Katsottua: joulukuu 2020

Tobe Hooper: Eaten Alive. Bob Clark: Musta joulu. Paul Lynch: Koston kruunajaiset. Tibor Takács: Paholaisen portti

Tobe Hooperin Eaten Alive (1976) on ruma, nuhruinen, huonosti näytelty, huonosti kirjoitettu ja huonosti rytmitetty törkyleffa – ja juuri siksi niin ihastuttava. Louisianan rämemailla ränsistynyt hotelli kokoaa vieraikseen epämääräisen joukon hylkiöitä. Ja sitten siellä on kuminen ihmissyöjäkrokotiili. Tarina on pelkkä tekosyy groteskeille hahmoille ja splatterille. Hooperin visuaalinen taju nostaa elokuvan sen viiden pennin budjettia korkeammalle. Läträämistä on liian vähän, pitkiä otoksia riisuutuvista naisista liikaa.

Bob Clarkin protoslasher Musta joulu (Black Christmas, 1974) onkin sitten ihan muuta. Erittäin hallittu kanadalaiselokuva yhdistää kauhukuvastoon huumoria, joka on aidosti hauskaa eikä vain huonoa. Slashereista alettiin puhua genrenä vasta muutamaa vuotta myöhemmin, mutta Musta joulu on sitä, no, täysiverisesti. Kampuksella alkaa kuolla väkeä joulun alla, sopivan mielikuvituksellisilla tavoilla. Ruumiita syntyy verrattain vähän, mutta elokuva on tyylikäs.

Kanadalaista teininlahtausta se on myös Paul Lynchin Koston kruunajaiset (Prom Night, 1980). Jamie Lee Curtis pääsee taas kirkumaan keuhkojensa täydeltä ja juoksemaan karkuun kasvotonsa ruumistehtailijaa, tällä kertaa päättäjäistanssien yhteydessä. Kostomysteeri on ennalta arvattavuudestaan huolimatta pätevää työtä, viihdyttävä ja paikoin kekseliäskin. Kanukit hallitsivat kauhuelokuvan aikanaan paremmin kuin usein muistetaankaan.

Illan lopuksi vielä jotain vähän toisenlaista: Tibor Takácsin ohjaama Paholaisen portti (The Gate, 1987; osittain kanadalainen tuotanto muuten tämäkin) siirtyy reilusti yliluonnollisen puolelle. Tarina on silkkaa stephenkingiä tai goosebumpsia: pari keskenkasvuista kaivaa takapihalle kuopan, josta alkaa pian sylkeä demoneita. Kauhutehoja tärkeämmäksi muodostuu lapsuus ja sen maagisuus, vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi hieman aiemmissa Gremlinsissä ja Hopealuodissa.

Nathan Greno & Byron Howard: Kaksin karkuteillä. Chris Buck & Jennifer Lee: Frozen – huurteinen seikkailu

Disneyn animaatiostudion Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010) ja Frozen (2013) ilmestyivät lähekkäin, ja kumpikin on monella tapaa melko perinteinen prinsessatarina. Kumpikin sai pääosin hyvät arviot kriitikoilta, mutta silti vain toisesta tuli valtaisa ilmiö.

Kaksin karkuteillä on näistä kahdesta teknisesti ylivertainen. Sen animaatio on huikeaa ja yksityiskohtaisuudessaan elävää. Sen tarinassa on tasapainossa klassinen Disney-seikkailu ja moderni pikkugagien sarjatuli. Tähkäpää on hienosti toteutettu hahmo, mielestäni ihan Tuhkimon ja Lumikin tasoa.

Ja silti Kaksin karkuteillä on jäänyt aikakirjoihin vain yhtenä oikein hyvänä Disney-elokuvana muttei sen enempänä. Frozen sen sijaan on sukupolvikokemus. Miksi?

Ilmiselvin vastaus olisi Anna ja Elsa ja heidän suhteensa. Elokuvan keskiössä ei ole romanttinen prinsessan ja prinssin rakkaus vaan sisarten välinen. Toiseksi, vaikka kuinka jaksaisin toistella inhoavani Olafia, taidan jäädä mielipiteineni häviölle. Idioottina virnistelevä lumiukko tuntuu jostain syystä vetoavan ihmisiin. Lisäksi Frozen on jollain tapaa oopperamainen, niin näyttämöllepanoltaan, hahmoiltaan kuin hengeltäänkin. Siinä on eräänlaista jylhää voimaa.

Ja sitten se yksi biisi. "Let It Go" / "Taakse jää" on taatusti yhden tyttösukupolven ensimmäinen kokemus voimabiisistä. Sitä voi olla myöhempinäkin vuosina vaikea päihittää.

Clint Eastwood: Menneisyyden ote. Joel & Ethan Coen: Kova kuin kivi. Dan Gilroy: Nightcrawler. Marc Forster: Monster's Ball

Joululoman alkamisen kunniaksi eilen hiljennyttiin 2000-luvun amerikkalaisen laatuelokuvan pariin. Katselussa oli syystä tai toisesta näkemättä jääneitä Hyviä Elokuvia, Oscar-voittajia ja -ehdokkaita, joita on viime aikoina tarttunut kirppiksiltä mukaan. Yhteistä kaikille on korkean laadun lisäksi huikeat näyttelijäsuoritukset, visuaalinen kauneus ja sisältö joka painaa enemmän kuin pelkän lopputaistelun verran.

Clint Eastwoodin Menneisyyden ote (Mystic River, 2003): Lapsuuden traumaattinen kaappaustapaus saa kaverikolmikon myöhemmän elämän menemään raiteiltaan. Synkkä tarina, tiukasti ohjattu.

Coenin veljesten Kova kuin kivi (True Grit, 2010): Yhäaikaa klassisessa ja postmodernissa länkkärissä teinityttö ja The Dude murentavat vanhat ideaalit. Komedia ja tragedia coenmaisessa tasapainossa

Dan Gilroyn Nightcrawler (2014): Jake Gyllenhaal kuvaa öisiä rikoksia rahasta. Sisällöltään kylmäävä, visuaalisesti kaunis.

Marc Forsterin Monster's Ball (2001): Eurooppalaisten elokuvaopiskelijoiden taidefilmiltä näyttävä jenkkiläinen Oscar-voittaja – käsittämätön yhtälö. Aiheet ovat silti mitä amerikkalaisimpia: rotuerottelua, kuolemanrangaistusta, perhettä ja yksilönvapautta.

Pete Riski: Dark Floors. Marko Äijö: Nightmare – painajainen merellä. Tamra Davis: Crossroads – tienristeyksessä. Trash Video: Murhapukki

Kun Lordi vuonna 2006 voitti Euroviisut, olivat kaikki mahdollisuudet hetken aikaa auki yhtyeelle. Ykkösmies Tomi Putaansuu sai toteuttaa itseään niin sarjakuva-, elokuva- kuin lelumarkkinoillakin. Eikä siinä mitään, Mr. Lordille suo unelmansa siinä missä kelle tahansa muullekin. Hänen yhdessä ohjaaja Pete Riskin kanssa ideoima Dark Floors (2008) on siltikin sysikehno elokuva. Klišeerypäs ei synnytä tunnelmaa edes tylsistymisen vertaa, ohjaus on kuin unissakävelyn tallentamista ja tarinassa on omaperäisyyttä tasan bändin hirviöitten verran. Heidänkin osuutensa on lähinnä läpikävelyä ja murisemista; Abban jäsenetkin olisivat olleet pelottavammat. Dark Floorsista ei saa oikein edes kalkkunaviboja, mutta ei silti ole niin kaamea kuin...

...Nightmare – painajainen merellä (2012), Salattujen elämien kainaloon turvonnut kasvain. Idea sinänsä on oikeastaan ihan mainio: tehdään saippuasarjan hahmoille sivutarina, joka eroaa täysin pääkertomuksesta. Tässä tapauksessa haettiin kauhutehoja, mutta ilmeisesti ohjaaja Marko Äijö itsekin tajusi, millaista pökälettä hän on vääntämässä. Elokuva ei kuulemma voi olla kauhua, koska siinä ei ole yliluonnollisuuksia. Niin ohjaus, käsikirjoitus kuin näyttelijätkin ovat televisiotasoa, kuten sopiikin; vähän kuin Spede olisi tehnyt sarjamurhaajaleffan.

Parhaiden perinteiden mukaan poptähdille kuuluu myös puolitoistatuntisensa valkokankaalla. Britney Spearsin tapauksessa se oli Crossroads – tienristeyksessä (2002). Spearsin ympärille kasattiin joukko oikeita näyttelijöitä ja toivottiin, että teinihöttö pysyisi pinnalla. Eihän se pysynyt. Spears on huono mutta ei sen huonompi kuin moni muu tämänkaltaisissa keskinkertaisuuksissa esiintyvä. Melkein käy sääliksi lähinnä. Ei Crossroads ole sellaista roskaa kuin sen maine on - onpahan vain tavanomainen ja hampaaton elokuva.

Ihan oma lukunsa on perinteinen joulun hyvän mielen elokuva, Trash Videon Murhapukki (2000). Tarina kohtalosta, kostosta ja ystävyydestä oli huikea elämys lukiolaiselle minulle ja on yhä. Jos et ole ollut viisas ja hankkinut dvd:tä, Murhapukki on nähtävissä YouTubessakin. Ota neuvo sydämeesi.

Huomioita Apinoiden planeetan äärellä

En ole koskaan aiemmin nähnyt ainuttakaan Apinoiden planeetta -elokuvaa. Ei siihen myöskään koskaan ole ollut erityisempää kiinnostusta. Sarja on ollut kyllä maineeltaan tuttu, mutta maineeseen on kuulunut myös kömpelyys ja camp-arvot. Toki tällaiselle onkin elokuvasarjassa katetta, mutta se ei suinkaan ole koko totuus. Ei läheskään. Sitten kirpputorilla minua tuli kuitenkin vastaan dvd-boksi, joka sisälsi kaikki viisi alkuperäisen Apinoiden planeetta -sarjan elokuvaa ja jonka hinta oli 2,80 €. Enää ei ollut ainuttakaan syytä olla tutustumatta.

Sarjan ensimmäinen, Pierre Boullen romaaniin (La Planète des singes, 1963) perustuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968; ohj. Franklin J. Schaffner) on erikoinen tapaus. Se on nimittäin viihdyttävä ja toiminnallinen mutta samalla myös melko fiksu Hollywood-elokuva. Se alkaa hc-scifinä, kun avaruusalus miehistöineen on paluumatkalla Maahan. Alus laskeutuu tuntemattomalle planeetalle, jota hallitsevat meidän mittapuullamme kehittyneet apinat. Tarinasta tulee fantastinen paraabeli. Se käsittelee ihmisyyttä, uskontoa ja ennakkoluuloisuutta mutta samalla myös ihmisten tasa-arvoisuutta, niin sanottua rotukysymystä ja miksei nykysilmin katsottuna myös eläinten oikeuksia. Kaiken tämän ohessa seurataan Charlton Hestonen esittämän astronautin pakomatkaa apinoiden luota. Loppukäänne on yleissivistystä, mikä näkyy jo dvd-boksin kansikuvavalinnassa. Lisäksi elokuvan maskit ovat tunnetusti vaikuttavat, ja erityismaininnan saa myös Jerry Goldsmithin kokeellinen musiikki.

Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, 1970; ohj. Ted Post) jatkaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Tarina ei kuitenkaan enää seuraa Hestonin alastonta yläruumista vaan uutta hätälaskun tehnyttä avaruusmatkaajaa, joka etsii Hestonin esittämää Tayloria on kaikin puolin unohdettava hahmo. Elokuva kuvittelee olevansa paljon vakavampi kuin onkaan ja siksi sortuu turhaan patetiaan ja väärään vakavuuteen. Tarina on simppeli tekosyy takaa-ajoille ja mukajärkyttäville kuville muinaisesta New Yorkista. Loppupuolella aletaan rakentamaan toden teolla mytologiaa, kun maan alta löytyy telepaattisia, ydinpommia palvovia kuminaamaihmisiä. Elokuva ei ole varsinaisesti huono, onpahan vain paljon edeltäjäänsä vähäpätöisempi. Lopussa kaikki tuhoutuu.

Planeetan tuhoutuminen ei kuitenkaan merkitse hyvin tuottavan sarjan loppumista, sillä seuraavana vuonna ilmestyi Pako apinoiden planeetalta (Escape from the Planet of the Apes, 1971; ohj. Don Taylor). Edellisen elokuvan lopussa koittanutta ydintuhoa paenneet apinat joutuvat aikavääristymän vuoksi 1970-luvulle. Elokuva on melkoinen poikkeama sarjan alkuosista, vähän samaan tapaan kuin neljäs Star Trek -elokuva, jossa siinäkin on aikamatkustusjuoni. Nyt keskiössä ovat henkilöt (joskin apinat) ja sävy on aiempia osia koomisempi, joskin loppua kohden tarina saa synkempiä. Corneliusta ja Ziraa esittävät Roddy McDowall ja etenkin Kim Hunter pääsevät viimein loistamaan. Sosiaalisena satiirina elokuva on näppärä, mutta suuremman sarjan osana se jää oudoksi välijaksoksi, olkoonkin että suuren tarinan kannalta hyvin olennaiseksi sellaiseksi...

...Sillä seuraava osaa jatkaa suoraan edeltäjänsä asettamista lähtökohdista, kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Apinoiden planeetan valloituksessa (Conquest of the Planet of the Apes, 1972; ohj. J. Lee Thompson) vuoden 1991 ihmiset pelkäävät älykkäiden apinoiden tulevaa valtaannousua (ja että ne vie meidän työt ja varmaan naisetkin) ja ovatkin orjuuttaneet nämä. Eokuva on liiankin ryppyotsaisen vakavissaan, mutta se on hyvin vaikuttava esitys aiheista, joiden kanssa tälläkin hetkellä eletään; s. o. muukalaispelon ja rasismin. Loppupuolen taistelujaksossa on tehoa. Tämä saattaa lopulta olla suosikkini jatko-osista.

Alkuperäisen elokuvasarjan päättää Taistelu apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes, 1973; ohj. J. Lee Thompson). Elokuva keskittyy kuvaamaan apinoiden sivilisaation synnytyskipuja, kun ihmisten asema ja toisaalta apinoiden keskinäiset valtasuhteet hakevat vielä muotoaan. Thompsonin ohjaus on jälleen tiukkaa, ja varsinkin toimintakohtaukset ovat energisiä. Käsikirjoitus on kuitenkin laiska, eikä jaksa kantaa tarinan lähtökohtia. Elokuva on juuri oikea lopettaa Apinoiden planeetta -filmit, ennen kuin niissä ylletään todelliseen pohjakosketukseen.

Vaikka Taistelu apinoiden planeetasta olikin elokuvasarjan viimeinen luku, ei saaga siihen loppunut. Elokuvia seurasi kaksi tv-sarjaa, 1974 näytelty ja 1975 animoitu, sarjakuva sekä joukko kirjoja. Vuonna 2001 Tim Burton ohjasi uuden version Boullen romaanista ja ensimmäisestä elokuvasta, ja 2010-luvulla ilmestyi kolmen elokuvan sarja, joka kertovat löyhästi samoista tapahtumista kuin alkuperäisen sarjan neljäs ja viides osa.

Kokonaisuutena alkuperäinen viiden elokuvan kokonaisuus on paljon vahvempi kuin olen kuvitellutkaan. Tarina kehittyy osa osalta eikä laatu missään vaiheessa laske todella alas. Toki ensimmäinen osa on elokuvana selvästi paras ja ensimmäinen jatko-osa puolestaan typerissä käänteissään varmaankin huonoin; toisaalta viimeinen elokuva alkaa olla jo aika väsynyt. Sarjan maailma on kiehtova, kaikista epäjohdonmukaisuuksistaankin huolimatta. Lisäksi Apinoiden planeetta ei missään vaiheessa menetä pyrkimystään sanoa jotain painavaa, mikä on mielestäni kunnioitettavaa näin suuren luokan Hollywood-elokuvilta.

Katsottua: marraskuu 2020

Danny Boyle: Trainspotting. David Fincher: Seitsemän. John Badham: Satuday Night Fever – Lauantai-illan huumaa

Danny Boylen ohjaama, Irvine Welshin narkkariromaaniin perustuva Trainspotting (1996) on kuin huumehoureinen brittien työläiselokuva. Ja niinhän se onkin! Heroiiniriippuvainen Obi-Wan Kenobi piikittää kavereittensa (ei jedejä) kanssa jossain päin Skotlantia ja uiskentelee vessanpöntössä Brian Enon tahtin. Ei lähtenyt moralistiselle teiniminulle, mutta jumankavita miten hyvältä skottiaksentti kuulostaa tätä nykyä! Mutta se kuollut vauva...

...ja sitten David Fincher Seitsemän (eli tyylitellysti Se7en, 1995). Periaatteessa sarjamurhaajaelokuvan pitäisi olla ihan minun juttuni, mutta ei tämä aikoinaan erityisen suurta vaikutusta tehnyt. Edellisvuoden angstinen vampyyri saa postissa tulevan metoo-miehen lähettämän Gwyneth Paltrow'n pään, ja siinä sivussa opetetaan katolista kirkkohistoriaa. Onhan tämä monella tapaa perusteos – kaikki alan elokuvat ja sarjat näyttivät samalta vielä viisitoista vuotta myöhemminkin. Eikä voi kieltää tunnelman sähköistymistä siinä vaiheessa, kun Kevin Spacey astuu kuvaan; viimeiset kaksikymmentä minuuttia ovat Erittäin Hyvää Elokuvaa.

Rasvatukka ketkuttaa lanteitaan ja viskoo kättään Bee Geesin tahtiin ylös ja alas ja ylös ja alas... Löysin John Badhamin ohjaaman Saturday Night Feverin (suomalaiselta alaotsikoltaan Lauantai-illan huumaa, 1977) aikoinaan R-kioskin videolaarista. Totta kai tunsin sen ennalta, ei viittauksilta siihen ollut voinut välttyä vielä kaksikymmentä vuotta elokuvan ensi-illan jälkeenkään. Ei ole se silti vaikuttanut paljoa kummemmalta kuin discoversio Rockysta (jonka juliste nähdään elokuvassa ennen kuin se on edennyt kymmentä minuuttia). Hämmentävää miten hyvä John Travolta tässä on; itse asiassa vähän niin kuin Sylvester Stallone Rockyssa...

Wolfgang Reitherman: Miekka kivessä. Ted Berman & Richard Rich: Hiidenpata

Miekka kivessä (The Sword on the Stone, 1963) on melko unohdettu luku Disney-historiassa, mikä on melko ymmärrettävää. Tarina nuoresta Arttu-pojasta, joka päätyy Merlin-velhon oppiin, on sinänsä hyvä lähtökohta, mutta tarina ei kanna. Se ei ole tasapainossa. Paljon käytetään aikaa erilaisiksi eläimiksi muuttumiseen ja yleiseen häsläykseen. Nimen miekkaan kivessä päästään vasta viimeisillä minuuteilla ja silloinkin melkein vahingossa. On elokuvassa paljon hyvääkin: paikoin huumori on erittäin osuvaa (Merlinin hahmo) ja ilmeikästä (susi), semmoista kunnon vanhanaikaista slapstickiä.

Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985) oli iso tapaus, joka sekin on monella tapaa vaipunut unohduksiin. Aikanaan se oli kuitenkin iso tapaus: venynyt produktio, siihen mennessä kallein Disneyn elokuva ja ensimmäinen kerta, kun Disney hyödynsi pitkässä elokuvassa tietokoneanimaatiota. Teattereissa Hiidenpata kuitenkin oli floppi. Se ei täyttänyt mielikuvaa pitkästä animaatioelokuvasta; verrattain vakava, pelottavakin, ei lauluja. Toisaalta itse näen juuri näistä syistä Hiidenpadan siitä harvinaisena Disney-tuotantona, että sitä voi verrata muihinkin elokuviin kuin sisaruksiinsa. Se on puhdasverinen fantasiaelokuva eikä viisikymmenlukulaisen Hollywood-musikaalin limboon jäänyt kuvajainen. Silti yksi vertaus on tehtävä: Hornansarvi on kovin Disney-pahis.

Miekka kivessä perustuu T. H. Whiten Muinainen ja tuleva kuningas -romaanisarjan ensimmäiseen osaan (1958, suom. 2018). Hiidenpadan pohjana puolestaan on Lloyd Alexanderin Prydainin kronikka -sarjan kaksi ensimmäistä osaa (1963, 1965; suom. 1987, 1987).

Hal Needham: Kanuunankuularalli

70-luvun komeimmat viikset, James Bond, Charlien enkeli, pari Sinatran kaveria, kierosilmäinen suolilääkäri, Adrienne Barbeaun tissit, Jackie Chan ja epämääräinen joukko muita aikansa b-luokan ykkösnimiä ajaa autoilla helvetin lujaa. Eipä siinä elokuvaan muuta vaadita. Tekijöillä on varmasti ollut hauskaa, katsojilla tuskin ainakaan selvin päin. Hal Needhamin Kanuunankuularalli (The Cannonball Run, 1981) on aikansa supersankareiden kokoontumisajo.

Gus Van Sant: Elephat. Nic Balthazar: Ben X

Gus Van Santin Elephant (2003) on on elokuva kouluammuskelusta. Se on liian tyylitelty ollakseen dokumentaarinen ja liian toteava ollakseen dramaattinen. Asioita vain tapahtuu. Ensin hahmotetaan monen henkilön kautta hetkiä ennen väkivaltaa; sitten ammuskeluun johtavia tapahtumia; lopuksi itse teko. Lopputulos on vaikuttava mutta myös vaikea, koska elokuva ei oikeastaan ota kantaa. Harris Savidesin kuvaus on kaunista, ja kerrankin pitää mainita nimeltä myös äänisuunnittelija: Leslie Shatz tekee niin hienoa työtä.

Belgialaisen Nic Balthazarin Ben X (2007) perustuu hänen omaan romaaniinsa. Se kertoo asperger-nuorukaisesta, joka elää parhaat hetkensä MMORPG:ssa ja tosielämässään on raa'asti koulukiusattu. Elokuva ei oikein tiedä mikä haluaisi olla. Siinä on paljon hyvää (kuvaus, pääosan esittäjä, pelimaailman rinnastaminen fyysisen maailman tapahtumiin) mutta myös paljon kömpelöä (saarnaavuus, infodumppaus alussa, pateettinen alleviivailu). Elokuva jää kuitenkin mieleen vaikuttavana, vaikka se ei erinomainen tai edes täysin onnistunut sinänsä olekaan.

Nykylehtien Science Fiction -sarjasta

"Nyt vihdoinkin suomeksi korkealuokkaista science fictionia!"

Kun Nykylehdet alkoi vuonna 1980 julkaista tieteiskirjallisuutta otsikolla Science fiction -sarja, oli tieteiskirjallisuus alkanut hiljalleen juurtua Suomeen. Se oli ollut pitkä prosessi. Esimerkiksi fandomia yritettiin herätellä täällä jo 50-luvulla, mutta vasta 70-luvulla kylvettiin kasvukelpoiset siemenet.

Ensimmäiset yritykset julkaista tieteiskirjasarjaa Suomessa lienevät vuonna 1954 aloittaneet Tammen Raketti-sarja, joka kesti kolmen kirjan verran, ja Tieteisromaani-sarja, jossa Nide julkaisi yhteensä viisi kirjaa. Neljää vuotta myöhemmin aloittivat Mary A. Wuorion toimittama lehti Aikamme tieteislukemisto, jota ilmestyi elo–joulukuussa viisi numeroa, sekä Mikro-sarja, jossa ilmestyi neljä pienikokoista kirjaa (joista yksi oli ilmestynyt jo aiemmin Raketti-sarjassa). Nämäkin jäivät siis lyhytikäisiksi yrityksiksi.

Seuraavalla vuosikymmenellä aloittivat Kirjayhtymän ja WSOY:n julkaisusarjat. Laadukkaat ja kovakantisina julkaistut kirjat olivat aivan eri tasoa kuin aiemmat kioskiyritelmät. Sarjat osoittautuivatkin kestäviksi. Viimeiset osat niihin ilmestyivät reilusti 90-luvun puolella. Sarjoissa julkaistiin paljon klassikoita uudempien teosten sijasta, mikä aiheutti paljon närää alan harrastajien keskuudessa. Loputtomat Clarket, Asimovit ja Heinleinit alkoivat tympiä. WSOY:lla oli lisäksi nuorille suunnattu Tiikeri-sarjansa vuosina 1977–1980. Nämä kaksi isoa kustantajanimeä tuntuivat tyydyttävän suuren yleisön tarvetta sikäli, ettei uusia kioskisarjojakaan päässyt syntymään vuosiin. Oma poikkeuksensa ovat saksalaiset jatkuvajuoniset lukemistot Perry Rhodan (16 numeroa vuonna 1975) ja Surmaaja / Remo / Remo Special (81 numeroa 1977–1987).

Nykylehtien vuosina 1980 ja 1981 ilmestynyt Science fiction -sarja ei ollut lopulta sen onnistuneempi hanke. Pokkarisarjassa ehti ilmestyä kuusi alle 150-sivuista taskukirjaa. E. Leikosken toimittama sarja oli monin tavoin epätasainen. Siinä julkaistiin neljä romaania ja kaksi novellikokoelmaa yhteensä viideltä kirjailijalta. Osa kirjoista on selvää kertakäyttöviihdettä, mutta varsinkin novellikokoelmat onnistuvat olemaan aidosti painokkaita julkaisuja. Sarjan nimestä huolimatta eivät kaikki julkaisut suinkaan ole varsinaisia tieteiskertomuksia, vaan myös fantasiaa ja kauhua on joukossa. Toisaalta tähän aikaan scifi oli vielä nykyistä laajempi sateenvarjokäsite, jonka alle mahtui monenlaista spekulatiivista kirjallisuutta. Sarjan sinänsä näyttävä kansitaide tekee ainakin selväksi, kenelle sarja on suunnattu: kolmessa kannesta kuudesta on vähäpukeinen nainen.

Sarjan aloitti kaksi ruotsalaisen Sam J. Lundwallin romaania. Lundwall oli kotimaansa varhaisia scifiaktiiveja. Hän julkaisi jo 50-luvulla alan lehdissä ja toimitti Jules Verne-magasinetia vuodesta 1972. Hän oli merkittävä hahmo myös silloin, kun suomalainen fandom alkoi kansainvälistyä.

Science fiction -sarjan ensimmäinen pokkari, Lundwallin Alice, Alice! (Alice's World, 1971; Alice, Alice!, 1974) ilmestyi alunperin englanninkielisenä ja vasta muutamaa vuotta myöhemmin ruotsiksi. Siinä on kiehtova lähtöasetelma: ihmiskunta on lähtenyt Maapallolta, mutta ihmisten luomat mielikuvitusolennot ovat jääneet asuttamaan planeettaa. Kun ihmiset viimein vuosituhansien jälkeen palaavat alkukotiinsa, he unenomaisesti kohtaavat niin uskonnollisia kuin kirjallisiakin luomuksiaan. Keskeisenä hahmona tuntuu olevan Ihmemaan Liisa, jonka surrealististen seikkailujen henkeä tarina tuntuu tavoittelevan. Mainiosta ideastaan Lundwallin romaani on hajanainen ja kömpelö. Se tavoittelee suurempisuuntaista rekisteriä kuin mihin lopulta kykenee. Sama pätee kirjoittajan kieleen, jossa grandiöösit kielikuvat toistuvat. Ongelma voi tietysti olla suomennoksenkin, mutta se ei selitä kaikkea.

Sarjan toinen osa, niin  ikään Lundwallin kirjoittama Sankareitako täällä? (Inga hjältar här, 1972) tuntuu edellisen toistolta. Siinäkin vanhan Maan fiktiiviset olennot kääntyvät ihmiskuntaa vastaan. Linnunradan keisarikunta lähettää virkaheiton sotilaan tutkimaan planeettaa, joka tuntuisi lupaavalta laajentumiskohteelta. Siellä hallitsee hylätty keinoäly, joka on täyttänyt planeetan kaunokirjallisuudesta poimimillaan olennoilla. Käytännössä siis toistetaan Alice, Alicen idea, mutta tehdään se vielä kömpelömmin. Heikointa on kirjassa käytetty huumori, joka sortuu pelkäksi koheltamiseksi ja typeräksi dialogiksi.

Lundwallilta ei näiden kahden romaanin lisäksi ole suomennettu kuin pari novellia 80-luvun scifilehdissä. Ehkä hänen tuotannossaan olisi laadukastakin kirjallisuutta, mutta näiden kertomusten jälkeen sellaisen etsimiseen ei liene kellään olleen haluja.

Kolmannessa numerossaan Science fiction -sarja päätyy ottamaan varman päälle. Robert A. Heinleinia oli jo noihin aikoihin julkaistu yllin kyllin suomeksikin, joten hänen nimensä oli tuttu alan harrastajien keskuudessa. Niinpä uusi Heinlein-suomennos on tuntunut varmasti hyvältä idealta sekä kaupallisen menestyksen että uskottavuuden kannalta. Valitettavasti Maan hylkäämät (Metuselah's Children, 1958) on melko kehno teos, jopa Heinleinin mittapuulla. Se on alunperin ilmestynyt jo 1941 jatkokertomuksena Astounding Science Fiction -lehdessä, mutta kirjajulkaisua varten tarinaa on laajennettu. Tuloksena on sekava ja hyvin epätasainen kertomus erittäin pitkäikäisestä suvusta. Tarina poukkoilee äkkinäisten juonenkäänteiden ja tyhjänpäiväisen vuoropuhelun ("Minkälaisen leivän haluaisit?") välillä. Se alkaa esittelemällä Howardin Perheinä tunnetun sukukunnan jamesbondmaisia teknisiä keksintöjä, jatkuu heidän pakenemisellaan Maasta (koska normaali-ikäiset ihmiset ovat kateellisia heille), huipentuu naurettaviin kohtaamisiin vierailla planeetoilla ja päättyy onnelliseen kotiinpaluuseen. Se että suomennos on lyhennetty alkuperäisestä, ei auta kokonaisuutta yhtään.

Maan hylkäämät liittyy Heinleinin Future Histories -sarjaan, ja kai sitä joissain piireissä pidetään klassikkona. Ja voinkin kyllä kuvitella sille tietynlaista kalkkuna-arvoa. Sen verran naurettavia kirjan ideat ja tarinan vaiheet ovat.

Parhaat Nykylehtien sarjassa julkaistut teokset ovat ehdottomasti kaksi novellikokoelmaa. Näistä ensimmäinen oli Robert Blochin Kauniita unia – parempia painajaisia. Se sisältää seitsemän novellia, jotka alunperin ilmestyivät vuoden 1960 Pleasant Dreams -kokoelmassa. Lopuista kahdeksasta novellista ainakin kaksi on ilmestynyt suomeksi toisaalla. Ei ole tietoa, oliko Nykylehdillä kenties tarkoituksena julkaista myös toinen Bloch-kokoelma jäljelle jääneistä novelleista.

Yleensä Robert Blochin yhteydessä pitää mainita ainakin romaani Psyko (Psycho, 1959), jonka pohjalta Hitchcock teki elokuvansa, sekä hänen ystävyytensä H. P. Lovecraftin kanssa. Bloch oli kuitenkin paljon enemmän, ammattilaiskirjoittaja joka julkaisi valtavan määrän genrekirjallisuutta. Kauniita unia -kokoelman novellit tuntuvat melko vierailta scifisarjassa, sillä varsinaisia tieteiskertomuksia niistä ei ole ainutkaan. Sen sijaan puhutaan kauhusta tai ehkä jopa maagisesta realismista. Jälkimmäistä edustaa ainakin elokuvan historiaan kiehtovasti liittyvä "Unelmien tehtailijat". Onpa mukana yksi teksti, jossa ei ole edes yliluonnollisuuksia, "Taikurin oppipoika". Kauniita unia on valloittava kokoelma keskenään melko erilaisia silmäyksiä kauhugenreen, mutta kokonaisuutena se jää hiukan ohueksi. Nyt novellit ovat jopa liian erilaisia, jotta kokoelman mittaista jännitettä syntyisi. Tämä on kuitenkin pieni valituksen aihe, sillä jokainen Bloch-suomennos on kulttuuriteko, ja vuonna 1980 oli sitä vielä painokkaammin.

