Luettua: maaliskuu 2025

Ben Roimola (toim.): Science fiction ja fantasia Suomessa 1994. Turku 1994: Turun Science Fiction Seura. 44 s.

Turun kirjamessuilla oli vuonna 1994 osasto, joka oli omistettu scifille ja fantasialle. Sen kylkeen ilmestyi paikallisen genreaktiivi Ben Roimolan toimittama vihkonen Science fiction ja fantasia Suomessa 1994. Vaikka julkaisun informaatioarvo on nyt, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, luonnollisesti vanhentunut, on se silti mielenkiintoinen ajankuva.

Runsaan mainossisällön ohessa vihkonen sisältää Johanna Sinisalon ja Leena Peltosen artikkelit genreistä: edellinen esittelee scifiä, jälkimmäinen fantasiaa. Sinisalon teksti on uusinta edellisvuoden Äidinkielen opetustiede -aikakauskirjasta. Uusiokäyttöä on myös Jyrki J. J. Kasvin esittelevä kritiikki Margaret Atwoodin Orjattareni-romaanista ja sen filmatisoinnista. Sen sisällyttäminen tällaiseen yleisjulkaisuun tosin tuntuu kummalliselta… Lisäksi Roimola esittelee lyhyesti Atorox-palkinnon ja eri kaupunkien scifi-tapaamiset eli mafiat.

Mainitsemani ajankuva näkyy eritoten Sinisalon ja Peltosen pitkissä artikkeleissa. Paitsi yleisesittelyinä niitä on pidettävä myös yrityksinä propagoida genrejensä puolesta. Kummassakin tekstissä mainitaan liuta maailmankirjallisuuden klassikoiden nimiä ja muistetaan korostaa, että vaikka genrenimikkeiden alla on julkaistu paljon roskaa, on niiden kova ydin nimenomaan hyvää kirjallisuutta. Tuolloin kaivattu arvonanto lienee sittemmin saatu (mikä ei omasta mielestäni ole vain hyvä asia).

Kuinkahan hyvin messujulkaisu on toiminut sisäänheittäjänä scififandomiin? Toivomusta vakavasti otettavuudesta vesittää hieman mainosmaisemman sisällön sisäpiirihumoristisuus. Fandomin ilmiöiltä, kuten seurojen ja lehtien esittelyiltä, sitä voi odottaakin, mutta myös kustantamot limboavat hassutteluriman alta. Seuroista puheen ollen – tuolloin kai suurimmillaan olleen suomalaisen scifilehtikentän edustajat esittäytyvät lähes kaikki, kahta lukuun ottamatta. Lahden seura on jäänyt muutenkin kuriositeetiksi, mutta tamperelaisten puuttuminen on ilmeistä. Tässä vaiheessa onkin ollut jo selvää, että Portin piiri ei halunnut sotkeutua fandomiin vaan teki osuuttaan ihan omassa nurkkauksessaan ja eri tavoin vakavissaan.

Juri Nummelin (toim.): Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja. Turku 2011: Kameli! (Savukeidas). 102 s.

Savukeitaan Kameli!-alamerkillä (”ipanoille ja herkuttelijoille”) julkaistiin muun muassa monenmoisia satuvalikoimia. Niistä ensimmäinen taisi olla Juri Nummelinin toimittama kokoelma Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja. Se ei ole täysin tyydyttävä teos mutta yhtä kaikki mielenkiintoinen avaus, joka lupailee suuremmista mahdollisuuksista.

Alaotsikon ”wanhat kauniit sadut” vie odotuksia harhaan, koska a) tuoreimmat tekstit ovat 1970-luvulta (mikä ei oikeuta w:n käyttöön) ja b) erityisen kauniita tarinoista on vain osa (joskin tällainen tuomio on vahvasti subjektiivinen). Mukaan pääseiden kertomusten yhdistävä tekijä tuntuisikin olevan enemmän se, että niiden kirjoittajat tunnetaan satujen sijasta vakavammasta ”aikuisten” kirjallisuudesta. Tällaisen linssin läpi Vuoripeikot avautuukin paljon kiintoisampana. (Nummelin on myöhemmin kertonut, että hän itse ei olisi antanut tällaista alaotsikkoa kirjalle vaan se on täysin kustantajan valinta.)

Rafael Hertzbergiä ja Riku Sarkolaa lukuun ottamatta kaikki kirjoittajat ovat hyvin muistettuja kirjailijoita, joiden tuotannossa sadut tuntuvat ainakin jossain määrin yllättävältä. A. Kiven viehtymys kansanperinteeseen on toki tunnettu, samoin L. Onervan fantasia-aiheet. Mutta entäs vasemmistolainen Jarno Pennanen tai maaseuturealisti Heikki Turunen? Turusen adjektiivivyörytetty työläisylistys tuntuu melkein parodiselta. Ainakin yksi aivan oleellinen nimi, Mika Waltari, ei ole mukana, mikä lienee ollut puhtaasti taloudellinen ratkaisu.

Puhtaasti satuina jokainen kokoelman teksti on toimiva. Kepeät eläinsadut ja toinen jalka tosimaailmassa pysyttelevät jutut ovat yleensä viehättäviä, mutta parhaiten ainakin minuun (ja lapsikuulijaani) toimivat ehdat ihmesadut. Pennasen kertomus maahan istutettavasta pojasta kävisi hieman toisin kerrottuna uuskummasta, ja Onervan omalaatuinen prinsessatarina on synkkyydessään kiehtova. Herääkin ajatus, millainen aarrearkku tällaisia fantastisia satuja kirjallisuudessamme odottaisikaan kustantajaa, jolla olisi rahkeita moisten kokoamiseen.

