Katsottua: lokakuu 2021

Franklin Schaffner: Papillon. Sotalordi

Papillon (1973) on maineikas vankilapakoelokuva, mutta sen maineella on kaksi puolta. Hidas, jännitteiden, etäännyttävä ja asenteessaan tinkimätön elokuva ei ole kaikkien mieleen, etenkään amerikkalaisten. Se ei soittele katsojan kieliä niin kuin jokin muu genrensä edustaja (Shawshank Redemption) tai tarjoa jännitystä ja täpäriä tilanteita (Pako Alcatrazista). Papillon on, kuten lajityypin klisee kuuluu, kertomus ihmismielen kaipuusta vapauteen ja sen loputtomasta halusta täyttää kaipuunsa. Papillon on myös hyvin hallittu elokuva. Se ei pidä kiirettä, se ei kosiskele yleisöä, se ei antaudu itsetietoiselle kikkailulle muutoin kuin silloin kun siihen on syytä. Toteavan realismin sisään on nimittäin kätketty myös pari vaikuttavaa unijaksoa, joissa visuaalisuus saa luvan irrotella. Steve McQueen ja Dustin Hoffman täydentävät päärooleissa hyvin toisiaan. Varsinkin edellinen osoittaa osaamistaan komeasti. Elokuvan lopussa, kun pakoon lopulta päästään, kaikki muuttuu melkein fantastiseksi, mikä vain tehostaa vankilaolojen karuutta ja armottomuutta.

Sotalordi (The War Lord, 1965) on toista maata. Hollywoodilaiseen keskiaikaan sijoittuvassa ritaridraamassa Charlton Hestonin esittämä pikkukylän uusi herra himoitsee yhtä kylän neitsykäisistä. Kristilliset ja pakanalliset tavat, lait ja moraali iskevät yhteen, kun isäntä käyttää ensiyön oikeuttaan. Vaikka elokuva yrittääkin näyttää aikakauden aiempaa realistisemmin ja raadollisemmin, on se silti aikamoista seikkailukirjakuvitusta. Voin hyvin kuvitella, että Monty Pythonin miehet olivat katselleet tätä Holy Grailiansa tehdessään. Aikamoista jöpötystä ja larppausta; näkyy että taustalla on näytelmä. Lopussa sentään saadaan ihan mallikas taistelu.

Marc Forster: Risto Reipas ja Nalle Puh

Disney on viime aikoina tehnyt hurjan paljon näyteltyjä uusioversioita vanhoista elokuvistaan. Animaatioiden uustulkinnoista ainoa näkemäni on 101 dalmatialaista (lasketaanko sitä edes tähän joukkoon, kun se tehtiin niin kauan sitten?). Maija Poppasen jatko-osa oli yllättävän hyvä. Entäs sitten tämä Christopher Robin, joka tekee Nalle Puhille saman kuin Spielbergin Hook teki Peter Panille (ei Disneyn vaan alkuperäiselle Barrie versiolle)? Tarinassa Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi, ei vain iältään vaan myös hengeltään – mikä tarkoittaa rahan ajattelemista, työntekoa ja muuta alleviivaavan harmaata kurjistelua.

Menneisyyden mielikuvitusystävät (tai harhat!) alkavat kuitenkin palailla. Nalle Puh löytää nimittäin tiensä reaalimaailmaan fantasiahehtaariltaan. Elokuvan suuri virhe minusta onkin juuri se, että Puolen hehtaarin metsän väki näyttäisi elokuvan mukaan olevan olemassa objektiivisessa todellisuudessa eikä vain Christopherin mielessä, mikä tulkinta on yksi alkuperäisten Nalle Puh -tarinoiden viehätyksen avaimista. Nyt mielikuvituksen voima vaihtuu ehdottomaan fantasiaan. Samahan tapahtui myös Hookissa. Nyt tuloksena on jonkinlainen Disneyn tunnelaukaisimiin (eli itkunkäynnistäjiin) kytketty versio Ystäväni Harveystä. Kyse ei ole enää sisäisen lapsen ja viattoman olemassaolon löytämisestä vaan taantumisesta.