Valitettavasti Science fiction -sarjan taso notkahti jälleen tämän jälkeen. Sarjan viidentenä, nyt jo vuoden 1981 puolella, ilmestyi John Maddox Robertsin tuoreeltaan käännetty romaani Avaruusenkeli (Space Angel, 1979). Teos on aivan ensimmäisiä Robertsin kirjoittamia kirjoja, minkä vuoksi se on luultavasti ollut edullinen käännettävä. Myöhemmin Roberts osoittautui tuotteliaaksi fantasian suoltajaksi, jolta on julkaistu kymmenittäin nimikkeitä eri sarjoissa.

Avaruusenkeli on kimppu avaruusoopperan klišeitä. Sekalainen joukko avaruusmatkaajia päätyy yhteen, saman aluksen miehistöksi ja löytää itsensä elämää suuremmalta matkalta. Joukkoon kuuluu kokematon nuori (avaruus)laivapoika, kaiken nähnyt veteraani, pari toisen olentolajin ylimielistä soturia ja tulevaisuuden avomielisyyden osoituksena naiskapteeni. Yksikään henkilöistä ei muodostu erityisen keskeiseksi, ja muutenkin tarina etenee käänteestä toiseen melkein luonnosmaisesti. Välillä miehistön ruokailuun keskitytään niin tarkasti, että kirja alkaa tuntua Viisikolta avaruudessa. Tarina huipentuu universumin ytimen ja kaiken olevaisen syyn löytymiseen (tai jotain sellaista), mikä ei jaksa kiinnostaa lukijaa tai kirjoittajaakaan sen vertaa kuin miehistön edellinen lounas.

Avaruusenkelille ilmestyi kymmenisen vuotta myöhemmin jatko-osa, Window of the Mind, mutta sitä ei koskaan ole suomennettu. En usko sen olevan suuri menetys. John Maddox Robertsilta on kyllä julkaistu toinenkin suomennos, sillä 1997 käännettiin hänen Murha Tarsiksessa -romaaninsa (Murder in Tarsis, 1996) Jalavan Dragonlance-sarjassa.

Onneksi Science fiction -sarja ei jäänyt Avaruusenkeliin, vaan se sai paljon arvokkaamman lopetuksen Frank Belknap Longin Pimeänpelko-novellikokoelmalla. Long kuului Blochin tapaan Lovecraftin ympärille muotoutuneeseen kirjalliseen ryhmään, mikä seikka mainitaan myös kokoelman esipuheessa. Pimeänpelon pohjana on ollut Longin Night Fear -kokoelma (1979), johon on alunperin sisältynyt myös vahvasti lovecraftilainen pienoisromaani The Horror from the Hills. Valitettavasti se ei sisälly suomennokseen (eikä sitä ole ymmärtääkseni myöhemminkään suomennettu).

Sen sijaan Pimeänpelossa ilmestyi kahdeksan muuta genremääritelmiä karttavaa kertomusta. Niistä moni kyllä edustaa tieteiskirjallisuutta, jos sellaiseksi riittää avaruusmatkailu, mutta mistään hc-scifistä ei tälläkään kertaa puhuta. Longin novelleissa scifi-elementit ovat fantastisia taustoja, joita vasten hän asettaa henkilönsä. Yleensä kyse on vieraan kohtaamisesta, oli se sitten jotain toisaalta (toisesta maailmasta, toisesta ulottuvuudesta) tulleesta elämänmuodosta tai itse muualle matkaavista ihmisistä (tai karhuista!).

Longilla on kyky luoda tiheätunnelmaisia tarinoita. Hänen maailmassaan tuntuu usein olevan jokin vinossa; kuva ei koskaan ole aivan oikein tarkennettu. Tässä hän muistuttaa Lovecraftia, mutta Long on kirjoittajana paljon taitavampi. Verrattain ytimekkäästi hän pystyy luomaan outouden tunteen. Varsinkin "Mies tyhjästä" -novellissa surrealistinen taidemaalari saa todellisuuden nyrjähtämään tehokkaasti niin kertomuksen hahmoille kuin lukijallekin. Tehokas on myös "Vaakatasoja"-novellin kuvaus kahdessa "eri tasossa" kulkevan elämänmuodon kohtaaminen; olentojen ovat olemassa toisiinsa nähden 90 asteen kulmassa. Useimmiten Long ei selittele turhia vaan vaatii lukijalta sopeutumista visioihinsa. Toisaalta "Mississippin lautasessa" selittelyä on turhankin kanssa. Samaisessa novellissa Long näyttää kuitenkin myös realistisen kerronnan taitonsa, kun hän kuvaa jokivarren lapsia lämpimän osuvasti.

Frank Belknap Longin novellikokoelma on mielestäni Nykylehtien kioskisarjan ehdottomasti paras osa. Siihen nähden on suorastaan häkellyttävää, ettei häneltä ole tämän kirjasen lisäksi ilmestynyt suomeksi kuin yksi novelli, sekin vasta 2013 Markku Sadelehdon toimittamassa Lovecraftin lähteillä -antologiassa. Englanninkielisessä maailmassa Longilla on vankka maine paitsi Cthulhu-kirjoittajana mutta myös omaperäisenä kauhufantastina. Siitä Pimeänpelko on hyvä todiste myös suomalaisille.

Kuten sanottua, Nykylehtien Science fiction -sarja jäi lyhyeksi niin kuin monet edeltäjänsäkin. Aika ei ehkä ollut vieläkään kypsä tämäntyyppiselle kioskiscifille. Osansa oli varmasti sarjan hyvin epätasaisella laadulla, mutta korkeatasoisempi sisältökään ei vielä 80-luvun alussa olisi välttämättä riittänyt herättämään laajempaa kiinnostusta. Jäihän John Booksin mainio Fantasy-sarja sekin vain seitsemään julkaisuun. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun tieteiskirjallisuutta alkoi ilmestyä ainakin jokseenkin menestyksekkäästi muuallakin kuin WSOY:n ja Kirjayhtymän julkaisemana. Esimerkiksi Viihdeviikareiden Isaac Asimov -valikoimia ilmestyi seuraavina vuosina toistakymmentä ja Book Studion Galaxy Scifiä 24 osaa vuosina 1990–2001. Jalavan SciFi-sarja ylsi 23 osaan kuuden vuotensa aikana 1985–1991, ja jos mukaan lasketaan muutkin rinnakkaiset spefi-sarjat, yltävät ne lähes 50 nimikkeeseen.

Nykylehtien sarja jäi kuriositeetiksi, yhdeksi useista Suomessa ilmestyneistä scifi-, fantasia- tai kauhukirjallisuuteen keskittyneistä ja lyhytikäiseksi jääneistä pokkarijulkaisuista. Epätasaisuudessaankin se on kiinnostava alaviite alan kotimaiseen julkaisuhistoriaan ja on syytä muistaa ainakin Robert Blochin ja Frank Belknap Longin kokoelmien ansiosta.

Stephen Kingistä ja sarjakuvista

SUHTEEN ALKU

Ei ole mitenkään yllättävää, että ollakseen kirjailija, joka ammentaa runsaasti amerikkalaisesta populaarikulttuurista, on Stephen King kokeillut urallaan myös sarjakuvaa. Kauhukirjallisuutta käsittelevässä, suomentamattomassa teoksessaan Danse Macabre hän nimeää EC Comics -yhtiön lehdet oleelliseksi osaksi lapsuuttaan. Tämänkään ei pitäisi olla yllätys, sillä varsinkin alkuaikojen novelleissaan King hyödyntää erittäin usein EC:mäisiä, visuaalisesti liioiteltuja keinoja mässäillä väkivallalla ja ällöttävyyksillä. King mainitsee esimerkiksi ’Salem’s Lot -romaaninsa (suom. Painajainen) yhtenä lähtökohdan olleen näissä lehdissä: ”Koska vampyyrikertomus oli niin oleellinen osa lapsuuteni EC-sarjakuvia, päätin kokeilla itsekin sen kaltaista kauhutarinaa.” Jo ennen kauhusarjakuvia Kingin tiedetään kuluttaneen ainakin Plastic Man- ja Combat Casey -sarjoja – jälkimmäisen pohjalta hän alkoi kirjoittaa myös omia kertomuksiaan noin kuuden vuoden iässä.

Varhaisin esimerkki Kingin omasta sarjakuvatuotannosta on nimetön ja kolmikuvainen pieni hupailu. Se ilmestyi vuonna 1966 Kingin silloisen koulun, Lisbon High’n, The Drum -lehdessä. Kingistä tuli lehden päätoimittaja toisena opiskeluvuonnaan, ja häneltä ilmestyi siinä monenlaista. Sarjakuvia tältä ajalta ei kuitenkaan tunneta enempää kuin tämä yksi. Siinä kylttiä kantava, pallomainen hahmo kulkee baariin ja palaa takaisin humalassa. Mistään merkkiteoksesta ei siis ole kyse. Sarjakuva on ilmestynyt alkuperäisjulkaisunsa jälkeen vain kerran, Bev Vincentin The Stephen King Illustrated Companion -kirjan ensimmäisessä laitoksessa vuonna 2009.

CREEPSHOW

Ehdottomasti tunnetuin Kingin sarjakuva, Creepshow, ilmestyi vuonna 1982 yhdessä samannimisen elokuvan kanssa. Kyseessä on mielenkiintoinen ”muna vai kana” -tapaus, sillä Kingin käsikirjoittama ja George A. Romeron ohjaama elokuva on kunnian- ja rakkaudenosoitus vanhoille, tekijöiden lapsuusajan EC- sarjakuville. Tavallaan kyseessä siis on sarjakuvaan perustuvaan elokuvaan perustuva sarjakuva, kuten sen kuvittanut Berni Wrightson on sanonut. Creepshow kertoo kummassakin muodossaan viisi toisiinsa liittymätöntä kauhutarinaa (elokuva myös kehyskertomuksen jota sarjakuvassa ei ole), joita yhdistää yliluonnollisuus ja mustan huumorin värittämä väkivalta. Elokuvana Creepshow kumartaa esikuvilleen paitsi tarinoidensa osalta myös visuaalisella ilmeellään, jossa yhdistyvät erikoiset kuvakulmat, kirkkaat värit, piirretyt jaksot ja EC:ltä lainattu kertojahahmo.

Creepshow-sarjakuva tavoittaa elokuvan (ja EC:n) hengen erittäin hyvin. Berni Wrightson piirtää varmaa kauhusarjakuvaa. Lähes jokainen kuva on dynaamisuudessaan dramaattinen, eikä Kingillä tyypilliselle, arkirealistiselle taustoitukselle uhrata ruutuakaan. Itse asiassa lieneekin niin, ettei sarjakuva varsinaisesti edes ole Kingin itsensä käsikirjoittama. Sarjakuva-albumissa niin ei varsinaisesti sanota missään, vaikka Kingin nimi kannessa lukeekin ensimmäisenä. Toisaalta kyllä korostetaan, että Wrightson on vastuussa nimenomaan kuvituksesta (suom. ”piirtänyt”, alkup. ”art by”). Ilmeisesti Wrightsonilla on ollut käytössään elokuvan käsikirjoitus, jonka pohjalta hän itse on suunnitellut ruutujaon ja muun sarjakuvallisuuden. Hän ei ole myöskään tiennyt elokuvan roolijaosta, minkä vuoksi harva hahmoista näyttää filmivastineilleen. Joitain näyttelijöitä Wrightsonin on kuitenkin täytynyt tietää jo piirrostyötä tehdessään, sillä esimerkiksi Hal Holbrook on selvästi tunnistettavissa kuvista. Hyvin usein sarjakuva toistaa elokuvan visuaalista ilmettä kuvakulmien ja -kokojen suhteen, mikä kertonee lähinnä siitä, miten tarkkaa työtä King on tehnyt käsikirjoituksessaan. Hänen ohjeittensa perusteella sekä Wrightson että Romero ovat päätyneet hyvin samankaltaisiin ratkaisuihin.

Kingin nimi oli 1990-luvun Suomessa alussa niin myyvä, että myös Creepshow nähtiin kannattavaksi käännättää täkäläisille markkinoille. Samaan aikaan maassa oli meneillään myös jonkinlainen albumimuotoisen sarjakuvan buumi, joten Stephen King -albumi oli kohtuullisen varma sijoitus. 1992 ilmestyikin Jukka Heiskasen kääntämä, suomenkielinen Creepshow Book Studion julkaisemana. Tämä on ainoa kerta, kun mitään näistä tarinoista on ollut saatavilla suomeksi. Viidestä tarinasta kaksi nimittäin perustuu aiemmin julkaistuihin novelleihin (Weeds vuodelta 1976 ja The Crate vuodelta 1979), joita ei koskaan ole käännetty suomeksi.

Wrightsonin ja Kingin yhteistyö jatkui Creepshow’n jälkeenkin. Wrightson kuvitti useita Kingin kirjoja: Cycle of the Werewolf (suom. Ihmissuden vuosi), The Standin laajennetun laitoksen (suom. Tukikohta), From Buick 8:n (suom. Buick 8) ja Wolves of the Callan (suom. Callan sudet). Näistä ensimmäisenä ja viimeisenä mainitut ilmestyivät myös Suomessa kuvituksineen. Sarjakuvankin saralla miehet päätyivät vielä yhteistyöhön eräässä projektissa, johon palataan tuonnempana…

AMERICAN VAMPIRE

Seuraavan kerran Kingin esiintyi kokonaisen tarinan mittaisen sarjakuvan kirjoittajana vuonna 2010, kun Scott Snyderin luoma American Vampire alkoi ilmestyä. Sarja alkoi kahdella tarinalla, jotka ilmestyivät alun perin viidessä ensimmäisessä lehdessä ja myöhemmin yhteisniteenä. Toinen tarina oli Snyderin kirjoittama, toinen Kingin. Piirroksista vastasi Rafael Albuequerque.

American Vampire kertoo vampyyrien amerikkalaisesta sukulinjasta, jonka kautta käydään läpi myös Yhdysvaltain historiaa ja kehitystä. Kingin osuus on kertoa jenkkivampyyrien kantaisän, Skinner Sweet -nimisen lainsuojattoman tarina. Tarina perustuu Kingin sanojen mukaan hyvin tarkasti Snyderin luonnokseen. Lehden kuudennesta numerosta eteenpäin Snyder alkoikin vastata yksinään sarjan kirjoittamisesta.

American Vampire on helposti lähestyttävää ja sujuvasti luettavaa nykysarjakuvaa. Se ei yritä kikkailla tai esittää muuta kuin on; sen tehtävä on viihdyttää ja kertoa mukanaan vievää tarinaa. Yhdistelmä Yhdysvaltain historiasta ja vampyyreista on lähtökohtana kiehtova, mutta ainakin alkupään tarinoissa se ei oikein kasva mittaansa. Historia ei hengitä vaan tuntuu pelkältä kulissilta. Kingillä ei ole kovinkaan monta menneisyyteen sijoittuvaa kertomusta, joten sikäli American Vampire on mielenkiintoinen poikkeama hänen tuotannossaan. Se on myös oiva lisä hänen lyhyeen lännentarinoitten listaansa.

Kingille American Vampire oli ilmiselvästi keikkaluonteinen työ – mahdollisuus päästä kokeilemaan sarjakuvan kirjoittamista ja tilaisuus päästä kokeilemaan tarinankerrontaa jonkun toisen luomilla hahmoilla, minkä jälkeen voisi jatkaa taas omille teilleen. Ensimmäiseen American Vampire -albumiin kirjoittamassaan esipuheessa King kertoo, että hän itse oli tarjoutunut tehtävään. Snyder oli alun perin ottanut häneen yhteyttä pelkän mainostekstin (blurb) toivossa. Ilkeästi voisi tämänkin sarjakuvan kohdalla ajatella, aivan kuten Creepshow’n, että Kingin nimi on kannessa vain myyntiä lisäämässä. Tällä kertaa kuitenkin luottaisin siihen, että vaikka alkuperäistarina onkin Snyderin, on käsikirjoitus Kingin käsialaa. Lisäksi albumijulkaisussa on liitteenä lyhyet näytteet sekä Snyderin että Kingin käsikirjoituksista, jotka kyllä tuntuisivat eroavan toisistaan merkitsemistapojensa osalta.

American Vampirea ilmestyi suomeksi kahden kovakantisen albumin verran nimellä Amerikan vampyyri. Näistä ensimmäiseen sisältyvät Kingin kirjoittama tarina sekä hänen esipuheensa. Suomennoksesta vastaa Antti Poussa.

HEROES FOR HOPE

Näiden kahden albumimittaisen teoksen väliin sijoittuu vielä yksi Kingin visiitti sarjakuvakerrontaan. Heroes for Hope Starring the X-Men on Marvelin julkaisema hyväntekeväisyysjulkaisu. Vuonna 1985 yhtiö halusi kerätä rahaa Etiopian nälänhädän uhreille. Piirtäjät Jim Starlin ja Berni Wrightson ehdottivat yhtiölle ideaa tehdä supersankarisarjakuva, jonka kirjoittamiseen ja kuvittamiseen osallistuisi suuri joukko tekijöitä, vähän samaan tapaan kuin muusikot olivat tehneet aiemmin hyväntekeväisyyslevytyksillään ja -konserteillaan. Jim Shooter on käyttänyt tässä yhteydessä sanaa "jam". Yhteensä projektiin osallistui lähes sata kirjoittajaa, piirtäjää, tussaajaa, tekstaajaa ja värittäjää. Stephen Kingin lisäksi käsikirjoittajiin kuului muiden muassa sellaisia nimiä kuin Alan Moore ja George R. R. Martin.

Heroes for Hopen tarinassa Ryhmä X huomaa kartanonsa tulleen siirretyksi keskelle aavikkoa. Ryhmän jäsenet joutuvat vaivaavat psyykkiset hyökkäykset, jotka saavat heidät kohtaamaan pahimmat pelkonsa. Syylliseksi selviää ikivanha jumalolento, joka ravitsee itseään ihmisten kärsimyksellä. Sankarit voittavat olennon ja tajuavat taistelun olleen vertauskuva kamppailulle nälänhätää ja ylipäänsä kaikkea kärsimystä vastaan.

Kingin osuus sijoittuu tarinan alkupuolelle. Hänen kolme sivuaan osuvat lehden alkupuolelle ja kuvaavat Kitty Pryden kamppailua pahimman pelkonsa kanssa. Jääkaapilla käydessään hänet yllättää mustaan kaapuun pukeutunut, kovin viikatemiesmäinen hahmo. Kittyn suurimmaksi pelon aiheeksi paljastuvat nälkä ja nääntyminen. Kingin osuuden on piirtänyt, luonnollisesti, Berni Wrightson. Miesten yhteistyö on sitä, mitä heiltä saattaa odottaakin – supersankarikonteksti ei estä kauhukuvastoa. Wrightsonin kuvat ovat synkkiä ja pahaenteisiä ja varsinkin kuihtuva Kitty on vaikuttava ilmestys.

Tekotapansa vuoksi Heroes for Hope ei tietenkään voi olla kovin yhtenäinen tai vakavasti otettava teos. Se on kuitenkin mielenkiintoisempi kuin tämäntapaisen projektin voisi pelätä olevan. Tarina on hajanainen ja episodimainen, totta kai, mutta erikoisten tekijäparien yhdistäminen ja rinnastaminen avaa kiintoisia näkymiä. Mitähän muuta Harlan Ellison ja Frank Miller olisivat saaneet yhdessä aikaiseksi? Entäs Alan Moore ja Richard Corben?

Suomeksi Heroes for Hope ei käsittääkseni ilmestynyt.

SOVITUKSET

On oikeastaan suuri ihmetyksen aihe, ettei Kingin tarinoita ole sovitettu sarjakuvaksi kovinkaan usein. Ennen 2000-lukua vain The Lawnmower Man - ja Popsy-novellit (suom. Ruohonleikkaaja ja Pappa) oli käännetty kuvaruuduiksi muotoon; edellinen Bizarre Adventures -lehdessä vuonna 1981 (piirtänyt Walt Simonson, jonka tyylikäs mustavalkokuvitus sopii hienosti groteskiin tarinaan), jälkimmäinen J.N. Williamson’s Masques -antologiassa 1992 (kirjoittanut Mark Valadez ja piirtänyt Matt Thompson).

Uudella vuosituhannella uskallusta alkoi kuitenkin löytyä. Marvel Comics aloitti 2007 suutyön ja päätti siirtää The Dark Tower ­-saagan kuvamuotoon. Käsikirjoittamisesta vastasivat Peter David ja Robin Furth, joka toimi Kingin avustajana tämän kirjoittaessa kolmea viimeistä Dark Tower -romaania.

Kymmenen vuoden aikana ilmestyi yhteensä 85 The Dark Tower -lehteä, jotka julkaistiin myöhemmin 11 kokoelmana. Tarinallisesti sarjakuvaversiossa ehätettiin romaanisarjan kolmanteen osaan, joskin sovituksessa on myös ainesta, jota Kingin romaaneissa ei ole. Vuonna 2018 Simon & Schusterin omistama Gallery 13 osti oikeudet Dark Tower -sarjakuviin ja alkoi julkaista sitä uusina painoksina. Sarjan jatkumisesta ei ole käsittääkseni tietoa tällä hetkellä. Suomeksi sarjaa ilmestyi Musta torni -nimellä vain kahden albumin verran vuonna 2008.

Samaan aikaan Dark Towerin kanssa Marvel julkaisi myös The Stand -sovituksen, vuosina 2008–2012. Romaanin laajennettuun laitokseen perustavaa sarjakuvaa ilmestyi 31 numeroa, jotka ovat ilmestyneet sekä kuutena erillisenä niteenä että yhtenä, koko tarinan kattavana julkaisuna. The Standin käsikirjoitti Roberto Aguirre-Sacasa ja piirsivät Mike Perkins ja Laura Martin. Kummankin Marvel-sarjan yhteydessä King itse mainitaan tittelillä ”Creative and Executive Director”, mikä tarkoittanee, että hän on ollut jonkinlainen ylin hyväksyjä ja tarvittaessa neuvonantaja.

Perinteisessä printtimuodossa on ilmestynyt myös pari muuta King-sovitusta, jotka kaikki perustuvat yhteistyössä toisen kirjailijan kanssa kirjoitettuihin teoksiin: Peter Straubin kanssa kirjoitettuun The Talisman -romaaniin (suom. Talismaani) perustuvan sarjakuva lopetettiin kuuden julkaistun numeron jälkeen 2009. Lehteä kustansi Del Rey. Vuonna 2012 IDW julkaisi Road Rage -sarjakuvan, joka sisältää sarjakuvasovituksen Richard Mathesonin Duel-novellista ja siitä inspiraationsa saaneesta, Kingin ja hänen poikansa Joe Hillin yhdessä kirjoittamasta Throttle-pienoisromaanista (ei suomennettu). Road Rage on Chris Ryallin kirjoittama ja Nelson Danielin sekä Rafa Farresin piirtämä. Se ilmestyi ennen yhteispainosta neljänä numerona mutta niin monella kansivariantilla, että keräilijä ei pääse ihan helpolla. IDW:n kustantama on myös sovitus Kingin ja hänen toisen poikansa, Owenin, Sleeping Beauties -romaanista (suom. Ruususen uni). Sarja alkoi ilmestyä tänä vuonna, ja se jatkuu ainakin tammikuussa 2021 ilmestyvään kuudenteen numeroonsa asti. Sarjakuvan on kirjoittanut Rio Youers ja piirtänyt Alison Sampson.

VERKKOSARJAKUVAT

Oman pienen lukunsa muodostavat kaksi digitaalisena ilmestynyttä sarjakuvasovitusta.

”The Little Green God of Agony” on Dennis Caleron versio Kingin vuoden 2011 novellista (jota ei ole suomennettu). Sarjakuva ilmestyi seuraavana vuonna Kingin nettisivuilla 24 osassa kahdeksan viikon aikana. Digitaalisuudestaan huolimatta se edustaa perinteistä sarjakuvaa, jossa staattiset kuvat on sijoitettu kuin yhdelle printtisivulle kerrallaan.

Sen sijaan N.-pienoisromaanin sovitus vuodelta 2008 edustaa kokeilevampaa nettisarjakuvan muotoa, jossa animaatiolla ja ajallisella kestolla on suuri merkitys. Sitä voisikin perustellusti pitää myös puolituntisena elokuvana, pala-animaationa joka lainaa vahvasti sarjakuvan keinoja. N. oli osa Just After Sunset -novellikokoelman markkinointia, ja Kingillä oli ainakin nimellinen rooli sen tekemisessä. Varsinaiset tekijät kuitenkin olivat käsikirjoittaja Marc Guggenheim, piirtäjä Alex Maleev sekä värittäjä José Villarrubia. Vuonna 2010 N. ilmestyi Marvelilta fyysisenä sarjakuvalehtenä neljän numeron verran. Materiaali on pitkälti samaa kuin nettiversiossa, mutta printtisarja sisältää myös uutta sisältöä ja syventää näin ollen tarinaa hieman.

THE SECRETARY OF DREAMS

The Secretary of Dreams -nimiset kaksi kirjaa ilmestyivät 2006 ja 2010. Ne ovat varsin mielenkiintoiset teokset, kun mietitään sarjakuvan, kirjakuvituksen tai proosakirjallisuuden rajoja. Cemetery Dancen kustantamat volyymit sisältävät kumpikin kuusi Kingin aiemmin julkaistua novellia, jotka Glenn Chadbourne on kuvittanut. Tai kertonut uudelleen kuvilla. Tai molempia.

Kumpikin kokoelma jakautuu kahtia. Ne sisältävät ensinnäkin kolme novellia kokonaisuudessaan Chadbournen kuvittamina. Kuvitus ei kuitenkaan tarkoita tässä muutamaa piirrosta sieltä täältä tarinasta vaan alati läsnäolevaa kuvamaailmaa. Välillä kuvat kattavat koko sivun tai aukeaman, välillä kyse on pienistä vinjeteistä. Teksti limittyy kuvamassaan ja elää sen joukossa. Ensimmäisessä kirjassa on kuvitettuina novellit Home Delivery (suom. Kotikonstein), Jerusalem’s Lot (suom. Jerusalemin osa) ja The Reach (suom. Ulappa), toisessa osassa puolestaan The Monkey (suom. Apina), Strawberry Spring (suom. Mansikkakevät) ja In the Deathroom (suom. Kalmanhuoneessa). Kuvitettujen tarinoiden lisäksi kummassakin kirjassa on kolme täysiverista sarjakuvasovitus Kingin novelleista. Tämän käsittelyn ovat saaneet ensin The Road Virus Heads North (suom. Maantievirus matkalla pohjoiseen), Uncle Otto’s Truck (suom. Otto-sedän kuorma-auto) ja Rainy Season (suom. Sadekausi) ja toisessa osassa Gray Matter (suom. Harmaa lima), One for the Road (ei suomennettu) ja Nona (suom. sama).

Vuonna 2013 ilmestyi vielä kolmas teos, jossa Chadbourne kuvittaa laveasti Kingin tekstiä. Nyt kuitenkin kyseessä oli varsin pienimuotoinen kirja. The Dark Man nimittäin tarjoaa visuaalisen tulkinnan vain yhdestä ainoasta runosta, vuodelta 1969. Kingin yliopiston lehdessä ilmestynyt ”The Dark Man” on monella tapaa kuriositeetti, mutta sitä on totuttu jälkiviisaasti pitämään ensimmäisenä kirjoittajansa tuotantoa läpäisevän Flagg-hahmon esiintymisenä. Chadbournen mustavalkokuvitus on tässäkin tapauksessa täyttä ja hieman luonnosmaista (joku voisi sanoa huolimatonta), mutta se toisaalta sopii hyvin nuoren kirjoittajan lyyriikkaan. On luonnollisesti makuasia, pitääkö Chadbournen kuvista. Itselleni ne jäävät usein lahjakkaan mutta turhan innokkaan fanitaiteilijan levottomiksi ja liikaa yrittäviksi kuviksi.

Sekä The Dark Manista että The Secretary of Dreams -kirjoista joutuu maksamaan tänä päivänä kohtalaisen summan rahaa. Niistä otettiin rajatut painokset, jotka eivät sinänsä olleet erityisen pienet, mutta niin keräiltävän ja keräillyn kirjailijan kuin King ollessa kyseessä on useamman tuhannenkin kappaleen painos niukka. Lisäksi kustantaja Cemetery Dance on ilmoittanut, ettei uusia painoksia tule.

YHTEENVETOA

Stephen Kingin oma sarjakuvatuotanto on ohut mutta mielenkiintoinen juonne hänen laajassa ja rönsyävässä tuotannossaan. Se saattaa olla vieläkin ohuempi kuin yleensä ajatellaan, koska Creepshow’n tekijyys jää hiukan hämäräksi. Kolme sivua Ryhmä X:ää ja muutaman lehden mittainen American Vampire -sarja jäävät pelkäksi alaviitteeksi Kingin uralla, aivan syystä.

Laadultaan Kingin sarjakuvatuotanto on sitä mitä häneltä voikin odottaa. Se on perushyvää, sujuvaa ja tuttuihin kauhuelementteihin nojaavaa kerrontaa, jossa ei ole mitään erityistä. Aivan samalla tavoin voi luonnehtia hänen elokuvakäsikirjoituksiaankin: ihan kelvollisia kauhujuttuja, joiden parissa saa hetken kulumaan. Voisi myös verrata Kingin ainoaa itse piirtämää sarjakuvaa (kylttiä kantava kaljoitteleva pallo) ja ainoaa itse ohjaamaa elokuvaa (Maximum Overdrive), mutta se olisi ehkä jo liioittelua…

Sen sijaan sarjakuvat jäävät selväksi kakkoseksi elokuvalle, kun tarkastellaan Kingin töistä tehtyjä sovituksia. Siinä missä ”Stephen King -elokuva" on käsite (hyvässä ja pahassa), ei ”Stephen King -sarjakuva" sisällä samanlaisia lupauksia. On hämmästyttävää, miten vähän Kingiä on siirretty sarjakuvaruutuihin, vaikka varsinkin alkupään novellituotanto soveltuisi tällaiseen erinomaisesti. Ehkä ajoitus on ollut ongelma: vielä 70- ja 80-luvulla sarjakuvateollisuuden itsesensuuri ja Comics Code olivat voimissaan, ja Kingin nimen yhdistyminen (osittain elokuvienkin vuoksi) visuaaliseen kauhuun ja eksplisiittiseen väkivallan kuvaamiseen on saattanut pitää sarjakuvantekijät kaukana hänen teksteistään. Tämä ei kuitenkaan voi olla koko totuus. En usko myöskään rahan olleen erityisen selittävä tekijä. Niin avokätisesti on Kingin teosten filmaamisoikeuksia myyty, että on hankala uskoa kalliiden hintojen olleen sarjakuvayhtiöillekään ongelma.

Vasta 2000-luvulla alkoi ilmestyä laajemmin King-sarjakuvaa, mutta sen voittokulku ei ole ollut kovin vakuuttavaa. The Stand oli jonkinlainen menestys, ja The Dark Tower ilmestyi melko pitkään, joskin sen tulevaisuus on epävarma. Muuten näiden sovitusten sekä laatu että vastaanotto ovat olleet vaihtelevia.

 

LÄHTEET

The Berni Wrightson Interview. Verkko-osoitteessa www.tcj.com/the-berni-wrightson-interview. – Ensimmäinen julkaisu The Comics Journal -lehdessä #76, 1982.

Justin Brooks: Stephen King: A Primary Bibliography of the World’s Most Popular Author, Revised Edition. Hiram 2013: Overlook Connection Press.

Stephen King: Kirjoittamisesta. Muistelma leipätyöstä. Helsinki 2000: Tammi. Suom. Ilkka Rekiaro. – Alkuteos On Writing. A Memoir of the Craft, 2000.

Stephen King: Dance Macabre. London 2006: Hodder & Stoughton. – Ensimmäinen painos 1981.

Stephen King: ”Suck on This”. – Teoksessa Snyder, Albuquerque & King: American Vampire. New York 2010: DC Comics.

Kevin Quigley: Drawn Into Darkness. The Comic-book Landscapes of Stephen King. Forest Hill 2011: Cemetery Dance Publications.

Jim Shooter: [nimetön esipuhe]. – Heroes for Hope Starring the X-Men. Marvel 1985.

Bev Vincent: The Stephen King Illustrated Companion. Manuscripts, Correspondence, Drawings, and Memorabilia from the Master of Modern Horror. New York 2009: Fall River Press.

Katsottua: lokakuu 2020

Sammo Hung: Mr. Nice Guy. Wei Lo: Lohikäärmeen nyrkki

Melkein ympäripyöreän työpäivän nollaamiseen tarvitaan astetta rankemmat hoidot: lääke löytyy Hongkongista. Mr. Nice Guy (一個好人, 1997) oli Jackie Chanin ensimmäinen englanninkielinen elokuva, Lohikäärmeen nyrkki (唐山大兄, 1971) puolestaan Bruce Leen ensimmäinen iso rooli. Mielenkiintoista on, että molemmilla on monipolvinen sensuurihistoriansa. Chanin elokuvaa leikattiin uusiksi länsimaisille markkinoille, Leen elokuvaa jo kotimaassa. Molemmissa syy oli liiallisessa väkivallassa mutta toisaalta myös länsimaisille (amerikkalaisille) katsojille vieraassa rytmityksessä.

Charles Russell: Eraser – Suojelija. Michael Bay: The Rock – paluu helvettiin

Yksi tärkeä etappi elokuvaharrastuneisuudelleni oli ehdottomasti syksy 1996. Silloin seiskaluokkalaisina aloimme kanssa käydä säännöllisesti naapuripitäjä Mäntän elokuvateattereissa. Silloin vielä näytökset järjestettiin Suomen toiseksi vanhimmassa alkuperäiskäytössä olleessa leffateatterissa (joka nykyään maatuu vauhdikkaasti vailla käyttöä). Elokuvia pyöri yksi kerrallaan, aina viikon ajan, joten valinnan varaa ei suuremmin ollut. Oleellisiin kokemuksiin tuolta syksyltä kuuluvat ensimmäiset Mission: Impossible ja Independence Day (tupaten täyteen ahdetussa teatterissa) mutta erityisesti nämä kaksi:

Eraser eli Suojelija (ohj. Charles Russell) on perusperus-Schwarzenegger-elokuva, jossa todistajiensuojeluohjelma tarjoaa raamit räjäyttelyllä. Ei elokuvana erityinen mutta kokemuksena silloin suuri. Nähtiin muistaakseni koulun liikuntapäivän iltana.

Vielä suurempi juttu oli varmaan noin viikkoa myöhemmin nähty The Rock, joka edelleen on mielestäni paras ysäritoimintaleffa. Aikaa ei käytetä turhiin selittelyihin, kunhan vain ammuskellaan, räjäytellään ja ollaan ihan hiton viihdyttäviä. Elokuvan juliste oli vuosia seinälläni ja soundtrack (Nick Glennie-Smith & Hans Zimmer) on yksi kaikkien aikojen kovimmista.

Robert De Niro: Jäähyväiset kummisedälle

Chazz Palminteri käsikirjoitti omaan näytelmäänsä perustuvan elokuvan, jonka Robert De Niro ohjasi esikoisenaan. Miehet yhdessä hoitivat pääosat (kunhan mukaan lasketaan myös Lilli Brancato). Jäähyväiset kumisedälle (A Bronx Tale, 1993) on melko perinteinen mafialeffa, joskin nostalgiatekijä on tavallista vahvemmin läsnä. Kasvutarina ja 60-lukulainen ajankuva yhdistyvät tyylittelevään ohjaukseen, joka jää hieman liian ulkokohtaiseksi ollakseen loppuun asti tehokas. Elokuva on kuitenkin kovin sympaattinen, ei ehkä täysosuma mutta kaikkea muuta kuin huono. Plussaa tulee tappelukohtauksista sekä Beatlesin että Moody Bluesin tahtiin.

Norman McLeod: Neljä nolattua neroa

Vaikka Marxin veljekset elokuvissaankin säilyttivät tyylinsä, joka oli alunperin lavaolosuhteisiin luotu, tekivät he joukon aivan parasta filmikomiikkaa. Etenkin alkuaikojen Universal-tuotannot ovat suosikkejani, vaikka yleensä myöhemmät Warnerille tehdyt nimetään varsinkin amerikkalaislähteissä oleellisemmiksi (koska ovat turvallisempia kuin varhaiselokuvat).

Minulle nimenomaan Norman McLeodin nimellisesti ohjaama Neljä nollattua neroa (Monkey Business, 1931) on monella tapaa kirkkain Marx-filmi. Ehkä siksi ettei se edes oikein yritä mitään tarinan tapaista. Laivamiljöö tarjoaa kätevän tekosyyn monenlaisille irtogageille, joita sitten onkin paljon.

Vaikka Harpo onkin kovin Marx, ovat muutkin hyvässä vedossa. Kunniamaininnan ansaitsee veljeksiä hienosti peesaava Thelma Todd, josta olisi saattanut tulla suuri nimi, jos hän ei olisi kuollut ennenaikaisesti, alle kolmekymppisenä.

Clint Eastwood: Space Cowboys. America Sniper

Clint Eastwoodin kaksi hyvin erilaista ohjausta joissa kummassakin on kuitenkin yhteistä tietty patrioottinen ote ja miehisen sankaruuden hahmotus. (Molemmat olivat myös ehdolla äänitehoste-Oscarin saajaksi. Jälkimmäinen voitti.)

Space Cowboys (2000) on kevyt elokuva neljästä vanhasta armeijan testipilotista, jotka päätyvät avaruuteen seitsenkymppisinä. Tarina on turvallisen arvattava, mutta silti tai siksi siitä on myös vaivatonta pitää. Suuri kunnia viehätyksestä kuuluu pääosan esittäjien karismalle ja keskinäiselle kemialle.

American Sniper (2014) sen sijaan on vakava elokuva. Keskiössä on Chris Kyle, yhdysvaltalainen tarkka-ampuja. Elokuva on tyyliltään toteava ja etenee episodimaisesti sekä sodassa että siviilissä. Vaikka sodan oikeutusta paljon kyseenalaistetaankin, toistuva tyylitelty taisteluiden kuvaus samalla myös glorifioi sotaa, kuten genren elokuvissa aina.

Luettua: lokakuu 2020

Niklas Bengtsson: Kirja erikoisena esineenä. Helsinki 2017: Avain. 182 s.

Kaunista! – Vackert! – Beautiful! 2018. Kirjansidokset Pohjoismaista. Nordiska bokband. Nordic Bookbinding. Kirjansidonnan helmiä. Bokbindingens pärlör. Bookbindings Gems. [Helsinki 2017:] Into. 152 s.

[Merja Strandén & Margareta Willner-Rönnholm (toim.):] Kirja 500. Suomalaisen kirjan 500-vuotisnäyttely. Turun linna 5.2.–31.8.1988. Boken 500. Den finländska  bokens 500-årjubileumsutställning. Åbo slott 5.2.–31.8.1988. [Turku] 1988: Turun maakuntamuseo. 135 s. Övers. Märta Honko.

[Inkeri Pitkäranta, Esko Rahikainen & Harri Ahonen (toim.):] Agricolasta Aku Ankkaan. Kaikki tallella kansalliskokoelmassa! Från Agricola till Kalle Anka. Allt finns i nationalsamlingen! From Agricola to Donald Duck. Finding It All in the National collection! [Helsinki] 2007: Kansalliskirjasto. 191 s. Övers. Christoffer von Bonsdorff. Transl. Roger Freundlich.

Ulla Clerc (toim.): Kirjain kerrallaan. Lukemisen ja kirjoittamisen jäljet. Turku 2015: Aboa Vetus & Ars Nova, Turun Historiallinen Yhdistys. 173 s.

Tuomas Heikkilä: Piirtoja ja kirjaimia. Kirjoittamisen kulttuurihistoriaa keskiajalla. Helsinki 2009: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 191 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1208.

Niklas Bengtssonin Kirja erikoisena esineenä käsittelee kirjaa nimenomaan fyysisenä esineenä, monimuotoisena ja -ulotteisena. Etenkin huomiota saavat erikoiset ja omalaatuiset, nykyihmiselle vieraalta tuntuvat ratkaisut. Mukana on myös mielenkiintoinen luku kansiexlibriksistä.

Kaunista! – Vackert! – Beautiful! (Into 2018) on kahden kirjansidonta-aiheisen näyttelyn oheisteos. Toisaalta siinä esitellään pohjoismaisten kirjansitojien uusia teoksia, toisaalta vanhoja Kansalliskirjaston kokoelmista löytyviä kirjoja.

Kirja 500 liittyy Turun linnassa 1988 järjestettyyn näyttelyyn, jossa juhlistettiin suomalaisen kirjan 500-vuotisjuhlaa. Täysluku saatiin aloittamalla laskeminen vuodesta 1487, jolloin ilmestyi tiettävästi ensimmäinen Suomea varten painettu kirja, Missale Aboense (eli Turun messukirja). Näyttelykirja on kaksikielinen (suomi, ruotsi).

Agricolasta Aku Ankkaan puolestaan esittelee 300-vuotiasta Suomen vapaakappalejärjestelmää, jota juhlistettiin näyttelyllä Kansalliskirjaston galleriassa 2007. Julkaisu on suurikokoinen, runsaasti kuvitettu ja kolmikielinen (suomi, ruotsi, englanti).

Ulla Clercin toimittama Kirjain kerrallaan liittyy samannimiseen, Turussa 2013–2015 järjestettyyn näyttelyyn. Se esittelee lyhyissä artikkelissaan monia näkökulmia suomalaiseen kirjallistumiseen, siis siihen miten kulttuuri on omaksunut kirjoittamisen, lukemisen ja tiedon kirjallisen jakamisen ja tallentamisen. Käsitelty aikaväli on keskiajalta 1800-luvulle, ja näkökulmat muiden muassa kielitieteen, kulttuurihistorian ja arkeologian.

Tuomas Heikkilän Piirtoja ja kirjaimia sen sijaan keskittyy nimenomaan keskiaikaan ja Suomen kirjallistumisen alkuvaiheisiin. Painotus on erityisesti kirjassa esineenä ja kirjoittamisen aktissa.

Katsottua: syyskuu 2020

Michael Mann: The Insider

Michael Mannin The Insiderista (1999) piti tulla uusi Presidentin miehet. Monella tapaa se onkin sitä: elokuva kuvaa journalistista prosessia, jossa totuuden nimissä käydään valtavaa vihollista vastaa. Presidentin miehissä se oli Yhdysvaltain korkein johto, Insiderissä ison rahan tupakkateollisuus. Mannin elokuva lisää kuvioon uuden ulottuvuuden, liike-elämän sisäpiiriläisen ja hänen yksityiselämänsä.

Valitettavasti yleisö ei The Insideria löytänyt. Jostain syystä journalistista tupakkadraamaa oli vaikea markkinoida suurelle yleisölle (s. o. teineille). Jälkimaine kuitenkin korvannee paljon. The Insider nostetaan edelleen liian harvoin esille, mutta kun niin tehdään, sitä pidetään aina loisteliaana teoksena.

