lauantai 26. syyskuuta 2015

Deborah & Noodles, elämäni romanssi

I

Länsimainen ihminen opetetaan tavoille pääosin (populaari)kulttuurin avulla. Taiteen tehtävä on kertoa, miten kohdella muita ihmisiä, kuinka rakastaa, kuinka kuolla; se kertoo mikä on tärkeää, mikä halveksuttavaa. Yhtä aikaa taide on aikansa yhteiskunnan peili. Se säilyttää myöhempiä aikoja varten kuva siitä, keitä me olemme.

Onneksi suurin osa ihmisistä osaa ottaa syrjähypyn taiteen sylistä ja kohdata muita ihmisiä. Ihmiset eivät ole täydelliseksi hiottuja, kuten taideteos. (Sillä eikö huonoinkin tusinaromaani tai b-elokuva ole lopullinen? Myöhemmin hiottunakin alkuperäinen versio säilyy kollektiivisessa kaanonissa.) Tämän epätäydellisyyden vuoksi ihmiset pystyvät opettamaan toisilleen asioita, joita taide vain parhaimmillaan hipaisee. Ihminen on yllättävä, muuttuva, sopeutuva, vastaan hangoitteleva. Jokainen kohtaaminen ihmisen kanssa on ainutlaatuinen. Jokainen kokemus on peruuttamaton. Taide antaa periksi tulkinnoille, ihminen muuttuu tulkintojen mukana.

Sitten on meitä, jotka emme ehkä avaa kotimme verhoja päiväkausiin, ellei ole ihan pakko. Meitä jotka viihdymme muiden kuvittelemissa maailmoissa niin, että odotamme muiltakin samaa. "Minusta tuntuu että jos ihminen nostaa musiikin elämässään keskeiselle sijalle (ja sama kai pätee kirjoihin, elokuviin, näytelmiin, yleensä kaikkeen tunteita herättävään), hän ei voi panna rakkauselämäänsä järjestykseen, ei pitää sitä valmiina tuotteena. Sitä on koko ajan reposteltava, pidettävä se elossa ja kuohuntatilassa, sitä täytyy kaivella ja setviä, kunnes se on kaluttu puhki. Ehkä meikäläisten elämä on liian korkealentoista, koska imemme itseemme kaiket päivät tunnelatausta, ja niinpä meille ei riitä että olemme vain tyytyväisiä: meidän on oltava onnettomia tai tolkuttoman, hurmoksellisen onnellisia – –" (Nick Hornby: Uskollinen äänentoisto). Meille ovat läheisimpiä elokuvien, romaanien, laulujen henkilöt, jotka ottavat meidät vastaan aina samanlaisia, turvallisina. Me säännöstelemme seuramme oman kulloisenkin mielialamme mukaan, valitsemme sitä tukevan seuran. Suojaudumme inhimillisiltä järkytyksiltä samalla, kun rakennamme omasta elämästämme imitoivaa draamaa. Olemme oman elämämme don Quijoteja samalla, kun sokeina pilkkaamme muita samalla tavoin käyttäytyviä – vaikka kyse on vain siitä, että he ovat nähneet eri elokuvat ja lukeneet eri kirjat.

II

Näin Sergio Leonen Suuren gangsterisodan (Once upon a Time in America, 1984) ensimmäisen kerran lapsena televisiosta. En pysty sanomaan tarkempaa ajankohtaa, koska olen varma, että se tapahtui jouluna ja että elokuva esitettiin kahdessa osassa peräkkäisinä päivinä. Kuitenkaan esimerkiksi Elonet ei mainitse lainkaan tällaista; ehkä tietokanta ei listaa sarjamuotoisia esityksiä? Joka tapauksessa olin kymmenen tai yhdentoista, nykykäsitykseni mukaan aivan liian nuori näkemään tällaisen elokuvan (Alain Bergala olisi epäilemättä eri mieltä). Satuin vain olemaan television edessä ensimmäisen osan alkaessa tietämättä, mitä olin aikeissa nähdä. Mutta mitä lopulta näin, vaikutti minuun syvästi. Olen toistuvasti väittänyt, että Suuri gangsterisota avasi minulle elokuvan taiteena.

