maanantai 7. joulukuuta 2020

Huomioita Apinoiden planeetan äärellä


En ole koskaan aiemmin nähnyt ainuttakaan Apinoiden planeetta -elokuvaa. Ei siihen myöskään koskaan ole ollut erityisempää kiinnostusta. Sarja on ollut kyllä maineeltaan tuttu, mutta maineeseen on kuulunut myös kömpelyys ja camp-arvot. Toki tällaiselle onkin elokuvasarjassa katetta, mutta se ei suinkaan ole koko totuus. Ei läheskään. Sitten k
irpputorilla minua tuli kuitenkin vastaan dvd-boksi, joka sisälsi kaikki viisi alkuperäisen Apinoiden planeetta -sarjan elokuvaa ja jonka hinta oli 2,80 €. Enää ei ollut ainuttakaan syytä olla tutustumatta.

Sarjan ensimmäinen, Pierre Boullen romaaniin (La Planète des singes, 1963) perustuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968; ohj. Franklin J. Schaffner) on erikoinen tapaus. Se on nimittäin viihdyttävä ja toiminnallinen mutta samalla myös melko fiksu Hollywood-elokuva. Se alkaa hc-scifinä, kun avaruusalus miehistöineen on paluumatkalla Maahan. Alus laskeutuu tuntemattomalle planeetalle, jota hallitsevat meidän mittapuullamme kehittyneet apinat. Tarinasta tulee fantastinen paraabeli. Se käsittelee ihmisyyttä, uskontoa ja ennakkoluuloisuutta mutta samalla myös ihmisten tasa-arvoisuutta, niin sanottua rotukysymystä ja miksei nykysilmin katsottuna myös eläinten oikeuksia. Kaiken tämän ohessa seurataan Charlton Hestonen esittämän astronautin pakomatkaa apinoiden luota. Loppukäänne on yleissivistystä, mikä näkyy jo dvd-boksin kansikuvavalinnassa. Lisäksi elokuvan maskit ovat tunnetusti vaikuttavat, ja erityismaininnan saa myös Jerry Goldsmithin kokeellinen musiikki.


Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, 1970; ohj. Ted Post) jatkaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Tarina ei kuitenkaan enää seuraa Hestonin alastonta yläruumista vaan uutta hätälaskun tehnyttä avaruusmatkaajaa, joka etsii Hestonin esittämää Tayloria on kaikin puolin unohdettava hahmo. Elokuva kuvittelee olevansa paljon vakavampi kuin onkaan ja siksi sortuu turhaan patetiaan ja väärään vakavuuteen. Tarina on simppeli tekosyy takaa-ajoille ja mukajärkyttäville kuville muinaisesta New Yorkista. Loppupuolella aletaan rakentamaan toden teolla mytologiaa, kun maan alta löytyy telepaattisia, ydinpommia palvovia kuminaamaihmisiä. Elokuva ei ole varsinaisesti huono, onpahan vain paljon edeltäjäänsä vähäpätöisempi. Lopussa kaikki tuhoutuu.


Planeetan tuhoutuminen ei kuitenkaan merkitse hyvin tuottavan sarjan loppumista, sillä seuraavana vuonna ilmestyi Pako apinoiden planeetalta (Escape from the Planet of the Apes, 1971; ohj. Don Taylor). Edellisen elokuvan lopussa koittanutta ydintuhoa paenneet apinat joutuvat aikavääristymän vuoksi 1970-luvulle. Elokuva on melkoinen poikkeama sarjan alkuosista, vähän samaan tapaan kuin neljäs Star Trek -elokuva, jossa siinäkin on aikamatkustusjuoni. Nyt keskiössä ovat henkilöt (joskin apinat) ja sävy on aiempia osia koomisempi, joskin loppua kohden tarina saa synkempiä. Corneliusta ja Ziraa esittävät Roddy McDowall ja etenkin Kim Hunter pääsevät viimein loistamaan. Sosiaalisena satiirina elokuva on näppärä, mutta suuremman sarjan osana se jää oudoksi välijaksoksi, olkoonkin että suuren tarinan kannalta hyvin olennaiseksi sellaiseksi...


...Sillä seuraava osaa jatkaa suoraan edeltäjänsä asettamista lähtökohdista, kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Apinoiden planeetan valloituksessa (Conquest of the Planet of the Apes, 1972; ohj. J. Lee Thompson) vuoden 1991 ihmiset pelkäävät älykkäiden apinoiden tulevaa valtaannousua (ja että ne vie meidän työt ja varmaan naisetkin) ja ovatkin orjuuttaneet nämä. Eokuva on liiankin ryppyotsaisen vakavissaan, mutta se on hyvin vaikuttava esitys aiheista, joiden kanssa tälläkin hetkellä eletään; s. o. muukalaispelon ja rasismin. Loppupuolen taistelujaksossa on tehoa. Tämä saattaa lopulta olla suosikkini jatko-osista.


Alkuperäisen elokuvasarjan päättää Taistelu apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes, 1973; ohj. J. Lee Thompson). Elokuva keskittyy kuvaamaan apinoiden sivilisaation synnytyskipuja, kun ihmisten asema ja toisaalta apinoiden keskinäiset valtasuhteet hakevat vielä muotoaan. Thompsonin ohjaus on jälleen tiukkaa, ja varsinkin toimintakohtaukset ovat energisiä. Käsikirjoitus on kuitenkin laiska, eikä jaksa kantaa tarinan lähtökohtia. Elokuva on juuri oikea lopettaa Apinoiden planeetta -filmit, ennen kuin niissä ylletään todelliseen pohjakosketukseen.


Vaikka Taistelu apinoiden planeetasta olikin elokuvasarjan viimeinen luku, ei saaga siihen loppunut. Elokuvia seurasi kaksi tv-sarjaa, 1974 näytelty ja 1975 animoitu, sarjakuva sekä joukko kirjoja. Vuonna 2001 Tim Burton ohjasi uuden version Boullen romaanista ja ensimmäisestä elokuvasta, ja 2010-luvulla ilmestyi kolmen elokuvan sarja, joka kertovat löyhästi samoista tapahtumista kuin alkuperäisen sarjan neljäs ja viides osa.


Kokonaisuutena alkuperäinen viiden elokuvan kokonaisuus on paljon vahvempi kuin olen kuvitellutkaan. Tarina kehittyy osa osalta eikä laatu missään vaiheessa laske todella alas. Toki ensimmäinen osa on elokuvana selvästi paras ja ensimmäinen jatko-osa puolestaan typerissä käänteissään varmaankin huonoin; toisaalta viimeinen elokuva alkaa olla jo aika väsynyt. Sarjan maailma on kiehtova, kaikista epäjohdonmukaisuuksistaankin huolimatta. Lisäksi Apinoiden planeetta ei missään vaiheessa menetä pyrkimystään sanoa jotain painavaa, mikä on mielestäni kunnioitettavaa näin suuren luokan Hollywood-elokuvilta.

tiistai 24. marraskuuta 2020

Nykylehtien Science Fiction -sarjasta

"Nyt vihdoinkin suomeksi korkealuokkaista science fictionia!"

Kun Nykylehdet alkoi vuonna 1980 julkaista tieteiskirjallisuutta otsikolla Science fiction -sarja, oli tieteiskirjallisuus alkanut hiljalleen juurtua Suomeen. Se oli ollut pitkä prosessi. Esimerkiksi fandomia yritettiin herätellä täällä jo 50-luvulla, mutta vasta 70-luvulla kylvettiin kasvukelpoiset siemenet.

Ensimmäiset yritykset julkaista tieteiskirjasarjaa Suomessa lienevät vuonna 1954 aloittaneet Tammen Raketti-sarja, joka kesti kolmen kirjan verran, ja Tieteisromaani-sarja, jossa Nide julkaisi yhteensä viisi kirjaa. Neljää vuotta myöhemmin aloittivat Mary A. Wuorion toimittama lehti Aikamme tieteislukemisto, jota ilmestyi elo–joulukuussa viisi numeroa, sekä Mikro-sarja, jossa ilmestyi neljä pienikokoista kirjaa (joista yksi oli ilmestynyt jo aiemmin Raketti-sarjassa). Nämäkin jäivät siis lyhytikäisiksi yrityksiksi.

Seuraavalla vuosikymmenellä aloittivat Kirjayhtymän ja WSOY:n julkaisusarjat. Laadukkaat ja kovakantisina julkaistut kirjat olivat aivan eri tasoa kuin aiemmat kioskiyritelmät. Sarjat osoittautuivatkin kestäviksi. Viimeiset osat niihin ilmestyivät reilusti 90-luvun puolella. Sarjoissa julkaistiin paljon klassikoita uudempien teosten sijasta, mikä aiheutti paljon närää alan harrastajien keskuudessa. Loputtomat Clarket, Asimovit ja Heinleinit alkoivat tympiä. WSOY:lla oli lisäksi nuorille suunnattu Tiikeri-sarjansa vuosina 1977–1980. Nämä kaksi isoa kustantajanimeä tuntuivat tyydyttävän suuren yleisön tarvetta sikäli, ettei uusia kioskisarjojakaan päässyt syntymään vuosiin. Oma poikkeuksensa ovat saksalaiset jatkuvajuoniset lukemistot Perry Rhodan (16 numeroa vuonna 1975) ja Surmaaja Remo Remo Special (81 numeroa 1977–1987).

Nykylehtien vuosina 1980 ja 1981 ilmestynyt Science fiction -sarja ei ollut lopulta sen onnistuneempi hanke. Pokkarisarjassa ehti ilmestyä kuusi alle 150-sivuista taskukirjaa. E. Leikosken toimittama sarja oli monin tavoin epätasainen. Siinä julkaistiin neljä romaania ja kaksi novellikokoelmaa yhteensä viideltä kirjailijalta. Osa kirjoista on selvää kertakäyttöviihdettä, mutta varsinkin novellikokoelmat onnistuvat olemaan aidosti painokkaita julkaisuja. Sarjan nimestä huolimatta eivät kaikki julkaisut suinkaan ole varsinaisia tieteiskertomuksia, vaan myös fantasiaa ja kauhua on joukossa. Toisaalta tähän aikaan scifi oli vielä nykyistä laajempi sateenvarjokäsite, jonka alle mahtui monenlaista spekulatiivista kirjallisuutta. Sarjan sinänsä näyttävä kansitaide tekee ainakin selväksi, kenelle sarja on suunnattu: kolmessa kannesta kuudesta on vähäpukeinen nainen.

Sarjan aloitti kaksi ruotsalaisen Sam J. Lundwallin romaania. Lundwall oli kotimaansa varhaisia scifiaktiiveja. Hän julkaisi jo 50-luvulla alan lehdissä ja toimitti Jules Verne-magasinetia vuodesta 1972. Hän oli merkittävä hahmo myös silloin, kun suomalainen fandom alkoi kansainvälistyä.

