keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Piereskelevä keksi ja lauluja kuolemasta - Stephen King fiktiivisenä hahmona

I

Ei ole tavatonta, että kirjailija sijoittaa itsensä ja lähipiirinsä osaksi tarinoitaan. Tyypillisessä tapauksessa aloitteleva kirjoittaja käyttää omaa elämäänsä mallina esikoisromaanilleen, ja varsinkin taiteilijapiireistä on peräisin monia hienoja (ja vähemmän hienoja) kirjallisuuden henkilöhahmoja. Yleistä on sekin, että varsinkin kertomusten päähenkilöt kuvastavat ainakin jossain määrin luojansa omia ajatuksia.

Harvemmin kuitenkaan käy niin, että kirjailija kirjoittaa itsensä, omalla nimellään ja tunnistettavalla hahmollaan, osaksi fiktiota. Stephen Kingin tuotannossa kuuluisin esimerkki tällaisesta on ehdottomasti Musta torni -sarja. Sen viimeisissä osissa kirjailija Stephen King toimii keskeisenä hahmona. Tietenkään tämä King ei ole yksi yhteen kirjoittajansa, mutta vastaavuus on riittävä, jotta lukijan mielessä nämä kaksi samaistuvat toisiinsa.

Jo Kingin kouluvuosilta tunnetaan tarina, jossa hän kertoi oppilastovereistaan näiden oikeilla nimillä. Oppilaat valtaavat koulun ja kuolevat taistelussa kansalliskaartin kanssa. Tekstiä ei ole säilynyt, ja se tunnetaan ainoastaan Kingin lapsuudenystävä Chris Chesleyn kertoman kautta. Ei tiedetä, esiintyikö kirjoittaja itse tarinassa. 

Kirjailija-King saa maininnan, ikään kuin cameo-esiintymisen, muutamassakin hänen omassa teoksessaan. Hänet mainitaan salanimi Richard Bachmanin Kirous- ja Teloittajat-romaaneissa ja Kingin omalla nimellä ilmestyneissä Kirjastopoliisi-pienoisromaanissa sekä "Yölentäjä"-novellissa (tosin vain sen alkuperäisessä versiossa). Lisäksi suomentamattomassa "The Blue Air Compressor"-novellissa King mainitaan tarinan kertojaksi. Samaan hengenvetoon voi vielä mainita myös jo Carriessa esiintyneen tohtori Edwin Kingin (Edwin on Stephenin toinen etunimi).

Varsinaisena henkilöhahmona King esiintyy Mustan tornin lisäksi kahdessa muussakin kirjoittamassaan tarinassa. Kumpikin niistä on vähän tunnettu, humoristinen kertomus, ja molemmat ovat ilmestyneet vain kerran ja sitten unohtuneet muilta kuin King-konössööreiltä.

II

Ensimmäisen kerran Kingin tiedetään sijoittaneen itsensä tarinan henkilöhahmoksi sadussa nimeltä "The King Family and the Wicked Witch". Se ilmestyi pienessä kansasilaisessa sanomalehdessä, Flintissä, 25.8.1978. Lehteä toimitti Kingin entinen opiskelutoveri Roy D. Krantz. King oli antanut hänelle julkaistavaksi kertomuksen, jonka hän oli alunperin kirjoittanut lapsilleen. Aluksi lehdessä epäiltiin tarinan julkaisemista, koska sen pelättiin loukkaavan osaa lukijoista. Lopulta julkaisemiseen kuitenkin päädyttiin, joskin lyhyen toimittajan huomautuksen saattelemana. Syy epäröintiin paljastuu pian, mutta jotain osviittaa siitä saa, kun tietää kertomuksen alkuperäisen nimen olleen "The King Family and the Farting Cookie".

Nimensä mukaisesti "The King Family and the Wicked Witch" kertoo Kingin perheestä. Kirjoitusaikaan siihen kuului Stephenin lisäksi hänen vaimonsa Tabitha sekä lapset Naomi ja Joe. Perheestä kerrotaan, että he asuvat Mainen Bridgtonissa ja ovat mukavaa väkeä. Kingin perhe oikeastikin asui noihin aikoihin Bridgtonissa, ja sinne sijoittuisi myöhemmin isä-Kingin pienoisromaani Usva. Perheenjäseniä kuvaillaan tarinassa lyhyesti tosielämän esikuviensa mukaan: isä kirjoittaa kirjoja, äiti kirjoittaa runoja ja tekee ruokaa, kuusivuotias Naomi ja nelivuotias Joe ovat koulussa. Kingien kolmas lapsi, Owen, ei esiinny tarinassa. Hän syntyi helmikuussa 1977, minkä perusteella voidaan olettaa tarinan kirjoitetun jo jonkin aikaa ennen sen julkaisemista.

Valitettavasti Bridgtonissa asuu myös ilkeä noita, Hazel (witch hazel on englanninkielinen nimitys kasveille, jotka suomessa tunnetaan taikapähkinöinä). Hänen ilkeyttää kuvaa esimerkiksi se, että hän on muuttanut New Hampshiren prinssin murmeliksi ja huvittelee taikomalla lemmikkikissoja kermavaahdoksi ja lastenvaunuja hevosenpökäleiksi. Hazel inhoaa Kingien perhettä, koska nämä ovat kaupungin onnellisin perhe ja koska hän vihaa kirkkaita värejä  Kingit sattuvat ajamaan kirkkaanpunaisella Cadillacilla.

Noita Hazel punoo juonen Kingien pään menoksi. Hän tekeytyy kirjailijaisän faniksi ja huijaa perheen syömään taikakeksejä, jotka muuttavat isän nenän banaaniksi (eikä isä osaa enää kirjoittaa muita sanoja kuin banaani) ja äidin kädet maitopulloiksi, minkä lisäksi lapset alkavat itkeä taukoamatta.

Tässä vaiheessa tarinan tyylirepertuaari alkaa olla selvä: Toisaalta on surrealistisia, usein tolkuttomia käänteitä ja yksityiskohtia, toisaalta häpeämättömän lapsellista huumoria – joka oli syynä siihen, että lehti epäröi tarinan julkaisemista. Tällainen ei tietenkään ole harvinaista Kingin tuotannossa. Varsinkin 70-80-lukujen novelleissa on paljon hervottomia ideoita, jos vain osaa ja haluaa nähdä niiden huumorin. On aivan lukijasta kiinni, pitääkö "Eloonjäävää tyyppiä" -novellin itsensä amputoivaa kirurgia, joka syö haaksirikkoutuneena omia ruumiinosiaan, karmeana vai hulvattomana ajatuksena. Aivan "The King Family and the Wicked Witchin" tyyliseen irrotteluun hän ei koskaan muulloin ole ryhtynyt. Lähimmäs kenties pääsee obskyyri, vuonna 1970 opiskelijalehdessä ilmestynyt "Slade"-länkkäriparodia.

Sadun edetessä perhe sattumalta onnistuu pelastamaan aiemmin mainitun, murmeliksi muuttuneen prinssin, joka puolestaan auttaa heitä. Yhdessä noidan uhrit päättävät kostaa. Ovelan juonen avuin he saavat Hazelin vuorostaan syömään taikakeksin. He väittävät  sen olevan maailman häijyin keksi, joka tekee syöjästään maailman häijyimmän noidan. Todellisuudessa se kuitenkin on  pierukeksi. Tarina huipentuu finaaliin, jossa noidan pierut puhaltavat ikkunat hajalle ja karvat kissalta ja lopulta lähettävät hänet itsensä Kuuhun. Perhe saa jatkaa elämäänsä onnellisena, prinssistä tulee kuningas (siis myös King), ja noita arvatenkin piereskelee edelleen Kuussa.

On ilmeistä, ettei King tarkoittanut satuaan alunperin julkaistavaksi. Se on sanan kaikissa merkityksissä lapsellista hauskanpitoa, perheen omaksi sisäpiirijutuksi tarkoitettu. Voin vain kuvitella, miten hauskaa Kingien lapsilla on ollut kuunnella tämänkaltaisia juttuja. Kyseessä on muuten oikeastaan perheen yhteistyö; Naomi nimittäin kuvitti tarinan, ja kolme hänen piirrostaan julkaistiin samassa yhteydessä. On oletettavaa, ettei "The King Family and the Wicked Witch" ole yksittäistapaus, vaan King on varmasti kertonut muitakin vastaavia juttuja lapsilleen. Onko niitä kirjoitettu, sitä ei kukaan hänen itsensä lisäksi tiedä. Ainoa tunnettu, edes hieman historialtaan samankaltainen teos on Lohikäärmeen silmät -romaani, jonka King kirjoitti tyttärelleen ja joka alunperin ilmestyi vain numeroituna loistopainoksena. Sekin on hyvin sadunomainen kertomus joskin selvästi jo vanhemmalle lapselle kirjoitettua satufantasiaa.

"The King Family and the Wicked Witch" on tosiaan ilmestynyt vain kerran. Alkuperäistä Flintin numeroa on liki mahdoton saada käsiinsä, joten keräilijät ja muut kiinnostuneet ovat joutuneet turvautumaan valokopioihin ja sittemmin Internetissä kierteleviin tiedostoihin.

III

Seuraavan esiintymisensä fiktiivisenä hahmona Stephen King teki vasta melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin Musta torni -sarjan kuudennessa osassa. Hänet kyllä mainitaan jo edellisessä osassa, mutta siinä hän ei vielä ole selvästi fiktiivinen versio itsestään vaan "todellisen maailman" kirjailija. Mustan tornin jälkeen King on esiintynyt vielä yhdessä novellissa, joka on "The King Family and the Wicked Witchin" tapaan melko erikoinen tapaus ja jonka taustoitus vaatii kulkemaan pientä kiertotietä.

Stephen King kuului vuosien 19922012 ajan The Rock Bottom Remainders -nimiseen rock-yhtyeeseen. Hyväntekeväisyyskeikkoja tehneen bändin kaikki jäsenet olivat kirjailijoita tai muita julkaisseita kirjoittajia. Vuonna 1992 ilmestyi tupla-albumi Stranger Than Fiction, jolla  esiintyi yhtyeen lisäksi joukko sen ulkopuolisia kirjoittamisen ammattilaisia nimellä The Wrockers. King laulaa levyllä neljä kappaletta.


Kaksi vuotta myöhemmin The Rock Bottom Remaindersin nimissä julkaistiin kirja, Mid-Life Confidential, johon myös King kirjoitti yhden tekstin. Ja viimein vuonna 2013, jolloin yhtye oli jo päättänyt pistää pillit (ja muut soittimet) pussiin, ilmestyi vielä eräänlaisiksi jäähyväisiksi tarkoitettu sähkökirja Hard Listening. Teos yhdistelee monenlaisia tekstilajeja (esseitä ja artikkeleita, fiktiota, sähköposteja, tietovisoja), myös ääni- ja videoleikkeitä. Se ilmestyi 2018 myös painettuna laitoksena.

Yksi kirjan osioista on otsikoitu "The McGuinn Karaoke Challenge... for Authors: Can Anyone Out-Stephen Stephen King?". Neljä kirjailijaa ovat kukin kirjoittaneet oman kingmäisen novellinsa, ja lukijat haastetaan tunnistamaan, mikä kertomuksista on Kingin itsensä kirjoittama. Oikea vastaus paljastetaan myöhemmin kirjassa. Ridley Pearsonin "Black Mambo" on tyly rikosjuttu ja Dave Barryn "In the Woods" surrealistinen pikkuteksti demonisesta oravasta (!). Kumpikin niistä jää tiiviiksi välipalaksi. Greg Ilesin "Robert Johnson's Flat-Top" puolestaan on aidosti  kiehtova kauhutarina miehestä, joka yrittää varastaa blueslegenda Robert Johnsonille kuuluneen kitaran ja joutuu kohtaamaan paholaisen.

Kingin omaksi novelliksi paljastuu lopulta kertomuksista  "The Rock and Roll Dead Zone", jonka toisena päähenkilönä ja kertojana on hän itse. Tarinassa King valmistautuu viettämään rauhallista koti-iltaa mutta löytääkin talonsa rapuilta miehen nimeltä Edward Gooch eli Goochie. Tämä toistasataa kiloa painava, kertojan alakoulusta asti tuntema ja suurisydämiseksi mainittu mies rakastaa rock'n'rollia ja suuria ideoita. King luo lähes groteskin mielikuvan Goochista, jonka kenkiä pitää kasassa teippi, jonka valtavissa verkkareissa on (tällä kertaa vain) pieni pissatahra ja joka haisee oluelle, chilille ja kainalohielle. "He looks like a stoned roadie in the middle of a nine-week tour."

Goochiella on tarjota Kingille idea. Oikeastaan idea ei ole edes hänen omansa, vaan sen pohjana on Smothers Brothersin klassinen "Honey House" -sketsi, joka puolestaan otti innoituksensa Bobby Goldsboron kappaleesta "Honey". Goochien ajatus on eräänlainen elämyskeskus, jossa ihmiset pääsisivät klassisten, kuolemaa käsittelevien rock-kappaleiden maisemiin. "Honeyn" lisäksi Goochiella on valmiit pienoismallit ainakin sellaisista ikivihreistä kuin "Dead Man's Curve", "Tell Laura I Love Her" ja "Moody River". 

Goochin idea ei lopulta saa Kingiltä kovin vahvaa vastakaikua. Tämä kyllä tunnustaa sen mahdollisuudet (tosin ainakin osittain vain Goochin mieliksi) ja hyväntahtoisesti (tai oman nahkansa pelastaakseen) ohjaa Goochin toisen kirjailijan, Mitch Albomin, puheille.

Tarina muodostuu pitkälti Kingin ja Goochin dialogista, jossa viittaillaan tiheästi paitsi rock-klassikoihin myös Kingin tovereihin Remaindersissa. Huumori rakentuu paljolti rakastettujen biisien makaabereista huvipuistoversioista. On lukijan pop-tietämyksestä kiinni, kuinka huvittavina hän Goochin kehitelmät kokee. Iso osa novellin huumorista tulee myös sen kerronnasta  miten King kuvailee Goochin kieltämättä vastanmieliseltä vaikuttavaa olemusta ja toisaalta tämän lapsekkaan innostunutta höpötystä ja kuinka hyvin rytmitettyä vuoropuhelu on. Myös kahden hyvin erilaisen hahmon välinen ristiriita on tehokas. Irvokkaan Goochin vaahtoaminen saa hyvän kaikupohjan kertoja-Kingin rauhallisesta tolkullisuudesta.

"The Rock and Roll Dead Zone" on erikoinen King-teksti. Niinhän sen on tarkoituskin olla. Tietenkin kirjoittaja on pyrkinyt hämäämään lukijoita, joiden tehtävä on ollut tunnistaa neljästä kertomuksesta hänen kirjoittamansa. Hän myös onnistui yrityksessään ilmeisen hyvin.

Hard Listening nimittäin sisältää myös The Book Genome Projectin analyysin novelleista. Nyt jo haudatun projektin päämääränä oli kehittää järjestelmä, joka pystyisi löytämään lukijoille kirjasuosituksia heidän aiemmin lukemiensa teosten pohjalta. Analyysi perustui esimerkiksi kirjojen ja kirjailijoiden toistuviin teemoihin ja tyyliseikkoihin. He vertasivat kaikkia neljää "Stephen Kingin" kirjoittamaksi väitettyä novellia kirjoittajien aiemmin julkaistuihin teoksiin. Tulosten mukaan "The Rock and Roll Dead Zone" sisälsi eniten temaattisia samankaltaisuuksia Kingin teoksiin, mutta kirjoitustyyliltään se erosi kaikkein eniten Kingille tyypillisistä keinoista. Lopulta päädyttiin tulokseen, että sen kirjoittaja olisi Ridley Pearson ja että Kingin oma tarina olisi "In the Woods". (Pearson onnistui jo aiemmin jäljittelemään Kingin tyyliä, kun hän kirjoitti tämän Rose Red -minisarjan oheiskirjan Diary of Ellen Rimbauer, joka julkaistiin ilman tekijännimeä. Tämä sai tietysti fanit aivan varmoiksi, että kirjoittaja olisi Strephen King.)

"The Rock and Roll Dead Zone" on siis tutkitusti esimerkki kirjoittajansa laajasta keinovalikoimasta. Yhdessä "The King Family and the Wicked Witchin" kanssa se muodostaa oudon kuriositeettikaksikon Kingin tuotannossa. Kumpakaan niistä tuskin julkaistaan  uudelleen ainakaan lähiaikoina.


Lähteet

Brooks, Justin: Stephen King: A Primary Bibliography of the World's Most Popular Author, Revised Edition. Hiram 2013: Overlook Connection Press. Mobi-versio.

Krantz, Roy D.: More Insight. Krantzformations.

Luova, Mikael: Alkusanoja. Stephen Kingin juveniliasta. Laajennettu ensimmäinen painos. Hamina 2021: Luovaja.

Spignesi, Stephen J.: The Lost Work of Stephen King. A Guide to Unpublished Manuscripts, Story Fragments, Alternative Versions, and Oddities. [New York] 1998: Birch Lane Press.

Wood, Rocky: Stephen King: Uncollected, Unpublished. Revised and Expanded Edition. Hiram 2012: Overlook Connection Press.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti