Katsottua: lokakuu 2023

Teuvo Tulio: Intohimon vallassa. Roland af Hällström & Teuvo Tulio: Hornankoski

Intohimon vallassa (1947) aloittaa jälleen jotain uutta Teuvo Tulion elokuvissa, nimittäin uudelleenfilmatisoinnit. Johannes Linnankosken tarinaan perustuva Taistelu Heikkilän talosta oli Tulion ensimmäinen ohjaustyö. Nykyään se on kadonnut, mutta aiheen uusi filmatisointi on sen sijaan säilynyt. Kauhuromantiikka on mukana alusta asti jälleen, tällä kertaa kuitenkin Hollywoodin b-tuotantoja muistuttavana epäsikiönä, jossa halpa budjetti ja korkea kunnianhimo risteävät suomalaisittain ainutlaatuisella tavalla ja jalostuu jyrkäksi melodraamaksi. Ekspressionistisen jyrkät varjot sekä tarkkaan rajatut ja toisaalta sieltä täältä lainatut kuvat kertovat tarinaa alkoholisoituneesta miehestä ja naisesta, joka oikeasti rakastaa mitätöntä tukkimiestä, ottaa lopulta ohjat käsiinsä ja joutuu lopulta sen vuoksi murhatuksi. Tulion kerronta on pitkälti hyvin kuvallista, osittain jo ihan siksikin että arkkityyppisten kuvien lainailu ja varastelu niin itseltä kuin muiltakin on ollut taloudellisesti viisasta. Tulos on komean korni leikkaa–liimaa-askartelun ja tarkkasilmäisen kuvauksen kollaaši. Siegfriedmäinen Kullervo Kalske ja Regina Linnanheimo ovat komein pääosapari, jonka Suomessa kuvitella saattaa – ensin nuorina rakastuneina, sitten sadomasokistisen valtapelin nappuloina ruoskan molemmissa päissä.

Hornankoski (1949) on nimellisestä Roland af Hällströmin ohjaus, mutta nykyään sitä pidetään Tulion elokuvana. Totuus lienee jossain heidän yhteisvastuussaan. Aikamoisesta kollektiivimuhennoksesta on muutenkin kyse: valtava määrä lainattuja kuvia muista elokuvista ja klassinen Tulio-tarina. Merkittävän talon pojat rakastuvat samaan naiseen. Toinen on lähtenyt tukkilaiseksi, ja toinen on vilpillisyyteen sortuva talonpoika. Kosken rantamilla kelpaa käydä kohtalokas kolmiodraama. Tai oikeastaan neliö-, sillä myös veljesten äidillä on osansa tapahtumia ohjaavana mahtina. Sen verran muita tulioita rauhallisempi ja kerronnaltaan perinteisempi Hornankoski kuitenkin on, että jos ei Hällström saa siitä kunniaa, niin ainakin tuotantoyhtiö Fenno-Filmi. Joka tapauksessa se on suotta muiden varjoon jäänyt Tulio-elokuva, joka ansaitsee maineen klassisena draamana.

James L. Brooks: Elämä on ihanaa. Jon Avent: Paistetut vihreät tomaatit

James L. Brooksin Elämä on ihanaa (As Good as IT Gets, 1997) on hyvän elokuvan maineessa. Se maine ei ole oikein auennut minulle koskaan. Draamakomedia kärttyisästä, neuroottisesta ja kaikin tavoin rasistisesta ihmisvihaajasta joka löytää itsestään rakentavia tunteita, kun naapurin taiteilijan pikkukoira jää hänen hoteisiinsa, on ennalta-arvattava ja tavanomainen. Romanttinen juonne vakiokuppilan tarjoilija–yksinhuoltajaan on yhtä aikaa ilmiselvä ja hankala ottaa todesta. Yhteiskunnalliseksi kommentaariksikin kaikki jää melko pinnalliseksi, vaikka varovaista yritystä onkin. Kolmen tahoillaan kamppailevan päähenkilön ongelmista ja epätodennäköisistä suhteista olisi saanut irti paljon enemmänkin. Jäljelle jää kaksi vahvaa seikkaa: kepeää ja painokasta perinteisen Hollywood-komedian tapaan yhdistelevä, sydämellinen tyyli sekä hieno näyttelijätyö. Sekä Jack Nicholson että Helen Hunt voittivat pääosa-Oscarit. Greg Kinnearkin olisi voinut omansa ansaita. Ja Todd Solondz cameostaan.

Oscareista pääsi melkein osalliseksi myös Jon Avnetin Paistetut vihreät tomaatit (Fried Green Tomatoes, 1991). Fanny Flaggin romaaniin perustuva elokuva asettuu tekoaikansa muiden "naisfilmien" (ajattelen nyt vaikkapa Thelma & Louisea) joukkoon luontevasti; voimansa löytävistä, itsenäisistä naisista kertovien elokuvien. Alabamalaisen vanhainkodin asukki alkaa kertoa menneitä satunnaiselle vieraalle, joka saa vanhuksen tarinoista voimauttavan pakopaikan omasta vaihdevuotisesta kotirouvanelämästään. Ne keskittyvät etenkin nuoreen Idgieen, joka ei välitä muiden odotuksista tai hänelle varatusta naisen roolista. Paistetut vihreät tomaatit on häpeämätön, nostalgiaan nojaava tunnenarunveto, jossa jokainen nykäisy voittaa. Se tehdään kuitenkin niin hyväsydämisesti, että katsoja huomaa nopeasti olevansa pelkkä Pavlovin koira, joka kuolaa kun elokuva käskee kuolata. Etelävaltioromantiikka on niin taiten tarjoiltu, että suomalainenkin alkaa muistella lapsuuttaan Alabamassa.

Hanne Leminen: Tuhottu nuoruus. Matti Kassila: Kuriton sukupolvi

Kaksi perhettä, toinen työläinen ja toinen herraskainen. Edellinen köyhä ja monilapsinen mutta onnellinen, toinen varakas ydinperhe mutta rikki. Perheiden nuoret ovat rakastuneita, mutta luokkaero on todellinen. Hannu Lemisen ohjaama Tuhottu nuoruus (1947) on pohjimmiltaan valistuselokuva. Jo alkuteksteissä painotetaan Väestöliiton osuutta. Perhearjen kuvauksen ohessa kerrotaan yhteiskunnan apukeinoista vähävaraisten perheiden varalta. Ja sitten kun iskee tragedia, varoitetaan laittomista aborteista. Vastoin kaikkia odotuksia Leminen saa elokuvan toimimaan. Kyllähän siinä päälleliimatun tuntuista luennointia on ja sanomaa alleviivaillaan. Kuitenkin myös aitoa tunnetta Tuhotussa nuoruudessa on, ja etenkin työläisistä se välittää. Yhteiskunnallisuus ja eräänlainen semidokumentaarisuus tuovat mieleen italialaisen neorealismin, onpa mukana amatöörinäyttelijöitäkin. Osa ammattilaisista sen sijaan tuntuu olevan väärässä elokuvassa; yli kolmekymppiset Helena Kara ja Kullervo Kalske eivät oikein asetu nuoriksi hahmoikseen.