Annika Puukka: Fanny Davidson-Sartto – erään kirjoittavan naisen elämä. Tampere 2015: Tampereen yliopisto, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. 88 s. Pro gradu -tutkielma.

Fanny Davidson on yksi niistä suomalaisen kirjallisuuden kuriositeeteista, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta syrjään ja unohtuneet. Davidson (1877–1962), joka myöhemmin otti käyttöönsä nimen Sartto, muistetaan nykyään lähinnä kahden miehen yhteydessä. 17-vuotiaana hän oli melkein 30 vuotta vanhemman runoilija J. H. Erkon fantasioiden kohde ja muusa, ja myöhemmin hän oli kihloissa toisen runoilijan, Kössi Kaatran, kanssa ennen kuin tämä joutui pakenemaan Ruotsiin sisällissodan jälkimainingeissa.

Annika Puukka pyrki historian gradussaan vuonna 2015 hahmottaman Davidsonin elämänvaiheita. Tampereen yliopistoon tehty gradu keskittyy siihen, millaista oli olla 1900-luvun alussa kirjoittava nainen. Davidsonilta ei julkaistu kuin kolme kirjaa: yksi romaani, kokoelma lastuja sekä varhainen Tampereen teatterin historiikki. Näiden lisäksi Puukka on jäljittänyt suuren määrän etenkin teatterikritiikkejä ja muuta taidekirjoittelua sekä varsinkin 1900- ja 1910-luvuilta myös runoutta ja lyhytproosaa. Davidsonilta on myös jäänyt eri arkistoihin esimerkiksi pieni määrä kirjeenvaihtoa, jonka avulla Puukka luonnostelee kohdettaan.

Davidson oli ensimmäisten ylioppilaaksi kirjoittaneiden tamperelaisnaisten joukossa, ja muutenkin hän selvästi pyrki itselliseen elämään, ei vain jonkun miehen hoivaajaksi ja koristeeksi. Davidson opiskeli yliopistossa aikana, jolloin nainen oli outous, ja hän osallistuikin esimerkiksi kirjoitteluun naisen asemasta osakunnassa. Samalla hänellä ilmiselvästi oli kirjallista kunnianhimoa, mistä hänen kaunokirjallinen tuotantonsa todistavat. Lopulta hänen kirjoitusviettinsä ja taiteellinen osallistumishalunsa kanavoituivat etenkin kotikaupunki Tampereen teatterielämän edistämiseen mutta myös muuhun paikalliseen taide- ja kotiseututyöhön. Hän ei koskaan avioitunut tai saanut lapsia.

On kuvaavaa, että Davidsonin tavallaan pelasti unohtumiselta Panu Rajala, joka käytti tätä puolifiktiivisen Erkko-teoksensa Runoilijan sydän kertojana. Puukka ei peittele yhtään (oikeutettua) tyrmistystään siitä, miten Rajala myöntää, ettei tuntenut tai tutkinut Davidsonia oikeastaan yhtään, kunhan otti tämän käyttöön kuvatessaan runoilijamiestä.

Hannu Mäkelä: Samuli Kustaa Berg. Helsinki 2003: Otava. 144 s. 2., laaj. l.

Hannu Mäkelän teos Samuli Kustaa Bergistä on kuin kirjallinen Lauantai-pussi. Alkujaan 1982 ilmestynyt ja sittemmin 2003 laajennettu kirja sisältää nimittäin alle 150 sivussaan kaikenlaista.

Oululainen Samuli Kustaa Berg (1803–1852) oli innokas suomen kielen aktiivi, runoilija ja myöhempi lakimies. Hänen runotuotantonsa jäi suppeaksi, mutta silti hänet muistetaan yhtenä varhaisimmista suomenkielisen lyriikan taitureista. Bergin (tai siis kirjailijanimi Kallion) tuotanto on noin kuusi runoa; niiden lisäksi tunnetaan muutamia mahdollisesti hänen kirjoittamiaan. Näitä arvailuja on esitetty jo 1800-luvulla, myöhemmin vielä uuden vuosituhannenkin alla. Opiskeluaikanaan Berg tutustui J. V. Snellmaniin ja erityisesti C. Á. Gottlundiin, joka julkaisikin monta Bergin runoista. Valitettavasti hän myös omavaltaisesti muokkasi niitä. Tämä yhdessä miesten eriävien runomittaan ja varmasti kieleenkin liittyneiden mielipiteiden kanssa aiheutti välirikon. Berg sokeutui nuorehkona, mikä käytännössä katkaisi hänen uransa.

Lopulta Bergin elämästä tiedetään melko vähän. Sen Mäkelä esittelee kirjansa ensimmäisessä osassa. Uuden julkaisun saavat tietysti myös kaikki Bergin runot. Ison osan teoksesta ottaa Mäkelän "kuvitelma", kaunokirjallinen kuvaus Bergin viimeisistä ajoista sokeana Halikon kirkkoherran elättinä. Sisäisen monologin muotoon puettu kertomus enteilee tyyliltään etenkin Mäkelän myöhempää Eino Leino -romaania Mestari. Ilman ympärillä olevaa elämäkerrallista ja tutkivaa materiaalia, olisi Pois meni merehen päivä -kertomus silloinkin haikeanvaikuttava kuvaus hylätystä vanhuksesta, joka kaipaisi edes pientä arvonantoa menneille saavutuksilleen.