Risto Reipas ja Nalle Puh (2018) näyttää hyvältä. Vanha Lontoo on yhtä stereotyyppistä tunnelmointia, vaikka cgi-miljöö ei oikesti koskaan ole kovin vaikuttavaa. Todelliset Englannin maisemat sen sijaan näyttävät ihan yhtä kauniilta kuin aina. Elävät pehmoeläimet ovat taidokkaasti tehtyjä. Niissä on luonnetta enemmän kuin monessa ihmishahmossa, kuten sanonta kuuluu. Ewan McGregor hoitaa hommansa kyllä kunnialla, ei kummempaa.

Ei sillä ettenkö olisi elokuvan kanssa samaa mieltä. Aikuisuus on aika paskamaista pelleilyä. En vain ehkä ole samaa mieltä elokuvan tekijöiden kanssa. Ei ole oikein vajota turvafantasioihin, jotta joku ahneempi voi tienata sillä.

Anthony Minghella: Päämääränä Cold Mountain. Tim Burton: Big Fish

Anthony Minghellan Päämääränä Cold Mountain (Cold Mountain, 2003) epookkidraama Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta. Se perustuu Charles Frazerin romaaniin (1997). Sota erottaa nuorenparin, nainen jää opettelemaan tilanhoitoa kotipuoleen ja rintamalla loukkaantunut mies etsii tietä takaisin tämän luokse. Parasta koko elokuvassa on sen silkka kokoluokka. Vaikka juoni ei sinänsä ole erityinen, on tarina niin eeppinen, monipolvinen ja täynnä vahvoja hahmoja, että sen etenemistä seuraa nautinnolla. Se soittelee tunnenuotteja melko rankalla otteella, mutta tekee sen niin tyylikkäästi, että en jaksa välittää. Ainakaan sisällissotaa ei kuvata niin romanttisena kuin amerikkalaiset sen yleensä näkevät. Renee Zellweger sai roolistaan Oscarin, mutta olisin ollut valmis antamaan Nicole Kidmanillekin omansa. Philip Seymour Hoffman on muuten vain mainio irstaana hengenmiehenä. Kirjanpidon mukaan olen nähnyt tämän 13 vuotta sitten, mutta se ei ole jättänyt minkäänlaista muistijälkeä; olin silloin kyllä työtön ja masentunut, mikä selittänee jotain.

Tim Burtonin ajatellaan yleisesti menettäneen kykynsä tehdä vaikuttavaa elokuvaa. Hänen viimeisenä onnistumisenaan kai pidetään elokuvaa Big Fish, joka perustuu Daniel Wallacen romaaniin (1998). Se on fantasiaan kallellaan oleva kasvukertomus, jossa kuolemansairaan miehen aikuinen poika käy läpi isänsä hänelle kertomia tarinoita. Ja niitä riittää. Kaikessa on vähintään reilusti ylimääräistä koristelua, mutta paljonko niissä on oikeasti totta? Kuka isä oikeasti olikaan? Ewan McGregor esittää isää itsevarmasti virnuilevana nuorna miesnä, Albert Finney puolestaan kuolevana patuna. Itsevarmuus johtuu isän mukaan siitä, että hän poikana näki (noidan sokeassa silmässä), kuinka hän tulisi kuolemaan. Tämänkin olen nähnyt aiemmin, 16 vuotta sitten, minkä muistan oikein hyvin. En tykännyt silloin, koska varmaan pidin Big Fishiä liian viihteellisenä. Nyt olen suopeampi, hyvä tarina tosiaan voittaa faktat.

