Tobe Hooper: Tappava yhteys. David Cronenberg: Videodrome – tuhon ase
Tobe Hooperin ohjaama brittiläistuotanto Tappava yhteys (Lifeforce, 1985) lähtee vauhdilla liikkeelle: Halleyn komeetan muassa löytyy valtava alus täynnä avaruusvampyyrejä! Pikainen startti johtuu ilmeisesti tuottajien käskystä lyhentää yli kaksituntista elokuvaa. Ja tämäkin versio on sentään pidempi kuin Yhdysvalloissa teattereissa esitetty leikkaus. Lifeforce on älyttömästä juonestaan (perustuu Colin Wilsonin romaaniin) huolimatta nautittava elokuva. Avaruuteen sijoittuvan alun jälkeen siirrytään maahan, jossa avaruusvampyyri (sattumalta kaunis alaston nainen) saa uhrit kuivumaan rusinoiksi, jotka imevät muista elinvoimaa. Se on hemmetin komean näköinen elokuva, etenkin efektikuvissaan, eikä ota itseään vakavasti muttei myöskään lyö leikkiä ihan läskiksi. Frank Finlay ja Patrick Stewart tuovat sivurooliensa mukana painokkuutta. Lopulta kun muukalaisten luonne ja opus moderandi paljastuvat, on hetkessä aitoa koskettavuutta (jonka räjähdykset ja välkevalot laukaisevat kyllä pian). Lopussa on yllättävän modernia zombiapokalypsikuvastoa, ja finaali on eeppinen. Pääosissa ovat alkoholisoitunut Lorenz Backman ja Veikko Lavin nenä, joka haluaisi olla taas nuori.
Kanadalaisen David Cronenbergin varhainen merkkiteos Videodrome – tuhon ase (1983) saattaa vielä muodostua historialliseksi virstanpylvääksi. Se todistaa ajasta, jona elokuva siirtyi teatterien saleista televisioruuduille ja sai aivan uusia. Monella tapaa se on aikaansa edellä käsitellessään (tosi)televisiota, väkivaltaviihdettä, seksuaalisuutta ja yksilön virtuaalista minuutta; sen merkitys tuntuu vain kasvavan vuosikymmenten myötä. Videodrome on myös synteesi ohjaajansa aiemmasta tuotannosta – kehokauhun elokuvallinen päätepiste, jos ihmisliha ja keinotekoinen saavuttavat täydellisimmän ja järkyttävimmän synteesinsä. James Woods olisi ansainnut kimpun Oscareita ja on hämmentävän hyvä tässäkin pääosassaan limaisena videotuottajana, jonka henkilökohtainen todellisuus alkaa sulautumaan keinotodellisuuteen ja videomaailma alkaa limittyä tosimaailmaan.
Kanadalaisen David Cronenbergin varhainen merkkiteos Videodrome – tuhon ase (1983) saattaa vielä muodostua historialliseksi virstanpylvääksi. Se todistaa ajasta, jona elokuva siirtyi teatterien saleista televisioruuduille ja sai aivan uusia. Monella tapaa se on aikaansa edellä käsitellessään (tosi)televisiota, väkivaltaviihdettä, seksuaalisuutta ja yksilön virtuaalista minuutta; sen merkitys tuntuu vain kasvavan vuosikymmenten myötä. Videodrome on myös synteesi ohjaajansa aiemmasta tuotannosta – kehokauhun elokuvallinen päätepiste, jos ihmisliha ja keinotekoinen saavuttavat täydellisimmän ja järkyttävimmän synteesinsä. James Woods olisi ansainnut kimpun Oscareita ja on hämmentävän hyvä tässäkin pääosassaan limaisena videotuottajana, jonka henkilökohtainen todellisuus alkaa sulautumaan keinotodellisuuteen ja videomaailma alkaa limittyä tosimaailmaan.
Joseph Zito: Rosemary's Killer. Tony Maylam: Koston liekit
Joseph Ziton ohjaama Rosemary's Killer (eli The Prowler, 1981) on slasher-elokuvan merkkiteoksia. Tutuista aineksista keittyy persoonallinen soppa. Vuonna 1945 armeijan univormuun pukeutunut murhaaja tappaa entisen heilansa ja tämän tanssiaisparin heinähangolla. 35 vuotta myöhemmin sama toistuu jälleen valmistujaistanssien aikaan. Paljon on elokuvassa vaanimista ja odottelua, jumpscaret hyppäävät silmille juuri kun pitääkin ja totta kai blondi säilyy hengissä loppuun asti. Kuitenkin Rosemary's Killer onnistuu olemaan viehättävän omaperäinen, kauniskin elokuva. Kuvauksessa on jotain unenomaista, ja Tom Savinin tappoefektit toimivat kuin puukko päälaessa. Elokuvasta on olemassa monenlaisia leikkauksia, joissa räikeimpiä roiskekuvia on sensuroitu, mutta ymmärtääkseni tämä Optimumin julkaisu on ihan täysi versio.
Tony Maylamin Koston liekit (The Burning, 1981) sai vielä pahemman kohtalon, kun se kiellettiin useissa maissa kokonaan, myös Suomessa. Kesäleiriläisten pila menee pahasti pieleen, minkä seurauksena leiriohjaaja (tai oikeastaan caretaker) palaa pahasti. Viisi vuotta myöhemmin mies pääsee sairaalasta ja lähtee kostamaan. Tom Savini on taas vastuussa efekteistä ja jälki on mukavan roiskeista. Muutenkin elokuvan ulkoasu on yhdistelmä tyylittelyä ja sleazyä. Kuvaus on karua mutta varsinkin tappokohtauksissa on näkemystä. Kaiken kruunaa Rick Wakemanin syntikkamusiikki.
