perjantai 24. joulukuuta 2021

Sid Smith: In the Court of King Crimson

Sid Smith

In the Court of King Crimson

An Observation Over Fifty Years

Pagyric Publishing, 2019. 608 s. ISBN 978-1916153004.


Sid Smithin In the Court of King Crimson: An Observation Over Fifty Years (Panegyric 2019) on periaatteessa laajennettu laitos hänen parikymmentä vuotta vanhemmasta kirjastaan, mutta laajennukset ovat niin suuria, että voidaan puhua ihan uudesta teoksesta. Smith on seurannut King Crimsonia vuodesta 1972, pari viime vuosikymmentä varsin läheltä, ja hänellä on käytössään valtava tietomäärä näkemyksestä puhumattakaan. Hänellä on ollut pääsy arkistoihin, minkä lisäksi Smith on haastatellut kirjaansa varten jokseenkin jokaista yhtyeeseen joskus kuulunutta. 

Tulos on massiivinen. Jopa niin massiivinen, että joku kehvelimpi kynämies olisi julkaissut samasta materiaalista kolmekin kirjaa. Teoksen ydin on sen ensimmäinen osa, King Crimsonin historiikki. Smith käy läpi yhtyeen moninaiset vaiheet ihailtavan johdonmukaisesti. Taannoin kritisoin Jethro Tull -kirjaa siitä, että se siirtyi pikakelaukselle ensimmäisten kymmenen vuoden jälkeen. Smithin kirjassa tällaista ei tapahdu missään vaiheessa. Se etenee tasaisen tarkasti ja nautittavan sujuvasti koko yli viidenkymmenen vuoden aikajänteensä.

Tarina alkaa jo ennen varsinaista King Crimsonia, sen esiasteeesta eli Giles, Giles & Frippistä. Jokainen myöhempi inkarnaatio, joita on laskutavasta riippuen noin yhdeksän, saa jokseenkin yhtä laajan ja tasaväkisen kohtelun. Kaikista jäsenistä ei voi sanoa aivan samaa. Vaikka Smith suhtautuukin kunnioituksella kutakin entistä ja nykyistä jäsentä kohtaan, muutamat nimet lausutaan muita kitkerämmin. Gordon Haskell, joka itse on ollut kovaääninen King Crimsonin arvostelija, saa monta puheenvuoroa, jossa hän ei näytä itseään kovin imartelevassa valossa. Samoin myöhemmät laulajat Greg Lake ja Adrian Belew kuvataan jossain määrin vaikeina hahmoina  ei varmasti aivan syyttä, mutta varsinkin Belew näyttää usein melkoiselta kiukuttelijalta. Toki heit myös kehutaan toistuvasti, mutta eipä esimerkiksi Fripp saa omista jääräpäisyyksistään koskaan kritiikkiä Smithiltä. Onneksi sentään muiden muusikoiden vähemmän mairittelevia kommentteja pääjehusta on päätynyt kirjaan. Tämä on kuitenkin tällaista "virallisten" ja "autorisoitujen" elämäkertojen ja historiikkien ongelma; kirjoittaja harvoin saa kuuluviin ääniä, joita portinvartijat eivät hyväksy, eikä välttämättä edes halua saada.

Elämäkertaosuus keskittyy nimenomaan bändin vaiheiden kronikointiin. Albumien sisältö jää selvästi vähemmälle, välillä melkein olemattomaksi. Historiikin jälkeen Smith esitteleekin sitten arvioiden King Crimsonin studiotuotannon. Osuus on monin tavoin onnistunut. Vaikka lukijakunnan voi olettaa tuntevan käsitellyt albumit läpeensä, osaa Smith nostaa niistä esiin piirteitä ja huomioita, jotka tuntuvat tuoreilta. Se, että hänellä on ollut pääsy yhtyeen arkistoihin, on antanut hänelle aivan omanlaistaan näkökulmaa levytyksiin. Päätös rajoittua vain studioalbumien arvosteluun on ihan ymmärrettävä jo käytetyn tilan vuoksi, mutta kieltämättä jäin kaipaamaan myös laajan live-diskografian esittelyä. Ainakin oleellisimmat julkaisut olisi voinut ihan hyvin voinut kommentoida. Myös ProjeKctit jäävät huomiotta, mikä tuntuu oudolta ratkaisulta.

King Crimsonin keikkapuoli saa kyllä huomionsa, sillä lähes 800-sivuinen kirja päättyy Smithin luonnehdintoihin kaikista tällä hetkellä Discipline Global Mobilen kautta saatavilla olevista KC-liveäänityksistä. Tekstit ovat ilmestyneet aiemmin levy-yhtiön nettisivuilla, mutta kirjan sivuilla niistä muodostuu syväluotaus yhtyeen kehittymiseen esiintymislavoilla. Toistolta ei tietenkään voi välttyä, minkä vuoksi loppuosuus ei todellakaan ole yhtä sujuvasti luettavaa kuin sitä edeltävä kirja.

Smith on kirjoittajan musiikkijournalismin vanhan koulukunnan edustaja. Hän kirjoittaa täsmällistä mutta elävää kieltä, jossa vertaukset ja metaforat sekä erikoiset sanavalinnat saavat hengittää vapaasti. Sellaista on ihana lukea tällaisina kömpelöiden somearvosteluiden aikoina. Kuvallisesta ja omaperäisestä kielestä huolimatta In the Court of King Crimson tuntuu yhtenäiseltä ja luontevalta. Siitä puuttuu kikkailu, joka varsin usein tuntuu tunkevan (varsinkin suomalaisten) musiikkitoimittajien teksteihin.

In the Court of King Crimson on melkolailla definitiivinen kirja King Crimsonista. Sen pienistä puutteista huolimatta tuntuu mahdottomalta, että kukaan kirjoittaisi parempaa tai informatiivisempaa teosta yhtyeestä. Sen sijaan King Crimsonin tuotanto ansaitsisi kyllä oman, laajemman läpikäyntinsä ja analyysinsä. Hedelmällinen kirjan aihe olisi myös Robert Fripp. Eric Tammin Robert Fripp: From King Crimson to Guitar Craft ilmestyi jo 1990, ja sen keskiössä on enemmänkin Frippin kitaransoiton opetus kuin mies tai hänen tuotantonsa.

maanantai 20. joulukuuta 2021

The Ballad of Jethro Tull

The Ballad of Jethro Tull
London: Rocket 88, 2019 (painettu Kiinassa), 224 s, ISBN 9781910978429 (Classic Edition) sid.

Jethro Tull oli aikoinaan 1970-luvulla merkittävä yhtye. Myöhemminkin se on nauttinut niin suurta kulttimainetta, että sitä käsitteleviä kirjoja on vuosien varrella ilmestynyt aika liuta. Jotkin niistä ovat keskittyneet yksittäisiin albumeihin, jotkin ovat olleet haastettelujen kokoelmia, ja muutamissa on yritetty hahmottaa bändin kehityskaarta ja historiaa.

The Ballad of Jethro Tullia (Rocket 88, 2019) mainostettiin ensimmäisenä autorisoituna Tull-historiikkina. Kun tällainen teos saa kohteensa hyväksynnän, pitäisi varoituskellojen alkaa soida. Ja tälläkin kertaa, ainakin osittain, ihan syystä. Että kirja on yhtyeen (eli tässä tapauksessa käytännössä Ian Andersonin) hyväksymä, tarkoittaa yleensä ristiriitojen piilottamista, motivaatioiden hämärtämistä ja virheiden kieltämistä. Andersonin kunniaksi on sanottava, että tunnetuimmat ongelmat Jethro Tullin tarinassa myönnetään kernaasti. Esimerkiksi Anderson myöntää, että vuoden 1980 "big split", kun yhtyeen miehitys käytännössä vaihdettiin uuteen pelkällä kirjallisille ilmoituksella, hoidettiin väärin. Sen sijaan kolmekymmentä vuotta myöhempi tapahtumaketju, jonka seurauksena Andersonin ja kitaristi Martin Barren välit katkesivat ja Jethro Tull ainakin nimellisesti lakkasi olemasta, ohitetaan lähinnä Andersonin omalla olankohautuksella. Ainakin Barre on jälkikäteen kommentoinut "erottamistaan" hyvin toiseen sävyyn.

The Ballad of Jethro Tull on komea esine – se on isokokoinen, kauniisti sidottu ja runsaasti kuvitettu. Standardiversion lisäksi siitä julkaistiin kaksi vielä loisteliaampaa erikoislaitosta kirjakoteloineen ja grafiikanlehtineen. Sisällöltään se on kuitenkin hyvin tyypillinen haastattelukirja. Yhtenäistä narratiivia ei siis ole, vaan tekstimassa rakentuu haastattelukatkelmista. Parhaimmillaan tällainen ratkaisu voi olla erittäin hyvä, mutta silloin haastateltavia pitäisi olla paljon. Nyt 37:stä Tullissa soittaneesta jäsenestä vain kolmannes saa minkäänlaisen puheenvuoroa. Kaikkia muusikoita ei edes mainita nimeltä  ilmiselvimpänä puutteena on toistakymmentä vuotta Tulissa bassoa soittanut Jonathan Noyce!

Paljon toistellaan samoja, moneen kertaan kuultuja anekdootteja, joskin jotain uuttakin kirjaan mahtuu. Varsinkin John Evans ja Dee Palmer ovat antoisia ja ilmeisen vuolassanaisia tietolähteitä. On mukava huomata, että vuosikausi Tullista vaiennut Evans on saatu jälleen ääneen. Sen sijaan managerikaksi Terry Ellis ja Chris Wright eivät tuo tarinaan mitään lisää. Varsinkin Ellis kertaa samoja selityksiään kuin aina ennenkin. Hän ei ainakaan ole valmis myöntämään tehneensä mitään väärin. Eikä hän ehkä olekaan omasta mielestään, sen verran hyvin hän Tullin managerina tienasi.

Mielenkiintoista ja paljonpuhuvaa on, että kirjan tekijää ei mainita missään kovin selvästi. Haastattelu ja koontityön on tehnyt brittiläinen musiikkitoimittaja Mark Blake. Kuitenkin esimerkiksi kuvatekstit on kirjoitettu minä-muodossa, ja puhuja on selvästi Ian Anderson. Andersonin kädenjälki ovat voimakkaasti länsä. Se ei tietenkään ole itsessään välttämättä huono asia, mutta kirjan uskottavuuteen se vaikuttaa. Blake oma ääni sen sijaan ei kuulu lyhyttä ja mitäänsanomatonta esipuhetta lukuun ottamatta. Kirjan kiitososiossakin on ensimmäisenä Andersonin osuus (jossa hän kiittää "author" Matk Blakea).

The Ballad of Jethro Tullin suurin ongelma lienee, että ollakseen historiikki kirjan voisi olettaa käsittelevän yhtyeen kaikki vaiheet. Kuitenkin käy niin kuin usein käy, ja viimeiset kolmekymmentä vuotta vain juostaan läpi. Alkuajoilta ja 70-luvun alusta on runsaasti muistoja ja tarinoita  kerrottavana, mutta vuoden 1976 jälkeen mainitaan vain ne ilmeisimmät asiat. Samaa olen valitellut oikeastaan kaikkien Tull-aiheisten kirjojen kohdalla ja aidosti kuvittelin, että tällä kertaa myöhempiin vaiheisiin paneuduttaisiin enemmän. Tällä kertaa ei sentään oltaisi pelkkien toisen käden lähteiden varassa. Ehkä Jethro Tullin viimeisimmät 45 vuotta eivät ole olleet niin vaiheikkaita kuin ensimmäiset seitsemän. Taitaa vain olla niin, että edelleen paras Tull-historiikki on David Reesin kirja Minstrels in the Gallery vuodelta 1998. Toivottavasti se saisi jo pian kauan luvatun päivitetyn laitoksen.