Science fiction -sarjan ensimmäinen pokkari, Lundwallin Alice, Alice! (Alice's World, 1971; Alice, Alice!, 1974) ilmestyi alunperin englanninkielisenä ja vasta muutamaa vuotta myöhemmin ruotsiksi. Siinä on kiehtova lähtöasetelma: ihmiskunta on lähtenyt Maapallolta, mutta ihmisten luomat mielikuvitusolennot ovat jääneet asuttamaan planeettaa. Kun ihmiset viimein vuosituhansien jälkeen palaavat alkukotiinsa, he unenomaisesti kohtaavat niin uskonnollisia kuin kirjallisiakin luomuksiaan. Keskeisenä hahmona tuntuu olevan Ihmemaan Liisa, jonka surrealististen seikkailujen henkeä tarina tuntuu tavoittelevan. Mainiosta ideastaan Lundwallin romaani on hajanainen ja kömpelö. Se tavoittelee suurempisuuntaista rekisteriä kuin mihin lopulta kykenee. Sama pätee kirjoittajan kieleen, jossa grandiöösit kielikuvat toistuvat. Ongelma voi tietysti olla suomennoksenkin, mutta se ei selitä kaikkea.

Sarjan toinen osa, niin  ikään Lundwallin kirjoittama Sankareitako täällä? (Inga hjältar här, 1972) tuntuu edellisen toistolta. Siinäkin vanhan Maan fiktiiviset olennot kääntyvät ihmiskuntaa vastaan. Linnunradan keisarikunta lähettää virkaheiton sotilaan tutkimaan planeettaa, joka tuntuisi lupaavalta laajentumiskohteelta. Siellä hallitsee hylätty keinoäly, joka on täyttänyt planeetan kaunokirjallisuudesta poimimillaan olennoilla. Käytännössä siis toistetaan Alice, Alicen idea, mutta tehdään se vielä kömpelömmin. Heikointa on kirjassa käytetty huumori, joka sortuu pelkäksi koheltamiseksi ja typeräksi dialogiksi.

Lundwallilta ei näiden kahden romaanin lisäksi ole suomennettu kuin pari novellia 80-luvun scifilehdissä. Ehkä hänen tuotannossaan olisi laadukastakin kirjallisuutta, mutta näiden kertomusten jälkeen sellaisen etsimiseen ei liene kellään olleen haluja.

Kolmannessa numerossaan Science fiction -sarja päätyy ottamaan varman päälle. Robert A. Heinleinia oli jo noihin aikoihin julkaistu yllin kyllin suomeksikin, joten hänen nimensä oli tuttu alan harrastajien keskuudessa. Niinpä uusi Heinlein-suomennos on tuntunut varmasti hyvältä idealta sekä kaupallisen menestyksen että uskottavuuden kannalta. Valitettavasti Maan hylkäämät (Metuselah's Children, 1958) on melko kehno teos, jopa Heinleinin mittapuulla. Se on alunperin ilmestynyt jo 1941 jatkokertomuksena Astounding Science Fiction -lehdessä, mutta kirjajulkaisua varten tarinaa on laajennettu. Tuloksena on sekava ja hyvin epätasainen kertomus erittäin pitkäikäisestä suvusta. Tarina poukkoilee äkkinäisten juonenkäänteiden ja tyhjänpäiväisen vuoropuhelun ("Minkälaisen leivän haluaisit?") välillä. Se alkaa esittelemällä Howardin Perheinä tunnetun sukukunnan jamesbondmaisia teknisiä keksintöjä, jatkuu heidän pakenemisellaan Maasta (koska normaali-ikäiset ihmiset ovat kateellisia heille), huipentuu naurettaviin kohtaamisiin vierailla planeetoilla ja päättyy onnelliseen kotiinpaluuseen. Se että suomennos on lyhennetty alkuperäisestä, ei auta kokonaisuutta yhtään.

Maan hylkäämät liittyy Heinleinin Future Histories -sarjaan, ja kai sitä joissain piireissä pidetään klassikkona. Ja voinkin kyllä kuvitella sille tietynlaista kalkkuna-arvoa. Sen verran naurettavia kirjan ideat ja tarinan vaiheet ovat.

Parhaat Nykylehtien sarjassa julkaistut teokset ovat ehdottomasti kaksi novellikokoelmaa. Näistä ensimmäinen oli Robert Blochin Kauniita unia parempia painajaisia. Se sisältää seitsemän novellia, jotka alunperin ilmestyivät vuoden 1960 Pleasant Dreams -kokoelmassa. Lopuista kahdeksasta novellista ainakin kaksi on ilmestynyt suomeksi toisaalla. Ei ole tietoa, oliko Nykylehdillä kenties tarkoituksena julkaista myös toinen Bloch-kokoelma jäljelle jääneistä novelleista.

Yleensä Robert Blochin yhteydessä pitää mainita ainakin romaani Psyko (Psycho, 1959), jonka pohjalta Hitchcock teki elokuvansa, sekä hänen ystävyytensä H. P. Lovecraftin kanssa. Bloch oli kuitenkin paljon enemmän, ammattilaiskirjoittaja joka julkaisi valtavan määrän genrekirjallisuutta. Kauniita unia -kokoelman novellit tuntuvat melko vierailta scifisarjassa, sillä varsinaisia tieteiskertomuksia niistä ei ole ainutkaan. Sen sijaan puhutaan kauhusta tai ehkä jopa maagisesta realismista. Jälkimmäistä edustaa ainakin elokuvan historiaan kiehtovasti liittyvä "Unelmien tehtailijat". Onpa mukana yksi teksti, jossa ei ole edes yliluonnollisuuksia, "Taikurin oppipoika". Kauniita unia on valloittava kokoelma keskenään melko erilaisia silmäyksiä kauhugenreen, mutta kokonaisuutena se jää hiukan ohueksi. Nyt novellit ovat jopa liian erilaisia, jotta kokoelman mittaista jännitettä syntyisi. Tämä on kuitenkin pieni valituksen aihe, sillä jokainen Bloch-suomennos on kulttuuriteko, ja vuonna 1980 oli sitä vielä painokkaammin.

Valitettavasti Science fiction -sarjan taso notkahti jälleen tämän jälkeen. Sarjan viidentenä, nyt jo vuoden 1981 puolella, ilmestyi John Maddox Robertsin tuoreeltaan käännetty romaani Avaruusenkeli (Space Angel, 1979). Teos on aivan ensimmäisiä Robertsin kirjoittamia kirjoja, minkä vuoksi se on luultavasti ollut edullinen käännettävä. Myöhemmin Roberts osoittautui tuotteliaaksi fantasian suoltajaksi, jolta on julkaistu kymmenittäin nimikkeitä eri sarjoissa.

Avaruusenkeli on kimppu avaruusoopperan klišeitä. Sekalainen joukko avaruusmatkaajia päätyy yhteen, saman aluksen miehistöksi ja löytää itsensä elämää suuremmalta matkalta. Joukkoon kuuluu kokematon nuori (avaruus)laivapoika, kaiken nähnyt veteraani, pari toisen olentolajin ylimielistä soturia ja tulevaisuuden avomielisyyden osoituksena naiskapteeni. Yksikään henkilöistä ei muodostu erityisen keskeiseksi, ja muutenkin tarina etenee käänteestä toiseen melkein luonnosmaisesti. Välillä miehistön ruokailuun keskitytään niin tarkasti, että kirja alkaa tuntua Viisikolta avaruudessa. Tarina huipentuu universumin ytimen ja kaiken olevaisen syyn löytymiseen (tai jotain sellaista), mikä ei jaksa kiinnostaa lukijaa tai kirjoittajaakaan sen vertaa kuin miehistön edellinen lounas.

Avaruusenkelille ilmestyi kymmenisen vuotta myöhemmin jatko-osa, Window of the Mind, mutta sitä ei koskaan ole suomennettu. En usko sen olevan suuri menetys. John Maddox Robertsilta on kyllä julkaistu toinenkin suomennos, sillä 1997 käännettiin hänen Murha Tarsiksessa -romaaninsa (Murder in Tarsis, 1996) Jalavan Dragonlance-sarjassa.

Onneksi Science fiction -sarja ei jäänyt Avaruusenkeliin, vaan se sai paljon arvokkaamman lopetuksen Frank Belknap Longin Pimeänpelko-novellikokoelmalla. Long kuului Blochin tapaan Lovecraftin ympärille muotoutuneeseen kirjalliseen ryhmään, mikä seikka mainitaan myös kokoelman esipuheessa. Pimeänpelon pohjana on ollut Longin Night Fear -kokoelma (1979), johon on alunperin sisältynyt myös vahvasti lovecraftilainen pienoisromaani The Horror from the Hills. Valitettavasti se ei sisälly suomennokseen (eikä sitä ole ymmärtääkseni myöhemminkään suomennettu).

Sen sijaan Pimeänpelossa ilmestyi kahdeksan muuta genremääritelmiä karttavaa kertomusta. Niistä moni kyllä edustaa tieteiskirjallisuutta, jos sellaiseksi riittää avaruusmatkailu, mutta mistään hc-scifistä ei tälläkään kertaa puhuta. Longin novelleissa scifi-elementit ovat fantastisia taustoja, joita vasten hän asettaa henkilönsä. Yleensä kyse on vieraan kohtaamisesta, oli se sitten jotain toisaalta (toisesta maailmasta, toisesta ulottuvuudesta) tulleesta elämänmuodosta tai itse muualle matkaavista ihmisistä (tai karhuista!).

Longilla on kyky luoda tiheätunnelmaisia tarinoita. Hänen maailmassaan tuntuu usein olevan jokin vinossa; kuva ei koskaan ole aivan oikein tarkennettu. Tässä hän muistuttaa Lovecraftia, mutta Long on kirjoittajana paljon taitavampi. Verrattain ytimekkäästi hän pystyy luomaan outouden tunteen. Varsinkin "Mies tyhjästä" -novellissa surrealistinen taidemaalari saa todellisuuden nyrjähtämään tehokkaasti niin kertomuksen hahmoille kuin lukijallekin. Tehokas on myös "Vaakatasoja"-novellin kuvaus kahdessa "eri tasossa" kulkevan elämänmuodon kohtaaminen; olentojen ovat olemassa toisiinsa nähden 90 asteen kulmassa. Useimmiten Long ei selittele turhia vaan vaatii lukijalta sopeutumista visioihinsa. Toisaalta "Mississippin lautasessa" selittelyä on turhankin kanssa. Samaisessa novellissa Long näyttää kuitenkin myös realistisen kerronnan taitonsa, kun hän kuvaa jokivarren lapsia lämpimän osuvasti.

