Jim Gillespie: Tiedän mitä teit viime kesänä. Danny Cannon: Tiedän yhä mitä teit viime kesänä. Sylvain White: Tiedän mitä teit viime kesänä 3
Käsikirjoittaja Kevin Williamson herätti slasher-genren uuteen kukoistukseen 90-luvun puolivälin jälkeen ensin lajityyppiä parodioivalla Screamilla ja sen jälkeen elokuvalla Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer, 1997). Williams oli mukana Screamin jatko-osissakin mutta toiseen sarjaan hän ei enää palannut.
Jim Gillespien ohjaama esimmäinen osa on perinnetietoinen, ehkä vähän liiankin kliseinen teinislasher. Taustana on urbaanilegenda koukkukätisestä tappajasta, josta tulee todellisuutta. Nuorisonelikko ajaa miehen yli ja hävittää ruumiin heittämällä tämän mereen. Sitten mystinen koukkua käyttävä kalastaja alkaa häiriköidä heitä. Juoni on peruskauraa, mutta tunnelma on pääosin kohdallaan. Vähän kömpelöt näyttelijätkin ovat yllättävän sympaattisia. Varsinkin jatko-osien jälkeen ensimmäinen elokuva tuntuu melkein upealta...
Tiedän yhä mitä teit viime kesänä (I Still Know What You Did Last Summer, 1998) on juuri niin typerä jatko-osa kuin kauhuelokuvien osaksi yleensä koituu. Tarina jatkuu vuotta ykkösosaa myöhemmin, mutta siirtyy kaikista mahdollisista paikoista Bahamalle! Menee pitkään ennen kuin ruumita alkaa todella tulla. Koko elokuva nilkuttaa epäkeskosti, hahmot ovat ärsyttäviä (varsinkin Jack Blackin pössyttelijärasta), ja kamera keskittyy lähinnä Jennifer Love Hewittin miehustaan. Kalastajan kuolinkohtaus on komea. Jonkinlaisia kalkkunatehoja tästäkin vielä saa, kun taas – –
– – Tiedän mitä teit viime kesänä 3 (I'll Always Know What You Did Last Summer, 2006) pistää vielä pahemmaksi. Tarina ei kerro mitään uutta vaan periaatteessa uusii alkuperäisen käänteet, yhtään hahmoa edeltävistä osista ei ole mukana, ja rakeinen, kai "realistiseksi" tarkoitettu kuvaus on vain rumaa. Poissa on ykkösen tunnelma ja jäljellä vain latteaa harmautta. Näyttelijät ovat täysin karismattomia, ja jopa hyppysäikyt tämä elokuva pystyy kämmäämään. Kalastajakin yrittää olla uusi Michael Myers.
Jim Gillespien ohjaama esimmäinen osa on perinnetietoinen, ehkä vähän liiankin kliseinen teinislasher. Taustana on urbaanilegenda koukkukätisestä tappajasta, josta tulee todellisuutta. Nuorisonelikko ajaa miehen yli ja hävittää ruumiin heittämällä tämän mereen. Sitten mystinen koukkua käyttävä kalastaja alkaa häiriköidä heitä. Juoni on peruskauraa, mutta tunnelma on pääosin kohdallaan. Vähän kömpelöt näyttelijätkin ovat yllättävän sympaattisia. Varsinkin jatko-osien jälkeen ensimmäinen elokuva tuntuu melkein upealta...
Tiedän yhä mitä teit viime kesänä (I Still Know What You Did Last Summer, 1998) on juuri niin typerä jatko-osa kuin kauhuelokuvien osaksi yleensä koituu. Tarina jatkuu vuotta ykkösosaa myöhemmin, mutta siirtyy kaikista mahdollisista paikoista Bahamalle! Menee pitkään ennen kuin ruumita alkaa todella tulla. Koko elokuva nilkuttaa epäkeskosti, hahmot ovat ärsyttäviä (varsinkin Jack Blackin pössyttelijärasta), ja kamera keskittyy lähinnä Jennifer Love Hewittin miehustaan. Kalastajan kuolinkohtaus on komea. Jonkinlaisia kalkkunatehoja tästäkin vielä saa, kun taas – –
– – Tiedän mitä teit viime kesänä 3 (I'll Always Know What You Did Last Summer, 2006) pistää vielä pahemmaksi. Tarina ei kerro mitään uutta vaan periaatteessa uusii alkuperäisen käänteet, yhtään hahmoa edeltävistä osista ei ole mukana, ja rakeinen, kai "realistiseksi" tarkoitettu kuvaus on vain rumaa. Poissa on ykkösen tunnelma ja jäljellä vain latteaa harmautta. Näyttelijät ovat täysin karismattomia, ja jopa hyppysäikyt tämä elokuva pystyy kämmäämään. Kalastajakin yrittää olla uusi Michael Myers.
Jackie Chan Vintage Collection Volume 2. Jackie Chan Vintage Collection Volume 4. The One Man Collection: Jackie Chan
Yksi alkuvuoden projekteista, oikeastaan jo viime syksynä alkanut, on ollut Jackie Chanin elokuvien läpikäyminen. Viimeisimpänä etappina ovat olleet nämä kolme boksia.
Vintage Collection Vol. 2 (2019; 7 blurayta) sisältää 1970-luvun loppupuolen kungfu-elokuvia, joissa Chan alkoi hiljalleen löytää paikkaansa. Aluksi hän on vielä sivuroolissa mutta pian jo Bruce Leen manttelinperijänä (New Fist of Fury). Varhaisimmat elokuvista ovat vielä verrattain vakavia turpiinmättäjäisiä, mutta hyvin nopeasti slapstick- ja muu huumoriaines alkaa ilmestyä repertuaariin. Ohjaajista boksilla esiintyy useimmin Lo Wei, mutta onpa joukossa yksi John Woonkin varhainen työ.
Vintage Collection Vol. 4 (2020; 7 blurayta) sen sijaan kokoaa seuraavan vuosikymmenen hongkongilaiselokuvia, joissa Chanilla on vain pieni rooli, tai muuten vähäisempiä töitä. Ensimmäinen yritys Hollywoodissa, The Protector, on perusjenkkitoimintaa ilman niitä piirteitä, joiden vuoksi Chan on asemansa saanut. The Canton Godfather puolestaan on hänen oma koominen intohimoprojektinsa, joka kuitenkin jää puolitiehen Pygmalion-kuvioissaan. Niin sanottu Lucky Stars -trilogia keskittyy ihan muiden näyttelijöiden ensemblen keskinäiseen hassutteluun ja tökeröön komiikkaan.
The One Man Collectionin Jackie Chan -osa (2009; 3 dvd:tä) sisältää kolme hyvin eriparista elokuvaa. Gorgeous on sekin Chanin omia lempifilmejä, romanttinen komedia (jossa on erittäin hauska lopputaistelu). Kultainen medaljonki on mitätön Hollywood-rytinä, mutta Who Am I? yllätti olemalla aidosti hauska indentiteetinetsintäkertomus, joka sisältää muutamia erittäin komeita toimintakohtauksia.
Vintage Collection Vol. 2 (2019; 7 blurayta) sisältää 1970-luvun loppupuolen kungfu-elokuvia, joissa Chan alkoi hiljalleen löytää paikkaansa. Aluksi hän on vielä sivuroolissa mutta pian jo Bruce Leen manttelinperijänä (New Fist of Fury). Varhaisimmat elokuvista ovat vielä verrattain vakavia turpiinmättäjäisiä, mutta hyvin nopeasti slapstick- ja muu huumoriaines alkaa ilmestyä repertuaariin. Ohjaajista boksilla esiintyy useimmin Lo Wei, mutta onpa joukossa yksi John Woonkin varhainen työ.
Vintage Collection Vol. 4 (2020; 7 blurayta) sen sijaan kokoaa seuraavan vuosikymmenen hongkongilaiselokuvia, joissa Chanilla on vain pieni rooli, tai muuten vähäisempiä töitä. Ensimmäinen yritys Hollywoodissa, The Protector, on perusjenkkitoimintaa ilman niitä piirteitä, joiden vuoksi Chan on asemansa saanut. The Canton Godfather puolestaan on hänen oma koominen intohimoprojektinsa, joka kuitenkin jää puolitiehen Pygmalion-kuvioissaan. Niin sanottu Lucky Stars -trilogia keskittyy ihan muiden näyttelijöiden ensemblen keskinäiseen hassutteluun ja tökeröön komiikkaan.
The One Man Collectionin Jackie Chan -osa (2009; 3 dvd:tä) sisältää kolme hyvin eriparista elokuvaa. Gorgeous on sekin Chanin omia lempifilmejä, romanttinen komedia (jossa on erittäin hauska lopputaistelu). Kultainen medaljonki on mitätön Hollywood-rytinä, mutta Who Am I? yllätti olemalla aidosti hauska indentiteetinetsintäkertomus, joka sisältää muutamia erittäin komeita toimintakohtauksia.
Steven Spielberg: Ota kiinni jos saat. Terminaali
Katselussa kaksi elokuvaa, jotka ovat melkein kuin sisarteokset: sama ohjaaja, sama keskeinen näyttelijä, sama käsikirjoittaja, tosipohjainen tarina. Steven Spielberg ohjasi 2000-luvun alussa kaksi tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa, Jeff Nathansonin käsikirjoituksista, molemmat ovat komediallisia draamoja ja Tom Hanks on merkittävässä roolissa.
Vuoden 2002 Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can) perustuu Frank Abagnale nuoremman tarinaan. Abagnale oli huijari, joka alle kaksikymppisenä vedätti niin virkavaltaa kuin suuryrityksiä ja pankkejakin. Pääosassa on loistava Leonardo DiCaprio, Hanks ja Christopher Walken ovat loistavia, John Williamsin musiikki on loistava (ja osoittaa miehen monipuolisuuden!), kässäri on loistava. Elokuva ei ehkä ole Spielbergin tärkein (esimerkki siitä miten kokonaisuus ei aina ole osiensa summa) mutta se on monella tapaa nautittavin. Ohjaajalle tyypillinen imelyys puuttuu, mutta kepeä ja vakava ovat tarinassa tasapainossa.
Kehittelin joskus idean elokuvafestarista, joka keskittyisi vain elokuvien alkuteksteihin. Catch Me If You Canin alkutekstit olisivat ehdottomasti mukana. Ne ovat Oliver Kunzelin ja Florence Deygasin käsialaa, mutta Saul Bassin vaikutus näkyy ja kuuluu kauas.
Terminaali (The Terminal, 2004) puolestaan on täysin Tom Hanksin yhdenmiehenshow. Tarina kertoo jostain entisen itäblokin maasta tulevasta miehestä, joka juuttuu kansainvälisen byrokratian vuoksi lentokentän kansainväliselle alueelle Yhdysvalloissa. Vanhan kotimaan passi on mitätöity ja viisumia uuteen maahaan ei anneta. Tulos on humaani kuvaus yksilöstä isojen, kansainvälisten tapahtumien jaloissa; Hanksin uran alkuaikojen pienieleinen komiikka saa loistaa. Taustana on tositapaus iranilaispakolaisesta, joka asui vuosikausia pariisilaisella lentokentällä, mutta myös WTC-iskun jälkeinen pelko ulkomaalaisten ja lentokoneiden yhdistelmästä. Valitettavasti kokonaisuutta vesitetään suotta romanttisella sivujuonella; Catherine Zeta-Jones oli ihastukseni jo Oi ihanan toukokuun aikaan mutta tarpeeton tässä elokuvassa. Ja onhan tämä vähän imelä, mutta jazzukkojen nimmareista plussaa.
Aina kun aamuisin naamaani turvottaa, ajattelen Tom Hanksia ja olen iloinen.
Vuoden 2002 Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can) perustuu Frank Abagnale nuoremman tarinaan. Abagnale oli huijari, joka alle kaksikymppisenä vedätti niin virkavaltaa kuin suuryrityksiä ja pankkejakin. Pääosassa on loistava Leonardo DiCaprio, Hanks ja Christopher Walken ovat loistavia, John Williamsin musiikki on loistava (ja osoittaa miehen monipuolisuuden!), kässäri on loistava. Elokuva ei ehkä ole Spielbergin tärkein (esimerkki siitä miten kokonaisuus ei aina ole osiensa summa) mutta se on monella tapaa nautittavin. Ohjaajalle tyypillinen imelyys puuttuu, mutta kepeä ja vakava ovat tarinassa tasapainossa.
Kehittelin joskus idean elokuvafestarista, joka keskittyisi vain elokuvien alkuteksteihin. Catch Me If You Canin alkutekstit olisivat ehdottomasti mukana. Ne ovat Oliver Kunzelin ja Florence Deygasin käsialaa, mutta Saul Bassin vaikutus näkyy ja kuuluu kauas.
Terminaali (The Terminal, 2004) puolestaan on täysin Tom Hanksin yhdenmiehenshow. Tarina kertoo jostain entisen itäblokin maasta tulevasta miehestä, joka juuttuu kansainvälisen byrokratian vuoksi lentokentän kansainväliselle alueelle Yhdysvalloissa. Vanhan kotimaan passi on mitätöity ja viisumia uuteen maahaan ei anneta. Tulos on humaani kuvaus yksilöstä isojen, kansainvälisten tapahtumien jaloissa; Hanksin uran alkuaikojen pienieleinen komiikka saa loistaa. Taustana on tositapaus iranilaispakolaisesta, joka asui vuosikausia pariisilaisella lentokentällä, mutta myös WTC-iskun jälkeinen pelko ulkomaalaisten ja lentokoneiden yhdistelmästä. Valitettavasti kokonaisuutta vesitetään suotta romanttisella sivujuonella; Catherine Zeta-Jones oli ihastukseni jo Oi ihanan toukokuun aikaan mutta tarpeeton tässä elokuvassa. Ja onhan tämä vähän imelä, mutta jazzukkojen nimmareista plussaa.
Aina kun aamuisin naamaani turvottaa, ajattelen Tom Hanksia ja olen iloinen.
Robert Zemeckis: Forrest Gump. Oliver Stone: JFK – avoin tapaus
Pari 90-luvun alun suurelokuvaa, jotka kumpikin sivuavat todellisia tapahtumia mutta kirjoittavat historiaa uusiksi.
Robert Zemeckisin Forrest Gump (1994) herättää edelleen katsojissa ristiriitaisia tunteita. Hieman yksinkertaisen mutta monessa mukana olleen miehen kronikka on katsojasta riippuen aivan ihana, haikensuloisen nostalgian läpäisemä voimaleffa tai sitten häpeämättömän sentimentaalinen ja konservatiivista maailmankuvaa pönkittävä propagandan täsmäohjus. Ymmärrän molempia puoli ja totean, että minulle Gump on hieno elokuva, jota kannattaa kuitenkin katsoa kriittisesti.
Oliver Stonen JFK – avoin tapaus (JFK, 1991) puolestaan on John F. Kennedyn salamurhan ruumiinavaus, joka ei anna tosiasioiden häiritä mutta joka rakentaa omista palikoistaan kiehtovan näkemyksen ja teorian siitä, mitä olisi voinut tapahtua jos... Roolitus on hieno läpileikkaus tekohetken Hollywoodin laatunäyttelijöistä. On tämä varmaan suosikkini Stonen elokuvista, joista yleensä pidän vain hyvin suurella varauksella.
Gerd Oswald: Suudelma ennen kuolemaa. Henry Koster: Ystävni Harvey
Gerd Oswaldin ohjaama Suudelma ennen kuolemaa (A Kiss Before Dying, 1956) on pienimuotoinen ja näppärä noir-elokuva. Alkuasetelmassa opiskelijanuorukainen, joka on suunnitellut tulevaisuutensa valmiiksi, kuulee tyttöystävänsä olevan raskaana. Avioituminen ei ole mahdollisuus mutta murha on. Tarinassa on kuitenkin monta mutkaa luvassa. Ira Levinin romaaniin perustuva elokuva on b-tuotantoa mutta juuri siksi viehättävä tapaus. Näyttelijöillä on korkeintaan kaksi ilmettä; poliisi sytyttää toistuvasti piipun, jonka pesässä ei ole mitään; tarinaa kerrotaan lähinnä dialogilla, joskin joukossa on kyllä muutama mainio visuaalinenkin oivallus.