Mäkelän liitteinä on pieni otanta muuta aikansa runoutta, johon elämäkerrassa viitataan, sekä alkuperäisen julkaisun jälkeen esiin tulleita seikkoja, korjauksia ja epäilyksiä mahdollisista Bergin runoista. Kaiken kaikkiaan kirja on kiehtova ristipisto suomalaisen kulttuurin yhteen yksityiskohtaan ja sen reunamiin. Miten paljon lahjoja ja innokkuutta onkin jäänyt suurmieskultin varjoihin jo ihan suomalaisuuden alkuaikoina.

Johanna Ahonen (toim.): Kabinettikertomuksia. Turun yliopiston tieteiskulttuurikainetti 10 vuotta. Turku 2005: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti.  28 s. Kabinettikertomuksia 5

Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti eli Tutka juhlisti kymmenvuotista toimintaansa julkaisemalla Kabinettikertomuksia-sarjassaan asianmukainen juhlavihkosen. Hiljakseen täydentyneen sarjan viidennelle julkaisulle on osuvasti annettu nimeksi Kabinettikertomuksia.

Vihkon johtotähtenä on yhdistyksen perustajajäsen Tero Ykspetäjän artikkeli Tutkan vaiheista. Teksti on tiivis (ja sen alaviitteissä on todennäköisesti enemmän sanoja kuin leipätekstissä) mutta informatiivinen. Tutka syntyi keveämpään ja ketterämpään scifiharrastamisen tarpeeseen, kun Turun Science Fiction Seura oli päässyt kasvamaan isoksi ja byrokraattiseksi. Uusi sukupolvi (Ykspetäjän mukaan Turun sf-fandomin kolmas aalto) kaipasi jäykän seuratoiminnan syrjään epävirallisempaa yhdessäoleskelu. Toiminta tuntuu olleen pitkälti videoiltoja ja sen sellaista hengailua, mistä syystä Tutka ei alkanut koskaan esimerkiksi toimittaa omaa lehteä, vaikka sellainen on tämän maan fandomissa ollut tapana. Siitä syystä yhdistys on jäänyt tällaiselle maantieteellisesti ja ajallisesti kaukaiselle sivustaseuraajalle etäiseksi. Onneksi on kuitenkin tämä Ykspetäjän pikku historiikki, jollaisia on muuten myös TSFS:n piiristä vuosien aikana ilmestynyt. Jälkipolvet kiittävät niitä, jotka kirjaavat vaiheitaan muistiin itse. (Harmi että Portin piiri ei koskaan ryhtynyt moiseen.)

Muisteloiden lisäksi Kabinettikertomuksia sisältää neljä mainiota novellia. Anne Leinonen käsittelee rasismia iskevästi spefin keinoin. J. K. Miettinen kertoo eräänlaisen toteutumattoman vaihtoehtohistorian, kun Napoleon ei suostu ottamaan todesta joukoissaan piilevää innovaattoria Waterloon aattona. Petri Laineen kummitusjuttu onnistuu aidosti yllättämään ja järkyttämäänkin. Ja lopuksi bubbling under -suosikkini Jarmo Karonen esittelee poliittishenkisen ja melkein vakavasti otettavan aikamatkustusjutun. Jokainen novelleista on erittäin hyvää tasoa, ja viimeistä lukuun ottamatta ne ovat myöhemmin ilmestyneet myös kirjoittajiensa kokoelmissa.

Emma London (toim.): Suomifiktiota. FinFanFiction. Turku 2004: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti. 28 s. Kabinettikertomuksia 4.

Fanifiktio on minulle vaikea juttu. Ymmärrän kyllä oikein hyvin pastissien viehätyksen ja intertekstuaalisuuden riemun. Mutta kun ”fanficissä” on kyse jostain ihan muusta. Siihen liittyy niin voimakas omistautuneisuus käsiteltävänä olevan sarjan (kirjallisen tai audiovisuaalisen) henkilöihin, omanlaisensa parasosiaalinen suhde fiktiivisiin hahmoihin. Kyse ei ole vain oppineesta leikistä, niin kuin vaikkapa sadoissa ja sadoissa Sherlock Holmes - tai H. P. Lovecraft -pastisseissa, vaan jostain henkilökohtaisemmasta.

 Julkaisemisen suhteen ei ole aivan yksiselitteistä, mitä mieltä lainsäädäntö on fanifiktiosta. Niinpä sen koti on etenkin tietoverkoissa, suuren maailman puolella jonkin verran myös zineissä. Suomessa fanifiktiota esiteltiin Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisemassa Suomifiktiota. FinFanFiction -julkaisussa (2004). Sen on toimittanut aiheesta gradunsa tehnyt Emma London, ja toimittajan alkusanojen lisäksi se sisältää kuusi erilaista fanfic-kertomusta. Kaksi on suomen-, neljä englanninkielistä; vain yksi ei ole nimimerkin kirjoittama.

 Kovin monipuolista kuvaa fanifiktiosta vihkonen ei anna. Puolet teksteistä edustaa niin sanottua slash-alagenreä, jossa käsiteltävän tarinamaailman (mies)hahmoja paritetaan keskenään. Suomifiktiota väittää johdannossaan, että ”homoeroottinen tarina” olisi ”muualla lähes tuntematon” kirjallisuuslaji, mikä ei tietenkään pidä paikkansa. Suosittu se kuitenkin tuntuu olevan. Vihkosen tarinoissa toisistaan nauttivat niin Sormusten herran hobitit kuin Linnunradan käsikirjan Arthur ja Ford Prefect. Ihan oma erikoisuutensa on Pohjanmaalle sijoittuva tarina, jossa kai Sormusten herra -elokuvien näyttelijät huohottavat heinäkasassa. Hetero-”shippausta” edustaa värinä Hermionen ja Dracon välillä. Jäljelle jäävät kaksi tarinaa ovat Sandman-sarjakuvan Delirium-hahmon ympärille kerrottu pikkujuttu sekä minulle tuntemattoman Gundam Wing -animen maailmaan sijoittuva ”draama”.

 Mitään korkeakirjallisia teoksia ei yksikään kertomus ole eikä varmasti yritäkään olla. Selvästi joukosta kuitenkin erottuu toinen nimimerkki Empyn teksteistä, jossa Douglas Adamsin huumoria tavoitellaan paikoin oikein onnistuneesti.

Luettua: helmikuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia. Helsinki 2016: Nysalor-kustannus. 159 s. 2., korj. p.

Ensimmäinen Matti Järvisen toimittama vanhojen suomenkielisten kauhukertomusten valikoima oli Kummituksen käsi vuonna 2016. Samalla se oli Nysalor-kustannuksen ensimmäinen julkaisu. Teoksesta otettiin nopeasti kaksi uutta painosta, joista ainakin toinen painos on korjattu.

Kummituksen käsi on melkein kuin lukisi jotain vanhan hyvän ajan novellivalikoimaa, ehkäpä Hyvää yötä -sarjan kadonnutta kauhuosaa. Tutut nimet, kuten Conan Doyle ja de Maupassant, saavat joukkoonsa tuntemattomampia tai sitten sellaisia, jotka tuntuvat yleensä ottelevan tyystin eri sarjassa (Selma Lagerlöf ja Robert E. Howard samassa niteessä!). Vaihtelusta huolimatta kokonaisuus on yhdenmukainen ja jämäkkä.

Pääosin kokoelman tekstit ovat vanhoja, lehdissä ilmestyneitä suomennoksia vuosilta 1890–1910. Niitä täydentää kolme Järvisen omaa, aivan uutta käännöstä; myös vanhoja suomennoksia hän on tarkistanut. Doylen Ruskea käsi ja de Maupassantin Käsi (samanaiheisuus ei ole sattumaa) ovat moneen kertaan julkaistuja ja tuttuja tarinoita, mutta niinpä ne kestävät lukemista yhä edelleenkin. Sen sijaan muut kertomukset ovat tuntemattomampia; jotkut jopa niin, ettei niistä tiedä oikein mitään. Nataly von Eschstruthia Järvinen on julkaissut sittemmin lisääkin, mutta aina kysymysmerkkien kera. Tämänkertainen Harmaasisar on oikein mukava kummitusjuttu.

Kummitusjuttuja kirjan novelleista monet ovatkin. Selvimmät poikkeukset ovat Fitz-James O’Brienin omalaatuisen selittämätön kertomus näkymättömästä hyökkääjästä ja Howardin lyhyt ihmissusitarina. W. H. Hodgsonin paranormaali dekkari lähtee sekin liikkeelle kummitteluna ja vaikka Lagerlöfin aave taitaakin olla vertauskuvallista sorttia, aave se on semmoinenkin. Ainoastaan naturalistina tunnetun Émile Zolan sodanvastainen uninäky tuntuu olevan väärässä paikassa. Verta on ehdottomasti mielenkiintoinen teksti, mutta kauhua se ei ole, ainakaan samalla tavoin kuin sitä ympäröivät tarinat. Robert W. Chambersin kaunis ja kenties hiukan ekspressionistinenkin Morsiuspari on yllätys: kokoelman ehkäpä taitavimmin kirjoitettu teksti.

Jari Koponen & Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944. Helsinki 2024: Avain. 341 s.

Jari Koponen on tehnyt ihailtavan johdonmukaista työtä. Jo 1980-luvun alussa, toimiessaan Aikakoneen ensimmäisenä päätoimittajana, Koponen julkaisi lehdessä suomalaisen tieteiskirjallisuuden bibliografiaa (joka tosin jäi kesken). Myöhemmin on ilmestynyt artikkeleita, tietokirjoja, antologioita ja bibliografioita aiheesta. Ja aina tuntuu löytyneen jotain, mikä työntää kotimaisen scifin alkuhetken hieman entistä aiemmaksi.

Nyt alkaa olla yhteenvedon aika. Vesa Sisätön kanssa kirjoitettu Kuviteltu tulevaisuus on yksi sellainen. Teos käy läpi tieteiskirjallisuuden vaiheita Suomessa ajanjaksolla 1803–1944. Kyse ei ole suomalaisen eikä suomenkielisen scifin historiasta. Mukaan on mahdutettu myös ruotsinkielinen tuotanto sekä täällä julkaistu käännöskirjallisuus. Tämän on mahdollistanut kirjoittajien vuosikymmeniä kestäneen tutkimustyön lisäksi Kansalliskirjaston digitoimat lehtiaineistot.

Koponen ja Sisättö käyvät läpi joltisenkin kronologisesti scifin vaiheita Suomessa. Rajaukseen on otettu mukaan laajalti utopiat ja tulevaisuuskertomukset, jonkin verran suoranaista fantasiaakin jos se vain sijoittuu avaruuteen. Rajaus on toimiva, vaikka siihen päätyminen ei taatusti ole ollut helppo työ. Kaunokirjallisuuden lisäksi esiin nostetaan myös kritiikkiä, teosesittelyjä ja hieman muitakin artikkeleita, sikäli kuin sellaisia on. Romaanien tarinoista annetaan aina synopsis ja niiden merkitystä avataan; novellien suhteen ollaan yleensä ylimalkaisempia.

Matka Ruotsin ajan haparoivista ja harvoista tieteiskuvitelmista jääkärien kirjoittamiin suur-Suomi-fantasioihin ja aina sotavuosien lopuksi ilmestyneeseen Volter Kilven Gulliver-jatkoon on monipolvinen ja kiehtova. Kirjoittajat eivät eksy runsauden keskelle vaan pitävät suuntimastaan huolen. Kuviteltu tulevaisuus on vaivatonta luettavaa, joka tekee mieli nautiskella pieninä annoksina. Samalla on hyvä selailla Koposen kotimaisen scifin bibliografiaa ja edetä sitten samojen kirjoittajien Aivopeili-teokseen, Ursan vanhaan Jäinen vaeltaja -kokoelmaan ja Matti Järvisen toimittamiin vanhan kotimaisen scifin antologioihin.

Jään odottamaan myöhempien aikojen käsittelyä!

Tähtivaeltaja 3/1994. Helsinki 1994: Helsingin Science Fiction Seura. 128 s.

On kuvaavaa, että kun Tähtivaeltajan viideskymmenes numero ilmestyi 1994, innostuneen pääkirjoituksen ja onnentoivotusmainosten lisäksi merkkihetkestä muistutti lähinnä Jukka Laajarinteen ”juhla-artikkeli”, jossa kirjoittaja lähinnä kritisoi lehteä. Ironia ja anarkia olivatkin ne tekijät, jotka erityisesti erottivat Tähtivaeltajaa alusta asti muista scifilehdistä.

Mutta kuten Laajarinnekin mainitsee, on jotenkin outoa edes puhua Tähtivaeltajasta scifilehtenä. Juhlanumerokin sisältää paljon asiaa roskaelokuvasta sekä sarjamurhaajista, sen kuvitus muodostuu lähinnä tisseistä ja taitto on kuin Macia käyttämään oppineen punkkarin tekemä (mitä se itse asiassa saattaa oikeasti ollakin). Silti scifi koko ajan mukana. Kaiken rähinän perverssin seasta löytyvät lähes asialliset esittelyt Ian McDonaldin ja Jonathan Carrollin tuotannoista, Neal Stephensonin ja Neil Gaimanin erittäin asialliset haastattelut sekä McDonaldin ja Johanna Sinisalon ehdat tieteisnovellit. Mitenkähän oma kehitykseni olisi kieroutunut, jos Vilppulan Ärrällä olisikin myyty Tähtivaeltajaa Portin sijasta? Yhtään känniraporttia juhlalehdessä ei kyllä ole.

TV50:ssä on huvittavia kosketuksia kolmekymmentä vuotta myöhempään nykyhetkeen: kansitaiteesta vastaavat Tatun & Patun tekijät Toivonen & Havukainen; Gaiman kertoo vaikeuksien vielä jonain päivänä saavan hänet kiinni; Nalle Virolainen esittelee pitkässä artikkelissa semmoista Suomessa tuntematonta lajityyppiä kuin true crime ja toistelee Jeffrey Dahmerin nimeä; Stephensonin haastattelussa puhutaan paljon siitä ihmeellisestä INTERNETISTÄ [sic]…

Oma juhlaerikoisuutensa lehdessä on sen sisältämä lahja. Jokaisen numeron mukana tuli yksi osa Sami Hynnisen Jaakko D. Kirveenvarsi -sarjakuvaa. Kaksi muuta sai pientä summaa ja anelua vastaan toimituksesta. Pieni, A6-kokoinen ja 8-sivuinen lehdykkä on ehtaa ug:ta, ja sopii varsinaisen lehden sarjakuvien jatkoksi. Vastaavia oheisia ilmestyi Tähtivaeltajassa sitten myöhemminkin, ja sarjakuvahan on ollut oleellinen osa lehteä ihan varhaisajoista asti. (Tätä kirjoittaessa uusin TV onkin sattumalta juuri sarjakuvanumero.)

TV50:stä muuten alkoi lehden liimaselkäkausi. Niitteihin ei ole ollut paluuta.

Nykylehtien Science Fiction -sarjasta

"Nyt vihdoinkin suomeksi korkealuokkaista science fictionia!"

Kun Nykylehdet alkoi vuonna 1980 julkaista tieteiskirjallisuutta otsikolla Science fiction -sarja, oli tieteiskirjallisuus alkanut hiljalleen juurtua Suomeen. Se oli ollut pitkä prosessi. Esimerkiksi fandomia yritettiin herätellä täällä jo 50-luvulla, mutta vasta 70-luvulla kylvettiin kasvukelpoiset siemenet.

Ensimmäiset yritykset julkaista tieteiskirjasarjaa Suomessa lienevät vuonna 1954 aloittaneet Tammen Raketti-sarja, joka kesti kolmen kirjan verran, ja Tieteisromaani-sarja, jossa Nide julkaisi yhteensä viisi kirjaa. Neljää vuotta myöhemmin aloittivat Mary A. Wuorion toimittama lehti Aikamme tieteislukemisto, jota ilmestyi elo–joulukuussa viisi numeroa, sekä Mikro-sarja, jossa ilmestyi neljä pienikokoista kirjaa (joista yksi oli ilmestynyt jo aiemmin Raketti-sarjassa). Nämäkin jäivät siis lyhytikäisiksi yrityksiksi.

Seuraavalla vuosikymmenellä aloittivat Kirjayhtymän ja WSOY:n julkaisusarjat. Laadukkaat ja kovakantisina julkaistut kirjat olivat aivan eri tasoa kuin aiemmat kioskiyritelmät. Sarjat osoittautuivatkin kestäviksi. Viimeiset osat niihin ilmestyivät reilusti 90-luvun puolella. Sarjoissa julkaistiin paljon klassikoita uudempien teosten sijasta, mikä aiheutti paljon närää alan harrastajien keskuudessa. Loputtomat Clarket, Asimovit ja Heinleinit alkoivat tympiä. WSOY:lla oli lisäksi nuorille suunnattu Tiikeri-sarjansa vuosina 1977–1980. Nämä kaksi isoa kustantajanimeä tuntuivat tyydyttävän suuren yleisön tarvetta sikäli, ettei uusia kioskisarjojakaan päässyt syntymään vuosiin. Oma poikkeuksensa ovat saksalaiset jatkuvajuoniset lukemistot Perry Rhodan (16 numeroa vuonna 1975) ja Surmaaja / Remo / Remo Special (81 numeroa 1977–1987).

Nykylehtien vuosina 1980 ja 1981 ilmestynyt Science fiction -sarja ei ollut lopulta sen onnistuneempi hanke. Pokkarisarjassa ehti ilmestyä kuusi alle 150-sivuista taskukirjaa. E. Leikosken toimittama sarja oli monin tavoin epätasainen. Siinä julkaistiin neljä romaania ja kaksi novellikokoelmaa yhteensä viideltä kirjailijalta. Osa kirjoista on selvää kertakäyttöviihdettä, mutta varsinkin novellikokoelmat onnistuvat olemaan aidosti painokkaita julkaisuja. Sarjan nimestä huolimatta eivät kaikki julkaisut suinkaan ole varsinaisia tieteiskertomuksia, vaan myös fantasiaa ja kauhua on joukossa. Toisaalta tähän aikaan scifi oli vielä nykyistä laajempi sateenvarjokäsite, jonka alle mahtui monenlaista spekulatiivista kirjallisuutta. Sarjan sinänsä näyttävä kansitaide tekee ainakin selväksi, kenelle sarja on suunnattu: kolmessa kannesta kuudesta on vähäpukeinen nainen.

Sarjan aloitti kaksi ruotsalaisen Sam J. Lundwallin romaania. Lundwall oli kotimaansa varhaisia scifiaktiiveja. Hän julkaisi jo 50-luvulla alan lehdissä ja toimitti Jules Verne-magasinetia vuodesta 1972. Hän oli merkittävä hahmo myös silloin, kun suomalainen fandom alkoi kansainvälistyä.

Science fiction -sarjan ensimmäinen pokkari, Lundwallin Alice, Alice! (Alice's World, 1971; Alice, Alice!, 1974) ilmestyi alunperin englanninkielisenä ja vasta muutamaa vuotta myöhemmin ruotsiksi. Siinä on kiehtova lähtöasetelma: ihmiskunta on lähtenyt Maapallolta, mutta ihmisten luomat mielikuvitusolennot ovat jääneet asuttamaan planeettaa. Kun ihmiset viimein vuosituhansien jälkeen palaavat alkukotiinsa, he unenomaisesti kohtaavat niin uskonnollisia kuin kirjallisiakin luomuksiaan. Keskeisenä hahmona tuntuu olevan Ihmemaan Liisa, jonka surrealististen seikkailujen henkeä tarina tuntuu tavoittelevan. Mainiosta ideastaan Lundwallin romaani on hajanainen ja kömpelö. Se tavoittelee suurempisuuntaista rekisteriä kuin mihin lopulta kykenee. Sama pätee kirjoittajan kieleen, jossa grandiöösit kielikuvat toistuvat. Ongelma voi tietysti olla suomennoksenkin, mutta se ei selitä kaikkea.

Sarjan toinen osa, niin  ikään Lundwallin kirjoittama Sankareitako täällä? (Inga hjältar här, 1972) tuntuu edellisen toistolta. Siinäkin vanhan Maan fiktiiviset olennot kääntyvät ihmiskuntaa vastaan. Linnunradan keisarikunta lähettää virkaheiton sotilaan tutkimaan planeettaa, joka tuntuisi lupaavalta laajentumiskohteelta. Siellä hallitsee hylätty keinoäly, joka on täyttänyt planeetan kaunokirjallisuudesta poimimillaan olennoilla. Käytännössä siis toistetaan Alice, Alicen idea, mutta tehdään se vielä kömpelömmin. Heikointa on kirjassa käytetty huumori, joka sortuu pelkäksi koheltamiseksi ja typeräksi dialogiksi.

Lundwallilta ei näiden kahden romaanin lisäksi ole suomennettu kuin pari novellia 80-luvun scifilehdissä. Ehkä hänen tuotannossaan olisi laadukastakin kirjallisuutta, mutta näiden kertomusten jälkeen sellaisen etsimiseen ei liene kellään olleen haluja.

Kolmannessa numerossaan Science fiction -sarja päätyy ottamaan varman päälle. Robert A. Heinleinia oli jo noihin aikoihin julkaistu yllin kyllin suomeksikin, joten hänen nimensä oli tuttu alan harrastajien keskuudessa. Niinpä uusi Heinlein-suomennos on tuntunut varmasti hyvältä idealta sekä kaupallisen menestyksen että uskottavuuden kannalta. Valitettavasti Maan hylkäämät (Metuselah's Children, 1958) on melko kehno teos, jopa Heinleinin mittapuulla. Se on alunperin ilmestynyt jo 1941 jatkokertomuksena Astounding Science Fiction -lehdessä, mutta kirjajulkaisua varten tarinaa on laajennettu. Tuloksena on sekava ja hyvin epätasainen kertomus erittäin pitkäikäisestä suvusta. Tarina poukkoilee äkkinäisten juonenkäänteiden ja tyhjänpäiväisen vuoropuhelun ("Minkälaisen leivän haluaisit?") välillä. Se alkaa esittelemällä Howardin Perheinä tunnetun sukukunnan jamesbondmaisia teknisiä keksintöjä, jatkuu heidän pakenemisellaan Maasta (koska normaali-ikäiset ihmiset ovat kateellisia heille), huipentuu naurettaviin kohtaamisiin vierailla planeetoilla ja päättyy onnelliseen kotiinpaluuseen. Se että suomennos on lyhennetty alkuperäisestä, ei auta kokonaisuutta yhtään.

Maan hylkäämät liittyy Heinleinin Future Histories -sarjaan, ja kai sitä joissain piireissä pidetään klassikkona. Ja voinkin kyllä kuvitella sille tietynlaista kalkkuna-arvoa. Sen verran naurettavia kirjan ideat ja tarinan vaiheet ovat.

Parhaat Nykylehtien sarjassa julkaistut teokset ovat ehdottomasti kaksi novellikokoelmaa. Näistä ensimmäinen oli Robert Blochin Kauniita unia – parempia painajaisia. Se sisältää seitsemän novellia, jotka alunperin ilmestyivät vuoden 1960 Pleasant Dreams -kokoelmassa. Lopuista kahdeksasta novellista ainakin kaksi on ilmestynyt suomeksi toisaalla. Ei ole tietoa, oliko Nykylehdillä kenties tarkoituksena julkaista myös toinen Bloch-kokoelma jäljelle jääneistä novelleista.

Yleensä Robert Blochin yhteydessä pitää mainita ainakin romaani Psyko (Psycho, 1959), jonka pohjalta Hitchcock teki elokuvansa, sekä hänen ystävyytensä H. P. Lovecraftin kanssa. Bloch oli kuitenkin paljon enemmän, ammattilaiskirjoittaja joka julkaisi valtavan määrän genrekirjallisuutta. Kauniita unia -kokoelman novellit tuntuvat melko vierailta scifisarjassa, sillä varsinaisia tieteiskertomuksia niistä ei ole ainutkaan. Sen sijaan puhutaan kauhusta tai ehkä jopa maagisesta realismista. Jälkimmäistä edustaa ainakin elokuvan historiaan kiehtovasti liittyvä "Unelmien tehtailijat". Onpa mukana yksi teksti, jossa ei ole edes yliluonnollisuuksia, "Taikurin oppipoika". Kauniita unia on valloittava kokoelma keskenään melko erilaisia silmäyksiä kauhugenreen, mutta kokonaisuutena se jää hiukan ohueksi. Nyt novellit ovat jopa liian erilaisia, jotta kokoelman mittaista jännitettä syntyisi. Tämä on kuitenkin pieni valituksen aihe, sillä jokainen Bloch-suomennos on kulttuuriteko, ja vuonna 1980 oli sitä vielä painokkaammin.

Valitettavasti Science fiction -sarjan taso notkahti jälleen tämän jälkeen. Sarjan viidentenä, nyt jo vuoden 1981 puolella, ilmestyi John Maddox Robertsin tuoreeltaan käännetty romaani Avaruusenkeli (Space Angel, 1979). Teos on aivan ensimmäisiä Robertsin kirjoittamia kirjoja, minkä vuoksi se on luultavasti ollut edullinen käännettävä. Myöhemmin Roberts osoittautui tuotteliaaksi fantasian suoltajaksi, jolta on julkaistu kymmenittäin nimikkeitä eri sarjoissa.

Avaruusenkeli on kimppu avaruusoopperan klišeitä. Sekalainen joukko avaruusmatkaajia päätyy yhteen, saman aluksen miehistöksi ja löytää itsensä elämää suuremmalta matkalta. Joukkoon kuuluu kokematon nuori (avaruus)laivapoika, kaiken nähnyt veteraani, pari toisen olentolajin ylimielistä soturia ja tulevaisuuden avomielisyyden osoituksena naiskapteeni. Yksikään henkilöistä ei muodostu erityisen keskeiseksi, ja muutenkin tarina etenee käänteestä toiseen melkein luonnosmaisesti. Välillä miehistön ruokailuun keskitytään niin tarkasti, että kirja alkaa tuntua Viisikolta avaruudessa. Tarina huipentuu universumin ytimen ja kaiken olevaisen syyn löytymiseen (tai jotain sellaista), mikä ei jaksa kiinnostaa lukijaa tai kirjoittajaakaan sen vertaa kuin miehistön edellinen lounas.

Avaruusenkelille ilmestyi kymmenisen vuotta myöhemmin jatko-osa, Window of the Mind, mutta sitä ei koskaan ole suomennettu. En usko sen olevan suuri menetys. John Maddox Robertsilta on kyllä julkaistu toinenkin suomennos, sillä 1997 käännettiin hänen Murha Tarsiksessa -romaaninsa (Murder in Tarsis, 1996) Jalavan Dragonlance-sarjassa.

Onneksi Science fiction -sarja ei jäänyt Avaruusenkeliin, vaan se sai paljon arvokkaamman lopetuksen Frank Belknap Longin Pimeänpelko-novellikokoelmalla. Long kuului Blochin tapaan Lovecraftin ympärille muotoutuneeseen kirjalliseen ryhmään, mikä seikka mainitaan myös kokoelman esipuheessa. Pimeänpelon pohjana on ollut Longin Night Fear -kokoelma (1979), johon on alunperin sisältynyt myös vahvasti lovecraftilainen pienoisromaani The Horror from the Hills. Valitettavasti se ei sisälly suomennokseen (eikä sitä ole ymmärtääkseni myöhemminkään suomennettu).

Sen sijaan Pimeänpelossa ilmestyi kahdeksan muuta genremääritelmiä karttavaa kertomusta. Niistä moni kyllä edustaa tieteiskirjallisuutta, jos sellaiseksi riittää avaruusmatkailu, mutta mistään hc-scifistä ei tälläkään kertaa puhuta. Longin novelleissa scifi-elementit ovat fantastisia taustoja, joita vasten hän asettaa henkilönsä. Yleensä kyse on vieraan kohtaamisesta, oli se sitten jotain toisaalta (toisesta maailmasta, toisesta ulottuvuudesta) tulleesta elämänmuodosta tai itse muualle matkaavista ihmisistä (tai karhuista!).

Longilla on kyky luoda tiheätunnelmaisia tarinoita. Hänen maailmassaan tuntuu usein olevan jokin vinossa; kuva ei koskaan ole aivan oikein tarkennettu. Tässä hän muistuttaa Lovecraftia, mutta Long on kirjoittajana paljon taitavampi. Verrattain ytimekkäästi hän pystyy luomaan outouden tunteen. Varsinkin "Mies tyhjästä" -novellissa surrealistinen taidemaalari saa todellisuuden nyrjähtämään tehokkaasti niin kertomuksen hahmoille kuin lukijallekin. Tehokas on myös "Vaakatasoja"-novellin kuvaus kahdessa "eri tasossa" kulkevan elämänmuodon kohtaaminen; olentojen ovat olemassa toisiinsa nähden 90 asteen kulmassa. Useimmiten Long ei selittele turhia vaan vaatii lukijalta sopeutumista visioihinsa. Toisaalta "Mississippin lautasessa" selittelyä on turhankin kanssa. Samaisessa novellissa Long näyttää kuitenkin myös realistisen kerronnan taitonsa, kun hän kuvaa jokivarren lapsia lämpimän osuvasti.

Frank Belknap Longin novellikokoelma on mielestäni Nykylehtien kioskisarjan ehdottomasti paras osa. Siihen nähden on suorastaan häkellyttävää, ettei häneltä ole tämän kirjasen lisäksi ilmestynyt suomeksi kuin yksi novelli, sekin vasta 2013 Markku Sadelehdon toimittamassa Lovecraftin lähteillä -antologiassa. Englanninkielisessä maailmassa Longilla on vankka maine paitsi Cthulhu-kirjoittajana mutta myös omaperäisenä kauhufantastina. Siitä Pimeänpelko on hyvä todiste myös suomalaisille.

Kuten sanottua, Nykylehtien Science fiction -sarja jäi lyhyeksi niin kuin monet edeltäjänsäkin. Aika ei ehkä ollut vieläkään kypsä tämäntyyppiselle kioskiscifille. Osansa oli varmasti sarjan hyvin epätasaisella laadulla, mutta korkeatasoisempi sisältökään ei vielä 80-luvun alussa olisi välttämättä riittänyt herättämään laajempaa kiinnostusta. Jäihän John Booksin mainio Fantasy-sarja sekin vain seitsemään julkaisuun. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun tieteiskirjallisuutta alkoi ilmestyä ainakin jokseenkin menestyksekkäästi muuallakin kuin WSOY:n ja Kirjayhtymän julkaisemana. Esimerkiksi Viihdeviikareiden Isaac Asimov -valikoimia ilmestyi seuraavina vuosina toistakymmentä ja Book Studion Galaxy Scifiä 24 osaa vuosina 1990–2001. Jalavan SciFi-sarja ylsi 23 osaan kuuden vuotensa aikana 1985–1991, ja jos mukaan lasketaan muutkin rinnakkaiset spefi-sarjat, yltävät ne lähes 50 nimikkeeseen.

Nykylehtien sarja jäi kuriositeetiksi, yhdeksi useista Suomessa ilmestyneistä scifi-, fantasia- tai kauhukirjallisuuteen keskittyneistä ja lyhytikäiseksi jääneistä pokkarijulkaisuista. Epätasaisuudessaankin se on kiinnostava alaviite alan kotimaiseen julkaisuhistoriaan ja on syytä muistaa ainakin Robert Blochin ja Frank Belknap Longin kokoelmien ansiosta.