Huomaan suhtautuvani The Ballad of Jethro Tulliin tarpeettoman kriittisesti. Siinä on paljon hyvää, mutta tämän kokoluokan "viralliselta" projektilta on mielestäni lupa odottaa enemmän. Nyt menetettyjä mahdollisuuksia on liuta. Tuntuukin, että kirja ei oikein tiedä, kenelle se on kirjoitettu. Fanit jo tuntevat peruasiat, mutta tavallinen musiikinkuluttaja tuskin aivan sattumalta hankkii itselleen kallista teosta.

keskiviikko 8. joulukuuta 2021

Esa Kotilainen: Unisali

Esa Kotilaisen levy Ajatuslapsi vuodelta 1977 on suomalaisittain ainutlaatuinen berliiniläistyyppinen ambientlevy. Meni useita vuosia (vuosikymmeniä) ennen kuin kukaan muu täällä ryhtyi samanlaiseen äänimaalailuun. Kotilainen itsekin palasi sooloartistina elektron pariin vasta 2000-luvulla, ja hänen myöhemmät albuminsa ovat lähestyneet sähkömusiikkia melko erilaisesta tulokulmasta. Kotilaisen uutuus, Unisali (Presence Records, 2021), on kuitenkin Ajatuslapsen henkinen perillinen monellakin tapaa.

Ensikuulemalta yhteyttä ei ehkä huomaa. Siinä missä Ajatuslapsi on nimenomaan ambientlevy, tuo Unisali mieleen pikemminkin 1970-luvun italialaisen urkuprogen. Tämä yhteys on selvimmillään albumin alkupuoliskolla, kun Kotilaisen kosketinarsenaalin jykevöittää Lauri Porran ja Anssi Nykäsen rytmiryhmä. Vaikka Unisali on jaettu kappaleiksi, on kyseessä pitkälti yksi yhtenäinen sävelteos. Eri osat soljuvat eteenpäin orgaanisesti ilman taukoja. Unisali on matka.

Alun rokkaavampia vaiheita seuraa sarja lintuteeman ympärille kietoutuvia sävelkuvia, jotka ovat alkupuoliskoa paljon seesteisempiä. Jos Unisali jotain osoittaa, niin sen miten monipuolinen soitin voi minimoog olla. Se taipuu niin raskaaseen noisehenkiseen raastavuuteen kuin pehmän kauniisiin tunnelmointeihin. Moogi(e)n lisäksi levyllä merkittävästi esillä on etenkin Memotronin väräjävät äänivyöryt, mutta kuullaanpa levyllä myös esimerkiksi Farfisaa, bassoharmonikkaa ja paljon muutakin. Erikoisin soitin lienee ensilevytyksensä(?) saanut Esakota 1, Kotilaisen oma luomus.

Unisali sisältää paljon kaikuja menneisyydestä. Albumin nimi viittaa tietenkin Ajatuslapsen a-puoleen, joka oli otsikoitu "Unisalissa". Uusi levy alkaakin "Paluulla unisaliin". Yhälailla nimissä vastaan tulevat tutut ikkuna, näkymä ja vartija. "Tuttavani" on puolestaan vaihtunut "Ystävään". Mutta vaikka kumpikin albumi seuraa samaa karttaa, on niiden matkanteko aivan omanlaistaan. Sekä Ajatuslapsen että Unisalin jälkimmäinen puolisko alkaa luolanäkymällä, josta suunnataan luontovisioiden kautta (sisä)avaruuteen. Unisalin sarja huipentuu "Kohti linnunrataa"-osaan, joka lainaa jylhästi vuoden 1978 "Matkaajan" teemaa. "Matkaaja" on Kansallisoopperan baletille tehty teos, joka julkaistiin Ajatuslapsen remasteroidun cd-laitoksen bonuksena vuonna 2008. "Sähkölintupuisto" puolestaan mukaillee vuonna 2014 Kouvola-talon puistossa kuultua samannimistä ääni-installaatiota.

Pitkän, noin 45-minuuttisen kokonaisuuden jälkeen kuullaan cd:llä vielä yksi raita. "Himalaja" on levyn kannessakin ilmoitettu erillään muista, joten se tosiaan lienee ajateltu omaksi kokonaisuudekseen. Se on paljon muuta levyä leijuvampaa ambientia, tiheätunnelmainen kappale josta suorastaan henkii pakkanen ja viima. Muutenkin tämä luonnon tai luonnollisuuden läheisyys Kotilaisen tuotannossa tekee siitä aivan omanlaistaan. Kyllähän monikin elektro- ja ambient-artisti on hyödyntänyt luontoääniä musiikissaan; vesisade lienee se kliseisin. Kotilaisen kuulomaisemissa luontoäänitteet, oli kyseessä sitten linnunlaulu, jään rasahtelu tai männynrungon kolistelu, ja hänen koneista luomansa äänet, joko luonnolle vieraat tai sitä jäljittelevät limittyvät ja yhdistyvät niin, että niistä tulee yhtä. "Himalaja" ja ulkona näkyvä kylmä talvimaisema ovat yhtä.

Unisali on vahvaa jatkoa Esa Kotilaisen soolotuotannolle. Hän on viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana löytänyt itsenäisenä tekijänä luomisvoiman, josta tuloksena on saatu monta korkeatasoista ja monimuotoista levyä. Unisali saattaa hyvinkin olla niistä paras.

lauantai 4. joulukuuta 2021

Ryysyistä rikkauksiin ja nyrkkiä turpaan - Rockyt I–V

Niin kuin kai kuka tahansa 1980-luvulla syntynyt, myös minun lapsuuteni popkulttuurimaisemaan kuuluivat Sylvester Stallonen Rocky-elokuvat. Koulunpihalla kiersi jutut uskomattomista turpasaunoista ja Rockyn mielikuvituksellisista vastustajista (joita elokuvissa ei lopulta ole kuin muutama). R-kioskilla sai katsella vuokra-vhs:ien kansikuvarivejä, ja ainakin näin jälkikäteen tuntuu, että elokuvasarja esitettiin televisiossa ainakin puoli tusinaa kertaa.

En muista, että olisin nähnyt ainuttakaan elokuvista aikuisiällä. Moneen kertaan siihen on kuitenkin tuntenut vetoa. Niin oleellinen osa Rockyt ovat 80- ja 90-luvun lasten nostalgiaa. Viimein viisi ensimmäistä elokuvaa yhteen keräävä The Rocky Anthology -dvd-boksi tuli vastaan kierrätysmyymälässä vitosen kohtuulliseen hintaan. Setissä on elokuvien lisäksi bonus-dvd:llinen etenkin ensimmäiseen Rockyyn liittyvää lisämateriaalia.

Ensimmäinen Rocky (1976; ohj. John G. Avildsen) on ihan syystä maineikas. Karun näköinen ja tunnelmallinen tuhkimotarina on vilpitön klassikko. Ykkös-Rocky edustaa 1970-luvun laatu-Hollywoodia parhaimmillaan. Se on yhtä aikaa viihdyttävä ja katu-uskottava. Rockyn tarina ei ole erityinen: köyhän kaupunginosan amatöörinyrkkeilijä nousee sattuman kautta kehään raskaan sarjan maailmanmestarin kanssa ja vieläpä pärjää siellä. Koskaan ei tasapeli ole maistunut niin ihanalta kuin Rockyssä. "Ryysyistä rikkauksiin" on tietysti klassinen tarinakaava, eikä Rockyssakaan ole mitään yllättävää. Kuitenkin sen käsittelytapa, karhea realistisuus yhdistettynä juuri ja juuri uskottavaan juoneen, on vaikuttava.

Nykynäkökulmasta on oikeastaan uskomatonta, että Sylvester Stallone oli Rockyn vuoksi Oscar-ehdokkaana. Ei kuitenkaan näyttelijäsuorituksensa vuoksi vaan käsikirjoituksensa. Sitä palkintoa hän ei voittanut, mutta Rocky sai silti parhaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot. Stallone on kyllä varsin vakuuttava pääosassaan nimihenkilönä, vähän yksioikoisena italonyrkkeilijänä. Roger Ebert jopa vertasi häntä Marlon Brandoon! Stallonen roolin lumo hieman kärsi myöhemmin, kun tajuttiin, ettei hän osaa oikein muulla tavalla näytelläkään...

Rockyn menestyksen jälkeen alkoi tulla jatko-osia, ja Stallonekin ryhtyi ohjaamaan. Rockyissä ei enää ollut kyse siitä, ovatko ne hyviä elokuvia vaan ovatko ne hyviä Rockyjä. Toisaalta jatko-osien tulva teki Rockyn hahmosta kenties entistä kuolemattomamman: Rocky ei ollut vain laatuelokuva, joka sai kehnomman seuraajan tai pari, vaan se oli kokonainen sarja, ilmiö.

Ensimmäinen  jatko-osa, Stallonen ohjaama Rockyn uusintaottelu (Rocky II, 1979) on parhaimmillaan lopun ottelukohtauksessa, mutta muuten se jää oudon pintapuoliseksi.  Nimi paljastaa juonen. Siinä sivussa sitten kipuillaan menestyksen seuraamusten kanssa. Ykkösen draama on vaihtunut patsasteluun. Tarinan hahmot jäävät nimenomaan hahmoiksi. Syvyyttä niissä ei ole entiseen tapaan, joskin sympatiaa ne onnistuvat edelleen herättämään. Tarina on ennalta-arvattava, nimenomaan halvalla tavalla.

Kolmas ja neljäs Rocky (1982, 1985; ohj. Stallone) menevät sitten jo sarjakuvasankarien osastolle. Turhasta draamasta on luovuttu ja tilalla on lähinnä mättöä. Kolmosessa eli Tiikerinsilmässä on vastassa Mr. T ja Hulk Hogan, minkä pitäisi jo riittää kertomaan tyylilajista kaikki oleellinen. Ja soundtrackilla hemmetin "Eye of the Tiger"! Elokuva on perinteinen jatko-osa: se antaa faneille sen, mitä nämä kaipaavat, mutta mihinkään kummempaan ei edes yritetä päästä. Valmentaja-Mickeyn kuolema on yhtä diippi käänne kuin Hämähäkkimiehen kasvatti-isän murha, ja Mr. T:n esittämä Clubber Lang on kuin luotu toimintafiguuriksi.

Nelosessa mennään vielä pidemmälle. Rockyä vastaan asettuu se ikonisin valkokangasnyrkkeilijä, Dolph Lundgrenin esittämä neuvostoliittolaisterminaattori Ivan Drago. Hahmo on täysin yksiulotteinen pahis mutta juuri sen takia niin toimiva. Rocky IV toimii tasan kahdella tasolla. Toisaalta se on toimintaelokuva, toisaalta mustavalkoinen kannanotto maailmanpolitiikkaan. Yhdysvallat versus Neuvostoliitto -dikotomiaa hierotaan katsojan naamaan ihan vitsiksi asti. Ja sittenkin Rocky IV saattaa olla sarjan viihdyttävin elokuva. Ainakin se on puhdasta elokuvaa, jossa tarina ei häiritse liikaa kuvaa. Kuvapuoli nimittäin on erittäin tehokas. Ison osan elokuvan mitasta vievät monenlaiset montaasijaksot. Ylitulkitsija minussa haluaisi nähdä ne tietoisena kumarruksena neuvostoliittolaiseen pioneerielokuvantekijään Sergei Eisensteiniin.

Vuonna 1990 saatiin vielä viides elokuva. Sen ohjasi jälleen Avildsen. Rocky V yrittää palata ensimmäisen osan yhteiskunnallisuuteen mutta jää onnettoman ohueksi. Liikaa draamaa, liian vähän nyrkkeilyä - enpä olisi uskonut koskaan sanovani niin! Tarinassa Rocky alkaa olla jo kehäraakki, ja todellisuus tulottomana ja varattomana alkaa iskeä koukkujaan. Rocky päättää alkaa valmentamaan nuorta lupausta, jota esittää tosielämän tuleva maailmanmestari Tommy Morrison. Tämä kuitenkin hyppää opportunistisen bisnesmanagerin kelkkaa. Finaalissa Rocky ja Tommy mättävät toisiaan turpaan paljain käsin kapakan pihalla. Kauas on tultu edellisten osien eeppisistä kamppailuista.

Seuraava osa, Rocky Balboa, antoi odottaa itseään sitten 16 vuotta, mutta se ei sisälly tähän boksiin. Sittemin Rockyn tarina on jatkunut Creed-elokuvissa.

