Katsottua: huhtikuu 2024

Steve Miner: Naapurissa kummittelee. Daniel Attias: Hopealuoti

Perheensä menettänyt kauhukirjailija muuttaa itsemurhan tehneen tätinsä taloon alkaakseen kirjoittaa kokemuksistaan Vietnamissa. Aihetta raastavaan psykodraamaan? Varmasti, mutta Friday the 13th -sarjan lämmöillä ohjaaja Steve Miner ja tuottaja Sean S. Cunningham vetävät idean kauhukomediaksi. Hyvin nopeasti Naapurissa kummittelee (House, 1985) täyttyy farssimaisesta toheloinnista ja epäloogisista sivuhahmoista, mutta yllättävän hyvin elokuva säilyttää myös kauhuidentiteettinsä. Aikana, jolloin kumipukuhirviöt, stop motion ja mekaaninen käsityö olivat alan valtavirtaa, ero komedian ja vakavan välillä ei ollut suuren suuri. Luonteeltaan House on lopulta hyvin perinteinen kummitustalokomedia. Sellaisena se toimii, jos katsoja suostuu hyväksymään pelin säännöt. Harvinaiseen saavutukseen House yltää siinä, että se on oikeasti melko pätevä "koko perheen" kauhuelokuva.

Saman vuonna ilmestyi toinenkin nuortenelokuvaa (mitä se sitten onkaan) kauhun suunnasta lähestyvä yritys. Stephen Kingin Ihmissuden vuosi -pienoisromaanin filmatisointi, Daniel Attiasin Hopealuoti (Silver Bullet, 1985) on kirjailijan itsensä käsikirjoittama. Hän vaihtaa romaanin vuodenkierron aikavälin yhteen kesään ja tekee katkelmallisesta tarinasta hyvin perinteisen kauhuleffan. Päähenkilöitä ovat nyt ehdottomasti pyörätuoliin sidottu poika ja hänen siskonsa sekä heidän alkoholisoitunut setänsä. Sarjakuvamainen kerronta ja huumori (myös tumman verinen) tekevät Hopealuodista kepeän ja vaivattoman elokuvan, joka ei pelottele esiteiniäkään – ja sitten kuitenkin on pari splatterkohtausta nostamassa ikärajaa. Kingin käsikirjoitus on julkaistu kirjanakin, ja pinnallisen vertailun perusteella Attias on ottanut siihen onnistuneesti omia vapauksiaan. Hänen ohjauksensa on varmaa ja taitavaa – paljon vähemmän kömpelöä kuin kässäri. Harmi että tehosteet ja etenkin ihmissuden hahmo ovat luvattoman heikkoja. Onneksi pääosakolmikko Corey Haim, Megan Follows ja Gary Busey ovat aika kova ketju.

Mary Harron: Amerikan pysko. Morgan J. Freeman: Amerikan psyko 2

Ennen kuin Amerikan psykosta tuli Internetin sigmameemien materiaalia, se oli kohtuullisen hyvä parodinen kauhuelokuva, joka perustui hienoon romaaniin. Bret Easton Ellisin 80-luvun juppikulttuuria rankasti ja lukijaa koetellen satirisoiva kirja oli hurja kokemus lukiolaiselle minulle, todennäköisesti ihan vääristä syistä. Lähestyin teosta kauhuperinteen näkökulmasta ja sain kiksini väkivallasta mutta osasin arvostaa silloin myös pitkiä brändimonologeja, pseudosyvällistä pintaliitofilosofiaa ja etenkin Genesiksen tuotannon analyysiä (itselleni Peter Gabrielin aika on se tärkein).

Mary Harronin elokuvaversio (American Psycho, 2000) ei vaadi katsojalta lainkaan niin paljon kuin romaani lukijaltaan, mutta sen sujuvankepeän slasher-rinnan alla sykkii yhtä kaikki huumorin mustuttama sydän. Sarjamurhaajana sivutöitä tekevän nuoren nousukkaan itsekeskeisessä harjassa vellova tarina on oikeastaan hemmetin hauska. Harmi että netin suuri yleisö on lukenut elokuvan väärin ja tehnyt päähenkilö Patrick Batemanista tosiaan protosigman andrewtaten. Lopultahan hän on aivan hirvittävän ontto, kosketuksissa itseensä vaik tappaessaan, eikä sen selviämiseen pitäisi mennä kauaa keneltäkään. Ehkäpä Harron vain on turhan hienovarainen kuvatessaan Batemanin harhaisuutta tai jotain... Christian Bale on roolissaan yksityiskohtien mestari. Tarina puolestaan on masentavan ajankohtainen.

Oli kyse sitten Frankensteinista tai Batmanista, helpoin tapa uudentumiselle on tuoda kehään päähenkilön naisvastine. Niin Patrick Batemanillakin. Amerikan Psycho 2: All American Girl (2002; ohj. Morgan J. Freeman) alkaa oletuksesta, että Bateman oli tosiaan murhaaja – joka jäi kiinni pikkutytön vuoksi. Tytöstä on kasvanut kriminologian opiskelija ja sarjamurhaaja. Ja American Psychosta tusinateinileffa. Alkuperäiseen ei viittaa kuin nimi, sisäinen monologi ja lievästi satiirinen ote. Käsikirjoitus pyrkii olemaan näppärä ja kekseliäs väline pääosan Mila Kunisille, mutta päätyy olemaan pelkästään kömpelö ja lapsellinen.

Katsottua: helmikuu 2023

George A. Romero: Elävien kuolleiden yö. Dawn of the Dead. Elävien kuolleiden päivä

Modernin zombielokuvan ja "zombiapokalypsin" lähtökohtana pidetään yleensä George A. Romeron Elävien kuolleiden yötä (Night of the Living Dead, 1968), vaikka koko elokuvassa ei kertaakaan mainita zombeja. Perinteisestihän ne on mielletty magian avulla elävöitettyjä epäkuolleita – Romeron elokuvan kävelevät ruumiit sen sijaan ovat ghūleja. Ne kuitenkin vakiintuivat uudeksi zombien perustyypiksi.