Yli-ikäisiä olivat myös Matti Kassilan ohjaaman Kurittoman sukupolven (1957) "nuoret". Mika Waltarin näytelmään ja kaksikymmentä vuotta aiemmin Wilho Ilmarin ohjaamaan filmiin perustuva elokuva kertoo 50-luvun sekoilevasta rokkinuorisosta. Sellaisiksi kolmenkympin molemmin puolin olevat näyttelijät luonnistuvat vain irvokkaasti. Mutta sepä toimii – farssimaisen irrottelun kautta nauretaan aiemman sukupolven näkökulmasta hölmöläisiltä vaikuttaville perillisille. Parhaiten mieleen jäävät suorastaan ekspressionistisen riehakkaat musiikkijaksot. Kaiken ytimessä on kuitenkin Tauno Palon esittämä höpsähtänyt professori, joka on omistanut elämänsä tutkimukselle, vaikka perhe viittaa semmoiselle kintaalla. Hän ihastuu poikansa tyttöystävään, mikä herättää pettymyksen aiempiin valintoihin. Ehkäpä yhteisymmärrys sukupolvien välillä sittenkin on löydettävissä.

Alexandre Aja: The Hills Have Eyes. Mirrors

Wes Cravenin alkuperäinen Yön silmät vuodelta 1977 on ihan aiheesta sleaze-klassikko. Niinpä oli ihan selvää, että 00-luvun kauhu-uusintojen huumassa sekin sai uuden olomuodon. Alexandre Ajan ohjaama uusi The Hills Have Eyes (2006) säilyttää oleelliset: eripurainen perhe (kolmea sukupolvea) on automatkalla läpi autiomaan, mutta reissuun tulee stoppi, kun mutanttikannibaalien perhe päättää napata heidät päivälliseksi. Erotuksena alkuperäisen degeneroituneesta mutta vain lievästi friikahtavasti perheestä uudessa versiossa klaani on oikeasti epämuodostunutta – syynä Yhdysvaltain vanhat ydinkokeet. Elokuvan alkupuolen tunnelma on uhkaavuudessaan vahva, mutta se lässähtää vanhaan ansaan: kun hirviö lopulta näytetään, se ei olekaan niin kauhea. Vaikka väkivalta on brutaalia ja visuaalista, mölisevät epäsikiöt ovat lähinnä koomisia. Jokin hölmössä estetiikassa saa syyttämään siitä ohjaus- ja käsikirjoitustiimin ranskalaisuutta. Onneksi suurin osa goresta on ihan ehtaa käsityötä, sillä cgi-efektit ovat välillä niin kömpelöitä, etteivät ne edes naurata.

Myös Ajan seuraava ohjaus oli uusintafilmatisointi, tavallaan. Mirrorsin (2008) oli tarkoitus olla Hollywood-näkemys korealaisesta elokuvasta, mutta Aja lähestyi aihetta lopulta hyvin vapaasti. Elokuva on periaatteessa omaperäinen kummitustalojuttu. Alkoholisoitunut ex-poliisi päätyy yövartijaksi palaneeseen tavarataloon, jossa on niin maar pirusti peilejä. Ja peileissä näkyy eri asioita kuin niiden ulkopuolella, lähinnä kaikkea veristä. Idea on kaikessa pöljyydessään yllättävän hyvä, ja sillä saa aikaan muutamat kekseliäät kohtaukset. Kokonaisuus on kuitenkin aika hutera ja jäsentymätön. Toisin kuin Kiefer Sutherlandin käyttämät kaksi ilmettä: huutaa ja ei huuda. Mirrors on mielestäni parempi kuin maineensa, mutta pitäisi varmaan etsiä katsottavaksi se alkuperäinen korealaiselokuva.

Barry Levinson: Sademies. Terry Gilliam: The Fisher King

Barry Levinsonin Sademies (Rain Man, 1988) on klassikko monella tapaa. Ensinnä se on laatudraama hollywoodilaisittain: sujuva ja helposti sulava, silti painokas ja koskettava. Toiseksi sen merkitys autismin tunnistamisessa ja tunnustamisessa on ollut valtava, sekä hyvässä että pahassa. Itsekäs nuori autokauppias saa kuulla, että hänen etäiseksi jääneen isänsä miljoonatestamentti meneekin veljelle, josta hän ei ole aiemmin kuullutkaan. Veli sattuu olemaan savant-autisti, jolta voisi kuvitella olevan helppo huijata puolet rahoista. Mikäpä olisi parempi syy kaappaukselle ja roadtripille. Dustin Hoffmanin hahmottelee Raymond-veljen huikean hienosti. Raymondin hahmo valitettavasti yhdisti suuren yleisön mielessä autismin ja savantismin, joka hänessä näyttäytyy ilmiömäisenä muistina ja matemaattisena lahjakkuutena. Se ei tietysti ole elokuvan vika. Päinvastoin sen ansiosta kumpikin piirre sai ennenkuulumatonta näkyvyyttä. Ohjaaja Levinson on niitä tekijöitä, joita Cahiers du Cineman tyypit olisivat nostaneet aikanaan esiin. Uusia töitä ei enää aikoihin ole tullut, joten ehkäpä retrospektiivinen tarkastelu olisi jo mahdollista?

Terry Gilliamin huumori osuu erikoiseen rakoon. Siinä on toisaalta amerikkalaista säkenöintiä ja toisaalta englantilaisen komiikan kuivakkaa älyllisyyttä. Gilliamin The Fisher Kingissä (1991) radion roska-dj aiheuttaa välillisesti joukkosurman ja alkoholisoituu ja syrjäytyy ja päätyy ritariksi spurgujen pyöreään pöytään. Sitä johtaa Robin Williamsin esittämä sankari, joka menetti vaimonsa tuossa massamurhassa. Entinen dj päätyy aseenkantajaksi Central Parkin don Quijotelle ja amoriksi tämän ihastukselle. King Fisher on ylistys laitapuolen kulkijoille. Semisurrealistinen, yhteiskunnallinen absurdismi on turhan hienosteleva leima Gilliamille mutta kelvatkoon. Jeff Bridgesin uraan se sopii ihan yhtä hyvin. Robin Williams on vimmainen, Amanda Plummer myös omalla pidätellyllä tavallaan. Hullua rakkautta se on tämäkin. Mutta Gilliamin ytimessä on rytmi, kompuroiva, rykäyksittäinen rytmi jossa rampa tanssii nilkuttaen ja kamera on aina kenallaan.