Rockyjä on helppo syyttää halpahintaisesta tarinankerronnasta. Ihan tottahan se on, eivät nämä elokuvat ole mitään muuta kuin hyvin perinteisiä kertomuksia altavastaajasta, joka nousee itsensä yläpuolelle. Niitä voi perustellusti syyttää myös väkivaltaisuudesta ja varsinkin väkivallan ihannoinnista. Niin muistelen lapsuudessani tehdyn. Rocky ottaa elokuvissa iskuja käsittämättömän määrän, ja silti hän pysyy itsenään eikä ala taantua niin kuin moni todellinen nyrkkisankari. Viidennessä elokuvassa Rocky poika opetetaan oikein mallikkaasti ratkaisemaan ongelmat nyrkeillään. Kuitenkin Rockyissä on toinen puoli. Ei kukaan unohda, miten fyysisiä ovat Ivan Dragon suorat nelososassa; katsoja huomaa helposti hätkähtelevänsä television edessä noista iskuista. Eikä kukaan voi olla vaikuttumatta siitä, miten muodottomaksi Rocky kerta toisensa jälkeen hakataan.

Ykkösosan lopetus, sen jälkeen kun mestaruusottelu Apollo Creediä vastaan on ohi, on yksi elokuvan klassikoista: Rockyn naama  turvonneena ja verisenä, silmät umpeen muurautuneina, huutamassa rakastamansa naisen nimeä. Se on kipeän näköistä, tuskaista. Pystyykö kukaan nykyään aloittamaan nyrkkeilyuraa miettimättä, että joskus hän itsekin saattaa olla samannäköinen kuin Rocky ulvahtelemassa Adrianinsa nimeä? Ehkä voi, mutta he eivät todennäköisesti ole nähneet Rockya.

sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Ämpärikaupalla oranssia visvaa: huomioita Tremorsin äärellä

0

Minulle Tremors-kauhukomedioiden sarja ei ole merkinnyt oikeastaan yhtään mitään. Muistan alakoulussa nähneeni ensimmäinen Tremors-elokuvan, eli suomeksi Väristyksiä, mutta se ei ole jättänyt sen kummempia vaikutelmia. Kauhua ja komediaa yhdistelevistä elokuvista esimerkiksi Araknofobia (1990) teki paljon suuremman vaikutuksen. Tremorsista muistan lähinnä aavikkomaisemat ja ison maanalaisen madon - ja sen, että pääosassa on joku joka pitäisi muistaa. Kuitenkin vasta guuglettelun jälkeen muistin, että Kevin Baconistahan (tietysti) oli kyse. Ensimmäisen jatko-osan saatoin nähdä yläasteikäisenä, mutta epäilen sitä.

Kuitenkin Tremorsilla tuntuu olevan vankka fanijoukkonsa – milläpä ei? – ja kannattajakuntansa. Kun sain seitsemän(!) elokuvan bluray-boksin ystävältäni lainaan, tiesin, että on syytä ottaa työn alle samanlainen arvosteleva maraton kuin vuosi takaperin tein alkuperäisten Apinoiden planeetta -elokuvien kanssa.

1

Ron Underwoodin ohjaama ensimmäinen Tremors (1990) on hyväntuulinen, perinnetietoinen ja oikeastaan aika hauska kauhukomedia. Nevadalaisen pikkukylän junttien joukossa alkaa tapahtua outoja kuolintapauksia, ja samaan aikaan alueella seismologisia mittauksia tekevä opiskelija saa kummallisia viboja laitteisiinsa. Kerronta leikkii kauhuelokuvan kliseillä, koko ajan hyvin itsetietoisesti ja katsojalle silmää iskeskellen. Goretehoja hyödynnetään jonkin verran  irtopää siellä, veriroiskeita täällä  mutta liian eksplisiittisiksi ei sillä osastolla mennä. Erikoistehosteita (kaikki mekaniikkaa ja käsityötä, ei tietokonegrafiikkaa) kuitenkin alkaa näkyä jo ensimmäisen varttitunnin aikana, joten katsojalle annetaan lupa odottaa jotain muutakin kuin pikkuvihjailua.

Katsojalle on alusta asti selvää, että ihmisiä vainotaan maanpinnan alta. Ja hyvin pian paljastuu, että niljaisista, pahanhajuisista ja jättimäisistä ihmissyöjämadoistahan tässä on kyse; olennot saavat elokuvassa nimen graboidit. Tästä eteenpäin Tremors tarjoilee juuri sitä mitä kohdeyleisö kaipaa: itsetietoisia kliseitä, pseudotieteellisiä selittelyjä, kuolemia, hirviöitä ja tarkoituksellisen kömpelöitä puujalkavitsejä. Toki omaperäisyyksiäkin löytyy. Kohtaus, jossa miehet löytävät maahan keula pystyssä ja ajovalot yhä päällä hautautuneen Fordin, on kekseliäs. Loppua kohden veto alkaa hieman hiipua, kun joko ideat tai raha toteuttaa niitä ovat loppuneet. Joku voisi pitää sitäkin genretietoisena ratkaisuna.

Kevin Bacon ja Earl Ward ovat melko mainioita hieman urpoina hanttihomma-hillbillyinä, mutta näyttelijöistä suurimman huomion vie Michael Gross. Perhe on paras -tv-sarjan isänä kai parhaiten muistettu Gross saa survivalistihahmoonsa huimaa maanisuutta ja melkein hurmiomaista mielipuolisuutta. Hänen esittämästään Burt Gummerista tulikin sarjan vakiohahmo.

2

Jatko-osaa saatiin odottaa yllättävän kauan. Vasta 1996 ilmestyi suoraan videolla Tremors 2: Aftershocks, joka sai komean suomennoksen Mönkijät. Sen ohjasi S. S. Wilson, joka yhdessä Brent Maddockin kanssa on myös käsikirjoittanut sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Edellisestä elokuvasta mukana on Grossin lisäksi myös Ward, jonka esittämä Earl Basset on siirtynyt strutsinkasvatusbisnekseen. Meksikolainen kaivosmies tulee pyytämään Bassetilta apua, sillä hänen bisneksiään häiritsevät  yllätys!  maanalaiset matoset.

Metataso on yhä olemassa  Tremors 2 on tietoinen kauhuelokuvaudestaan  mutta se näkyy aiempaa enemmän lähinnä näppäränä dialogina ja melkein kuin tekosyynä käsikirjoituksen oikoteille. Muutenkin mutkien oiontaa harrastetaan, pitkälti varmaankin budjettisyistä. Graboideja ei saada nähdä pitkään aikaan ja silloinkin kun nähdään, ne vain vilahtavat kuvissa. Onneksi sentään maisemat ovat kauniita. Vehreät kukkulat tuntuvat hyvinkin tuoreilta ykkösosan hiekkaerämaiden jälkeen. Myöhemmin elokuvassa saadaan mekaanisten efektien lisäksi myös vähän cgi:tä, mutta onneksi sitä ei ole paljoa ja se ei ole ihan niin kämäistä Amiga-tasoa kuin pelkäsin. Roisketehosteet ovat harvassa mutta messeviä.

Kakkos-Tremors ei ole ollenkaan huono elokuva. Itse asiassa se on paljon parempi kuin se olisi voinut olla. Siinä on samaa kepeyttä kuin edeltäjässään, ja jos se ei olekaan yhtä näyttävä, niin kelpo viihdettä kuitenkin. Ensimmäisen jatko-osan suurin merkitys lienee siinä, että se alkaa luomaan graboideille taustaa ja eräänlaista mytologiaa. Ensinnäkin kyseessä näyttäisi olevan jokseenkin Maapallon vanhin tunnettu elämänmuoto. Ja toiseksi  ne kehittyvät elokuvan aikana jalallisiksi! Jurassic Parkin velociraptorit ovat hieman turhankin selvä esikuva graboidien uudelle olomuodolle (joka myöhemmin saa nimen shrieker, kirkuja), mutta en osaa pahastua siitä. Kaksineuvoiset kirkujat lisääntyvät saatuaan riittävästi ravintoa.

3

Sarjan kolmas elokuva, Tremors 3: Back to Perfection (Suomessa valitettavasti unohdettiin mönkijät ja elokuva sai nimekseen tylsästi Väristyksiä 3) on sitten vuorostaan toisen sarjan luojista, Brent Maddockin, ohjaama. Tosin tällä kertaa Maddock ei enää ollut kirjoittamassa vaan Wilson oli saanut parikseen Nancy Robertsin. Elokuva ilmestyi suoraan videolla vuonna 2001.

Tarinassa palataan alkuun, Perfectionin pikkukylään, jossa ensimmäinen elokuva tapahtui. Tai oikeammin sinne palaa Burt Gummer, joka on vihdoin saanut paikan elokuvan ehdottomasti kirkkaimpana pisteenä. Perfectionia asuttaa kiitettävä määrä alkuperäisen Tremorsin hahmoja (ja alkuperäisiä näyttelijöitä). 11 vuotta on kulunut, mutta meininki on entisellään. Gummer tosin on entistäkin maanisempi slapstick-hahmo, mikä on elokuvalle vain eduksi.

Amerikkalaiseen tapaan graboidien uhka on valjastettu kapitalistiseen tienestikulttuuriin, sillä tienoon uusi poika, jota esittää Shawn Christian, järjestää alueella turistiajeluja. Luonnollisesti leikki saa dramaattisen käänteen, kun graboidit näyttävät palanneen huudeille. Kyläläiset nousevat vastarintaan, mutta heidän tiellään ovat viranomaiset, jotka ajavat uhanalaisen, ikivanhan eläinlajin suojelemista. Käsikirjoituksessa on aistittavissa pienoista ivaa.

Olentojen historia ja evoluutio valottuu lisää. Ne munivat, ja ilmeisesti munat säilyvät satoja vuosia maan alla ennen kuoriutumista. Kirkujien lisäksi niille syntyy myös uusi evolutiivinen vaihe, liitävä ja liekkejä persuksistaan sylkevä – kavereiden kesken assblaster. Gummer kehittää henkilökohtaisen suhteen yhteen graboideista, albiinoon. Yhteys Moby Dickiin on ilmeinen, ja siihen viitataankin lähes suoraan.

Elokuvan käsikirjoitus on paljon löysempi kuin edellisten osien. Tyhjäkäyntiä on runsaasti, ja iso osa huomiosta annetaan hahmoille, jotka muistuttavat enenevissä määrin lauantai-illan tv-sketsikavalkadia. Onneksi Gross on sisäistänyt oman roolinsa niin hyvin, että hän tuo pelkällä läsnäolollaan hurjan määrän energiaa jokaiseen kuvaan jossa esiintyy.

Kolmos-Tremors hylkää fyysiset efektit lähes kokonaan. Olennot ovat nyt pääosin tietokoneanimaatiota. Jälki ei ole varsinaisesti huonoa, mutta se on mielikuvituksetonta ja usein kömpelöä. Yhdessä kovin televisiomaisen kuvakerronnan kanssa jälki on kuin jostain Sc-Fi Channelin b-tuotannosta.

Vertaus ei ole kovin kaukana todellisuudesta, sillä vuonna 2003 Sci-Fi Channel todellakin esitti yhden kauden verran Tremors-sarjaa. 13 jakson jälkeen se peruttiin. Sarjaa ei tietenkään ole tällä boksilla. Tarina ymmärtääkseni jatkoi siitä, mihin kolmas elokuva päättyi. Perinteiseen Sci-Fi-tapaan jaksoja esitettiin väärässä järjestyksessä ja sarjaa muutenkin kohdeltiin huonosti.

4

Lässähtänyt sarjayritys ei kuitenkaan lannistanut luovia voimia Tremorsin takana. Vuonna 2004 Wilson palasi ohjaajanpallille ja tuloksena oli Tremors 4: The Legend Begins (suom. Väristyksiä 4). Tarina oli edelleen Wilsonin, Maddockin ja Robertsin, mutta käsikirjoituksen teki uusi mies, sittemmin HBO:n laatusarjojen kirjoittajana ansioitunut Scott Buck. Kuten nimestä voi päätellä, on sarja neljäs elokuva esiosa, joka sijoittuu aikaan ennen aiempia Tremorseja. Itse asiassa hyvin paljon varhaisempaan aikaan, vuoteen 1889.