Tony Maylamin Koston liekit (The Burning, 1981) sai vielä pahemman kohtalon, kun se kiellettiin useissa maissa kokonaan, myös Suomessa. Kesäleiriläisten pila menee pahasti pieleen, minkä seurauksena leiriohjaaja (tai oikeastaan caretaker) palaa pahasti. Viisi vuotta myöhemmin mies pääsee sairaalasta ja lähtee kostamaan. Tom Savini on taas vastuussa efekteistä ja jälki on mukavan roiskeista. Muutenkin elokuvan ulkoasu on yhdistelmä tyylittelyä ja sleazyä. Kuvaus on karua mutta varsinkin tappokohtauksissa on näkemystä. Kaiken kruunaa Rick Wakemanin syntikkamusiikki.
John Carpenter: Naamioden yö. Rick Rosenthal: Halloween II – tappajan paluu
Harvoin on elokuvalla yhtä ikonista alkutekstijaksoa kuin John Carpenterin Halloweenilla (suomalaisittain Naamioiden yö, 1978). Ohjaajan hypnoottisesti tykyttävä syntikkateema ja yksinkertainen kuva kurpitsalyhdystä, jota kohti kamera zuumaa, asettavat välittömästi sävyn elokuvalle, joka aloitti paitsi pitkän ja polveilevan sarjan myös oikeastaan koko slasher-genren. Vaikka ennen sitä olikin tehty joukko elokuvia, jotka myöhemmin tunnistettaisiin slashereiksi, on Halloween monella tapaa avainteos.
Tarina on yksinkertainen ja juuri siksi niin tehokas: mielisairaalasta karannut Michael Myers, joka on lapsena tappanut siskonsa, lähtee viisitoista myöhemmin vaanimaan naamioituneena lapsenlikkoja vanhoilla kotikulmillaan. Ruumita alkaa tulla. Asetelma voisi enteillä tylsääkin tylsempää elokuvaa, mutta Carpenterilla on langat niin hyvin otteessaan, että hän saa punottua niistä verkon, joka kiristää tarinaa aina loppuun asti. Oikeastaan mitään varsinaista lopetusta ei edes ole: Michael Myers on kuin luonnonvoima, joka katoaa ja ilmestyy, kun sen aika on. Kuolemakin on vain hidaste. Tällainen tietysti avaa ovet jatko-osille – ja niitähän sitten piisasikin.
Halloween II – tappajan paluu (1981) on kirjaimellisesti jatkoa alkuperäisen elokuvan tapahtumille. Se jatkuu itse asiassa täsmälleen siitä hetkestä, johon ykkönen jäi. Michael Myers on vapaalla jalalla ja kaupunki tietää sen nyt. Tämän myötä tietysti menetetään alkuperäisen intiimiys. Michael on entistä korostetummin yliluonnollinen olento, jota ei normaalein keinoin voiteta. Hän lähtee jälleen jahtaamaan Laurieta, joka makaa nyt sairaalassa. Selviää, että Laurie onkin todellisuudessa Michaelin sisko, mikä selittää hänen pakkomielteensä. Lopuksi Michaelista näytettäisiin pääsevän eroon.
Carpenter ei halunnut enää palata ohjaajana Myersin saagaan, vaan antoi vetovastuun Rick Rosenthalille. Carpenter kyllä käsikirjoitti tämänkin elokuvan yhdessä Debra Hillin kanssa. Halloween II on paljon edeltäjäänsä heikompi, tyhjänpäiväisempi. Kuitenkin se on monella tapaa päätä pidempi kuin moni verrokkinsa.
Tarina on yksinkertainen ja juuri siksi niin tehokas: mielisairaalasta karannut Michael Myers, joka on lapsena tappanut siskonsa, lähtee viisitoista myöhemmin vaanimaan naamioituneena lapsenlikkoja vanhoilla kotikulmillaan. Ruumita alkaa tulla. Asetelma voisi enteillä tylsääkin tylsempää elokuvaa, mutta Carpenterilla on langat niin hyvin otteessaan, että hän saa punottua niistä verkon, joka kiristää tarinaa aina loppuun asti. Oikeastaan mitään varsinaista lopetusta ei edes ole: Michael Myers on kuin luonnonvoima, joka katoaa ja ilmestyy, kun sen aika on. Kuolemakin on vain hidaste. Tällainen tietysti avaa ovet jatko-osille – ja niitähän sitten piisasikin.
Halloween II – tappajan paluu (1981) on kirjaimellisesti jatkoa alkuperäisen elokuvan tapahtumille. Se jatkuu itse asiassa täsmälleen siitä hetkestä, johon ykkönen jäi. Michael Myers on vapaalla jalalla ja kaupunki tietää sen nyt. Tämän myötä tietysti menetetään alkuperäisen intiimiys. Michael on entistä korostetummin yliluonnollinen olento, jota ei normaalein keinoin voiteta. Hän lähtee jälleen jahtaamaan Laurieta, joka makaa nyt sairaalassa. Selviää, että Laurie onkin todellisuudessa Michaelin sisko, mikä selittää hänen pakkomielteensä. Lopuksi Michaelista näytettäisiin pääsevän eroon.
Carpenter ei halunnut enää palata ohjaajana Myersin saagaan, vaan antoi vetovastuun Rick Rosenthalille. Carpenter kyllä käsikirjoitti tämänkin elokuvan yhdessä Debra Hillin kanssa. Halloween II on paljon edeltäjäänsä heikompi, tyhjänpäiväisempi. Kuitenkin se on monella tapaa päätä pidempi kuin moni verrokkinsa.