En voi väittää ymmärtäneeni Suurta gangsterisotaa. Varsinkin sen kolmessa eri aikatasossa liikkuva tarina hämmensi minua. Toisaalta elokuva on edelleen ja joka katselukerralla arvoituksellinen. Siinä on paljon varaa tulkinnalle, ja 2012 julkaistu "extended director's cut", joka palauttaa tarinaan muutamia teatteriversio(i)sta leikattuja kohtauksia, sotkee selityksiä entisestään. Itse olen yhä vakuuttuneempi tulkinnasta, jonka mukaan 60-luvulla tapahtuvat jaksot ovat syyllisyydentunnossaan piehtaroivan Noodlesin ooppiumihöyryisiä kuvitelmia. Tätä tukee paitsi tarinan hämäräksi jäävät yksityiskohdat (etenkin lopun kohtaus kadulla Noodlesin poistuttua Baileyn talosta, myös irrallisen oloinen frisbeeotos) myös elokuvan rakenne ja jotkin sen tekniset ratkaisut, kuten yllättävän leikkaukset kohtauksesta ja aikatasosta toiseen.

Ooppiumiluolan kiinalainen varjoteatteri rinnastuu Noodlesin päässä käytävään näytelmään. Noodles rakentaa itselleen tulevaisuuden, joka oikeuttaa hänen tekonsa, ystävien pettämisen joka johtaa näiden kuolemaan. Hän asettelee elämänsä merkittävät hahmot siihen asemaan, johon he hänen mielestään kuuluvat. Jokainen saa ansaitsemansa mukaan: Carol päätyy pölyttymään Baileyn säätiön holveihin täysin 30-lukulaisen elämänsä vastakohtana. Maxin Noodles nostaa kuolleista, jotta voi kuvitella tämän myöhemmin romahduksen ja kärsimyksen – Noodles on tehnyt vain palveluksen katkaisemalla Maxin elämän huipulla. Katkeransuloisimman kohtalon hän kuitenkin varaa Deborahille.

III

Deborah & Noodles oli ensimmäinen minuun syvästi vaikuttanut elokuvaromanssi, ensimmäinen monien ketjussa. (Ensimmäinen elokuvaihastus oli Disneyn Peter Panin lanteitaan peilaava Helinä-keiju.) Olisiko liioittelua väittää, että myöhemmät vaiheeni olisivat olleet toisenlaiset, jos en olisi alaluokkalaisena nähnyt Deborahia tanssimassa kapakan takahuoneessa ja paljastamassa takapuoltaan häntä salaa katselevalle Noodlesille? Tai kuullut Deborahin tunnustavan tunteensa Noodlesille lukemalla Laulujen laulua? Ensimmäisellä katsomiskerralla elokuvan vanhin aikataso tuntui luonnollisesti läheisemmiltä; ehkä se tuntuu edelleen. Viimeistään sen jälkeen olen katsonut maailmaa nostalgian sumeiden silmälasien takaa. Kuinka monta surullisenhaikeaa deborahia kohdalleni on osunut ilman että kukaan heistä sitä on edes tiennyt; he ovat olleet menneisyyden unikuvia jo tavattaessa.

Noodles joutuu vankilaan istumaan pitkää tuomiota. Siellä hän selviää ajattelemalla Deborahia ja lukemalla Raamatusta tämän siteeraamia säkeitä. Kun nuoruudenihastukset tapaavat Noodlesin vapauduttua, on aika kulkenut heille eri tavoin. Deborah on jatkanut elämäänsä ihmisten joukossa, kokenut ja oppinut. Noodles on jumittunut mielikuviinsa, stabiileiksi muuttuneisiin lapsenunelmiin, jotka eivät enää voi kohdata todellisuutta sellaisinaan. Tämä konkretisoituu hänen viedessään Deborahin prameille treffeille vain heille varattuun merenrantaravintolaan jousiorkestereineen. Noodles jatkaa siitä, mihin hän on mielessään jäänyt esimurrosikäisen tytön kanssa. Deborah on jättämättä hyvästejä, siirtymässä elämässään eteenpäin, elämässä tässä hetkessä. Ristiriita kärjistyy, kun Noodles raiskaa Deborahin auton takapenkillä. He eivät näe toisiaan yhtä pikaista vilkaisua lukuun ottamatta 35 vuoteen.

Muista naishahmoista kymmenvuotiaaseen minuun teki vaikutuksen teini-ikäinen Peggy. (Myöhemmin, aikuisiällä kiehtovaksi on muodostunut myös leonelaisen misogynisesti kuvattu Carol.) Seksiä rahasta tai kermaleivoksesta myyvä oli tietenkin hämmentävä asia jo itsessään. Mutta erityisesti hämmensi se, että Peggy silminnähden nautti roolistaan. Huoraaminen ei ollut hänelle pakon sanelema ja epätoivoinen teko vaan puhtaasti keino saada mahdollisimman paljon itselleen, kun kerran muut olivat halukkaita antamaan paljon. Tätä vasten merkittäväksi nousikin kohtaus Patsysta, joka on kuullut muilta Peggyn jakavan itseään kermaleivosta vastaan. Poika ostaa kalliimmanpuoleisen leivoksen, käskee paketoida sen kauniisti ja koppuu Peggyn ovelle. Kylpevää tyttö rappukäytävässä odotellessaan Patsy kaapii käärepaperiin tarttunutta kermavaahtoa suuhunsa. Seuraavaksi hän uskaltaa maistamaan hieman itse leivoksesta. Ottamaan kirsikan sen päältä. Ja lopulta ahnaasti syömään koko leivoksen. Toisin kuin Peggy, Patsy joutuu tekemään valintansa, ja turhan nuorena ollakseen oikeasti kiinnostunut tyttöjen kanssa vehtaamisesta hän valitsee aitojen viettiensä mukaisesti leivonnaisen.

Kolmas vaikuttava otos oli kuva, johon elokuva päättyy. Juoni palaa 30-luvulle, kiinalaisten hoiviin pakenevaan Noodlesiin. Hän asettuu pedille ja vetää epätoivoisen rajusti keuhkonsa täyteen oppiumisavua. Kuva siirtyy suoraan Noodlesin yläpuolelle, patjan katteena olevan harsokankaan taakse. Kamera ajaa äärimmäiseen lähiotokseen Noodlesin hämmentyneistä, hiljalleen kuvitelmiin vajoavista kasvoista. Yhtäkkiä kasvoille ilmestyy leveä hymy. Noodles on saanut mielenrauhan, tulevaisuus on valmistumassa ainakin hetkeksi.

Tuo hymy kammotti minua sen ensi kertaa nähdessäni. Nyttemmin se aiheuttaa kylmät väreet selkäpiissä. Tunnistanko itseni? Kuinka suuri on kuvitelman voima määrittelemässä todellisuuttani? Onko hyvä tarina oleellisempi kuin todellisuuden kohtaaminen? Kuinka moni muu elää samassa harhassa kanssani?

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Fantasiafantasiaa: Samettipuutarha ja yliluonnolliset fantasiat

Samettipuutarha
Helsinki: Gummerus Kustannus Oy, 2011 (Bookwell, Juva), 215 s., ISBN 978-951-20-8427-2 sid. Erotica.

En saa tähän hätään käsiini mistään vuoden 2011 Atorox-ehdokasasettelulistaa eli kyseisen vuoden aikana julkaistujen spefi-novellien listaa. Suurella todennäköisyydellä listalta kuitenkin puuttui viisi nimikettä, jotka julkaistiin Gummeruksen Erotica-sarjan Samettipuutarha-antologiassa. (Jos olen väärässä, korjatkaa ihmeessä!)

Erotica oli 1970-luvulla suomenkielisen eroottisen kirjallisuuden laadukkain julkaisukanava. Sarjassa julkaistiin yhteensä 12 teosta alkaen viktoriaanisen ajan pornosta (Herra Jackin ihmeellinen huone) moderniin eroottiseen korkeakirjallisuuteen (Nabokovin Lolita). Sarja lakkasi ilmestymästä vuoden 1975 jälkeen. Gummerus kuitenkin elvytti klassisen nimen tämän vuosikymmenen alussa, kun vuosina 2011 ja 2012 ilmestyi neljä Erotica-novelliantologiaa. Kustantaja korosti kirjaesittelyissään, kuinka kokoelmat sisälsivät "naisten kirjoittamia laadukkaita eroottisia novelleja", "joiden tarkoitus on kiihottaa nimenomaan naista". Ilmiselvästi haluttiin tehdä ero laaduttomaan ja miehille tarkoitettuun pornografiaan. Silti ero perinteisiin miestenlehtien novelleihin on, ainakin miehen näkökulmasta, olematon; sisältö on uusissa Erotica-kertomuksissa hyvin pitkälti sitä samaa tuttua ja turvallista jyystöä kuin vanhaan hyvään Suomi rakastaa -pokkarien aikaan. Selvän poikkeuksen realististen (tai ainakin tosimaailmaan sijoittuvien) seksifantasioiden kaavaan kuitenkin tekevät Samettipuutarhassa julkaistut viisi yliluonnollisia elementtejä sisältävää novellia. Tekstien kirjoittajista ei ole tietoa, sillä uuden Erotican julkaisupolitiikkaan kuului anonyymiys. Kirjoittajia on todennäköisesti kuitenkin ollut useampi kuin yksi kirjoitustyylien perusteella. Myöskään kirjan toimittajasta ei ole mainintaa.

Marginaalisimmin yliluonnolliseen suhtautuu tarina "Metsän mystiikkaa". Novellin minäkertoja, nainen, ajautuu erikoiseen tapahtumaketjuun eksyttyään korpisuolle. Aluksi hän todistaa kahden hirven parittelun, minkä seurauksena nainen huomaa kiihottuneensa. Avuksi kelpaa sileäpintainen kaatuneen männyn runko. Käänteentekevä on se hetki, jona nainen keksii yhden puun oksantyngistä sopivan miehenkorvikkeeksi. Tässä vaiheessa kerronta muuttuu: on lukijasta kiinni, kuinka paljon naisen havainnoista on totta vai onko kyse vain runollisista metaforista ja henkisistä näyistä. "Ikivanha rituaali tuntui herättävän puun eloon. – – [M]ieleeni alkoi tulvia voimakkaita kuvia tällä lammella suoritetuista seremonioista." Näissä kuvissa joukko nuoria ihmisiä suorittaa monenlaisia seksuaaliriittejä, muun muassa naivat samaa mäntyä kuin nainenkin. Samaan aikaan näiden näkyjen kanssa nainen yhtyy mystisesti paikalle ilmestyneeseen (ja pian yhtä äkillisesti häipyvän) mieheen. Novellin loppupuoliskoa sävyttää unenomainen kerronta, joka yhdistyy hyvin graafiseen pornokuvastoon (joka ei ole aivan vailla tekstilajille tyypillistä tahatonta huumoria: "Se halkoi takapuoleni punertavaa hedelmää mehut tirskuen"). Novelli on mielikuvituksellisuudessaan Samettipuutarhan parempia tekstejä. Kun realismi ei sido, voi fantastisella kielellä irrotella enemmän.

"Evangeline ja tumma vesi" sen sijaan on ehtaa yliluonnollisuutta. Kirjoitustyyliltään se muistuttaa eräiden URS-kirjoittajien kerrontaa, etenkin lopun genretietoinen yllätyskäänne huutaa uusrahvaanomaisuutta (luultavasti todellisuus on jotain aivan muuta, jolloin moka pantaneen minun piikkiini). Tarinassa Evangeline-niminen nainen kohtaa vampyyrin. Miljöö on perinnetietoisen goottilainen linnoineen, jyrkänteineen, romanttisine kaarisiltoineen ja öljylamppuineen. Aluksi genrekonventioita yhdistetään tehokkaasti jaksossa, jossa peilin edessä seisova Evangeline tulee vampyyrin hyväilemäksi. Peilissä ei tietenkään näy ketään, kuten vampyyrimyyttiin kuuluu. Tämän jälkeen seuraa geneerisempi panokohtaus. Kertomus kuitenkin saa yllättävän käänteen, kun Sebastian-vampyyri viimein päättää tyydyttää verenhimonsakin. Evangeline paljastuu näet vedenneidoksi, jonka veri on liian vahvaa vampyyrille. Tässäkin novellin loppu on kirjoitettu unimaiseen ja vahvan kuvalliseen tyyliin. Novellin lukeekin mieluummin spefinä kuin erotiikkana, jos sellaista erottelua on edes syytä tehdä.

Samettipuutarhan loppupäässä on kolmen, toisiinsa liittyvän novellin sarja. Novelleja sitoo toisiinsa – ei kukaan vähempi kuin – Robert E. Howardin Conan-barbaari! Aluksi naurettavalta tuntuva idea Conanista ja erotiikasta ei ole tarkemmin ajateltuna lainkaan tärähtäneempi. Lopulta kovin yksiulotteisena hahmona Conan taipuu monenlaiseen käyttöön, kunhan hänestä ei yritä tehdä yhtään kompleksisempaa. Eikä näissä kertomuksissa siitä ole pelkoa: Conan ajattelee vain tavoitettaan, on valmis tappamaan kenet vain – ja nussii jos siihen on tarve. Sarjan aloittaa "Conan maksaa matkansa", jossa käy ilmi kimmerialaissankarin tämänkertainen "MacGuffin", Ahrimanin silmä-niminen jalokivi. Etsintäretkeään varten Conan tarvitsee rahaa, ja sitä hänelle tarjoaa mystinen nainen, joka haluaa viettää lihaskimpun kanssa kiihkeän yön. Mitähän ajattelisi Howard Conanistaan huoraamassa? Tarina etenee kovin perinteiseen seksikohtaukseen, jossa todetaan ennalta arvattavasti, että Conan on yhtä taitava ja kestävä sängyssä kuin taistelukentällä ja että hänellä on suuri elin.

Conan-tarinoista toinen, "Conan ja Helliborean härkä", on riemastuttava parodia, jossa retkellään haaksirikkoutunut Conan joutuu osaksi ikivanhaa perinnettä. Hänet pakotetaan kohtaamaan taisteluareenalla Vadoksin, paikallisen taistelijan – alasti. Hikisen painiskelun jälkeen Conan jää alakynteen ja Conaniakin isompi vastustaja raiskaa sankarimme yleisön edessä. Tätä taistelua ei käydä hengestä vaan siemenestä! Taitavalla sulkijalihaksen käytöllä Conan kukistaa Vadoksin, ja tarina voi päättyä homoeroottiseen suudelmaan. "Conan ja Acheronin kirot" on aivan yhtä kaavamainen kertomus. Siinä Conan on viimein päässyt Ahrimanin silmän luo, Acheronin "kirottuun valtakuntaan, pimeän ja pahan tyyssijaan". Varma kuolema kääntyykin ylimaalliseksi naiskenteluksi noitakuningatar N'Began kanssa. Kiimainen kierintä saa ikiaikaisen pahankin leppymään, ja N'Bega lähtee lopulta Conanin kanssa kohti parempia maita.

Toisin kuin kaksi ensin mainittua novellia, jotka viitteellisyydessään aukeavat varmasti kirjan keskivertolukijallekin, Conan-jutut ovat vaikeammin lähestyttäviä. Taatusti niistä saa irti eniten sen, joka tuntee Conan-klišeet ja osaa lukea novellit ironisten lasien läpi. Tarinat leikittelevät korkean fantasian tyypillisyyksillä, kuten eksoottisten nimien tulvalla ja Suurten Myyttisten Asioiden korostamisella yli arkisen elämän. Eroottisena kirjallisuutena ne eivät ole kaksisia, mutta leikittelevänä fanfictionina ne jaksavat huvittaa.

Spekulatiivisen fiktion ja erotiikan yhdistäminen ei ole maailmalla mitenkään harvinaista. 90-luvun alussa ilmestyi suomeksikin antologioita kuten Ensimmäinen kerta (1990, suom. Jalava 1991), Värisyttävä kosketus jatko-osineen (1991, 1993, suom. Book Studio 1992, 1995) ja Julma on rakkaus (Jalava 1992). On hieman erikoistakin, ettei suomalainen nyky-scene ole vielä saanut aikaan alan antologiaa, vaikka kaikkea muuta on roppakaupalla tarjolla. Yksittäisiä novelleja on kyllä ilmestynyt (eniten samassa yhteydessä varmaankin Tuska ja hurmio -antologiassa, Turbator 2011). Lähimmäs eroottista spefiä päässee "romanttinen lukemistolehti" Ursula, jonka kirjoittajistosta muuten saattaa löytyä Samettipuutarhankin spefi-tekstien kirjoittajat.