Gummerin esi-isä Hiram, paikallisen hopeakaivoksen omistaja, saapuu tutkimaan kaivoksessa tapahtuneita erikoisia kuolemia. Hiram on kovin eri maata kuin lapsenlapsenlapsensa, rauhallinen herrasmies, joka ei kanna tuliasetta, joskin hän kyllä ehtii oppia tavoille. Hyvin pian hahmoille selviää se, minkä katsoja tietenkin jo tietääkin: helvetinmoiset madot ovat kaiken takana. Ratkaisuksi palkataan pyssysankari (jota esittää Billy Drago, mies jonka piirteet ovat tehdyt olemaan valkokangaspahiksen), mutta se ei ole kovin kestävä ratkaisu. Lopulta kyläläiset  jotka muuten ovat varsin moderni monietninen joukko  päättävät pelastaa itse tiluksensa elukoilta. Kaiken haahuilun jälkeen lopputaistelussa on latinkia. Etenkin Gummerin jättimäisessä punt gunissa.

Tapahtuma-aikansa vuoksi Tremors 4 on oikeastaan länkkäri. Historiallinen ajankuva on tehty hyvin  "suoraanvideolle"-hyvin. Elokuva näyttää paljon vanhaan länteen sijoittuvilta 1990-luvun ja 2000-luvun alun tv-sarjoilta. Aikakauden vaihtuminen tekee hyvää myös sarjan huumorille. Ei se välttämättä ole aiempaa parempaa, mutta sitä on enemmän. Huumori muistuttaa sekin noita 90-luvun telkkariohjelmia; paikoin tuntuu kuin katsoisi hieman visvaisempaa versiota Indiana Jones Juniorista tai Tohtori tuli kaupunkiin -sarjasta. Kauhu sen sijaan on kortilla. Ensimmäisten 45 minuutin aikana nähdään yksi dekapitaatio sekä Billy Dragon naama. Todennäköisesti raha on syynä siihen, ettei graboideja nähdä kuin väläykseltä, ja toisaalta ikärajalaskelmoinnin takia silloinkaan ne eivät ole erityisen kauhistuttavia.  Tremors 4 on esiteinikauhua. Graboidit ovat kuin luonnonvoima, joka vain tapahtuu, ei sellainen harkitseva ja vieras ja siksi pelottava vihollinen kuin aiemmissa elokuvissa. Vasta aivan lopussa ne alkavat osoittaa jonkinlaisen älyn merkkejä.

Tremors 4 on viihdyttävämpi elokuva kuin edellinen osa, mutta kuitenkaan se ei ole yhtä tyydyttävä. Se on monella tapaa sarjan outolintu. Juuri sellainen jonka pitäisi oikeastaan jäädä viimeiseksi osaksi; vähän nolo yritys uudistaa loppuun kaluttua aihetta. Mutta eihän se tietenkään jäänyt, vaikka hetken siltä näyttikin.

5

Tauosta tuli kyllä pitkä. Meni yksitoista vuotta ennen seuraavaa osaa. Vuoden 2015 Tremors 5: Bloodlines (ei suomenkielistä nimeä) on oikeastaan uusi aloitus, ei aivan rebuuttaus mutta sinne päin. Vanhasta tekijätiimistä ei ole jäljellä kuin Michael Gross. Ohjauksesta vastaa aiemmin b-luokan videoleffoja (ihan kuin tämä ei olisi sellainen!) tehnyt Don Michael Paul ja käsikirjoittajat ovat nobodyja, joille ei edes Wikipediassa ole artikkelia.

Burt Gummer on nyt survivalistitositelevisiojuontaja, joka heti alkuun tarjoaa katsojilleen lyhyen infodumpin graboideista – ja elokuvan katsojille siltä varalta, että he ovat uutta sukupolvea ja uusia brändin parissa. Elokuvan lähtökohdat ovat siis selvät: nyt ollaan tuomassa Tremorsia uudelle yleisölle.

Tremors tuodaan myös uudelle mantereelle. Tarina nimittäin sijoittuu Etelä-Afrikkaan. Gummer saa uudeksi kameramiehekseen ja toverikseen matojahdissa Jamie Kennedyn (tuttu genrehaukoille Screamista) esittämän Uuden Tyypin, jonka kanssa hän lähtee metsästämään ensimmäisiä tunnettuja eteläisen pallonpuoliskon assblastereita. Naiivi Afrikka-romantiikka saattaa olla tarkoituksellista, mutta on se kyllä myös hieman vaivaannuttavaa. Ei mene kymmentä minuuttia ennen kuin ensimmäiset elefantit on nähty ja vitsit tummasta ihosta on kuultu. Muutoin tarina keskittyy metsästämiseen, täpäriin tilanteisiin ja muuhun perusrymistelyyn. Olentoja nähdään vähän ja silloinkin peräpörisijöitä. Vasta tunnin kohdalla nähdään varsinainen graboidi – ja se osaa loikata maasta uhrinsa kimppuun. "Evoluutio on valloillaan", sanoo Gummer. Sitten lähinnä harjoitetaan ylemmän tason tuholaistorjuntaa. Ja tuodaan pieni saippuaoopperamainen käänne hahmojen välille (en kerro, että Kennedyn esittämä Travis on Burtin poika tämän 70-luvun hippiajoilta.)

Viidennessä Tremorsissa on selvästi aiemmista osista eroava moderni ilme: kaiken läpäisevä digikuvan latteus ja värimäärittely, tiukat lähiotokset, huojuva käsivarakamera – ja vihoviimeiset digitaalimadot. Se on toisaalta reilusti uskottavampi kuin nelosen Dr. Quinn -vibat mutta toisaalta tekee elokuvasta juuri niin halvan näköisen kuin se varmaan on ollutkin. Enää ei kuulu kaikuja Jurassic Parkista, vaan ötökkätehosteet tuovat mieleen lähinnä Starship Troopersin ja lämpökameranäkökulmaotokset Predatorin. Todennäköisesti ongelma on vain minun antipatiani 2010-luvun kuvamaailmaa kohtaan. Onneksi Gross on entisensä.

Tremors 5 tuntuu ottavan itsensä paljon vakavammin kuin aiemmat elokuvat. Mutta sillei ironisesti. Niinku ei oikeasta vakavasti mutta tarpeeksi, jotta 10-vuotias katsoja saisi painajaisia. Kerronta ja esimerkiksi olentojen hyökkäyskohtaukset näyttävät täysin vakavilta, ne ovat synkkiä ja nopeatahtisia rykäyksiä, joissa katsojan syke nousee väkisinkin. Huumori pitää osata lukea rivien välistä, se on hyvin lajityyppitietoista. Voin hyvin kuvitella, että yläkoululaiselle aloittelevalle kauhunautiskelijalle Tremors 5 on ihan käypää kamaa. Ytimeltään se on kuitenkin toimintaelokuva, jossa pääpaino on jännitteisillä, ammuskeluun ja räjähdyksiin päätyvillä kohtauksilla. Kauhusta muistuttaa lopulta lähinnä yliluonnollinen elementti, ja huumorista muistuttaa perseestään tulta syöksevä liitomato.

Grossin ja Kennedyn välillä kieltämättä on kemiaa, ja onneksi sen annetaan jatkua seuraavassakin elokuvassa. Ennen sitä kuitenkin ehdittiin tutkailla muitakin mahdollisuuksia. 2017 Syfy (eli entinen Scifi Channel) tilasi trailerin uutta Tremors-sarjaa varten. Tarkoitus oli, että Kevin Bacon palaisi brändin pariin ja ensimmäisen elokuvan rooliinsa, ehkäpä jopa tuottaisi uuden sarjan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Suunnitelmat kuopattiin. Elokuvasarja sai kuitenkin jatkoa.

6

Vuonna 2018 ilmestyi kuudes Tremors-elokuva, alaotsikoltaan A Cold Day in Hell. Don Michael Paul ohjasi tämänkin. Elokuva alkaa eksoottisesti jäätiköltä, jonka uumenissa – olisitteko ikinä arvanneet? – pyörii jättiläismatosia. Sitten siirrytään tutumpiin maastoihin, Nevadan autiomaahan, jossa paljon kauheampi hirviö, verottaja, iskee kiinni Gummeriin. Ja hyvin nopeasti nämä kaksi tarinan haaraa kohtaavat. Gummer kutsutaan arktikselle metsästämään graboideja.

Viimeistään tässä vaiheessa sarja käpertyy sisäänpäin kuin auringossa kuivuva mato. Kaikki pitkäikäiset sarjat alkavat lopulta vain varioida perusideaansa, ja niin käy Tremorsillekin. Yllättävän kauan se jaksoi edes jotenkuten, todennäköisesti siksi että rima oli niin alhaalla alusta asti. Kakkosleffa selvisi vaarasta ihan sillä, että se oli vasta ensimmäinen jatko-osa; kolmonen oli jo vaaravyöhykkeellä; nelonen yritti jotain ihan muuta; vitonen nykyaikaisti sarjan ilmettä niin paljon, että sekin vielä selvisi; kutonen kuitenkaan ei tuo mitään uutta kaavaan. Lumiset maisemat eivät riitä päivitykseksi. Onneksi mytologiaa sentään kehitetään hieman edemmäs. Graboidit voivat tartuttaa loiseliön ihmiseen (tässä tapauksessa Gummeriin), mihin auttaa ainoastaan elävästä graboidista saatava vasta-aine ja mikä antaa hyvän tekosyyn pikku draamalle. Ai niin, ja tällä kertaa tapahtumien taustalla näyttää olevan DARPA eli Yhdysvaltain asevoimien tutkimusorganisaatio. Tietenkin.

Gummer on kehittynyt entistä kärttyisemmäksi Spede-hahmoksi, entisen itsensä karikatyyriksi (jos se edes on mahdollista). Vähän sama pätee miljööseen, joka ei rahoitussyistä olekaan ihan niin luminen kuin käsikirjoituksessa sanottiin. Onneksi ilmastonmuutos on kelpo tekosyy kuvata napajäätä Etelä-Afrikassa. Toki on tarkkanäköistä, että oikeistolainen Gummer muuttuu aikojen mukana ja on omaksunut nykyaikaisen some-oikeiston salaliittokyhäelmiä diskurssiinsa. Hänellä sentään on jonkinlainen luonne, toisin kuin muilla hahmoilla, jotka ovat lähinnä satunnaisia Nuoria Tyyppejä, jotka joko kuolevat tai eivät. Katsojaa ei kiinnosta. Yksi tulokkaista on ykköselokuvan sankareiden (Bacon ja Nainen) tytär, mutta sittenkään katsojaa ei kiinnosta

Kaiken kaikkiaan vitos-Tremors on jo melkoisen väsynyt. Se muistuttaa melkeinpä rutiininomaista teini-slasheria, jossa nuoret ja nätit ihmiset joutuvat yksitellen tappajan uhriksi. Tappaja nyt vain sattuu olemaan matokummajainen. Lopputulos on tylsä toimintaelokuva, jossa ei ole enää juuri jälkiä kauhukomediajuurista. Sarja ei tässä vaiheessa tarjoa oikein enää edes minkäänlaista fan serviceä, mitään oikeasti uutta ei ole tarjolla. Pari sinänsä hienoa visvanroiskahduskohtausta eivät riitä.

7

Uppoava laiva ei aina tiedä uppoavansa. Niin on käynyt monelle elokuvabrändille. Friday the 13th -elokuvat olivat alusta asti tuomittuja, ja niin vain nekin kestivät kauan (oliko syy siinä, että Kevin Bacon oli senkin sarjan ykkösosassa?). Halloweenit kävivät hyvin syvällä, mutta jotenkin ne aina vain palaavat. Tremors ei koskaan ollut kovin korkealentoinen sarja, se liikkui alusta asti jossain melko epämääräisessä hetteikössä, josta se ei koskaan todella noussut. Ehkä siksi sen jatko-osat eivät tunnu koskaan loppuvan, eikä toisaalta kukaan ole tosissaan yrittänyt aloittaa sarjaa uudestaan alusta. Niin kauan kuin Michael Gross elää, voidaan samaa tarinaa kertoa hieman eri twistillä yhä uudestaan. Graboidit ovat siitä kiitollisia hirviöitä, ettei niitä tarvitse paljon näyttää. Riittää, että joku sanoo semmoisen juuri nyt kulkevan maanpinnan alla, melkein näkyvissä muttei kuitenkaan.