Tommy Lee Wallace: Halloween III – pahuuden yö
Kakkos-Halloweenin jälkeen tuottajat John Carpenter ja Debra Hill saivat loistoidean jatkaa sarjaa jatkamatta sarjaa! Sen sijaan, että Hallloween-otsikon alla seurattaisiin vain Michael Myersin yritystä lyhentää joulukorttilistaa, voitaisiin nimellä myydä oikeastaan mitä tahansa kauhuelokuvaa, joka sijoittuisi nimikkojuhlan aikoihin. Idea ei ottanut tulta ja jäi yhteen kokeiluun. Siispä Halloween III – pahuuden yö (eli Season of the Witch, 1982) on sarjan kummajainen, joka ei oikeastaan liity edeltäjiinsä tai seuraajiinsa mitenkään. Se ei edes ole slasher-elokuva vaan sarjakuvamaista tieteiskauhua.
Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti Carpenterin pitkäaikainen yhteistyökumppani Tommy Lee Wallace, joka oli aiemmin kieltäytynyt edellisestä Halloweenista. Tarina on linjassa antologia-ajatuksen kanssa. Se on perinteistä Twilight Zone - ja Outer Limits -tyyliä. Lääkäriltä kuolee potilas, minkä myötä hän uppoaa outoon kuvioon, jossa halloween-naamarit ja salaliitot nivoutuvat yhteen. Yhdessä menehtyneen miehen tyttären kanssa hän alkaa nuuskia naamareita valmistavaa yritystä vinksahtaneessa pikkukaupungissa, jota vartioivat pukumiesrobotit ja jossa irlantilaiset suunnittelevat lasten massauhraamista.
Halloween III on kummallinen elokuva. Jos se ei olisi nimeltään Halloween, sitä katsoisi varmasti toisin silmin. Nyt kuitenkin se on anakronistinen osa sarjaa, johon se ei kuulu, ja vieläpä kovin skitsofreninen. Paikoin se on kuin lapsille tarkoitettu vuokravideopelottelu, joss kuitenkin on muutamia kohtalaisen väkivaltaisia kuvia. Irti repäistävä pää, porakonemurha ja androidityttöystävä ovat huippuhetkiä, jollaisia kaipaisi enemmänkin.
Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti Carpenterin pitkäaikainen yhteistyökumppani Tommy Lee Wallace, joka oli aiemmin kieltäytynyt edellisestä Halloweenista. Tarina on linjassa antologia-ajatuksen kanssa. Se on perinteistä Twilight Zone - ja Outer Limits -tyyliä. Lääkäriltä kuolee potilas, minkä myötä hän uppoaa outoon kuvioon, jossa halloween-naamarit ja salaliitot nivoutuvat yhteen. Yhdessä menehtyneen miehen tyttären kanssa hän alkaa nuuskia naamareita valmistavaa yritystä vinksahtaneessa pikkukaupungissa, jota vartioivat pukumiesrobotit ja jossa irlantilaiset suunnittelevat lasten massauhraamista.
Halloween III on kummallinen elokuva. Jos se ei olisi nimeltään Halloween, sitä katsoisi varmasti toisin silmin. Nyt kuitenkin se on anakronistinen osa sarjaa, johon se ei kuulu, ja vieläpä kovin skitsofreninen. Paikoin se on kuin lapsille tarkoitettu vuokravideopelottelu, joss kuitenkin on muutamia kohtalaisen väkivaltaisia kuvia. Irti repäistävä pää, porakonemurha ja androidityttöystävä ovat huippuhetkiä, jollaisia kaipaisi enemmänkin.
Dwight H. Little: Halloween 4. Domnique Othenin-Girard: Halloween 5. Joe Chappelle: Halloween: The Curse of Michael Myers
Kolmannen Halloweenin idea tehdä franchisesta antologiatyyppinen sarja oli kokenut mahalaskun, jonka myötä koko Halloweenin nimi uhkasi vajota unohduksiin. Vasta 1988 ja 1989 ilmestyivät seuraavat osat ja tällä kertaa mentiin varman päälle: Michael Myersin nimi on varmuuden vuoksi alaotsikoissakin. Halloween 4 on jatkoa kakkososalle, mutta samalla se aloittaa kolmen elokuvan mittaisen tarinan, josta usein käytetään nimeä Thorn-trilogia. Osissa 4 & 5 keskushenkilöksi nousee nyt jo edesmenneen Laurie Stroden tytär Jamie, josta kuullessaan Michael Myers päättää ottaa taas omaa lomaa ja lähteä sukulaishakkuisiin.
Sarjan neljäs ja viides elokuva ovat ajalleen tyypillistä hyvin sarjakuvamaista kauhua. Oikeastaanhan ne eivät ole edes kauhuelokuvia vaan teineille suunnattua toimintaa, jossa on kauhujuoni ja näyttävät tappokohtaukset. Michael Myersinkin hahmosta on tullut juuri se mörkö, joksi häntä on nimitelty alusta asti. Hän ei ole enää tappava luonnonvoima.
Kuudes osa, joka ilmestyi vasta 1995, yrittää ottaa askeleen taaksepäin kohti vakavampaa tyyliä. Se onkin synkempi ja tylympi elokuva. Kuitenkin typerä juoni kelttiläisestä okkultistiryhmästä, joka on manannut Myersin uhraamaan heidän puolestaan omia sukulaisiaan, latistaa sinänsä tyylikkään yrityksen. Varsinkin lopetus on todellinen lässähdys. Elokuvan tuotannossa olikin suuri määrä vaikeuksia, mikä selittää osan sen sisällön ongelmista. Parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi alun perin faniprojektina tehty "tuottajan leikkaus", joka pistää elokuvan aikalailla uusiksi. Sitä en ole nähnyt.
John Carpenter ei osallistunut Halloween 4–6:n tekemiseen millään tavoin.
Sarjan neljäs ja viides elokuva ovat ajalleen tyypillistä hyvin sarjakuvamaista kauhua. Oikeastaanhan ne eivät ole edes kauhuelokuvia vaan teineille suunnattua toimintaa, jossa on kauhujuoni ja näyttävät tappokohtaukset. Michael Myersinkin hahmosta on tullut juuri se mörkö, joksi häntä on nimitelty alusta asti. Hän ei ole enää tappava luonnonvoima.