Elävien kuolleiden yö on edelleen tehokas elokuva, vaikkei se enää olekaan erityisen edustava genrensä edustaja. Joukko ihmisiä sulkeutuu samaan taloon turvaan, kun vainajat ovat äkillisesti lähteneet liikkeelle ihmislihan toivossa. Elokuva on hieno esimerkki siitä, miten pienen budjetin rajoitteet kääntyvät osaavissa käsissä voimavaraksi. Vinksahtaneet kuvat, vääristynyt perspektiivi ja mustavalkokuvaus, tapahtumia selostava radioääni ja amatöörinäyttelijöiden karheus saavat yhdessä aikaan vahvan tunnelman.

Romero palasi aiheen äärelle kymmenen vuotta myöhemmin Dawn of the Deadillään (1978). Se on jatko-osa hyvin löyhästi, ikään kuin samaan universumiin liittyvä kertomus, jossa ei kuitenkaan ole yhtään samaa hahmoa kuin edeltäjässään. Tyylillisestikin aamunkoitto on hyvin toisenlainen kuin yö: värikäs, verinen, iso, humoristinenkin. Romero ja varsinkin efekteistä vastaava Tom Savini luovat kunnon hurmelättäjäiset, kun pieni joukko ihmisiä linnoittautuu ostoskeskukseen piiloon zombilaumoja. Samalla saadaan aikaan maineikasta mutta ei–kovin–hienovaraista kulutuskritiikkiä. Dawnia pidetään yleensä sarjan parhaana, ja siitä on helppo olla samaa mieltä, vaikka ykkönen tavallaan otteleekin omassa luokassaan. Etenkin nyt katsomassani pitkässä versiossa on paljon syvyyttä.

Elävien kuolleiden päivä (Day of the Dead, 1985) päättää alkuperäisen trilogian. Se on selvästi vähäisin osa sarjasta muttei lainkaan niin kehno kuin maineensa antaisi ymmärtää. Fokuksessa on maanalainen armeijan tutkimuslaitos ja sen vähenevä miehitys. Heidän kauttaan Romero pyrkii kuvaamaan sortuvaa sivilisaatiota, jossa ihmiset eivät kykene kohtaamaan toisiaan. Inhimillisimmäksi nousee oppimisen merkkejä osoittava zombi. Tietysti mukana on myös paljon verenroisketta ja sisäelimiä. Suurin ongelma elokuvassa liiittyy sen puolivillaisiin näyttelijäsuorituksiin. Karjuvat, silmiä pyörittelevät ja ylielehtivät, pikkulasten tasolle valahtaneet hahmot kyllä kuvaavat hyvin epätoivoisen tilanteen vaikutusta ihmispsyykeen, mutta elokuvakerronnalle sellainen ei tee pidemmän päälle hyvää.

George A. Romero: Kuolleiden valtakunta. Survival of the Dead

George A. Romero palasi zombiensa pariin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen Kuolleiden valtakunnalla (Land of the Dead, 2005). Yleisempi zombiapokalypsibuumi antoi vanhallekin tekijälle viimein mahdollisuuden jatkaa aloittamaansa lajityyppiä. Kuolleiden valtakunta jatkaa kuitenkin hyvin luontevasti siitä, mihin Elävien kuolleiden päivä jäi. Yhteiskunta ei sittenkään luhistunut, vaan ihmiskunta yrittää säilyttää vanhoja mallejaan zombienkin keskellä. Rikkaat ja kauniit elävät suljetussa yhteisössään yleellistä elämää, ja alemmat luokat taistelevat hengestään kävelevien kalmojen kanssa. Zombit osoittavat alkeellista kykyä ajatella ja oppia, ja ne jopa alkavat järjestäytyä. Zombeista onkin tullut lähes sympaattisia hahmoja, jotka ovat nopeampien sekä paremmin aseistettujen elävien armoilla. Tuloksena on monen tason vallankumouksellista toimintaa. Yhteiskuntakritiikki, veriset tehosteet ja huumori sitovat Valtakunnan edeltäjiensä jatkumoon, vaikka elokuva ei tietenkään tunnu yhtä omaperäiseltä kuin ne.

Seuraavaksi Romero palasi aiheeseen found footage -tyyppisellä Diary of the Deadillä (2007), mutta sitä minulla ei ole. Hänen vimeiseksi ohjaustyökseen jäi myös sarjan päättävä Survival of the Dead (2009). Ihmiskunta tuntuu jo tottuneen jatkuvaan hätätilaan ja yrittää luovia miten parhaaksi näkee; zombit eivät ole enää juurikaan fiksuuntuneet. Joukko kansalliskaartilaisia pyrkii turvaan saarelle, jolla elää pieni irlantilaisyhteisö. Tarina noudattelee oikeastaan enemmän tai vähemmän perinteistä länkkärin kaavaa: kaksi sukua ovat sotajalalla keskenään ja tulokkaat osuvat siihen väliin. Elokuva on iäkkään ohjaajan hyvästijättö, laiska ja harmiton. Se on teknisesti hyvää perustasoa, mutta käsikirjoitus on yllätyksetön ja tempo laahaa. Ei se kuitenkaan mitenkään huono ole, kaukana vain tekijänsä loiston hetkistä. Gorea kyllä riittää, samoin vinoa huumoria (joka paikoin valahtaa ihan slapstickiksi), joten katsoja on riittävän tyytyväinen vielä tähän viimeiseen yhteiseen hetkeen vanhan mestarin maailmankaikkeudessa.