Mannin ohjaus on varmaa, Russell Crowe on roolissaan huikea, Al Pacino esittää itseään juuri niin sujuvasti kuin aina, Lisa Gerrardin musiikki on hienoa, Dante Spinottin kuvaus tyylikästä... Kunpa Hollywood uskaltaisi yhä tehdä tällaista elokuvaa.

James Glickenhaus: Teloittaja

James Glickenhausin The Exterminator eli Teloittaja (1980) on niitä elokuvia, jotka olivat tarunhohtoisen kovia jo ennen kuin niitä oli nähnytkään. Ensimmäiset havainnot siitä oli teini-iässä, hämärien ruotsalaisten videofirmojen postimyyntiluetteloissa; Suomen videolaki tietenkin oli kieltänyt elokuvan. Huomion herätti nimi, joka tietenkin assosioitui heti Cameronin Terminatoreihin, ja kansikuva, joka kieltämättä viittasi juuri sellaiseen kökköelokuvaan, joka viehätti silloin ja viehättää yhä. Sitten koitti nettiaika, ja vastaan alkoi tulla kehuvia kommentteja Exterminatorista. Ja kun videolaki lakkasi viimein vuosituhannen alussa, Future Films julkaisi tämänkin elokuvan monen muun aikaisemmin kielletyn hedelmän kanssa dvd:llä.

Eihän se hyvä elokuva ole, sen nyt osaa kuka tahansa sanoa jo etukäteen. Mutta on se hemmetin kova. Vietnamin veteraani lähtee omatoimikostoretkelle, ja veri lentää ja jauhelihaa syntyy (kirjaimellisesti). Näyttelijätyö on yllättävän laadukasta; ohjaus on peruskömpelöä mutta silti joukossa on joitain tehokkaita, melkein argentolaisia kohtauksia.

Henry King: Chicago palaa

Henry Kingin ohjaama ja Darryl Zanuckin tuottama Chicago palaa (In Old Chicago, 1938) dramatisoi nimikaupungin suuren tulipalon vuodelta 1871. Melodraamaa kylliksi, mukaan pari musiikkinumeroa ja loppuun eeppinen täystuho – tuloksena yksi tekoaikansa kalleimmista elokuvista. Ja kun historiallisista tosiasioista ei välitä liiaksi, saadaan aikaan ihan kelpo spektaakkeli. Varsinkin viimeinen kolmannes on näyttävää ja vaikuttavaa elokuvaa. Tosin kerrankin olen sitä mieltä, että lisäpuolituntinen olisi ollut ihan paikallaan, ja nimenomaan alkupuolelle jotta henkilöt olisivat saaneet kehittyä kunnolla.

Roy Ward Baker: Draama hotellissa. Henry Hathaway: Ryhmä 77

Roy Ward Bakerin Draama hotellissa (Don't Bother to Knock, 1952) olisi pian ilmestymisensä jälkeen varmasti unohtunut tai jäänyt korkeintaan film noir -harrastajien kuriositeetiksi – ellei toista pääosaa esittäisi Marilyn Monroe. Monroen ensimmäinen iso rooli oli sodassa miehensä menettäneen, traumatisoituneen nuoren naisen. Tämä päätyy sattumalta lapsenlikaksi, mikä on kaikkea muuta kuin hyvä yhdistelmä.. Elokuva on pienimuotoinen ja näppärä. Baker ohjaa varmasti ja tyylitietoisesti. Monroesta kuuluu sanoa, että bimborooleistaan huolimatta hän osasi näytellä. Tämänkään elokuvan jälkeen, en ole varma.

Henry Hathwayn Ryhmä 77 (13 Rue Madeleine, 1946) alkaa melkein dokumentaarisena kuvauksena tiedustelupalvelusta, joka ei ole OSS vaikka oikeasti onkin, ja sen koulutuksesta. James Cagney esittää kokelaiden kouluttajaa, joka yrittää löytää joukosta natsivakoojan. Tästä siirrytään Eurooppaan, ja kohta kertojaäänestäkin päästään eroon. Valittu tyyli on vähäeleinen ja toteava mutta samalla myös liian jäykkä ja muodollinen, ainakin pitkän aikaa. Loppua kohden potkua alkaa löytyä. Toisaalta vaihtuva näkökulma on tehokas kerrontakeino. Propagandaahan tällainen elokuva on, ja sellaisena se on oikein pätevä.

Sam Firstenberg: American Ninja 2. Cedric Sundstrom: American Ninja 3

Ollessani alle kouluikäinen ja sittemmin alaluokkalainen samassa rivitalokompleksissa asui paria vuotta vanhempi tyyppi, jolla oli tapana kiusata minua. Rintakehässäni on vieläkin arpi, joka syntyi keinunketjujen välissä. Ja silti: yhtenä päivänä, minun jo muutettua tien toiselle puolelle vastavalmistuneeseen omakotitaloon, tämä tyyppi tuli kysymään minua katsomaan elokuvaa kanssaan. Minähän lähdin. Se oli ainut kerta, kun kävin hänen luonaan. Elokuva oli jokin American Ninjan jatko-osista, jonka hän oli vuokrannut ehkä R-kioskilta tai luultavammin Kaarikipsalta. Siinä me katsoimme elokuvaa, kaikessa rauhassa. Muistan tykänneeni leffasta. Myöhemmin kiusaaminen jatkui ennallaan. Kuulemma toivoin, että kyseinen tyyppi kuolisi. 18-vuotiaana leukemia hänet veikin.

American Ninjat kuitenkin pysyvät. Olen melko varma, että jompikumpi näistä on sama elokuva, joka tuolloin 1980–90-lukujen taitteessa katseltiin sateisena kesäpäivänä vilppulalaisessa rivariasunnossa. Elokuvina nämä ovat tietysti silkkaa kuraa, jopa mättöelokuvina. Jenkkien turpasaunaleffat ovat kovin kuivia verrattuna saman ajan hongkongilaisiin, ja Michael Dudikoff on kovin ilmeetön nuija. Mutta ne ovat oudon erityinen osa lapsuuteni sielunmaisemaa. American Ninja symboloi kaikkea, mikä oli elokuvassa oleellista kolmekymmentä vuotta sitten.

Sam Mendes: Revolutionary Road. American Beauty. Kohti uutta

Mendes-katselmuksen aloittanut Revolutionary Road (2008) on keskiluokkaisuuden ruumiinavaus. Mitä tehdä, kun huomaa elämänsä olevan "toivotonta ja tyhjää". Irrottautuako siitä ja pelätä pahinta vai sulkeako silmät ja toivoa parasta. Elokuva on monella tapaa täydellinen: näyttelijät ovat huippuvedossa, käsikirjoituksessa ei ole yhtään löysää, ohjaaja tietää mitä haluaa. Täydellisyydessä onkin elokuvan ainoa ongelma: täysin hiottu kokonaisuus uhkaa jäädä niin pyöreäksi, että ote siitä lipsuu koko ajan – elokuva voi olla älyllisesti vaikuttava mutta se ei ihan mene tarpeeksi syvälle ihon alle. Vähän sama vaivasi vuosikymmentä varhaisempaa American Beautyakin minun mielestäni, mutta katsotaanpa vielä tänään, onko mikään muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa.

Jos Revolutionary Road tutki keskiluokan kipukohtia vakavan draaman keinoin, ohjaajan esikoisohjaus American Beauty (1999) tekee samaa satiirisesti virnistäen. Näin elokuvan lukioikäisenä juuri sen ilmestyttyä, enkä pitänyt. Suurin syy on varmaankin se, että kaikki muut tuntuivat ylistävän sitä. Eihän vakavasti itsensä ottava filmihullu voisi nauttia samasta kuin lampaiden massa. Luultavasti myös American Beautyn itsetietoinen ironisuus ei oikein lähtenyt ihmiselle, joka yritti niin kovasti itsekin olla itsetietoisen ironinen. Nyt, vastentahtoisen keskiluokkaisena ja vastaansanomattoman keski-ikäistyvänä, se aukeaa ihan uudella tavalla. Hukassa ollaan: teinit miettivät keitä ovat, vanhemmat miettivät mihin unohtivat tai piilottivat itsensä; perheenisä hullaantuu tyttärensä ystävään, joka on vain mielissään huomiosta; naapurinpoika kohtaa todellisuuden vain videokameran kautta ja hänen latentti homoseksuaali isänsä on kävelevä Toksinen Maskuliinisuus... Mielestäni American Beauty on edelleen liian alleviivaava. Silti se on varsin tarkkanäköinen kommentti ja aikanaan oli taatusti monelle silmiä avaava kokemus. Itse asiassa moni sen visio on edelleen relevantti; enkä tarkoita vain Kevin Spaceytä.

Kohti uutta (Away We Go, 2009) onkin sitten jotain ihan muuta. Hankala kuvitella, että ennen paria James Bondia Mendes teki näppärään sanaluun perustuvan hipsterkomedian. Elokuvan lasta odottava pariskunta vaikuttaa ensi alkuun boheemilta ja uushippiläiseltä, mutta se on pintakiiltoa; keskiluokasta tässä on kyse. Näillä on varaa larpata Vapaita sieluja; pääosapariskunnan köyhyys vaikuttaa ponnistelulta, ihan kuin aktiivisesti vastustamatta rahaa alkaisi valua joka raosta. Amerikkaa kierrätään ja ja vuoropuhelu naksuttaa eteenpäin kellontarkasti. Tekijöillä on taatusti ollut hauskaa, katsojallakin aina välillä. Näyttelijät ovat tässäkin kovaa tasoa, sen Mendes ilmiselvästi osaa teatterimiehenä. Suomalaiselle tällainen lapsensaantiproblematisointi on vähän teennäistä.

James Wong: The One

90-luvulla hongkongilaiset elokuvantekijät alkoivat yrittää siipiään Hollywoodissa. Yleensä sellaiset yritykset jäävät puolitiehen. Jet Li oli esiintynyt parissa isohkossa jenkkileffassa vuosituhannen vaihteessa. Samoin James Wong oli ohjannut kaksi elokuvaa ja joitain televisiojuttuja. Mahdollisuuksia johonkin hienoon ja omaperäiseen olisi ollut, mutta Hollywoodilla on tapana pitää vieraat ruodussa ja pelata varman päälle. Siksipä miesten yhteistyö The One (2001) jäi peruskököksi amerikkalaishutuksi. Elokuvan tarina multiversumissa omia toisintojaan metsästävästä tappajasta mahdollistaisi paljonkin, etenkin kun tietää Jet Lin taidot kungfussa. Valitettavasti näistä taidoista ei ole mitään apua, kun valkokangasaika käytetään kehnoihin scifilavasteisiin, halpahintaisiin cgi-tehosteisiin, Matrix-hidastuksiin ja pönöttäviin jenkkihöpöttäjiin.