Kuudes osa, joka ilmestyi vasta 1995, yrittää ottaa askeleen taaksepäin kohti vakavampaa tyyliä. Se onkin synkempi ja tylympi elokuva. Kuitenkin typerä juoni kelttiläisestä okkultistiryhmästä, joka on manannut Myersin uhraamaan heidän puolestaan omia sukulaisiaan, latistaa sinänsä tyylikkään yrityksen. Varsinkin lopetus on todellinen lässähdys. Elokuvan tuotannossa olikin suuri määrä vaikeuksia, mikä selittää osan sen sisällön ongelmista. Parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi alun perin faniprojektina tehty "tuottajan leikkaus", joka pistää elokuvan aikalailla uusiksi. Sitä en ole nähnyt.
John Carpenter ei osallistunut Halloween 4–6:n tekemiseen millään tavoin.
Steve Miner: Halloween H20. Rick Rosenthal: Halloween Resurrection
Halloween otti aivan uuden suunnan ensimmäisen elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Halloween H20 (1998) unohtaa suosiolla neljä edellistä elokuvaa ja onkin suoraa jatkoa kakkoselle. Ero vain muutaman vuoden takaiseen edelliseen Halloweenin on selvä. Hahmoissa on enemmän luonnetta, katsojan odotuksilla leikitellään, genreperinne tiedostetaan ja alkuperäisen elokuvan maailmaa kunnioitetaan.
Jamie Lee Curtis palaa pääosaan, mikä antaa heti projektille uskottavuutta . Laurie Strode on saanut uuden henkilöllisyyden ja elää nyt high schoolin rehtorina. Hänellä on oma teini-ikäinen lapsi, mutta myös edelleen traumansa kahdenkymmenen takaa. Ja kuten asiaan kuuluu, pelot ja muistot käyvät sittenkin lopulta toteen. Hetki, jona Laurie kohtaa veljensä kasvotusten, vain ovi-ikkuna välissään, ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, on ikoninen. Michael on taas se vääjäämättömästi kohdettaan metsästävä tappaja ja elokuvassa on muutenkin tiettyä brutaaliutta. Laurien pelkojansa kohtaaminen ja yritys niiden – Michaelin – kertakaikkiseen tuhoamiseen on vimmaista ja se energia tuntuu katsojallekin.
Jamie Lee Curtis palaa pääosaan, mikä antaa heti projektille uskottavuutta . Laurie Strode on saanut uuden henkilöllisyyden ja elää nyt high schoolin rehtorina. Hänellä on oma teini-ikäinen lapsi, mutta myös edelleen traumansa kahdenkymmenen takaa. Ja kuten asiaan kuuluu, pelot ja muistot käyvät sittenkin lopulta toteen. Hetki, jona Laurie kohtaa veljensä kasvotusten, vain ovi-ikkuna välissään, ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, on ikoninen. Michael on taas se vääjäämättömästi kohdettaan metsästävä tappaja ja elokuvassa on muutenkin tiettyä brutaaliutta. Laurien pelkojansa kohtaaminen ja yritys niiden – Michaelin – kertakaikkiseen tuhoamiseen on vimmaista ja se energia tuntuu katsojallekin.
H20 ei ole missään nimessä täydellinen elokuva, mutta haluan pitää siitä, eikä se ole edes kovin vaikeaa. Lopetus on yhtä aikaa koskettava, voimauttava ja – etenkin – erittäin tyydyttävä. Lisäksi elokuvassa ei ole lainkaan jahkailua. Se on kompakti ja hyvin hallittu – se keskittyy vain oleelliseen eli Laurien ja Michaelin kohtaamiseen.
H20 sai jatkoa 2002, kun Halloween Resurrection ilmestyi. Ohjaajaksi palasi Rick Rosenthal 21 vuoden tauon jälkeen. Hän on ensimmäinen ohjaaja, joka on ohjannut useamman kuin yhden osan sarjaan. Olisi mukava sanoa, että tällä kertaa hän onnistui paremmin, mutta valitettavasti Resurrection on aika turhanpäiväinen.
Irrallisen alun, jossa Michael kuin ohimennen pääsee viimein eroon Lauriesta, jälkeen päästään varsinaiseen asiaan. Joukko nuoria osallistuu nettiohjelmaan, jossa heidät laitetaan vanhaan Myersin taloon. Tämä antaa kaikelle tuolloin muodikkaan found footage -silauksen. Michael tietysti myös haahuilee talossa. Rivien välissä muka kritisoidaan tosi-tv- ja muuta tirkistelykulttuuria, mutta se on lähinnä vaivaannuttavaa.
Rob Zombie: Halloween. Halloween II
2000-luvulla keksittiin alkaa rahastamaan vanhojen kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisoinneilla – tai "rebooteilla" kuten se hienommin sanottiin. Myös Halloween sai saman kohtalon. Vaikka Resurrectionille olikin suunniteltu jatko-osaa, päädyttiin sen sijaan sarja aloittamaan alusta, ja ohjaajaksi valikoitui Rob Zombie.
Halloween (2007) alkaa aivan uudella näkökulmalla: Michael Myersin lapsuudella perhehelvetissä ja koulukiusattuna. Hänen mielenlaatunsa ja toimintansa saa selityksen ja tekee hänestä traagisen, suorastaan sympaattisen hahmon. Tämä tietysti tekee myöhempien tekojen katsomisesta hyvin toisenlaisen kokemuksen kuin alkuperäisessä elokuvassa. Salaperäisyys on poissa mutta sen tilalla on inhimillistä murhetta.