Jeff Broadstreet: Night of the Living Dead 3D. Zack Snyder: Kuolleide aamunkoitto. Stev Miner: Day of the Dead

Elävien kuolleiden yön tekijänoikeudet pääsivät raukeamaan sopimusteknisen seikan vuoksi, mikä on saanut myöhemmät elokuvantekijät hyödyntämään myyvää nimeä. Elokuva on filmattu uudestaan moneen kertaan. Nyt katseluvuoron sai vuoden 2006 Night of the Living Dead 3D. Jeff Broadstreetin ohjaaman version valttina on sen kolmiulotteisuus; dvd-paketissakin tuli mukana parit lasit. Valitettavasti efekti ei ainakaan minulle toiminut lainkaan, joten sain tyytyä kahteen ulottuvuuteen. Se sitten tekikin selväksi, miten kehnosta elokuvasta on kyse. Alkuperäisestä muistuttaa lähinnä miljöö ja zombit; yhteen sattuneiden epätoivoisten seurue on vaihtunut ironisiin pilvenpössyttelijöihin. Muutenkin kaikesta tulee mieleen lähinnä 90-luvun kaapelikanavien kauhusarjat tai keskitason pehmoporno.

Zack Snyderin Kuolleiden aamunkoitto (Dawn of the Dead, 2004) on paljon viriilimpi tapaus. Varsinkin aloitusjakso on iskevä. Asiaan mennään heti, verta pulppuaa jo viiden minuutin kohdalla litratolkulla ja silmäniskuja katsojille jaetaan auliisti. Romeromaisen apokalypsin tuntu on välitön ja erittäin tehokas. Zombit tosin juoksevat, mikä muuttaa uhan luonteen aivan toisenlaiseksi, mutta on makuasia, kumpaa suosii. Minusta hitaasti vellovat laumat, jotka jättävät alleen kaikesta kömpelyydestään huolimatta, ovat kauhistuttavampia kuin rivakat ja raivokkaat saalistajat, joille voi hävitä reilusti. Muuten elokuva noudattelee esikuvansa perusajatuksia: joukko selviytyjiä pakenee zombeja ostoskeskukseen. Tyyliteltyä splatteriakin on ihan mukavasti, mutta huumorittomuus hieman vaivaa. Tämä tosin onkin selvemmin kauhuelokuva kuin alkuperäinen oli.

Day of the Dead kääntyi uusioversioksi 2008 ohjaajana kauhun yleismies Steve Miner. Hänen ja käsikirjoittaja Jeffrey Reddickin käsissä tarina on muuttunut tavanomaiseksi teinihorroriksi. Yhteys Romeron elokuvaan jää nimen lisäksi visvan ja kurkkusalaatin yhdistelemään. Armeija sulkee pikkukaupungin muka harjoitusmielessä, mutta saarron sisäpuolen väki alkaa kupsahdella ärhäkkään flunssaan. Kun kaupungillinen väkeä muuttuu sätkiviksi zombeiksi, tulos voisi olla komeaa elokuvaa. Valitettavasti yritys jää perusturvalliseksi ja jopa tahattoman koomiseksi, kun nopeutetuissa kuvissa pitsanaamat köpöttelevät kuin mädäntyneet Keystone Kopsit. Ällöefekteissä on sentään muutama oivallus.

Shinohara Tetsuo: Schoolday of the Dead

Shinohara Tetsuon Schoolday of the Dead (Shisha no Gakuensai, 2000) ei tietenkään liity enää mitenkään Romeron zombielokuviin, mutta kun sen nimi niin viittaa niihin, olkoon se vielä jonkinlainen bonuslopetus sarjallemme.

Koulun näytelmäryhmä aikoo esittää tragedian, jonka kirjoitti äskettäin itsemurhan tehnyt oppilas. Näytelmä kertoo kahdesta koulun opettajasta, joiden murheellinen romanssi tapahtui liki sata vuotta aiemmin. Ja sitten joku alkaa harventaa oppilaiden rivejä. Kauhuelokuvaksi Shisha no Gakuensai on kovin verkkainen, arkinen ja kerronnaltaan löysä. Silti ihan "vain" jännäriksikään sitä ei tee mieli sanoa. Yhtenä hetkenä odottaa teinislasheriä, seuraavassa jotain yliluonnollista, kunnes huipennus onkin kuin Christieltä lainattu.

Ylipäänsä kaikessa tuntuu outoa tunne, ettei mikään ole ihan kohdallaan. Ruuvi ei aivan mene jengoilleen. Japanilaiset näyttelijät kristillisen koulun miljöössä; heidän keskellään länsimainen, pitkätukkainen ja kammottaviin väriyhdistelmiin pukeutuva kaapin kokoinen vaihto-oppilas; kevyt-Columbo tutkimassa kuolemia; pääsy koulun tietokoneilta Matrixiin, jossa Windows vaihtuu kuviin muumioituneista vainajista, mustahuppuiset klaanilaiset huutokauppaamassa raamatunjakeita... Olisi helppo sanoa, että kuulostaa ihan japanilaiselta, mutta se ei selitä kaikkea. Yleensä tämmöisiä seikkoja ja niiden omituisuutta korostettaisiin – nyt vaikutelma on kuin tekijät olisivat tekemässä länsimaista elokuvaa ymmärtämättä aivan, mitä kaikki nämä elementit tarkoittavat.

Katsottua: tammikuu 2022

Tobe Hooper: Tappava yhteys. David Cronenberg: Videodrome – tuhon ase

Tobe Hooperin ohjaama brittiläistuotanto Tappava yhteys (Lifeforce, 1985) lähtee vauhdilla liikkeelle: Halleyn komeetan muassa löytyy valtava alus täynnä avaruusvampyyrejä! Pikainen startti johtuu ilmeisesti tuottajien käskystä lyhentää yli kaksituntista elokuvaa. Ja tämäkin versio on sentään pidempi kuin Yhdysvalloissa teattereissa esitetty leikkaus. Lifeforce on älyttömästä juonestaan (perustuu Colin Wilsonin romaaniin) huolimatta nautittava elokuva. Avaruuteen sijoittuvan alun jälkeen siirrytään maahan, jossa avaruusvampyyri (sattumalta kaunis alaston nainen) saa uhrit kuivumaan rusinoiksi, jotka imevät muista elinvoimaa. Se on hemmetin komean näköinen elokuva, etenkin efektikuvissaan, eikä ota itseään vakavasti muttei myöskään lyö leikkiä ihan läskiksi. Frank Finlay ja Patrick Stewart tuovat sivurooliensa mukana painokkuutta. Lopulta kun muukalaisten luonne ja opus moderandi paljastuvat, on hetkessä aitoa koskettavuutta (jonka räjähdykset ja välkevalot laukaisevat kyllä pian). Lopussa on yllättävän modernia zombiapokalypsikuvastoa, ja finaali on eeppinen. Pääosissa ovat alkoholisoitunut Lorenz Backman ja Veikko Lavin nenä, joka haluaisi olla taas nuori.