Christophe Barratier: Kuoropojat. Robert Benton: Billy Bathgate

Christophe Barratierin ohjaama Kuoropojat (Les Choristes, 2004) tekee heti alussa selväksi, mistä on kyse. Katsoja tietää välittömästi, että kyseessä on Kuolleiden runoilijoiden seuran hengenheimolainen, kevyesti nostalginen draama sisäoppilaitoksen pojista, joiden maailma järisee uuden ja innostavan opettajan myötä. Nyt kyse ei ole runoudesta vaan musiikista, mutta perusajatus on sama. Ongelmapoikien kouluun tulee uusi opettaja, joka ankaruuden sijasta ottaa keinoikseen huumorin ja oppilaiden laulattamisen. Yllätyksiä ei ole, mutta Kuoropojat on silti lempeä ja humaani elokuva ja sellaisena oikein miellyttävä. Vertailu sinänsä ei ole kovin reilua, sillä Kuoropojat pohjaa jo 1940-luvulla tehtyyn ranskalaiselokuvaan. Se ei keksi uutta mutta sentään varioi vanhoja teemoja taiten ja ilmaan liikaa sentimentaalisuutta. Kehyskertomuksessa Jacques Perrin toistaa Cinema Paradison roolinsa hämmentävän samankaltaisena.

E. L. Doctorow'n Gangsterin oppipoika on mainio romaani, yhdistelmä häpeilemätöntä nostalgiaa, halpaa rikoskirjallisuutta ja historiallisia yksityiskohtia ja ennen kaikkea taitavaa kieltä. Robert Bentonin filmatisointi, Billy Bathgate (1991), säilyttää materiaalistaan lähinnä pulpkirjalliset sävyt ja vahvan (semifantastisen) ajankuvan. Elokuva on kovin tavanomainen nuoren pojan kasvutarina rikollismaailmassa, toki suurella budjetilla kuorrutettu. Kaikki näyttää hyvältä, mutta henki ei oikein puhalla elokuvan maailmassa. Dustin Hoffmanin gangsteripomossa on nyansseja, mutta nekin hukkuvat turhan tasapaksun sälän sekaan. Jotain hyvääkin: Billy Bathgate onnistuu kertomaan tarinansa selvästi alle kahden tunnin kompuroimatta kerronnassaan, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvä saavutus.

Russel Mulcahy: Highlander – kuolematon. Highlander II

On puhtaasti makuasia, onko idea ikuisista ja lähes kuolemattomista, jotka kamppailevat eloonjäännistään päänkatkomisen uhalla läpi maailmanhistorian, hyvä vai huono. Oli miten oli, Gregory Widenin idea kasvoi kuudeksi elokuvaksi ja kolmeksi tv-sarjaksi, ja se oli niitä peruskertomuksia, joiden parissa 80- ja 90-lukujen lapset kasvoivat. Russel Mulcahyn ohjaama ensimmäinen osa, Highlander – kuolematon (1986), kertoo Skotlannin ylämaalaisesta, joka päätyy nykyaikaan asti kilvoittelemaan kaltaistensa kanssa ikuisesta elämästä. Se jonka pää pysyy harteilla, on voittaja. "There can be only one", sanoo riikinkukkokoristeinen Sean Connery; "Who wants to live forever", laulaa Queen. Yhdistelmä tukkahevin säestämää 80-lukulaista toimintaa ja keskiaikafantasiaa toimi ainakin nuoreen meikäläiseen, jolle Highlander oli yksi henkilökohtaisia perusteoksia. Saagan ensimmäinen elokuva perustelee ja pohjustaa takaumissa tulevaa, esittelee nuoren skotin kokemat syytökset, kun hän vastoin odotuksia selviää klaanisodissa hengissä. Nykyajan New Yorkissa hän puolestaan säilyy miekkaa heiluttavalta takaa-ajajaltaan. Typerä tarinahan se on, eikä kehnosti esiintyvä Christopher Lambert auta asiaa yhtään. Lapsuuden sankareita ei kuitenkaan niin vain syrjäytetä; enkä tarkoita niinkään Lambertia kuin Clancy Brownia.

Ammattilainen osaa nokittaa hölmön idean naurettavaksi. Ohjaaja Mulcahy saa sankari viitan vain osittain, sillä tuotantotiimi se lopulta pilasi Highlander II:n (1991). Se on silti kunnianhimoinen epäonnistuminen. Se jatkaa tarinaa cyberpunk-tulevaisuuteen välittämättä liikaa logiikasta; joskin tämä "renegade version" (1995) yrittää korjata tilannetta vähän. Lyhyesti: kuolemattomat ovat aikamatkaajia, jotka jatkavat dekapitaatioleikkiään ekokatastrofin runtelemalla, kaukaisella 2020-luvulla. Komeannäköinen roskalava elokuvaksi, ja ehkäpä ykköstä viihdyttävämpi. Kuvaus on paikoin erittäin kekseliästä ja ideoita on vaikka kolmeen elokuvaan (tosin osa on pöllitty RoboCopista ja Total Recallista). Ja sittenkin kokonaisuus on epämääräinen pötkö kuin Saarioisen hernari suoraan purkista.

Peter Jackson: King Kong. Jordan Vogt-Roberts: Kong: Skull Island

Jostain syystä hyllystäni löytyi Peter Jacksonin King Kong (2005). Toki alkuperäinen elokuva on vankka suosikkini, ja Peter Jacksonkin oli yhteen aikaan liki jumalainen ohjaaja. Sitten hän siirtyi Yhdysvaltoihin – Sormusten herroja voin lähinnä sietää. Mikä sormustrilogiassa eniten minua on aina ärsyttänyt, on sen pitkitetyt toimintakohtaukset (ja typerät kaukaisuuteen tuijottelut), jotka riivaavat hieman tätäkin elokuvaa. Yli kolmen tunnin kesto ei tunnu perustellulta. Parasta King Kongissa on sen komea alkujakso, kollaaši 1920-luvun New Yorkista. Muutenkin ajankuva on hoidettu hienosti – välillä liiankin, sen verran yksioikoisia hahmot ovat arkkityyppisyydessään, vaikka niitä syvennetäänkin alkuperäisestä. Ylipäänsä King Kong on inhimillisempi kuin yksikään Sormusten herroista huolimatta siitä, että todellisessa pääosassa on lopulta cgi ja tehostemiesten hirviöintoilu saakin liki koomiset mittasuhteet. Spektaakkelin tuntua ei voi kieltää. Jackson taitaa massiiviset kohtaukset, joissa jännite säilyy ihailtavan hallitusti. Jack Black tekee ehkä uransa parhaan roolityön orsonwellesmäisenä ohjaajana lähes ilman tavanomaisia maneereitaan. Naomi Wattskin onnistuu tuomaan ääriperinteiseen hahmoonsa vivahteita Tukholma-syndroomasta alkaen. Toivoisinkin jatko-osaa, jossa keskityttäisiin hahmon traumastressiin ja normaalin elämän mahdottomuuteen.