Zombien Halloween hylkää niin aiempien osien sarjakuvamaisuudet kuin postmodernin pikkunäppäryyden. Se kunnioittaa alkuperäisen henkeä yllättävän hyvin. Väkivalta on rumaa ja kyllähän sillä mässäilläänkin, mutta usein sen puuskat ovat myös perusteltuja. Sen sijaan en näe ainuttakaan perustelua sille, että Laurien hahmosta on tehty raivostuttavan ärsyttävä. Halloween on nyt nimenomaan elokuva Michael Myersistä ja ehkä myös Loomisista, ei Lauriesta ja hänen ystävistään. He ovat vain uhreja Michaelille. Tämän vuoksi elokuva ei varsinaisesti olekaan enää "kauhistuttava" tai "pelottava", vaan pikemminkin ahdistava, groteski sairauskertomus.
Vuonna 2009 seurasi jatkoa. Zombien Halloween II on paljon hänen muun tuotantonsa oloinen elokuva – väkivaltainen, visvainen ja täynnä korneja okkulttisia näkyjä sekä musiikkivideomaisuuksia. Kamera viipyy pitkiä aikoja verisissä lähikuvissa ja äänipuolella on saatu irroteltua lätinän ja purskeiden kanssa.
Halloween (2007) alkaa aivan uudella näkökulmalla: Michael Myersin lapsuudella perhehelvetissä ja koulukiusattuna. Hänen mielenlaatunsa ja toimintansa saa selityksen ja tekee hänestä traagisen, suorastaan sympaattisen hahmon. Tämä tietysti tekee myöhempien tekojen katsomisesta hyvin toisenlaisen kokemuksen kuin alkuperäisessä elokuvassa. Salaperäisyys on poissa mutta sen tilalla on inhimillistä murhetta.
Zombien Halloween hylkää niin aiempien osien sarjakuvamaisuudet kuin postmodernin pikkunäppäryyden. Se kunnioittaa alkuperäisen henkeä yllättävän hyvin. Väkivalta on rumaa ja kyllähän sillä mässäilläänkin, mutta usein sen puuskat ovat myös perusteltuja. Sen sijaan en näe ainuttakaan perustelua sille, että Laurien hahmosta on tehty raivostuttavan ärsyttävä. Halloween on nyt nimenomaan elokuva Michael Myersistä ja ehkä myös Loomisista, ei Lauriesta ja hänen ystävistään. He ovat vain uhreja Michaelille. Tämän vuoksi elokuva ei varsinaisesti olekaan enää "kauhistuttava" tai "pelottava", vaan pikemminkin ahdistava, groteski sairauskertomus.
Vuonna 2009 seurasi jatkoa. Zombien Halloween II on paljon hänen muun tuotantonsa oloinen elokuva – väkivaltainen, visvainen ja täynnä korneja okkulttisia näkyjä sekä musiikkivideomaisuuksia. Kamera viipyy pitkiä aikoja verisissä lähikuvissa ja äänipuolella on saatu irroteltua lätinän ja purskeiden kanssa.
Tarina lainaa joitain elementtejä alkuperäisestä Halloween 2:sta ja yllättäen myös nelosesta ja viitosesta, mutta Zombien visiosta siinä lopulta on kyse. Fokus yrittää olla ykkösen uhrien traumoista ja toipumisesta, mikä voisi olla todella mainio ja tuorekin idea. Tarina kuitenkin rönsyää ties minne, eikä sillä lopulta tunnu olevan muuta tekemistä kuin sitoa rujoja ja brutaaleja väkivaltafantasioita ketjuksi. Michaelin näyt valkeasta hevosesta ja äidin kummitus ovat vain typeriä.
David Gordon Green: Halloween
Rob Zombien Halloweenien jälkeen sarja jäi pitkälle tauolle. Zombien oli tarkoitus ohjata vielä yksi osa, mutta se sai olla. Vuonna 2018 ilmestyi kuitenkin uusi elokuva, nimeltään yksinkertaisesti jälleen Halloween, mutta se teki yllättävän käänteen: se unohti Zombien uuden alun, se unohti itse asiassa yhdeksän edellistä elokuvaa ja on jatko-osa alkuperäiselle elokuvalle. John Carpenter oli elokuvan teossa mukana neuvonantajana. Jamie Lee Curtiskin on jälleen Lauriena ja Charles Cyphers sheriffinä.
Neljäkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen Michael Myers on lukittuna mielisairaalaan ja Laurie on traumoineen vapaaehtoisesti kotiinsa lukittautuva survivalisti. Ne traumat ovat periytyneet jo kahdessa sukupolvessa, kun isoäiti yrittää valmistaa perhettään vaarojen varalta. Michael päätetään siirtää toiseen laitokseen sopivasti erään lokakuisen juhlan aikaan – ja taas on Michael vapaalla. Michael on Laurien perässä; he eivät ole tässä jatkumossa sukua, koska se juonikuvio keksittiin vasta toisessa osassa. Mutta myös Laurie jahtaa Michaelia, siihen hän on valmistautunut neljäkymmentä vuotta.
Elokuva tavoittaa melko hienosti alkuperäisen tunnelman ja kuvakielen, vaikka tyyli onkin luonnollisesti moderni. Käsikirjoitus sisältää myös runsaasti viittauksia aiempiin jatko-osiin. Sen voi nähdä tyylitietoisena tai sitten vain halpahintaisena fanipalveluna. Kiitosta elokuva ansaitsee siitä, että se unohtaa kaiken mytologisoinnin aiemmista elokuvista eikä sorru liikaan eeppisyyteen, joka usein vaivaa nykyisiä, itsestään kovin suuria luulevia uusioversioita. Jäljellä on vain Michaelin yliluonnollista hipova, kaiken jyräävä eteneminen.
Neljäkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen Michael Myers on lukittuna mielisairaalaan ja Laurie on traumoineen vapaaehtoisesti kotiinsa lukittautuva survivalisti. Ne traumat ovat periytyneet jo kahdessa sukupolvessa, kun isoäiti yrittää valmistaa perhettään vaarojen varalta. Michael päätetään siirtää toiseen laitokseen sopivasti erään lokakuisen juhlan aikaan – ja taas on Michael vapaalla. Michael on Laurien perässä; he eivät ole tässä jatkumossa sukua, koska se juonikuvio keksittiin vasta toisessa osassa. Mutta myös Laurie jahtaa Michaelia, siihen hän on valmistautunut neljäkymmentä vuotta.
Elokuva tavoittaa melko hienosti alkuperäisen tunnelman ja kuvakielen, vaikka tyyli onkin luonnollisesti moderni. Käsikirjoitus sisältää myös runsaasti viittauksia aiempiin jatko-osiin. Sen voi nähdä tyylitietoisena tai sitten vain halpahintaisena fanipalveluna. Kiitosta elokuva ansaitsee siitä, että se unohtaa kaiken mytologisoinnin aiemmista elokuvista eikä sorru liikaan eeppisyyteen, joka usein vaivaa nykyisiä, itsestään kovin suuria luulevia uusioversioita. Jäljellä on vain Michaelin yliluonnollista hipova, kaiken jyräävä eteneminen.
F. W. Murnau: Faust. Alexander Sokurov: Faust
Faustin tarina on vanha saksalainen legenda miehestä, joka tekee paholaisen kanssa sopimuksen saadakseen nauttia maallisista kokemuksista ja rajattomasta tiedosta. Se on ollut pohjana lukuisille versioinneille, niin kirjallisille kuin kuvallisille. Kuuluisimmat lienevät Goethen ja Marlowen näytelmät.
F. W. Murnaun versiossa tarinasta (1926), arkkienkeli Mikael ja Saatana lyövät vetoa maailman herruudesta ja pelinappulaksi joutuu juuri Faust. Tämä tekee sopimuksen Mefisto-demonin kanssa, pelastaakseen kotikylänsä rutolta, mutta sortuu himoitsemaan nuoruuttaan ja nautintoa. Murnaun Faust alkaa huikeana kauhufantasiana. Trikkikuvat ja kuvasommitelmat ovat näyttäviä ja ekspressionistinen kuvamaailma vaikuttava. Emil Jannings muikistelevana Mefistona varastaa huomion usein tehosteiltakin. Faustista on vuosien varrella kiertänyt monenlaisia leikkauksia; tämä nyt katsomani on tuore restauraatio, johon on ensimmäistä kertaa palautettu elokuvan alkuperäiset välitekstit. Runomuotoiset tekstit ovat Nobel-kirjailija Gerhart Hauptmannin käsialaa. Elokuvan säestyksestä vastaa pianisti Richard Siedhoff.
Alexander Sokurovin venäläinen, joskin saksankielinen, versio Faustista (2011) on sekin vaikuttava mutta hyvin eri tavalla kuin Murnaun. Faust on köyhä, elämäänsä kyllästynyt lääkäri, jonka kovin mefistolesmainen ja epämuodostunut rahanlainaaja vie kierrokselle elämän nautintojen pariin. Tohtori ihastuu nuoreen naiseen, josta tulee hänen viimeinen kosketuksensa elämän mielekkyyteen. Kuuluisa sopimuksen allekirjoittaminen tapahtuu vasta viimeisen puolen tunnin aikana. Samalla alkavat näkyä tarinan fantastiset piirteet.
Sokurovin elokuva on kaunis ja samalla siinä on kiehtovaa irvokkuutta. Ruskean ja vihreän sävyttämä värimaailma ovat kuin maalauksesta, likainen ja rujo miljöö on yhtä aikaa vieraannuttava ja luokseen kutsuva.
F. W. Murnaun versiossa tarinasta (1926), arkkienkeli Mikael ja Saatana lyövät vetoa maailman herruudesta ja pelinappulaksi joutuu juuri Faust. Tämä tekee sopimuksen Mefisto-demonin kanssa, pelastaakseen kotikylänsä rutolta, mutta sortuu himoitsemaan nuoruuttaan ja nautintoa. Murnaun Faust alkaa huikeana kauhufantasiana. Trikkikuvat ja kuvasommitelmat ovat näyttäviä ja ekspressionistinen kuvamaailma vaikuttava. Emil Jannings muikistelevana Mefistona varastaa huomion usein tehosteiltakin. Faustista on vuosien varrella kiertänyt monenlaisia leikkauksia; tämä nyt katsomani on tuore restauraatio, johon on ensimmäistä kertaa palautettu elokuvan alkuperäiset välitekstit. Runomuotoiset tekstit ovat Nobel-kirjailija Gerhart Hauptmannin käsialaa. Elokuvan säestyksestä vastaa pianisti Richard Siedhoff.
Alexander Sokurovin venäläinen, joskin saksankielinen, versio Faustista (2011) on sekin vaikuttava mutta hyvin eri tavalla kuin Murnaun. Faust on köyhä, elämäänsä kyllästynyt lääkäri, jonka kovin mefistolesmainen ja epämuodostunut rahanlainaaja vie kierrokselle elämän nautintojen pariin. Tohtori ihastuu nuoreen naiseen, josta tulee hänen viimeinen kosketuksensa elämän mielekkyyteen. Kuuluisa sopimuksen allekirjoittaminen tapahtuu vasta viimeisen puolen tunnin aikana. Samalla alkavat näkyä tarinan fantastiset piirteet.
Sokurovin elokuva on kaunis ja samalla siinä on kiehtovaa irvokkuutta. Ruskean ja vihreän sävyttämä värimaailma ovat kuin maalauksesta, likainen ja rujo miljöö on yhtä aikaa vieraannuttava ja luokseen kutsuva.
Robert Altman: M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala. Buffalo Bill ja intaanit
M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala (1970) on altmanilaiseen tyyliin moniääninen, polveileva yhteisön kuvaus. Tässä tapauksessa yhteisö on Korean sodan aikaisen Yhdysvaltain kenttäsairaalan miehistö. Mistään dramaattisesta sotakertomuksesta ei kuitenkaan ole kyse. MASH on komedia, joskin kovin musta (ja ajoittain veriroiskeiden täplittämä). Huumoria revitään synkistä ja kipeistä aiheista – kuolemasta, itsemurhasta, henkisestä väkivallasta, komentoketjusta ja niin edelleen. Hauskuus on hyvin hirtehistä, usein se on katsojallekin melkein kuin selviytymiskeino. Elokuvan hahmoille ainakin on, ryyppäämisen ja yleisen perseilyn ohessa. Lopuksi suurin taistelukin käydään jenkkifutiskentällä. Vaikka tarina sijoittuu Koreaan, on tekoajankohtana käynnissä ollut Vietnamin sota selvä tausta kaikelle. MASH taisi tulla tarpeeseen, ja epätoivoin komiikka puree edelleen. Altmanin tyyli täyttää elokuvansa suurella hahmo- ja näyttelijäensemblellä on MASHIssa kenties orgaanisimmassa huipussaan. Hahmot toimivat yhdessä ja ristiin tasapainoisesti (paitsi ehkä henkisesti), ja käsikirjoitus ja ohjaus pitävät ne kaikki tarkasti hyppysissään. Lopputekstien sijaan nähtävä selostettu montaasi näyttelijöistä tuo mieleen Russ Meyerin. Kertonee enemmän minusta kuin mistään muusta.
Samanlaista kuvainraastamista on Buffalo Bill ja intiaanit (Buffalo Bill and the Indians, or Sitting Bull's History Lesson, 1976), joka ottaa käsittelyynsä villin lännen. (Ja sekin tuo heti alussa mieleen Russ Meyerin!) Altmanin länsi on ihan yhtä aito kuin alkuperäisen Buffalo Billin: hyvien tarinoiden täyttämä näyttämö, myytti. Tälläkin näyttämöllä on valtava määrä esiintyjiä – hieno ensemble jälleen – ja hemmetin paljon puhetta, niin yhtäaikaista kuin alleviivatun pateettista monologia. Buffalo Billin villinlännensirkus saa uuden vetonaulan, kun päällikkö Istuva härkä saadaan mukaan kööriin. Hänen läsnäolonsa kuitenkin kääntää myyttien peilin sen esittäjiä kohti; valkoisen miehen temppuilu paljastuu pelkäksi teeskentelyksi ja voittajien historia yksiulotteisiksi. Altmanin Buffalo Billillä ei ole kummoinen maine, mitä hieman ihmettelen.
Samanlaista kuvainraastamista on Buffalo Bill ja intiaanit (Buffalo Bill and the Indians, or Sitting Bull's History Lesson, 1976), joka ottaa käsittelyynsä villin lännen. (Ja sekin tuo heti alussa mieleen Russ Meyerin!) Altmanin länsi on ihan yhtä aito kuin alkuperäisen Buffalo Billin: hyvien tarinoiden täyttämä näyttämö, myytti. Tälläkin näyttämöllä on valtava määrä esiintyjiä – hieno ensemble jälleen – ja hemmetin paljon puhetta, niin yhtäaikaista kuin alleviivatun pateettista monologia. Buffalo Billin villinlännensirkus saa uuden vetonaulan, kun päällikkö Istuva härkä saadaan mukaan kööriin. Hänen läsnäolonsa kuitenkin kääntää myyttien peilin sen esittäjiä kohti; valkoisen miehen temppuilu paljastuu pelkäksi teeskentelyksi ja voittajien historia yksiulotteisiksi. Altmanin Buffalo Billillä ei ole kummoinen maine, mitä hieman ihmettelen.
Billy Wilder: Avanti!. Sherlock Holmesin salaisuus
Avanti! (1972), joka perustuu Samuel L. Taylorin näytelmään, on sivistynyt ja nautittava joskin reilusti liian pitkä komedia. Amerikkalainen liikemies lähtee hakemaan Italiasta onnettomuudessa kuollutta isäänsä. Paljastuu että tällä on ollut jo kymmenen vuotta kestänyt salasuhde Italiassa. Myös suhteen toinen osapuoli on kuollut onnettomuudessa, ja hänen tyttärensä on tullut noutamaan äitiään. Huumori on pitkälti kielellistä, nasevan dialogin ja napakoitten näyttelijöiden vastuulla. Jack Lemmon ja Juliet Mills ovat vahva pääosapari. Pakollisten kulttuuriväärinkäsitysten lisäksi nauretaan varsinkin amerikkalaisten ennakkoluuloisuudelle ja ulkokultaisuudelle. Elokuva on fiksusti kirjoitettu, mutta lähes kahden ja puolen tunnin kesto on liikaa. Yksikään käänne ja sivujuonne ei ole huono tai tarpeeton, mutta ne eivät tuo tarpeeksi vaihtelua elokuvan dynamiikkaan. Viehättävä elokuva on joka tapauksessa.
Sherlock Holmesin salaisuus (The Private Life of Sherlock Holmes, 1970) suhtautuu päähenkilöönsä parodisesti mutta täydellä rakkaudella. Holmes-kaanonin kliseille naureskellaan ja niitä liioitellaan, mutta samalla käsikirjoitus osoittaa syvää perehtyneisyyttä aiheeseen ja perinteeseen. Osansa saa niin Holmesiin alkuperäisten tarinoiden ulkopuolella liitetyt seikat, kuten hänen pukeutumisensa, ja toisaalta fanifiktion perusjutut, kuten Holmesin naissuhteet ja toisaalta hänen ja Watsonin välisen suhteen laatu. Fanifiktiotahan tämäkin elokuva on – se ei pyri tekemään uutta Holmes-kertomusta vanhojen hengessä vaan varioimaan ja tulkitsemaan hahmoja uudessa valossa. Mycroftin suhteen tosin on otettu aikamoisia vapauksia... Mysteerinä tarina ei ole erityinen ja melko kovasti se rönsyääkin, joten eniten elokuvasta saavat irti Holmes-fanit. Heille se onkin oikein nautittava.
