi.

Heikki Sarvela oli eräs Oulun lyseon lehtori Karl Henrik Hornborgin kirjailijanimistä. Kirjailijaliiton albumissa Sarvelan nimellä ilmestyi novelli, jolla on lupaava nimi: Kuolema. Lupaavasti se myös alkaa. Minä-kertoja on kotimatkalla pikkutunneille venyneestä kokouksesta ja sen kiihtyneestä jälkipuinnista. Katuvalot ovat sammuneet, ja syksyisessä sumussa ja "tuhuutuksessa" on niin pimeää, ettei eteensä näe. Pian kertoja kuulee vierellään kulkevan toisten askeleiden, vaikka ketään ei näy. Puhuteltuna seuralainen paljastuu kuolemaksi (ei siis isolla alkukirjaimella kirjoitettuna).

Vaikka kerronta ei ole ollut erityisen synkkää tai pahaenteistä, on tilanne joka tapauksessa tunnelmallinen ja voisi liikkua selvästi kauhun suuntaan. Tätä Sarvela ei kuitenkaan tee. Hänen kuolemansa on rauhallisesti ja vaikuttavasti puhuva filosofi, joka herättää kertojan uteliaisuuden. Häntä se ei ole tullut viemään mukanaan, joten kertoja voi rauhassa yrittää udella yhtä ja toista. Loppujen lopuksi kuoleman neuvo on ihmisiksi: "Kavahtakaa itseänne, ettei sydämenne koskaan raskauteta ylensyömisestä ja juopumisesta, ja se päivä tulisi äkisti päällenne; sille se tulee niinkuin [sic] paula kaikkein yli, jotka koko maan päällä asuvat. Sentähden [sic] valvokaat ja aina rukoilkaat, että olisitte mahdolliset kaikkia näitä tulevia välttämään..." Ei riitä lukea ja kuulla näitä ohjeita, vaan ne on myös huomattava ja painettava sydämeen.

Vaikka Sarvelan kuolema on puheissaan jopa hieman surumielinenkin hahmo, on se kuitenkin kuvailtu kauhistuttavaksi. Kuolema ironisoi tapaa, jolla ihmiset hänet yleensä kuvaavat; "inhoittava luuranko" jolla on "hirvittävä viikate kädessä". Kun kertoja alkaa erottaa pimeässä matkatoverinsa hahmoa, on se jotain aivan muuta: "Ensin aluksi erotin vartalon, joka oli kuin soikea karvasäkki, ja sitten ilmestyi sen yläpuolelle toinen muuten samanlainen, mutta pienempi. Arvelin, että se on kuoleman pää; mutta minkälainen kannake, kaula, oli kahden säkin välissä, sitä ei erottanut, vaan pitempi se kuitenkin oli kuin tavallisen ihmisen kaula." Hetken kuluttua ilmestyvät näkyviin myös kuoleman silmät, kun kuolema puhuu kauhistuneena "ihmisten elostelusta": "Ne olivat kovin kummat, oudot. Kaksi niistä oli kuin ihmisellä, molemmat suuret, soikeat kuin kananmuna ja tulipunaiset. Tarkemmin tähystellessäni huomasin, että ne olivat muodostetut monesta eri osasesta, pyörylästä, joilla itse kullakin oli eri värivivahdus. Keskimmäisenä oli isompi, aivan tulipunainen mansikanmuotoinen pallero, sitä ympäröi kehä pienempiä ja vaaleampia, ja siten kehä kehältä nuo eri munaset liikkuivat itsenäisesti, olivat kuin eri silmät. Niillä näytti näkevän joka suuntaan samalla kertaa. Siitä syntyi outo lieke silmiin kun kaikki ne osaset liikkuivat ja liekehtivät eri tavoin. ne näyttivät kuin kiehuvan."

Kuolema saattaa kertojan kotiinsa. Seuraavana aamuna tälle paljastuu, että hänen hyvä tuttavansa, samassa talossa asunut mutta sairaalaan joutunut, on kuollut. Sitä kuoleman hahmo on siis enteillyt, hyvin samankaltaiseen tapaan kuin klassisen aavetarinan henkiolentojen näyttäytyminen. Sarvelan tarkoitus ei kuitenkaan ole mystifioida kuolemaa, kuten kummitusjutut usein tekevät, vaan muistuttaa sen vääjäämättömyydestä ja elämänvalintojen merkityksellisyydestä. Vaikka päähenkilö kertoo, miten hänen mielensä on yön jäljiltä "kovin kaamea ja kylmät väreet kävivät ruumiissani", novellin pohjasävy ei ole kauhistuttava ja melkein – vain melkein – lohduttava.

Suomikauhun sirpaleita #8: Kirjakerhokummituksia

Vuosituhannen vaihteessa Helsinki Media Company (jonka Sanoma oli juuri ostanut) aloitti kirjakerhon, joka oli suunnattu toiselle kymmenelleen ehtineille tytöille. Toiminta käynnistyi 1999 ja jatkui jonnekin 2010-luvun alkuun asti. Heti alkuaikoinaan Sisters Club osallistui suomalaisen kauhukirjallisuuden historiaan omalla pienellä panoksellaan, kun siltä ilmestyi erikoinen kirjapari.

Ensimmäinen Böö! (1999) on kokoelma ”maailman parhaita kummitustarinoita”. Käytännössä se tarkoittaa viittä viktoriaanisen ajan novellia Englannista ja Yhdysvalloista. Suppeudestaan huolimatta valikoima on kummallisen hajanainen. Mukana on kaksikin Charles Dickensin kertomusta; ehdoton klassikko ja aina tehokas mutta toisaalta moneen kertaan jo aiemmin suomennettu The Signal Man (nyt nimellä Ratavartija) ja vähäisempi, hieman kömpelökin To Be Read at Dusk eli Hämärätarinoita. Sitten on kaksi humoristista tarinaa, Oscar Wilden The Canterville Ghost (Cantervillen kummitus) ja Mark Twainin A Ghost Story (Kummitustarina), jotka on nekin suomennettu monesti. Vaikka ne kuuluvatkin kummitustarinoiden kaanoniin, varsinkaan jälkimmäinen tuskin on auennut kovin hyvin 1900-luvun lopun suomalaisteinille. Sen viittaukset Cardiffin jättiläiseen, 1860-luvun arkeologiseen huijaukseen, jäänevät hämäriksi ja novellin satiiri näivettyy. Onneksi kokoelmassa on mukana Edith Nesbitiä, jonka jokaisen käännöksen ottaa avosylin vastaan. En osaa tiedä, onko Man-Size in Marble -tarinaa julkaistu suomeksi muualla. Melko klassinen kummitusjuttu on tässä yhteydessä nimellä Marmoriritarit. Kokoelman kummallisuutta ja puolivillaisuutta lisää entisestään se, että kertomukset on käännetty ruotsin kielestä, ei siis alkuperäisistä englantilaisista teksteistä. Tämä johtaa välttämättä joihinkin yksittäisiin erikoisuuksiin, vaikka suomennos sinänsä onkin sujuvaa kieltä. 

Böö! 2 (2000) puolestaan on läpeensä suomalainen teos. Eeva Puhakaisen toimittama kokoelma kerää Sisters Clubin kummitustarina-aiheisen kirjoituskilpailun satoa. Siinä seitsemän, uskoakseni nuorta kirjoittajaa esittävät tulkintansa perinteisestä genrestä. Tuloksena on sekoitus asiaan kuuluvaa rekvisiittaa (esimerkiksi vanha linna toistuu pari kertaa) ja modernin maailman piirteitä, kuten kännykät.

Aavetarina on lajityyppinä yllättävän vaikea lokeroida – paitsi tietysti jos sen pitää reippaasti omana saarekkeenaan. Olisi helppo sijoittaa aaveista kertova tarina kauhukirjallisuuden piiriin, mihin se toki usein kuuluukin. Ei silti ole automaattisesti selvää, että kaikki kummitusjutut olisivat kauhua. Usein henkimaailman läsnäolo on pikemminkin romanttinen keino, tai sitten sitä käsitellään kuten mitä tahansa muutakin yliluonnollisuutta, jolloin ollaan laveasti ymmärretyn fantasiagenren alalla. Ja yhä pidemmälle ajatellen on muistettava, ettei perinteinenkään aavetarina välttämättä sisällä ainoatakaan yliluonnollista asiaa. Riittää, että sellaisen kuviteltu mahdollisuus on. Onhan tunnettua, että monesti kummitusjuttu ratkeaa, kun kummittelun takaa paljastuukin paljon maallisemmat ja inhimillisemmät syyt.

Tämä aavetarinan moninaisuus näkyy hyvin kakkos-Böössä. Varsinaisia yliluonnollisia kauhukertomuksia niistä ei tiukasti ottaen ole ainutkaan. Pikemminkin liikutaan tunnelmallisen fantasian puolella, joskus lähestytään dark fantasya. Hyvin usein tarinoiden romanttiset elementit (nimenomaan tunteikkuus, ei niinkään lemmenasiat) ovat voimakkaita. 

Selvimmin kauhukirjallisuuden piiriin kertomuksista kuuluvat kokoelman aloitustarinat. Emmi Johanna Karppisen David Finch kertoo suomalaistytöstä, joka on vanhempineen muuttanut Englannin Cornwalliin. Ympäristö on vieras ja kouluun on vaikea sopeutua. Luokkaretkellä läheisille linnanraunioille tytölle ilmestyy aavepoika, joka myöhemmin alkaa jättää tytölle lappusille kirjoitettuja avunpyyntöjä. Kyseessä on perinteinen asetelma, jossa väkivaltaisen lopun kokeneen ihmisen henki jää kummittelemaan, kunnes hänet päästetään rauhaan. Modernin kytköksen Karppisen tarinaan tuo maahanmuutto, vieraaseen maahan sopeutuminen, joka toistuu monessa muussakin kirjan novellissa. Yhtälailla myös lukioikäinen päähenkilö on mukana usein, mikä lähinnä todistanee kirjoittajista ja kohdeyleisöstä.

Myös Böö! 2:n seuraavassa tarinassa ollaan vieraalla maalla. Anna Moilasen Norjanmeren salaisuus sijoittuu nimensä mukaisesti Pohjois-Norjaan, pieneen kalastajakylään. Sinne kaksi suomalaisnaista saapuu keskellä myrskyä. Kylä vaikuttaa autiolta, mutta kuin sattumalta eräs ohikulkija tarjoaa heille yösijan vanhassa kalatehtaassa, modernissa vanhan linnan vastineessa. Nukkumisesta ei kuitenkaan tule mitään, kun oudot äänet alkavat ja rakennukseen yritetään tunkeutua. Moilanen saa aikaan kohtuullista paniikin tunnetta, vaikka lukijan on vaikea ihan ymmärtää, mitä tapahtuu. Se lienee toisaalta tarkoituskin, sillä lopulta kaiken takaa paljastuu väärinymmärrys ja varsin inhimillinen selitys.

Eeva Karakorpi yrittää tuoda klassista kummittelua nykypäivään sitomalla kännykät osaksi sitä. Sama ajatushan kävi monella muullakin vuosituhannen taitteessa, mistä todistavat varsinkin useat yliluonnollisesta puhelinterrorista kertovat elokuvat. Karakorven Pinkit puhelut on hyvä yritys, joskaan kirjoittaja ei sinänsä pyri pelottelemaan vaan pikemminkin luomaan epämukavuuden tunnetta. Puhelut henkimaailmasta ovat kuin manifestaatioita päähenkilön – lukiolaistytön – elämän muista ongelmista: äiti on kuollut, isä tuntuu etäiseltä ja äitipuoli vastenmieliseltä, koulussa on ihastuttava poika... Yliluonnollinen elementti tuntuu hieman päälleliimatulta ja kömpelöltä, mutta idea ei lainkaan huono.

Anna Välimäen Unien linna lähentelee synkkää fantasiaa. Siinä kauhuelementit toimivat surrealistisen unilogiikan välineitä. Jälleen ollaan luokkaretkellä vanhassa linnassa, johon liittyvät tietysti omat kauhistuttavat legendansa. Linnalla on taipumus eksyttää ihmisiä ja sitoa heidät unikäytäviinsä ikiajoiksi. Päähenkilön harhailu linnan ajattomuudessa tuo mieleen Stephen Kingin (ja varsinkin Stanley Kubrickin) Hohdon – samanlainen sieluja hilloava rakennus on siinäkin.

Komiikka on kuulunut aavetarinan genreen viimeistään Cantervillen kummituksesta asti. Böö! 2:ssa sitä edustaa Veera Marttisen Peruukki. Siinä lukiolaisten draamaprojekteja vuodesta toiseen varjostaa yhä uudelleen rekvisiittavarastoon ilmestyvä ja tietämättömien löytämä peruukki, joka muuttaa tekee omavaltaisia muutoksia käsikirjoituksiin. Lähtökohtahan on naurettava ja melkeinpä typerä, mutta Marttinen onnistuu vaikuttavasti pitämään tarinan pään pinnan yläpuolella. Tyylillisesti liikutaan jossain 1990-luvun Pelottaako?-tv-sarjan (Are You Afraid of the Dark?, 1990–2000) ja R. L. Stinen Goosebumps-kirjojen (1992–) tuntumassa.

Maarit Heikkisen Salaperäinen ystävä on tunnelmallinen aavetarina, jossa ei ole ainuttakaan yritystä kauhun tai pelottelun suuntaan. Siinä aave on pikemminkin päähenkilön sisäisten voimavarojen personoituma. Päähenkilö on Budapestiin muuttanut nuori nainen, joka – niinpä niin – kokee uuden ympäristön uusine ihmisineen vaikeaksi. Koti-ikävä painaa. Avuksi kotoutumiseen ilmestyy samassa rapussa asuva Eliszabet. Yllätyksiä ei lukijalle ole odotettavissa, koska tarina ilmestyy kirjassa, jonka kannessa lukee "Aavemaisia tarinoita". Tunnelma on kuitenkin vahva ja tarina klišeisyydessäänkin kaunis.

Böö! 2:n päättää Anna Moringin Jäljet, joka eroaa selvästi kokoelman muista novelleista. Jäljissä on kyllä kummituksensa, tai ainakin manifestoituva henkiolentonsa, mutta käsittelytavaltaan se on pikemminkin (pseudo)kansatieteellistä fantasiaa. Kuvitteellinen suomalaiskansallinen mytologia yhdistyy siinä populaarikulttuurin fantasiakuvastoon tavalla, josta joku amerikkalaiskynäilijä olisi kirjoittanut jo moniosaisin romaanisarjan. Ystäväporukka "16-vuotiaita ja vastuuntuntoisia nuoria naisia" lähtee Kuhmoon vaeltamaan ja partiotaitojaan verestämään. Lumikentillä heitä alkaa seurata ja autellakin jokin, joka jättää karhunjäljet mutta keittää hyvät sapuskat. Vierasperäisen ihmissusitarinan ja suomalaisten karhumyyttien yhdistelmä on kai lukijasta riippuen joko kitschiä tai kiehtovaa, mutta Moringin novellin sisäiskertomuksessa tosiaan olisi ainekset omaan fantasiamaailmaansa.

En osaa sanoa, onko kukaan kokoelman kirjoittajista jatkanut tällä saralla myöhemmin, mutta ainakin Böö! 2 on todiste heidän kelpo kyvyistään nuoruusvuosina. Kirjoittajat ovat kaikki nimensä perusteella naisia, ja Suomessa on yhä usein tapana, että naisen sukunimi vaihtuu avioitumisen yhteydessä. Siksi myöhempiä tekemisiä on joskus vaikea jäljittää. Itse löydän maininnan vain Maarit Heikkisestä, jolta on julkaistu myöhemmin novelli Kosmoskynässä vuonna 2006 ja aivan vastikään toinen Portissa 2024; kyse voi olla myös kaimasta tai useammasta.

Suomikauhun sirpaleita #3: Autiossa talossa

A. V. Forsman ja O. Manninen (toim.)

Liitto

Suomen Kaunokirjailijaliiton albumi 1904

Helsinki: Yrjö Weilin, 1904, 256 s. Kuvakannessa nimi Liitto III.

Anni Swania (1875–1958) on totuttu pitämään lasten- ja nuortenkirjailijana, aivan syystä. Hänen oma tuotantonsa koostuu pääosin saduista ja nuortenromaaneista. Onpa hänen sanottu aivan aloittaneen kotimaisen tyttökirjallisuuden. Aikuisille suunnattua kirjallisuutta Swanilta ei juurikaan julkaistu. "Autiossa talossa" -niminen novelli on kuitenkin merkittävä poikkeus.


"Tiedättekö, mikä autio talo on? Se on paikka, missä harmajat hiiret juoksentelevat lattian yli, missä öisin näkymättömät sormet kirjanlehtiä kääntävät, missä tuuli vinkuu ja vaikeroi kuin hornaan ratsastava noita-akkaparvi. Se on paikka, missä yöt ovat pitkät ja unettomat sekä päivät tuskaa täynnä. Sen nurkissa väijyy salakammo, ja pimeässä kellarissa lattian alla asuu äänetön kauhu. Keskiyön aikana koputetaan ovelle: kops, kops, tipsuttavat askeleet lähenevät käytävää pitkin kuollakseen kynnyksen eteen."


"Autiossa talossa" ei ole missään nimessä puhdas kauhukertomus mutta flirttailee perinteisen kauhukuvaston kanssa niin runsaasti, että ansaitsee paikkansa tässä sarjassamme. Novelli on vahvasti kallellaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteen symbolismiin. Kieli on voimakkaan runollista, eikä lukijalle missään vaiheessa selviä varmasti, onko kyse mieleltään järkkyneen minäkertojan houreista vai todellisista ilmiöistä. Jos sillä mitään väliä lopulta on.

Novellin kertoja sanoo surmanneensa rakastettunsa, nuoren ja kauniin. Aistiharhojen (tai kummittelun) kuvausten lomassa selviää, että kertoja oli rakastunut ruokaemäntänsä 17-vuotiaaseen kasvattityttöön. Tunne oli molemminpuolinen. Kertoja – jonka sukupuoli jää herkullisesti ambivalentiksi – ei kuitenkaan tunnusta rakkauttaan, koska "tahdon ensin silmäillä muita kukkia, suloinen orvokkini, sitten palaan luoksesi ja poimin sinut". Tyttö löytää uuden kohteen lemmelleen muttei kykene irrottautumaan kertojastakaan. Tämä puolestaan kiusaa tunteissaan epävarmaa tyttöä: "tartuin kiinni terävin kynsin, taivutin hänen hentoa niskaansa, vuorottain karkoitin ja vedin luokseni, uuvutin". Lopulta tyttö sairastuu ja kuolee. Mies puolestaan on sen jälkeen sidottu merenrannan autioon asuntoonsa elämään, tulkinnasta riippuen, tunnontuskiensa tai tytön aaveen kanssa. Talosta on muodostunut miehelle hänen kiirastulensa.

"Autiossa talossa" on erittäin Edgar Allan Poe -henkinen. Järkensä menettänyt kertojahahmo, eteerinen nuorena kuollut rakastettu, ihmisistä tyhjä ja syrjäinen talo, jylhät kielikuvat, pateettisuuteen asti vellova syyllisyydestä kirpoava tuska ovat kaikki tuttuja Poelta. Nykylukijalle ne näyttäytyvät joko koomisina mahtipontisuudessaan tai vaikuttavan romanttisina, sanan laajassa merkityksessä. Romanttisen kauhukertomuksen lisäksi kertomuksen voi lukea kuitenkin toisellakin, biografistisella tavalla.

"Autiossa talossa" julkaistiin Suomen Kaunokirjailijaliiton (nyk. Suomen Kirjailijaliitto) Liitto-albumissa vuonna 1904. Tuo aika on ollut raskasta Anni Swanin elämässä. Liki kymmenvuotinen ja monivaiheinen suhde (joka oli sekä ystävyys- että romanttinen) runoilija Otto Manniseen oli katkennut. Ilmeisesti Manninen oli jälleen kerran kosittuaan saanut Swanilta rukkaset. Syynä oli ainakin osittain se, ettei Swanin mielestä pitänyt saattaa yhtään uutta lasta maailmaan, ei ainakaan Venäjän keisarin alaisuuteen. Vuosien 1904–1905 kriisi sai Mannisen kirjoittamaan sellaisia runoja kuten "Ikimennyttä" ja "Kuin kaksi vihamiestä". Swanin "Autiossa talossa" oli vastaus näihin katkeriin tilityksiin. Mielenkiintoista on, että toinen Liiton toimittajista oli juuri O. Manninen.

Kirjailijoiden tositarinalla on onnellisempi lopetus kuin novellin riivatulla mielipuolella. Swan ja Manninen menivät lopulta naimisiin kolme vuotta myöhemmin. Avioliitto kesti Mannisen kuolemaan 1950. Olkoon tämä lohduttavana esimerkkinä meille omissa autiotaloissamme harhaileville.


"Näin elän yksinäni autiossa asunnossani, jota rakastan ja pelkään. Kauankin? — Niinkauan kuin hän tahtoo, mustasilmäinen tyttöni."


Alkuperäisen Liitossa esiintymisensä jälkeen "Autiossa talossa" on julkaistu tietääkseni ainoastaan kerran. Se ilmestyi Antero Mannisen ja Hellevi Arjavan toimittamassa Swanin ja Mannisen kirjeitten kokoelmassa Silkkihienot siteet (SKS 2000).

LÄHTEITÄ

* Sirpa Kivilaakso 2009: Satukuningatar Anni Swan. Jyväskylä: Atena.

* Petri Liukkonen 2008: Anni Swan. Kuusankosken kaupunginkirjasto. https://greencardamom.github.io/BooksAndWriters/anniswan.htm

Suomikauhun sirpaleita #1: "Aution talon kummitus"

Suomikauhun sirpaleita -otsikon alla on tarkoitus nostaa esiin Suomessa kirjoitetun kauhukirjallisuuden unohdettuja tai muuten ylenkatsottuja teoksia. Useimmiten unohdukseen on syynsä, kuten pieni levinneisyys tai laadullinen kehnous. Monia pienipainoksisia kauhunovellikokoelmia on kyllä nostettu esiin esimerkiksi alan bibliografioissa, mutta varsinkin yksittäiset kauhunovellit jäävät helposti huomiotta. Tällaiset yksittäiset novellit ovat voineet ilmestyä lukemistolehdissä tai novellikokoelmissa, joiden pääpaino on muualla kuin kauhussa tai fantasiassa ja jotka siksi ovat jääneet vaille perinteisen harrastajiston huomiota. Yksittäisiä kertomuksia ovat viime vuosina tehneet tunnetuiksi esimerkiksi Juri Nummelin ja Matti Järvinen toimittamissaan antologioissa.

*************

Tauno Karilas (koonnut)

Pieni juttukirja

Iloisia ja jännittäviä kertomuksia mennieltä [sic] vuosilta

Jyväskylä: K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1950, 250 s, sid.

Tauno Karilas (1900–1980) oli kirjailija, joka muistetaan varsinkin nuorille suunnatuista romaaneistaan ja toimittamistaan kasku- ja pakinakokoelmista. Lisäksi Karilas kirjoitti ja kokosi monenlaista muutakin kirjallisuutta sekä toimitti esimerkiksi suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehteä.

Vuonna 1950 ilmestynyt Pieni juttukirja muodostui ilmeisesti Suuren kaskukirjan (1948)sivutuotteena. Lyhyessä esipuheessaan Karilas kertoo, että kaskuja kerätessään hänelle on jäänyt haltuun paljon tarinoita, joita hän ei ole halunnut pelkistää kaskun tiiviiseen muotoon. Näistä hieman pidemmistä, edelleen kuitenkin pienimuotoisista, kertomuksista on koottu Pieni juttukirja. Alaotsikkonsa mukaisesti se sisältää "iloisia ja jännittäviä kertomuksia menneiltä vuosilta" (nimiösivulla on ladontavirhe "mennieltä"), yhteensä 36 kappaletta. Lukemiston kertomukset ovat aiheiltaan, tyyliltään ja hengeltään hyvin moninaisia. On huvittavia, melkein vitsimäisiä pikkutarinoita, on eksoottisiin paikkoihin sijoittuvia erä- ja seikkailujuttuja, on historiallisia selviytymiskertomuksia. Joskus Karilas kirjaa tarinan lainausmerkkeihin ja mainitsee sen olevan peräisin jostain vanhasta lehdestä tai muistelmasta. Tarkempia lähteitä ei mainita, enkä voi olla aivan varma, ovatko kaikki mainitut henkilöt, joiden nimiin tarinoita laitetaan, todellisia vai eivät. Tämähän tietysti on tyypillistä kaskuille – ei ole niin tärkeää, onko tarina totta, kunhan se voisi olla totta. Välillä jutut puolestaan kerrotaan kuin mikä tahansa kirjallisuuden kertomus, jolloin niitä ei erota novellista kuin toimittajan ilmoitus. Kokonaisuutena kirja muistuttaa hieman Valittuja paloja, joissa monenlainen kevyt proosa limittyy toisiinsa, eikä faktan ja fiktion rajaa lopulta aina edes erota.

Pieni juttukirja sisältää myös yhden kauhukertomuksen. "Aution talon kummitus" päättää kokoelman synkkään sävyyn. Se on nelisivuinen, hyvin perinteikäs nuotiokauhutarina. Kehyskertomuksessa keski-ikäinen amerikkalainen liikemies, joka on "kertonut seuraavan tositarinan", törmää junassa "luhistumisen partaalla" olevaan nuorukaiseen. Tämä kertoo tarinansa liikemiehelle. Yhdeksän vuotta aiemmin nuori mies oli ollut mukana järjestämässä erään salaisen opiskelijayhdistyksen initiaatiokoetta, jossa yhdistykseen tuoreet jäsenet joutuisivat vuorollaan viipymään kummitustalossa puoli tuntia. Kukaan alokkaista ei kuitenkaan ollut palannut, ja nuorukainen itse oli lähtenyt hakemaan heitä pois talosta. Sisältä hän oli löytänyt yhden tovereistaan hulluksi tulleena, takomassa räystäskourua verisellä vasaralla. Tarina päättyy loppukäänteeseen, jonka mukaan joka vuosi yksi koettelemuksesta hengissä selvinnyt on tullut samalla tavoin hulluksi – ja "Huomenna [– –] on yhdeksäs vuosipäivä, ja minä olen ainoa, joka vielä on elossa…"

"Aution talon kummitus" on tyypillinen lukemistotarina, klišeinen ja loppukäänteen varaan rakentuva kertakäyttökertomus. Se on juuri sellainen tarina, jonka voisi kuvitella kerrottavan kesäleirillä illan hämärryttyä. Tämän vuoksi siinä on myös omaa viehätystään. Kömpelö juoni aukkoineen (mitä muille taloon menneille tapahtui, ei kerrota, puhutaan vain niistä, jotka selvisivät odottaessaan ulkona) ikään kuin kuuluu lajiin, samoin kuin sinänsä täysin tarpeeton kehyskertomus. Lisäulottuvuuden pieni juttu saa kontekstistaan tässä kokoelmassa: kirjan kertomustenhan väitetään olevan totta… Siitä huolimatta teksti tekee mieli laittaa Tauno Karilaan nimiin. Vaikka tarina itsessään olisikin muualta kuultu (ja mikäpä klassinen kummitusjuttu ei lopulta olisi?), on sen ilmiasu, se miten tarina kerrotaan, hyvin kaunokirjallinen. "Aution talon kummitus" olisi voitu sisältönsä ja muotonsa puolesta aivan hyvin julkaista jossain aikansa lukemistolehdessäkin. Se on kaukana kadonneesta suomikauhun helmestä – se ei ole edes kovin hyvä kertomus – mutta mielenkiintoinen kuriositeetti se joka tapauksessa on.