Sen sijaan 2017 saatiin Kong: Pääkallosaari (Kong: Skull Island). Jordan Vogt-Robertsin ohjaus on kuitenkin reboot, ei jatko-osa. 1970-luvulla joukko Vietnamista vapautuvia sotilaita lähtee saaattamaan tutkimusryhmää aiemmin tuntemattomalle saarelle. Paljon aikaa menee ihan vain poseeraukseen, mutta sehän on ajan henki. Ja sitten kun jättiläisapina – ja moni muu olento – astuu lavalle, homma menee silkaksi hirviöfetisismiksi. Katsojaa kaipaa suurta elukkaa ja tuhoa ja sitä annostellaan taiten. Kong on fan serviceä sukupolvelleni: monta tuttua vanhaa naamaa (ns. Marvel-materiaalia), sarjakuvamainen tarinankuljetus, "vanhaa kunnon" seikkailutoimintaa.... Ei se elokuvana ole mitenkään kummoinen, mutta varmat dopamiiniryöpyt se tarjoaa vihkiytyneelle. Olisiko eka kerta kun länsimainen elokuva ymmärtää kaijūn hengen?

Scott spiegel: Intruder. From Dusk till Dawn 2: Texas Blood Money

Sam Raimin kaveri Scott Spiegel pääsi tositoimiin elokuvanteossa hankalaan aikaan. Kun hänen pitkä esikoisensa Intruder (1989) ilmestyi, oltiin vedenjakajalla, jossa b-tuotannot alkoivat ilmestyä yhä useammin videolla valkokankaiden sijaan. Intruder on täysverinen(!) slasher-elokuva, joka on jäänyt edeltäjiensä varjoon. Syynä on etenkin sen amatöörimäinen ote. Monista kekseliäistä kuvista huolimatta elokuvaa nimittäin leimaa harrastelijamaisuus. Se on innokkaiden harrastelijoiden työtä. Yhden paikan tarinassa pian lopettavan marketin työntekijöitä ja asiakkaita alkaa häiritä erään entisen poikaystävä, ja sitten väki alkaa kuolla yksitellen. Tarinankuljetus ei käy järkeen kuin juuri ja juuri, ja käsikirjoitus rakentuukin suurelle määrälle tyhjää dialogia. Halloweeniläinen tunnelmanluonti voisi toimia, jos tarinassa olisi edes jonkinlaista ideaa. Valitettavasti käsikirjoitus jää kovin mitättömäksi ja näyttelijät ovat kuin lukion ilmaisutaidon kurssilta. Visuaalisia ideoita sentään on, mutta Intruder on auttamatta jo syntyessään vanhentunut elokuva.

Vuonna 1998 Spiegel ohjasi jatkoa modernin roskaelokuvan klassikolle Hämärästä aamunkoittoon. Texas Blood Money -alaotsikon alla suoraan videolla ilmestynyt elokuva on ehtaa etelävaltioiden gotiikkaa. Texasilainen pikkunilkkien porukka lähtee Meksikoon pankkikeikalle, ja osa heistä päätyy ykkösosasta tuttuun vampyyrien juottolaan. Turhaa tarinaa ei tarvita, tyyli on pääasia ja kulmahapaiden odottelu. Erikoisia kamerakulmia käytetään tässäkin, ja kaikki on kuvattu kummallisen punaisessa sävyssä. Kumilepakoita on kuin Lugosin Draculassa, ja ykkösen goresta on jäljellä vain kaiku (jota muutama taitava leikkaus täydentää), mutta ei jatko-osa ihan pelkkää Kauhua kryptasta ole. Perinnetietoinen katsoja saa siitä monet naurut irti. Rehellistä roskaa, sanoisin, ja lievästi länkkärihenkistä toimintaa kauhun sijasta.

Bruce Campbell tekee kummassakin elokuvassa pikku cameon.

Miike Takashi: 1 puhelu tullut. Tarsem Singh: The Cell

En tiedä miksi, onko Akimoto Yasushin romaanin Chakushin ari taustalla aito urbaanilegenda. Ainakin se voisi olla. Vuonna 2003 Miike Takashi ohjasi sen pohjalta elokuvan 1 puhelu tullut, jossa opiskelijat alkavat saada omasta numerostaan puheluja. Soittaja jättää aina vastaajaan viestin, jossa kuuluu puhelimen omistajan viimeiset sanat. Seuraava uhri löytyy edellisen puhelimen yhteystiedoista. Modernihko näkemys ketjukirjekirouksesta siis. Idea on näppärä ja lopulta yllätyksellinenkin – slasher-kuviota säestetään salaperäisellä yliluonnollisuudella, niin kuin monessa muussakin vuosituhannen taitteen japanilaisessa kauhuelokuvassa. Japanilaista kerroksellisuutta, joka saattaa länsimaiselle näyttäytyä sekavuutena, tasapainottaa ohjaajan kyky hallita kuviaan ja rytmiä. Lisäksi Miikelle tyypillisiä groteskeja yksityiskohtia on jonkin verran. Mielenkiintoinen lisä on elokuvan mediakritiikki, kun oletettu seuraava kuolema halutaan näyttää suorana televisiossa. Loppuaan aikalaskurin vierellä ja arkisen studiopuuhastelun keskellä odottava nuori nainen on elokuvan kylmäävin kuva.

90-luvun jälkipuoliskon sarjamurhaajaelokuvan erikoisimpia ilmentymiä on Tarsem Singhin ohjaama The Cell (2000). Siinä murhaaja, uhrinsa masokistisia leikkejään varten muokkaava skitsofreenikko, saadaan kiinni jo alussa, mutta hänen viimeinen uhrinsa on teillä tietymättömillä ja hän itse jossain katatonian tuolla puolen. Kokeellisen teknologian avulla psykologi lähtee tutkimusmatkalle murhamiehen mieleen eräänlaisessa keinotodellisuudessa. Nämä sisäavaruudet ovat visuaalisesti häkellyttävän upeita surrealistisia painajaisia. Niissä selvästi on tekijöiden fokus, joskin tarina-aines on paljon mainettaan parempi. Harmi vaan, että pääosassa on – kai rahoittajien vaatimuksesta – Jennifer Lopez, jonka unissakävelijämäisyys toki sopii elokuvan maailmaan. Vincent D'Onofrio murhaajana sen sijaan on intensiivinen.

Katsottua: tammikuu 2023

Martin Zandvliet: Under sandet. Rick Rosenthal: Bad Boys

Tanskalainen Under sandet (2015; ohj. Martin Zandvliet) on erilainen sotaelokuva. Se kertoo saksalaissotilaiden joukosta, joka toisen maailmansodan päätyttyä kuljetetaan Tanskaan raivaamaan maan länsirannikkoa miinoista. Elokuva seuraa vähäeleisen sotilaiden, nuorten poikien, koulutusta, rantahiekassa varovasti ryömimistä, löydettyjen miinojen esiin kaivamista ja pikkutarkkaa purkamista. Olosuhteet ovat sodan hävinneille tietysti kehnot, paikallisilta ei sääliä saa, ei ruokaakaan. Jos raivaajalta sattuukin silpoutumaan raajat työssä, se on vain yksi sakemanni vähemmän. Kaikki myötätunnon pilkahdukset ovat hetkellisiä ja sammuvat helposti. Under sandet on yhtäaikaa inhimillinen ja brutaalin raadollinen kuvaus siitä, mitä ihmiselle tekee nähdä muut vihollisina tai itse olla se vihollinen; mitä siis sota tekee ihmiselle. Aihe on kulunut mutta valitettavan ikuinen. Tanskan alava rannikkomaisema ja elokuvan jatkuva ilta-aurinko ovat vaikuttavat kehykset yritykselle saada katsoja asettumaan viholliskuvien yläpuolelle.