Saagan toistaiseksi viimeinen osa on Tremors: Shrieker Island (2018), jälleen yksi Don Michael Paulin vanhojen ideoiden kierrätys. Nyt ollaan jossain päin Oseanian exoticaa. Tuomari Nurmion näköinen yrityspomo ja suurriistan metsästäjä jalostaa ja jahtaa näitä geneettisesti muunneltuja graboideja syrjäisellä saarellaan yhdessä seurueensa (joka ei näytä Köyhien ystävältä tai Alamaailman vasaroilta) kanssa. Erinäisten kuvioiden vuoksi Burt Gummer, joka nykyään elelee byrokratiaa paossa eristäytyneenä saarierakkona, kutsutaan kemuihin. Sattumalta graboidien asuttamalla saarella tekee biotutkimustyötään myös Travisin äiti (sieltä 70-luvun hippiajoilta).

Gummerin jonkinlaiseksi aisapariksi päätyy biotutkimuslaitoksen henkilöstöstä Jimmy, toistaitoinen tunari, joka tuo tarinaan kömpelön koomisen ulottuvuuden. Muuten elokuva onkin parin edellisen osan tapaan lähinnä toimintarytinää. Trooppinen ympäristö palauttaa mieliin vertaukset Jurassic Parkiin. Viidakko, öiset sateet ja puskissa vaaniva peto eivät nykyään kai muutakaan voi. Mieluummin kuitenkin sen jatko-osaan, jossa isot ihmismassat jahtaavat petoja. Siitä nimittäin on Shrieker Islandissakin kyse. Predator-vaikutteetkin tuntuvat entistä vahvemmilta nyt, kun ollaan viidakossa – ja viitataanpa Predatoriin ihan avoimestikin. Shrieker Island onkin melkein postmoderni elokuva; ei kuitenkaan riittävästi, sillä se jää lähinnä vanhoille vaikutuksille alttiiksi pastissiksi.

Tarinan uutuutena on, että kirkujat suorastaan lamaannuttavat uhrinsa huudollaan. Evoluutiolla on helppo selittää tällaisia muutoksia, mutta sarjan katsojasta sellainen tuntuu liian helposti sääntöjen muuttamiselta ilman etukäteistä ilmoitusta.

Ylipäänsä Shrieker Island on kovin turhanpäiväinen elokuva. Ehkäpä joku sarjan fani siitäkin saa kiksinsä, mutta muutoin se jää ihan yhtä mitättömäksi kuin pari edellistäkin osaa. Olentoja ei edes näy senkään vertaa kuin viime kerralla. Eniten ehkä kuitenkin harmittelen sitä, ettei komediasta ole jäljellä kuin päälle liimatun oloiset puujalkarepliikit.

8

On selvää, että Tremorseissa ei ole tapahtunut kummoistakaan uudentumista aikoihin. Oikeastaan tekisi mieli sanoa, ettei ensimmäisen osan jälkeen olisi kannattanut tehdä ainuttakaan elokuvaa lisää. Ja sittenkin haluaisin, että vielä kerran Universal antaisi budjetistaan rippeitä yhden Tremorsin tekemiseen. Syitä on tasan tarkkaan yksi, ja se on Michael Gross. Burt Gummer ansaitsisi kunnon lähdön, ei sellaista kuin seiskaosan lässähdys.

On olemassa liuta elokuvahahmoja, jotka ovat eläneet useiden osien ajan, useimmiten eri näyttelijöiden esittäminä. Sellaisia on paljonkin. On myös joitain klassisia esimerkkejä hahmoista, joita sama näyttelijä on esittänyt lukuisat kerrat. Yleensä nämä ovat tapauksia, joissa muutaman vuoden aikana on taottu kuumaa rautaa niin kauan kuin yleisön mielenkiinto on kantanut, mutta poikkeuksiakin on. Christopher Lee oli Dracula 9 kertaa 16 vuoden aikana, Johnny Weismuller nähtiin Tarzanina 12 kertaa 16 vuoden aikana. Mutta silti: onko kukaan toinen näyttelijä saanut olla sama hahmo melkein kolmenkymmenen vuoden aikana, kuten Michael Gross on ollut Burt Gummel? Ainoat mieleeni tulevat esimerkit ovat television puolelta, saippuasarjoista ja David Suchet'n Poirotista.

Tremorsien katseleminen on etupäässä Michael Grossin vanhenemisen katselemista. Sinänsä mitättömässä elokuvasarjassa näkyy yhden ammattimiehen ura melkein koko laajudessaan. Sellainen ansaitsisi kunnon finaalin. Shrieker Islandin lopetus antaa uskoa, ettei sellaista ole tulossa, ei voisi tulla. Ja kuitenkin...

torstai 16. syyskuuta 2021

Mikin mysteerit - dekkaripokkarisarja nuorille

Kun puhutaan Disneystä, yleensä mieleen tulevat elokuvat, sarjakuvat, ehkä huvipuistot... Jos samassa lauseessa puhutaan Disneystä ja kirjallisuudesta, alkuhämmennyksen jälkeen muistaa, että onhan erilaisia lasten kuvakirjoja julkaistu vino pino. Niiden laatu ei yleensä liene kummoinen, mutta kohdeyleisöönsä ne purevat. Joku voi ehkä jopa muistaa Disneyn tuottamien luontodokumenttien kirjalliset sisarukset, joita ainakin minun lapsuudessani oli kirjastossa pitkä rivi.

Mutta että Disney-romaaneja  sellaisiahan ei ole. Eihän?

Disney-aiheisella proosalla on pitkä, vaikkeikaan ehkä kovin kunniakas, historia muuallakin kuin lasten kuvakirjoissa. Erilaisia Disney-universumeihin liittyviä kirjoja on ilmestynyt maailmalla yllättävän paljon, ja nykyään alati laajeneva yhtiö ujuttaa lonkeroitaan kaikkialle populaarikulttuurissa, mikä tuo mukanaan koko ajan myös suuremmat kirjamarkkinat heidän ulottuvilleen. Kuitenkin jos Suomessa mainitaan Disney, ajatellaan yleensä kahta asiaa: pitkiä animaatioelokuvia ja Ankkalinnaa. Jälkimmäisestä nyt ainakin on vaikea kuvitella kenenkään tekevän kaunokirjallisuutta. Ja kuitenkin nimenomaan sitä on suomeksikin ilmestynyt erään kirjasarjan verran.

Vuonna 2000 Helsinki Media julkaisi neliosaisen pokkarisarjan nimeltä Mikin mysteerit. Sarjan ensimmäisestä osasta ilmestyi myöhemmin myös kovakantinen painos, vuonna 2008. 

Tuon ensimmäisen kirjan, Murtotulvan, lopussa Mikki ja Minni Hiiri perustavat etsivätoimiston Ankkalinnaan, ja se luo kehyksen tuleville tarinoille. Kyse on siis dekkarikirjallisuudesta. Vaikka kirjojen yleisö on lapset ja nuoret, eivät kirjojen aiheet kuitenkaan jää tavanomaiselle lastendekkarien tasolle (päiväkotilaiset etsivät kadonnutta villasukkaa tai kutosluokkalaiset selvittävät salaperäisen lunttaajan tapausta). Pikemminkin ne mukailevat perinteisten, aikuisille suunnattujen rikoskertomusten tyypillisiä aiheita. Kirjasarjan kertomukset ovat selvästi sukua varsinkin Aku Ankan taskukirjoista tutuille sarjakuville, yleensä kai italialaisille, joissa Mikki toimii kovaksikeitettynä etsivänä ja poliisivoimien avustajana. Kolme ensimmäistä osaa kyllä perustuvatkin sarjakuviin, eivät tosin italialaisiin vaan Floyd Gottfredsonin 1930-luvun jatkosarjoihin. Tai jos eivät aivan perustu niin ainakin ovat ottaneet innoituksensa niistä.

Ensimmäinen kirja eli Murtotulva (Cases en cascade, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan The Plumber's Helper, 1938) alkaa siitä, kun juuri LVI-firmaan pestautunut Hessu loukkaa itsensä ja Mikki joutuu tuuraamaan häntä. Mikki ei ymmärrä mitään putkitöistä, mutta se nähdäänkin firmassa vain etuna. Yhtiö tekee ainoastaan kaupungin putkityöylitarkastajan osoittamia korjaustöitä, nekin miten sattuu  ja kummasti juuri näiden urakoitten jälkeen kohteeseen murtaudutaan. Mikki avittaa tietenkin poliisia murtoaallon selvittelyssä. Loppuratkaisu, lähes Poirot-tyyliin esitetty, paljastaa monimutkaisen juonen rikosten taustalla. Tämä tarina tosiaan toimii lähtölaukauksena hiirten etsivätoimistolle.

Seuraava osa, Kummituskartano (Les fantômes se déchaînent, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan The Seven Ghosts, 1936) on kallellaan kauhuun, kuten nimestäkin voi päätellä. Mikki ja Minni sekä heidän apunaan Hessu ja Aku lähtevät selvittämään kummittelutapausta. Erinäisten näppärästi rakennettujen yliluonnollisuuksien ja juonenkäänteiden jälkeen aaveiden takaa paljastuu salakuljettajajoukko.

Neljästä suomennetusta kirjasta kaksi ensimmäistä ovat parhaat. Niissä on yllättävän vetävät juonet ja sujuvaa kieltä. Asiat tapahtuvat nopeasti, kuten lasten- ja nuortenkirjallisuudessa kuuluukin, mutta missään vaiheessa tarina ei tunnu etenevän hätäisesti. Myös sopivasti rajattu tapahtumapaikkojen määrä auttaa pitämään kertomuksen kompaktina. Lapsenkin on helppo pysyä mukana käänteissä. Toisaalta lapsilukijaa ei aliarvioida, sillä vastaan tulee monta sellaista sanaa, jotka eivät joka lapsen leksikkoon vielä kuulu. Suomennosten kieliasu noudattaa koko sarjan ajan sitä Aku Ankka -lehden perinnettä, että käytetty sanasto on monipuolista, yllättävää, ehkä irrottelevaakin. Viia Viitanen on onnistunut käännöksessä paremmin kuin nämä romaanit ehkä edes ansaitsisivat.

Valitettavasti sarjan taso laskee kolmannessa osassa. Vaarallinen tehtävä (Mission secrète, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan Mickey Mouse Joins the Foreign Legion, 1936) sijoittuu isolta osin muukalaislegioonaan. Alussa Mikki kaapataan, häntä kidutetaan (kana nokkii jyviä sidotun Mikin päältä), ja lopulta hän pääsee karkaamaan. Seuraavaksi hän tajuaa olevansa kansainvälisen rikollisuuden kintereillä ja "isänmaan vuoksi" päätyy salamatkustajaksi laivaan, jossa juonittelee itsensä Haukka-nimisen suurrikollisen apuriksi. Lopulta, kun päästään Afrikkaan ja muukalaislegioonaan, kuvioon ilmestyy vielä Musta-Pekkakin. Tarina on sekava, poukkoileva ja silti melko tylsä. Trillerijuonen riisuminen lapsille sopivaksi ei ole onnistunut kovinkaan hyvin.

Paljon paremmin ei onnistu myöskään mafiameininki Ankkalinnan malliin. Viimeisessä suomennetussa Mikki-mysteerissä, Likaista peliä (Sale affaire, 1997), etsivätoimistoa vastaan asettuu jälleen Musta-Pekka. Hän on aloittanut suojelurahan keräämisen kaupungin kaduilla. Samalla hänen savuverhona toimivan yrityksensä toimenkuvaan kuuluu myös poliisivoimien lahjominen ja lehdistön terrorisointi. Sattumalta(!) Mikki ja Minni ystävineen saavat väliaikaisesti toimitettavakseen sanomalehden, jonka avulla he paljastavat ankkalinnalaisille, millaista peliä kulisseissa oikein pelataan.

On myönnettävä, että Mikin mysteereissä on yritystä. Juonissa ei todellakaan ole aina menty aidan matalimmasta kohdasta. Valitettavasti kunnianhimo ei aina ole yhteismitallinen taidon kanssa. Kirjoittajat onnistuvat vaihtelevasti tiivistämään mutkikkaitakin tarinoita alle sadan sivun ohjemittaan ja kertomaan ne kielellä, jota nuori lukija kykenee seuraamaan.

Moni tarinoista toimisi lähes sellaisenaan ilman tuttuja ankkalinnalaishahmoja. Toisaalta näiden käyttäminen säästää kirjoittajilta vaivan esitellä tarinan henkilöitä. Lukijan oletetaan tuntevan hahmot etukäteen, heidän luonteensa ja toimintatapansa. Toisaalta kun tutut koomiset hahmot yhdistetään hyvinkin aikuisiin teemoihin, kuten korruptioon, on lopputuloksessa kiehtovaa ristiriitaisuutta.