Sherlock Holmesin salaisuus (The Private Life of Sherlock Holmes, 1970) suhtautuu päähenkilöönsä parodisesti mutta täydellä rakkaudella. Holmes-kaanonin kliseille naureskellaan ja niitä liioitellaan, mutta samalla käsikirjoitus osoittaa syvää perehtyneisyyttä aiheeseen ja perinteeseen. Osansa saa niin Holmesiin alkuperäisten tarinoiden ulkopuolella liitetyt seikat, kuten hänen pukeutumisensa, ja toisaalta fanifiktion perusjutut, kuten Holmesin naissuhteet ja toisaalta hänen ja Watsonin välisen suhteen laatu. Fanifiktiotahan tämäkin elokuva on – se ei pyri tekemään uutta Holmes-kertomusta vanhojen hengessä vaan varioimaan ja tulkitsemaan hahmoja uudessa valossa. Mycroftin suhteen tosin on otettu aikamoisia vapauksia... Mysteerinä tarina ei ole erityinen ja melko kovasti se rönsyääkin, joten eniten elokuvasta saavat irti Holmes-fanit. Heille se onkin oikein nautittava.
Sergio Corbucci: Suuri hiljaisuus
Sergio Corbuccin Suuri hiljaisuus (Il grande silenzio, 1968) on kovin kyyninen spagettiwestern. Kaikki ovat rahan perässä, kuolema on kauppatavaraa ja tarinan ainoa idealisti jää jalkoihin. Periaatteessa on hyvin tyypillinen tarina: on pehmeäkatseinen ja -ääninen mutta ruumiita tehtaileva palkkionmetsästäjä, on mykkä ja menneisyyden haamuista kärsivä lainsuojattomia puolustava pyssysankari, on säännöistä kiinni pitävä uusi sheriffi, on kostoa hautova leski. Asetelmassa on kumman paljon yhtäläisyyksiä kuin samana vuonna ilmestyneessä Leonen Huuliharppukostajassa.
Elokuva poikkeaa kuitenkin monesta muusta kalseudellaan – enkä tarkoita vain talvisia maisemia vaan myös lähes täydellistä empatian puuttumista ja tunnekylmyyttä. Jean Louis Trintignant sanoo yllättävän paljon puhumattomuudestaan, ja Klaus Kinski loistaa outoa teeskenneltyä lempeyttä, jonka alla on koko ajan uhkaa. Hänen näyttelijänlaadussaan on parasta pienet katseet, jotka näyttävät mitä hahmon päässä liikkuu huolimatta siitä, mitä hän sanoo ääneen.
Elokuva poikkeaa kuitenkin monesta muusta kalseudellaan – enkä tarkoita vain talvisia maisemia vaan myös lähes täydellistä empatian puuttumista ja tunnekylmyyttä. Jean Louis Trintignant sanoo yllättävän paljon puhumattomuudestaan, ja Klaus Kinski loistaa outoa teeskenneltyä lempeyttä, jonka alla on koko ajan uhkaa. Hänen näyttelijänlaadussaan on parasta pienet katseet, jotka näyttävät mitä hahmon päässä liikkuu huolimatta siitä, mitä hän sanoo ääneen.
Simon Wincer: Suuri hiljaisuus
Vaarojen maa eli Lonesome Dove on Simon Wincerin ohjaama minisarja vuodelta 1989. Larry McMurtryn romaaniin perustuva länkkäri on suuren mittakaavan eepos. Kaksi vanhaa Texas rangeria lähtee kuljettamaan karjaa 1870-luvun Teksasista Montanaan. Matkaan lähtee suuri joukko väkeä ja sen aikana tiet risteävät vielä useamman kanssa. Jokaisella on menneisyytensä ja omat tarinansa, tulevaisuus sen sijaan jää monelta kokematta. Vaikka elokuva on verkkainen ja puheentäyteinen, mahtuu siihen suuri määrä sivujuonteita ja ihmiskohtaloita.
1980-luvun televisio ei sallinut paljoakaan sellaisista tehokeinoista, joilla nykytuotantoja täytetään. Silti esimerkiksi karmeuksia kyllä riittää. Vaikka ulkoiset puitteet, vanhan lännen kaupunkimiljöö ja komeat maisemat, ovatkin kunnossa, ihmiset ovat ne, jotka täyttävät tv-ruudun. Tämä antaa paljon vastuuta näyttelijöille. Onneksi he ovatkin kovatasoinen joukkio. Robert Duvall ja Tommy Lee Jones karjapaimenina ovat täynnä karismaa, ja varsinkin karkuun lähtenyttä vaimoaan etsivää sheriffiä esittävä Chris Cooper eläytyy rooliinsa koskettavasti. Ainoa harmin aihe elokuvassa on sen yksisilmäinen ja stereotyyppinen tapa esittää Amerikan alkuasukkaat.
1980-luvun televisio ei sallinut paljoakaan sellaisista tehokeinoista, joilla nykytuotantoja täytetään. Silti esimerkiksi karmeuksia kyllä riittää. Vaikka ulkoiset puitteet, vanhan lännen kaupunkimiljöö ja komeat maisemat, ovatkin kunnossa, ihmiset ovat ne, jotka täyttävät tv-ruudun. Tämä antaa paljon vastuuta näyttelijöille. Onneksi he ovatkin kovatasoinen joukkio. Robert Duvall ja Tommy Lee Jones karjapaimenina ovat täynnä karismaa, ja varsinkin karkuun lähtenyttä vaimoaan etsivää sheriffiä esittävä Chris Cooper eläytyy rooliinsa koskettavasti. Ainoa harmin aihe elokuvassa on sen yksisilmäinen ja stereotyyppinen tapa esittää Amerikan alkuasukkaat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti