Katsottua: heinäkuu 2026

 Clint Eastwood: Ratkaiseva isku

Neljäs Likainen Harry -elokuva Ratkaiseva isku (Sudden Impact, 1983) on yhdenlainen tiivistymä eräästä aikansa poliisielokuvan linjasta. Keskiössä on edelleen Clint Eastwoodin esittämä komisario Harry Callahan, joka ei toimi ohjeiden mukaan vaan pyrkii mahdollisimman tehokkaaseen jälkeen. Reaganin Yhdysvalloissa omaehtoinen pahisten niittaaja on ollut sankari, jollaisen perään eräät piirit jälleen nykyään haikailevat.

Ratkaiseva isku on sarjan ainoa osa, jonka Eastwood on ohjannut itse. Se on pätevää jälkeä – ei sarjan paras osa mutta paljon mainettaan parempi ohjaus. Kuvastoltaan se on tavanomainen aikansa elokuva, ja Eastwood vetää normaalin roolihahmonsa. Elokuvan rytmi kuitenkin rullaa mukavasti (Eastwoodin luottoleikkaaja Joel Cox!), ja Bruce Surteesin kuvaus on vahvaa ammattilaisen työtä ilman temppuja muttei kuitenkaan latteaa tasaisuutta. Etenkin yökuvissa on ilmaisuvoimaa. Käsikirjoituksessa on valitettavan paljon tyhjäkäyntiä; sivupolkuja, ylimääräistä hassuttelua ja turhan monta eriparista elementtiä. Yksittäiset kohtaukset voivat olla vaikuttavia, komeita, ikonisiakin, mutta kokonaisuus on hiukan hahmoton.

Tarinassa seurataan limittäin Callahania, jota polisiivoimat yrittävät työntää sivuuna ja jota moni kostonhimoinen rikollinen jahtaa, ja Sondra Locken kouristellen esittämää taiteilijaa, joka on suorittamassa omaa kostotyötään. Hän jahtaa miehiä, jotka raiskasivat hänet ja hänen siskonsa – takauma teosta on kauhistuttavuudessaan vaikuttava – ja tappaa näitä yksitellen. Katsojan ei tarvitse arvuutella tekijää, joten hän voi ainakin periaatteessa keskittyä rikosten syihin ja moraalisiin pohdintoihin. Vaikka eihän katsoja halua pohdiskella – hän haluaa, että pahiksille käy huonosti ja että sankari hoitaa homman.

Anthony Mann: Rooman valtakunnan tuho

Ensinnä: Anthony Mannin ohjaama Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964) on eeppis–historiallinen fantasia. Se kuvaa aikaa, jona Rooman keisarius siirtyi Marcus Aurelianukselta hänen pojalleen Commodukselle. Ensin mainittu pyrki rauhaan pax romanan hengessä, yhdistämään kansakunnat suureen imperiumiin. Jälkimmäinen haluaa alistaa kaiken oman mielihyvänsä alle, mikä johtaa lopulta tuhoon.

Toiseksi: Hollywoodilaiseen tyyliin kaikesta tehdään yksinkertaista. Vaikka taustalla on poliittisia erimielisyyksiä esimerkiksi siitä, kuuluuko "barbaarit" alistaa ja tuhota vai ottaa avosylin osaksi Roomaa, pohjimmaisena on shakespearelainen melodraama, jossa sukulaiset kääntyvät toisiaan vastaan. Ulkoisesti upea elokuva on tarinaltaan hyvin ohut.

Kolmanneksi: Rooman valtakunnan tuho on hämmästyttävän hyvä kuva nykymaailmasta. Uusi (ego)maaninen keisari korostaa voimaa ja valtaa, haluaa tuhota valtakuntaan tunkeutuneet vieraat kulttuurit, nostaa gladiaattoritaistelut yhteistyön edelle, tuhoaa vuosisatojen imperiumin.

Neljänneksi: Merkittävissä rooleissa on monta Yhdistyneen kuningaskunnan näyttelijää, jotka tekevät hienoa työtä hyvin teatraalisessa ympäristössä. Dialogien ja monologien tahdissa etenevää elokuvaa rytmittävät joukkojen taistelukohtaukset, jotka ovat kauniita mutta yhtä tylsiä kuin puoli vuosisataa aiemmin ja puoli vuosisataa myöhemmin. Inhimillisyys typistyy tyyppeihin kauniissa puitteissa. Alec Guinness, Christopher Plummer ja James Mason tekevät tyylikkäät roolisuoritukset, ja Dmitri Tjomkinin musiikki on kestävintä koko elokuvassa.

Duncan Tucker: Transamerica

Transamerica on onnistuneen yhdysvaltalaisen indie-elokuvan tyyppiesimerkki. Marginaalisia hahmoja, näppärää dialogia, roadmovien rakenne. Duncan Tuckerin ohjaaman elokuvan lähtökohta on herkullinen, etenkin vuonna 2005: psykologin lausuntoa odottava transnainen saa tietää, että hänellä on poika. Nuorisovankilasta haetun teinipojan taustasta löytyy kovin rumia asioita, joita siittäjä – todellista rooliaan paljastamatta – alkaa hoitaa. Poika luulee vanhempansa olevan seurakunnan työntekijä.

Transamerica liikkuu sanavalmiin komedian ja vakavien aihepiirien välissä samaan tapaan kuin paria vuotta myöhempi Juno. Vanhemmuuden rajapinta hämärtyy amerikkalaisessa kontekstissa ja saa piirteitä, jotka nykyään herjattaisiin wokeksi. Elokuva on joka tapauksessa vapaamielinen, erilaisuutta suvaitseva ja ymmärrystä lisäävä – ja tietysti kristilisyyytä kepeästi kritisoiva. Matkalla kohdataan transihmisten kokoontumisia, väkivaltaisia kaappihomoja, hippejä, rekkakuskeja ja akustinen kitara soi.

Elokuva on edelleen yllättävän moderni joskin hiukkasen saarnaava. Toki se on amerikkalaiselle yleisölle tehty, ja asioita on syytä vääntää rautalangasta. Samaan nippuun sukupuolikysymysten ja seksuaalisuuden kanssa lyödään Amerikan etniset vähemmistöt ja sukulaisuussuhteet.

Felicity Huffman on pääosassa ilmiömäinen. Miltä kuulostaa nainen, joka esittää naista joka on syntynyt miehen ruumiiseen? Katsoja on osa leikkiä, jossa on pakko ottaa kantaa sukupuoleen tai yrittää olla huomioimatta sitä. Onko moisilla sosiaalisilla konstruktioilla väliä? "Nobody's perfect", sanottiin jo Puikoissa paikoissa. Ja silti sukupolvien välillä on kuiluja, jotka ehkä ovat kouriintuntuvia mutteivät aina.

Lopputulos ei ehkä ole täydellinen – eikä se ole – mutta ajattelemaan se panee. Sormi saattaa heristyä silloin, mutta saarnailulta säästytään. Sen sijaan katsoja saa inhimillisen tarinan ihmisistä, jotka tarvitsevat näkyvyyttä. Edelleen.

Norman Z. McLeod: Neljä nolattua neroa

Marx-veljesten kolmas säilynyt elokuva Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931) on henkilökohtainen suosikkini. Se on myös ensimmäinen veljessarjan elokuva, joka ei perustunut jo olevaan lavashow'hun. Eroa ei silti pahemmin huomaa. Neljän veljeksen roolit ovat entisellään, ja tarina toimisi aikalailla samalla tavalla myös lavalla.

Elokuvan miljöö on aluksi risteilyalus, jolla veljekset ovat salamatkustajina. Tulos on perinteinen kaaos, kun henkilökunta yrittää saada veljekset nalkkiin. Takaa-ajo ja anarkistinen sekoilu ovat luultavasti ainoat sanat, jotka käsikirjoituksessa ovat lukeneet. Norman Z. McLeodin osuudeksi ohjaajana jää lähinnä käskeä kamera päälle. No jaa, on kyydissä yksi miljonääri ja toinen roisto.

Groucho ja Chico vastaavat verbaalisesta huumorista: sanaleikeistä, väärinymmärryksistä ja kaikesta siitä, mikä nykyään saisi isävitsin leiman. Harpo puolestaan harjoittaa sanatonta slapstickiään, joka on lähinnä omaa sydäntäni. Nukketeatterikohtaus on loistava. Zeppo puolestaan on sujuvasanainen mutta auttamattoman persoonaton ensilikistäjä, joka kuitenkin saa enemmän tilaa kuin kai kertaakaan toiste elokuvissa. Ja sitten tietysti aliarvostettu Thelma Todd. Onneksi elokuva on tehty ennen kuin eräs Hayes keksi säännöstönsä.

Jälkimmäinen puolisko elokuvasta sijoittuu maihin. Maurice Chevalier -jakso passintarkastuksessa on klassikko. Sen jälkeen ollaan miljonäärin juhlissa, joissa entinen meno jatkuu. Loppuun sijoittuvat myös kaksi pakollista musiikkinumeroa, joita ilman pärjättäisiin hyvin.

Elokuvan vahvuus on sen rajoitetut ympäristöt, joissa veljesten vakiohahmot saavat mellestää mielensä mukaan. Tarina vain haittaisi menoa, niin kuin sittemmin kävikin, kun he siirtyivät Warnerille. Marxit eivät olleet luonnenäyttelijöitä, joiden varaan olisi kannattanut rakentaa tarinaa.

John Huston: Tulivuoren juurella

John Hustonin intohimoprojekti, Malcolm Lowryn romaaniin Tulivuoren juurella perustuva ja samanniminen elokuva toteutui viimein vuonna 1984. Lowryn omiin kokemuksiin Meksikossa perustuva romaani puhutteli ohjaajaa varmastimonin tavoin, ja mitä vanhemmaksi hän kävi, sitä voimakkaammin tarinan resignaatio häneen vaikutti.

Ehkä olikin hyvä, että tarina sai odottaa vuosikymmenet ja hurjat määrät käsikirjoitusvaiheita ennen realisoitumistaan. Olisiko kukaan muu kuin viittäkymppiä lähenevä Albert Finney kyennyt esittämään pääosan yhtä hartaasti? Ehkä olisi, mutta en haluaisi elää maailmassa, jossa hän ei olisi saanut roolia.

Tulivuoren juurella kuvaa yhtä päivää pienessä meksikolaiskaupungissa juuri ennen toista maailmansotaa. Englantilainen konsuli Firmin kantaa harteillaan paljon. On ensimmäisen maailmansodan traumat, ovat pettävät läheiset. Apu on löytynyt viinasta. Finney hoitaa kroonisesti alkoholisoituneen miehet roolin upeasti. Hänen hyvin fyysinen tyylinsä käy läpi useat vaiheet, joita ilman alkoholia kehonsa tärinään eksyvä mutta liian alkoholin jälkeen sielultaan harhaileva ihmisraukka käy läpi.

Koko tarina sijoittuu yhteen vuorokauteen, kuolleiden päivään. Sinä aikana, perinteitä kunnioittaen, Firmin käy läpi häntä riivaavat aaveet, sukeltaa pohjaan ja nousee pintaan ennen kuin vajoaa lopullisesti. Mikä ehkä onkin parasta. Piinattu sielu etsii apua niin rukouksesta kuin naisista, mutta viina on se, joka vie.

Finneyn lisäksi myös Jacqueline Bisset ja Anthony Andrews tekevät merkittävissä rooleissa hyvää työtä, mutta he jäävät auttamatta keskipisteen varjoon. Sen sijaan useat meksikolaiskasvot sivu- ja statistiosissa ovat vaikuttavia. Italialaisten neorealistien tapaan Huston luottaa paljonpuhuviin kasvoihin. Hustonin ja Finneyn lisäksi kolmas ratkaiseva tekijä on Gabriel Figueroan kaunis värikuvaus. Kuolleiden päivän räikeät värit ja sateisen yön pimeys luovat vahvat lavasteet draamalle.

John Carney: Once

Vuosiin en välittänyt katsoa John Carneyn musiikkielokuvaa Once (2007). Ja sitten kun lopulta katsoin, itkin vuolaasti.

Once on nimenomaan musiikkielokuva, ei musikaali. Musikaalissa musiikkinumerot rikkoisivat elokuvan narratiivin ja ryhtyisivät kuljettamaan tarinaa toisilla, aivan omilla ehdoillaan. Oncen musiikkijaksot eivät tee niin. Ne ovat toisaalta tarinan motivoimia kohtauksia, toisaalta tunnelmoivia montaašijaksoja, joiden tehtävä on lopulta – esittää musiikkia.

Tarina kertoo katumuusikosta, joka varsinaiseksi työkseen korjaa pölynimureita isänsä yrityksessä. Hän kohtaa nuoren maahanmuuttajanaisen, jonka kanssa alkaa soittaa ja kehittää jonkin sortin suhdetta. Heidän välinsä eivät koskaan kehity millään tavoin fyysisiksi – naisella on paitsi lapsi myös Tšekkiin jäänyt aviomies, miehellä rikkoutunut parisuhde joka kuuluu yhä hänen sanoituksissaan. Semmoisestahan ei seuraisi kuin sanomista Hollywood-elokuvassa. Onneksi Once onkin irlantilainen.

Iso osa elokuvasta on kuvattu teleobjektiivilla, mikä saa kokonaisuudesta dokumentaarisen oloisen. Amatöörinäyttelijät tuntuvat elävän kömpelöä elämäänsä ja kamera vain sattuu olemaan paikalla todistamassa sitä. Muu ratkaisu tuskin olisi toiminut. Pääosassa nähdään tosielämän muusikot Glen Hansard ja Markéta Irglová, joista oli tuleva folkrock-duo The Swell Season. Heidän keskinäinen kemiansa tuntuu elokuvassa ja vaikuttaa katsomiskokemukseen rutkasti.

Elokuvana Once ei ole kovin kummoinen. Tarina on tavanomainen ja loppujen lopuksi hyvin ohut. Katsoja tietysti pystyy silloin työntämään tilkkeiksi omia tunteitaan ja tulkintojaan (mikä ehkä jopa itkettää kuten minua). Kerronnallisesti elokuva toki toimii ja pseudodokumentaarinen kuvaus on tehty taiten. Dramaturgisesti Once ei kuitenkaan tarjoa ihan hirveän paljon – se pysyy pinnalla ja vaikuttaa tasan tarkkaan musiikkiantinsa vuoksi. Pienimuotoisena katutason musiikkielokuvana se kuitenkin on pakahduttavan sympaattinen ja jää kummittelemaan mieleen. Joku sanoisi, että se riittää taiteen määritelmäksi.

Gerarld Potterton: Heavy Metal

Métal hurlant oli ranskalainen sarjakuvalehti, joka toimi omanlaisenaan sanansaattajana aikuisille suunnatun scifin ja fantasia saralla. Lehden amerikkalainen ilmiasu oli ja on yhä Heavy Metal; suomeksi sen sanomaa ilmestyi muutaman numeron verran nimellä Kylmä metalli. Sarjakuva oli esikuvana myös vuonna 1981 ilmestyneelle kanadalaiselle animaatioelokuvalle Heavy Metal.

Gerald Pottertonin ohjaama Heavy Metal -elokuva nojaa vahvasti sarjakuvan formaattiin. Se muodostuu seitsemästä lyhyestä episodista sekä niitä ympäröivästä kehyskertomuksesta. Jokaisen jakson takan on eri animaatiostudio, ja kokonaisuus yhdisteleekin kauniisti hyvin monenlaisia tekniikoita. Disneyn sulavuudesta ollaan kaukana, mutta toisaalta myöskään Filmationin halpuuteen ei sorruta. Heavy Metal on taiten tehtyä laatuanimaatiota, jossa ei pyritä erityisesti ”helppouteen” saati luonnollisuuteen.

Tarinoita yhdistävä tekijä on Loc-Nar, vihreänä hehkuva pallo johon tiivistyy ”kaikki maailman paha”.  Käytännössä se on tekosyy monenlaiselle tieteisfantasialle, jossa väkivalta ja seksi saavat velloa. Elokuvan episodit sijoittuvat pääosin avaruuteen tai scifistiseen tulevaisuuteen, mutta ne ovat lopulta silkkaa fantasiaa. Heavy Metal on teinipoikain voimafantasia par excellence. Sen kertomusten miehet ovat altavastaajia, joista tulee sankareita – ja naiset lähinnä saatavilla olevia isoja rintoja. Kuitenkin elokuvan keskeisin – ja viimeisin – jakso keskittyy naissankariin, joka vähäpukeisuudestaan huolimatta on koko kimaran suvereenein hahmo. (Toki vahva naissankarikin voidaan nähdä fetisistisenä objektina.)

Jos pystyy jättämään huomiotta Heavy Metal keskenkasvuisen tarinamaailman, se tarjoaa paljon häikäisevää. Visuaalinen ilme pohjaa alkuperäiselle sarjakuvataiteelle. Varsinkin Moebius leimaa kokonaisuutta alku- ja loppuepisodeillaan, mutta väliin mahtuu myös Richard Corbenia, Bernie Wrightsonia ja Angus McKieta. Musiikin luulisi nimen perusteella olevan heviä ja metallia. Kyllähän mukana on monta aikakautensa raskasta rock-yhtyettä, mutta erityisen metallinen soundtrack ei ole. Valtaosan aikaa soi Elmer Bernsteinin orkesterimusiikki. Blue Öyster Cultilla olisi ollut elokuvaan useampikin kappale, mutta mukaan pääsi ainoastaan yksi – joka sekään ei alun perin liittynyt Heavy Metaliin mitenkään.

Alain Corneau:; Kaikki elämän aamut

Elokuva on keino säilyttää musiikki – muiltakin osin kuin vain äänen verran. Alain Corneuan elokuva Kaikki elämän aamut (Tous les matins du monde, 1991) tekee sen mahdollisimman kauniisti. Pascal Quingnardin samannimiseen romaaniin pohjautuva elokuva kertoo barokkisäveltäjien Monsieur de Saint-Colomben ja Marin Marais’n suhteesta. Edellinen on menettänyt vaimonsa ja jäänyt kahden lapsen kasvattajaksi. Musiikki ja viola da gambaon ainoa keino tavoittaa kuollut vaimo ja saada tyttäret osaksi omaa elämää, ylipäätään hengittää tässä vajavaisessa maailmassa. Jälkimmäinen –tarinan kertoja, vanhoilla vuosillaan – on nuori pyrkyri, joka haluaa olla Jotain. Äänenmurros vie paikan lapsikuorossa, gamban avulla hän saavuttaa aseman kuninkaan kamariorkesterissa.

Samaan tapaan kuin musiikki on korkeampi itseilmaisun keino tarinan hahmoille, on näyttelijäntyö heidän esittäjilleen. Jean-Pierre Marielle Saint-Colomben roolissa on uskomaton osoitus läsnäolon taiteesta. Hänen hahmonsa ei puhu monta vuorosanaa, mutta hänen kehonkielensä kertoo valtavia asioita. Ikävä vaimoa, lapsia kohtaan tunnettu rakkaus, joka ei kykene saamaan ääneen lausuttua muotoa, inho, viha ja luopumus – kaikki heijastuvat pienistä liikkeistä kasvoilla ja gamban kaulaa hyväilevissä sormissa. Melkein yhtä kaunis on katsella Gérard Depardieu Marais’na – ja kuulla, sillä Marais’n ääni on koko elokuvan ajan läsnä kertojana.

Ranskalainen taito tehdä epookkielokuvaa on hämmästyttävä. 1600-luvun lopun maalaismaisema hehkuu niin vihreänä luontona kuin kynttilänliekin valaisemina sisätiloina. Dialogi on lähinnä vivahteita varten, musiikki niin oleellinen osa tarinankerrontaa, ettei sen läsnäoloa unohda hetkeksikään. Audiovisuaalinen maailma on yhtenäinen, meditatiiviseen kauneuden kehään kutsuva, samaan aikaan pakahduttavan vahva ja surumielisyyden rajoilla tasapainoileva.

Corneaun ohjaus on näkemyksellistä, hallittua. Kaikki elämän aamut on kuvaksi tullut romaani samaan tapaan kuin Kubrickin Barry Lyndon mutta hengittäen, rakastuen ja pettyen – ei ainoastaan tietoisesti ajatellen ja näyttäen. Se on fyysinen niin kuin on musiikkikin soittajalleen, jonka jokainen sisäänhengitys sisältää merkityksen.

Joel Coen: Voi veljet, missä lienet?

Coenin veljesten Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000) muistetaan lähinnä musiikistaan. Ja ihansyystä: se palautti Yhdysvaltain etelävaltioiden kansanmusiikin jälleen kollektiiviseen (länsimaiseen) muistiin. Muutoin elokuva ei ole ihan niin selvä tapaus.

Voi veljet on yhdistelmä monenlaista perinnettä. Sen tarina kertoo kolmesta vankikarkurista 1930-luvun Mississippistä. Yksi heistä, Ulysses McGill, on houkutellut muut mukaansa etsimään ”aarretta”, jota ei todellisuudessa ole. Kyse on lopulta yrityksestä estää hänen lastensa äitiään avioitumasta toisen miehen kanssa.  Tämä on yksi taso. Toinen taso on klassisen Odysseia mukailu: matkallaan Ulysses kohtaa niin seireenimäisellä laulullaan houkuttelevia naisia kuin yksisilmäisen raakalaisen. Kolmas taso on nostalginen etelävaltioiden romantiikka kaikkine symboleineen: on uskonnollista radiokanavaa, on mustaa blues-kitaristia tienristeyksessä tekemineen sopimuksineen paholaisen kanssa, on Ku Klus Klania ja monen monta hirttosilmukkaa. Ja sitten on neljäs taso: ylistyslaulu etelän musiikille siinä missä The Blues Brothers oli pohjoiselle, modernimmalle bluesille.

Coenit ovat sikäli taitavia elokuvantekijöitä, että he saavat hyvinkin eripariset ideat toimimaan yhdessä, ainakin pinnallisella tasolla. Voi veljet toimii siinä missä The Big Lebowski tai The Ladykillers – ne kaikki näyttävät hyvältä ja tarjoavat tarpeeksi kiinnittymiskohtia kulttuurinsa tuntevalle katsojalle. Ne eivät kuitenkaan kouraise katsojaa samaan tapaan vatsanpohjasta kuin heidän parhaat elokuvansa. Voi veljet on kaunis katsella, hyperaktiivinen kallonpohjan kutittelija, mutta se ei lopulta anna paljoakaan, jos sen pintaa alkaa raaputtaa tietoisesti. Elokuvan tarina on yksinkertainen, ja intertekstuaaliset viitteet ovat kepeitä. Musiikki on hyvää, mutta mitä sitten? Samaan tapaan Roger Deakinsin kuvaus on kaunista, mutta kellertäväsävyinen värimääritys tuntuu lähinnä ällöttävältä.

Luettua: heinäkuu 2026

Mikko Samulinen: Ilmasilta. Hiljaisen joen aave. Helsinki 1977: Suuri Nuorten Kirjakerho. 116 [+ 2] s.

Vuonna 1977 Suuri Nuorten Kirjakerho julkaisi samoissa kansissa kaksi Mikko Samulisen ensimmäistä romaania. Ilmasilta (1969) ja Hiljaisen joen aave (1971) liittyvät toisiinsa, koska niissä seikkailee sama poikajoukko, mutta tarinoina ne ovat keskenään varsin erilaiset. Verrattain varhain kuollut Samulinen kirjoitti tiiviin uransa aikana lasten- ja nuortenkirjallisuutta mutta myös muutaman oikein mainion aikuisten kirjankin.

Kummankin romaanin päähenkilöinä on neljän pojan joukko. Vaikka heillä on korostuneet henkilökohtaiset ominaisuutensa, jotka erottavat heidät toisistaan, ei Samulisen porukkaa muodosta aivan niin kärjistetyn tyypitellyt hahmot kuin yleensä tämän kaltaisissa poikakirjoissa. (Olkoonkin että yksi pojista on saanut lempinimensä, koska muistuttaa ulkonäöltään Alkon pääjohtaja K.-A. Fagerholmia!) He ovat melko tasaväkinen katras, eikä edes selvää johtajahahmoa ole.

Ilmasilta kertoo, kuinka poikajoukko pääsee jyvälle huumekaupasta, joka on käynnissä heidän naapurustossaan. Alkusysäyksenä on tajuttomana löytyvä nuori nainen, jonka taskut pojat kollaavat kaikessa rauhassa mutta josta he eivät ilmoita poliisille, koska siitä koituisi vain ongelmia! Uhkarohkeuden, vapaan liikkuvuuden ja parin lajityypille ominaisen tee–se–itse-keksinnön avittamana he ratkaisevat, millä keinoin huumeliigan onnistuu kuljettaa nappeja ulkomailta kylille myyntiin.

Hiljaisen joen aaveessakin ratkaistaan mysteeriä, mutta teoksen laji on rikoskertomuksen sijasta jossain kummitus- ja eräjutun välimaastossa. Pojat ovat lähteneet telttailemaan johonkin salomaille, mutta siellä he kohtaavat asioita, jotka saavat heidät epäilemään yliluonnollista. Kauhutehoja ei yritetä luoda, mutta vaikka lukija luottaisikin siihen, että poikien epäilemälle aaveelle on arkisempi selitys, onnistuu tarina luomaan miellyttävän salaperäisen tunnelman.

Samulisen suurin vahvuus on taitava kielenkäyttö. Dialogi on nasevaa, ja muutamat kuvaukset ovat iskeviä. Kieli nostaakin nämä romaanit tavanomaisen poikakirjallisuuden yläpuolelle. Edes muutamat kirjoitusaikaansa sidotut slangi-ilmaukset eivät tunnu erityisen häiritseviltä. Sen sijaan ensimmäisen kirjan aloitus on turhan tymäkkä nykyään: kahdella ensimmäisellä sivulla ehditään kommentoida yhden pojan äidin lihomista, kuvata leikkisää parisuhdeväkivaltaa ja heittää eräs n-alkuinen sana.

Markus Harju & Samuli Antila (toim.): Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita. Espoo 2013: Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC ry. 180 s.

Espoon scifiseura ESCin julkaisema novelliantologia Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita on kenties eniten koulussa lukemani kirja. Sen sisältämistä novelleista nimittäin kolme on kuulunut jo pitkään valikoimaani, kun luen ja luetutan kasiluokkalaisille kauhua ja fantasiaa. Ne ovat myös niitä harvoja kertomuksia, joista oppilaani ovat aina pitäneet.

Markus Harjun ja Samuli Antilan toimittama Ken vainajia muistelee on URS-liikkeen (Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) kirjoittajien kokoelma, joka – kuten alaotsikko paljastaa – koostuu suomalaisesta mytologiasta innoituksensa saaneista novelleista. Osassa ollaan hyvin lähellä alkuperäistä tarinamaailmaa, kuten kaukaiseen pseudo-Suomeen sijoittuvassa Mixu Laurosen tarinassa; sokeasta šamaanista, Kontiaisesta kertova fantasiadekkareitten sarja on muuten sellainen, joka aina silloin tällöin toistuu lukulistoillani. Toisaalta mytologia saattaa myös limittyä nykyajan kanssa, niin kuin käy Jussi Katajalan tarinassa eristäytyneestä miljonäärimaahisten suvusta.

Nyt uudellakin lukukerralla antologian kirkkaimmilta hetkiltä tuntuivat vanhat valintani. Shimo Suntilan Sauna on jokseenkin täydellinen raapale; yhden tilanteen novelli kertoo niin paljon laajemman tarinan kuin mihin sen sadan sanan luulisi riittävän. Anne Leinosen niminovelli sen sijaan on herkänhaikea kummitustarina muistista ja muistoista – yllättävä ja kaunis niille oppilaillekin, jotka jaksavat lukea sen ajatuksella loppuun. Samuli Antilan Rajat on puolestaan kauhistuttava kertomus henkimaailman rajapinnasta tuotuna maailman arkisimmalle näyttämölle: raksalle. Samalla se tuo moderniin kirjallisuuteen kansanperinteen rajahuutajahahmon. (Kaseja kertomuksessa häiritsee lähinnä jatkuva tupakointi.)

Näiden kestosuosikkien lisäksi pidin paljon Mari Saarion pitkästä novellista, jossa agraari-Suomeen vaivihkaa siitetään uutta messiasta. Maa ei kuitenkaan ole vielä valmis siihen. Maaseuturomanttisen kuvaston yhdistäminen fantastiseen ainekseen, joka saattaa mennä tarkkaamattomalta lukijalta jopa kokonaan ohi, on tyylikäs taidonnäyte. Yhtään huonoa tekstiä teoksessa ei ole, ja siksi pidänkin sitä eräänä onnistuneimmista URS-kokoelmista.

Leena Krohn: Viimeinen kesävieras. Kertomuksia ihmisten ilmoilta. Helsinki 1974: Tammi. 85 [+ 2] s. Leija-sarja

Leena Krohnin monipuolinen ura on koko ajan liikuskellut hämärillä rajaseuduilla: kirjallisuuslajien ja lajityyppien rajat hämärtyvät yhä uudestaan, samoin lasten- ja ns. aikuistenkirjallisuuden. Alkuun häntä luettiin nimenomaan lasten- ja nuortenkirjailijana. Jälkiviisas näkee, ettei asia ole ihan niin yksiselitteinen, kuten osoittaa Krohnin kolmaskin teos, Viimeinen kesävieras.

Äkkivilkaisulta Viimeinen kesävieras on kokoelma satuja. Valtaosa sen 12 tekstistä on ainakin tyyliltään satuja. Kerronta on näennäisen yksinkertaista ja keskittyy lähinnä pintatason tapahtumiin. Kuitenkin lähes aina kertomuksessa piilee elementti, joka ei tunnu enää pelkästään sadulta. Esimerkiksi Taikurin murhe kertoo miehestä, joka on hullaantunut taikureista mutta pettyy, kun hänelle paljastuu että taika onkin pelkkää sorminäppäryyttä. Lopussa kuitenkin saavutetaan ihmeen tuntu, joka metafyysisyydessään ylittää sadun konventiot. Maailman yksinkertaisen temppu puolestaan kertoo liki toimintakyvyttömästä miehestä, joka on tottunut siihen, että muut tekevät asiat hänen puolestaan – opettavaisuuden sijasta sävy on ironinen.

Selvimmin kertomusten typistäminen ”vain” saduiksi kyseenalaistuu selvimmin kolmen viimeisen kohdalla. Saaristo-Suomeen sijoittuvat tarinat eroavat muusta kokoelmasta selvästi novellimaisemalla tyylillään. Maailmanlopun saari voisi melkein olla maagista realismia, mutta Kuu paistaa Katkuruun on ihan ehta kummitusjuttu. Myös teoksen aloittava allegorinen Morsian on pikemminkin genrenovelli kuin satu.

Viimeisen kesävieraan ainoa selvä heikkous on sen muutamaan kertaan pinnalle nouseva raskasotteinen saarnaavuus. Kun kertomuksissa käsitellään ympäristöteemoja tai vanhan maailman väistymistä ”edistyksen” tieltä, Krohninkaan kynä ei ole se kaikkein kepeäpiirtoisin. Tarinoista Akka ja myrkkyruisku ja Kylä joka valitsi köyhyyden puuttuu yllättävyys ja silmänisku, joka nostaisi ne tarkoituksellisuutensa yläpuolelle.

Maininnan ansaitsevat useat runot, joita kertomukset sisältävät. Yksi kirjan teksteistä onkin silkka runo. Krohn ei ole näissä säkeissään erityisen hienovarainen lyyrikko, mutta proosakertomuksen seassa hänen runonsa puolustavat paikkaansa.

Arthur Conan Doyle: Western Wanderings. The Arthur Conan Doyle Encyclopedia. – Alun perin ilmestynyt The Cornhill Magazinessa, tammi–huhtikuu 1915; kirjana New York 1915: George H. Doran.

Vuonna 1914 Arthur Conan Doyle kutsuttiin Kanadaan tutustumaan vasta avattuun Jasperin kansallispuistoon. Moderni Kanada oli tuolloin vielä melko nuori ja vasta kasvamassa; itsenäinenkään se ei ollut vaan yhä tiukasti osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Doyle matkustikin maassa tuoreita rautatiereittejä myöten ja näki keskeneräisen maan kehityksen eri vaiheita. Havainnoistaan hän kirjoitti brittiläiseen The Cornhill Magazineen neliosaisen artikkelisarjan, joka julkaistiin myös omana niteenään ja jonka osia Doyle käytti myöhemmin muistelmiensa osana.

Western Wanderings -otsikon alla ilmestyneissä teksteissään Doyle kuvaa matkaansa sekä tekemiään havaintoja Kanadan nykyisyydestä ja arveluitaan sen tulevaisuudesta. Hänelle Kanada on hyvin vahvasti britti-imperiumin kaukainen kulmaus mutta samalla myös kiehtova liudentuma emämaasta kohti Yhdysvaltoja. Hän näkee Pohjois-Amerikan tulevaisuuden kahden suuren maan yhteistyönä mutta ei pysty kuvittelemaan, miksi Kanada haluaisi kuitenkaan irrottautua ja itsenäistyä Britanniasta. Tämä on aivan luonnollinen otaksuma, koska juuri ennen hänen matkansa ajankohtaa Kanada oli ottanut vastaan valtavia siirtolaismääriä emämaasta ja imperiumin taloudellinen tuki oli elinehto Kanadan kasvulle.

Joka tekstissään Doyle keskittyy johonkin yksittäiseen ilmiöön, jonka kautta tarkastelee Kanadan erityispiirteitä ja etenkin eroja Britanniaan ja Yhdysvaltoihin. Ensimmäinen niistä on kaikista puhtain matkakertomus. Siinä Doyle pysyttelee vielä rajan eteläpuolella ja kuvaa kohtaamiaan sisällissodan muistumia. Myöhemmin käsitellään paitsi talouskasvua ja luonnonpuistoa myös esimerkiksi vankeinhoitoa, laiva- ja junaliikennettä, uskontojen rinnakkaiseloa ja hieman alkuperäiskansojen asemaakin. Viimeksi mainitusta Doyle ei saa jälkipolvien silmissä erityisen paljon kiitosta.

Matkakertomuksena Western Wanderings jättää toivomisen varaa. Doylen etuoikeutettu vastaanotto ja kohtelu eivät päästä häntä näkemään todellista maata. Sen sijaan hänen näkökulmansa muovautuvaan Kanadaan ja aikakauden kehitysuskoon juuri ennen maailmansotaa on arvokas. Taitavana kielenkäyttäjänä hän pystyy pukemaan sanoiksi hyvin epämääräisen rakennusvaiheen.

V. Arti: Etelämeren salaisuus. Seikkailuja salaperäisessä saaressa. Helsinki 1945: E. Viljanteen kirjakauppa ja kustannusliike. 145 [+ 1] s. – Teoksen aiemmat laitokset ilmestyneet nimillä Salaperäinen kaupunki ja Salaperäinen saari.

V. Artin eli Kaarlo Valveen romaanin Etelämeren salaisuus julkaisuhistoria on monipolvinen, mutta viimeisen laitoksensa se sai vuonna 1945 E. Viljanteen kustantamana kirjana. Tarina oli ilmestynyt aiemmin peräti kahdella eri nimellä, ja myöhäisimpään versioonsa sitä oli laajennettu. Etelämeren salaisuus on aikakaudelleen harvinainen suomalainen scifi-romaani, joka on mieluummin filosofinen kuin poliittinen (toisin kuin harvat muut vuosisadan alkupuoliskon kotimaiset tieteisromaanit).

Etelämeren salaisuus on seikkailukertomuksen asuun puettua yhteiskunnallista pohdiskelua. Sen lähtökohta on pienenpienen planeetan putoaminen Tyyneen valtamereen. Merenpinnan yläpuolelle jääneeseen osaan haaksirikkoutuu eräs japanilainen, joka alkaa tutkia outoa ”saarta”. Paljastuu, että sen sisäpuolella on toimiva kaupunkiyhteiskunta ja että sitä asuttavat monenmoiset, telepatiaan kykenevät olennot. Suuri osa teoksesta menee uutta kulttuuria ihmetellessä. Valve onnistuu luomaan melko hyvin maailman, joka tuntuu riittävän erilaiselta kuin ihmisten oma mutta kuitenkin sopivalta osin tuttuna. Hän selittää samankaltaisuudet elämään kuuluvana, vääjäämättömänä kehityssuuntana. Vaikka planeetan asukit ovat selvästi epäinhimillisiä, on heilläkin kielensä, uskontonsa ja yhteiskunnalliset luokkansa. Aluksi maahisiksi nimettyjen olentojen maailma vaikuttaa meikäläistä kehittyneemmältä, mutta pian pinnan alta paljastuu tuttuja säröjä. Luokkarakenne ei esimerkiksi ole kaikille reilu, ja olentojen mysteeriuskonto näyttäytyy ihmissilmiin massoja kontrolloivana teatterina. Uskonnollisten menojen kuvaus onkin yksi romaanin huippuhetkistä.

Valve välttää ihailtavan hyvin turhan toiminnallisuuden, joita tällaisiin kertomuksiin niin usein suotta sisällytetään. Oikeastaan ainoa action-jakso on lopun pelastautuminen uppoavalta planeetalta. Sen epätoivoisuus onkin sitten varsin vaikuttavaa. Ainoa irrallisen tuntuinen osa Etelämeren salaisuutta on teennäinen romanssintynkä päähenkilön ja toisen haaksirikkoisen välillä. Sekin saa silti painoarvoa viittauksillaan japanilaisen miehen ja englannittaren välisen suhteen mahdottomuuteen, mikä korostaa analogisuutta muukalaisten ja ihmisten maailmojen välillä.

[Jyrki Pitkä:] Kauhun ja himon ostari. Hahlokallion ostoskeskukseen liittyviä kertomuksia, kuulopuheita ja urbaanilegendoja. Osa 1. [Helsinki 2024:] Jyrki Pitkä. 38 [+ 2] s. Painos 150 kpl.

Kauhugenren ja huumorin välillä on tunnetusti vahva side. Tiedetään, että kauhuelokuvan ei tarvitse mokata paljoakaan, kun se jo muuttuu tarkoituksettomaksi komediaksi. Sen sijaan tarkoituksellinen (onnistunut) kauhukomedia on paljon vaativampaa, ja kirjallisuudessa hauska horror tuntuu olevan vielä vaikeampi yhdistelmä. Yleensä yrittäjä kompastuu jo lähtökohdissaan: huumori ei saa olla liian päällekäyvää, kauhuelementit eivät saa olla liian itsetarkoituksellisia ja kielenkäytön on oltava kohdillaan.

Jyrki Pitkän vihko Kauhun ja himon ostari on ottanut haasteen vastaan ja onnistuukin melko hyvin. Se esittäytyy kokoelmana ”kertomuksia, kuulopuheita ja urbaanilegendoja”, jotka liittyvät Vantaan Hahlokallion ostoskeskukseen. Koko miljöö on tietenkin keksitty, eikä julkaisun sisältökään yritä erityisemmin uskottelemaan olevansa todellista folklorea. Sen tekstit on kyllä laitettu monen eri ihmisen nimiin, mutta ne ovat tyyliltään hyvin selvästi fiktiivisiä, kirjallis(uudellis)ia kertomuksia tai runoja. Vain parissa tekstissä on hiukan jutusteleva, ”muistaakseni”-tyyppinen kerronta.

Mutta tarinat – jopas jotakin! Ne ovat visvankatkuisen lihallisia, ihastuttavan makaabereja, sairaalloisen kehollisia. Ostoskeskus pitää sisällään monenlaista irvokasta, joka usein kohdistuu ihmiskehon (tai muun solumassan) rajojen rikkomiseen, raastamiseen, muuntamiseen, hyödyntämiseen tavoin, joihin sitä ei ehkä ole tarkoitettu. On perinteistä irtopäätä mutta myös paiseista automaattia, lypsettäviä hyönteisten peräaukkoja, kehon täyttävää sienirihmastoa ja madonmunien täyttämiä jalkovälejä.

On ihan lukijan henkilökohtaisista mieltymyksistä kiinni, pitääkö kertomuksia hykerryttävinä vai vastenmielisinä. Oma lukutapani lienee selvä, mutta silti eniten mieleeni on kokoelman niukimmin irvokas teksti, painajaismainen todellisuusluuppi betoniladosta ja siellä tapahtuneesta väkivallasta. Sen sijaan selvästi heikoimmin onnistuvat runot, joissa kyllä on samaa raadollisuutta kuin proosateksteissä mutta jotka jäävät selvästi pinnallisemmiksi. Kokonaisuuden osina ne kuitenkin puoltavat paikkaansa.

Kauhun ja himon ostari on ”osa 1”. Jäämme luonnollisesti odottamaan limasekainen vaahto suupielistä pursuten jatkoa.

Olli Korjus: Hamina 1918. Nimi nimeltä, luoti luodilta. Jyväskylä 2008: Atena Kustannus. 391 s.

Kirjassaan Hamina 1918. Nimi nimeltä, luoti luodilta Olli Korjus käy läpi sisällissodan aikaisia tapahtumia Haminassa ja haminalaisiin liittyen. Koska ainuttakaan taistelua ei Haminassa käyty, on tapahtumien läpikäynti hieman erilaista kuin mihin yleensä sisällissotakirjallisuudessa yleensä keskitytään. Valokeilaan asettuvat korostetusti yksilöt, mihin teoksen alaotsikko viittaakin. Korjus esittelee likipitäen kaikki haminalaisiksi tai vehkalahtelaisiksi Sotasurma-projektissa merkityt henkensä menettäneet. Samalla ruopataan hieman myös lähialueiden vaiheita. Paavo Haavikon Kekkoselle kirjoittama ”pääpunaisten” teloituskin saa käsittelyn.

Korjus ei ole koulutettu historioitsija, mutta hänen otteensa on vankka ja osaamisensa laajaa. Yksityiskohtien runsaus, käsittelyn johdonmukaisuus ja valistuneisuus aiheesta ovat vaikuttavia. Toisaalta hänen näkökulmansa on avoimesti punainen, mitä akateeminen tutkija tuskin myöntäisi (valkoisuus sen sijaan ei tunnetusti ole ollut takavuosina mikään ongelma). Korjuksen isä kuului 1918 punaisten riveihin, ja kirjassa pyritään kirjoittajan mukaan oikomaan aiemman tutkimuksen punaisiin kohdistuneita väitteitä. Tämä kieltämättä saa lukijan olemaan koko ajan kriittisesti varpaillaan, mutta se ei yleensä ole paha juttu tietokirjallisuuden ääressä.

Hamina 1918 ei etene kronologisesti eikä esimerkiksi henkilö tai kylä kerrallaan. Sen sijaan sota-aikaa käydään läpi aiheittan; esimerkiksi kummankin puolen harjoittamaa terroria perataan omissa luvuissaan. Ratkaisu on ymmärrettävä, ja siinä on puolensa. Näin saadaan aikaan selvempiä kokonaisuuksia, jotka paljastavat säännönmukaisuuksia ja tapahtumien suhteita. Toisaalta kronologinen heittelehtiminen aiheuttaa helposti sekaannuksia, etenkin jos sodan yleiset vaiheet eivät ole kovin tarkkaan tiedossa. Vaikka Hamina 1918 on periaatteessa populaari tietokirja, se ei tee sisältöään helposti lähestyttäväksi, elleivät taustatiedot ole kunnossa.

Kirjan lukeminen on herättelevää näin kaksikymmentä vuotta ilmestymisensäkin jälkeen. Esimerkiksi Korjuksen esitellessä ja pohtiessa sodan syitä ja taustoja moni asia tuntuu pelottavan ajankohtaiselta: työnantajien haluttomuus maksaa kunnon palkkoja, sekatyömiesten leimaaminen loisiksi, epäreiluiksi koetut kiristykset lakeihin… ja tietysti vieraiden valtojen politiikka maailmansotineen.

Linda Rantalainen: Jos minä en sinua saa. Henkirikoksen motiivina mustasukkaisuus. [Helsinki] 2023: Deadline Kustannus. 224 s.

Linda Rantasen Jos minä en sinua saa edustaa modernia, kevyttä rikosaiheista tietokirjallisuutta, jota on helppo lukea (ja kai kuunnella) pienissä paloissa ilman sen suurempaa syventymistä. Aihe ei toki ole lainkaan kevyt, sillä Rantasen teoksen alaotsikkona ja aiheena on ”Henkirikoksen motiivina mustasukkaisuus”.

Kirja esittelee seitsemän kotimaista murhaa tai tappoa, jotka ovat tapahtuneet pääosin 2010- ja 2020-luvuilla, joskin vanhin rikos on vuodelta 1997. Näiden lisäksi käsitellään lyhyesti muutama muu tapaus, joissa on kyse alaikäisistä tekijöistä tai vainoamisesta. Yhteistä kaikille on, että rikoksen motiivina on ollut mustasukkaisuus. Uhrit ovat pääosin joko parisuhteen toisia tai (kuviteltujakin) kolmansia osapuolia, ja tekijät yhtä lukuun ottamatta miehiä.

Tänäkin vuonna vastaavan kaltaisia rikoksia on Suomessa tehty luvattoman suuri määrä, joten Rantasen teos käsittelee paitsi ajankohtaista myös tärkeää aihetta. Valitettavasti kirjan anti jää lopulta melko ohueksi. Tuntuu kuin ajatuksena olisi ollut tehdä jonkinlainen mustasukkaisuussurmien mixtape; kerätä sopivan monipuolinen esimerkkien sarja samoihin kansiin. Rikokset käydään läpi tarinamuodossa, eikä niitä juurikaan pohdita. Syvyyttä ja näkökulmaa tuomaan – ja jotta voisi puolustautua sosiaalipornosyytteitä vastaan? – tekijä on haastatellut joukkoa muun muassa psykologeja ja psykiatreja, jotka ovat yleensä työskennelleet rikollisten kanssa. Haastatteluissa on runsaasti hyvää asiaa, mutta kokonaisuus jää ikään kuin pitkitetyksi Hesarin Kuukausiliitteen artikkeliksi. Asiasisältö jää lopulta melko pinnalliseksi.

Hieman hassulta tuntuu tapa muuttaa kertomusten henkilöiden nimet. Käytänne on tietenkin perusteltu uhrien tapauksessa, mutta varsinkin rikoksistaan tuomittujen rikollisten kohdalla se tuntuu lähinnä sievistelyltä. Nimet ja usein kuvatkin nimittäin löytyvät yhdellä yksinkertaisella Google-haulla.

Ilmiönä tämänkaltaiset mustasukkaisuus- ja kunniasurmat ovat kauhistuttava. Niiden syyt ovat syvällä ihmisen kasvuvaiheessa ja kasvatuksessa, monesti myös kulttuurissa johon on kasvettu. Huolestuttavaa on, että tämänkin kirjan rikollisista ainakin yksi saalistaa tiettävästi tälläkin hetkellä pitkin sosiaalista mediaa.

Jyrki Pitkä: Valaankesyttäjä. Helsinki 2026: Tajunta Media. 91 s. Kuv. Jyrki Pitkä.

Ihmiskunta on kitkenyt itsestään seksuaalisuuden. Kun rinnakkaistodellisuudet avautuivat ihmisille, heitä oli helppo käyttää muukalaisten synnytysalustoina. Kyse on siis ratkaisevasta olemassaolon kysymyksestä. Tämä on premissi Jyrki Pitkän tiiviissä romaanissa Valaankesyttäjä (Tajunta Media, 2026). Poikkeuksia kuitenkin on yhä – seksuaaliviettinsä säilyttäneet yksilöt joko tuhotaan tai sitten heistä tulee pappislahkoa, inkvisiittoreita jotka ovat vastuussa irstailijoiden tuhoamisesta.

Valaankesyttäjän päähenkilö on Vy, vieteiltään poikkeava siivoaja. Hän on lapsesta asti halunnut tulla niin sanottujen avaruusvalaiden, valtavien uhanalaisten olentojen kesyttäjäksi, johon asemaan hyvin harva kykenee nousemaan. Yhden yön insektoidijutun vuoksi hän joutuu inkvisition tähtäimeen, ja hänen peräänsä lähetetään arvonnousua ja sen myötä perheenlisäystä kärkkyvä Prrhan.

Harvoin minkään kirjallisen teoksen vakava ja satiirinen aines on niin tasapainossa, että kumpi tahansa lukutapa tuntuu oikealta ja nautittavalta. Valaankesyttäjän voi lukea ivallisena uskonnollisen kiihkoilun ja seksuaalipaniikin kuvauksena. Sen yksityiskohdissa on paljon humoristista, etenkin jos pystyy suhtautumaan lihallisiin asioihin – niin seksiin kuin väkivaltaan – huvittavina. Toisaalta tarina on myös aidosti ajatuksia ja tunteita herättävä. Vaikka esimerkiksi inkvisiittorin hahmo on irvokkuudessaan liioiteltu, hän ei ole kovin kaukana meidän maailmamme fanaatikoista. Toisaalta kertomuksen lopetus on lähes katarttinen.

Aiheensa vuoksi Valaankesyttäjä sisältää muutaman voimakkaan seksikohtauksen. Mistään jynkystä saati erotiikasta ei ole kyse. Pitkä onnistuu vieraannuttamaan seksin myös lukijalle niin, että se tuntuu yksinkertaisesti vieraalta (mikä saattaa johtua myös minusta lukijana). Kuvauksissa on jotain sellaista, mihin yleensä pystytään lähinnä sarjakuvissa ja animaatiossa.

Valaankesyttäjä on varmasti kirjoitettu, ja sitä on nautinto lukea. Sen toiminta saattaa rakentua yksinkertaisten takaa-ajon ja kotimatkan trooppien ympärille, mutta se käsittelytapa on hyvin omalaisensa. Maailma tuntuu kokonaiselta, vaikka tarina näyttääkin siitä vain pieniä paloja.