Anthony Mann: Telemarkin sankarit

Brittiläinen Norjaan sijoittuva elokuva, jonka ohjaaja ja pääosan esittäjä ovat amerikkalaisia:

Norjalaisen vastarintataistelija Knut Haukelidin muistelmiin pohjautuva elokuva Telemarkin sankarit (The Heroes of Telemark, 1965; ohj. Anthony Mann) kertoo mainostekstien mukaan siitä, miten sankarilliset norskit estivät natseja rakentamasta ydinpommin toisessa maailmansodassa. Tarinan heeros on Oslon yliopiston professori, jota esittää Kirk Douglas. Hän lähtee vastarintaliikkeen tunturihaukkojen kanssa estämään natseja valmistamasta raskasta vettä norjalaisella tutkimuslaitoksella ja raijaamasta sitä laivalla Saksaan. Kaikki on vähän simppelimpää, vähän mustavalkoisempaa kuin oikeasti, mutta yllättävän moniulotteiseksi elokuva lopulta kuitenkin muodostuu, etenkin kun ottaa huomioon valmistusajan ja jenkkiyhteydet. Toki Douglas ei koskaan ole ollut ihan perusjenkki.

Ihan elokuvallisiakin arvoja on – pitkä hiljanen jakso, jossa sissipartio etenee vyötäröä myöten hangessa, laskeutuu vuonon seinämää köysillä ja hiipii tuotantolaitokseen natsien selän takana on vaikuttava. Samoin sitä seuraava pommitusjakso. Suomalaisesta näkökulmasta harmittaa se, että Norja saa esiintyä itsenään tässä elokuvassa, kun Suomen osaksi tuli Hollywoodin talvisodassa näyttää ihan studio-Alpeilta (Ski Patrol, 1940).

Jaume Collet-Serra: House of Wax. Jim Gillespie: Venom

House of Wax (2005) on löyhä uusintafilmatisointi vuoden 1953 elokuvasta, joka oli löyhä uudelleen filmatisointi vuoden vuoden 1933 elokuvasta. Aluksi ollaan hämmentävän kaukana lähdemateriaalista. Vanhempien kaimojen goottilaiset sävyt ovat vaihtuneet teinislasheriksi, jossa joukko futispeliin matkaavia keskenkasvuisia (mm. Paris Hilton jolla on stripatessaankin lumovoimaa yhtä paljon kuin oksalla) jumittuu Amerikan Mikkeliin, josta löytyy vahakabinetti. Paikalliset punaniskat, vahakabinetin hulluksi tulleen emännän kaksospojat, nappaavat tervehenkisemmän nuorison osaksi taideprojektiaan. Mistään merkkielokuvasta ei ole kyse, mutta paljon odotuksia paremmasta. Kuvamaailma on tyylikäs, ja gorea on kivasti. Vahanukkeaihe laajenee kekseliäästi. Moottorisahoja ei nähdä, mutta erään Texasiin sijoittuvan sarjan vibat ovat vahvat.

Venom (2005) on myös eräänlainen pikkukaupunki-slasher, mikä ei ole yllättävää, sillä ohjaaja Jim Gillespie ja tuottaja Kevin Williamson olivat jo aiemmin tehneet yhdessä Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvan. Nuoriso pohdiskelee, pitäisikö jäädä mätänemään kylille vai muuttaa kunnon ympyröihin, ja yhtäkkiä voodoo-mummolta karkaa kolarissa taikakärmeksiä. Jotka ottavat kuolleen automekaanikon valtaansa. Koska ne ovatkin oikeasti pahoja henkiä. Tulos on yllätyksetön joskin genretietoinen tusinateos. Ongelma on jo käsikirjoituksessa, vaikka se sisältääkin muutamia nokkelia oivalluksia. Yhdelläkään näyttelijällä ei ole karismaa, mikä korostaa kaiken mitättömyyttä. Ei Venomkaan huono olo, melko keskinkertainen vain.