Ystäväni Harvey (Harvey, 1950) on yksi James Stewartin hienoimmista rooleista. Henry Kosterin elokuva kertoo erikoislaatuisesta miehestä, jonka paras ystävä on parimetrinen ja näkymätön jänis. Hullujenhuoneellehan semmoinen saa sukulaiset soittamaan. Etenkin kun miehellä tuntuu kuppi kallistuvan ahkeraan. Elokuvassa on paikallaan niin sydän kuin näyttelijätkin. Stewartin roolissa on kepeää hyväntuulisuutta, ja jokainen sivurooli on paikallaan kuin sormi nenässä. Välillä ollaan puhtaassa screwball-meiningissä mutta koko ajan vähintään salaviisaita. "Painin todellisuuden kanssa 35 vuotta, ja olen iloinen, että lopulta voitin."
Ystäväni Harvey (Harvey, 1950) on yksi James Stewartin hienoimmista rooleista. Henry Kosterin elokuva kertoo erikoislaatuisesta miehestä, jonka paras ystävä on parimetrinen ja näkymätön jänis. Hullujenhuoneellehan semmoinen saa sukulaiset soittamaan. Etenkin kun miehellä tuntuu kuppi kallistuvan ahkeraan. Elokuvassa on paikallaan niin sydän kuin näyttelijätkin. Stewartin roolissa on kepeää hyväntuulisuutta, ja jokainen sivurooli on paikallaan kuin sormi nenässä. Välillä ollaan puhtaassa screwball-meiningissä mutta koko ajan vähintään salaviisaita. "Painin todellisuuden kanssa 35 vuotta, ja olen iloinen, että lopulta voitin."
Clint Eastwood: The Rookie – tulokas. Walter Hill: Punainen vaara
Clint Eastwoodin ohjaama The Rookie – tulokas (1990) on tavanomainen aikansa toimintarymistely. Jopa niin tavanomainen, että sitä on vaikea erottaa Dirty Harry -elokuvista. Eastwood itse esittää veteraanipoliisia, jonka pari kuolee tulitaistelussa. Hän saa uuden, nuoremman parin, jonka kanssa alkaa metsästää saksalaisten autovarkaitten jengiä. Jep, Clint on gta-kyttä. Tuloksena on pari hienoa kolaria ja komeaa räjähdystä. Lopussa kaksi lentokonetta kolaroivat. Hämmentävintä elokuvassa on Charlie Sheen, jolla on vielä vähemmän ilmeitä kuin Eastwoodilla.
Walter Hillin Punainen vaara (Red Heat, 1988) yritti kai olla jonkinlainen toimintakomedia, mutta ei se erityisen hauska ole. Toiminta kuitenkin sujuu kyllä. Arnold Schwarzenegger esittää neuvostoliittolaispoliisia, jonka pari kuolee tulitaistelussa. Hän lähtee metsästämään tappajaa Yhdysvalloista, ja saa sieltä itselleen uuden parin. Elokuvan ainoa vitsi on, että Schwarzenegger on neukku. Se kuitenkin suhtautuu venäläisiin yllättävän suopeasti ollakseen 80-lukulainen amerikkalaistuotanto. Itse asiassa se oli sellaisista ensimmäinen, joka pääsi filmaamaan Moskovaan.
Walter Hillin Punainen vaara (Red Heat, 1988) yritti kai olla jonkinlainen toimintakomedia, mutta ei se erityisen hauska ole. Toiminta kuitenkin sujuu kyllä. Arnold Schwarzenegger esittää neuvostoliittolaispoliisia, jonka pari kuolee tulitaistelussa. Hän lähtee metsästämään tappajaa Yhdysvalloista, ja saa sieltä itselleen uuden parin. Elokuvan ainoa vitsi on, että Schwarzenegger on neukku. Se kuitenkin suhtautuu venäläisiin yllättävän suopeasti ollakseen 80-lukulainen amerikkalaistuotanto. Itse asiassa se oli sellaisista ensimmäinen, joka pääsi filmaamaan Moskovaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti