Katsottua: heinäkuu 2023

Mark Steven Johnson: Ghost Rider – Aaveajaja. Mark Neveldine & Brian Taylor: Ghost Rider – Koston Henki

Olin otollisessa iässä, kun 1990-luvun Sarjakuvalehti alkoi julkaista Aaveajajaa. Kukapa voisi kymmenvuotiaana vastustaa liekkikalloista, nahkaan pukeutuvaa moottoripyörädemonia. Yhdistelmä supersankaria, horror-hirviötä ja vaivihkaista länkkärikuvastoa oli vaikuttava.
Silloin kun on hahmo päätettiin siirtää valkokankaalle 2007, olin jo vieraantunut. Ehkä hyvä niin. Mark Steven Johnsonin elokuva Ghost Rider on antoisampi katsoa etäältä, jälkiviisaana. Ei se nimittäin kummoinen ole, mutta aika antaa paljon anteeksi. Nuori stunt-ajaja tekee diilin paholaisen kanssa ja jää rankaisemaan pahantekijöitä tämän maanpäällisenä renkinä. Elokuva on pelkkää pintaa ja tyyliä, ja sellaisenaan se on uskollinen lähdemateriaalilleen. Tehosteet, kuvakulmat, rytmi ja Nicolas Cage ovat kaikki hyvin sarjakuvamaisia, ja nimenomaan hyvässä mielessä. Ghost Riderin alkupuoli on itse asiassa oikein mukavaa viihdettä. Suurimmat ongelmat kuitenkin käyvät nopeasti selville: Ensinnäkin pahikset ovat yhtä persoonattomia kuin Petteri Orpo, ja heidän johtajansa, Mefistofeleen ongelmalapsi Mustasydän(!), on kuin EMPin goottikatalogista karannut. Toiseksi Aaveajajan hahmo näyttää ja liikkuu kuin se olisi animoitu Atarin Jaguarilla. Erityismaininta pitää antaa kuitenkin parista osuvasta roolituksesta: Peter Fonda on nerokas valinta Mefistofeleeksi, ja Sam Elliot onkin ainoa mahdollinen alkuperäiseksi Aaveajajaksi.

Entäs sitten jatko-osa? Mark Neveldinen ja Brian Taylorin ohjaama Ghost Rider – Koston Henki (Ghost Rider: Spirit of Vengeance, 2011) ei edes yritä rakentaa minkäänlaista kivijalkaa, jolla tarina seisoo. Se menee suoraan toimintaan, heiluvaan kameratyöhön ja ylipäänsä selvästi pienemmällä budjetilla operoimiseen. Tällä kertaa Ajajan on pelastettava ärsyttävä kakara, joka on vaarassa joutua osalliseksi saatanalliseen rituaaliin. Kaikki näyttelevät ali tai yli, käsikirjoitus on läpiklišeinen, ja ohjaajat yrittävät olla uusia tarantinoja mutta päätyvät halpis-rogeravaryiksi. Itse Aaveajajan hahmoakaan ei juuri näy. Lopputulos on enemmänkin yliluonnollista toimintaa kuin supersankaria saatikka kauhua.

Irwin Winkler: Suurkaupungin yöt. Frank Oz: Valtikka

Tuottajana paremmin muistetun Irwin Winklerin toinen ohjaustyö Suurkaupungin yöt (Night and the City, 1992) perustuu Gerald Kershin rikosromaaniin. Samoin kuin edellisessä Winkler-ohjauksessa, Väärässä totuudessa, pääosassa on De Niro, joka hoitaa hommansa melkein automaattipilotilla mutta rennosti – työ menee rutiinilla mutta suurieleisesti nautiskellen. Hän esittää kepulia asianajajaa, joka ryhtyy promotoimaan nyrkkeilyä ja päätyy napit vastakkain vanhan mafiapomon ja rakastajattarensa aviomiehen kanssa. Suurkaupungin öiden tunnelma on erikoinen yhdistelmä vakavia teemoja, sarjatulidialogia, luonteikkaita henkilöhahmoja (Alan King! Cliff Gorman! Jack Warden)... Parasta elokuvassa on, miten ohjaaja Winkler antaa tilaa näyttelijöilleen ja miten he käyttävät tilaisuutensa. Suurkaupungin yöt on kuin hyvä jamisessio, jossa ei välttämättä synny mitään maailmaa mullistavaa mutta jossa jokainen pääsee irrottelemaan taidoillaan hieman. Winklerin taito ei ihan riitä kaivamaan esiin Sitä Jotain, mikä tekisi elokuvasta oikeasti merkittävän, ihan samoin kuin Väärässä totuudessa.

Frank Ozin ohjaama Valtikka (The Score, 2001) muistetaan lähinnä siitä, että siinä De Niro ja Marlon Brando esiintyivät viimeinkin yhtä aikaa elokuvassa. Kummisedissähän he esittivät samaa hahmoa eri ikäisenä. Itse asiassa De Niro sai ohjata osan Brandon kohtauksista, kun tämä ei suostunut Ozin komentoon. De Niron esittämä kassakaappiekspertti aikoo lopettaa rikolliset työt ja siirtyä täyspäiväiseksi klubinomistajaksi. Sitä ennen pitää hoitaa Brandon (viimeisenä roolityönään) esittämän Rikkaan Sian tilauskeikka, 1600-lukulaisen valtikan ryöstö. Konkarin avuksi laitetaan kehitysvammaista sujuvasti imitoiva juniori, jota Edward Norton esittää Fight Clubin jälkihöyryissä. Valtikka on hyvin tehty ja mukavan vanhanaikainen ryöstökertomus, mutta ilman näyttelijöitään siinä ei valitettavasti olisi mitään muistamisen arvoista. Moderniksi Rififiksi siitä ei ole, vaikka yritys onkin kunnioitettava ja pitkä varsinainen murtokohtaus onkin hieno. Howard Shoren jazzahtava musiikki ansaitsee maininnan.

Lewis Teagu: Alligaattori. Cujo – kauhun silmät

Lewis Teague teki 80-luvulla kehnolla budjetilla elokuvia, jotka kutenkin ovat monella tapaa päätä pidempiä monien aikalaistensa kanssa.

Alligaattori (Alligator, 1989) oli hänen ensimmäinen kauhuelokuvansa. Se on satiirinen näkemys hirviöelokuvasta ja klassisesta vessaan huuhdotun lemmikkialligaattorin aiheesta. Tavallaan se on Tappajahain aloittaman alagenren edustaja, toisaalta parodia lajityypistään. Kummallakin tavalla se toimii. Teague tietää, millaisilla pelimerkeillä pelaa, ja osaa käyttää niitä katsojan odotuksilla leikitellen. Mistään komediasta ei kuitenkaan varsinaisesti ole kyse. Teaguella on myös hyvä käsitys rytmistä ja oikeasti elokuvallista silmää. Robert Forster on uskottava etsivä, joka vakavin naamoin saa tapauksen hoitaakseen. Kuriositeettiarvoa antavat Sue Lion (alkuperäinen Lolita) viimeisessä roolissaan sekä Oscar-ehdokas John Sayles käsikirjoittajana. Ja alligaattorin soidinkutsua hinkuva äijä.

Cujo oli ensimmäinen Stephen Kingin omalla nimellä julkaistu, ei-yliluonnollinen romaani. Vesikauhuisesta bernhardinkoirasta kertova tarina muistetaan etenkin loppuratkaisustaan ja siitä, ettei King itse muista se että kirjoittamisesta mitään, kiitos kokaiinin. Teague nimettiin romaanin filmatisoinnin (Cujo – kauhun silmät, 1983) ohjaajaksi aivan viime tipassa, mutta se ei tarkoittanut, etteikö elokuva olisi ollut pieteetillä tehty. En ole lukenut romaania ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen, mutta sikäli kuin muistan, siinä oli kyse etenkin pikkukaupungin ihmissuhteiden verkostoista, ihmisten pitämistä salaisuuksista toisiltaan ja niiden väkivaltaisista paljastumisista. Niin elokuvassakin: pikkukaupunkilaisen perheen idylliä varjostaa äidin uskottomuus. Käännekohdaksi osoittautuu autokorjaamon koira, jota on purrut lepakko. Edellisen vuosikymmenen eksploitaatioelokuvan estetiikasta paljon lainaava Cujo on pienimuotoisuudessaan tehokas elokuva. Se ei revittele tavanomaisilla kauhutehoilla vaan on aidosti kauhistuttava kertomus. Raivotautinen koira, joka vahtii hajonneeseen autoon vangiksi jääneitä ihmisiä, on oikeasti pelottava. Teaguen ohjauksessa ja Jan de Bontin kuvauksessa on ahdistavaa voimaa.

Alan Parker: Keskiyön pikajuna. Franklin J. Schaffner: Brasilian pojat

Alan Parkerin Keskiyön pikajuna (Midnight Express, 1978) on pohjimmiltaan klassinen vankilapakoelokuva. Nuori amerikkalaismies jää Turkissa kiinni yrityksestä salakuljettaa hašista. Vankilassa alkaa olla kurjaa, joten sieltä pitää päästä pois. Se mikä erottaa Keskiyön pikajunan muista on sen turkkilaismiljöö. Se on toisaalta etu mutta ainakin nykyajasta katsottuna myös suuri haitta. Niin karrikoitu on kuva Turkista, turkkilaisista ja heidän tavoistaan. Vieras on pahasta, ja on parempi tuntea myötätuntoa amerikkalaiseen rikolliseen kuin vieraaseen kulttuuriin. Ilmeisesti tämä nähtiin jo elokuvan ilmestymisen aikaan. Harmi että se hämärtää kokonaiskuvaa muutoin vaikuttavasta ja tehokkaasta teoksesta.

Franklin J. Schaffnerin Brasilian pojat (The Boys from Brazil, 1978) toimii ehkä juuri siksi, että sen perusidea on niin absurdi. Natsitohtori Mengele aikoo murhauttaa liki sata vanhaa miestä ympäri maailman, jotta arjalainen rotu pelastuisi. Taustalla on pseudoscifistinen salaliitto; hyvin konkreettinen toinen tuleminen. Reikäpäinen fantasia on kuitenkin pohjimmiltaan hyvinkin vakavien asioiden äärellä – varoittava kertomus, joka resonoi valitettavan hyvin tämän päivän Suomessakin. Brasilian pojissa viehättää eniten sen vanhanaikaisuus, siis jo valmistumisvuotensa mittapuulla. Vaikutelmaa tehostaa vanhojen starbojen liuta: etenkin vaikuttavia ovat Laurence Olivier saksalaisaksentteineen natsinmetsästäjänä ja Gregory Peck karismaattisena Mengelenä. Lopetus on ironisenakin kylmäävä.

Mel Smith: Bean – äärimmäinen katastrofielokuva. Paul Weiland: "Mustan kyyn kellopeli"

Arvostan suunnattomasti Rowan Atkinsonin ja Richard Curtisin yhteistyötä, sekä Mustan kyyn verbaalikomiikkaa että fyysisempää Mr. Beania. Varsinkin ensin mainittu on ollut oleellinen osa nuoruuttani ja esimerkiksi ainoa keino, jolla valmistauduin englannin yo-kirjoituksiin. Siinä missä Musta kyy oli vielä leimallisesti brittiläinen ilmiö, mykkäkoomikoilta paljon lainaavasta Beanista tuli globaali suosikki.

Vuonna 1997 suosiota yritettiin lypsää elokuvalla. Mel Smithin ohjaama Bean –äärimmäinen katastrofielokuva (Bean: The Ultimate Disaster Movie) menee usein sieltä missä aita on matalimmillaan. Kansainvälistä yleisöä kosiskellaan amerikkalaisuudella, jonka keskelle Bean pudotetaan. Vaikka hänelle onkin kirjoitettu muutama loistava gägi ja sarjatulella monta vähäisempääkin, vie keskiluokkainen jenkkiperheauvo tilaa ihan liiaksi. Ongelmia on nähdäkseni kaksi: Elokuvaan on haluttu perinteinen tarina, mikä on ristiriidassa Beanin perimmäisen luonteen kanssa; Tatilta olisi voinut uskaltaa lainata enemmän. Toiseksi Beanin lapsiaikuisen sijoittaminen "normaalien" ihmisten joukkoon vain korostaa hänen kummallisuuttaan –kuin Chaplin olisi tehnyt Siniparran vielä kulkurina.

Mustasta kyystä ei onneksi koskaan tehty pitkää elokuvaa. Muutama puolen tunnin spesiaali kuitenkin. Niistä viimeinen esitettiin Suomessakin: Paul Weilandin ohjaama Mustan kyyn kellopeli (Blackadder: Back & Forth, 1999) ilmestyi juhlistamaan vuosituhannen vaihdetta. Brittihistorian käännekohdissa vaikuttaneen Mustakyyn suvun viimeisin vesa sattuu omistamaan aikakoneen, joka on oiva apu yläluokan vedonlyönnissä. Ja hyvä tekosyy sotkea historia. Curtisin ja Ben Eltonin kynä ei ole ihan yhtä hyvässä terässä kuin alkuperäisten sarjojenkin aikaan, mutta vaikka dialogi kierrättääkin vanhoja trooppeja (kuten pitääkin), on joukossa muutama huikea verbaalisivallus ja historian kyseenalaistuksen. Näkisin esiintyjäporukan vielä nykyäänkin mieluusti koossa vaikka vähän kehnommillakin vitseillä.

Fred Niblo: Salaperäinen nainen. Viettelijätär. Clarence Brown: Himo.

Fred Niblon Salaperäinen nainen (The Mysterious Lady, 1928) on lähes kaikin puolin tavanomainen, tusinamelodramaa. Lähes, sillä Greta Garbo pääosassa nostaa sen piirua lajitovereitaan merkityksellisemmäksi. Garbo esittää venäläisvakoojaa, joka huiputtaa wieniläisupseerin rakastumaan itseensä – ja rakastuu itsekin. Tarina hiihtelee tuttuja latuja, eikä yllätyksiä tule. Kyseessä on kuitenkin perushyvä kamaritrilleri, jossa ei ole tavanomaisuuden lisäksi suurta moitittavaakaan. Garbon lisäksi maininnan ansaitsevat myös häntä onnistuneesti täydentävä Conrad Nagel sekä William Danielsin paikoin erittäin kaunis kuvaus. Tosin jälkimmäistä vaivaa sama epätasaisuus kuin oikeastaan koko elokuvaa; dynaamiset ja tehokkaat kuvat ja kohtaukset voivat vaihtua aivan yllättäen latteisiin ja laahaaviin.

Kaksi vuotta aiemmin Clarence Brownin ohjaamassa Himossa (Flesh and the Devil, 1927) Garbon vastanäyttelijänä oli se sopivin, John Gilbert. Elokuva alkaa lähes sotilasfarssina kahdesta ylimysystävyksestä, jotka pääsevät lomille kotiin kasarmilta. Sävy on kepeä, ja jopa gägeissä löytyy, kunnes toinen toveruksista kohtaa Garbon esittämän muukalaisen öisessä puutarhassa. Vaihdos koomisesta suorastaan eroottiseen on äkillinen ja voimakas. Ja sitten hyvin nopeasti vaihdetaan klassiseen melodraamaan ystävistä, jotka nainen erottaa. Brownin ohjaus ei kikkaile liikoja, mutta se on ihailtavan hallittua; leikkauksen rytmi, näyttelijöiden tunnelmanvaihdokset, kameran liike....

Ja vielä sitäkin aiemmin Niblo oli asialla Viettelijättärellä (The Temptress, 1926), joka oli Garbon toinen elokuva Hollywoodissa. Se on ikävän puiseva ja kömpelö, osittain selvästi vielä edellisen vuosikymmenen estetiikassa kiinni. Naamiaisissa rakastuva pari joutuu ikävään väliin, kun selviää että eukko on naimissa ukon vanhan kaverin kanssa. Ja että hän on kierrellyt vähän muuallakin. Vanhakantaisen ylinäyttelemisen ja välitekstidraaman seassa saadaan muutama modernimpikin kohtaus, kuten säärikollaaši pöydän alla. Sitten tapahtuu muutakin mutta siinä ei ole juuri mitään mainittavaa, vaikka maisema vaihtuukin Argentiinaan. Oudon muodoton elokuva...