Frank Belknap Longin novellikokoelma on mielestäni Nykylehtien kioskisarjan ehdottomasti paras osa. Siihen nähden on suorastaan häkellyttävää, ettei häneltä ole tämän kirjasen lisäksi ilmestynyt suomeksi kuin yksi novelli, sekin vasta 2013 Markku Sadelehdon toimittamassa Lovecraftin lähteillä -antologiassa. Englanninkielisessä maailmassa Longilla on vankka maine paitsi Cthulhu-kirjoittajana mutta myös omaperäisenä kauhufantastina. Siitä Pimeänpelko on hyvä todiste myös suomalaisille.

Kuten sanottua, Nykylehtien Science fiction -sarja jäi lyhyeksi niin kuin monet edeltäjänsäkin. Aika ei ehkä ollut vieläkään kypsä tämäntyyppiselle kioskiscifille. Osansa oli varmasti sarjan hyvin epätasaisella laadulla, mutta korkeatasoisempi sisältökään ei vielä 80-luvun alussa olisi välttämättä riittänyt herättämään laajempaa kiinnostusta. Jäihän John Booksin mainio Fantasy-sarja sekin vain seitsemään julkaisuun. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun tieteiskirjallisuutta alkoi ilmestyä ainakin jokseenkin menestyksekkäästi muuallakin kuin WSOY:n ja Kirjayhtymän julkaisemana. Esimerkiksi Viihdeviikareiden Isaac Asimov -valikoimia ilmestyi seuraavina vuosina toistakymmentä ja Book Studion Galaxy Scifiä 24 osaa vuosina 1990–2001. Jalavan SciFi-sarja ylsi 23 osaan kuuden vuotensa aikana 1985–1991, ja jos mukaan lasketaan muutkin rinnakkaiset spefi-sarjat, yltävät ne lähes 50 nimikkeeseen.

Nykylehtien sarja jäi kuriositeetiksi, yhdeksi useista Suomessa ilmestyneistä scifi-, fantasia- tai kauhukirjallisuuteen keskittyneistä ja lyhytikäiseksi jääneistä pokkarijulkaisuista. Epätasaisuudessaankin se on kiinnostava alaviite alan kotimaiseen julkaisuhistoriaan ja on syytä muistaa ainakin Robert Blochin ja Frank Belknap Longin kokoelmien ansiosta.

tiistai 17. marraskuuta 2020

Stephen Kingistä ja sarjakuvista

SUHTEEN ALKU

Ei ole mitenkään yllättävää, että ollakseen kirjailija, joka ammentaa runsaasti amerikkalaisesta populaarikulttuurista, on Stephen King kokeillut urallaan myös sarjakuvaa. Kauhukirjallisuutta käsittelevässä, suomentamattomassa teoksessaan Danse Macabre hän nimeää EC Comics -yhtiön lehdet oleelliseksi osaksi lapsuuttaan. Tämänkään ei pitäisi olla yllätys, sillä varsinkin alkuaikojen novelleissaan King hyödyntää erittäin usein EC:mäisiä, visuaalisesti liioiteltuja keinoja mässäillä väkivallalla ja ällöttävyyksillä. King mainitsee esimerkiksi ’Salem’s Lot -romaaninsa (suom. Painajainen) yhtenä lähtökohdan olleen näissä lehdissä: ”Koska vampyyrikertomus oli niin oleellinen osa lapsuuteni EC-sarjakuvia, päätin kokeilla itsekin sen kaltaista kauhutarinaa.” Jo ennen kauhusarjakuvia Kingin tiedetään kuluttaneen ainakin Plastic Man- ja Combat Casey -sarjoja – jälkimmäisen pohjalta hän alkoi kirjoittaa myös omia kertomuksiaan noin kuuden vuoden iässä.

Varhaisin esimerkki Kingin omasta sarjakuvatuotannosta on nimetön ja kolmikuvainen pieni hupailu. Se ilmestyi vuonna 1966 Kingin silloisen koulun, Lisbon High’n, The Drum -lehdessä. Kingistä tuli lehden päätoimittaja toisena opiskeluvuonnaan, ja häneltä ilmestyi siinä monenlaista. Sarjakuvia tältä ajalta ei kuitenkaan tunneta enempää kuin tämä yksi. Siinä kylttiä kantava, pallomainen hahmo kulkee baariin ja palaa takaisin humalassa. Mistään merkkiteoksesta ei siis ole kyse. Sarjakuva on ilmestynyt alkuperäisjulkaisunsa jälkeen vain kerran, Bev Vincentin The Stephen King Illustrated Companion -kirjan ensimmäisessä laitoksessa vuonna 2009.

CREEPSHOW

Ehdottomasti tunnetuin Kingin sarjakuva, Creepshow, ilmestyi vuonna 1982 yhdessä samannimisen elokuvan kanssa. Kyseessä on mielenkiintoinen ”muna vai kana” -tapaus, sillä Kingin käsikirjoittama ja George A. Romeron ohjaama elokuva on kunnian- ja rakkaudenosoitus vanhoille, tekijöiden lapsuusajan EC- sarjakuville. Tavallaan kyseessä siis on sarjakuvaan perustuvaan elokuvaan perustuva sarjakuva, kuten sen kuvittanut Berni Wrightson on sanonut. Creepshow kertoo kummassakin muodossaan viisi toisiinsa liittymätöntä kauhutarinaa (elokuva myös kehyskertomuksen jota sarjakuvassa ei ole), joita yhdistää yliluonnollisuus ja mustan huumorin värittämä väkivalta. Elokuvana Creepshow kumartaa esikuvilleen paitsi tarinoidensa osalta myös visuaalisella ilmeellään, jossa yhdistyvät erikoiset kuvakulmat, kirkkaat värit, piirretyt jaksot ja EC:ltä lainattu kertojahahmo.

Creepshow-sarjakuva tavoittaa elokuvan (ja EC:n) hengen erittäin hyvin. Berni Wrightson piirtää varmaa kauhusarjakuvaa. Lähes jokainen kuva on dynaamisuudessaan dramaattinen, eikä Kingillä tyypilliselle, arkirealistiselle taustoitukselle uhrata ruutuakaan. Itse asiassa lieneekin niin, ettei sarjakuva varsinaisesti edes ole Kingin itsensä käsikirjoittama. Sarjakuva-albumissa niin ei varsinaisesti sanota missään, vaikka Kingin nimi kannessa lukeekin ensimmäisenä. Toisaalta kyllä korostetaan, että Wrightson on vastuussa nimenomaan kuvituksesta (suom. ”piirtänyt”, alkup. ”art by”). Ilmeisesti Wrightsonilla on ollut käytössään elokuvan käsikirjoitus, jonka pohjalta hän itse on suunnitellut ruutujaon ja muun sarjakuvallisuuden. Hän ei ole myöskään tiennyt elokuvan roolijaosta, minkä vuoksi harva hahmoista näyttää filmivastineilleen. Joitain näyttelijöitä Wrightsonin on kuitenkin täytynyt tietää jo piirrostyötä tehdessään, sillä esimerkiksi Hal Holbrook on selvästi tunnistettavissa kuvista. Hyvin usein sarjakuva toistaa elokuvan visuaalista ilmettä kuvakulmien ja -kokojen suhteen, mikä kertonee lähinnä siitä, miten tarkkaa työtä King on tehnyt käsikirjoituksessaan. Hänen ohjeittensa perusteella sekä Wrightson että Romero ovat päätyneet hyvin samankaltaisiin ratkaisuihin.

Kingin nimi oli 1990-luvun Suomessa alussa niin myyvä, että myös Creepshow nähtiin kannattavaksi käännättää täkäläisille markkinoille. Samaan aikaan maassa oli meneillään myös jonkinlainen albumimuotoisen sarjakuvan buumi, joten Stephen King -albumi oli kohtuullisen varma sijoitus. 1992 ilmestyikin Jukka Heiskasen kääntämä, suomenkielinen Creepshow Book Studion julkaisemana. Tämä on ainoa kerta, kun mitään näistä tarinoista on ollut saatavilla suomeksi. Viidestä tarinasta kaksi nimittäin perustuu aiemmin julkaistuihin novelleihin (Weeds vuodelta 1976 ja The Crate vuodelta 1979), joita ei koskaan ole käännetty suomeksi.

Wrightsonin ja Kingin yhteistyö jatkui Creepshow’n jälkeenkin. Wrightson kuvitti useita Kingin kirjoja: Cycle of the Werewolf (suom. Ihmissuden vuosi), The Standin laajennetun laitoksen (suom. Tukikohta), From Buick 8:n (suom. Buick 8) ja Wolves of the Callan (suom. Callan sudet). Näistä ensimmäisenä ja viimeisenä mainitut ilmestyivät myös Suomessa kuvituksineen. Sarjakuvankin saralla miehet päätyivät vielä yhteistyöhön eräässä projektissa, johon palataan tuonnempana…

AMERICAN VAMPIRE

Seuraavan kerran Kingin esiintyi kokonaisen tarinan mittaisen sarjakuvan kirjoittajana vuonna 2010, kun Scott Snyderin luoma American Vampire alkoi ilmestyä. Sarja alkoi kahdella tarinalla, jotka ilmestyivät alun perin viidessä ensimmäisessä lehdessä ja myöhemmin yhteisniteenä. Toinen tarina oli Snyderin kirjoittama, toinen Kingin. Piirroksista vastasi Rafael Albuequerque.

American Vampire kertoo vampyyrien amerikkalaisesta sukulinjasta, jonka kautta käydään läpi myös Yhdysvaltain historiaa ja kehitystä. Kingin osuus on kertoa jenkkivampyyrien kantaisän, Skinner Sweet -nimisen lainsuojattoman tarina. Tarina perustuu Kingin sanojen mukaan hyvin tarkasti Snyderin luonnokseen. Lehden kuudennesta numerosta eteenpäin Snyder alkoikin vastata yksinään sarjan kirjoittamisesta.

American Vampire on helposti lähestyttävää ja sujuvasti luettavaa nykysarjakuvaa. Se ei yritä kikkailla tai esittää muuta kuin on; sen tehtävä on viihdyttää ja kertoa mukanaan vievää tarinaa. Yhdistelmä Yhdysvaltain historiasta ja vampyyreista on lähtökohtana kiehtova, mutta ainakin alkupään tarinoissa se ei oikein kasva mittaansa. Historia ei hengitä vaan tuntuu pelkältä kulissilta. Kingillä ei ole kovinkaan monta menneisyyteen sijoittuvaa kertomusta, joten sikäli American Vampire on mielenkiintoinen poikkeama hänen tuotannossaan. Se on myös oiva lisä hänen lyhyeen lännentarinoitten listaansa.