Mark Tonderai: House at the End of the Street. Mark Atkins: Alien Origin

House at the End of the Street (2012) on sitten paljon modernimpaa subgenreä. Semmoista missä katsojalle vihjataan yliluonnollisesta pahasta, jonka ääressä sitten fiilistellään ja jonka varjolla on helppo tehdä muutama (kymmenen) hyppysäikkyä. Kamera on levoton – pyörii, tärisee – editointi on levotonta – leikkaa nopeasti, hidastelee & kiihdyttelee – mikä kaikki yrittää peitellä käsikirjoituksen puutteita (dialogi varsinkin osaa olla teennäistä). Onneksi Jennifer Lawrencen läsnäolossa on voimaa (joka saattaa ylittää hänen näyttelijänkykynsä). Tarinassa äiti ja tytär muuttavat taloon, jonka naapurissa vanhempansa murhannut nuori nainen asuu lukittuna kellarissa ja veljensä hoidokkina. Elokuva lähinnä teeskentelee olevansa kauhua, jonka mielestä pelottavaa ovat tukka naamalla tönöttävät naiset ja jousistaccatot. Myönnän silti, että tarinan käänne pääsi yllättämään, joskin sen jälkeen juttua venytettiin ihan liian kauan.

Mark Atkinsin ohjaama The Asylum -tuotanto Alien Origin (2012) laskee riman sitten maantasalle. Sen olemassa ololle ei ole olemassa muuta syytä kuin rahastaa alien-sanalla. Käsivaravideokamera seuraa Belizen erikoisjoukkojen harhailua viidakossa. Siinä se sitten onkin. Keskeltä viidakkoa löytyy vene josta löytyy muistikortti jossa on kuvia merenelävistä ja rupista tietokonegrafiikkaa, joka ilmeisesti on merkki avaruusolennoista. Jos tykkää katsella kurkkusalaatin värisiä äijiä pusikossa, tämä on ihan jees. Niitä elokuvia joita hipsterit kahdenkymmenen vuoden päästä fiilistelevät housut pullottaen.

Brian Yuzna: Faust: Love of the Damned. Stuart Gordon: King of the Ants

Kun amerikkalainen kauhuohjaaja siirtyy tekemään elokuvaa yhdessä Katalonian television kanssa, odotukset eivät ole kovin korkeat. Ja jos pohjamateriaalina on supersankarisarjakuva... Ei tosiaan tiedä mitä pitäisi odottaa, kun aloittaa Brian Yuznan vuoden 2000 elokuvan Faust: Love of the Damned. Tarina alkaa siitä, kun poliisi ja terapeutti yrittävät selittää katatonisen miehen tekemiä rituaalimurhia. Lopulta mies alkaa puhua. Rikollisjengi tappoi hänen rakkaansa. Sitten paholaismainen kulttijohtaja tekee hänen kanssaan diilin: sielu vaihtokauppana Wolverine-kynsistä. Peruskauraa. Irtopäitä nähdään, verta roiskuu, ja kun rosmot on tapettu, paholainen panee tappamaan lisää. Mies kieltäytyy, haudataan elävältä ja hänestä tulee viitassa viilettävä oneliner-batman. Mark Frost pääosassa näyttelee yli tavalla, josta tulee mieleen Jeffrey Combs. Tämäkin on mukana, tavattoman harmaassa poliisin roolissa. Elokuva etenee todennäköisesti sarjakuvaa mukaillen, mikä tekee Faustin kerronnasta nykivää. Yuznalla on kyllä visiota ja yksittäiset kuvat ovat tehokkaita ja parhaimmillaan pirun hauskoja. Välillä elokuva käy hurjilla kierroksilla.

Yuznan vanha tekijätoveri Stuart Gordon ohjasi vuonna 2003 genrerajatapauksen King of the Ants. Se ei oikein tiedä, olisiko rikosleffa vai yrittäisikö olla vähän kallelaan kauhuun. Tyhjäntoimittaja ajautuu isojen poikien pelikentälle ja saa itselleen tappokeikan. Sitten hommat laskevat alleen ja kaveri lukitaan vajaan keskelle aavikkoa, missä hänen päällään pelataan päivittäin golfia. Tuloksena on pimeitä hallusinaatioita ja groteskeja kohtauksia. Vielä sittenkin tarinassa riittää mutkia ja käänteitä – se jopa hieman hajoaa ja menettää painokkuuttaan. King of the Ants on The Asylumin tuottama, ja sen estetiikassa on pienen budjetin viehättävyyttä. Roskasta ei kuitenkaan ole kyse, mikä on oikeastaan hieman yllättävää. Käsivarakamera ja nuhruinen kuva lisäävät elokuvan viehätystä. Elokuvan on käsikirjoittanut romaaninsa pohjalta Charlie Higson, mikä lienee vaikuttanut etenkin dialogin iskevyyteen. Gordonin ohjaus pysyy pääosin koossa vakuuttavasti, joskin elokuvan loppupuoli etenee turhan nopeasti.

Alex Chandon: Cradle of Fear. S. Craig Zahler: Bone Tomahawk

Cradle of Fear (2001) on sitä itseään. Vilkkuvaloiset vaaleanpunaiset kengännauhani ovat maksaneet enemmän ja ovat vaikuttavammat kuin tämä elokuva. Teinigoottimetallibändi Cradle of Filth on mukana menossa, etenkin nokkamies Dani Filth, mikä lienee ainoa syy, miksi elokuva muistetaan. Se on erittäin löyhästi toisiinsa sidottujen typerien ja laahaavien episodien ketju, joka muistuttaa pornoelokuvaa rakenteeltaan. Yhä uudestaan tuodaan kuviin uusi pari, jonka ympärille yritetään tehdä tylsää ja huonosti näyteltyä tarinaa, kunnes päästään siihen ainoaan asiaan, jota katsojat haluavat nähdä. Tässä tapauksessa splatteriin. Läträysideat ovat kyllä hyviä, mutta lattea digivideokuva ja Amigalla tehdyt tehosteet eivät jaksa edes naurattaa.

Bone Tomahawk (2015) on sitten ihan muuta. Se ei oikeastaan edes kuulu tähän sarjaan, koska se ei ole kauhua eikä missään nimessä pökäle. Bone Tomahawk on hyvin perinteinen western. Joukko miehiä lähtee pelastamaan muutamaa kaapattua intiaaneilta. Mikä tekee elokuvasta erityisen mainion dialogin (etenkin Richard Jenkinsin hahmo) ja napakan ohjauksen lisäksi ovat juuri intiaanit. Kyseessä on luolassa asuva, naisensa torsoiksi silpova kannibaalien heimo, joka muistuttaa enemmän Predator-elokuvien saalistajaa kuin ainuttakaan Amerikan alkuperäiskansaa. Tappokohtaukset ovat verisiä ja raakoja ja tunnelma on harvinaisen tiivis. Odotan lukemattomia huonoja jatko-osia, joissa heimon mytologiaa laajennetaan naurettavuuksiin.

Katsottua: maaliskuu 2021

Jim Gillespie: Tiedän mitä teit viime kesänä. Danny Cannon: Tiedän yhä mitä teit viime kesänä. Sylvain White: Tiedän mitä teit viime kesänä 3

Käsikirjoittaja Kevin Williamson herätti slasher-genren uuteen kukoistukseen 90-luvun puolivälin jälkeen ensin lajityyppiä parodioivalla Screamilla ja sen jälkeen elokuvalla Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer, 1997). Williams oli mukana Screamin jatko-osissakin mutta toiseen sarjaan hän ei enää palannut.

Jim Gillespien ohjaama esimmäinen osa on perinnetietoinen, ehkä vähän liiankin kliseinen teinislasher. Taustana on urbaanilegenda koukkukätisestä tappajasta, josta tulee todellisuutta. Nuorisonelikko ajaa miehen yli ja hävittää ruumiin heittämällä tämän mereen. Sitten mystinen koukkua käyttävä kalastaja alkaa häiriköidä heitä. Juoni on peruskauraa, mutta tunnelma on pääosin kohdallaan. Vähän kömpelöt näyttelijätkin ovat yllättävän sympaattisia. Varsinkin jatko-osien jälkeen ensimmäinen elokuva tuntuu melkein upealta...

Tiedän yhä mitä teit viime kesänä (I Still Know What You Did Last Summer, 1998) on juuri niin typerä jatko-osa kuin kauhuelokuvien osaksi yleensä koituu. Tarina jatkuu vuotta ykkösosaa myöhemmin, mutta siirtyy kaikista mahdollisista paikoista Bahamalle! Menee pitkään ennen kuin ruumita alkaa todella tulla. Koko elokuva nilkuttaa epäkeskosti, hahmot ovat ärsyttäviä (varsinkin Jack Blackin pössyttelijärasta), ja kamera keskittyy lähinnä Jennifer Love Hewittin miehustaan. Kalastajan kuolinkohtaus on komea. Jonkinlaisia kalkkunatehoja tästäkin vielä saa, kun taas – –

– – Tiedän mitä teit viime kesänä 3 (I'll Always Know What You Did Last Summer, 2006) pistää vielä pahemmaksi. Tarina ei kerro mitään uutta vaan periaatteessa uusii alkuperäisen käänteet, yhtään hahmoa edeltävistä osista ei ole mukana, ja rakeinen, kai "realistiseksi" tarkoitettu kuvaus on vain rumaa. Poissa on ykkösen tunnelma ja jäljellä vain latteaa harmautta. Näyttelijät ovat täysin karismattomia, ja jopa hyppysäikyt tämä elokuva pystyy kämmäämään. Kalastajakin yrittää olla uusi Michael Myers.

Jackie Chan Vintage Collection Volume 2. Jackie Chan Vintage Collection Volume 4. The One Man Collection: Jackie Chan

Yksi alkuvuoden projekteista, oikeastaan jo viime syksynä alkanut, on ollut Jackie Chanin elokuvien läpikäyminen. Viimeisimpänä etappina ovat olleet nämä kolme boksia.

Vintage Collection Vol. 2 (2019; 7 blurayta) sisältää 1970-luvun loppupuolen kungfu-elokuvia, joissa Chan alkoi hiljalleen löytää paikkaansa. Aluksi hän on vielä sivuroolissa mutta pian jo Bruce Leen manttelinperijänä (New Fist of Fury). Varhaisimmat elokuvista ovat vielä verrattain vakavia turpiinmättäjäisiä, mutta hyvin nopeasti slapstick- ja muu huumoriaines alkaa ilmestyä repertuaariin. Ohjaajista boksilla esiintyy useimmin Lo Wei, mutta onpa joukossa yksi John Woonkin varhainen työ.

Vintage Collection Vol. 4 (2020; 7 blurayta) sen sijaan kokoaa seuraavan vuosikymmenen hongkongilaiselokuvia, joissa Chanilla on vain pieni rooli, tai muuten vähäisempiä töitä. Ensimmäinen yritys Hollywoodissa, The Protector, on perusjenkkitoimintaa ilman niitä piirteitä, joiden vuoksi Chan on asemansa saanut. The Canton Godfather puolestaan on hänen oma koominen intohimoprojektinsa, joka kuitenkin jää puolitiehen Pygmalion-kuvioissaan. Niin sanottu Lucky Stars -trilogia keskittyy ihan muiden näyttelijöiden ensemblen keskinäiseen hassutteluun ja tökeröön komiikkaan.

The One Man Collectionin Jackie Chan -osa (2009; 3 dvd:tä) sisältää kolme hyvin eriparista elokuvaa. Gorgeous on sekin Chanin omia lempifilmejä, romanttinen komedia (jossa on erittäin hauska lopputaistelu). Kultainen medaljonki on mitätön Hollywood-rytinä, mutta Who Am I? yllätti olemalla aidosti hauska indentiteetinetsintäkertomus, joka sisältää muutamia erittäin komeita toimintakohtauksia.