Kanadalaisen David Cronenbergin varhainen merkkiteos Videodrome – tuhon ase (1983) saattaa vielä muodostua historialliseksi virstanpylvääksi. Se todistaa ajasta, jona elokuva siirtyi teatterien saleista televisioruuduille ja sai aivan uusia. Monella tapaa se on aikaansa edellä käsitellessään (tosi)televisiota, väkivaltaviihdettä, seksuaalisuutta ja yksilön virtuaalista minuutta; sen merkitys tuntuu vain kasvavan vuosikymmenten myötä. Videodrome on myös synteesi ohjaajansa aiemmasta tuotannosta – kehokauhun elokuvallinen päätepiste, jos ihmisliha ja keinotekoinen saavuttavat täydellisimmän ja järkyttävimmän synteesinsä. James Woods olisi ansainnut kimpun Oscareita ja on hämmentävän hyvä tässäkin pääosassaan limaisena videotuottajana, jonka henkilökohtainen todellisuus alkaa sulautumaan keinotodellisuuteen ja videomaailma alkaa limittyä tosimaailmaan.

Joseph Zito: Rosemary's Killer. Tony Maylam: Koston liekit

Joseph Ziton ohjaama Rosemary's Killer (eli The Prowler, 1981) on slasher-elokuvan merkkiteoksia. Tutuista aineksista keittyy persoonallinen soppa. Vuonna 1945 armeijan univormuun pukeutunut murhaaja tappaa entisen heilansa ja tämän tanssiaisparin heinähangolla. 35 vuotta myöhemmin sama toistuu jälleen valmistujaistanssien aikaan. Paljon on elokuvassa vaanimista ja odottelua, jumpscaret hyppäävät silmille juuri kun pitääkin ja totta kai blondi säilyy hengissä loppuun asti. Kuitenkin Rosemary's Killer onnistuu olemaan viehättävän omaperäinen, kauniskin elokuva. Kuvauksessa on jotain unenomaista, ja Tom Savinin tappoefektit toimivat kuin puukko päälaessa. Elokuvasta on olemassa monenlaisia leikkauksia, joissa räikeimpiä roiskekuvia on sensuroitu, mutta ymmärtääkseni tämä Optimumin julkaisu on ihan täysi versio.

Tony Maylamin Koston liekit (The Burning, 1981) sai vielä pahemman kohtalon, kun se kiellettiin useissa maissa kokonaan, myös Suomessa. Kesäleiriläisten pila menee pahasti pieleen, minkä seurauksena leiriohjaaja (tai oikeastaan caretaker) palaa pahasti. Viisi vuotta myöhemmin mies pääsee sairaalasta ja lähtee kostamaan. Tom Savini on taas vastuussa efekteistä ja jälki on mukavan roiskeista. Muutenkin elokuvan ulkoasu on yhdistelmä tyylittelyä ja sleazyä. Kuvaus on karua mutta varsinkin tappokohtauksissa on näkemystä. Kaiken kruunaa Rick Wakemanin syntikkamusiikki.

John Carpenter: Naamioden yö. Rick Rosenthal: Halloween II – tappajan paluu

Harvoin on elokuvalla yhtä ikonista alkutekstijaksoa kuin John Carpenterin Halloweenilla (suomalaisittain Naamioiden yö, 1978). Ohjaajan hypnoottisesti tykyttävä syntikkateema ja yksinkertainen kuva kurpitsalyhdystä, jota kohti kamera zuumaa, asettavat välittömästi sävyn elokuvalle, joka aloitti paitsi pitkän ja polveilevan sarjan myös oikeastaan koko slasher-genren. Vaikka ennen sitä olikin tehty joukko elokuvia, jotka myöhemmin tunnistettaisiin slashereiksi, on Halloween monella tapaa avainteos.

Tarina on yksinkertainen ja juuri siksi niin tehokas: mielisairaalasta karannut Michael Myers, joka on lapsena tappanut siskonsa, lähtee viisitoista myöhemmin vaanimaan naamioituneena lapsenlikkoja vanhoilla kotikulmillaan. Ruumita alkaa tulla. Asetelma voisi enteillä tylsääkin tylsempää elokuvaa, mutta Carpenterilla on langat niin hyvin otteessaan, että hän saa punottua niistä verkon, joka kiristää tarinaa aina loppuun asti. Oikeastaan mitään varsinaista lopetusta ei edes ole: Michael Myers on kuin luonnonvoima, joka katoaa ja ilmestyy, kun sen aika on. Kuolemakin on vain hidaste. Tällainen tietysti avaa ovet jatko-osille – ja niitähän sitten piisasikin.

Halloween II – tappajan paluu (1981) on kirjaimellisesti jatkoa alkuperäisen elokuvan tapahtumille. Se jatkuu itse asiassa täsmälleen siitä hetkestä, johon ykkönen jäi. Michael Myers on vapaalla jalalla ja kaupunki tietää sen nyt. Tämän myötä tietysti menetetään alkuperäisen intiimiys. Michael on entistä korostetummin yliluonnollinen olento, jota ei normaalein keinoin voiteta. Hän lähtee jälleen jahtaamaan Laurieta, joka makaa nyt sairaalassa. Selviää, että Laurie onkin todellisuudessa Michaelin sisko, mikä selittää hänen pakkomielteensä. Lopuksi Michaelista näytettäisiin pääsevän eroon.

Carpenter ei halunnut enää palata ohjaajana Myersin saagaan, vaan antoi vetovastuun Rick Rosenthalille. Carpenter kyllä käsikirjoitti tämänkin elokuvan yhdessä Debra Hillin kanssa. Halloween II on paljon edeltäjäänsä heikompi, tyhjänpäiväisempi. Kuitenkin se on monella tapaa päätä pidempi kuin moni verrokkinsa.

Tommy Lee Wallace: Halloween III – pahuuden yö

Kakkos-Halloweenin jälkeen tuottajat John Carpenter ja Debra Hill saivat loistoidean jatkaa sarjaa jatkamatta sarjaa! Sen sijaan, että Hallloween-otsikon alla seurattaisiin vain Michael Myersin yritystä lyhentää joulukorttilistaa, voitaisiin nimellä myydä oikeastaan mitä tahansa kauhuelokuvaa, joka sijoittuisi nimikkojuhlan aikoihin. Idea ei ottanut tulta ja jäi yhteen kokeiluun. Siispä Halloween III – pahuuden yö (eli Season of the Witch, 1982) on sarjan kummajainen, joka ei oikeastaan liity edeltäjiinsä tai seuraajiinsa mitenkään. Se ei edes ole slasher-elokuva vaan sarjakuvamaista tieteiskauhua.

Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti Carpenterin pitkäaikainen yhteistyökumppani Tommy Lee Wallace, joka oli aiemmin kieltäytynyt edellisestä Halloweenista. Tarina on linjassa antologia-ajatuksen kanssa. Se on perinteistä Twilight Zone - ja Outer Limits -tyyliä. Lääkäriltä kuolee potilas, minkä myötä hän uppoaa outoon kuvioon, jossa halloween-naamarit ja salaliitot nivoutuvat yhteen. Yhdessä menehtyneen miehen tyttären kanssa hän alkaa nuuskia naamareita valmistavaa yritystä vinksahtaneessa pikkukaupungissa, jota vartioivat pukumiesrobotit ja jossa irlantilaiset suunnittelevat lasten massauhraamista.

Halloween III on kummallinen elokuva. Jos se ei olisi nimeltään Halloween, sitä katsoisi varmasti toisin silmin. Nyt kuitenkin se on anakronistinen osa sarjaa, johon se ei kuulu, ja vieläpä kovin skitsofreninen. Paikoin se on kuin lapsille tarkoitettu vuokravideopelottelu, joss kuitenkin on muutamia kohtalaisen väkivaltaisia kuvia. Irti repäistävä pää, porakonemurha ja androidityttöystävä ovat huippuhetkiä, jollaisia kaipaisi enemmänkin.

Dwight H. Little: Halloween 4. Domnique Othenin-Girard: Halloween 5. Joe Chappelle: Halloween: The Curse of Michael Myers

Kolmannen Halloweenin idea tehdä franchisesta antologiatyyppinen sarja oli kokenut mahalaskun, jonka myötä koko Halloweenin nimi uhkasi vajota unohduksiin. Vasta 1988 ja 1989 ilmestyivät seuraavat osat ja tällä kertaa mentiin varman päälle: Michael Myersin nimi on varmuuden vuoksi alaotsikoissakin. Halloween 4 on jatkoa kakkososalle, mutta samalla se aloittaa kolmen elokuvan mittaisen tarinan, josta usein käytetään nimeä Thorn-trilogia. Osissa 4 & 5 keskushenkilöksi nousee nyt jo edesmenneen Laurie Stroden tytär Jamie, josta kuullessaan Michael Myers päättää ottaa taas omaa lomaa ja lähteä sukulaishakkuisiin.

Sarjan neljäs ja viides elokuva ovat ajalleen tyypillistä hyvin sarjakuvamaista kauhua. Oikeastaanhan ne eivät ole edes kauhuelokuvia vaan teineille suunnattua toimintaa, jossa on kauhujuoni ja näyttävät tappokohtaukset. Michael Myersinkin hahmosta on tullut juuri se mörkö, joksi häntä on nimitelty alusta asti. Hän ei ole enää tappava luonnonvoima.

Kuudes osa, joka ilmestyi vasta 1995, yrittää ottaa askeleen taaksepäin kohti vakavampaa tyyliä. Se onkin synkempi ja tylympi elokuva. Kuitenkin typerä juoni kelttiläisestä okkultistiryhmästä, joka on manannut Myersin uhraamaan heidän puolestaan omia sukulaisiaan, latistaa sinänsä tyylikkään yrityksen. Varsinkin lopetus on todellinen lässähdys. Elokuvan tuotannossa olikin suuri määrä vaikeuksia, mikä selittää osan sen sisällön ongelmista. Parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi alun perin faniprojektina tehty "tuottajan leikkaus", joka pistää elokuvan aikalailla uusiksi. Sitä en ole nähnyt.

John Carpenter ei osallistunut Halloween 4–6:n tekemiseen millään tavoin.

Steve Miner: Halloween H20. Rick Rosenthal: Halloween Resurrection

Halloween otti aivan uuden suunnan ensimmäisen elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Halloween H20 (1998) unohtaa suosiolla neljä edellistä elokuvaa ja onkin suoraa jatkoa kakkoselle. Ero vain muutaman vuoden takaiseen edelliseen Halloweenin on selvä. Hahmoissa on enemmän luonnetta, katsojan odotuksilla leikitellään, genreperinne tiedostetaan ja alkuperäisen elokuvan maailmaa kunnioitetaan.

Jamie Lee Curtis palaa pääosaan, mikä antaa heti projektille uskottavuutta . Laurie Strode on saanut uuden henkilöllisyyden ja elää nyt high schoolin rehtorina. Hänellä on oma teini-ikäinen lapsi, mutta myös edelleen traumansa kahdenkymmenen takaa. Ja kuten asiaan kuuluu, pelot ja muistot käyvät sittenkin lopulta toteen. Hetki, jona Laurie kohtaa veljensä kasvotusten, vain ovi-ikkuna välissään, ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, on ikoninen. Michael on taas se vääjäämättömästi kohdettaan metsästävä tappaja ja elokuvassa on muutenkin tiettyä brutaaliutta. Laurien pelkojansa kohtaaminen ja yritys niiden – Michaelin – kertakaikkiseen tuhoamiseen on vimmaista ja se energia tuntuu katsojallekin.

H20 ei ole missään nimessä täydellinen elokuva, mutta haluan pitää siitä, eikä se ole edes kovin vaikeaa. Lopetus on yhtä aikaa koskettava, voimauttava ja – etenkin – erittäin tyydyttävä. Lisäksi elokuvassa ei ole lainkaan jahkailua. Se on kompakti ja hyvin hallittu – se keskittyy vain oleelliseen eli Laurien ja Michaelin kohtaamiseen.

H20 sai jatkoa 2002, kun Halloween Resurrection ilmestyi. Ohjaajaksi palasi Rick Rosenthal 21 vuoden tauon jälkeen. Hän on ensimmäinen ohjaaja, joka on ohjannut useamman kuin yhden osan sarjaan. Olisi mukava sanoa, että tällä kertaa hän onnistui paremmin, mutta valitettavasti Resurrection on aika turhanpäiväinen.

Irrallisen alun, jossa Michael kuin ohimennen pääsee viimein eroon Lauriesta, jälkeen päästään varsinaiseen asiaan. Joukko nuoria osallistuu nettiohjelmaan, jossa heidät laitetaan vanhaan Myersin taloon. Tämä antaa kaikelle tuolloin muodikkaan found footage -silauksen. Michael tietysti myös haahuilee talossa. Rivien välissä muka kritisoidaan tosi-tv- ja muuta tirkistelykulttuuria, mutta se on lähinnä vaivaannuttavaa.

Rob Zombie: Halloween. Halloween II

2000-luvulla keksittiin alkaa rahastamaan vanhojen kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisoinneilla – tai "rebooteilla" kuten se hienommin sanottiin. Myös Halloween sai saman kohtalon. Vaikka Resurrectionille olikin suunniteltu jatko-osaa, päädyttiin sen sijaan sarja aloittamaan alusta, ja ohjaajaksi valikoitui Rob Zombie.

Halloween (2007) alkaa aivan uudella näkökulmalla: Michael Myersin lapsuudella perhehelvetissä ja koulukiusattuna. Hänen mielenlaatunsa ja toimintansa saa selityksen ja tekee hänestä traagisen, suorastaan sympaattisen hahmon. Tämä tietysti tekee myöhempien tekojen katsomisesta hyvin toisenlaisen kokemuksen kuin alkuperäisessä elokuvassa. Salaperäisyys on poissa mutta sen tilalla on inhimillistä murhetta.

Zombien Halloween hylkää niin aiempien osien sarjakuvamaisuudet kuin postmodernin pikkunäppäryyden. Se kunnioittaa alkuperäisen henkeä yllättävän hyvin. Väkivalta on rumaa ja kyllähän sillä mässäilläänkin, mutta usein sen puuskat ovat myös perusteltuja. Sen sijaan en näe ainuttakaan perustelua sille, että Laurien hahmosta on tehty raivostuttavan ärsyttävä. Halloween on nyt nimenomaan elokuva Michael Myersistä ja ehkä myös Loomisista, ei Lauriesta ja hänen ystävistään. He ovat vain uhreja Michaelille. Tämän vuoksi elokuva ei varsinaisesti olekaan enää "kauhistuttava" tai "pelottava", vaan pikemminkin ahdistava, groteski sairauskertomus.

Vuonna 2009 seurasi jatkoa. Zombien Halloween II on paljon hänen muun tuotantonsa oloinen elokuva – väkivaltainen, visvainen ja täynnä korneja okkulttisia näkyjä sekä musiikkivideomaisuuksia. Kamera viipyy pitkiä aikoja verisissä lähikuvissa ja äänipuolella on saatu irroteltua lätinän ja purskeiden kanssa.

Tarina lainaa joitain elementtejä alkuperäisestä Halloween 2:sta ja yllättäen myös nelosesta ja viitosesta, mutta Zombien visiosta siinä lopulta on kyse. Fokus yrittää olla ykkösen uhrien traumoista ja toipumisesta, mikä voisi olla todella mainio ja tuorekin idea. Tarina kuitenkin rönsyää ties minne, eikä sillä lopulta tunnu olevan muuta tekemistä kuin sitoa rujoja ja brutaaleja väkivaltafantasioita ketjuksi. Michaelin näyt valkeasta hevosesta ja äidin kummitus ovat vain typeriä.

David Gordon Green: Halloween

Rob Zombien Halloweenien jälkeen sarja jäi pitkälle tauolle. Zombien oli tarkoitus ohjata vielä yksi osa, mutta se sai olla. Vuonna 2018 ilmestyi kuitenkin uusi elokuva, nimeltään yksinkertaisesti jälleen Halloween, mutta se teki yllättävän käänteen: se unohti Zombien uuden alun, se unohti itse asiassa yhdeksän edellistä elokuvaa ja on jatko-osa alkuperäiselle elokuvalle. John Carpenter oli elokuvan teossa mukana neuvonantajana. Jamie Lee Curtiskin on jälleen Lauriena ja Charles Cyphers sheriffinä.

Neljäkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen Michael Myers on lukittuna mielisairaalaan ja Laurie on traumoineen vapaaehtoisesti kotiinsa lukittautuva survivalisti. Ne traumat ovat periytyneet jo kahdessa sukupolvessa, kun isoäiti yrittää valmistaa perhettään vaarojen varalta. Michael päätetään siirtää toiseen laitokseen sopivasti erään lokakuisen juhlan aikaan – ja taas on Michael vapaalla. Michael on Laurien perässä; he eivät ole tässä jatkumossa sukua, koska se juonikuvio keksittiin vasta toisessa osassa. Mutta myös Laurie jahtaa Michaelia, siihen hän on valmistautunut neljäkymmentä vuotta.

Elokuva tavoittaa melko hienosti alkuperäisen tunnelman ja kuvakielen, vaikka tyyli onkin luonnollisesti moderni. Käsikirjoitus sisältää myös runsaasti viittauksia aiempiin jatko-osiin. Sen voi nähdä tyylitietoisena tai sitten vain halpahintaisena fanipalveluna. Kiitosta elokuva ansaitsee siitä, että se unohtaa kaiken mytologisoinnin aiemmista elokuvista eikä sorru liikaan eeppisyyteen, joka usein vaivaa nykyisiä, itsestään kovin suuria luulevia uusioversioita. Jäljellä on vain Michaelin yliluonnollista hipova, kaiken jyräävä eteneminen.

F. W. Murnau: Faust. Alexander Sokurov: Faust

Faustin tarina on vanha saksalainen legenda miehestä, joka tekee paholaisen kanssa sopimuksen saadakseen nauttia maallisista kokemuksista ja rajattomasta tiedosta. Se on ollut pohjana lukuisille versioinneille, niin kirjallisille kuin kuvallisille. Kuuluisimmat lienevät Goethen ja Marlowen näytelmät.

F. W. Murnaun versiossa tarinasta (1926), arkkienkeli Mikael ja Saatana lyövät vetoa maailman herruudesta ja pelinappulaksi joutuu juuri Faust. Tämä tekee sopimuksen Mefisto-demonin kanssa, pelastaakseen kotikylänsä rutolta, mutta sortuu himoitsemaan nuoruuttaan ja nautintoa. Murnaun Faust alkaa huikeana kauhufantasiana. Trikkikuvat ja kuvasommitelmat ovat näyttäviä ja ekspressionistinen kuvamaailma vaikuttava. Emil Jannings muikistelevana Mefistona varastaa huomion usein tehosteiltakin. Faustista on vuosien varrella kiertänyt monenlaisia leikkauksia; tämä nyt katsomani on tuore restauraatio, johon on ensimmäistä kertaa palautettu elokuvan alkuperäiset välitekstit. Runomuotoiset tekstit ovat Nobel-kirjailija Gerhart Hauptmannin käsialaa. Elokuvan säestyksestä vastaa pianisti Richard Siedhoff.

Alexander Sokurovin venäläinen, joskin saksankielinen, versio Faustista (2011) on sekin vaikuttava mutta hyvin eri tavalla kuin Murnaun. Faust on köyhä, elämäänsä kyllästynyt lääkäri, jonka kovin mefistolesmainen ja epämuodostunut rahanlainaaja vie kierrokselle elämän nautintojen pariin. Tohtori ihastuu nuoreen naiseen, josta tulee hänen viimeinen kosketuksensa elämän mielekkyyteen. Kuuluisa sopimuksen allekirjoittaminen tapahtuu vasta viimeisen puolen tunnin aikana. Samalla alkavat näkyä tarinan fantastiset piirteet.

Sokurovin elokuva on kaunis ja samalla siinä on kiehtovaa irvokkuutta. Ruskean ja vihreän sävyttämä värimaailma ovat kuin maalauksesta, likainen ja rujo miljöö on yhtä aikaa vieraannuttava ja luokseen kutsuva.

Robert Altman: M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala. Buffalo Bill ja intaanit

M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala (1970) on altmanilaiseen tyyliin moniääninen, polveileva yhteisön kuvaus. Tässä tapauksessa yhteisö on Korean sodan aikaisen Yhdysvaltain kenttäsairaalan miehistö. Mistään dramaattisesta sotakertomuksesta ei kuitenkaan ole kyse. MASH on komedia, joskin kovin musta (ja ajoittain veriroiskeiden täplittämä). Huumoria revitään synkistä ja kipeistä aiheista – kuolemasta, itsemurhasta, henkisestä väkivallasta, komentoketjusta ja niin edelleen. Hauskuus on hyvin hirtehistä, usein se on katsojallekin melkein kuin selviytymiskeino. Elokuvan hahmoille ainakin on, ryyppäämisen ja yleisen perseilyn ohessa. Lopuksi suurin taistelukin käydään jenkkifutiskentällä. Vaikka tarina sijoittuu Koreaan, on tekoajankohtana käynnissä ollut Vietnamin sota selvä tausta kaikelle. MASH taisi tulla tarpeeseen, ja epätoivoin komiikka puree edelleen. Altmanin tyyli täyttää elokuvansa suurella hahmo- ja näyttelijäensemblellä on MASHIssa kenties orgaanisimmassa huipussaan. Hahmot toimivat yhdessä ja ristiin tasapainoisesti (paitsi ehkä henkisesti), ja käsikirjoitus ja ohjaus pitävät ne kaikki tarkasti hyppysissään. Lopputekstien sijaan nähtävä selostettu montaasi näyttelijöistä tuo mieleen Russ Meyerin. Kertonee enemmän minusta kuin mistään muusta.

Samanlaista kuvainraastamista on Buffalo Bill ja intiaanit (Buffalo Bill and the Indians, or Sitting Bull's History Lesson, 1976), joka ottaa käsittelyynsä villin lännen. (Ja sekin tuo heti alussa mieleen Russ Meyerin!) Altmanin länsi on ihan yhtä aito kuin alkuperäisen Buffalo Billin: hyvien tarinoiden täyttämä näyttämö, myytti. Tälläkin näyttämöllä on valtava määrä esiintyjiä – hieno ensemble jälleen – ja hemmetin paljon puhetta, niin yhtäaikaista kuin alleviivatun pateettista monologia. Buffalo Billin villinlännensirkus saa uuden vetonaulan, kun päällikkö Istuva härkä saadaan mukaan kööriin. Hänen läsnäolonsa kuitenkin kääntää myyttien peilin sen esittäjiä kohti; valkoisen miehen temppuilu paljastuu pelkäksi teeskentelyksi ja voittajien historia yksiulotteisiksi. Altmanin Buffalo Billillä ei ole kummoinen maine, mitä hieman ihmettelen.

Billy Wilder: Avanti!. Sherlock Holmesin salaisuus

Avanti! (1972), joka perustuu Samuel L. Taylorin näytelmään, on sivistynyt ja nautittava joskin reilusti liian pitkä komedia. Amerikkalainen liikemies lähtee hakemaan Italiasta onnettomuudessa kuollutta isäänsä. Paljastuu että tällä on ollut jo kymmenen vuotta kestänyt salasuhde Italiassa. Myös suhteen toinen osapuoli on kuollut onnettomuudessa, ja hänen tyttärensä on tullut noutamaan äitiään. Huumori on pitkälti kielellistä, nasevan dialogin ja napakoitten näyttelijöiden vastuulla. Jack Lemmon ja Juliet Mills ovat vahva pääosapari. Pakollisten kulttuuriväärinkäsitysten lisäksi nauretaan varsinkin amerikkalaisten ennakkoluuloisuudelle ja ulkokultaisuudelle. Elokuva on fiksusti kirjoitettu, mutta lähes kahden ja puolen tunnin kesto on liikaa. Yksikään käänne ja sivujuonne ei ole huono tai tarpeeton, mutta ne eivät tuo tarpeeksi vaihtelua elokuvan dynamiikkaan. Viehättävä elokuva on joka tapauksessa.

Sherlock Holmesin salaisuus (The Private Life of Sherlock Holmes, 1970) suhtautuu päähenkilöönsä parodisesti mutta täydellä rakkaudella. Holmes-kaanonin kliseille naureskellaan ja niitä liioitellaan, mutta samalla käsikirjoitus osoittaa syvää perehtyneisyyttä aiheeseen ja perinteeseen. Osansa saa niin Holmesiin alkuperäisten tarinoiden ulkopuolella liitetyt seikat, kuten hänen pukeutumisensa, ja toisaalta fanifiktion perusjutut, kuten Holmesin naissuhteet ja toisaalta hänen ja Watsonin välisen suhteen laatu. Fanifiktiotahan tämäkin elokuva on – se ei pyri tekemään uutta Holmes-kertomusta vanhojen hengessä vaan varioimaan ja tulkitsemaan hahmoja uudessa valossa. Mycroftin suhteen tosin on otettu aikamoisia vapauksia... Mysteerinä tarina ei ole erityinen ja melko kovasti se rönsyääkin, joten eniten elokuvasta saavat irti Holmes-fanit. Heille se onkin oikein nautittava.

Sergio Corbucci: Suuri hiljaisuus

Sergio Corbuccin Suuri hiljaisuus (Il grande silenzio, 1968) on kovin kyyninen spagettiwestern. Kaikki ovat rahan perässä, kuolema on kauppatavaraa ja tarinan ainoa idealisti jää jalkoihin. Periaatteessa on hyvin tyypillinen tarina: on pehmeäkatseinen ja -ääninen mutta ruumiita tehtaileva palkkionmetsästäjä, on mykkä ja menneisyyden haamuista kärsivä lainsuojattomia puolustava pyssysankari, on säännöistä kiinni pitävä uusi sheriffi, on kostoa hautova leski. Asetelmassa on kumman paljon yhtäläisyyksiä kuin samana vuonna ilmestyneessä Leonen Huuliharppukostajassa.

Elokuva poikkeaa kuitenkin monesta muusta kalseudellaan – enkä tarkoita vain talvisia maisemia vaan myös lähes täydellistä empatian puuttumista ja tunnekylmyyttä. Jean Louis Trintignant sanoo yllättävän paljon puhumattomuudestaan, ja Klaus Kinski loistaa outoa teeskenneltyä lempeyttä, jonka alla on koko ajan uhkaa. Hänen näyttelijänlaadussaan on parasta pienet katseet, jotka näyttävät mitä hahmon päässä liikkuu huolimatta siitä, mitä hän sanoo ääneen.

Simon Wincer: Suuri hiljaisuus

Vaarojen maa eli Lonesome Dove on Simon Wincerin ohjaama minisarja vuodelta 1989. Larry McMurtryn romaaniin perustuva länkkäri on suuren mittakaavan eepos. Kaksi vanhaa Texas rangeria lähtee kuljettamaan karjaa 1870-luvun Teksasista Montanaan. Matkaan lähtee suuri joukko väkeä ja sen aikana tiet risteävät vielä useamman kanssa. Jokaisella on menneisyytensä ja omat tarinansa, tulevaisuus sen sijaan jää monelta kokematta. Vaikka elokuva on verkkainen ja puheentäyteinen, mahtuu siihen suuri määrä sivujuonteita ja ihmiskohtaloita.

1980-luvun televisio ei sallinut paljoakaan sellaisista tehokeinoista, joilla nykytuotantoja täytetään. Silti esimerkiksi karmeuksia kyllä riittää. Vaikka ulkoiset puitteet, vanhan lännen kaupunkimiljöö ja komeat maisemat, ovatkin kunnossa, ihmiset ovat ne, jotka täyttävät tv-ruudun. Tämä antaa paljon vastuuta näyttelijöille. Onneksi he ovatkin kovatasoinen joukkio. Robert Duvall ja Tommy Lee Jones karjapaimenina ovat täynnä karismaa, ja varsinkin karkuun lähtenyttä vaimoaan etsivää sheriffiä esittävä Chris Cooper eläytyy rooliinsa koskettavasti. Ainoa harmin aihe elokuvassa on sen yksisilmäinen ja stereotyyppinen tapa esittää Amerikan alkuasukkaat.