Kingille American Vampire oli ilmiselvästi keikkaluonteinen työ – mahdollisuus päästä kokeilemaan sarjakuvan kirjoittamista ja tilaisuus päästä kokeilemaan tarinankerrontaa jonkun toisen luomilla hahmoilla, minkä jälkeen voisi jatkaa taas omille teilleen. Ensimmäiseen American Vampire -albumiin kirjoittamassaan esipuheessa King kertoo, että hän itse oli tarjoutunut tehtävään. Snyder oli alun perin ottanut häneen yhteyttä pelkän mainostekstin (blurb) toivossa. Ilkeästi voisi tämänkin sarjakuvan kohdalla ajatella, aivan kuten Creepshow’n, että Kingin nimi on kannessa vain myyntiä lisäämässä. Tällä kertaa kuitenkin luottaisin siihen, että vaikka alkuperäistarina onkin Snyderin, on käsikirjoitus Kingin käsialaa. Lisäksi albumijulkaisussa on liitteenä lyhyet näytteet sekä Snyderin että Kingin käsikirjoituksista, jotka kyllä tuntuisivat eroavan toisistaan merkitsemistapojensa osalta.

American Vampirea ilmestyi suomeksi kahden kovakantisen albumin verran nimellä Amerikan vampyyri. Näistä ensimmäiseen sisältyvät Kingin kirjoittama tarina sekä hänen esipuheensa. Suomennoksesta vastaa Antti Poussa.

HEROES FOR HOPE

Näiden kahden albumimittaisen teoksen väliin sijoittuu vielä yksi Kingin visiitti sarjakuvakerrontaan. Heroes for Hope Starring the X-Men on Marvelin julkaisema hyväntekeväisyysjulkaisu. Vuonna 1985 yhtiö halusi kerätä rahaa Etiopian nälänhädän uhreille. Piirtäjät Jim Starlin ja Berni Wrightson ehdottivat yhtiölle ideaa tehdä supersankarisarjakuva, jonka kirjoittamiseen ja kuvittamiseen osallistuisi suuri joukko tekijöitä, vähän samaan tapaan kuin muusikot olivat tehneet aiemmin hyväntekeväisyyslevytyksillään ja -konserteillaan. Jim Shooter on käyttänyt tässä yhteydessä sanaa "jam". Yhteensä projektiin osallistui lähes sata kirjoittajaa, piirtäjää, tussaajaa, tekstaajaa ja värittäjää. Stephen Kingin lisäksi käsikirjoittajiin kuului muiden muassa sellaisia nimiä kuin Alan Moore ja George R. R. Martin.

Heroes for Hopen tarinassa Ryhmä X huomaa kartanonsa tulleen siirretyksi keskelle aavikkoa. Ryhmän jäsenet joutuvat vaivaavat psyykkiset hyökkäykset, jotka saavat heidät kohtaamaan pahimmat pelkonsa. Syylliseksi selviää ikivanha jumalolento, joka ravitsee itseään ihmisten kärsimyksellä. Sankarit voittavat olennon ja tajuavat taistelun olleen vertauskuva kamppailulle nälänhätää ja ylipäänsä kaikkea kärsimystä vastaan.

Kingin osuus sijoittuu tarinan alkupuolelle. Hänen kolme sivuaan osuvat lehden alkupuolelle ja kuvaavat Kitty Pryden kamppailua pahimman pelkonsa kanssa. Jääkaapilla käydessään hänet yllättää mustaan kaapuun pukeutunut, kovin viikatemiesmäinen hahmo. Kittyn suurimmaksi pelon aiheeksi paljastuvat nälkä ja nääntyminen. Kingin osuuden on piirtänyt, luonnollisesti, Berni Wrightson. Miesten yhteistyö on sitä, mitä heiltä saattaa odottaakin – supersankarikonteksti ei estä kauhukuvastoa. Wrightsonin kuvat ovat synkkiä ja pahaenteisiä ja varsinkin kuihtuva Kitty on vaikuttava ilmestys.

Tekotapansa vuoksi Heroes for Hope ei tietenkään voi olla kovin yhtenäinen tai vakavasti otettava teos. Se on kuitenkin mielenkiintoisempi kuin tämäntapaisen projektin voisi pelätä olevan. Tarina on hajanainen ja episodimainen, totta kai, mutta erikoisten tekijäparien yhdistäminen ja rinnastaminen avaa kiintoisia näkymiä. Mitähän muuta Harlan Ellison ja Frank Miller olisivat saaneet yhdessä aikaiseksi? Entäs Alan Moore ja Richard Corben?

Suomeksi Heroes for Hope ei käsittääkseni ilmestynyt.

SOVITUKSET

On oikeastaan suuri ihmetyksen aihe, ettei Kingin tarinoita ole sovitettu sarjakuvaksi kovinkaan usein. Ennen 2000-lukua vain The Lawnmower Man - ja Popsy-novellit (suom. Ruohonleikkaaja ja Pappa) oli käännetty kuvaruuduiksi muotoon; edellinen Bizarre Adventures -lehdessä vuonna 1981 (piirtänyt Walt Simonson, jonka tyylikäs mustavalkokuvitus sopii hienosti groteskiin tarinaan), jälkimmäinen J.N. Williamson’s Masques -antologiassa 1992 (kirjoittanut Mark Valadez ja piirtänyt Matt Thompson).

Uudella vuosituhannella uskallusta alkoi kuitenkin löytyä. Marvel Comics aloitti 2007 suutyön ja päätti siirtää The Dark Tower ­-saagan kuvamuotoon. Käsikirjoittamisesta vastasivat Peter David ja Robin Furth, joka toimi Kingin avustajana tämän kirjoittaessa kolmea viimeistä Dark Tower -romaania.

Kymmenen vuoden aikana ilmestyi yhteensä 85 The Dark Tower -lehteä, jotka julkaistiin myöhemmin 11 kokoelmana. Tarinallisesti sarjakuvaversiossa ehätettiin romaanisarjan kolmanteen osaan, joskin sovituksessa on myös ainesta, jota Kingin romaaneissa ei ole. Vuonna 2018 Simon & Schusterin omistama Gallery 13 osti oikeudet Dark Tower -sarjakuviin ja alkoi julkaista sitä uusina painoksina. Sarjan jatkumisesta ei ole käsittääkseni tietoa tällä hetkellä. Suomeksi sarjaa ilmestyi Musta torni -nimellä vain kahden albumin verran vuonna 2008.

Samaan aikaan Dark Towerin kanssa Marvel julkaisi myös The Stand -sovituksen, vuosina 2008–2012. Romaanin laajennettuun laitokseen perustavaa sarjakuvaa ilmestyi 31 numeroa, jotka ovat ilmestyneet sekä kuutena erillisenä niteenä että yhtenä, koko tarinan kattavana julkaisuna. The Standin käsikirjoitti Roberto Aguirre-Sacasa ja piirsivät Mike Perkins ja Laura Martin. Kummankin Marvel-sarjan yhteydessä King itse mainitaan tittelillä ”Creative and Executive Director”, mikä tarkoittanee, että hän on ollut jonkinlainen ylin hyväksyjä ja tarvittaessa neuvonantaja.

Perinteisessä printtimuodossa on ilmestynyt myös pari muuta King-sovitusta, jotka kaikki perustuvat yhteistyössä toisen kirjailijan kanssa kirjoitettuihin teoksiin: Peter Straubin kanssa kirjoitettuun The Talisman -romaaniin (suom. Talismaani) perustuvan sarjakuva lopetettiin kuuden julkaistun numeron jälkeen 2009. Lehteä kustansi Del Rey. Vuonna 2012 IDW julkaisi Road Rage -sarjakuvan, joka sisältää sarjakuvasovituksen Richard Mathesonin Duel-novellista ja siitä inspiraationsa saaneesta, Kingin ja hänen poikansa Joe Hillin yhdessä kirjoittamasta Throttle-pienoisromaanista (ei suomennettu). Road Rage on Chris Ryallin kirjoittama ja Nelson Danielin sekä Rafa Farresin piirtämä. Se ilmestyi ennen yhteispainosta neljänä numerona mutta niin monella kansivariantilla, että keräilijä ei pääse ihan helpolla. IDW:n kustantama on myös sovitus Kingin ja hänen toisen poikansa, Owenin, Sleeping Beauties -romaanista (suom. Ruususen uni). Sarja alkoi ilmestyä tänä vuonna, ja se jatkuu ainakin tammikuussa 2021 ilmestyvään kuudenteen numeroonsa asti. Sarjakuvan on kirjoittanut Rio Youers ja piirtänyt Alison Sampson.

VERKKOSARJAKUVAT

Oman pienen lukunsa muodostavat kaksi digitaalisena ilmestynyttä sarjakuvasovitusta.

”The Little Green God of Agony” on Dennis Caleron versio Kingin vuoden 2011 novellista (jota ei ole suomennettu). Sarjakuva ilmestyi seuraavana vuonna Kingin nettisivuilla 24 osassa kahdeksan viikon aikana. Digitaalisuudestaan huolimatta se edustaa perinteistä sarjakuvaa, jossa staattiset kuvat on sijoitettu kuin yhdelle printtisivulle kerrallaan.

Sen sijaan N.-pienoisromaanin sovitus vuodelta 2008 edustaa kokeilevampaa nettisarjakuvan muotoa, jossa animaatiolla ja ajallisella kestolla on suuri merkitys. Sitä voisikin perustellusti pitää myös puolituntisena elokuvana, pala-animaationa joka lainaa vahvasti sarjakuvan keinoja. N. oli osa Just After Sunset -novellikokoelman markkinointia, ja Kingillä oli ainakin nimellinen rooli sen tekemisessä. Varsinaiset tekijät kuitenkin olivat käsikirjoittaja Marc Guggenheim, piirtäjä Alex Maleev sekä värittäjä José Villarrubia. Vuonna 2010 N. ilmestyi Marvelilta fyysisenä sarjakuvalehtenä neljän numeron verran. Materiaali on pitkälti samaa kuin nettiversiossa, mutta printtisarja sisältää myös uutta sisältöä ja syventää näin ollen tarinaa hieman.

THE SECRETARY OF DREAMS

The Secretary of Dreams -nimiset kaksi kirjaa ilmestyivät 2006 ja 2010. Ne ovat varsin mielenkiintoiset teokset, kun mietitään sarjakuvan, kirjakuvituksen tai proosakirjallisuuden rajoja. Cemetery Dancen kustantamat volyymit sisältävät kumpikin kuusi Kingin aiemmin julkaistua novellia, jotka Glenn Chadbourne on kuvittanut. Tai kertonut uudelleen kuvilla. Tai molempia.

Kumpikin kokoelma jakautuu kahtia. Ne sisältävät ensinnäkin kolme novellia kokonaisuudessaan Chadbournen kuvittamina. Kuvitus ei kuitenkaan tarkoita tässä muutamaa piirrosta sieltä täältä tarinasta vaan alati läsnäolevaa kuvamaailmaa. Välillä kuvat kattavat koko sivun tai aukeaman, välillä kyse on pienistä vinjeteistä. Teksti limittyy kuvamassaan ja elää sen joukossa. Ensimmäisessä kirjassa on kuvitettuina novellit Home Delivery (suom. Kotikonstein), Jerusalem’s Lot (suom. Jerusalemin osa) ja The Reach (suom. Ulappa), toisessa osassa puolestaan The Monkey (suom. Apina), Strawberry Spring (suom. Mansikkakevät) ja In the Deathroom (suom. Kalmanhuoneessa). Kuvitettujen tarinoiden lisäksi kummassakin kirjassa on kolme täysiverista sarjakuvasovitus Kingin novelleista. Tämän käsittelyn ovat saaneet ensin The Road Virus Heads North (suom. Maantievirus matkalla pohjoiseen), Uncle Otto’s Truck (suom. Otto-sedän kuorma-auto) ja Rainy Season (suom. Sadekausi) ja toisessa osassa Gray Matter (suom. Harmaa lima), One for the Road (ei suomennettu) ja Nona (suom. sama).

Vuonna 2013 ilmestyi vielä kolmas teos, jossa Chadbourne kuvittaa laveasti Kingin tekstiä. Nyt kuitenkin kyseessä oli varsin pienimuotoinen kirja. The Dark Man nimittäin tarjoaa visuaalisen tulkinnan vain yhdestä ainoasta runosta, vuodelta 1969. Kingin yliopiston lehdessä ilmestynyt ”The Dark Man” on monella tapaa kuriositeetti, mutta sitä on totuttu jälkiviisaasti pitämään ensimmäisenä kirjoittajansa tuotantoa läpäisevän Flagg-hahmon esiintymisenä. Chadbournen mustavalkokuvitus on tässäkin tapauksessa täyttä ja hieman luonnosmaista (joku voisi sanoa huolimatonta), mutta se toisaalta sopii hyvin nuoren kirjoittajan lyyriikkaan. On luonnollisesti makuasia, pitääkö Chadbournen kuvista. Itselleni ne jäävät usein lahjakkaan mutta turhan innokkaan fanitaiteilijan levottomiksi ja liikaa yrittäviksi kuviksi.

Sekä The Dark Manista että The Secretary of Dreams -kirjoista joutuu maksamaan tänä päivänä kohtalaisen summan rahaa. Niistä otettiin rajatut painokset, jotka eivät sinänsä olleet erityisen pienet, mutta niin keräiltävän ja keräillyn kirjailijan kuin King ollessa kyseessä on useamman tuhannenkin kappaleen painos niukka. Lisäksi kustantaja Cemetery Dance on ilmoittanut, ettei uusia painoksia tule.

YHTEENVETOA

Stephen Kingin oma sarjakuvatuotanto on ohut mutta mielenkiintoinen juonne hänen laajassa ja rönsyävässä tuotannossaan. Se saattaa olla vieläkin ohuempi kuin yleensä ajatellaan, koska Creepshow’n tekijyys jää hiukan hämäräksi. Kolme sivua Ryhmä X:ää ja muutaman lehden mittainen American Vampire -sarja jäävät pelkäksi alaviitteeksi Kingin uralla, aivan syystä.

Laadultaan Kingin sarjakuvatuotanto on sitä mitä häneltä voikin odottaa. Se on perushyvää, sujuvaa ja tuttuihin kauhuelementteihin nojaavaa kerrontaa, jossa ei ole mitään erityistä. Aivan samalla tavoin voi luonnehtia hänen elokuvakäsikirjoituksiaankin: ihan kelvollisia kauhujuttuja, joiden parissa saa hetken kulumaan. Voisi myös verrata Kingin ainoaa itse piirtämää sarjakuvaa (kylttiä kantava kaljoitteleva pallo) ja ainoaa itse ohjaamaa elokuvaa (Maximum Overdrive), mutta se olisi ehkä jo liioittelua…

Sen sijaan sarjakuvat jäävät selväksi kakkoseksi elokuvalle, kun tarkastellaan Kingin töistä tehtyjä sovituksia. Siinä missä ”Stephen King -elokuva" on käsite (hyvässä ja pahassa), ei ”Stephen King -sarjakuva" sisällä samanlaisia lupauksia. On hämmästyttävää, miten vähän Kingiä on siirretty sarjakuvaruutuihin, vaikka varsinkin alkupään novellituotanto soveltuisi tällaiseen erinomaisesti. Ehkä ajoitus on ollut ongelma: vielä 70- ja 80-luvulla sarjakuvateollisuuden itsesensuuri ja Comics Code olivat voimissaan, ja Kingin nimen yhdistyminen (osittain elokuvienkin vuoksi) visuaaliseen kauhuun ja eksplisiittiseen väkivallan kuvaamiseen on saattanut pitää sarjakuvantekijät kaukana hänen teksteistään. Tämä ei kuitenkaan voi olla koko totuus. En usko myöskään rahan olleen erityisen selittävä tekijä. Niin avokätisesti on Kingin teosten filmaamisoikeuksia myyty, että on hankala uskoa kalliiden hintojen olleen sarjakuvayhtiöillekään ongelma.

Vasta 2000-luvulla alkoi ilmestyä laajemmin King-sarjakuvaa, mutta sen voittokulku ei ole ollut kovin vakuuttavaa. The Stand oli jonkinlainen menestys, ja The Dark Tower ilmestyi melko pitkään, joskin sen tulevaisuus on epävarma. Muuten näiden sovitusten sekä laatu että vastaanotto ovat olleet vaihtelevia.

 

LÄHTEET

The Berni Wrightson Interview. Verkko-osoitteessa www.tcj.com/the-berni-wrightson-interview. – Ensimmäinen julkaisu The Comics Journal -lehdessä #76, 1982.

Justin Brooks: Stephen King: A Primary Bibliography of the World’s Most Popular Author, Revised Edition. Hiram 2013: Overlook Connection Press.

Stephen King: Kirjoittamisesta. Muistelma leipätyöstä. Helsinki 2000: Tammi. Suom. Ilkka Rekiaro. – Alkuteos On Writing. A Memoir of the Craft, 2000.

Stephen King: Dance Macabre. London 2006: Hodder & Stoughton. – Ensimmäinen painos 1981.

Stephen King: ”Suck on This”. – Teoksessa Snyder, Albuquerque & King: American Vampire. New York 2010: DC Comics.

Kevin Quigley: Drawn Into Darkness. The Comic-book Landscapes of Stephen King. Forest Hill 2011: Cemetery Dance Publications.

Jim Shooter: [nimetön esipuhe]. – Heroes for Hope Starring the X-Men. Marvel 1985.

Bev Vincent: The Stephen King Illustrated Companion. Manuscripts, Correspondence, Drawings, and Memorabilia from the Master of Modern Horror. New York 2009: Fall River Press.

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Lukupäiväkirjasta ja listaamisen ilosta (johdanto johonkin tulevaan)

 Aloin pitää lukupäiväkirjaa toukokuussa 2000, kun täytin 17 vuotta. Idea tähän tuli uskoakseni kahdesta suunnasta. Toisaalta olin koko kouluikäni lukenut Guinnessin ennätyskirjoja, varsinkin omassa hyllyssäni ollutta vuoden 1990 editiota. Varmaankin juuri siinä kerrottiin naisesta, joka oli elämänsä ajan pitänyt kirjaa näkemistään elokuvista. Ajatus kiehtoi minua. Miten paljon tuollaiseen listaan kertyisikään nimi! Millaisen kartan se antaisikaan aikaan ja muistoihin! Vaikka olin jo alakoululaisena ahkera elokuvien katselija, en syystä tai toisesta ryhtynyt itse pitämään luetteloa näkemistäni filmeistä ennen vuosituhannen vaihdetta. Ehkäpä pyöreä vuosiluku toimi viimeisenä innoittajana ryhtyä tällaiseen.

Samoihin aikoihin luin Stephen Kingin Kirjoittamisesta-teoksen. Omaelämäkerrallisten elementtien ja kirjoittamisohjeiden lisäksi kirjan lopussa oli lista kirjoista, joita King oli lukenut oman kirjoittamisurakkansa aikana. Tarkoitus oli osoittaa, miten monipuolisesti kirjailijan on syytä lukea oman työnsä tueksi. Tämä itsessäänkin mielenkiintoinen lista antoi sysäyksen alkaa katsottujen elokuvien lisäksi listata myös luettuja kirjoja.

Olin jo noihin aikoihin innokas novellien lukija. Kansien väliin sidottujen kokoelmien lisäksi luin jonkin verran myös lehdissä ilmestyneitä novelleja ja usein kirjoistakin vain yksittäisiä tekstejä. Mielestäni nämäkin piti saada listaan tasavertaisina romaanien ja tietokirjojen sekaan. (Novelli oli sikälikin minulle tärkeä muoto tuolloin, että pidin lukiossa pohtivan puheen novellin asemasta Suomessa.) Myöhempinä vuosina listaa ja sen hienojakoisuutta on täydennetty monin tavoin: mukaan on otettu ilman tunnontuskia taidekirjat ynnä muut lähinnä kuvia sisältävät teokset, mutta esimerkiksi lasten kuvakirjojen listaamisesta luovuin hyvin nopeasti, kun omien lasten kanssa tuli samoja kirjoja luettua kymmeniä ja kymmeniä kertoja iltasatuna tai pottakirjana. Lasten kirjoista mukaan on hyväksytty vain ilmiselvät romaanit ja vaikkapa satukokoelmat. Sen sijaan yksityisiä satuja ei ole listattu, mikä näin jälkikäteen kieltämättä hieman harmittaa.

Miksi kukaan ryhtyy tällaiseen? Olen aina pitänyt listoista, asioiden luetteloinnista, tilastoista, järjestelemisestä; siitä miten kahden tai useamman, sinänsä toisiinsa liittymättömän asian välillä syntyy yhteys, ja miten näistä yhteyksistä syntyy kokonaisuuksia. Luettujen teosten tilastointi tekee myös näkyväksi, miten paljon energiaa olen käyttänyt lukemiseen, ja se toimii kirittäjänä, kun huomaan lukemisen jääneen muiden asioiden alle. Toisaalta vaativa persoonallisuuteni kiittää jatkuvaa tilastointia, sillä silloin itseltä on helpompi vaatia suorituksia. Joku varmasti ahdistuisi tällaisesta, mutta minulle se on päinvastoin hyvin tyydyttävää.