Bad Boys (1983; ohj. Rick Rosenthal) on erilainen vankilaelokuva. Sen vankila on "youth detention center", nuorisovankila. Sinne lähetetään Sean Pennin esittämä nulkki, jonka ryöstöyritys on päättynyt lapsen yli ajamiseen. Lopulta myös kuolleen lapsen veli, aloitteleva huumekauppias, saapuu samaan paikkaan. Bad Boysissa on oikeastaan mukana monet genren klišeet, mutta koska hahmot ovat niin nuoria, pahimmillaan ihan lapsia, tarina saa kärpästenherramaisen sävyn – vankila maailmana pienoiskoossa pätee tässäkin tapauksessa. Elokuvallisesti se on perussujuva aikansa jenkkileffa, jossa on muutamia hienoja oivalluksia. Alkupuoli, ennen kahden nuorisorikollisen välienselvittelyä, on paljon dynaamisempi, mutta loppukohtauksessa on raakaa energiaa.

Peter Weir: Todistaja. The Plumber

Australialainen Peer Weir on melkein aina tasapainotellut taiteellisesti korkeatasoisen mutta nautittavan vaivattoman elokuvan kapealla aidalla. Todistaja (Witness, 1985) oli hänen ensimmäinen amerikkalaistuotantonsa. Siinä Harrison Fordin esittämä poliisi tutkii murhaa, jonka ainoa silminnäkijä on pieni amissipoika, ja päätyy itse pakosalle amissien pariin. Vaikka tarina ja amissimiljöö ovat itsessäänkin kiehtovia, on elokuvan varsinainen viehätys ja lumo pienissä yksityiskohdissa, olivat ne sitten kuvasommittelussa, nopeasti ohi kulkevissa sivuhahmoissa tai tavassa jolla kuva ja Maurice Jarren maalaileva musiikki yhdistyvät. Miellyttävää on sekin, ettei amissikulttuuria arvoteta, vaikka se esitetäänkin anomaliana ja jonain ihmeteltävänä; lopulta se kuitenkin on itsenään kunnioitettava kulttuuri, ei parempi tai huonompi kuin se missä tehdään ja katsellaan elokuvia. Kaiken tämän ytimessä on kuitenkin romanttinen juonne kahden eri kulttuurista lähtöisin olevan ihmisen välillä.

The Plumber (1979) puolestaan on hyvin toisenlainen elukka. Se on australialainen tv-elokuva tutkijanaisesta, joka saa vieraakseen putkimieheksi esittäytyvän ja kummallisesti käyttäytyvän hyypiön. Samalla hänen miehensä käy omaa taisteluaan päästä huippuvirkaan. Antropologinen kuvasto ja äänimaailma saavat aikaan erikoisia assosiaatioita. Elokuva välttelee genremääritelmiä. Sekä nainen että katsoja ovat pitkään epätietoisia, mikä hänen vieraansa todella on – katsotaanko absurdia komediaa yhteiskuntaluokista vai kauhuelokuvaa vaanijasta. Tunnelmaa kiristetään kaikessa rauhassa koko elokuvan ajan mutta koko ajan ilmiselvimpiä keinoja kierrellen ja vältellen. Ehkäpä antoisinta olisi jonkinlainen psykoanalyyttinen tulkinta putkimiehestä triksteri-idinä ja pariskunnasta ristiriitaisena egona ja superegona. Joka tapauksessa The Plumber on omaperäinen ja vaikuttava teos.

Mark Steven Johnson: Daredevil. Rob Bowman: Elektra

Mark Steven Johnsonin ohjaama Daredevil (2003) on melkeinpä arkkityyppinen supersankaelokuva post Burtonin Batman. Se esittelee päähahmon taustatarinan (poika saa silmilleen radioaktiivista ainetta, joka vie hänen näkönsä mutta saa muut aistit yliluonnollisen tarkoiksi), asettelee peruspelimerkit näyttämölle (Kingpin pääpahiksena, romanttinen suhde Elektraan) ja jättää kaikki mahdollisuudet moninaisille jatko-osille. Mallia on otettu Burtonin synkästä viittasankarista jopa siinä määrin, ettei elokuvan Daredevil eroa Batmanista oikeastaan kuin puvun väritykseltä. Elokuva yrittää olla synkistelevä mutta juuri niin sarjakuvamaisella tapaa kuin onkin sopivaa. Tekoajankohdan estetiikka Evanescenceineen ja välkkyvalotoimintakohtauksineen on makuasia mutta toimii. Ben Affleck on yllättävän hyvä pääosassa, Jennifer Garner vierellä myös. Sen sijaan Colin Farrell kiukuttelevana ja kiemurtelevana Napakymppinä on lähinnä nolo. Daredevil on ihan riittävän hyvä, jotta voi ihmetellä, miksei se kasvanut sarjaksi...

...paitsi että syy on ilmiselvä: 2005 ilmestyi Rob Bowmanin ohjaama Elektra, puoliksi jatko-osa, puoliksi spin-off. Garner palaa nimirooliin henkiinherätettynä ja yliluonnollisin voimin varustautuneena palkkatappajana. Näin älyttömistä premisseistä voisi saada aikaan vaikka kuinka hulvattoman jutun, mutta elokuva päätyy skitsoidiksi sotkuksi, jossa on kaikkea porilaisen progebändin näköisistä superroistoista savusienipilviksi muuttuviin ninjoihin ja mörkötakaumiin. Sarjakuvamainen synkkäily on kuitenkin vaihtunut pelkkään tunkkaiseen totisuuteen, joka lähinnä vaivaannuttaa. Onpa mukana vielä ärsyttävä kersahahmokin. Valitettavasti tämmöinen sekoilu tarkoitti sarjan loppua ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Toisaalta tuloksena seurasi uusi, onnistunut yritys vuosikymmentä myöhemmin. Ja sittenkin: Minusta Elektra ei ole ollenkaan niin huono kuin maineensa on. Onhan se tyhmä mutta sympaattisen tyhmä, vähän niin kuin idioottiserkku, jota oli kiva kiusata kesämökillä siitä, kun se laski alleen, mutta jonka kanssa oli ihan kiva kuitenkin potkia palloa seuraavana päivänä.

Joel & Ethan Coen: Inside Llewyn Davis. Burn After Reading

Inside Llewyn Davis (2013) on kertomus New Yorkin folkskenestä 1960-luvulla. Se on aihe josta saisi minun puolestani tehdä enemmänkin elokuvia. Etenkin jos niissä on niin hyvät musiikit kuin Coenien elokuvassa. Sinänsä juoni on yksinkertainen: nimihahmo on elämänsä kanssa kamppaileva muusikko, jonka duon toinen osapuoli on kuollut mutta jonka ympärillä on monenmoisia erikoisia tyyppejä. Pohjana ovat tosielämän folkkarin, Dave Van Ronkin elämänvaiheet. Elokuvan viehätys onkin jossain aivan muualla kuin tarinankäänteissä. Tunnelma on läpi elokuvan vahva, surumielinen tavalla jota Coenit eivät ole suuremmin harrastaneet. Sitä tukee epookin ruskea värimaailma ja rauhassa soljuva kuva. Ohjaajille perinteisiä groteskeja hahmoja ei ole kuin ehkä John Goodmanin eturauhasongelmainen jazzäijä, mutta kaikki ovat pikkuisen vinksallaan, miellyttävän kotikutoisella tavalla. Inside Llewyn Davis on muutenkin hirvittävän lämmin ja pieni elokuva, semmoinen jota on kiva kantaa taskussa ja joka on aina silloin tällöin kiva ottaa esille ihailtavaksi.

Ihan toisenlaisessa rekisterissä remuaa viisi vuotta aiempi Burn After Reading (2008). Paljon isoja nimiä, ekstravaganttiutta, stressaantuneen neurootikon mieleen tuova kerronta, äkkiväärä hahmokatras (Coenit saavat typecast -vakionaamoistakin irti uskomattomia nyansseja, katsokaa vaikka Jeffrey DeMunnin plastiikkakirurgia!), tiukkaa dialogia, tarkkasilmäistä kulttuurikritiikkiä (kuka muu vetäisi vakoojajuoneen mukaan kuntosaliyrittäjiä?)... John Malkovichin ja Tilda Swintonin roolittaminen aviopariksi on omanlaistaan neroutta; samoin sekä George Clooneyn että Brad Pittin höynäroolit yhdessä ja samassa elokuvassa. Paikoin tarina menee menojaan, mutta koko homman viehätys piileekin yksittäisissä vahvoissa kohtauksissa, hahmoissa, vuoropuheluissa, hetkissä... Kässäri on hemmetin hyvä! Samoin Richard Jenkins. Ylipäänsä Burn After Reading on yhtä ilotulitusta, jonka parissa ei draaman kaaresta välitä kun antaa vain rytistä. Niin kuin vaikkapa sen jakson aikana, jolloin ei kukaan sano sanaakaan moneen minuuttiin; ei ihan Hitchcockia mutta DePalmaa ainakin.

Stephen Fung: Enter the Phoenix. Troy Duffylla: The Boondock Saints

Stephen Fungin esikoisohjaus, länsimaalaisittain Enter the Phoenix (Daai lo oi mei lai, 2000) väärinymmärrysten rikoskomedia. Triadijohtaja kuolee, ja jotta rauha säilyisi, hänen hylkäämänsä poika noudetaan jatkamaan isänsä työtä. Paikalle päätyykin tämän gangstereita ihaileva ystävä. Tarina on mutkikas mutta elokuva soljuu niin sulavasti eteenpäin, etteivät mutkat juuri haittaa. Mikä sen sijaan voi alkuun haitata, on elokuvan pintapuolinen homofobisuus – oikean pojan homoudesta väännetään monta tyhmää vitsiä. Toisaalta se on myös aivan keskeinen teema elokuvassa. Lopulta hän kuitenkin on elokuvan sympaattisin ja vähiten naurettava hahmo. Tarkoituksena on varmasti tarjota peili katsojien omille ennakkoluuloille, joskin suomalaisesta näkökulmasta tapa on kömpelö. Kuvallisesti ja kerronnallisesti Enter the Phoenixissa on paljon nuoren ohjaajan kokeilun- ja kikkailunhalua, mutta se ei häiritse, kun muutoin ote on varma. Lopputaistelussakin on meininkiä. Ja saadaanpa loppuun Jackie Chankin iskemään silmää.

Sen sijaan homma ei ihan ole hallussa Troy Duffylla. Hänen esikoisensa (ensimmäinen kahdesta) The Boondock Saints (1999) haluaisi kovasti olla Tarantinoa mutta ei ihan osaa. Yritystä kyllä on: tyyliteltyä väkivaltaa, tyyliteltyä kameratyötä, tyyliteltyjä hahmoja. Ylipäänsä kaikki yrittää olla tyylikästä, mutta kahdesta bostonilaisesta irkkuveljeksestä, jotka lähtevät putsaamaan kaupunkia roistoista, kuvaavassa tarinassa ei ole paljon kertomista Yleensä tällä tavalla syntyy joko roskaa tai kulttikamaa – The Boondock Saints on jälkimmäistä. Eikä se täysin vailla viehätystä olekaan. Käänteissä on sopivasti älyttömyyttä ja hahmoilla monta siteerattavaa repliikkiä. Varsinkin Willem Dafoen FBI-agentti on kaikessa överiydessään vahva. Myös David Della Roccon vimmaisesti ylinäytelty lurjus on riemastuttava.

Eli Roth: Hostel Part II. Scott Spiegel: Hostel III

Eli Rothin ensimmäinen Hostel oli pettymys, kun sen vihdoin katsoin. Odotin maineen perusteella jotain poikkeuksellista ja rankkaa. Sainkin vain poseerausta ja lunastamattomia lupauksia. Vaan entäpä jatko-osat?

Hostel Part II (2007) on edelleen Rothin ohjaama (ja Quentin Tarantinon tuottama) ja jatkaa siitä mihin ykkönen loppui. Edelleen jenkkinuoriso on reissaamassa Slovakiassa ja kansainvälinen kidutusfetisistinen herrakerho huutokauppaa ja kiduttaa heitä huvikseen. Erona edelliseen osaan elokuva seuraa teinien lisäksi myös kahta alan miestä, jotka valmistautuvat ensimmäiseen sessioonsa pippaloissa. Vaikkei toinenkaan Hostel ole maineensa arvoinen, on elokuvan itäeurooppalaisessa gotiikassa lumovoimaa; sadistinen neukkuromantiikka puhuttelee tosin 80-luvun suomilasta hyvin eri tavoin kuin oletettua jenkkikatselijaa. Toisaalta Rothin luoma mielikuva itäeurooppalaisista ei ole erityisen mairitteleva. Verellä läträämiseen päästään tällä kertaa ajoissa, mutta valitettavasti senkin määrä jää aika vähäiseksi. Kunnon sleazen henkeen ei ylletä. Castingista tulee kyllä pisteitä: Näyttelijöistä on mainittava suomalaissyntyinen Vera Jordanova sekä Heather Matarazzo, jonka rooli on kuin jatkoa vanhalle suosikilleni, Todd Solondzin klassikolle Tervetuloa nukketaloon. Onpa siellä Takashi Miikekin yhtenä kiduttajista.

Hostel III:een (2011) ohjaajaksi vaihtui Scott Spiegel ja paikaksi Slovakian sijaan Las Vegas. Ihmiskauppa kannattaa sielläkin. Tarina seuraa polttariseuruetta, joka päätyy Vegasin syrjäkujille ja yleisön eteen. Kaikesta itsetarkoituksellisen epäkorrektista dialogista ja ruumiita (niin eläviä kuin kuolleitakin) nuolevasta kamerasta ja kaikesta gore-ilottelusta huolimatta kolmoselokuva on edeltäjiään keveämpi ja hauskempi. Hostel III läheneekin lajityypiltään perinteisempää toimintajännäriä kauhun sijasta. Rothin elokuvat tuntuvat siltä kuin hän oikeasti haluaisi kuvastonsa olevan aitoa, mutta Spiegelillä on tyylissään paljon enemmän leikillisyyttä.

Mike Nichols: Miehuuskoe. Sydney Pollack: Ammutaanhan hevosiakin

Minulle Hollywoodin kulta-aikaa on lyhyt kausi Haysin ohjeiston jälkeen ja ennen Tappajahaita. Silloin taiteellinen kunnianhimo, viihdyttävyys, kokeilevuus olivat voimissaan pelkän talousajattelun ja turvallisuuden sijasta.

Mike Nicholsin Miehuuskoe (The Graduate, 1967) on niitä elokuvia joista on sanottu ja kirjoitettu paljon mutta aina lisää tuntuu riittävän, kun se aukeaa uusin tavoin aikojen muuttuessa. Tarina nuoresta miehestä, joka ei oikein tiedä mitä elämällään tekisi ja jonka vanhempi nainen viettelee, on aikoinaan ollut radikaali kertomus sukupolvien kuilusta. Sittemmin siitä on tullut niin nostalginen nuoruuden kuin tunkkaisen naisvihamielisyyden kuvaus – kuuluisa on Roger Ebertin mielenmuutos päähenkilö Benjaminin suhteen sankarista hyypiöksi. Minusta hän on pikemminkin autismin kirjolla. Itse pidän Miehuuskokeesta suunnattomasti yli puolivälin, sitten se menee jotenkin sijoiltaan, kun Benjamin ihastuukin rakastajattarensa tyttäreen. Parasta elokuvassa on, miltä se kuulostaa. Sekä Simonin & Garfunkelin musiikki että aivan loistava äänisuunnittelu antavat Miehuuskokeelle ainutlaatuisen ilmeen.

Sydney Pollackin ohjaama, Horace McCoyn mainioon romaaniin perustuva Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They?, 1969) kertoo epätoivoisista ihmisistä epätoivoisessa tilanteessa. Yhdysvaltain suuren laman aikaan ihmiset olivat valmiita moneen saadakseen ruokaa saatikka tienestiä. Yksi erikoisimmista ajan ilmentymistä oli tanssimaratonit, joissa kuukausiakin kestäneissä kiduttajaisissa vain viimeinen pari lattialla palkittiin. Simppeli kehys antaa tilaisuuden monille ihmiskohtaloille, taustoille ja unelmille. Mistään voimaantumisesta tai ihmisyyden riemuvoitosta ei kuitenkaan ole kyse. Päinvastoin: elokuva antaa hyvin raadollisen kuvan ihmisluonnosta. Matka Nälkäpeliin ei ole kovin pitkä. Pollack ohjaa varmaotteisesti mutta yksi iso ongelma elokuvassa on: Draamallisten koukkujen vuoksi rytmitys on pitänyt tehdä niin, että kisan monotonisuus ei välity katsojalle. Hänen on vaikea vakuuttaa, että kilpailijat tanssivat viikkotolkulla, vaikka he alkavatkin muistuttaa eläviä vainajia parketilla. Sen sijaan väsymys ja tuska välittyvät kyllä.

Steven Spielberg: Vakoojien silta. Sam Mendes: Matkalla Perditioniin

Steven Spielbergin Vakoojien silta (2015) alkaa oikeussalidraama ja jatkuu vakoojatrillerinä. Lisäksi se on historiallista epookkia kylmän sodan ajan vainoharhaisesta Yhdysvalloista: haarmaat puvut, siistit kampaukset, Edward Hopper -miljöö ja kommunisteja joka puolella. Coenin veljesten yhdessä Matt Charmanin kanssa kirjoittamassa ja tositapaukseen perustuvassa elokuvassa amerikkalainen vakuutusjuristi joutuu puolustamaan näytösoikeudenkäynnissä neuvostovakoojaa. Semmoinenhan ei varsinaisesti verenhimoista ja punapelkoista jenkkiä miellytä. Asia mutkistuu, kun vakoojaa halutaan käyttää vaihtokaupan välineenä kiinni jäänyttä amerikkalaissotilasta vastaan. Miljööksi vaihtuu juuri pystytettävä Berliinin muuri. Vakoojien silta tasapainottelee painokkaan sanomansa, tyylitellyn ajankuvansa ja viihdyttävän muotonsa välillä taidokkaasti. Välillä kieltämättä kaipaisi lisää tylyyttä mutta ainakaan Spielberg ei sorru liikaan sentimentaalisuuteen. Päinvastoin monessa kohdin sävy on melkein ironinen. Tai no jaa, onhan loppu aika sokerinen. Aluksi Tom Hanks kulmikkaan ja vähän änkyrän asianajajan roolissa tuntuu aluksi väärältä, mutta hän kaappaa osan nopeasti itselleen jimmystewartmaiseen tapaansa. Mark Rylance Neuvostoliiton asiamiehenä sen sijaan valloittaa alusta asti.

Erikoiselta tuntuu Hanksin rooli myös Sam Mendesin Matkalla Perditioniin (Road to Perditionissa, 2002), jossa hän esittää mafian palkkatappajaa. Ei hahmo silti mikään varsinainen pahis ole vaikka paljon pahaa tekeekin. Hän joutuu lähtemään pakoon poikansa kanssa sen jälkeen, kun hänen muu perheensä tapetaan. Max Allan Collinsin kirjoittamaan sarjakuvaan perustuva elokuva on hienosti hallittua, viimeiseen asti viilattua neonoiria. Tyylitelty ulkoasu, terrävät varjot ja pehmeästi liikkuva kamera ovat sekä perinnetietoisia että tunnelmallisia. Silti kaikki on turhankin sileää ja viimeisteltyä; kenties sarjakuvataustan syytä. Pieni särö ei olisi pahitteeksi.

Steven Spielberg: Maailmojen sota. Minority Report

Maailmojen sodalla (War of the Worlds, 2005) on käsittääkseni huono maine vaikka se saikin aikoinaan hyvät arvostelut. H. G. Wellsin klassikon uusioversio käynnistyy komeasti: on isän hommista pihalla oleva satamatyöläinen, kaksi tympääntynyttä alaikäistä sekä EMP:itä ja outoja sääilmiöitä aiheuttava taivasnäky. E. T.:n ilkeät serkuthan ne sieltä ovat tulossa. Tyyli on siihen nähden yllättävän rosoinen ja käsivarakuvaus siloittelematonta (tai sitten se on vain suomi-dvd:n kurja laatu), mikä tekee kaikesta heti vähän uskottavampaa kuin se ehkä ansaitsisi. Scifirymistelyn sijasta Maailmojen sota kääntyy apokalyptiseksi katastrofielokuvaksi, jossa ihminen yrittää lähinnä selvitä, kun todellisuus ympärillä hajoaa hetkessä. Lopulta suurimmaksi ongelmaksi elokuvalle muodostuu Cruisen epäuskottavuus pöljänä taviksena ja spielbergiläinen Kirkuva Kakara. Kohtaus Tim Robbinsin kanssa tuntuu liiaksi Jurassic Parkin kierrätykseltä, mutta samalla sen sanattomassa suspensessa on hitchcockilaista tehoa.

Muutamaa vuotta aiempi, Philip K. Dick -sovitus Minority Report (2002) liikkuu ihan eri rekisterissä. Se on kyberpunkdystopia, jossa tulevaisuuden murhat voidaan estää jo etukäteen selvänäkijöiden näkyjen perusteella. Washingtonin kaupungissa tästä on saatu hyviä tuloksia ja menetelmä halutaan kansalliseksi. Selvitetyistä tapauksista alkaa kuitenkin löytyä ongelmia, ja asiasta vihille pääsevä Cruisen hahmo joutuu osaksi – jälleen – Hitchcockin mieleen tuovaa väärän miehen kuviota. Elokuva toimii joka tasolla: Immersiivinen ulkoasu on osittain retrofuturiikkaa, osittain tekoaikansa tulevaisuudenkuvia jotka ovat vanhentuneet ihmeen vähän. Tarinan filosofinen puoli on painavaa ja dickimäisen kiehtovaa, joskin alun infodumppaus on vähän kömpelöä. Monimutkainen juoni ei kuitenkaan sorru liikaan selittelyyn kaikkine kiemuiroineenkaan. Samalla se on myös erittäin viihdyttävä toimintaelokuva.

Steve McQueenin: 12 Years a Slave. Steven Spielberg: Maailmojen sota. Minority Report

Steve McQueenin 12 Years a Slave (2013) ja Steven Spielbergin Lincoln (2012) käsittelevät Yhdysvaltain orjamenneisyyttä kovin eri näkökulmista. Edellinen kertoo vapaasta mustasta miehestä, joka kaapataan vuosikausiksi orjaksi, jälkimmäinen presidentti Lincolnin viimeisistä kuukausista, joiden aikana orjuus kiellettiin ja sisällissota lopetettiin.

Molemmat ovat komeita laatuelokuvia, jotka kommentoivat historiaa omasta ajastaan. 12 Years a Slave kuvaa mustien kokemaa väkivaltaa ja epäinhimillistämistä ja pahimmillaan hieroo sitä katsojan naamaan vähän turhankin voimakkaasti. Elokuvan brutaalius on sinänsä vaikuttavaa ja koskettavaa, mutta se ei onnistu kertomaan varsinaisesti mitään uutta. Ei silti etteikö se olisi yksilön kokemuksen kuvauksena vahva. Ainoastaan Brad Pittin valkoinen vapauttaja on kehno – se sananparren lehmän häntä. Ei voi välttyä ajatukselta, että elokuvassa on ikävästi hyvesignalointia. Mutta silti: elokuvana, ilman poliittisia silmälaseja päässä, 12 Years a Slave on vakuuttava teos.

Lincoln sortuu sekin osittain jälkiviisaaseen oikeamielisyyteen, mutta se on helppo hyväksyä, koska meidän näkökulmastamme orjuuden kannattajat yksinkertaisesti olivat hölmöjä perusteluineen. Presidentti uhkaa kyllä jäädä turhankin pyhimysmäiseksi hahmoksi. Onneksi Daniel Day-Lewis roolissa on upea, kuten on koko laatunäyttelijöiden ensemble hänen ympärilläänkin. Lincoln onnistuu myös melko ainutlaatuisessa tempussa saadessaan parlamentaarisesta äänestyksestä aidosti jännittävän kohtauksen.

William Friedkin: Manaaja. John Boorman: Manaaja II: Luopio

William Friedkinin Manaaja (The Exorcist, 1973) oli varmaankin yksi teinivuosieni katsotuimpia elokuvia. Oikeastaan snobistisen kauhuharrastajan ei olisi kuulunut siitä pitää, koska suuri yleisö sitä arvosti, mutta pidin silti. En kuitenkaan ollut katsonut sitä varmaan kahteenkymmeneen vuoteen ennen kuin nyt, enkä ikinä ollut nähnyt tätä vuoden 2000 leikkausta. William Peter Blattyn romaaniin perustuva elokuva on tietysti niin yleistietoa, että sitä on turha suuremmin kerrata: muinainen demoni riivaa 12-vuotiaan tytön, jonka sitten kaksi pappia pelastavat manauksessa. Teininä huomioni oli tietenkin Regan-tytön kärsimyksissä, tehosteissa ja lopun manauskohtauksessa, jotka kaikki ovat edelleenkin voimakkaita; etenkin manaus on hyvin raivokasta elokuvaa. Nyt kuitenkin huomasin, miten paljon Manaajassa on muutakin ja miten hyvää se muu on. Etenkin isä Karrasin hahmo ja häntä esittävä Jason Miller tekivät suuren vaikutuksen. Samoin Ellen Burstynin esittämä äiti, jota aiemmin pidin lähinnä ärsyttävänä, olikin nyt paljon ahdistavampi seurattava – asiaan vaikuttanee se, että itsestäni on tullut isä, jolla on kaksi suurin piirtein Reganin ikäistä tytärtä. Manaajan omaperäisyys tuntuu perustuvan hyvin pienieleisen ja lähes toteavan kuvauksen ja toisaalta vimmaisten kauhutehojen dynamiikkaan; se kyllä vetelee katsojaa naruista mutta ei halvoilla keinoilla. Manaaja on niitä harvinaisia kauhuelokuvia, jotka ovat myös hyviä elokuvia. — Katsoin elokuvan heti perään uusiksi, nyt ohjaajan kommenttiraidan kanssa, mitä en sitäkään ole tehnyt aikoihin. Valitettavasti Friedkin tyytyy lähinnä selostamaan elokuvaa eikä juuri avaa sen kuvakieltä tai tekemistä.

John Boormanin ohjaama jatko-osa, Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic, 1977), sen sijaan on kunnianhimoinen mutta huonosti kirjoitettu ja naurettava sekasotku. Siinä on mielenkiintoisia ideoita, mutta oikein mikään ei toimi – eikä liity ensimmäiseen elokuvaan oikein mitenkään.