Steven Spielberg: Ota kiinni jos saat. Terminaali

Katselussa kaksi elokuvaa, jotka ovat melkein kuin sisarteokset: sama ohjaaja, sama keskeinen näyttelijä, sama käsikirjoittaja, tosipohjainen tarina. Steven Spielberg ohjasi 2000-luvun alussa kaksi tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa, Jeff Nathansonin käsikirjoituksista, molemmat ovat komediallisia draamoja ja Tom Hanks on merkittävässä roolissa.

Vuoden 2002 Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can) perustuu Frank Abagnale nuoremman tarinaan. Abagnale oli huijari, joka alle kaksikymppisenä vedätti niin virkavaltaa kuin suuryrityksiä ja pankkejakin. Pääosassa on loistava Leonardo DiCaprio, Hanks ja Christopher Walken ovat loistavia, John Williamsin musiikki on loistava (ja osoittaa miehen monipuolisuuden!), kässäri on loistava. Elokuva ei ehkä ole Spielbergin tärkein (esimerkki siitä miten kokonaisuus ei aina ole osiensa summa) mutta se on monella tapaa nautittavin. Ohjaajalle tyypillinen imelyys puuttuu, mutta kepeä ja vakava ovat tarinassa tasapainossa.

Kehittelin joskus idean elokuvafestarista, joka keskittyisi vain elokuvien alkuteksteihin. Catch Me If You Canin alkutekstit olisivat ehdottomasti mukana. Ne ovat Oliver Kunzelin ja Florence Deygasin käsialaa, mutta Saul Bassin vaikutus näkyy ja kuuluu kauas.

Terminaali (The Terminal, 2004) puolestaan on täysin Tom Hanksin yhdenmiehenshow. Tarina kertoo jostain entisen itäblokin maasta tulevasta miehestä, joka juuttuu kansainvälisen byrokratian vuoksi lentokentän kansainväliselle alueelle Yhdysvalloissa. Vanhan kotimaan passi on mitätöity ja viisumia uuteen maahaan ei anneta. Tulos on humaani kuvaus yksilöstä isojen, kansainvälisten tapahtumien jaloissa; Hanksin uran alkuaikojen pienieleinen komiikka saa loistaa. Taustana on tositapaus iranilaispakolaisesta, joka asui vuosikausia pariisilaisella lentokentällä, mutta myös WTC-iskun jälkeinen pelko ulkomaalaisten ja lentokoneiden yhdistelmästä. Valitettavasti kokonaisuutta vesitetään suotta romanttisella sivujuonella; Catherine Zeta-Jones oli ihastukseni jo Oi ihanan toukokuun aikaan mutta tarpeeton tässä elokuvassa. Ja onhan tämä vähän imelä, mutta jazzukkojen nimmareista plussaa.

Aina kun aamuisin naamaani turvottaa, ajattelen Tom Hanksia ja olen iloinen.

Robert Zemeckis: Forrest Gump. Oliver Stone: JFK – avoin tapaus

Pari 90-luvun alun suurelokuvaa, jotka kumpikin sivuavat todellisia tapahtumia mutta kirjoittavat historiaa uusiksi.

Robert Zemeckisin Forrest Gump (1994) herättää edelleen katsojissa ristiriitaisia tunteita. Hieman yksinkertaisen mutta monessa mukana olleen miehen kronikka on katsojasta riippuen aivan ihana, haikensuloisen nostalgian läpäisemä voimaleffa tai sitten häpeämättömän sentimentaalinen ja konservatiivista maailmankuvaa pönkittävä propagandan täsmäohjus. Ymmärrän molempia puoli ja totean, että minulle Gump on hieno elokuva, jota kannattaa kuitenkin katsoa kriittisesti.