Lisäksi listat toimivat loistavana keinona aikamatkailla. Jonkin tietyn vuoden lukulistaa silmäillessä aktivoituu mielessä paljon muutakin kuin mielikuvat luetuista teoksista – ne paikat ja mielentilat joissa kirja on luettu, ihmiset joiden seurassa olen lukenut tai jotka ovat olleet mielessä samaan aikaan. En koskaan ole halunnut kirjoittaa minkäänlaista selittelevää lukupäiväkirjaa, en kirjoittaa ajatuksiani tai arvioitani luetusta. Pelkät nimet ovat riittäneet – muistot ja ajatukset kyllä tulevat takaisin, jos ne ovat oleellisia.

Omasta luettujen teosten listassani ei mainita päivämääriä. Varhaisessa vaiheessa päätin, että siinä missä elokuvista on helppo sanoa, koska ne on katsonut, ei samaa voi tehdä kirjalliselle teokselle. Useimmiten lukuprosessi jakautuu useammalle kuin yhdelle päivälle. Pitäisikö silloin mainita sekä lukemisen aloitus- että lopetuspäivä? Entä missä järjestyksessä teokset pitäisi silloin mainita – aloittamisen mukaan vai lopettamisen? Onko millään tällä edes väliä? Ei tietenkään. Ei ainakaan välttämättä. Väliä on sillä, mitä listan ylläpitäjä haluaa sillä saavuttaa.

(Myöhempi versio tekstistä julkaistiin johdantona teoksessa Kirjalistakirja. Listoja ja muistumia kirjoista, Luovaja 2021)

keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Kesäisen klassinen true crime -pala Holmesin hengessä

Kesällä kuuluu lukea dekkareita, sanovat. Sen kunniaksi arkistoista löytynyt Sherlock Holmes -viitteinen pakina sadan vuoden takaa. Nimimerkki Ä. Jyrkän teksti viittailee ahkerasti Holmes-tarinoiden tunnuspiirteisiin ja samalla ottaa kantaa ajankohtaiseen pikku selkkaukseen. Teksti on julkaistu Paukku-lehden numerossa 11 lokakuussa 1922. Paukku oli kommunistien pilalehti, jota kustansi Oy Työ.

**

SALAPOLIISILLISIA TUTKIELMIA


Kolme tuhkakuppia, joista yksi on iso ja kaksi keskikokoista, on tällä hetkellä koivuisella työpöydälläni täynnä paperossin eli savukkeen pätkiä, joiden luku saatetaan suunnilleen laskea, kun tiedetään, että niiden kumppanina on 2 tyhjää ja 1 vasta-alettu savukerasia.

Tämä ennenkuulumaton tuhlailevaisuus johtuu siitä tunnetusta tosiasiasta, että tässä maassa on kauan kärsitty puutteesta ei ainoastaan kaikesta mitä jumaluusopintohtori Martti Lutherin mukaan jokapäiväiseen leipään kuuluu, vaan myös pätevästä salapoliisinerosta  à la Sherlock Holmes, jota puutetta allekirjoittanut  nyt on ryhtynyt poistamaan.

Sir Arthur Conan Doylen keksimä suuri ja kuuluisa mestaridetektiivi Sherlock Holmes oli teräväpäinen mies, jota osoittaa sekin, ettei hän aina viitsinyt vaivautua rikoksen tapahtumapaikalle, vaan luki lehdestä uutisen asiasta, uppoutui nojatuoliinsa ja rupesi tupakoimaan käskien ystävänsä ja huonetoverinsa, tohtori Watsonin kaataa lasiinsa whiskyä ja soodaa ja ruveta ryyppäämään. Kun sitten kansa tuli kysymään, että kuinkahan sen asian laita  oikeastaan on, sanoa pamautti hän tupakoimisensa tuloksena valmiin ratkasun asialle. Eikä allekirjoittanutkaan, jonka profiili ja ruumiinrakenne melkoisesti muistuttaa Sherlock Holmesta, tietenkään mennyt rikospaikalle, koska oli paljon mukavampaa olla lämpöisessä huoneessa ja polttaa tupakkaa. Huonetoverikseni olin suuren esikuvani mukaan hankkinut tiedemiehen, mutta oli minun täytynyt tohtorin puutteessa tyytyä maisteri Quidquidiin, jonka tieteelliset artikkelit maailmankuulussa aikakauslehdessä, Sosialistinen Aikakauslehti, ovat herättäneet ansaittua huomiota. On luonnollista, että lukija on mainitun, ystäväni tohtori Lassyn ansiokkaasti toimittaman aikakauslehden tilaaja ja siis tuntee ystäväni Quidquiden, joten ei tarvitse minun häntä esitellä. Jos lukija kuitenkin ei, vastoin odotustani, lukisi mainittua lehteä, niin kehottaisin häntä heti sen tilaamaan samaten kuin Nuoren Työläisen Joulunkin, jota Quidquid niinikään avustaa.

Suuren esikuvani lailla olisin tietenkin käskenyt ystävääni ja huonetoveriani Quidquidia, joka toivottavasti kerran kirjoittaa elämäkertani, ottamaan whiskyä ja soodaa,  mutta koska olemme kieltolakimaassa, minkä ohessa toverini on periaatteellinen raittiusmies, niin en tietenkään saattanut sitä tehdä, mistä syystä kehoitin häntä syventymään matemaattisiin probleemeihin  hän harrastaa sattuneesta syystä nykyään matematiikkaa – sillä välin kun minä ratkaisen tämän tervaprobleemin.

*

– Toveri Quidquid – lausuin mietittyäni – olet kai lukenut lehdistä viimeiset tervauutiset?

– Olen, vastasi hän.

– Minkä mielipiteen olet niistä muodostanut?

– Saman, minkä kirjoitit S. Työmiehessä, että valkosuomalainen kulttuuri on tervakulttuuria, sain vastaukseksi.

– Kiitos tunnustuksesta! Mutta toveri muistanee, että on kaksi tuhrimistapausta. Mitä arvelet siitä?

Ja vastasi hän kuin aito Watson:

– Tietenkin ovat punikit tahtoneet maksaa samalla mitalla ja tuhrineet lahtaripatsaat palkkioksi siitä, että lahtarit tuhrivat neuvostolähetyksen kyltit.

Selitin kuin suuri esikuvani toverilleni:

– Sanomalehtitietojen mukaan on  tämän lokakuun 1 päivän vastaisena yönä vedensekaisella kotitervalla töhritty Venäjän lähetystön ja kappavaltuuskunnan ynnä matkailutoimiston kyltit. Mitä varten on koliterva vedellä sekoitettua? Tietenkin siitä syystä, että suojeluskuntain nykyinen ylipäällikkö ei pidä tervaa minään tekijänä isänmaan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen suojaamisessa eikä niinuodoin ole tullut varastoja lisänneeksi. Tästä saamme edelleen päättää, että eversti Malmberg harrastaa enemmän reaalipolitiikkaa kuin aatteellista tervapropagandaa. Mutta sitten tulemme pahempaan punktiin, mikä sekoittaa kaikki meiningit muilta, mutta ei minulta.

Kas näin kerrotaan lehdissä;

"T.k. 3 p:n aamuna huomasi poliisi, että Vanhankirkon puistossa olevat suojeluskuntalaisten ja saksalaisten sotilaiden hautapatsaat olivat sivellyt jollakin seoksella. Varsinkin suojeluskuntalaisten hautapatsas on pahasti tahrittu. Bulevardinkadun puoleiset kohokuvat ovat yltyleensä sivellyt punaisella ja sinisellä värillä ja muutenkin on patsas ollut ilkityöntekijäin erikoisen huomion esineenä. Saksalaisten patsaassa on ainoastaan muutamia väritahroja, mutta sen sijaan ovat hautojen häväisijät repineet palasiksi hautapatsaan juurella olevan seppeleen silkkinauhan."

Varmaankin tästä kursiveeraamastani kohdasta olet päässyt siihen johtopäätökseen, että teko olisi punikkien vastatoimenpide. Mutta oletko tullut kiinnittäneeksi tarpeellista huomiota saman uutisen toiseen kappaleeseen, johon olen sinua varten tehnyt eräitä kursiveerauksia? Kas näin se kuuluu:

"Mikäli eräät henkilöt ovat kertoneet, on ilkityö tehty jo t.k. toista päivää vasten yöllä. Sekä järjestyspoliisi että etsivä keskuspoliisi ovat ryhtyneet ottamaan selkoa tapahtumasta. Paikalla toimitetussa ensimmäisessä tarkastuksessa ei ole päästy selville siitä, millä aineella  patsaat ovat maalatut. Patsaiden puhdistaminen on kyllä mahdollinen, mutta voinee se tapahtua ainoastaan happojen avulla."

Mitä osoittaa tämä? Ensinnä sitä, että poliisi on näiden tervausasiain suhteen sokea. Teko tehdään toista päivää vasten yöllä, mutta poliisi huomaa sen vasta vuorokauden kuluttua eli 3 päivän aamuna. Tämä antaa tukea sille otaksumalle, että poliisi ei halua nähdä muutamia asioita tuoreeltaan. Edelleen tukee sinun punikkiotaksumaasi se seikka, että patsaat ovat töhrityt tuntemattomalla tavaralla, jonka poistaminen on vaikeata. Mutta lopuksi kuitenkin sanotaan:

"Arvellaan, että ilkityö on yhteydessä t.k. 1 päivää vasten yöllä suoritetun bolshevikien talon kilpien maalauksen kanssa, koska maalauksessa käytetty sekoitus näyttää olevan samaa ainetta."

Mitäs tästä sanot? Ristiriita vai? Samaa ainetta, jonka poistaminen bolshevikkien y.m. talojen kilvistä oli helppoa, koska se oli vesitettyä kolitervaa, mutta vaikeata ottaa pois patsaista – ei saa kuin happojen avulla. Samaa ainetta, joka toisessa paikassa on mustaa, toisessa punaista ja sinistä. Etevämpi kuin kameleontti, joka muuttaa väriään vain olinpaikkansa mukaan. Vetää vertoja noskelaisten ja muitten porvareiden mielipiteille ainoastaan, joihin tätä ihmeellistä tervaa enää saattaakaan verrata. Tervakulttuurin suurin saavutus se on. Saattaa siltäkin tuntua kuin jos olisivat ensimmäiset tervaajat, jotka porvarilehtien mukaan kommunistien laskuun, tahtoneet lakaista jälkiään ja, toteensaattaakseen porvarilehtien kommunistikeksinnön, tuhrineet omatkin kylttinsä...

– Mikä on siis toverin mielipide ratkaisu asialla? kysyi toveri Quidquid.

