Perinteikkäät Forssan mykkäelokuvafestivaalit järjestettiin elokuun lopussa 26. kertaa. Edellisvuoden neljännesvuosisadan juhlinta oli vaihtunut synkkiin enteisiin. Hyvä hallitusohjelma oli suistanut tämänkin tapahtuman veitsenterälle, vaikka viime vuosina näytännöt ovat olleet järjestään loppuunmyytyjä tai ainakin lähes. Onneksi kulttuurimyönteisiä sponsoreita oli löytynyt paikallisista yrityksistä, ja jälleen saatiin upota livesäestetyn mykkäelokuvan taikamaailmaan viikonlopun ajaksi. Esityspaikkoina toimivat totutusti Elävienkuvien teatteri sekä työväentalo. Tämänkertaisena virallisena teemana oli Alfred Hitchcock ja englantilainen elokuva, mutta mukaan mahtui muutakin ja toisaalta muunkinlaista tematiikkaa löytyi elokuvien välille.
Perjantai
Ensimmäisen päivän kaikissa kolmessa elokuvassa oli kyse – tietenkin? – rakkaudesta mutta kovin eri tavoin. Alfred Hitchcockin Kevytkenkäinen (Easy Virtue, 1928) on tendenssielokuva maailmasta, jossa naisen nöyryyttävästi menetetty maine ei korjaannu kai koskaan. "Uskottomuuttaan" avioeroon tuomittu nainen ei löydä onnea uudestakaan liitosta, kun epäluulot ja epäilykset varjostavat häntä. Pianisti Tuomo Sorrin säestys oli mallikas improvisaatio popmelodioiden pohjalta. Kuten aiempinakin vuosina, pohjiksi valitut sävellykset eivät ihan aina osu kohdalleen (oliko siellä jälleen Kissin "I Was Made for Lovin' You"!) ja harhauttavat elokuvasta, mutta toisaalta tällainen on vahvasti katsojan korvassa. Festivaaliseurueen kesken esimerkiksi vallitsi syvä erimielisyys "Ihmisten edessä" -riffin käytöstä.
Frank Borzagen Kadun enkelissä (Street Angel, 1928) hieman samankaltainen tematiikka saa paljon toiveikkaamman ja kauniimman käsittelyn. Köyhyyttään prostituution pariin (juuri ja juuri) päätyvä nuori nainen saa kiertävän sirkusseurueen mukana uuden alun ja rakkauden, mutta menneet palaavat vainoamaan. Elokuva on upea, saksalaissävytteinen melodraama, jonka loppujakson synkät sävyt saivat toiston seuraavan päivän Ilmiantajassa. Sanna Pietiäisen orkesterin säestys saattoi olla paras heiltä kuulemani. En pidä edelleenkään laulun käytöstä mykkäelokuvan yhteydessä, mutta muuten kokoonpano soi hyvin yhteen elokuvan kanssa. Jotain ansiota asiaan lienee sillä, että kokoonpanosta oli poistunut aiempien vuosien päälleliimatulta tuntuneet kökkösyntikat, jotka olivat korvautuneet saksofonilla. Tosin kerran, pienen mutta raivostuttavan hetken ajan, saatiin kuulla samanlaista efektirunttausta.
Ensimmäisen päivän päätösnäytöksessä esitettiin William A. Seiterin ohjaus Jazzikuningatar (Why Be Good?, 1929). Se on elokuva, joka tiivistyy tasan tarkkaan pääosan Colleen Mooreen. Ihan sama, mitä hän tekee valkokankaalla, mitään muuta on hankala huomata. Näyttelijän harvinainen valovoima kannattelee romanttista elokuvaa, josta ei kuitenkaan puutu myös painokkuutta. Ajatukset naisen roolista miesten toiveiden ilmentymänä on valitettavasti vielä sadan vuoden jälkeenkin ajankohtainen. Siitä muodostuikin kuin vahingossa(?) ensimmäisen festaripäivän elokuvia yhdistävä teema. Vimma Allstars Trion (sekä sitä täydentäneen Sanna Mansikkaniemen) irlantilainen kansanmusiikki sopi yllättävän hyvin elokuvaan, vaikka siinä tanssitaankin paljon Charlestonia. Välillä kuvan ja musiikin yhteys ei kuitenkaan ollut riittävän selvä. Kappaleet tuntuivat elävän usein omaa elämäänsä, alkoivat ja loppuivat huolimatta elokuvan rytmistä. Paikoin kuvan ja äänen liitto silti naksahti loistavasti yhteen, ja musiikin pirskahteleva sävy toisti Mooren hahmoa.
Lauantai
Toinen päivä on aina festivaalien täysin, niin tälläkin kertaa. Päivä alkoi festivaalijohtaja Ville Koiviston Forssan Elävienkuvien teatterin historialla (2025), dokumentilla esityspaikkana toimineesta perinteikkäästä teatterista. Sitä en kuitenkaan itse nähnyt – jostakin oli pakko säästää aikana, joka ei koettele ainoastaan tilaisuuksien taloutta. Aiemmin lauantain aamupäiväpaikka oli uusien, kotimaisten lyhytelokuvien ilmaisnäytösten käytössä, mutta sellaisia ei ole ollut esitettäväksi enää pariin vuoteen, mikä on sääli.
Perinteinen oli myös puolenpäivän lyhytelokuvanäytös ja Hillel Tokazierin säestys. Kahdeksaakymmentä lähestyvä Tokazier on edelleen virtuoosimainen pianon ääressä, ja vaivattoman runsaaseen tapaansa hän kuljetti katsojat yhteensä seitsemän englantilaisen lyhytelokuvan läpi. Vertailu edellispäivän Sorriin on luonteva, sillä yhteisen instrumentin lisäksi kumpikin hyödynsi säestyksessään populaarimusiikkia – alkuperäisten mykkäelokuvasäestäjien tapaan. Kumpi onnistui paremmin, on korkeintaan kysymys mieltymyksistä.
1900-luvun alun lyhytfilmit ovat tietenkin monin tavoin kömpelöitä, mutta aina niissä on valtava määrä charmia. Ensimmäiset filmatisoinnit Charles Dickensin Joulutarinasta (Scrooge, 1901) ja Lewis Carrollin Liisasta Ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1903) sopivat hyvin samaan jatkumoon palokunnan ja poliisivoimien esittelyn (Fire!, 1901) ja aina yhtä sympaattisen pelastajakoiran kanssa (Rescued by Rover, 1905). Sarjan kruunasi todellinen löytö, muita myöhäisempi H. Manning Haynesin ohjaama Puosun apuri (The Boatswain's Mate, 1924). Se on näppärä hupailu merimiehestä, joka halajaa naimisiin pubinpitäjän kanssa (saadakseen pubin käyttöönsä) ja joka sitä varten punoo pienen huijauksen. Tällaiset ennakoimattomat helmet ovat aina ihastuttavia kokemuksia.
Seuraavaksi nähtiin – tavan mukaan sekin – kotimainen elokuva, joka tällä kertaa oli Erkki Karun Myrskyluodon kalastaja (1924). Se on verkkaan mutta varmasti etenevä kertomus rannikon salakuljettajista kieltolain aikaan. Salakuljettajien mukaan huiputetaan rahavaikeuksissa elävä saarelainen, jonka moraali ei kuitenkaan salli hänen osallistua moiseen yritykseen. Samalla ajan katsojia varoitetaan viinaringin haitoista ja vaaroista. Suomenlahden maisemat on saatu kaapattua filmille komeasti. Meri on kuvattavana lähes yhtä hankala elementti kuin ilmakin; aava ei välity kaksiulotteisena ellei kuvaaja osaa hommaansa. Osaava oli myös Janne Kuusisen pääosin haitarilla soitettu säestys. Se hyödynsi ihailtavan hyvin meriaiheisia iskelmämelodioita mutta teki niistä aivan omiaan. Kazoon käyttö erään hahmon teemasoittimena tuntui aluksi vieraannuttavalta, mutta lopulta sen kyllä hyväksyi onnistumiseksi.
Samaan aikaan Myrskyluodon kalastajan kanssa esitettiin Buster Keatonin länkkäriparodia Maasta se pienikin ponnistaa (Go West, 1925), jota säesti Joonas Wideniuksen ja Lotta-Maria Heiskasen duo. Harmillisesti se jäi kuitenkin, ymmärrettävistä syistä, minulta näkemättä. Näitä päällekkäisnäytöksiä ei Forssassa ole ollut viime aikoina kuin satunnaisesti, enkä nytkään aivan ymmärrä sellaisen mielekkyyttä, etenkään kun kyse on vain tästä yhdestä ainoasta.
James Cruzen komea Karavaani (The Covered Wagon, 1923) on tyypillinen länkkäri, mutta nimenomaan hyvässä mielessä; genren perusteos. Vankkurikaravaanin matkaan kohti Oregonia mahtuu monenlaista sisäisistä kahnauksista, valtataisteluista ja romansseista luonnonesteiden voittamiseen ja intiaaneja vastaan puolustautumiseen. Vakava ja koominen pysyvät tasapainossa, ja elokuva onkin vaivaton mutta nautittava katselukokemus. Säestäjien, Lena & The Slide Brothersin rootsblues soi sinänsä hienosti, mutta aina se ei kommentoinut kuvaa kovin osuvasti. Mutta silloin kun Lena Lindroosin jyhkeä basso alkoi nostaa intensiteettiä, se sai kuvankin kiivastumaan. Näytöksen lopuksi saatiin mukava yllätys: saman aiheen parodiointi, J. A. Howen The Uncovered Wagon (1923), joka parhaiten muistetaan Iron Maidenin "Run to the Hills" -musiikkivideon materiaalina. Muuta erityisen muistettavaa siinä ei sitten olekaan.
Arthur Robinsonin Ilmiantaja (The Informer, 1929) keräsi päivän isoimman yleisön – mikä taisi kyllä johtua sitä säestäneestä Ursus Factorystä. Bändi olisi kai pitänyt tietää ennakolta, mutta olen vanha ja saanen anteeksi. Tunnelmallinen caragerock toimi Irlantiin sijoittuvan, synkän rikoselokuvan taustalla pääosin hienosti, mutta raskain rutistus tuntui liian itsetarkoitukselliselta ja vei huomion elokuvasta. Toistuvien musiikillisten teemojen käyttö kuitenkin oli tyylikäs ratkaisu. Elokuva itsessään olikin sitten upeaa kuvakerrontaa. Monenmaalaisten tekijöiden yhteistyönä syntynyt Ilmiantaja on visuaalisesti hyvin saksalainen varjokavalkadi. Tarina sen sijaan, vaikka ylistetty onkin, hipoo etenkin loppua kohden melkein naurettavuutta. Poliittisten tahojen vihanpidon keskellä risteävät, kietoutuvat ja lopulta sotkeutuvat ihmissuhteet sekä alituisesti toistensa motiiveja ja sanoja epäilevät hahmot tuntuvat kovin moderneilta, mutta ilman nykyajan ironiaa juonikudelmaa uhkaa epäuskottavuus. Vaan minä olenkin kyynikko.
Festivaalilauantain päätti Hitchcockin varhaisin ohjaus, The Pleasure Garden (1925) hienona restaurointina. Se on perimmiltään ihmissuhdedraama mutta kummallisen epämääräinen ja epätasainen. Aina kun tarina tuntuu kiinnittyvän johonkin, fokus vinksahtaakin toisaalle. Samoin elokuvan rytmi onnahtelee hassusti. Kahden tanssitytön heräävästä ystävyydestä alkava tarina vaihtuu trooppiin, jossa aiemmin viaton mutta liian nopeasti tähdeksi nouseva nuori nainen muuttuukin itsekkääksi petturiksi. Sitten hetken verran elokuva vaikuttaa romanttiselta draamalta, kunnes lopussa lähdetään Intiaan ja syyllistytään malariahuuruisiin moraalittomuuksiin. Kaikesta kulmikkuudestaan huolimatta The Pleasure Garden on mielenkiintoinen ja mainettaan parempi elokuva – "mielenkiintoinen", kuten elokuvat esitellyt festivaalin taiteellinen johtaja Kari Glödstaf sanoi ennen näytöstä. Vähän samalla tavoin kuin elokuvaa voi kuvailla myös Severi Nokelan elektronisesta äänimaisemaa sen taustalla. Paikoin melkein hissimusiikkimaiset tekstuurit loivat erikoista tunnelmaa, mutta vasta aivan lopussa niillä tuntui olevan suoranaista tekemistä kuvan kanssa. Eräs yksiselitteinen moka säestyksessä oli: naurettava koiranhaukuntaefekti olisi saanut jäädä kuulumatta saatikka toistumatta.
Sunnuntai
Vaikka kolmanteen festivaalipäivään sisältyi vain kolme näytöstä (joista yksi oli jälleen Koiviston dokumentti), oli se itselleni kaikista onnistunein ja tyydyttävin. Päivän elokuvat olivat erinomaiset, samoin säestykset. Viimeistään nyt tiivistyi myös festarin alitajuinen teema: Hyvin monessa esitetyistä elokuvista käsiteltiin vallankäyttöä ja luottamusta. Valta saattoi näkyä naisten alistumisena miehisille toiveille ja ennakkoluuloille (ja vielä useammin käänteisesti odotusten uhmaamisena) tai yhteiskunnallisten (luokka)erojen vaikutuksena ihmissuhteisiin. Luottamus sen sijaan petettiin monet kerrat ja mykkiä valheita kuultiin rutkasti.
Vallankäyttöä monin tavoin kuvaa E. A. Dupontin Yökahvila Piccadilly (Piccadilly, 1929). Se on loistelias elokuva niin visuaalisesti kuin harkitun ja hallitun ohjauksensa puolesta. Tiskarista tähdeksi nouseva kiinalaisnainen lumoaa yökerhon omistajan, mihin kummankaan entinen heila ei ole tyytyväinen. Asema tuo valtaa hänelle, joka uskaltaa sen ottaa, mutta seuraamuksetkin voivat olla traagiset. Aluksi kerhon omistaja tuntee olevansa niskan päällä, mutta hyvin pian hänen uusi löytönsä saa hänestä otteen. Omistajan entinen, hemmoteltu rakas kamppailee löytääkseen kykynsä olla taas aktiivinen toimija, ja kiinalaismies, jolle tanssisensaatioksi muuttunut nainen on "luvattu", ratkaisee kolhitut tunteensa ja kunniansa kuten miehillä niin valitettavan usein on ollut tapana. Viulusti Sanna Mansikkaniemen ja pianisti Arto Huhtasen duo sai vahvistuksekseen perkussionistin ja tarjoili tyylikkään svengaavan jazztaustan, joka eli hienovaraisesti elokuvan tarinan mukana.
Forssan mykkäelokuvien tämänvuotisessa päätösnäytöksessä esitettiin viikonlopun kolmas Hitchcockin elokuva, Alamäkeen (Downhill, 1927). Se varioi sekä ohjaajalleen pian leimalliseksi muodostuvan väärän miehen sekä klassisen tuhlaajapojan aihelmia. Opiskelijanuorukainen ottaa toverinsa toilailut niskoilleen, minkä seurauksena hän ajautuu syöksykierteeseen: toistuvasti petetyksi ja hyväksikäytetyksi, lopulta hulluuteen asti. Osasista kasautuisi helposti varsin banaali rakennelma, mutta Hitchcock onnistuu pitämään kielen keskellä suuta ja välttämään ilmeisimmät vaarat. Sekä asenteeltaan että visuaalisuudeltaan Alamäkeen on sekin hyvin saksalaisvaikutteinen elokuva; ohjaajan vierailu Murnaun Auringonnousun kuvauksissa ei ole mennyt hukkaan. Varsinkin loppupuolen pitkä hallusinaatiojakso on voimakas. Samoin oli vahva taattuun tapaansa Kari Mäkirannan orkesterin musiikki, jossa ambient- ja jazzelementit hengittävät kuvan tahdissa niin luontevasti, että usein on vaikea kuvitella koko elokuvaa ilman juuri tätä järkälemäistä äänimaailmaa. Viime vuodet triona festivaaleilla esiintynyt kokoonpano on hioutunut kuin koneeksi, joka irtipäästettynä tekee selvää jälkeä.
Tulevaisuus
Kokonaisuutena Forssan mykkäelokuvafestivaalit olivat jälleen kerran onnistunut tilaisuus ja vahva kattaus mykkäkauden elokuvaa. Valitettavasti Mykkisten päällä häilyy uhka, niin kuin kaiken taiteen tällä hetkellä. Ensi vuoden juhlien kohtalo on toistaiseksi avoinna. Täytyy toivoa, että rahoitus löytyy myös silloin – sitä puoltaisi pelkästään tämän vuoden loppuunmyydyt näytökset ja yleinen tyytyväisyys koettuun. Festivaali on niitä Suomessa harvinaisia tapahtumia, jotka tuntuvat juuri oikean kokoisilta. Yleisöä riittää joka esitykseen, aivan laitoja myöten jokseenkin aina, ja harvoin kukaan on tyytymätön kokemaansa. Samat ihmiset tulevat paikalle vuodesta toiseen (itselleni tämä oli neljästoista kerta), ja kuitenkin aina riittää myös uusia ihmettelijöitä. Kulttuuri ei ole ylellisyyttä tai pienten piirien sisäänpäin lämpiävää puuhastelua; se on uteliaiden ihmisten yhteisöllisyyttä ja jaettuja kokemuksia. Tällaisesta juuri pitäisi näinä maailman aikoina pitää kiinni. Toivomme siis Forssan mykkäelokuvafestivaaleille jatkoa täst'edeskin. Jos koko viikonlopun kokoinen tilaisuus on liian kallis, tyydyn mielihyvin vaikkapa yhden päivän ja viiden hyvin valitun esityksen kokonaisuuteen.