Mikin mysteerien taustalla on ranskalainen sarja Walt Disney Collection Mystère, jossa ilmestyi vuosina 19972001 yhteensä 28 osaa. Sarjaa käännettiin myös saksaksi nimellä Detektei Maus vuosina 19971999 kahdeksan osan verran. Suomalaisissa niteissä taustatiedot ovat vähintäänkin sekavia. Teoksien alkuperäisnimiksi annetaan niiden saksalaiset vastineet, mutta suomennos mainitaan kuitenkin tehdyn ranskan kielestä. Tekijämerkinnöissä on suoranaisia virheitä. Toisen osan, Kummituskartanon, kirjoittajaksi mainitaan Shaïne Cassim, joka todellisuudessa on kirjan kuvittaja; oikea kirjoittaja on Benoît Basco, joka kirjoitti myös ykköskirjan. Kaksi seuraava osaa ovat Béatrice Nicodèmen kirjoittamat, mutta nelosessa kirjoittajaksi ilmoitetaan Basco. Myös nelosen kuvittaja on väärin: Ulrich Schroederin sijasta sen pitäisi olla Fernando Güell. Ei sillä, että kuvittajien tyyleissä olisi erityisempiä eroja. Kaikkien kirjojan kuvat ovat samasta hengettömästä Disney-tehtaasta.

Mikin mysteerit ei ole suurta kirjallisuutta, ei hyvää dekkarikirjallisuutta, ei edes kovin kummoista kioskikirjallisuutta. Se kuitenkin on suomenkielisten pokkarisarjojen joukossa mielenkiintoinen pikku kuriositeetti, joka jää helposti huomaamatta kohdeyleisönsä ja Disney-yhteytensä vuoksi.  

keskiviikko 25. elokuuta 2021

Mile 81 ja vähän muitakin sähkökirjoja - mietteitä Stephen Kingin äärellä #10

I

Kun Stephen Kingin Riding the Bullet ilmestyi vuonna 2000, se oli sensaatio. Syy ei ollut kertomuksessa itsessään vaan mediassa, jossa se julkaistiin. Riding the Bullet oli nimittäin ensimmäinen suurille markkinoille suunnattu sähkökirja.

Totta kai kirjallisuutta oli julkaistu sähköisesti edellisenkin vuosituhannen puolella, monenlaista ja monessa muodossa. Riding the Bullet ei ollut edes ensimmäinen Kingin sähköinen julkaisu. Esimerkiksi edellisvuonna oli ilmestynyt cd-rom-muodossa Stephen King's F13 -niminen multimediapaketti, joka sisälsi tavanomaisten Windowsin työpöytäteemojen ja näytönsäästäjien lisäksi myös novellin "Everything's Eventual". Mikään aiempi ei kuitenkaan ollut ollut niin suuri ilmiö kuin Kingin kummitusjuttu. Kustantaja Simon & Schuster onnistui markkinoinnissaan niin hyvin, että ensimmäisen vuorokauden aikana tiedostoa oli myyty liki puoli miljoonaa ja siinä sivussa serverit kaatuivat ja ihmismielet pahoittuivat.

Pahennusta nostatti muutamakin asia. Riding the Bullet herätti aivan samoja kysymyksiä kuin mikä tahansa muukin sähköinen teos: pitääkö pelkästä lukuoikeudesta maksaa? paljonko sitten olisi kohtuullinen maksu? saako ostaja päättää, montako kopioita ja missä muodossa teoksesta tekee? Riding the Bulletin tiedosto oli kopiosuojattu, ja myös tekstin tulostaminen oli estetty. Ihmiset eivät olleet tyytyväisiä  tai ainakaan kovaääninen vähemmistö ei ollut. Iso osa sadoista tuhansista lataajista kuitenkin oli mielissään. Vaikutti siltä, että kirjankustantamisessa oli alkamassa uusi aika.

Uusi aika kyllä koitti hiljalleen, mutta ei ihan niin sujuvasti tai siinä muodossa, kuin Kingin tempauksen ajateltiin ennakoivan. King itse koetteli digitaalisten lukijoiden rajoja The Plant -jatkokertomuksellaan, jota hän kaupitteli luku kerrallaan nettisivuillaan. Projekti jäi kesken, kun kävi selväksi, ettei valtaosa lataajista ollut valmis edes nimelliseen yhden dollarin hintaan. Seuraavaa isoa askelta sähkökirjan historiassa saatiin odottaa vuoteen 2007, kun verkkokauppajätti Amazon lanseerasi Kindle-sähkökirjanlukijansa ja siihen liittyvän palvelun. Ja kukapa olisi ollut edesauttamassa Kindlen alkuvuosia ellei Stephen King.

Vuonna 2009 ilmestyi hänen kertomuksensa Ur. Paitsi että sen tarinassa Kindlellä on aivan oleellinen rooli, se oli pitkään luettavissa ainoastaan Amazonin laitteella. Tällainen tietysti sai aikaan pahaa verta monissa lukijoissa, koska jos halusi saada Urin luettavakseen, ei siihen ollut muita (laillisia) keinoja kuin maksaa Amazonille. Seuraavina vuosina Kingiltä ilmestyi muutamia karkeasti pienoisromaanin mittaisia kertomuksia nimenomaan sähkökirjoina. Pitkä novelli Mile 81 (Simon & Schuster 2011), yhteistyönä Stewart O'Nanin kanssa syntynyt baseball-aiheinen kertomus A Face in the Crowd (Simon & Schuster 2012) ja aseenkanto-oikeutta käsittelevä pamfletti Guns (Philtrum Press 2013) ilmestyivät Amazonin "Kindle Singleinä".

Ur ja Mile 81 sisältyivät myöhemmin Kingin The Bazaar of Bad Dreams -kokoelmaan (2015), mutta A Face in the Crowd ja Guns eivät toistaiseksi ole luettavissa kuin sähköisinä julkaisuina.

II

Mile 81 on monella tapaa arkkityyppinen Stephen King -kertomus. Melkein kuin King kirjoittaisi pastissia alkuaikojen tuotannostaan. Kertomus sisältää useita perinteisen King-tarinan peruselementtejä, kuten aikuisia kekseliäämmät lapsihahmot, arkipäiväisen mutta uhkaavaksi muuttuvan miljöön, yliluonnollisen auton ja lähes itseironista huumoria. Kertomus ei ole missään nimessä suurta kirjallisuutta eikä edes erityisen ikimuistoinen hetki tekijänsäkään tuotannossa, mutta siitä henkii hauskuus – King on todennäköisesti nauttinut sen kirjoittamisesta.

Mile 81 sijoittuu mainelaisen valtatien levähdyspaikalle, jonka liiketoiminta on lakkautettu ja josta on tullut sittemmin lähinnä teinien ryypiskely- ja naiskentelupaikka. Levikkeelle saapuu likainen farmariauto, joka alkaa aterioida sitä varomattomasti lähestyvillä ihmisillä. Juonen lähtökohta on juuri niin naurettava tai nautittava kuin lukijan oma näkökulma vain sallii. Se että tapahtumat laittaa liikkeelle voima, joka on oikeastaan tosi typerä, sallii kuitenkin Kingille kirjoittajana monia etuoikeuksia.

Ensinnäkin King saa luvan olla suuremmin välittämättä tarinankerronnan lainalaisuuksista, siitä miten tarina "kuuluu kertoa". Novellin rakenne on oikeastaan hyvin samankaltainen kuin melkein kolmekymmentä vuotta varhaisemmassa Ihmissuden vuosi -pienoisromaanissa (josta voi lukea lisää täältä). Novellin jokainen luku marssittaa levähdyspaikalle uuden auton ja sen mukana tietysti lisää uhreja. Luvut etenevät melkein kaavamaisesti: esitellään auton matkustaja tai matkustajat, jotka ihmettelevät levähdyspaikalla nököttävää farmaria, ja kerrotaan pari kuvaavaa anekdoottia heistä ennen kuin he astuvat liian lähelle autoa ja tulevat imaistuksi sen sisuksiin. Variaatiota on oikeastaan hyvin vähän, mutta jälleen kerran King osoittaa, että hänen vahvuutensa ei ole niinkään tarinassa tai juonenkäänteissä vaan henkilöissä. Ei kukaan Mile 81:n hahmoista nouse erityisen vahvaksi sinänsä, mutta heissä kaikissa on sarjakuvamaista charmia, jokainen on omanlaisensa kiehtova pikku karikatyyri. Näiden ihmiskuvien kanssa King sitten leikittelee jutustelemalla heistä yhtä ja toista ja sitten syöttämällä heidät autolle sopivien ällöefektien kera.

Tämä onkin toinen Kingin itselleen sallimista seikoista: hän voi irrotella tarinallaan melko vapaasti. Kun kertomus ei ota itseään vakavasti (kuinka se voisikaan?), sen raameissa voi keskittyä pelkkään jutuniskentään. Koska tarina etenee luvuittain melkein syklisesti, se tarjoaa kertojalle mahdollisuuden pieniin sisäistarinoihin. Ainahan Kingillä on takaumia ja välillä hyvinkin laajoja vilkaisuja hahmojensa menneisyyksiin, mutta Mile 81:n kohdalla kerronnassa on tietynlaista rupattelevuutta. Se tuo mieleen ne jutut, joita joku tarinan levähdyspaikan kahvion entisistä vakiasiakkaista olisi voinut kertoilla innokkaille kuulijoilleen nurkkapöydässä. Sävy lähestyy esimerkiksi novellin "Siihen kasvaa kiinni" (It Grows on You, 1973) tai romaanin Buick 8 (From a Buick 8, 2002) kerrontaa. Tämänkaltaisessa kertomuksessa voi kertoa oikeastaan ihan mitä tahansa, jos kuulijat vain saa lumoutumaan. Voi vaikka kertoa avaruudesta tulleesta ihmissyöjäperheautosta.

Buick 8 on sikälikin hyvä vertailukohta, että myös siinä on yliluonnollinen, "elävä" auto. Lisää samanlaisia tapauksia Kingin tuotannossa ovat Keltatakkiset alhaiset miehet -kertomuksen (Low Men in Yellow Coats, 1999) autot sekä tietenkin romaanin Christine, tappaja-auton (Christine, 1983) nimikko-Plymouth. Christinen elokuvaversioon itse asiassa viitataankin suoraan Mile 81:ssa, joten King on hyvin tietoinen näistä alluusioista itsekin. Siinä missä mainituissa tarinoissa autojen voimien taustalla on jokin yliluonnollinen voima, henkiolento tai muu vastaava, Mile 81:n farmarin vihjataan tulevan avaruudesta. Onko se edes oikeasti auto, ei ole varmaa – mahdollisesti jokin on vain ottanut auton muodon. Tämä puolestaan tuo mieleen novellin "Rekat" (Trucks, 1973) ja etenkin sen filmatisoinnin Maximum Overdrive (1986), jonka King itse käsikirjoitti ja ohjasi. Elokuvaversiossa Maapallon ohittava komeetta saa kaikki planeetan laitteet toimimaan itsenäisesti ja hyökkäämään ihmisten kimppuun.

III

Tavallaan erikoisin osuus Mile 81:a on sen ensimmäinen luku. Siinä nuori poika, Pete Simmons, joutuu isoveljensä lemppaamaksi ja päättää siksi lähteä yksin tutkimaan levähdyspaikan hylättyä liikekeskusta. Peten harhailua ja havainnointia tyhjissä liiketiloissa seurataan pitkään. Luku päättyy hieman teennäisen oloisesti siihen, että Pete ottaa maistiaiset löytämästään viinapullosta ja nukahtaa hiprakkaansa. Peten liikkeillä on hyvin vähän mitään tekemistä muun tarinan kanssa. Toki hän tekee paluun lopussa ja häätää salaperäisen auto-olennon (melkein satumaisen näppärästi suurennuslasilla), mutta tällainen juonenkäänne ei olisi vaatinut millään muotoa pitkää alkulukua pohjustuksekseen.

Voisiko olla niin, että Peten tarinan on alun perin pitänyt olla jotain aivan muuta – jotain mikä ei ole päässyt alkua pidemmälle ja joka on sitten liitetty tyystin toisenlaiseen tarinaa? Tämä luultavasti on minulta ylitulkintaa, mutta kertomuksen aloitus tuntuu joka tapauksessa kummalliselta. Voihan toki olla niinkin, että Kingillä on ollut tarkoituksena kirjoittaa juuri Ihmissuden vuoden tyyliin hieman laajempi kertomus, jossa levähdyspaikalle saapuu jos jonkinmoista väkeä. Mutta kun kirjoittaja on huomannut alkavansa toistaa samanlaista kaavaa hyvin nopeasti, hän on luopunut ideasta ja kirjoittanut pikaisen lopetuksen. Tällaisia ideoita, joita ei ole viety (tai osattu viedä?) aivan loppuun asti, tuntuu olevan Kingin viime vuosien teoksissa jonkin verran.

Eräs tällainen useitakin puolittaisia ideoita sisältävä teos on samana vuonna Mile 81:n kanssa ilmestynyt massiivinen romaani 22.11.63. Se todellakin on kimppu monenmoista, mikä ei ole kokonaisuuden kannalta millään tavalla oleellista mutta mitä ei myöskään ole raaskittu jättää pois. Tuolloin vielä ilmestymättömästä romaanista on pitkähkö katkelma Mile 81:n lopussa.

torstai 5. elokuuta 2021

Pimeä yö, tähdetön taivas - mietteitä Stephen Kingin äärellä #9

Stephen King

Pimeä yö, tähdetön taivas

Tammi, 2012 (alkuteos Full Dark, No Stars, 2010). 354 s. Sid. Suom. Ilkka Rekiaro.

I

Full Dark, No Stars ilmestyi alkukielisenä vuonna 2010, ja suomennos Pimeä yö, tähdetön taivas kaksi vuotta myöhemmin. Tässä vaiheessa Stephen Kingin uraa oli jo ehditty tottua erilaisiin muotokokeiluihin. Hänen tuotannolleen leimallisten tiiliskiviromaanien lisäksi Kingiltä oli ilmestynyt lyhytproosaa sekä kokoelmina että erikoisempina yksittäisniteinä, oli jatkokertomusta, oli kuvakirjaa, oli vain ääni- tai sähkökirjana ilmestyneitä kertomuksia, oli salanimillä kirjoitettuja teoksia ja niin edelleen.

Yksi Kingin tuotannon omalaatuisimmista muodoista on pienoisromaanikokoelma. Tämäntyyppistä julkaisulajia ei kovin paljon harrasteta. Jos kirjailija kirjoittaa jotain lyhyen romaanin tai pienoisromaanin (engl. novella) mittaista, on aivan luontevaa julkaista sellainen omana nimikkeenään. Noin satasivuinen kertomus on kioskipokkarin perusmitta, ja esimerkiksi Suomessa tällaisia tiiviitä romaaneja ovat kirjoittaneet jokseenkin jokainen laajan uran luonut kirjailija.

Stephen Kingin tapauksessa asia ei ole kuitenkaan ollut ihan niin yksioikoinen. Syy siihen on pitkälti kustannustoimintaa ohjaavissa voimissa. Ensinnäkin King on aina ollut erittäin tuottelias. Sen jälkeen, kun esikoisromaani Carrie ilmestyi 1974, on häneltä julkaistu lähes joka vuosi ainakin yksi uusi kirja. Ainoat poikkeukset ovat vuosi 1976 (jolloin silloinkin joulukuussa ilmestyi Richard Bachman -salanimen ensimmäinen romaani) ja 1988 (lukuun ottamatta paria erikoisjulkaisua, minkä lisäksi edellisvuonna oli ilmestynyt kolme uutta romaania ja yksi romaani ensimmäistä kertaa tavallisena kuluttajapainoksena). Kustantamoiden kannalta tällainen on ongelmallista, sillä pelkona on, että useat saman kirjailijan uutuudet syövät toistensa menekkiä. Tämähän on monesti myöhemmin osoittautunut Kingin kohdalla turhaksi peloksi (vuonna 1996 Yhdysvaltain kymmenen myydyimmän kirjan listalla oli parhaimmillaan seitsemän Kingin teosta), mutta siihen meni aikaa.

Ensimmäinen keino helpottaa ylikuumenemista oli ottaa käyttöön nom de plume, pseudonyymi, salanimi. Richard Bachmanina King pystyi julkaisemaan viisi kirjaa, jotka poikkesivat viimeistä lukuun ottamatta hänen tavanomaisemmasta kauhu- ja fantasiaprofiilistaan. Sittemmin Bachmanilta on ilmestynyt vielä pari "postuumia" teosta. Toinen tapa oli julkaista romaaneja, joiden King "ei uskonut kiinnostavan tavallista yleisöään", rajoitettuina painoksina pieniltä erikoiskustantajilta. Näin alkoi esimerkiksi Musta torni -sarjan julkaisuhistoria.

Kolmas tapa oli alkaa niputtaa yhteen kertomuksia, jotka olivat liian pitkiä novelleiksi mutta tarpeeksi lyhyitä pinottavaksi samoihin kansiin. Kingin pienoisromaanit ovat sellaisia, joista monet joku muu kirjoittaja olisi ilomielin julkaissut omina niteinään. Kustantajan näkökulmasta kuitenkin oletettiin, että Kingin lukijat janosivat paksuja kirjoja ja siksi olisivat vieroksuneet ohkaisia, hieman yli satasivuisia julkaisuja. Ensimmäinen Kingin pienoisromaanikokoelmista, Different Seasons (suomeksi kahdessa osassa ensin Kauhun vuodenajat, sittemmin muutamalla muullakin nimellä), oli sikälikin riski, että se oli suurelta osin kaikkea muuta kuin kauhua. Different Seasons loi kuitenkin mallin tulevalle muodolle. Se sisälsi neljä kertomusta, jotka oli sidottu toisiinsa löyhästi. Neljästä pienoisromaanista kolme oli realistisia vailla minkäänlaista yliluonnollisuutta. Vain päätöskertomuksessa oli perinteisempiä kauhutehoja. Mielestäni kokoelma on edelleen yksi Kingin uran vahvimmista teoksista. Se on sitä sekä tarinoidensa että kielensä puolesta.

Toinen vastaava kokoelma ilmestyi 1990. Four Past Midnight (suom. Sydänyö; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä) on hengeltään hyvin erilainen kuin edeltäjänsä. Sen kaikki neljä kertomusta ovat kauhufantasiaa ja kieltämättä sellaisia, että omina kirjasinaan ne eivät jaksaisi kantaa ihan loppuun saakka. Kokoelmana ne saavat toisistaan vipuvoimaa vaikka ovatkin täysin itsenäisiä tarinoita. Aivan toista maata on sen sijaan vuoden 1999 Hearts in Atlantis (suom. Pedon sydän), jonka viisi kertomusta vaihtelevat puhtaasta romaanista novelleihin. Kertomukset kuitenkin liittyvät toisiinsa niin tiukasti, että kirjan voi lukea aivan hyvin myös romaanina. Yhteenkuuluvuus on sikäli melkoinen saavutus, että King käsittelee kirjassaan hyvin realistisesti 1960-luvun opiskelijaliikehdintää, toisaalta hieman maagisen realismin henkeen sotaveteraaniutta ja kytkee tähän kaikkeen myös Mustan tornin avoimen yliluonnollisuuden.

Vuonna 2010 ilmestyi sitten Pimeä yö, tähdetön taivas. Uudella vuosituhannella oli Kingiltä alettu julkaista viimein ohuempiakin kirjoja (The Colorado Kid vuonna 2005), ja varsinkin sähkökirja julkaisumediana oli avannut tällaisia mahdollisuuksia. Pimeä yö, tähdetön taivas olikin jälleen hieman erilainen kokonaisuus kuin aiemmat pienoisromaanikokoelmat. Sen tekstejä yhdistävät teemat ja aiheet. Vaikka ne eivät sinänsä liity toisiinsa, ne kuuluvat yhteen. Kertomukset tuskin ovat syntyneet ilman toisiaan.

II

Pimeää yötä lukiessani huomasin pohtivani monia rajoja. En välttämättä sellaisia, joita teos itsessään koettelisi. Pikemminkin kyse on omien ja muiden luomien odotusten aiheuttamista rajaviivoista. Otetaan esimerkiksi tekstilaji. Olen yllä puhunut pienoisromaaneista. Ja kyllä, Pimeän yön tekstit ovat pääosin pienoisromaaneja  ne ovat pitkähköjä ja kantaisivat itsensä yksinäänkin. Vain yksi kertomuksista on selvästi jotain muuta. Mutta: Suomennoksen jälkisanoissa King on laitettu puhumaan "novelleista". Alkutekstissä vastaava sana on "story". Stephen Kingin virallinen verkkosivusto sen sijaan nimeää jokaisen kertomuksista "short storyksi" novellan sijaan (novella-sanaa käytetään sivustolla kyllä monen muun sellaisen tarinan kohdalla, joihin se ei mielestäni sovi). Ilmeisesti ainakin osittain taustalla ovat Suomen ja Yhdysvaltojen erilaiset tavat määritellä. Jälkimmäisessä kategoriat perustuvat usein sanamääriin, meillä Suomessa johonkin epämääräisempään kerronnallisuuden ja tarinan rakenteen seikkoihin (ja nyt ei edes yritetä lähteä pohtimaan, olisiko sana novelli varattava vai tietynlaisille, ns. korkeakirjallisille lyhytkertomuksille). Ja jottei asia olisi turhan selvä, on suomenkielisen laitoksen takakannessa käytetty sanaa "pienoisromaani".

Tällainen on lopulta semanttista knoppailua. Entä tarinoiden sisältö? Vaikken yleensä juuri lue kirjojen takakansitekstejä, tässä tapauksessa haluan pysähtyä sen pariin hetkeksi. Tammi käyttää mainospuheessaan sellaisia sanamuotoja kuin "puistattavan hyytävä", "synkkä", "yönpimeä"  ja onpa kritiikkisitaateista saatu irrotettua myös klassinen "kauhun kuningas". Saatan tulkita liikaa, mutta minusta kuulostaa, että kustantaja yrittää epätoivoisesti viitata kauhugenreen joutumatta sanomaan suoraan, että kauhusta ei varsinaisesti ole kyse. Mersumies-trilogian kanssa Tammi käytti toista taktiikkaa ja antoi kirjoille alaotsikoksi "trillerin", jottei kukaan kauhua etsivä joutuisi pettymään rikoskertomuksen parissa. Nyt puolestaan yritetään uskotella, että luvassa on kauhua, vaikka rikostarinoistahan nämäkin ovat. 

King on koko uransa kirjoittanut rikosfiktiota. Aivan ensimmäisten julkaistujen novellien joukossa on monta ei-yliluonnollista kertomusta, jotka kuvaavat rikosta ja rikollisia. Romaanipuolella sen sijaan hänet leimattiin alusta asti kauhukirjailijaksi (ks. aiheesta esim. Kingin essee "On Becoming a Brand Name"). Suomessa tätä mainetta korostettiin pitkään jo kirjojen nimissä. Yllä jo mainittiin, kuinka Different Seasons kääntyi Kauhun vuodenajoiksi, vaikka sisällössä ei kovin paljon kauhua ollutkaan. Oli miten oli, Kingin kirjatuotannosta iso osa on kauhua tai ainakin yliluonnollista proosaa. Yliluonnolliset elementit jättävätkin helposti varjoonsa niiden alla olevat rikosjuonet. Esimerkiksi jo Kosketuksessa (Dead Zone, 1979) on poliittisen salamurhan aihe, ja Pimeä puoli (The Dark Half, 1989; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä) on pohjimmiltaan kovaksikeitetty rikosjuttu huolimatta siitä, että rikollinen onkin lihaksi tullut sivupersoona. Niiden välissä ilmestyi Piina (Misery, 1987), täysin ei-yliluonnollinen romaani, joka kuitenkin myytiin "psykologisena kauhuna" mieluummin kuin rikosfiktiona tai edes epämääräisesti "trillerinä".

Kolmas Pimeän yön herättämä rajankäynti liittyy Kingin kirjoitustyyliin. Vaikka Kingin maine suuren yleisön mittakaavassa on pelottavan kertojan, eivät kauhua laajemmin lukevat pidä häntä millään tavoin kovin kummoisena kauhukirjailijana. Kingin vahvuudet liittyvätkin enemmän hänen psykologiseen silmäänsä ja yhteisön kuvaukseensa. Kingin kauhutehoja vesittävät yleensä paitsi lavea ja rönsyävä kerronta myös hänen mieltymyksensä huumoriin. Hyvin usein hän katkaisee kiristyvän tunnelman jollain koomisella sivuhuomautuksella. Jokin sinänsä kauhea asia esimerkiksi voi tuoda henkilöhahmon mieleen huvittavan muiston. Tarkoitus on varmaankin usein tehostaa kauhistuttavuutta ankkuroimalla se hahmon ja lukijan arkielämään, mutta useimmiten käy päinvastoin ja jännite lässähtää. Näin ei kuitenkaan käy Pimeän yön kertomuksissa.

III

Pimeän yön kolme rikoskertomusta  1922, Iso kuski ja Hyvä avioliitto  ovat kingiläisittäin poikkeuksellisen totisia, brutaaleja ja tylyjä. Niissä ei juurikaan pilkahtele huumori, korkeintaan tarinoiden alkupuolella kun asiat ovat vielä hyvin. Kokoelman alkuperäinen nimi Full Dark, No Stars on erittäin osuva. Nämä tarinat ovat synkkiä.

Mainitut kolme kertomusta kuvaavat rikoksia mutta vieläkin enemmän rikosten vaikutuksia. Ne saattavat laukaista uusia pahantekoja, ne todennäköisesti levittävät kärsimystä sivullisiinkin (uhreja eivät ole vain rikosten suorat kohteet vaan myös omaiset ja yhteisö), ja rikos saa tavalla tai toisella rangaistuksensa. Rangaistus ei välttämättä tule viranomaisilta  tässä kokoelmassa ei itse asiassa koskaan  vaan joko tekijän itsensä sisältä (1922), rikoksen uhrilta (Iso kuski) tai tekijän läheiseltä (Hyvä avioliitto). Pimeä yö käsitteleekin koston dilemmaa: onko oikein rangaista rikoksesta uudella rikoksella?

Pimeän yön ihmiskuva on lohduton. King sanoo jälkisanoissaan halunneensa "kirjoittaa siitä, mitä ihmiset saattaisivat tehdä ja miten he saattaisivat käyttäytyä tietyissä kiperissä tilanteissa". Hän viitannee tarinoidensa päähenkilöihin, mutta itse näen tämän liittyvän oikeastaan jokaiseen kirjan henkilöön. Synkimmillään se tarkoittaa kaikkia niitä kertoja, kun ihminen tekee jotain, mikä yleisesti mielletään vääräksi tai pahaksi. Mikä saa ihmisen tappamaan, ehkäpä jopa useita kertoja, ja siinä sivussa elämään näennäisen tavallista elämää? Kun Ison kuskin päähenkilö Tess lähtee kostamaan hänelle tehtyä vääryyttä, on lukijan helppo ymmärtää häntä. Sen sijaan häneen itseensä kohdistunutta silmitöntä väkivaltaa ei perustella. Se vain tapahtuu, ja lukijan on itse tehtävä päätelmänsä. Helpoin ratkaisu on todeta, että sellaista sattuu, maailmassa on pahuutta, jotkut ihmiset ovat sairaita ja niin edelleen. King kuitenkin pakottaa miettimään pidemmälle. Entä sitten kun läheiset edesauttavat varsinaisen rikoksentekijän "pahuutta" ja "sairautta"? Entä sitten kun silmittömän pahoihin tekoihin toistuvasti kykenevä ihminen on samaan aikaan mitä rakastavin ja rakastettavin perheenjäsen?

King ei kaunistele. 1922 kuvaa murhan ja sen jälkipuinnin tarkasti mutta lähes toteavasti. Melkein kuin yhteiskunnallinen realisti kuvaisi teollista työtä. Vasta seuraamukset ovat se kammottava osuus, kun teon aiheuttamat aallot alkavat iskeytyä ympärillä oleviin. Iso kuski vetää lukijan osaksi raiskausta, hirvittävää sellaista. Mieslukijana näkökulmani on varmasti rajoittunut, mutta kehtaan silti väittää Kingin löytäneen oikean tavan kirjoittaa kohtaus. Se on julma ja väkivaltainen muttei mässäile. Se ahdistaa lukijaa, mutta niin sen pitääkin. Kukaan ei taatusti ole raiskaajan puolella hetkeäkään. Hyvä avioliitto vie lukijan kenties kirjan rankimman kysymyksen äärelle: mitä jos lähimmäisesi ei olekaan sitä, minä olet häntä pitänyt vuosikausia; mitä jos koko elämäsi on ollut jonkun toisen valetta? Se on raskas kysymys eikä oikeastaan edes kovin harvinainen. Hyvässä avioliitossa valhe on sarjamurhaajan, mutta tavallisimmillaan se voi olla vaikkapa sarjapettäjän. Mittakaava vain on toinen.

IV

Olen toistaiseksi jättänyt mainitsematta Pimeän yön kolmannen kertomuksen, novellin "Kahden kauppa". Se poikkeaa ensi silmäyksellä muista teksteistä tyystin. Se on selvästi lyhyempi, ehdottomasti novellimittainen. Se sisältää yliluonnollisuuksia. Se ei kuvaa varsinaisesti rikosta, ei ainakaan siinä mielessä että lakeja rikottaisiin.

"Kahden kauppa" on oikeastaan eräänlainen faabeli, vertauskuva, satu. Vähän samaan tapaan kuin tuoreempi pienoisromaani Keveys (Elevation, 2018; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä), joka tosin on aika paljon toiveikkaampi. Se alkaakin melkein kepeänä, vaikka alkutilanne on sarjakuvamaisen synkkä: syöpäsairas mies kohtaa paholaisen. Pimeän yön muiden kertomusten tapaan tämäkin tarina saa lopulta hyvin makaaberin sävyn. Mies saa elämälleen lisäaikaa, jos hän nimeää jonkun muun sijaiskärsijäkseen. Ja kärsiä joku toinen sitten saakin.

Kingin kerrontatyyli on koko ajan ulkopuolisen toteava, jälleen sadun tapaan. Ympäröivä maailma menee menojaan, hahmot kohtaavan monenlaista, ketkä hyviä ja ketkä huonoja asioita. Keneenkään ei yritetä samaistua. Silti lopputulos on kylmäävä. Voisiko joku oikeasti, jos saisi tilaisuuden käydä kauppaa paholaisen kanssa, tehdä näin? Ajatella, että kyllä elämä on mukavaa, kunhan vain itsellä menee hyvin muiden kustannuksella? Aika helppo meidän on myöntää, että kyllä totta kai, näinhän se menisi.

Yksinään "Kahden kauppa" olisi näppärä mutta hieman yhdentekevä moraalitaru. Mutta kun se on Pimeän yön muiden tarinoiden joukossa, se saa kummasti lisäpontta. Se on yllättävä kahden realistisen julman kertomuksen jälkeen. Ensin lukijaan iskee epäusko siitä, mitä hän on lukemassa, mutta aiempien tarinoiden synkät varjot sävyttävät myös "Kahden kauppaa", muistuttavat mistä siinäkin on pohjimmiltaan kyse. Novellin lopussa lukija voi naurahtaa sen liioitellulle häijyydelle  mutta nauru tarttuu kurkkuun, kun siirrytään jälleen Hyvän avioliiton realistiseen julmuuteen. "Kahden kauppa" on hengähdystauko, hetken suvantovaihe, mutta tarpeellinen ja tehokas.

V

King sitoo Pimeän yön kertomuksia toisiinsa mielenkiintoisesti. Kyse ei ole nokkelista ristiviittauksista. Tarinoissa ei esiinny samoja henkilöitä tai edes paikkoja, eikä niissä viitata toistensa tapahtumiin (saati Mustaan torniin, herran kiitos). Yhtymäkohdat ovat hyvin hienovaraisia, melkein alitajuisia.

Tietenkin kertomusten teemat ja aiheet risteävät. Koston, itsekkyyden tai tekojen seuraamusten toistuva käsittely vaikuttaa tekstien välillä ja saa lukijan yksittäisten kertomusten sijasta kokonaisuutta. King varioi taitavasti näitä johtoajatuksiaan. Tarinat rinnastuvat toisiinsa, ja jopa jotkin tilanteet samaistuvat lukijan mielessä helposti, mutta risteyskohdissa polut vievät uusiin suuntiin.

Toinen, paljon pienempi keino, on käyttää peräkkäisissä tarinoissa joitain toistuvia avainsanoja. Esimerkiksi jokin hieman epätavallisempi sanonta tai vertaus voi kertautua seuraavassa kertomuksessa. Tai vaikkapa ammatti, kuten kirjastonhoitaja joka esiintyy sekä 1922:ssa että Isossa kuskissa. Tällaiset ristipistot eivät ole millään tavoin alleviivattuja tai välttämättä huomattavaksi tarkoitettuja. Lukija voi tietenkin panna ne merkille, ehkä jopa ärsyyntyä moisista "kömpelöistä toistoista". Ne ovat kuitenkin yllättävän vaikuttava tapa saada tarinat limittymään toisiinsa lukijan mielessä.

Pimeä yö, tähdetön taivas pitäisi lukea yhtenä teoksena neljän erillisen sijasta. Tämän vuoksi on harmillista, että kirjan kertomuksista kolme on filmattu omina itsenäisinä elokuvinaan. En ole nähnyt niistä ainoatakaan, joten en voi arvioida onnistumista. Pelkään kuitenkin, että jotain kirjan ominaislaadusta on kadotettu sovitusten myötä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö elokuvaversiot voisi olla toimivia ja päteviä omina teoksinaan. Hyvän avioliiton on sovittanut King itse ja Ison kuskin Richard Christian Matheson, joten ainakin ammattilaiset ovat olleet asialla. En voi kuitenkaan olla tekemättä vertausta Kauhun vuodenajat -kokoelmaan. Senkin neljästä tarinasta kolme on filmattu, ja jokainen elokuvista on hieno. Jotain kuitenkin puuttuu, ja se jokin on tarinoiden välinen jännite, niiden vaikutus toisiinsa.

VI

King päätyi itse kuitenkin sekoittamaan kokonaisuuttaan. Full Dark, No Starsin pokkaripainokseen (2011) nimittäin sisällytettiin uusi novelli. "Under the Weather" -nimistä tarinaa voi kyllä pitää ikään kuin klassikkolevyn remasteroidun cd-painoksen bonusraitana, jonka voi kyllä kuunnella mutta jota ei miellä varsinaisesti levyyn kuuluvaksi. Tällainen lukutapa on perusteltu, sillä "Under the Weather" julkaistiin myöhemmin Kingin novellikokoelmassa The Bazaar of Bad Dreams (2015; ei suomennettu).

Mutta silti. Alkuperäinen Pimeä yö, tähdetön taivas on sen verran harkittu kokonaisuus, että ylimääräisen tarinan liittäminen entisten jatkoksi tuntuu jotenkin painokkaalta. Todennäköisesti tulkitsen liikaa. Luultavimmin King kirjoitti kokoelman jo ilmestyttyä novellin, jonka koki jollain tavalla vielä liittyvän aiempien kertomusten jatkumoon ja pokkarilaitos tuntui sopivalta väliltä saada se julkaistuksi. Mikäs siinä.

"Under the Weather" on paljon muuta kirjaa kevyempää tekoa. Se on yhden idean, vieläpä oikeastaan loppukäänteen, ympärillä rakentuva pienimuotoinen tarina. Kyllä, se on eräänlainen rikosjuttu, juuri sellaista sorttia joka julkaisupaikasta riippuen voidaan lukea myös kauhuna. Se ei millään tavalla liity Pimeän yön kostotematiikkaan, mutta voisi kyllä vastata kysymykseen siitä, mihin kaikkeen ihminen on valmis, kun olosuhteet antavat mahdollisuuden. Lihaa luiden ympärille "Under the Weather" saa mainostoimistomiljööstä, mutta novellin painavuuteen se ei juuri tuo mitään uutta. Arkipäiväinen ympäristö korkeintaan korostaa ajatusta tavallisesta ihmisestä erikoisessa tilanteessa.

"Under the Weather" on kuin hiljainen coda muun kokoelman vivahteikkaammalle sinfonialle. Se kestää lukemisen, mutta olen tyytyväinen, ettei sitä sisällytetty suomennokseen.