Oliver Stonen JFK – avoin tapaus (JFK, 1991) puolestaan on John F. Kennedyn salamurhan ruumiinavaus, joka ei anna tosiasioiden häiritä mutta joka rakentaa omista palikoistaan kiehtovan näkemyksen ja teorian siitä, mitä olisi voinut tapahtua jos... Roolitus on hieno läpileikkaus tekohetken Hollywoodin laatunäyttelijöistä. On tämä varmaan suosikkini Stonen elokuvista, joista yleensä pidän vain hyvin suurella varauksella.

Gerd Oswald: Suudelma ennen kuolemaa. Henry Koster: Ystävni Harvey

Gerd Oswaldin ohjaama Suudelma ennen kuolemaa (A Kiss Before Dying, 1956) on pienimuotoinen ja näppärä noir-elokuva. Alkuasetelmassa opiskelijanuorukainen, joka on suunnitellut tulevaisuutensa valmiiksi, kuulee tyttöystävänsä olevan raskaana. Avioituminen ei ole mahdollisuus mutta murha on. Tarinassa on kuitenkin monta mutkaa luvassa. Ira Levinin romaaniin perustuva elokuva on b-tuotantoa mutta juuri siksi viehättävä tapaus. Näyttelijöillä on korkeintaan kaksi ilmettä; poliisi sytyttää toistuvasti piipun, jonka pesässä ei ole mitään; tarinaa kerrotaan lähinnä dialogilla, joskin joukossa on kyllä muutama mainio visuaalinenkin oivallus.

Ystäväni Harvey (Harvey, 1950) on yksi James Stewartin hienoimmista rooleista. Henry Kosterin elokuva kertoo erikoislaatuisesta miehestä, jonka paras ystävä on parimetrinen ja näkymätön jänis. Hullujenhuoneellehan semmoinen saa sukulaiset soittamaan. Etenkin kun miehellä tuntuu kuppi kallistuvan ahkeraan. Elokuvassa on paikallaan niin sydän kuin näyttelijätkin. Stewartin roolissa on kepeää hyväntuulisuutta, ja jokainen sivurooli on paikallaan kuin sormi nenässä. Välillä ollaan puhtaassa screwball-meiningissä mutta koko ajan vähintään salaviisaita. "Painin todellisuuden kanssa 35 vuotta, ja olen iloinen, että lopulta voitin."

Clint Eastwood: The Rookie – tulokas. Walter Hill: Punainen vaara

Clint Eastwoodin ohjaama The Rookie – tulokas (1990) on tavanomainen aikansa toimintarymistely. Jopa niin tavanomainen, että sitä on vaikea erottaa Dirty Harry -elokuvista. Eastwood itse esittää veteraanipoliisia, jonka pari kuolee tulitaistelussa. Hän saa uuden, nuoremman parin, jonka kanssa alkaa metsästää saksalaisten autovarkaitten jengiä. Jep, Clint on gta-kyttä. Tuloksena on pari hienoa kolaria ja komeaa räjähdystä. Lopussa kaksi lentokonetta kolaroivat. Hämmentävintä elokuvassa on Charlie Sheen, jolla on vielä vähemmän ilmeitä kuin Eastwoodilla.

Walter Hillin Punainen vaara (Red Heat, 1988) yritti kai olla jonkinlainen toimintakomedia, mutta ei se erityisen hauska ole. Toiminta kuitenkin sujuu kyllä. Arnold Schwarzenegger esittää neuvostoliittolaispoliisia, jonka pari kuolee tulitaistelussa. Hän lähtee metsästämään tappajaa Yhdysvalloista, ja saa sieltä itselleen uuden parin. Elokuvan ainoa vitsi on, että Schwarzenegger on neukku. Se kuitenkin suhtautuu venäläisiin yllättävän suopeasti ollakseen 80-lukulainen amerikkalaistuotanto. Itse asiassa se oli sellaisista ensimmäinen, joka pääsi filmaamaan Moskovaan.