– Olen miettinyt asiaa tupakkaa polttaen Sherlock Holmesin tapaan ja ratkaissut sen – vastasin. Ja on ratkaisu tämä: Tästä asiasta ei poliisi koskaan saa selvää, vaikka ohranankin sormet ovat pelissä. 

Esikuvani Sherlock Holmes otti tällaisissa tapauksissa viulun, mutta sen puutteessa otin minä mandoliinin ja aloin soitella "Internationalea".

Ja ystäväni Quidquid hyräili siinä mukana hiljalleen:

– On kurjan kurjat kunniassaan...

Ä. Jyrkkä

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Sasu Muje: Pilvitehdas


(Arvostelu on alunperin ilmestynyt Palasokeri.comissa 2009. Tekstiä on stilisoitu hieman.)

Sasu Muje
Pilvitehdas
omakustannesingle, 2009. Cd.
1. Pilvitehdas; 2. Kirjeesi.

Pilvitehdas on Sasu Mujeen toinen soolojulkaisu. Ensimmäinen julkaisu, Minne te kaikki menitte? -EP ilmestyi vuonna 2008. Ennen soolotöitään Muje on vaikuttanut punkyhtye Headachessa sekä thrashmetallia soittaneessa Dead by Dawnissa. Menneiden tekemisiensä valossa on Mujeen soolotuotanto yllättävän seesteistä ja hyväntuulista.


Tällä singlellä kuullaan kaksi leppoisaa popteosta. Jonkinlaisesta akustisen kitaran vetämästä laulaja–lauluntekijä-tyyppisestä musiikista on kyse (jos moista genrenimitystä ylipäänsä voi käyttää). Folk-sävyjä on asiaankuuluvasti, mutta varsinaisesta folkista ei missään nimessä ole kyse. Enemmänkin sävellykset sijoittuvat suomipopin ja -rockin kaanoniin, sinne Kolmannen naisen ja kaltaistensa seuduille, mitä ei kuitenkaan pidä moitteeksi ymmärtää.

Pilvitehtaan nimikappale alkaa pitkällä urkusoinnulla, joka paljastuu pian kappaletta kannattavaksi äänimatoksi. Sen päälle akustinen kitara ja Mujeen laulu tekevät lopun työn. Kappale rakentuu kahden yksinkertaisen mutta miellyttävän melodianpätkän varaan. Varsinaista kertosäettä Pilvitehtaassa ei ole, mutta sellaisen vaatiminen olisikin kovin vanhanaikaista. Sen sijaan ongelmallisempaa sävellyksen kannalta on, ettei se sisällä oikeastaan minkäänlaista koukkua. Reilun minuutin kohdalla kuultava pieni ja sellaisenaan nätti kitarasoolo menee ikään kuin hukkaan yhteydessään.

Toinen singlen kappaleista, "Kirjeesi", vaikuttaa aluksi hämmentävän paljon edeltäjältään. Kyse on silti musiikillisesti paljon jäntevämmästä kappaleesta. On aina ikävää olla puritaani, mutta säkeistö–kertosäkeistö-rakenne nyt vain jakaa tämänkaltaista musiikkia sopivasti nieltäviksi paloiksi. Sitä paitsi kappaleen kertosäkeistö on aika hyvä folk-vaikuteissaan ja harmonialaulussaan. Ei se erityisen mieleenpainuva ole mutta singlen paras koukku ehdottomasti. Pitäisiköhän näitä folk-sävyjä sittenkin vain rohkeasti lisätä mukaan?

Onko Pilvitehtaalla tämän kaiken todettuamme sitten lopulta mitään annettavaa, syytä olemassaoloonsa? On: Mujeen lyriikka. Sikälikin Mujeen musiikista tulee mieleen 90-luvun alun suomirock-virtaukset, että hänen sanoituksissaan ei tyydytä tyypillisimpiin ratkaisuihin. Teemat ovat tuttuja, mutta niitä on käsitelty ennalta arvaamattomasta suunnasta. Sanavalintojakin on mietitty. Molemmissa kappaleissa on kyse menneestä, kaipauksesta, ehkä jostain tunteesta nostalgian ja kaihon seuduilla. Esimerkiksi "Pilvitehtaan" (tarkoituksellisen?) klišeistä sinä-muotoista rakennetta tuoreutetaan arkisilla mutta terävillä havainnoilla ja yllättävilläkin kuvilla. Ja vielä: kuolemasta ja viimeisestä tilinteostahan tässä taitaa olla kysymys.

Tämän kahden kappaleen kattauksen perusteella Samu Mujeessa on lupausta tavallisuudesta poikkeavaksi ja omakieliseksi sanoittajaksi. Kenties myös laulajaksi, siksi miellyttävä on hänen lauluäänensä. Sävellykset näissä kappaleissa jättävät toivomisen sijaa – ainakin jos halu on johonkin keskikertaisen mitättömyyden tuolle puolen. Viehätyksensä niissäkin silti on; Pilvitehdaskin alkaa usean kuuntelun jälkeen kuulostaa mahdollisuuden sisältävältä aihiolta rohkeampaa sovitusta ja omaperäisempiä ratkaisuja varten.

perjantai 29. toukokuuta 2020

Jon Brewer: Jethro Tull. Their Fully Authorised Story


(Arvostelu on alunperin ilmestynyt Palasokeri.comissa 2008. Tekstiä on hieman stilisoitu.)

Jethro Tull
Their Fully Authorised Story in a 2-disc Deluxe Set
Emperor Media Holdings, Impact Film Sales, 2008.
O, T: Jon Brewer.

Brittiläisessä Classic Artists -sarjassa on aiemmin ilmestyneet Creamin, Moody Bluesin ja Yesin uria käsitelleet dvd:t. Sarjan neljäntenä julkaistiin heinäkuussa 2008 Jethro Tull – Their Fully Authorised Story -levy sopivasti yhtyeen 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Sarjan muita osia en ole nähnyt, mutta ainakin mainosmiehet väittävät Tull-osaa parhaaksi. Kahden levyn kokonaisuus sisältää uuden puolentoista tunnin mittaisen dokumentin lisäksi bonuksina Wim van der Lindenin Swing in -tv-dokumentin vuodelta 1969 ja kasan tuoreita haastatteluotoksia, joita ei itse ohjelmassa ole käytetty. Kotelo lupaa yhteispituudeksi noin kolmesataa minuuttia – ihan niin pitkästä jutusta ei sentään ole kyse, parisataa minuuttia riittää.


Ensimmäinen levy sisältää siis uuden dokumentin, joka sanoo käsittelevänsä koko Jethro Tullin pitkää uraa. Alku onkin erittäin lupaava. Tarina aloitetaan jo Tullin esiasteista The Bladesista ja John Evan Bandista. Tämä antaa kosolti uutta purtavaa vihkiytyneellekin fanille. Alkuperäisen, Jethro Tull -nimellä kulkeneen bändin muotoutumista ja ensimmäisen albumin (This Was, 1968) tekoa käsitellään pitkään ja varsin mielenkiintoisesti. Tässä vaiheessa dokumentista on kulunut jo kolmannes, joten luvassa on väistämättä kiirehdintää. Vaiheet Thick as A Brickiin asti käydään läpi vielä kohtuullisen säntillisesti, mutta sitten laitetaan isompi vaihe silmään. Omat suosikkikauteni eli A Passion Playstä Minstrel in The Galleryyn sekä pian sitä seurannut "folktrilogia" jätetään väliin kokonaan; vuoden 1973 jälkeisistä kuudesta levystä ei edes mainita ainuttakaan ennen A-albumia, joka ilmestyi 1980! Huomiota kiinnitetään vain käännekohtiin, kuten basisti John Glascockin kuolemaan ja yhtyeen hajottamiseen vuosikymmenen vaiheessa. 80-luvun syntikkakokeiluihin hidastetaan hetkeksi (tosin niistä kenties parasta, The Broadsword and The Beastia ei mainita laisinkaan). Vuoden 1989 Grammy-hölmöily sentään vielä muistetaan, mutta sen jälkeen ei tuoreempia enää muistella. Keikalla kuulemma on käyty ahkerasti, muuta näemmä ei ole suuremmin tehty.

Sisällön painotuksellisesta epätasaisuudesta huolimatta Their Fully Authorised Story pysyy voiton puolella, lähinnä kattavan haastattelumateriaalinsa vuoksi. Suurin osa merkittävimmistä Jethro Tullissa soittaneista muusikoista on mukana, samoin manageripari Ellis ja Wright, äänittäjä Robin Black ynnä muita mukana olleita. Muusikoista jäävät oikeastaan puuttumaan vain (luonnollisesti edesmenneitten Glascockin ja rumpali Mark Craneyn lisäksi) vain basistit Jeffrey Hammond ja Jonathan Noyce. Hammond on sentään kirjoittanut muistojaan levyn oheisvihkoseen ja perustelee poisjääntiään "vaatimattomuudellaan ja ujoudellaan". Noyce sen sijaan ihmetyttää – hän sentään soitti yhtyeessä 11 vuotta. (lisäys 2020: Noyce jätetään mainitsemassa myös toistakymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä, "virallisessa" The Ballad of Jethro Tull -kirjassa)

Merkille pantavaa haastattelumateriaalissa on, että vaikka monella suulla saadaan kuulla, että Jethro Tull on yhtä kuin Ian Anderson, ovat Andersonin omat kommentit selvästi vähemmistönä. Haastattelija(t?) ovat selvästi yrittäneet kaivaa entisistä jäsenistä esiin pahaa verta Andersonia kohtaan; tämä käy selväksi viimeistään bonushaastatteluja katsellessa. Kuitenkin ainoa, joka taitaa vielä katkeruutta kantaa, on alkuperäinen basisti Glenn Cornick. 25-vuotisjuhlavideolla aikoinaan verbaalista nyrkkiä vilautelleet Barrie Barlow ja John Evans sen sijaan ovat jo seestyneet sikäli. Lopulta Andersonista muodostuu dokumentin jäljiltä ainakin jossain määrin pikkumaisen despootin vaikutelma, mikä ei liene aivan väärä. Olisi silti ollut mielenkiintoista kuulla miehen oma mielipide asiasta.

Koska dvd-kokonaisuus on yhtyeen (kai lähinnä Andersonin) täysautorisoima, on mukana paljon musiikkinäytteitä ja etenkin vanhoja videokatkelmia. Varsinkin 60–70-lukujen taitteen pätkät ovat kiintoisia. Yleisesti ottaen konserttikatkelmien ja haastattelujen välinen dynamiikka on kunnossa, vaikka joitain ajallisia kummallisuuksia on. Toisaalta tämä on yhtyeen faneille tarkoitettu, ja he ehkä osaavat tajuta, että vaikka puhe on vuodesta 1971, niin kuva esittää 70-luvun lopun inkarnaatiota. Bonuksena mukana seuraava vuoden 1969 Swing in -tallenne on erittäin palkitseva lisä. Paitsi että saamme nähdä yhtyeen (lähinnä Andersonin, yllätys) yliopistokiertueella, pääsemme selailemaan Andersonin äidin leikekirjaa ja polttamaan liikennesakkoa.

Jethro Tull. Their Fully Authorised Story on lopulta varsin onnistunut paketti, jos oletetaan sen tarkoitetun nimenomaan niille, jotka jo valmiiksi ovat yhtyeen seuraajia. Mutta tämänhän dvd-formaatti mahdollistaa. Televisiokäyttöön ajateltuna ohjelma ei toimisi lainkaan yhtä hyvin, koska satunnainen katsoja ei sen perusteella saisi suinkaan kokonaiskäsitystä Jethro Tullista. Tällaisenaan se kuitenkin on paikoin rikaskin ja tarjoaa taatusti vannoutununeellekin fanille paljon uutta.

sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Muutama sana kahdesta erityisestä niteestä


Pari päivää sitten aloin miettiä, mitkä ovat kotikirjastoni vanhimmat kirjat. Siis siinä mielessä vanhimmat, että ne ovat olleet hallussani kauimmin. Minulla on aina ollut jonkinlainen kirjakokoelma: pikkulapsena se oli hyllymetreittäin Lasten parhaat kirjat -kerhon niteitä, myöhemmin muuta itseäni kiinnostavaa. Toistuvasti olen kuitenkin siirtänyt kirjojani eteenpäin muille, ja tämän vuoksi nykyään minulla on hyvin vähän jäljellä lapsuudessa omistamiani niteitä.

Lukuun ottamatta Bram Stokerin Draculaa ja yhtä tai kahta nuortenkirjaa, pisimmän ajan hyllyssäni ovat viihtyneet varmaankin kaksi 90-luvun alun klassikkopainosta. 

Richard Dalbyn toimittama Suuri kummituskirja (The Great Book of Ghosts, 1990, suomennos 1993) sisältää suuren määrän kummituskertomuksia 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Niistä muistan esiteini-ikäiseen mieleeni vaikuttaneen erityisesti Ambrose Biercen novellin "Muuan Kalmalan asukas". Muistan yrittäneeni lukea sitä kavereilleni ääneen, jotta nämäkin pääsisivät osalliseksi sen huikeudesta. En usko heidän vaikuttuneen. Dalbyn kokoelma oli varmaankin ensimmäinen kosketukseni novelliantologiaan, josta on sittemmin tullut minulle hyvin tärkeä kirjallisuudenmuoto. Samoin Suuri kummituskirja sinetöi kiinnostukseni kauhukirjallisuuteen ja nimenomaan vanhaan kauhukirjallisuuteen. Vieläkään mikään lukemani ei tunnu niin kotoisalta kuin 1800-luvun lopun kummitusjuttu. Olen monesti miettinyt, pitäisikö korvata vanha kappaleeni uudella, parempikuntoisella. En ole halunnut - kirjan kansien vauriot ja selän taitteet muistuttavat sen merkityksestä minulle.

Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaires, 1844; suomennettu moneen kertaan, oma painokseni vuodelta 1994) ei esittelyjä kaivanne. Myönnän, etten koskaan ole ollut teoksen suuri ystävä. Toki olen sen lukenut, ehkä pariinkin kertaan, arvostan sitä klassikkona ja varsinkin satiirina aikansa seikkailukertomuksista. Samalla kuitenkin koen ranskalaisen, varsinkin tämänikäisen, kirjallisuuden olevan yleensä aivan liian raskasta itselleni. Nide on säilynyt silti kirjastossani eräänlaisena ydinteoksena: Se on yksi ensimmäisistä lukemistani maailmankirjallisuuden klassikoista, josta alkoi mitä ilmeisemmin elämän mittainen kiinnostus ja ura kirjallisuuteen ja sen historiaan. Sen ympärille alkoi kirjastoonikin sitten kasautua muita merkkiteoksia, mitä muistan joidenkin tovereitteni silloin kummeksuneen. Olen Kolmen muskettisoturinkin kohdalla miettinyt usein laitoksen uusimista, mutta ei. Ehkä kappaleeni rinnalle voisi hankkia jonkin varhaisemman suomennoksen, mutta omastani luopuminen ei tule kyseeseen.

Kumpaakin näistä kirjoistani yhdistää se, että ne ovat lahjoja mummultani, äitini äidiltä. En muista, että mummu olisi ollut luonnoltaan erityisen lahjoja antavaa sorttia, yleensä hän lykkäsi käteen setelin. Nämä kaksi kirjaa ovat siis sikälikin mielessäni erityisiä. En ole varma, koska sain Dalbyn antologian. Ajoitan sen mielessäni vuoden 1994 paikkeille. Olin silloin 11-vuotias. Muskettisotureiden etulehdellä sen sijaan on mummun kirjoittamana tarkka päivämäärä: "Mikaelille 30.5.94". Siitä on on viikkoa vaille 26 vuotta.

Mummu kuoli viime yönä.

maanantai 18. toukokuuta 2020

Long-sam: Bright Figures


(Arvostelu on julkaistu alunperin Palasokeri.comissa 2009. Tekstiä on stilisoitu hieman.)

Long-sam
Bright Figures
Gigawatti Recordings gwcd003, 2009. Cd.
1. I Almost Forgot; 2. As if We Were Clouds; 3. Awake; 4. All the Difference It Makes; 5. Into Another; 6. Snow; 7. Soon; 8. Beautiful World

Long-sam on Elisabeth Underground -yhtyeestäkin tutun Sami Toroin sooloprojekti. Tällä nimellä julkaistiin jo 2001 ensimmäinen seiskatuumainen (yhdessä Jaakko Eino Kalevin kanssa), mutta vasta nyt on vuorossa varsinainen albumi.

Bright Figures on todellakin soolotuotos: Toroi on paitsi kirjoittanut ja esittänyt kaiken albumin musiikin myös äänittänyt, miksannut ja tuottanut sen. Tällaisessa lähestymistavassa on hyvät puolensa, vaikka esimerkiksi ulkopuolinen tuottaja yleensä kykenee osoittamaan paremmin musiikin suvantokohdat. Bright Figuresista huomaa, että tekijällä on vahva visio siitä, miltä hän haluaa kuulostaa. Se kuitenkin kostautuu jossain määrin yllätyksettömyytenä.

Bright Figuresin musiikissa sulautuvat keskenään Nick Drake -tyyppinen folktunnelmointi, indipop-sävyt ja paikoin hyvinkin vahvat elektroelementit. Läpi albumin tunnelma on hyvin rauhallinen, hämyisä, melankolinenkin. Levyn julkaisuajankohta osuu juuri kohdalleen kuulaitten syyspäivien soundtrackiksi.

Jo levyn aloittava kappale, "I Almost Forgot", määrää pitkälti, millä poluilla jatkossakin kuljetaan. Long-samin musiikki rakentuu toisiinsa tasapainoisesti kietoutuneista akustisesta kitarasta ja koneäänistä. Syntetisaattorien muovisuus yhdistettynä herkkään folk-kitarointiin toimii yllättävän hyvin, ja Long-sam saa yhdistelmästä monipuolisesti irti. Syntikat piristävät sävellyksiä reilusti, alun kappaleissa etenkin rytmipuolella. Yleissaundi on kirkas ja pehmeä, ei kuitenkaan kliininen. Vahvan soitinkuvan päällä Toroin laulu jää tuntumaan jokseenkin persoonattomalta vaikkakin sinänsä toimivalta. Laulumelodiat ovat nättejä ja helposti sulavia, mutta koukut puuttuvat ja kokonaisuutta leimaa harmittomuus.

Albumin suurin ongelma paljastuu hyvin nopeasti: eri kappaleet kuulostavat liikaa toisiltaan. Ensimmäiset kolme raitaa ovat keskenään hyvin samankaltaisia – puolitempoisia, melodisia tunnelmapaloja, jotka edetessään jäntevöityvät raskaampien synasaundien myötä.

Neljäs kappale "All the Difference It Makes" onneksi avaa uusia uria. Sen intron häiriöäänet ja napsut tuovat musiikkiin uutta säröä – vaikkakaan eivät kovin paljon – ja muutenkin taustat muuttuvat tämän kappaleen myötä alkua kiintoisammiksi. Kappaleessa on myös erittäin hyvä intrumentaaliväliosa. Jää helposti miettimään, kuinka hyvältä yksi täysinstrumentaali kuulostaisi jossain välissä albumikokonaisuutta.

Seuraavaksi kuultava "Into Another" onkin sitten levyn ehdottomasti keskeisin teos. Alkulevyn hämyinen leijunta väistyy pahaenteisemmän tunnelman tieltä. Kappale kasvaa hienosti vahvan rytmiseksi; viimeistään tässä vaiheessa mieleen tulee Depeche Moden nimi. Päälle laulettu, yksinkertainen ja rauhallinen melodia luo tyylikkään vaikutelman. Kappale kasvaa lopulta varsin jylhäksi ja seitsemän minuutin pituudessaan lisää Bright Figuresin massaa kiitettävästi. Ehdottomasti levyn huippuhetki.

Tämän jälkeen levy alkaa jälleen rauhoittuu asteettain. Materiaali on kuitenkin mielestäni vahvempaa kuin levyn alkupuolella. Toiseksi viimeisessä kappaleessa "Soon" syysaurinkoinen akustinen kitara palaa – syntyy mielleyhtymä Octopus Syngiin seesteisimmillään, ilman Intian-vaikutteita.

Levyn päättää sen toinen huippuhetki "Beautiful World". Rytmisestä ja reippaasta alusta huolimatta kyseessä on lopulta hyvin naiivinkaunis kappale. Yksinkertainen, tehokas melodia ja syntikkasaundit vievät ajatukset välttämättä johonkin Amigan aikoihin ja Chris Hülsbeckin musiikkiin; tunnelma ei ole aivan kaukana siitä, kun pelasi ensimmäistä kertaa Turrican II:n läpi.

Bright Figures ei ole pitkä levy, reilut puoli tuntia pitkä, ja se on ehdottoman hyvä. Jo nyt musiikki toistaa itseään paikka paikoin, vaikka useammilla kuunteluilla vivahteet ja sävyterot alkavat kuulua alati selvemmin. Toisaalta albumi on melko tiukka kokonaisuus, joka ei kaipaisikaan yhtään enempää materiaalia (paitsi ehkä sen yhden instrumentaalin). On aina piristävää, että artisti ei pakota levyä täyteen tai edes "kolmen vartin standardiin", kun kokonaisuus ei sitä kaipaa.