Sid Smith: In the Court of King Crimson

Sid Smith

In the Court of King Crimson

An Observation Over Fifty Years

Pagyric Publishing, 2019. 608 s. ISBN 978-1916153004.

Sid Smithin In the Court of King Crimson: An Observation Over Fifty Years (Panegyric 2019) on periaatteessa laajennettu laitos hänen parikymmentä vuotta vanhemmasta kirjastaan, mutta laajennukset ovat niin suuria, että voidaan puhua ihan uudesta teoksesta. Smith on seurannut King Crimsonia vuodesta 1972, pari viime vuosikymmentä varsin läheltä, ja hänellä on käytössään valtava tietomäärä näkemyksestä puhumattakaan. Hänellä on ollut pääsy arkistoihin, minkä lisäksi Smith on haastatellut kirjaansa varten jokseenkin jokaista yhtyeeseen joskus kuulunutta. 

Tulos on massiivinen. Jopa niin massiivinen, että joku kehvelimpi kynämies olisi julkaissut samasta materiaalista kolmekin kirjaa. Teoksen ydin on sen ensimmäinen osa, King Crimsonin historiikki. Smith käy läpi yhtyeen moninaiset vaiheet ihailtavan johdonmukaisesti. Taannoin kritisoin Jethro Tull -kirjaa siitä, että se siirtyi pikakelaukselle ensimmäisten kymmenen vuoden jälkeen. Smithin kirjassa tällaista ei tapahdu missään vaiheessa. Se etenee tasaisen tarkasti ja nautittavan sujuvasti koko yli viidenkymmenen vuoden aikajänteensä.

Tarina alkaa jo ennen varsinaista King Crimsonia, sen esiasteeesta eli Giles, Giles & Frippistä. Jokainen myöhempi inkarnaatio, joita on laskutavasta riippuen noin yhdeksän, saa jokseenkin yhtä laajan ja tasaväkisen kohtelun. Kaikista jäsenistä ei voi sanoa aivan samaa. Vaikka Smith suhtautuukin kunnioituksella kutakin entistä ja nykyistä jäsentä kohtaan, muutamat nimet lausutaan muita kitkerämmin. Gordon Haskell, joka itse on ollut kovaääninen King Crimsonin arvostelija, saa monta puheenvuoroa, jossa hän ei näytä itseään kovin imartelevassa valossa. Samoin myöhemmät laulajat Greg Lake ja Adrian Belew kuvataan jossain määrin vaikeina hahmoina – ei varmasti aivan syyttä, mutta varsinkin Belew näyttää usein melkoiselta kiukuttelijalta. Toki heit myös kehutaan toistuvasti, mutta eipä esimerkiksi Fripp saa omista jääräpäisyyksistään koskaan kritiikkiä Smithiltä. Onneksi sentään muiden muusikoiden vähemmän mairittelevia kommentteja pääjehusta on päätynyt kirjaan. Tämä on kuitenkin tällaista "virallisten" ja "autorisoitujen" elämäkertojen ja historiikkien ongelma; kirjoittaja harvoin saa kuuluviin ääniä, joita portinvartijat eivät hyväksy, eikä välttämättä edes halua saada.

Elämäkertaosuus keskittyy nimenomaan bändin vaiheiden kronikointiin. Albumien sisältö jää selvästi vähemmälle, välillä melkein olemattomaksi. Historiikin jälkeen Smith esitteleekin sitten arvioiden King Crimsonin studiotuotannon. Osuus on monin tavoin onnistunut. Vaikka lukijakunnan voi olettaa tuntevan käsitellyt albumit läpeensä, osaa Smith nostaa niistä esiin piirteitä ja huomioita, jotka tuntuvat tuoreilta. Se, että hänellä on ollut pääsy yhtyeen arkistoihin, on antanut hänelle aivan omanlaistaan näkökulmaa levytyksiin. Päätös rajoittua vain studioalbumien arvosteluun on ihan ymmärrettävä jo käytetyn tilan vuoksi, mutta kieltämättä jäin kaipaamaan myös laajan live-diskografian esittelyä. Ainakin oleellisimmat julkaisut olisi voinut ihan hyvin voinut kommentoida. Myös ProjeKctit jäävät huomiotta, mikä tuntuu oudolta ratkaisulta.

King Crimsonin keikkapuoli saa kyllä huomionsa, sillä lähes 800-sivuinen kirja päättyy Smithin luonnehdintoihin kaikista tällä hetkellä Discipline Global Mobilen kautta saatavilla olevista KC-liveäänityksistä. Tekstit ovat ilmestyneet aiemmin levy-yhtiön nettisivuilla, mutta kirjan sivuilla niistä muodostuu syväluotaus yhtyeen kehittymiseen esiintymislavoilla. Toistolta ei tietenkään voi välttyä, minkä vuoksi loppuosuus ei todellakaan ole yhtä sujuvasti luettavaa kuin sitä edeltävä kirja.

Smith on kirjoittajan musiikkijournalismin vanhan koulukunnan edustaja. Hän kirjoittaa täsmällistä mutta elävää kieltä, jossa vertaukset ja metaforat sekä erikoiset sanavalinnat saavat hengittää vapaasti. Sellaista on ihana lukea tällaisina kömpelöiden somearvosteluiden aikoina. Kuvallisesta ja omaperäisestä kielestä huolimatta In the Court of King Crimson tuntuu yhtenäiseltä ja luontevalta. Siitä puuttuu kikkailu, joka varsin usein tuntuu tunkevan (varsinkin suomalaisten) musiikkitoimittajien teksteihin.

In the Court of King Crimson on melkolailla definitiivinen kirja King Crimsonista. Sen pienistä puutteista huolimatta tuntuu mahdottomalta, että kukaan kirjoittaisi parempaa tai informatiivisempaa teosta yhtyeestä. Sen sijaan King Crimsonin tuotanto ansaitsisi kyllä oman, laajemman läpikäyntinsä ja analyysinsä. Hedelmällinen kirjan aihe olisi myös Robert Fripp. Eric Tammin Robert Fripp: From King Crimson to Guitar Craft ilmestyi jo 1990, ja sen keskiössä on enemmänkin Frippin kitaransoiton opetus kuin mies tai hänen tuotantonsa.

The Ballad of Jethro Tull

The Ballad of Jethro Tull

London: Rocket 88, 2019 (painettu Kiinassa), 224 s, ISBN 9781910978429 (Classic Edition) sid.

Jethro Tull oli aikoinaan 1970-luvulla merkittävä yhtye. Myöhemminkin se on nauttinut niin suurta kulttimainetta, että sitä käsitteleviä kirjoja on vuosien varrella ilmestynyt aika liuta. Jotkin niistä ovat keskittyneet yksittäisiin albumeihin, jotkin ovat olleet haastettelujen kokoelmia, ja muutamissa on yritetty hahmottaa bändin kehityskaarta ja historiaa.

The Ballad of Jethro Tullia (Rocket 88, 2019) mainostettiin ensimmäisenä autorisoituna Tull-historiikkina. Kun tällainen teos saa kohteensa hyväksynnän, pitäisi varoituskellojen alkaa soida. Ja tälläkin kertaa, ainakin osittain, ihan syystä. Että kirja on yhtyeen (eli tässä tapauksessa käytännössä Ian Andersonin) hyväksymä, tarkoittaa yleensä ristiriitojen piilottamista, motivaatioiden hämärtämistä ja virheiden kieltämistä. Andersonin kunniaksi on sanottava, että tunnetuimmat ongelmat Jethro Tullin tarinassa myönnetään kernaasti. Esimerkiksi Anderson myöntää, että vuoden 1980 "big split", kun yhtyeen miehitys käytännössä vaihdettiin uuteen pelkällä kirjallisille ilmoituksella, hoidettiin väärin. Sen sijaan kolmekymmentä vuotta myöhempi tapahtumaketju, jonka seurauksena Andersonin ja kitaristi Martin Barren välit katkesivat ja Jethro Tull ainakin nimellisesti lakkasi olemasta, ohitetaan lähinnä Andersonin omalla olankohautuksella. Ainakin Barre on jälkikäteen kommentoinut "erottamistaan" hyvin toiseen sävyyn.

The Ballad of Jethro Tull on komea esine – se on isokokoinen, kauniisti sidottu ja runsaasti kuvitettu. Standardiversion lisäksi siitä julkaistiin kaksi vielä loisteliaampaa erikoislaitosta kirjakoteloineen ja grafiikanlehtineen. Sisällöltään se on kuitenkin hyvin tyypillinen haastattelukirja. Yhtenäistä narratiivia ei siis ole, vaan tekstimassa rakentuu haastattelukatkelmista. Parhaimmillaan tällainen ratkaisu voi olla erittäin hyvä, mutta silloin haastateltavia pitäisi olla paljon. Nyt 37:stä Tullissa soittaneesta jäsenestä vain kolmannes saa minkäänlaisen puheenvuoroa. Kaikkia muusikoita ei edes mainita nimeltä – ilmiselvimpänä puutteena on toistakymmentä vuotta Tulissa bassoa soittanut Jonathan Noyce!

Paljon toistellaan samoja, moneen kertaan kuultuja anekdootteja, joskin jotain uuttakin kirjaan mahtuu. Varsinkin John Evans ja Dee Palmer ovat antoisia ja ilmeisen vuolassanaisia tietolähteitä. On mukava huomata, että vuosikausi Tullista vaiennut Evans on saatu jälleen ääneen. Sen sijaan managerikaksi Terry Ellis ja Chris Wright eivät tuo tarinaan mitään lisää. Varsinkin Ellis kertaa samoja selityksiään kuin aina ennenkin. Hän ei ainakaan ole valmis myöntämään tehneensä mitään väärin. Eikä hän ehkä olekaan omasta mielestään, sen verran hyvin hän Tullin managerina tienasi.

Mielenkiintoista ja paljonpuhuvaa on, että kirjan tekijää ei mainita missään kovin selvästi. Haastattelu ja koontityön on tehnyt brittiläinen musiikkitoimittaja Mark Blake. Kuitenkin esimerkiksi kuvatekstit on kirjoitettu minä-muodossa, ja puhuja on selvästi Ian Anderson. Andersonin kädenjälki ovat voimakkaasti länsä. Se ei tietenkään ole itsessään välttämättä huono asia, mutta kirjan uskottavuuteen se vaikuttaa. Blake oma ääni sen sijaan ei kuulu lyhyttä ja mitäänsanomatonta esipuhetta lukuun ottamatta. Kirjan kiitososiossakin on ensimmäisenä Andersonin osuus (jossa hän kiittää "author" Matk Blakea).

The Ballad of Jethro Tullin suurin ongelma lienee, että ollakseen historiikki kirjan voisi olettaa käsittelevän yhtyeen kaikki vaiheet. Kuitenkin käy niin kuin usein käy, ja viimeiset kolmekymmentä vuotta vain juostaan läpi. Alkuajoilta ja 70-luvun alusta on runsaasti muistoja ja tarinoita  kerrottavana, mutta vuoden 1976 jälkeen mainitaan vain ne ilmeisimmät asiat. Samaa olen valitellut oikeastaan kaikkien Tull-aiheisten kirjojen kohdalla ja aidosti kuvittelin, että tällä kertaa myöhempiin vaiheisiin paneuduttaisiin enemmän. Tällä kertaa ei sentään oltaisi pelkkien toisen käden lähteiden varassa. Ehkä Jethro Tullin viimeisimmät 45 vuotta eivät ole olleet niin vaiheikkaita kuin ensimmäiset seitsemän. Taitaa vain olla niin, että edelleen paras Tull-historiikki on David Reesin kirja Minstrels in the Gallery vuodelta 1998. Toivottavasti se saisi jo pian kauan luvatun päivitetyn laitoksen.

Huomaan suhtautuvani The Ballad of Jethro Tulliin tarpeettoman kriittisesti. Siinä on paljon hyvää, mutta tämän kokoluokan "viralliselta" projektilta on mielestäni lupa odottaa enemmän. Nyt menetettyjä mahdollisuuksia on liuta. Tuntuukin, että kirja ei oikein tiedä, kenelle se on kirjoitettu. Fanit jo tuntevat peruasiat, mutta tavallinen musiikinkuluttaja tuskin aivan sattumalta hankkii itselleen kallista teosta.

Esa Kotilainen: Unisali

Esa Kotilaisen levy Ajatuslapsi vuodelta 1977 on suomalaisittain ainutlaatuinen berliiniläistyyppinen ambientlevy. Meni useita vuosia (vuosikymmeniä) ennen kuin kukaan muu täällä ryhtyi samanlaiseen äänimaalailuun. Kotilainen itsekin palasi sooloartistina elektron pariin vasta 2000-luvulla, ja hänen myöhemmät albuminsa ovat lähestyneet sähkömusiikkia melko erilaisesta tulokulmasta. Kotilaisen uutuus, Unisali (Presence Records, 2021), on kuitenkin Ajatuslapsen henkinen perillinen monellakin tapaa.

Ensikuulemalta yhteyttä ei ehkä huomaa. Siinä missä Ajatuslapsi on nimenomaan ambientlevy, tuo Unisali mieleen pikemminkin 1970-luvun italialaisen urkuprogen. Tämä yhteys on selvimmillään albumin alkupuoliskolla, kun Kotilaisen kosketinarsenaalin jykevöittää Lauri Porran ja Anssi Nykäsen rytmiryhmä. Vaikka Unisali on jaettu kappaleiksi, on kyseessä pitkälti yksi yhtenäinen sävelteos. Eri osat soljuvat eteenpäin orgaanisesti ilman taukoja. Unisali on matka.

Alun rokkaavampia vaiheita seuraa sarja lintuteeman ympärille kietoutuvia sävelkuvia, jotka ovat alkupuoliskoa paljon seesteisempiä. Jos Unisali jotain osoittaa, niin sen miten monipuolinen soitin voi minimoog olla. Se taipuu niin raskaaseen noisehenkiseen raastavuuteen kuin pehmän kauniisiin tunnelmointeihin. Moogi(e)n lisäksi levyllä merkittävästi esillä on etenkin Memotronin väräjävät äänivyöryt, mutta kuullaanpa levyllä myös esimerkiksi Farfisaa, bassoharmonikkaa ja paljon muutakin. Erikoisin soitin lienee ensilevytyksensä(?) saanut Esakota 1, Kotilaisen oma luomus.

Unisali sisältää paljon kaikuja menneisyydestä. Albumin nimi viittaa tietenkin Ajatuslapsen a-puoleen, joka oli otsikoitu "Unisalissa". Uusi levy alkaakin "Paluulla unisaliin". Yhälailla nimissä vastaan tulevat tutut ikkuna, näkymä ja vartija. "Tuttavani" on puolestaan vaihtunut "Ystävään". Mutta vaikka kumpikin albumi seuraa samaa karttaa, on niiden matkanteko aivan omanlaistaan. Sekä Ajatuslapsen että Unisalin jälkimmäinen puolisko alkaa luolanäkymällä, josta suunnataan luontovisioiden kautta (sisä)avaruuteen. Unisalin sarja huipentuu "Kohti linnunrataa"-osaan, joka lainaa jylhästi vuoden 1978 "Matkaajan" teemaa. "Matkaaja" on Kansallisoopperan baletille tehty teos, joka julkaistiin Ajatuslapsen remasteroidun cd-laitoksen bonuksena vuonna 2008. "Sähkölintupuisto" puolestaan mukaillee vuonna 2014 Kouvola-talon puistossa kuultua samannimistä ääni-installaatiota.

Pitkän, noin 45-minuuttisen kokonaisuuden jälkeen kuullaan cd:llä vielä yksi raita. "Himalaja" on levyn kannessakin ilmoitettu erillään muista, joten se tosiaan lienee ajateltu omaksi kokonaisuudekseen. Se on paljon muuta levyä leijuvampaa ambientia, tiheätunnelmainen kappale josta suorastaan henkii pakkanen ja viima. Muutenkin tämä luonnon tai luonnollisuuden läheisyys Kotilaisen tuotannossa tekee siitä aivan omanlaistaan. Kyllähän monikin elektro- ja ambient-artisti on hyödyntänyt luontoääniä musiikissaan; vesisade lienee se kliseisin. Kotilaisen kuulomaisemissa luontoäänitteet, oli kyseessä sitten linnunlaulu, jään rasahtelu tai männynrungon kolistelu, ja hänen koneista luomansa äänet, joko luonnolle vieraat tai sitä jäljittelevät limittyvät ja yhdistyvät niin, että niistä tulee yhtä. "Himalaja" ja ulkona näkyvä kylmä talvimaisema ovat yhtä.

Unisali on vahvaa jatkoa Esa Kotilaisen soolotuotannolle. Hän on viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana löytänyt itsenäisenä tekijänä luomisvoiman, josta tuloksena on saatu monta korkeatasoista ja monimuotoista levyä. Unisali saattaa hyvinkin olla niistä paras.

Ryysyistä rikkauksiin ja nyrkkiä turpaan - Rockyt I–V

Niin kuin kai kuka tahansa 1980-luvulla syntynyt, myös minun lapsuuteni popkulttuurimaisemaan kuuluivat Sylvester Stallonen Rocky-elokuvat. Koulunpihalla kiersi jutut uskomattomista turpasaunoista ja Rockyn mielikuvituksellisista vastustajista (joita elokuvissa ei lopulta ole kuin muutama). R-kioskilla sai katsella vuokra-vhs:ien kansikuvarivejä, ja ainakin näin jälkikäteen tuntuu, että elokuvasarja esitettiin televisiossa ainakin puoli tusinaa kertaa.

En muista, että olisin nähnyt ainuttakaan elokuvista aikuisiällä. Moneen kertaan siihen on kuitenkin tuntenut vetoa. Niin oleellinen osa Rockyt ovat 80- ja 90-luvun lasten nostalgiaa. Viimein viisi ensimmäistä elokuvaa yhteen keräävä The Rocky Anthology -dvd-boksi tuli vastaan kierrätysmyymälässä vitosen kohtuulliseen hintaan. Setissä on elokuvien lisäksi bonus-dvd:llinen etenkin ensimmäiseen Rockyyn liittyvää lisämateriaalia.

Ensimmäinen Rocky (1976; ohj. John G. Avildsen) on ihan syystä maineikas. Karun näköinen ja tunnelmallinen tuhkimotarina on vilpitön klassikko. Ykkös-Rocky edustaa 1970-luvun laatu-Hollywoodia parhaimmillaan. Se on yhtä aikaa viihdyttävä ja katu-uskottava. Rockyn tarina ei ole erityinen: köyhän kaupunginosan amatöörinyrkkeilijä nousee sattuman kautta kehään raskaan sarjan maailmanmestarin kanssa ja vieläpä pärjää siellä. Koskaan ei tasapeli ole maistunut niin ihanalta kuin Rockyssä. "Ryysyistä rikkauksiin" on tietysti klassinen tarinakaava, eikä Rockyssakaan ole mitään yllättävää. Kuitenkin sen käsittelytapa, karhea realistisuus yhdistettynä juuri ja juuri uskottavaan juoneen, on vaikuttava.

Nykynäkökulmasta on oikeastaan uskomatonta, että Sylvester Stallone oli Rockyn vuoksi Oscar-ehdokkaana. Ei kuitenkaan näyttelijäsuorituksensa vuoksi vaan käsikirjoituksensa. Sitä palkintoa hän ei voittanut, mutta Rocky sai silti parhaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot. Stallone on kyllä varsin vakuuttava pääosassaan nimihenkilönä, vähän yksioikoisena italonyrkkeilijänä. Roger Ebert jopa vertasi häntä Marlon Brandoon! Stallonen roolin lumo hieman kärsi myöhemmin, kun tajuttiin, ettei hän osaa oikein muulla tavalla näytelläkään...

Rockyn menestyksen jälkeen alkoi tulla jatko-osia, ja Stallonekin ryhtyi ohjaamaan. Rockyissä ei enää ollut kyse siitä, ovatko ne hyviä elokuvia vaan ovatko ne hyviä Rockyjä. Toisaalta jatko-osien tulva teki Rockyn hahmosta kenties entistä kuolemattomamman: Rocky ei ollut vain laatuelokuva, joka sai kehnomman seuraajan tai pari, vaan se oli kokonainen sarja, ilmiö.

Ensimmäinen  jatko-osa, Stallonen ohjaama Rockyn uusintaottelu (Rocky II, 1979) on parhaimmillaan lopun ottelukohtauksessa, mutta muuten se jää oudon pintapuoliseksi.  Nimi paljastaa juonen. Siinä sivussa sitten kipuillaan menestyksen seuraamusten kanssa. Ykkösen draama on vaihtunut patsasteluun. Tarinan hahmot jäävät nimenomaan hahmoiksi. Syvyyttä niissä ei ole entiseen tapaan, joskin sympatiaa ne onnistuvat edelleen herättämään. Tarina on ennalta-arvattava, nimenomaan halvalla tavalla.

Kolmas ja neljäs Rocky (1982, 1985; ohj. Stallone) menevät sitten jo sarjakuvasankarien osastolle. Turhasta draamasta on luovuttu ja tilalla on lähinnä mättöä. Kolmosessa eli Tiikerinsilmässä on vastassa Mr. T ja Hulk Hogan, minkä pitäisi jo riittää kertomaan tyylilajista kaikki oleellinen. Ja soundtrackilla hemmetin "Eye of the Tiger"! Elokuva on perinteinen jatko-osa: se antaa faneille sen, mitä nämä kaipaavat, mutta mihinkään kummempaan ei edes yritetä päästä. Valmentaja-Mickeyn kuolema on yhtä diippi käänne kuin Hämähäkkimiehen kasvatti-isän murha, ja Mr. T:n esittämä Clubber Lang on kuin luotu toimintafiguuriksi.

Nelosessa mennään vielä pidemmälle. Rockyä vastaan asettuu se ikonisin valkokangasnyrkkeilijä, Dolph Lundgrenin esittämä neuvostoliittolaisterminaattori Ivan Drago. Hahmo on täysin yksiulotteinen pahis mutta juuri sen takia niin toimiva. Rocky IV toimii tasan kahdella tasolla. Toisaalta se on toimintaelokuva, toisaalta mustavalkoinen kannanotto maailmanpolitiikkaan. Yhdysvallat versus Neuvostoliitto -dikotomiaa hierotaan katsojan naamaan ihan vitsiksi asti. Ja sittenkin Rocky IV saattaa olla sarjan viihdyttävin elokuva. Ainakin se on puhdasta elokuvaa, jossa tarina ei häiritse liikaa kuvaa. Kuvapuoli nimittäin on erittäin tehokas. Ison osan elokuvan mitasta vievät monenlaiset montaasijaksot. Ylitulkitsija minussa haluaisi nähdä ne tietoisena kumarruksena neuvostoliittolaiseen pioneerielokuvantekijään Sergei Eisensteiniin.

Vuonna 1990 saatiin vielä viides elokuva. Sen ohjasi jälleen Avildsen. Rocky V yrittää palata ensimmäisen osan yhteiskunnallisuuteen mutta jää onnettoman ohueksi. Liikaa draamaa, liian vähän nyrkkeilyä - enpä olisi uskonut koskaan sanovani niin! Tarinassa Rocky alkaa olla jo kehäraakki, ja todellisuus tulottomana ja varattomana alkaa iskeä koukkujaan. Rocky päättää alkaa valmentamaan nuorta lupausta, jota esittää tosielämän tuleva maailmanmestari Tommy Morrison. Tämä kuitenkin hyppää opportunistisen bisnesmanagerin kelkkaa. Finaalissa Rocky ja Tommy mättävät toisiaan turpaan paljain käsin kapakan pihalla. Kauas on tultu edellisten osien eeppisistä kamppailuista.

Seuraava osa, Rocky Balboa, antoi odottaa itseään sitten 16 vuotta, mutta se ei sisälly tähän boksiin. Sittemin Rockyn tarina on jatkunut Creed-elokuvissa.

Rockyjä on helppo syyttää halpahintaisesta tarinankerronnasta. Ihan tottahan se on, eivät nämä elokuvat ole mitään muuta kuin hyvin perinteisiä kertomuksia altavastaajasta, joka nousee itsensä yläpuolelle. Niitä voi perustellusti syyttää myös väkivaltaisuudesta ja varsinkin väkivallan ihannoinnista. Niin muistelen lapsuudessani tehdyn. Rocky ottaa elokuvissa iskuja käsittämättömän määrän, ja silti hän pysyy itsenään eikä ala taantua niin kuin moni todellinen nyrkkisankari. Viidennessä elokuvassa Rocky poika opetetaan oikein mallikkaasti ratkaisemaan ongelmat nyrkeillään. Kuitenkin Rockyissä on toinen puoli. Ei kukaan unohda, miten fyysisiä ovat Ivan Dragon suorat nelososassa; katsoja huomaa helposti hätkähtelevänsä television edessä noista iskuista. Eikä kukaan voi olla vaikuttumatta siitä, miten muodottomaksi Rocky kerta toisensa jälkeen hakataan.

Ykkösosan lopetus, sen jälkeen kun mestaruusottelu Apollo Creediä vastaan on ohi, on yksi elokuvan klassikoista: Rockyn naama  turvonneena ja verisenä, silmät umpeen muurautuneina, huutamassa rakastamansa naisen nimeä. Se on kipeän näköistä, tuskaista. Pystyykö kukaan nykyään aloittamaan nyrkkeilyuraa miettimättä, että joskus hän itsekin saattaa olla samannäköinen kuin Rocky ulvahtelemassa Adrianinsa nimeä? Ehkä voi, mutta he eivät todennäköisesti ole nähneet Rockya.

Katsottua: marraskuu 2021

Julie Delpy: 2 päivää Pariisissa. Fred Cavaye: Kaiken se kestää

2 päivää Pariisissa (2 Days in Paris, 2007) on läpeensä Julie Delpyn elokuva. Hän ohjasi, käsikirjoitti, sävelsi elokuvan ja näyttelee vielä toisen pääroolin. Se alkaa kolmekymppisten romanttisena komediana, ja semmoinen se tavallaan onkin, mutta siinä on kyse paljosta muustakin. Ranskalaisnainen ja amerikkalaismies ovat Euroopan-reissulla, ja miehen on hyvin hankala sopeutua ranskalaisiin tapoihin tai edes ymmärtää niitä. Dialogi on terävää, havainnot kulttuurieroista ovat teräviä, huomiota arkisista pikkuasioista ovat teräviä. Elokuva on läpikotaisin korostetun älykäs ja näppärä. Sittenkin sen todellinen arvo on ihmistenvälisten suhteiden moninaisuuden ja vaikeuden kuvaamisessa; sen miten vaikea on todella tuntea toista. Se näyttää tehokkaasti myös sen, miten helposti mustasukkaisuus kasvaa ihmisen sisässä ja saa vainoharhaisia piirteitä. Ei huono saavutus pintakepeältä komedialta.

Fred Cavayen ohjaama Kaiken se kestää (Pour elle, 2008) on kiehtovasti kudottu elokuva. Se alkaa suoraan käännekohdasta: perheenäiti pidätetään rynnäköllä suoraan aamiaispöydästä. Todisteet puhuvat häntä vastaan – hänet tuomitaan pomonsa murhasta. Näkökulma on naisen aviomiehen, joka vuosien ajan yrittää kaikin voimavaroinensa auttaa tätä ensin laillisen keinoin, sitten laittomin. Mies alkaa järkätä vankilapakoa. Siinä sivussa pitäisi huolehtia kasvavasta lapsesta. Vincent Lindon pääosassa on karismaattisen vakuuttava. Hän saa perinteiseen "tavallinen ihminen epätoivoisessa tilanteessa"-kuvioon luonnetta.

Burt Lancaster: Mies Kentuckysta

Burt Lancaster on yksi suurimmista klassisen Hollywoodin näyttelijöistä, mutta ehtipä hän ohjatakin. Lancasterin ainoa yksinään ohjaama elokuva Mies Kentuckysta (The Kentuckyan, 1955) on sympaattinen länkkäri. Gelix Holtin romaaniin perustuvassa tarinassa kentuckylainen mies yrittää poikansa kanssa päästä Teksasiin, missä saa metsästää rauhassa muista ihmisistä välittämättä. Romanttinen idealisti jämähtää rahapulassa veljensä asuttamaan pikkukylään kasaamaan varoja ja osoittamaan luvattuun osavaltioon vievää jokilaivaa. Samalla remmiin lyöttäytyy pari naista ja niskaan piiskaa heilutteleva niljake. Tarina on melko kirkasotsainen; sympaattinen muttei paljon muuta. Onpa mukana sentään pari musiikkinumeroa. Walter Matthau tekee esikoisroolinsa piiskapahiksena, ja John Carradine luimistelee muuten vain.

John Harrison: Veren kirjat. Anthony DiBlasi: Kammo

Clive Barkerin novellikokoelmien sarja Veren kirjat (Books of Blood, 1984–1985; suom. 1989–1992) oli iso juttu kansainvälisestikin, mutta Suomen perifeerisessä kauhuvalikoimassa ne olivat jossain määrin vallankumouksellisia. Omaperäisiä ideoita ikuisten kauhuaiheiden sijaan, mustaa huumoria, kaunista kieltä (joskin suomennokset eivät tätä aina tavoita). Samaan aikaan elokuvan puolella Barker ohjasi oman tarinansa pohjalta Hellraiserin, ja tottahan Veren kirjojenkin mielikuvituksellisista kertomuksista alkaisi pian tulla hienoja filmatisointeja. Tulihan niitä, mutta laatu oli aika vaihtelevaa. Nyt katseluun pääsi pari brittiläistä 00-luvun elokuvaa.

Nimitarina, kokoelmien kehystarinana toiminut Veren kirja, filmattiin 2009. John Harrisonin ohjaamassa elokuvassa on kyllä viehätyksensä (englantilaisuuden vaikutusta, veikkaan), mutta aika kömpelöksi se jää. Paranormaaleihin ilmiöihin erikoistunut tutkija päätyy taloon, jossa nuori nainen on kuollut. Mukaan tarttuu selvänäkemiseen taipumuksia osoittava opiskelija, jonka nahkaan kuolleiden henget alkavat kirjoitella muistelmiaan. Tuloksena on alkuperäisen kummitustalojuttu, jossa ei ole kovin paljon omaperäisyyttä. Yhtään ei auta, ettei keskeisillä näyttelijöillä ole juuri karismaa. Päälleliimattu "eroottisuuskin" lähinnä vaivaannuttaa. Vasta aivan lopussa yritetään tavoitella alkuperäistarinan eeppisiä kauhuvisioita, mutta silloin on jo myöhäistä.

Paljon onnistuneempi sen sijaan on myöhemmin samana vuonna ilmestynyt Kammo (Dread, 2009; ohj. Anthony DiBlasi). Muutama opiskelija alkaa tehdä tutkimusta ihmisten peloista. Tietenkin heillä on myös omansa – yhden vanhemmat on tapettu tämän ollessa kuuden ja lapsi on nähnyt kaiken. Traumat alkavat tulla pintaan, niin hänellä kuin muillakin. Elokuva on dynaaminen ja tyylikäs. Siinä on jännitettä ja vimmaa, ja pääosissa on vaikuttavia kasvoja. Kammo ei oikeastaan ole kauhuelokuva lainkaan, jonkinlainen psykodraama enemmänkin. Vasta lopussa Peeping Tom -vaihde lähtee kunnolla jylläämään.

Ian Parker: Birdy. Spike Jonze: Adaptation – minun versioni

lan Parkerin Birdy (1984), joka perustuu William Whartonin romaaniin, on erikoinen yhdistelmä Vietnamin traumoja, 60-lukulaista nostalgiaa, pakkomielteitä, ystävyyttä ja jonkinlaista amerikkalaista versiota maagisesta realismista. Kaksi kaverusta invalidisoituvat Vietnamissa: toinen saa teräsleuan, toinen muuttuu linnuksi. Takaumissa kerrotaan heidän yhteisestä taustastaan, kasvukivuistaan ja varsinkin toisen kaveruksen, nimihenkilö Birdyn, fiksaatiosta ja samaistumisesta lintuihin. Elokuva on suurelta osin vaikuttava, paikoin lähes imelä, koko ajan omanlaisensa. Peter Gabrielin musiikki tekee osansa kummaan tunnelmaan. Nicolas Cage on oikeasti aika hyvä roolissaan, Matthew Modine parempi. Lentokohtaukset ovat nykyisinä droneaikoinakin vahvoja.

Spike Jonzen elokuvassa Adaptation – minun versioni (2002) Cage esittää elokuvan käsikirjoittaja Charlie Kaufmania (ja tämän fiktiivistä kaksoisveljeä). Tämä on kirjoittamassa seuraavaa elokuvaansa Being John Malkovichin jälkeen Susan Orleanin kirjasta The Orchid Thief. Se puolestaan on todellinen ei-fiktiivinen kirja. Adaptation yhdistelee faktaa, fiktiota, autofiktiota, metaelokuvaa, fantasiaa ja varman paljon muutakin kiehtovan omaperäiseksi filmiksi. Se kuljettaa rinnan monta tarinaa ja aikatasoa: elokuvan kirjoittamista, sen pohjana olevan kirjan kirjoittamista, katkelmia, takaumia. Lopussa lähdetään tyylipuhtaan trillerin poluille.

Volker Schlöndorff: Kauppamatkustajan kuolema. Steve Jacobs: Häpeäpaalu

Saksalaisen elokuvan uuden aallon ykkösnimiin kuuluneen Volker Schlöndorffin uraan on mahtunut kaikenlaista. Kokemus teatteriohjaajana tuli käyttöön, kun hän päätyi ohjaamaan Yhdysvalloissa tv-elokuvan Kauppamatkustajan kuolema (Death of a Salesman, 1985). Arthur Millerin näytelmä on filmattu moneen kertaan ympäri maailman, mutta Schlöndirffin näkemys saattaa olla tinkimättömin. Näytelmään ei juurikaan ole tehty muutoksia, mutta mistään filmatusta teatterista ei ole kyse. Näytelmämäisyys näkyy siinä, että näyttelijöillä on tilaa eikä leikkaajalla ole kiirettä. Elämäänsä pettynyt Dustin Hoffmanin esittämä kauppamatkustaja muistelee menneitä, ja hänen poikansa kipuilee omassa elämässään isän odotuksia vastaan. Jälkimmäisessä roolissa Malkovich tekee varhaisen mestarisuorituksen. Kauppamatkustajan kuolema oli pitkästä aikaa suuri elokuvaelämys – pettymys ja resignaatio puhuttelevat aina.

Kolmattakymmentä vuotta myöhemmin Malkovich esiintyi Steve Jacobsin ohjaaman, australialaisen Häpeäpaalun (Disgrace, 2008) pääosassa. Elokuva perustuu eteläafrikkalaisen J. M. Coetzeen romaaniin ja kertoo kirjallisuuden professorista, joka joutuu häpeään, kun hänen suhteensa opiskelijaan paljastuu. Mies muuttaa maaseudulle aikuisen tyttärensä luo, missä apartheidin jälkeisen Etelä-Afrikan todellisuus iskee päin näköä. Elokuva on ahdistava muttei sillä tavalla, joka menisi ihon alle. Melkein kuitenkin. Malkovichin melkein autistinen charmi saa loistaa – ensin sivistyneen ylimielisenä, sitten olosuhteisen nöyryyttämänä. Ohjaus on vähäeleistä mutta tiukkaotteista. Jännite ei juuri hellitä.

Park Chan-wook: Olboy.I'm Cyborg But That's OK. Stoker

올드보이 (engl. Oldboy, 2003) on hieno ja hyvällä tavalla hämmentävä elokuva. Japanilaiseen sarjakuvaan perustuva tarina on yhdistelmä neonoiria, toimintaelokuvaa, visuaalista väkivaltaa, hallittua kuvakieltä ja rytmiä, vahvoja hahmoja, emotionaalista tehoa, monimutkaisia juonenkäänteitä, mustaa huumoria ja monta muutakin asiaa. Mies päätyy ryyppyillan päätteeksi kaapatuksi ja pysyy vankina 15 vuotta. Vapauttamisensa jälkeen hän ryhtyy selvittämään kuka on kaiken takana ja varsinkin miksi. Tarina on mutkikas ja avautuu rauhassa. Ohjaus on taidokkaan tyylikästä ja omaleimaista.

Omaleimaisuus ja rajojen ylittäminen pätee myös vuoden 2006 elokuvaan 싸이보그지만 괜찮아 (engl. I'm Cyborg But That's OK). Se on romanttinen komedia, joka sijoittuu mielisairaalaan. Kerronta tuo mieleen Amelien kaikessa vikkelässä fragmentaarisuudessaan ja kertojaäänten käytössään. Keskushenkilö on nuori nainen, joka kuvittelee olevansa kyborgi, seurustelee koneiden kanssa ja pitää suussaan isoäitinsä tekohampaita. Muukin hahmokaarti on aivan yhtä värikästä. Elokuvan huumori on surrealistista, ajoittain hyvin mustaa.

2013 ilmestyi Parkin ensimmäinen ohjaustyö Yhdysvalloissa. Stoker on Hitchcockia lainaileva, goottisävyinen mysteeri. Se on kuva- ja äänimaailmaltaan taidokas ja tiukkaotteinen elokuva. Perheenisä kuolee, ja hänen paikkansa ottaa kuin tyhjästä tämän veli. Osansa hänen huomiostaan saavat niin leski kuin teini-ikäinen veljentytärkin. Mutkikas on tämänkin elokuvan tarina, mutta jotenkin se ei tunnu ihan täyttävän aikeitaan. Tyylikäs se kuitenkin on ja fiksu, ja siinä nähdään monta hienoa suoritusta.

Giacomo Battiato: Ruusun nimi

Olen yleensä ensimmäisenä sanomassa, ettei kirjaa ja sen pohjalta tehtyä elokuvaa tule verrata toisiinsa. Kyse on kahdesta eri taiteen muodosta, ja teoksia on arvioitava omillaan. Joskus se vain on tosi vaikeaa.

Kun Umberto Econ Ruusun nimi filmattiin ensimmäisen kerran 1986, tuloksena oli keskiaikaiseen luostariin sijoittuva murhamysteeri, josta romaanin muut puolet oli jätetty pois. Sellaisenaan se oli toimiva elokuva, pohjatekstistään erillinen teos. Vuoden 2019 italialais-saksalainen minisarja yrittää kuitenkin haukata suuremman palan.

Giacomo Battiaton ohjaama seitsentuntinen Ruusun nimi on ilmiselvästi ollut John Turturron projekti. Hän esittää pääosan, on tuottanut sarjan ja ollut yksi käsikirjoittajista. Turturron sisäistetty roolityö onkin jokseenkin parasta siinä. Onhan sarja myös komea katsoa – heti alusta on selvää että katsellaan Kansainvälistä Laatutuotantoa. Valitettavasti muuten Ruusun nimi ei vakuuta. Se on pauhaavan pateettinen, ylidramaattinen eikä juuri kanna mukanaan alkuteoksen sivistyneisyyttä ja postmodernia leikkisyyttä. Lisäksi tarinaan on kirjoitettu kaksi uutta naisroolia, jotka tuntuvat juuri niin päälleliimatuilta kuin ne ovatkin. Tarina munkkien kirjastosta ja teologisista kiistoista ei kaipaa romanttista sivujuonta tai kostotarinaa.

Luettua: marraskuu 2021

Timo Pusa: Yövuoro. Helsinki 1979: Kirjayhtymä. 63 s.

Kotkalainen Timo Pusa muistetaan parhaiten proosatuotannostaan, mutta hän aloitti runoudella. Yövuoro on hänen toinen kokoelmansa. Siinä nuoren runoilijan kevyt patetia ja luontolyriikka yhdistyvät kotkalaisuuden hellään kuvaukseen: tehdastyöläisiin, meren ja tuulen ainaiseen läsnäoloon, sukupolvien jatkumoon. Tämä jälkimmäinen puoli on Yövuoron vahvuus. Se antaa ymmärrystä kuvauksensa kohteille, maan hiljaisille, oli sitten kyse satamakaupungista tai sen duunareista.

Arvi Järventaus: Satu-Ruijan maa. Helsinki 1920: Kirja. 187 s.

Arvi Järventaus: Satu-Ruijan maa. Porvoo 1943: WSOY. 182 s.

Arvi Järventauksen Satu-Ruijan maa on erikoinen kirja. Toisen painoksen esipuheessa Martti Haavio vertaa sitä Knut Hamsunin ja Selma Lagerlöfin teoksiin, ja kieltämättä samanhenkistä realismin vaatimusten aktiivista vastustamista on tässäkin. Paikoin voidaan puhua ihan fantasiasta.

Satu-Ruijan maa muodostuu oikeastaan useasta löyhästi toisiinsa liittyvästä tarinasta. Kukin kertomus linkittyy kyllä edelliseen, mutta fokus on aina uusi. Kertomuksia yhdistää paitsi pohjoisnorjalainen miljöö myös sen herkullinen hahmokaarti. Hahmojen vahvuudesta kertoo osaltaan se, miten monissa lähteissä teoksen keskushenkilöksi nostetaan aivan eri henkilöitä. Itselleni vahvin hahmo on Klemet Larssen, entinen merikapteeni, joka alkoholisminsa vuoksi on siirretty muihin tehtäviin, vaimonsa ansiosta pikkukylän kirkkoherraksi.

Tässäpä onkin kaksi keskeistä aihetta, joita Satu-Ruijan maa käsittelee: kirkko ja viina. Oikeastaan kaikki kertomukset kietoutuvat vähintään toisen ympärille. Järventaus oli itsekin pappi, ja hän suhtautuu epätäydellisiin hahmoihinsa ymmärtävällä hellyydellä. Jokainen alkoholisti saa hänessä ymmärtävän kronikoitsijan. Hulvattomin episodi on ehdottomasti ensimmäisessä tarinassa, jossa vanha maahan uponnut Maasin kirkko nousee ylös eksentrisen astronomin keksimän viinamagneetin avulla!

Järventaus ilmeisesti perusti tarinansa Enontekiön kellonsoittaja Aapo Rovalta kuulemiinsa jutelmiin. Rovan hahmo on siirtynyt Satu-Ruijan maahan Abraham Kellonsoittajaksi.

Kirja sai aikanaan valtionpalkinnon, ja siitä otettiin lisäpainoksia tasaisen epätasaisesti; viimeisin painos on vuodelta 1981.

F. E. Sillanpää: Omista ja omilleni. Helsinki 1924: WSOY. 49 s.

1920-luvulla F. E. Sillanpään ura eli jonkinlaista kuivaa kautta. Syntyi kyllä monenlaista lyhyttä proosaa, mutta romaanit olivat karkusella. Yksi tuon ajan nimikkeistä on Omistani ja omilleni, vihko jossa kirjailija puhuttelee lapsiaan, tuolloin vielä aivan pieniä. Hän muistelee näiden syntymää ja siirtyy sen jälkeen pohdiskelemaan erinäisiä elämänalueita. Sotaa Sillanpää vastustaa, kehitysoppia kannattaa. Jälkimmäisen nimissä hän jakaa ihmiset "ylhäisö- ja alhaisoihmisiin", joiden olettaa kehittyvän tulevaisuudessa omiksi lajeikseen.

Kovin vilpittömältä Sillanpää ei omiin korviini kuulosta. Jonkinlainen poseeraus paistaa rivien välissä. Ehkä se johtuu vain omaksutusta isäroolista; kuulkaas lapset, kun isä nyt kertoo, miten asiat ovat. Eniten selittelyn makua on jaksossa, jossa Sillanpää käsittelee sukupuolirooleja. Eiköhän hänellä seliteltävää ollutkin tällä saralla...

Vaikka Sillanpää ei onnistukaan olemaan täysin vakuuttava kirjasessaan, ja aivan varmasti juuri siitäkin syystä, Omistani ja omilleni on mielenkiintoinen raotus sadan vuoden takaiseen yhteiskuntaan, kirjailijaan jonka suurimmat saavutukset (ja tragediat) olivat vielä edessä päin ja kustannusmaailmaan joka suuren saaliin puutteessa päätyi julkaisemaan kaikenlaista.

Kari Kettunen: Tämä päivä oli jo eilen. 1978: Kari Kettunen.

Kari Kettunen: Elän ikuisuuden ilman sinua. 1979: Kari Kettunen.

Kari Kettusesta en osaa sanoa kovin paljoa. 1970-80-luvuilla hän julkaisi joukon valokopiorunokokoelmia ja kirjoitti jonkin verran punkzineihin ja muihin vastaaviin pienlehtiin. Ilmeisesti vielä 2000-luvullakin häneltä on ilmestynyt omakustannekirjallisuutta.

Tämä päivä oli jo eilen on "kokoomarunoteos". Se sisältää lyhyttä ja usein humoristista, hieman aforismiin kallellaan olevaa runoutta. Mieleen tulee parhaimmillaan jotkut Pekka Kejosen jutut. Kettusella on samaa kielileikittelyä ja näsäviisasta vääntelyä. Teokseen sisältyy myös muutaman sivun verran yksinkertaista geometristä grafiikkaa.

Elän ikuisuuden ilman sinua puolestaan on nimensä mittainen. Sen runot ovat pateettista angstia. Aiheita ovat kuolema ja ero; sävy yrittää olla synkkä ja ahdistunut mutta kääntyy tahattoman koomiseksi. Tai ehkä tekstit tietävätkin olevansa liioitellun tuskaisia ja hykertelevät sisäänpäin omalle vakavuudelleen.

Rehti-Jalmari: 100 vaivaa (osasta toipuu). Hamina 2002: Rehti-Jalmari. 53 s.

Suomi on muuttunut paljon kahdessakymmenessä vuodessa. Kun Rehti-Jalmarin kirja 100 vaivaa (osasta toipuu) ilmestyi 2002, tuskinpa kukaan nosti kulmakarvojaan kannen blackface-aiheelle. Sisältö sen sijaan varmasti huojutti joidenkin mielenrauhaa. Kirja sisältää nimensä mukaisesta kuvaukset sadasta inhimillisestä vaivasta, joihin kirjoittajaksi väitetty hahmo, afrikkalainen kansanparantaja antaa ohjeita. Ohjeet ja kuvaukset ovat lähinnä rasismia, seksismiä, misogyniaa... Tämä on oikeastaan sitä valitettavampaa, että kirjoittaja osaa oikeasti käyttää kieltä hauskasti ja kirjoittaa hyvin.

Rehti-Jalmarin takaa löytyy haminalainen pakinoitsija-kirjailija Jari Nenonen. Hän on vuosikymmeniä pakinoinut niin paikallislehdissä kuin -radiossakin (nimillä Mata-Jari ja Jallu) sekä ainakin keskustalaisessa Suomenmaassa, ja tyyli on aina ollut "ronski". Nykypäivänä hänen pakinoitsijahahmoaan voisi pitää parodiana Valkoisesta Heteromiesöyhötystä, mutta valitettavasti asia ei taida olla niin.

Silti: myönnän nauraneeni muutamaan otteeseen...

Pikku-Juha: Juoppohullun päiväkirja. 23.3.–30.8.1998. Helsinki 1998: Diktaattori. 92 s.

Omakustannekirjallisuuskatsaus jatkui nimerkki Pikku-Juhan teoksella Juoppohullun päiväkirja. Tätä nykyähän toki jo tiedetään, että nimimerkin takaa löytyy Juha Vuorinen. Itse asiassa nimi on ensimmäisenkin painoksen copyright-tiedoissa. Vuorinenhan on moderni Kalle Päätalo, kirjailija joka on saanut lukemaan nekin miehet, jotka eivät lue. Keinotkaan eivät ole niin kummoisen erilaisen kuin Päätalolla; ajat ovat. Sekä Päätalo että Vuorinen kuvaavat suomalaisen miehen selviytymistä. Edellisellä se tarkoittaa tukkisouvia ja uittohommia, jälkimmäisellä tarkoituksettomuutta ja todellisuuspakoa. Juoppohullun päiväkirja löi läpi ymmärtääkseni alun perin netissä julkaistuna, ja syy suosioon on selvä. Vuorinen kirjoittaa ryyppäämisestä ja naimisesta sievästi liioitellen. Postmoderni äijä kaipaa ironisen etäännytyksen omasta elämänpiiristään osatakseen nauraa itselleen. Juoppohullun ytimessä on kuitenkin ymmärrys ja välittämisen tunne päähenkilöään kohtaan. Romaanista puuttuu toisaalta Päätalon ankara itsekritiikki ja toisaalta toisen rääväsuun, aiemmin esiin nostamani Jari Nenosen ilkeily. Vuorinen on yllättävän humaani kirjoittaja.

Olisinko lukenut Juoppohullun päiväkirjaa koskaan, ellen olisi kirppiskierroksillani törmännyt vuoden 1998 ykköspainokseen? Tuskin. Myöhemmistä painoksista (joita on kymmeniä) henkii huoltoasemajunttiuden keskikaljainen krapulahönkä, jota en koe erityisen viehättävänä. Sen sijaan obskyyri pikkujulkaisu, jota eivät jatko-osat, filmatisoinnit ja kesäteatterisovitukset rasita, tuntuu lämpimän tervetulleelta.

Unto Ahtola: Kortot ja muita kertomuksia. [Hamina] 1984: [Unto Ahtola]. 130 s. Kuv.

Unto Ahtola (1931–2016) oli haminalainen opettaja, joka julkaisi elämänsä aikana kourallisen kaunokirjallisia puhdetöitään. WSOYn satuantologiassa ilmestyi vuonna 1962 hänen Lappiin sijoittuva tarinansa ja rajavartiolaitoksen Rajamme vartijat -lehdessä jännityskertomus jatkosarjana 1973 ja 1974. Ensimmäinen kirjajulkaisu Ahtolalta oli novellikokoelma Kortot ja muita kertomuksia, jota seurasi vielä romaani Kaamoskultaa (Kustannuskiila 1990). Yhteistä Ahtolan kirjalliselle tuotannolle on Lappi. Sitä hän kuvasi myös Kymen Sanomissa neljänkymmenen vuoden ajan julkaistuissa pakinoissaan.

Luulin Kortot-kokoelman sisältävän lähinnä eräkirjallisuutta. Ja kyllähän asia oikeastaan näin onkin, sillä Lapin luonnon ja luonnossa kulkemisen kuvaukset ovat oleellinen osa Ahtolan novelleja. Tarinat eivät kuitenkaan ole paria poikkeusta lukuun ottamatta perinteisiä metsästys- ja samoilujuttuja. Sen sijaan tarjolla on lapinmystiikkaa (ei kuitenkaan tarpeeksi ollakseen fantasiaa saatikka kauhua), pseudolänkkäri (porovaras sidotaan kostoksi keloon kuolemaan), veijaritarina ja jopa täysiverinen scifitarina.

Viimeksi mainittu varsinkin on erikoinen löytö, sillä en muista Uni lähteellä -novellia mainitun missään alan bibliografiassa. Tarinassa tulevaisuuden helppouden ja huumeiden veltostuttama nuorimies näkee unenomaisen vision menneiden aikojen tervehenkisestä eräelämästä.

Ahtolan kieli on omalaatuista, lähes runollista. Ei mene virkettäkään ilman jotain erityislaatuista yhdyssanaa tai saamelaista ilmausta. Tämä tekee tekstistä jossain määrin raskasta luettavaa mutta antaa sillä myös lumovoimaa. Välillä mennään kyllä liiallisuuksiinkin, kun kirjoittaja väen vängällä kieltäytyy käyttämästä yleiskieltä ja keksii mieluummin jonkin kimurantin kiertoilmauksen. Hän itsekin tietää käyttävänsä hankalaa kieltä, minkä vuoksi niteen lopussa onkin sanasto tekstin tulkintaa varten.

Novellien lisäksi Kortot sisältää suuren määrän valokuvia pohjoisesta. Pääosin Ahtolan itsensä ottamat mustavalkokuvat ovat komeita ja tunnelmallisia, ja ne tukevat tekstien henkeä vaikka eivät suoranaisesti kertomuksiin liittyisikään.

Katsottua: lokakuu 2021

Franklin Schaffner: Papillon. Sotalordi

Papillon (1973) on maineikas vankilapakoelokuva, mutta sen maineella on kaksi puolta. Hidas, jännitteiden, etäännyttävä ja asenteessaan tinkimätön elokuva ei ole kaikkien mieleen, etenkään amerikkalaisten. Se ei soittele katsojan kieliä niin kuin jokin muu genrensä edustaja (Shawshank Redemption) tai tarjoa jännitystä ja täpäriä tilanteita (Pako Alcatrazista). Papillon on, kuten lajityypin klisee kuuluu, kertomus ihmismielen kaipuusta vapauteen ja sen loputtomasta halusta täyttää kaipuunsa. Papillon on myös hyvin hallittu elokuva. Se ei pidä kiirettä, se ei kosiskele yleisöä, se ei antaudu itsetietoiselle kikkailulle muutoin kuin silloin kun siihen on syytä. Toteavan realismin sisään on nimittäin kätketty myös pari vaikuttavaa unijaksoa, joissa visuaalisuus saa luvan irrotella. Steve McQueen ja Dustin Hoffman täydentävät päärooleissa hyvin toisiaan. Varsinkin edellinen osoittaa osaamistaan komeasti. Elokuvan lopussa, kun pakoon lopulta päästään, kaikki muuttuu melkein fantastiseksi, mikä vain tehostaa vankilaolojen karuutta ja armottomuutta.

Sotalordi (The War Lord, 1965) on toista maata. Hollywoodilaiseen keskiaikaan sijoittuvassa ritaridraamassa Charlton Hestonin esittämä pikkukylän uusi herra himoitsee yhtä kylän neitsykäisistä. Kristilliset ja pakanalliset tavat, lait ja moraali iskevät yhteen, kun isäntä käyttää ensiyön oikeuttaan. Vaikka elokuva yrittääkin näyttää aikakauden aiempaa realistisemmin ja raadollisemmin, on se silti aikamoista seikkailukirjakuvitusta. Voin hyvin kuvitella, että Monty Pythonin miehet olivat katselleet tätä Holy Grailiansa tehdessään. Aikamoista jöpötystä ja larppausta; näkyy että taustalla on näytelmä. Lopussa sentään saadaan ihan mallikas taistelu.

Marc Forster: Risto Reipas ja Nalle Puh

Disney on viime aikoina tehnyt hurjan paljon näyteltyjä uusioversioita vanhoista elokuvistaan. Animaatioiden uustulkinnoista ainoa näkemäni on 101 dalmatialaista (lasketaanko sitä edes tähän joukkoon, kun se tehtiin niin kauan sitten?). Maija Poppasen jatko-osa oli yllättävän hyvä. Entäs sitten tämä Christopher Robin, joka tekee Nalle Puhille saman kuin Spielbergin Hook teki Peter Panille (ei Disneyn vaan alkuperäiselle Barrie versiolle)? Tarinassa Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi, ei vain iältään vaan myös hengeltään – mikä tarkoittaa rahan ajattelemista, työntekoa ja muuta alleviivaavan harmaata kurjistelua.

Menneisyyden mielikuvitusystävät (tai harhat!) alkavat kuitenkin palailla. Nalle Puh löytää nimittäin tiensä reaalimaailmaan fantasiahehtaariltaan. Elokuvan suuri virhe minusta onkin juuri se, että Puolen hehtaarin metsän väki näyttäisi elokuvan mukaan olevan olemassa objektiivisessa todellisuudessa eikä vain Christopherin mielessä, mikä tulkinta on yksi alkuperäisten Nalle Puh -tarinoiden viehätyksen avaimista. Nyt mielikuvituksen voima vaihtuu ehdottomaan fantasiaan. Samahan tapahtui myös Hookissa. Nyt tuloksena on jonkinlainen Disneyn tunnelaukaisimiin (eli itkunkäynnistäjiin) kytketty versio Ystäväni Harveystä. Kyse ei ole enää sisäisen lapsen ja viattoman olemassaolon löytämisestä vaan taantumisesta.

Risto Reipas ja Nalle Puh (2018) näyttää hyvältä. Vanha Lontoo on yhtä stereotyyppistä tunnelmointia, vaikka cgi-miljöö ei oikesti koskaan ole kovin vaikuttavaa. Todelliset Englannin maisemat sen sijaan näyttävät ihan yhtä kauniilta kuin aina. Elävät pehmoeläimet ovat taidokkaasti tehtyjä. Niissä on luonnetta enemmän kuin monessa ihmishahmossa, kuten sanonta kuuluu. Ewan McGregor hoitaa hommansa kyllä kunnialla, ei kummempaa.

Ei sillä ettenkö olisi elokuvan kanssa samaa mieltä. Aikuisuus on aika paskamaista pelleilyä. En vain ehkä ole samaa mieltä elokuvan tekijöiden kanssa. Ei ole oikein vajota turvafantasioihin, jotta joku ahneempi voi tienata sillä.

Anthony Minghella: Päämääränä Cold Mountain. Tim Burton: Big Fish

Anthony Minghellan Päämääränä Cold Mountain (Cold Mountain, 2003) epookkidraama Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta. Se perustuu Charles Frazerin romaaniin (1997). Sota erottaa nuorenparin, nainen jää opettelemaan tilanhoitoa kotipuoleen ja rintamalla loukkaantunut mies etsii tietä takaisin tämän luokse. Parasta koko elokuvassa on sen silkka kokoluokka. Vaikka juoni ei sinänsä ole erityinen, on tarina niin eeppinen, monipolvinen ja täynnä vahvoja hahmoja, että sen etenemistä seuraa nautinnolla. Se soittelee tunnenuotteja melko rankalla otteella, mutta tekee sen niin tyylikkäästi, että en jaksa välittää. Ainakaan sisällissotaa ei kuvata niin romanttisena kuin amerikkalaiset sen yleensä näkevät. Renee Zellweger sai roolistaan Oscarin, mutta olisin ollut valmis antamaan Nicole Kidmanillekin omansa. Philip Seymour Hoffman on muuten vain mainio irstaana hengenmiehenä. Kirjanpidon mukaan olen nähnyt tämän 13 vuotta sitten, mutta se ei ole jättänyt minkäänlaista muistijälkeä; olin silloin kyllä työtön ja masentunut, mikä selittänee jotain.

Tim Burtonin ajatellaan yleisesti menettäneen kykynsä tehdä vaikuttavaa elokuvaa. Hänen viimeisenä onnistumisenaan kai pidetään elokuvaa Big Fish, joka perustuu Daniel Wallacen romaaniin (1998). Se on fantasiaan kallellaan oleva kasvukertomus, jossa kuolemansairaan miehen aikuinen poika käy läpi isänsä hänelle kertomia tarinoita. Ja niitä riittää. Kaikessa on vähintään reilusti ylimääräistä koristelua, mutta paljonko niissä on oikeasti totta? Kuka isä oikeasti olikaan? Ewan McGregor esittää isää itsevarmasti virnuilevana nuorna miesnä, Albert Finney puolestaan kuolevana patuna. Itsevarmuus johtuu isän mukaan siitä, että hän poikana näki (noidan sokeassa silmässä), kuinka hän tulisi kuolemaan. Tämänkin olen nähnyt aiemmin, 16 vuotta sitten, minkä muistan oikein hyvin. En tykännyt silloin, koska varmaan pidin Big Fishiä liian viihteellisenä. Nyt olen suopeampi, hyvä tarina tosiaan voittaa faktat.

Anthony Mann: Telemarkin sankarit

Brittiläinen Norjaan sijoittuva elokuva, jonka ohjaaja ja pääosan esittäjä ovat amerikkalaisia:

Norjalaisen vastarintataistelija Knut Haukelidin muistelmiin pohjautuva elokuva Telemarkin sankarit (The Heroes of Telemark, 1965; ohj. Anthony Mann) kertoo mainostekstien mukaan siitä, miten sankarilliset norskit estivät natseja rakentamasta ydinpommin toisessa maailmansodassa. Tarinan heeros on Oslon yliopiston professori, jota esittää Kirk Douglas. Hän lähtee vastarintaliikkeen tunturihaukkojen kanssa estämään natseja valmistamasta raskasta vettä norjalaisella tutkimuslaitoksella ja raijaamasta sitä laivalla Saksaan. Kaikki on vähän simppelimpää, vähän mustavalkoisempaa kuin oikeasti, mutta yllättävän moniulotteiseksi elokuva lopulta kuitenkin muodostuu, etenkin kun ottaa huomioon valmistusajan ja jenkkiyhteydet. Toki Douglas ei koskaan ole ollut ihan perusjenkki.

Ihan elokuvallisiakin arvoja on – pitkä hiljanen jakso, jossa sissipartio etenee vyötäröä myöten hangessa, laskeutuu vuonon seinämää köysillä ja hiipii tuotantolaitokseen natsien selän takana on vaikuttava. Samoin sitä seuraava pommitusjakso. Suomalaisesta näkökulmasta harmittaa se, että Norja saa esiintyä itsenään tässä elokuvassa, kun Suomen osaksi tuli Hollywoodin talvisodassa näyttää ihan studio-Alpeilta (Ski Patrol, 1940).

Jaume Collet-Serra: House of Wax. Jim Gillespie: Venom

House of Wax (2005) on löyhä uusintafilmatisointi vuoden 1953 elokuvasta, joka oli löyhä uudelleen filmatisointi vuoden vuoden 1933 elokuvasta. Aluksi ollaan hämmentävän kaukana lähdemateriaalista. Vanhempien kaimojen goottilaiset sävyt ovat vaihtuneet teinislasheriksi, jossa joukko futispeliin matkaavia keskenkasvuisia (mm. Paris Hilton jolla on stripatessaankin lumovoimaa yhtä paljon kuin oksalla) jumittuu Amerikan Mikkeliin, josta löytyy vahakabinetti. Paikalliset punaniskat, vahakabinetin hulluksi tulleen emännän kaksospojat, nappaavat tervehenkisemmän nuorison osaksi taideprojektiaan. Mistään merkkielokuvasta ei ole kyse, mutta paljon odotuksia paremmasta. Kuvamaailma on tyylikäs, ja gorea on kivasti. Vahanukkeaihe laajenee kekseliäästi. Moottorisahoja ei nähdä, mutta erään Texasiin sijoittuvan sarjan vibat ovat vahvat.

Venom (2005) on myös eräänlainen pikkukaupunki-slasher, mikä ei ole yllättävää, sillä ohjaaja Jim Gillespie ja tuottaja Kevin Williamson olivat jo aiemmin tehneet yhdessä Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvan. Nuoriso pohdiskelee, pitäisikö jäädä mätänemään kylille vai muuttaa kunnon ympyröihin, ja yhtäkkiä voodoo-mummolta karkaa kolarissa taikakärmeksiä. Jotka ottavat kuolleen automekaanikon valtaansa. Koska ne ovatkin oikeasti pahoja henkiä. Tulos on yllätyksetön joskin genretietoinen tusinateos. Ongelma on jo käsikirjoituksessa, vaikka se sisältääkin muutamia nokkelia oivalluksia. Yhdelläkään näyttelijällä ei ole karismaa, mikä korostaa kaiken mitättömyyttä. Ei Venomkaan huono olo, melko keskinkertainen vain.

Mark Tonderai: House at the End of the Street. Mark Atkins: Alien Origin

House at the End of the Street (2012) on sitten paljon modernimpaa subgenreä. Semmoista missä katsojalle vihjataan yliluonnollisesta pahasta, jonka ääressä sitten fiilistellään ja jonka varjolla on helppo tehdä muutama (kymmenen) hyppysäikkyä. Kamera on levoton – pyörii, tärisee – editointi on levotonta – leikkaa nopeasti, hidastelee & kiihdyttelee – mikä kaikki yrittää peitellä käsikirjoituksen puutteita (dialogi varsinkin osaa olla teennäistä). Onneksi Jennifer Lawrencen läsnäolossa on voimaa (joka saattaa ylittää hänen näyttelijänkykynsä). Tarinassa äiti ja tytär muuttavat taloon, jonka naapurissa vanhempansa murhannut nuori nainen asuu lukittuna kellarissa ja veljensä hoidokkina. Elokuva lähinnä teeskentelee olevansa kauhua, jonka mielestä pelottavaa ovat tukka naamalla tönöttävät naiset ja jousistaccatot. Myönnän silti, että tarinan käänne pääsi yllättämään, joskin sen jälkeen juttua venytettiin ihan liian kauan.

Mark Atkinsin ohjaama The Asylum -tuotanto Alien Origin (2012) laskee riman sitten maantasalle. Sen olemassa ololle ei ole olemassa muuta syytä kuin rahastaa alien-sanalla. Käsivaravideokamera seuraa Belizen erikoisjoukkojen harhailua viidakossa. Siinä se sitten onkin. Keskeltä viidakkoa löytyy vene josta löytyy muistikortti jossa on kuvia merenelävistä ja rupista tietokonegrafiikkaa, joka ilmeisesti on merkki avaruusolennoista. Jos tykkää katsella kurkkusalaatin värisiä äijiä pusikossa, tämä on ihan jees. Niitä elokuvia joita hipsterit kahdenkymmenen vuoden päästä fiilistelevät housut pullottaen.

Brian Yuzna: Faust: Love of the Damned. Stuart Gordon: King of the Ants

Kun amerikkalainen kauhuohjaaja siirtyy tekemään elokuvaa yhdessä Katalonian television kanssa, odotukset eivät ole kovin korkeat. Ja jos pohjamateriaalina on supersankarisarjakuva... Ei tosiaan tiedä mitä pitäisi odottaa, kun aloittaa Brian Yuznan vuoden 2000 elokuvan Faust: Love of the Damned. Tarina alkaa siitä, kun poliisi ja terapeutti yrittävät selittää katatonisen miehen tekemiä rituaalimurhia. Lopulta mies alkaa puhua. Rikollisjengi tappoi hänen rakkaansa. Sitten paholaismainen kulttijohtaja tekee hänen kanssaan diilin: sielu vaihtokauppana Wolverine-kynsistä. Peruskauraa. Irtopäitä nähdään, verta roiskuu, ja kun rosmot on tapettu, paholainen panee tappamaan lisää. Mies kieltäytyy, haudataan elävältä ja hänestä tulee viitassa viilettävä oneliner-batman. Mark Frost pääosassa näyttelee yli tavalla, josta tulee mieleen Jeffrey Combs. Tämäkin on mukana, tavattoman harmaassa poliisin roolissa. Elokuva etenee todennäköisesti sarjakuvaa mukaillen, mikä tekee Faustin kerronnasta nykivää. Yuznalla on kyllä visiota ja yksittäiset kuvat ovat tehokkaita ja parhaimmillaan pirun hauskoja. Välillä elokuva käy hurjilla kierroksilla.

Yuznan vanha tekijätoveri Stuart Gordon ohjasi vuonna 2003 genrerajatapauksen King of the Ants. Se ei oikein tiedä, olisiko rikosleffa vai yrittäisikö olla vähän kallelaan kauhuun. Tyhjäntoimittaja ajautuu isojen poikien pelikentälle ja saa itselleen tappokeikan. Sitten hommat laskevat alleen ja kaveri lukitaan vajaan keskelle aavikkoa, missä hänen päällään pelataan päivittäin golfia. Tuloksena on pimeitä hallusinaatioita ja groteskeja kohtauksia. Vielä sittenkin tarinassa riittää mutkia ja käänteitä – se jopa hieman hajoaa ja menettää painokkuuttaan. King of the Ants on The Asylumin tuottama, ja sen estetiikassa on pienen budjetin viehättävyyttä. Roskasta ei kuitenkaan ole kyse, mikä on oikeastaan hieman yllättävää. Käsivarakamera ja nuhruinen kuva lisäävät elokuvan viehätystä. Elokuvan on käsikirjoittanut romaaninsa pohjalta Charlie Higson, mikä lienee vaikuttanut etenkin dialogin iskevyyteen. Gordonin ohjaus pysyy pääosin koossa vakuuttavasti, joskin elokuvan loppupuoli etenee turhan nopeasti.

Alex Chandon: Cradle of Fear. S. Craig Zahler: Bone Tomahawk

Cradle of Fear (2001) on sitä itseään. Vilkkuvaloiset vaaleanpunaiset kengännauhani ovat maksaneet enemmän ja ovat vaikuttavammat kuin tämä elokuva. Teinigoottimetallibändi Cradle of Filth on mukana menossa, etenkin nokkamies Dani Filth, mikä lienee ainoa syy, miksi elokuva muistetaan. Se on erittäin löyhästi toisiinsa sidottujen typerien ja laahaavien episodien ketju, joka muistuttaa pornoelokuvaa rakenteeltaan. Yhä uudestaan tuodaan kuviin uusi pari, jonka ympärille yritetään tehdä tylsää ja huonosti näyteltyä tarinaa, kunnes päästään siihen ainoaan asiaan, jota katsojat haluavat nähdä. Tässä tapauksessa splatteriin. Läträysideat ovat kyllä hyviä, mutta lattea digivideokuva ja Amigalla tehdyt tehosteet eivät jaksa edes naurattaa.

Bone Tomahawk (2015) on sitten ihan muuta. Se ei oikeastaan edes kuulu tähän sarjaan, koska se ei ole kauhua eikä missään nimessä pökäle. Bone Tomahawk on hyvin perinteinen western. Joukko miehiä lähtee pelastamaan muutamaa kaapattua intiaaneilta. Mikä tekee elokuvasta erityisen mainion dialogin (etenkin Richard Jenkinsin hahmo) ja napakan ohjauksen lisäksi ovat juuri intiaanit. Kyseessä on luolassa asuva, naisensa torsoiksi silpova kannibaalien heimo, joka muistuttaa enemmän Predator-elokuvien saalistajaa kuin ainuttakaan Amerikan alkuperäiskansaa. Tappokohtaukset ovat verisiä ja raakoja ja tunnelma on harvinaisen tiivis. Odotan lukemattomia huonoja jatko-osia, joissa heimon mytologiaa laajennetaan naurettavuuksiin.

Luettua: lokakuu 2021

Georges Simenon: Maigret ja kunnon ihmiset (Maigret et les braves gens, 1962). Helsinki 1991: Otava. 188 s. Suom. Irmeli Sallamo.  – Suomennos ilmestynyt alun perin 1965.

Minulla on tapana koluta kirjastojen vaihtohyllyjä mielessä paitsi oman kotikirjastoni kartuttaminen myös luokkahuoneeni varantojen täydentäminen. Etenkin klassikoita ja genrekirjallisuutta olisi hyvä olla tarjolla oppilaille jo talon puolesta. Budjettia tämmöisiin hankintoihin ei ole, joten minulle kelpaa oikein mainiosti ilmaiset niteet. Eipä tarvitse olla huolissaan siitäkään, miten lukijat kirjoja kohtelevat.

Haminan pääkirjaston aulasta tarttui mukaan Georges Simenonin Maigret ja kunnon ihmiset (Maigret et les braves gens, 1962). Ajattelin, että eipä taidakaan koulun hyllyssä olla vielä yhtään Maigret-kirjaa ja alan klassikkohan se on. Ja sitten tajusin, etten kyllä itsekään ole lukenut yhtään Simenonia...

Tilanne on nyt korjattu, eikä minulla ole paljon sanottavaa. Maigret'lla on maine "vähän parempana liukuhihnadekkarina" ja allekirjoitan sen kyllä tämän yhden nimikkeen perusteella. Tarina ei ole erityinen, mutta kieli on tarkkaa ja tunnelmassa on kaihoisaa kauneutta. Pelkkä juoniselostus ei selittäisi, miksi lukukokemus oli niinkin nautittava kuin se oli. Ammattimies Simenon osaa työnsä ja osoittaa siinä sivussa hieman humaania ymmärtämystäkin kanssaeläjiään kohtaan.

J. V. Lehtonen: Toivioretki Nurmijärvelle y.m. lukuja Aleksis Kivestä. Helsinki 1933: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 135 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 195.

Tulevan professorin, tuolloisen dosentin J. V. Lehtosen Toivioretki Nurmijärvelle y.m. lukuja Aleksis Kivestä kokoaa yhteen joukon kirjoittajan Kivi-aiheisia esseitä ja esitelmiä vuosilta 1922–1929. Tekstit käsittelevät niin Kiven omistamia ja lukemia kirjoja, hänen teostensa puuaiheita ja hänen uskonnollisia pohdintoja sielun kuolemattomuudesta. Kirjoittajan ote on ihastuttavan vanhanaikainen (siis tämän päivän näkökulmasta) – ei menisi tämmöinen biografismi enää läpi kirjallisuuden laitoksella.

Teoksen nimiteksti on oikeastaan matkakirjallisuutta: kuvaus pyöräretkestä 1920-luvun Nurmijärvelle, Kiven elämän ja teosten maisemiin. Matkan ei tarvitse suuntautua pitkälle ollakseen kiehtova, varsinkaan kun ajallista etäisyyttä on satakunta vuotta.

Kalle Achté: Syksystä jouluun. Aleksis Kivi psykiatrin silmin. Helsinki 1982: Otava. 300 s.

Psykiatri, psykoanalyytikko, professori ja kirjamies Kalle Achté kirjoitti Aleksis Kivestä "psykiatrin silmin" teoksessa Syksystä jouluun. Hän pyrkii lähteiden ja Kiven kirjoitusten perusteella hahmottamaan tämän terveyden- ja mielentilaa. Achté on analyysissään varovainen, kuten pitääkin, mutta varsinkin kaunokirjallisia tekstejä tulkitessaan hän sortuu ylilyönteihin.

Yhtenä ilmiselvänä herätteenä kirjalle on ollut Veijo Meren Aleksis Stenvallin elämä (1974), jota Achté kommentoi ahkeraan. Käsittääkseni myös hänen oma teoksensa pääsi monenlaisten kommentaarien kohteeksi, niin hyvässä kuin pahassa. Nykylukija ei hätkähdä monistakaan Achtén näkökulmista, joskin kirjan psykologinen puoli on luonnollisesti jo osittain vanhentunutta. Etenkin avoimen freudilaiset tulkinnat tuskin enää hyväksyttäisiin näin yksioikoisina. Meren lisäksi Achté kommentoi muutakin aiempaa Kivi-tutkimusta. Arviointiosa jää pahimmillaan irralliseksi muusta kokonaisuudesta mutta parhaimmillaan kirjoittaja saa aikaan mielenkiintoista dialogia edeltäjiensä kanssa.

Syksystä jouluun on asiallisesti ja koruttomasti kirjoitettua asiaproosaa, mikä hieman itseäni yllätti. Achtélla kun oli tapana esimerkiksi Bibliophiloksen sivuilla revitellä hyvinkin hurjin verbaalisin keinoin. Myös hänen (Rantasen ja Tammisen kanssa) kirjoittamansa kirja Elämänmäen parantolan tohtori E. W. Lybeckistä on muistaakseni paljon irrottelevampi sävyltään.

Ämpärikaupalla oranssia visvaa: huomioita Tremorsin äärellä

0

Minulle Tremors-kauhukomedioiden sarja ei ole merkinnyt oikeastaan yhtään mitään. Muistan alakoulussa nähneeni ensimmäinen Tremors-elokuvan, eli suomeksi Väristyksiä, mutta se ei ole jättänyt sen kummempia vaikutelmia. Kauhua ja komediaa yhdistelevistä elokuvista esimerkiksi Araknofobia (1990) teki paljon suuremman vaikutuksen. Tremorsista muistan lähinnä aavikkomaisemat ja ison maanalaisen madon - ja sen, että pääosassa on joku joka pitäisi muistaa. Kuitenkin vasta guuglettelun jälkeen muistin, että Kevin Baconistahan (tietysti) oli kyse. Ensimmäisen jatko-osan saatoin nähdä yläasteikäisenä, mutta epäilen sitä.

Kuitenkin Tremorsilla tuntuu olevan vankka fanijoukkonsa – milläpä ei? – ja kannattajakuntansa. Kun sain seitsemän(!) elokuvan bluray-boksin ystävältäni lainaan, tiesin, että on syytä ottaa työn alle samanlainen arvosteleva maraton kuin vuosi takaperin tein alkuperäisten Apinoiden planeetta -elokuvien kanssa.

1

Ron Underwoodin ohjaama ensimmäinen Tremors (1990) on hyväntuulinen, perinnetietoinen ja oikeastaan aika hauska kauhukomedia. Nevadalaisen pikkukylän junttien joukossa alkaa tapahtua outoja kuolintapauksia, ja samaan aikaan alueella seismologisia mittauksia tekevä opiskelija saa kummallisia viboja laitteisiinsa. Kerronta leikkii kauhuelokuvan kliseillä, koko ajan hyvin itsetietoisesti ja katsojalle silmää iskeskellen. Goretehoja hyödynnetään jonkin verran – irtopää siellä, veriroiskeita täällä – mutta liian eksplisiittisiksi ei sillä osastolla mennä. Erikoistehosteita (kaikki mekaniikkaa ja käsityötä, ei tietokonegrafiikkaa) kuitenkin alkaa näkyä jo ensimmäisen varttitunnin aikana, joten katsojalle annetaan lupa odottaa jotain muutakin kuin pikkuvihjailua.

Katsojalle on alusta asti selvää, että ihmisiä vainotaan maanpinnan alta. Ja hyvin pian paljastuu, että niljaisista, pahanhajuisista ja jättimäisistä ihmissyöjämadoistahan tässä on kyse; olennot saavat elokuvassa nimen graboidit. Tästä eteenpäin Tremors tarjoilee juuri sitä mitä kohdeyleisö kaipaa: itsetietoisia kliseitä, pseudotieteellisiä selittelyjä, kuolemia, hirviöitä ja tarkoituksellisen kömpelöitä puujalkavitsejä. Toki omaperäisyyksiäkin löytyy. Kohtaus, jossa miehet löytävät maahan keula pystyssä ja ajovalot yhä päällä hautautuneen Fordin, on kekseliäs. Loppua kohden veto alkaa hieman hiipua, kun joko ideat tai raha toteuttaa niitä ovat loppuneet. Joku voisi pitää sitäkin genretietoisena ratkaisuna.

Kevin Bacon ja Earl Ward ovat melko mainioita hieman urpoina hanttihomma-hillbillyinä, mutta näyttelijöistä suurimman huomion vie Michael Gross. Perhe on paras -tv-sarjan isänä kai parhaiten muistettu Gross saa survivalistihahmoonsa huimaa maanisuutta ja melkein hurmiomaista mielipuolisuutta. Hänen esittämästään Burt Gummerista tulikin sarjan vakiohahmo.

2

Jatko-osaa saatiin odottaa yllättävän kauan. Vasta 1996 ilmestyi suoraan videolla Tremors 2: Aftershocks, joka sai komean suomennoksen Mönkijät. Sen ohjasi S. S. Wilson, joka yhdessä Brent Maddockin kanssa on myös käsikirjoittanut sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Edellisestä elokuvasta mukana on Grossin lisäksi myös Ward, jonka esittämä Earl Basset on siirtynyt strutsinkasvatusbisnekseen. Meksikolainen kaivosmies tulee pyytämään Bassetilta apua, sillä hänen bisneksiään häiritsevät – yllätys! – maanalaiset matoset.

Metataso on yhä olemassa – Tremors 2 on tietoinen kauhuelokuvaudestaan – mutta se näkyy aiempaa enemmän lähinnä näppäränä dialogina ja melkein kuin tekosyynä käsikirjoituksen oikoteille. Muutenkin mutkien oiontaa harrastetaan, pitkälti varmaankin budjettisyistä. Graboideja ei saada nähdä pitkään aikaan ja silloinkin kun nähdään, ne vain vilahtavat kuvissa. Onneksi sentään maisemat ovat kauniita. Vehreät kukkulat tuntuvat hyvinkin tuoreilta ykkösosan hiekkaerämaiden jälkeen. Myöhemmin elokuvassa saadaan mekaanisten efektien lisäksi myös vähän cgi:tä, mutta onneksi sitä ei ole paljoa ja se ei ole ihan niin kämäistä Amiga-tasoa kuin pelkäsin. Roisketehosteet ovat harvassa mutta messeviä.

Kakkos-Tremors ei ole ollenkaan huono elokuva. Itse asiassa se on paljon parempi kuin se olisi voinut olla. Siinä on samaa kepeyttä kuin edeltäjässään, ja jos se ei olekaan yhtä näyttävä, niin kelpo viihdettä kuitenkin. Ensimmäisen jatko-osan suurin merkitys lienee siinä, että se alkaa luomaan graboideille taustaa ja eräänlaista mytologiaa. Ensinnäkin kyseessä näyttäisi olevan jokseenkin Maapallon vanhin tunnettu elämänmuoto. Ja toiseksi – ne kehittyvät elokuvan aikana jalallisiksi! Jurassic Parkin velociraptorit ovat hieman turhankin selvä esikuva graboidien uudelle olomuodolle (joka myöhemmin saa nimen shrieker, kirkuja), mutta en osaa pahastua siitä. Kaksineuvoiset kirkujat lisääntyvät saatuaan riittävästi ravintoa.

3

Sarjan kolmas elokuva, Tremors 3: Back to Perfection (Suomessa valitettavasti unohdettiin mönkijät ja elokuva sai nimekseen tylsästi Väristyksiä 3) on sitten vuorostaan toisen sarjan luojista, Brent Maddockin, ohjaama. Tosin tällä kertaa Maddock ei enää ollut kirjoittamassa vaan Wilson oli saanut parikseen Nancy Robertsin. Elokuva ilmestyi suoraan videolla vuonna 2001.

Tarinassa palataan alkuun, Perfectionin pikkukylään, jossa ensimmäinen elokuva tapahtui. Tai oikeammin sinne palaa Burt Gummer, joka on vihdoin saanut paikan elokuvan ehdottomasti kirkkaimpana pisteenä. Perfectionia asuttaa kiitettävä määrä alkuperäisen Tremorsin hahmoja (ja alkuperäisiä näyttelijöitä). 11 vuotta on kulunut, mutta meininki on entisellään. Gummer tosin on entistäkin maanisempi slapstick-hahmo, mikä on elokuvalle vain eduksi.

Amerikkalaiseen tapaan graboidien uhka on valjastettu kapitalistiseen tienestikulttuuriin, sillä tienoon uusi poika, jota esittää Shawn Christian, järjestää alueella turistiajeluja. Luonnollisesti leikki saa dramaattisen käänteen, kun graboidit näyttävät palanneen huudeille. Kyläläiset nousevat vastarintaan, mutta heidän tiellään ovat viranomaiset, jotka ajavat uhanalaisen, ikivanhan eläinlajin suojelemista. Käsikirjoituksessa on aistittavissa pienoista ivaa.

Olentojen historia ja evoluutio valottuu lisää. Ne munivat, ja ilmeisesti munat säilyvät satoja vuosia maan alla ennen kuoriutumista. Kirkujien lisäksi niille syntyy myös uusi evolutiivinen vaihe, liitävä ja liekkejä persuksistaan sylkevä – kavereiden kesken assblaster. Gummer kehittää henkilökohtaisen suhteen yhteen graboideista, albiinoon. Yhteys Moby Dickiin on ilmeinen, ja siihen viitataankin lähes suoraan.

Elokuvan käsikirjoitus on paljon löysempi kuin edellisten osien. Tyhjäkäyntiä on runsaasti, ja iso osa huomiosta annetaan hahmoille, jotka muistuttavat enenevissä määrin lauantai-illan tv-sketsikavalkadia. Onneksi Gross on sisäistänyt oman roolinsa niin hyvin, että hän tuo pelkällä läsnäolollaan hurjan määrän energiaa jokaiseen kuvaan jossa esiintyy.

Kolmos-Tremors hylkää fyysiset efektit lähes kokonaan. Olennot ovat nyt pääosin tietokoneanimaatiota. Jälki ei ole varsinaisesti huonoa, mutta se on mielikuvituksetonta ja usein kömpelöä. Yhdessä kovin televisiomaisen kuvakerronnan kanssa jälki on kuin jostain Sc-Fi Channelin b-tuotannosta.

Vertaus ei ole kovin kaukana todellisuudesta, sillä vuonna 2003 Sci-Fi Channel todellakin esitti yhden kauden verran Tremors-sarjaa. 13 jakson jälkeen se peruttiin. Sarjaa ei tietenkään ole tällä boksilla. Tarina ymmärtääkseni jatkoi siitä, mihin kolmas elokuva päättyi. Perinteiseen Sci-Fi-tapaan jaksoja esitettiin väärässä järjestyksessä ja sarjaa muutenkin kohdeltiin huonosti.

4

Lässähtänyt sarjayritys ei kuitenkaan lannistanut luovia voimia Tremorsin takana. Vuonna 2004 Wilson palasi ohjaajanpallille ja tuloksena oli Tremors 4: The Legend Begins (suom. Väristyksiä 4). Tarina oli edelleen Wilsonin, Maddockin ja Robertsin, mutta käsikirjoituksen teki uusi mies, sittemmin HBO:n laatusarjojen kirjoittajana ansioitunut Scott Buck. Kuten nimestä voi päätellä, on sarja neljäs elokuva esiosa, joka sijoittuu aikaan ennen aiempia Tremorseja. Itse asiassa hyvin paljon varhaisempaan aikaan, vuoteen 1889.

Gummerin esi-isä Hiram, paikallisen hopeakaivoksen omistaja, saapuu tutkimaan kaivoksessa tapahtuneita erikoisia kuolemia. Hiram on kovin eri maata kuin lapsenlapsenlapsensa, rauhallinen herrasmies, joka ei kanna tuliasetta, joskin hän kyllä ehtii oppia tavoille. Hyvin pian hahmoille selviää se, minkä katsoja tietenkin jo tietääkin: helvetinmoiset madot ovat kaiken takana. Ratkaisuksi palkataan pyssysankari (jota esittää Billy Drago, mies jonka piirteet ovat tehdyt olemaan valkokangaspahiksen), mutta se ei ole kovin kestävä ratkaisu. Lopulta kyläläiset – jotka muuten ovat varsin moderni monietninen joukko – päättävät pelastaa itse tiluksensa elukoilta. Kaiken haahuilun jälkeen lopputaistelussa on latinkia. Etenkin Gummerin jättimäisessä punt gunissa.

Tapahtuma-aikansa vuoksi Tremors 4 on oikeastaan länkkäri. Historiallinen ajankuva on tehty hyvin – "suoraan–videolle"-hyvin. Elokuva näyttää paljon vanhaan länteen sijoittuvilta 1990-luvun ja 2000-luvun alun tv-sarjoilta. Aikakauden vaihtuminen tekee hyvää myös sarjan huumorille. Ei se välttämättä ole aiempaa parempaa, mutta sitä on enemmän. Huumori muistuttaa sekin noita 90-luvun telkkariohjelmia; paikoin tuntuu kuin katsoisi hieman visvaisempaa versiota Indiana Jones Juniorista tai Tohtori tuli kaupunkiin -sarjasta. Kauhu sen sijaan on kortilla. Ensimmäisten 45 minuutin aikana nähdään yksi dekapitaatio sekä Billy Dragon naama. Todennäköisesti raha on syynä siihen, ettei graboideja nähdä kuin väläykseltä, ja toisaalta ikärajalaskelmoinnin takia silloinkaan ne eivät ole erityisen kauhistuttavia.  Tremors 4 on esiteinikauhua. Graboidit ovat kuin luonnonvoima, joka vain tapahtuu, ei sellainen harkitseva ja vieras ja siksi pelottava vihollinen kuin aiemmissa elokuvissa. Vasta aivan lopussa ne alkavat osoittaa jonkinlaisen älyn merkkejä.

Tremors 4 on viihdyttävämpi elokuva kuin edellinen osa, mutta kuitenkaan se ei ole yhtä tyydyttävä. Se on monella tapaa sarjan outolintu. Juuri sellainen jonka pitäisi oikeastaan jäädä viimeiseksi osaksi; vähän nolo yritys uudistaa loppuun kaluttua aihetta. Mutta eihän se tietenkään jäänyt, vaikka hetken siltä näyttikin.

5

Tauosta tuli kyllä pitkä. Meni yksitoista vuotta ennen seuraavaa osaa. Vuoden 2015 Tremors 5: Bloodlines (ei suomenkielistä nimeä) on oikeastaan uusi aloitus, ei aivan rebuuttaus mutta sinne päin. Vanhasta tekijätiimistä ei ole jäljellä kuin Michael Gross. Ohjauksesta vastaa aiemmin b-luokan videoleffoja (ihan kuin tämä ei olisi sellainen!) tehnyt Don Michael Paul ja käsikirjoittajat ovat nobodyja, joille ei edes Wikipediassa ole artikkelia.

Burt Gummer on nyt survivalistitositelevisiojuontaja, joka heti alkuun tarjoaa katsojilleen lyhyen infodumpin graboideista – ja elokuvan katsojille siltä varalta, että he ovat uutta sukupolvea ja uusia brändin parissa. Elokuvan lähtökohdat ovat siis selvät: nyt ollaan tuomassa Tremorsia uudelle yleisölle.

Tremors tuodaan myös uudelle mantereelle. Tarina nimittäin sijoittuu Etelä-Afrikkaan. Gummer saa uudeksi kameramiehekseen ja toverikseen matojahdissa Jamie Kennedyn (tuttu genrehaukoille Screamista) esittämän Uuden Tyypin, jonka kanssa hän lähtee metsästämään ensimmäisiä tunnettuja eteläisen pallonpuoliskon assblastereita. Naiivi Afrikka-romantiikka saattaa olla tarkoituksellista, mutta on se kyllä myös hieman vaivaannuttavaa. Ei mene kymmentä minuuttia ennen kuin ensimmäiset elefantit on nähty ja vitsit tummasta ihosta on kuultu. Muutoin tarina keskittyy metsästämiseen, täpäriin tilanteisiin ja muuhun perusrymistelyyn. Olentoja nähdään vähän ja silloinkin peräpörisijöitä. Vasta tunnin kohdalla nähdään varsinainen graboidi – ja se osaa loikata maasta uhrinsa kimppuun. "Evoluutio on valloillaan", sanoo Gummer. Sitten lähinnä harjoitetaan ylemmän tason tuholaistorjuntaa. Ja tuodaan pieni saippuaoopperamainen käänne hahmojen välille (en kerro, että Kennedyn esittämä Travis on Burtin poika tämän 70-luvun hippiajoilta.)

Viidennessä Tremorsissa on selvästi aiemmista osista eroava moderni ilme: kaiken läpäisevä digikuvan latteus ja värimäärittely, tiukat lähiotokset, huojuva käsivarakamera – ja vihoviimeiset digitaalimadot. Se on toisaalta reilusti uskottavampi kuin nelosen Dr. Quinn -vibat mutta toisaalta tekee elokuvasta juuri niin halvan näköisen kuin se varmaan on ollutkin. Enää ei kuulu kaikuja Jurassic Parkista, vaan ötökkätehosteet tuovat mieleen lähinnä Starship Troopersin ja lämpökameranäkökulmaotokset Predatorin. Todennäköisesti ongelma on vain minun antipatiani 2010-luvun kuvamaailmaa kohtaan. Onneksi Gross on entisensä.

Tremors 5 tuntuu ottavan itsensä paljon vakavammin kuin aiemmat elokuvat. Mutta sillei ironisesti. Niinku ei oikeasta vakavasti mutta tarpeeksi, jotta 10-vuotias katsoja saisi painajaisia. Kerronta ja esimerkiksi olentojen hyökkäyskohtaukset näyttävät täysin vakavilta, ne ovat synkkiä ja nopeatahtisia rykäyksiä, joissa katsojan syke nousee väkisinkin. Huumori pitää osata lukea rivien välistä, se on hyvin lajityyppitietoista. Voin hyvin kuvitella, että yläkoululaiselle aloittelevalle kauhunautiskelijalle Tremors 5 on ihan käypää kamaa. Ytimeltään se on kuitenkin toimintaelokuva, jossa pääpaino on jännitteisillä, ammuskeluun ja räjähdyksiin päätyvillä kohtauksilla. Kauhusta muistuttaa lopulta lähinnä yliluonnollinen elementti, ja huumorista muistuttaa perseestään tulta syöksevä liitomato.

Grossin ja Kennedyn välillä kieltämättä on kemiaa, ja onneksi sen annetaan jatkua seuraavassakin elokuvassa. Ennen sitä kuitenkin ehdittiin tutkailla muitakin mahdollisuuksia. 2017 Syfy (eli entinen Scifi Channel) tilasi trailerin uutta Tremors-sarjaa varten. Tarkoitus oli, että Kevin Bacon palaisi brändin pariin ja ensimmäisen elokuvan rooliinsa, ehkäpä jopa tuottaisi uuden sarjan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Suunnitelmat kuopattiin. Elokuvasarja sai kuitenkin jatkoa.

6

Vuonna 2018 ilmestyi kuudes Tremors-elokuva, alaotsikoltaan A Cold Day in Hell. Don Michael Paul ohjasi tämänkin. Elokuva alkaa eksoottisesti jäätiköltä, jonka uumenissa – olisitteko ikinä arvanneet? – pyörii jättiläismatosia. Sitten siirrytään tutumpiin maastoihin, Nevadan autiomaahan, jossa paljon kauheampi hirviö, verottaja, iskee kiinni Gummeriin. Ja hyvin nopeasti nämä kaksi tarinan haaraa kohtaavat. Gummer kutsutaan arktikselle metsästämään graboideja.

Viimeistään tässä vaiheessa sarja käpertyy sisäänpäin kuin auringossa kuivuva mato. Kaikki pitkäikäiset sarjat alkavat lopulta vain varioida perusideaansa, ja niin käy Tremorsillekin. Yllättävän kauan se jaksoi edes jotenkuten, todennäköisesti siksi että rima oli niin alhaalla alusta asti. Kakkosleffa selvisi vaarasta ihan sillä, että se oli vasta ensimmäinen jatko-osa; kolmonen oli jo vaaravyöhykkeellä; nelonen yritti jotain ihan muuta; vitonen nykyaikaisti sarjan ilmettä niin paljon, että sekin vielä selvisi; kutonen kuitenkaan ei tuo mitään uutta kaavaan. Lumiset maisemat eivät riitä päivitykseksi. Onneksi mytologiaa sentään kehitetään hieman edemmäs. Graboidit voivat tartuttaa loiseliön ihmiseen (tässä tapauksessa Gummeriin), mihin auttaa ainoastaan elävästä graboidista saatava vasta-aine ja mikä antaa hyvän tekosyyn pikku draamalle. Ai niin, ja tällä kertaa tapahtumien taustalla näyttää olevan DARPA eli Yhdysvaltain asevoimien tutkimusorganisaatio. Tietenkin.

Gummer on kehittynyt entistä kärttyisemmäksi Spede-hahmoksi, entisen itsensä karikatyyriksi (jos se edes on mahdollista). Vähän sama pätee miljööseen, joka ei rahoitussyistä olekaan ihan niin luminen kuin käsikirjoituksessa sanottiin. Onneksi ilmastonmuutos on kelpo tekosyy kuvata napajäätä Etelä-Afrikassa. Toki on tarkkanäköistä, että oikeistolainen Gummer muuttuu aikojen mukana ja on omaksunut nykyaikaisen some-oikeiston salaliittokyhäelmiä diskurssiinsa. Hänellä sentään on jonkinlainen luonne, toisin kuin muilla hahmoilla, jotka ovat lähinnä satunnaisia Nuoria Tyyppejä, jotka joko kuolevat tai eivät. Katsojaa ei kiinnosta. Yksi tulokkaista on ykköselokuvan sankareiden (Bacon ja Nainen) tytär, mutta sittenkään katsojaa ei kiinnosta

Kaiken kaikkiaan vitos-Tremors on jo melkoisen väsynyt. Se muistuttaa melkeinpä rutiininomaista teini-slasheria, jossa nuoret ja nätit ihmiset joutuvat yksitellen tappajan uhriksi. Tappaja nyt vain sattuu olemaan matokummajainen. Lopputulos on tylsä toimintaelokuva, jossa ei ole enää juuri jälkiä kauhukomediajuurista. Sarja ei tässä vaiheessa tarjoa oikein enää edes minkäänlaista fan serviceä, mitään oikeasti uutta ei ole tarjolla. Pari sinänsä hienoa visvanroiskahduskohtausta eivät riitä.

7

Uppoava laiva ei aina tiedä uppoavansa. Niin on käynyt monelle elokuvabrändille. Friday the 13th -elokuvat olivat alusta asti tuomittuja, ja niin vain nekin kestivät kauan (oliko syy siinä, että Kevin Bacon oli senkin sarjan ykkösosassa?). Halloweenit kävivät hyvin syvällä, mutta jotenkin ne aina vain palaavat. Tremors ei koskaan ollut kovin korkealentoinen sarja, se liikkui alusta asti jossain melko epämääräisessä hetteikössä, josta se ei koskaan todella noussut. Ehkä siksi sen jatko-osat eivät tunnu koskaan loppuvan, eikä toisaalta kukaan ole tosissaan yrittänyt aloittaa sarjaa uudestaan alusta. Niin kauan kuin Michael Gross elää, voidaan samaa tarinaa kertoa hieman eri twistillä yhä uudestaan. Graboidit ovat siitä kiitollisia hirviöitä, ettei niitä tarvitse paljon näyttää. Riittää, että joku sanoo semmoisen juuri nyt kulkevan maanpinnan alla, melkein näkyvissä muttei kuitenkaan.

Saagan toistaiseksi viimeinen osa on Tremors: Shrieker Island (2018), jälleen yksi Don Michael Paulin vanhojen ideoiden kierrätys. Nyt ollaan jossain päin Oseanian exoticaa. Tuomari Nurmion näköinen yrityspomo ja suurriistan metsästäjä jalostaa ja jahtaa näitä geneettisesti muunneltuja graboideja syrjäisellä saarellaan yhdessä seurueensa (joka ei näytä Köyhien ystävältä tai Alamaailman vasaroilta) kanssa. Erinäisten kuvioiden vuoksi Burt Gummer, joka nykyään elelee byrokratiaa paossa eristäytyneenä saarierakkona, kutsutaan kemuihin. Sattumalta graboidien asuttamalla saarella tekee biotutkimustyötään myös Travisin äiti (sieltä 70-luvun hippiajoilta).

Gummerin jonkinlaiseksi aisapariksi päätyy biotutkimuslaitoksen henkilöstöstä Jimmy, toistaitoinen tunari, joka tuo tarinaan kömpelön koomisen ulottuvuuden. Muuten elokuva onkin parin edellisen osan tapaan lähinnä toimintarytinää. Trooppinen ympäristö palauttaa mieliin vertaukset Jurassic Parkiin. Viidakko, öiset sateet ja puskissa vaaniva peto eivät nykyään kai muutakaan voi. Mieluummin kuitenkin sen jatko-osaan, jossa isot ihmismassat jahtaavat petoja. Siitä nimittäin on Shrieker Islandissakin kyse. Predator-vaikutteetkin tuntuvat entistä vahvemmilta nyt, kun ollaan viidakossa – ja viitataanpa Predatoriin ihan avoimestikin. Shrieker Island onkin melkein postmoderni elokuva; ei kuitenkaan riittävästi, sillä se jää lähinnä vanhoille vaikutuksille alttiiksi pastissiksi.

Tarinan uutuutena on, että kirkujat suorastaan lamaannuttavat uhrinsa huudollaan. Evoluutiolla on helppo selittää tällaisia muutoksia, mutta sarjan katsojasta sellainen tuntuu liian helposti sääntöjen muuttamiselta ilman etukäteistä ilmoitusta.

Ylipäänsä Shrieker Island on kovin turhanpäiväinen elokuva. Ehkäpä joku sarjan fani siitäkin saa kiksinsä, mutta muutoin se jää ihan yhtä mitättömäksi kuin pari edellistäkin osaa. Olentoja ei edes näy senkään vertaa kuin viime kerralla. Eniten ehkä kuitenkin harmittelen sitä, ettei komediasta ole jäljellä kuin päälle liimatun oloiset puujalkarepliikit.

8

On selvää, että Tremorseissa ei ole tapahtunut kummoistakaan uudentumista aikoihin. Oikeastaan tekisi mieli sanoa, ettei ensimmäisen osan jälkeen olisi kannattanut tehdä ainuttakaan elokuvaa lisää. Ja sittenkin haluaisin, että vielä kerran Universal antaisi budjetistaan rippeitä yhden Tremorsin tekemiseen. Syitä on tasan tarkkaan yksi, ja se on Michael Gross. Burt Gummer ansaitsisi kunnon lähdön, ei sellaista kuin seiskaosan lässähdys.

On olemassa liuta elokuvahahmoja, jotka ovat eläneet useiden osien ajan, useimmiten eri näyttelijöiden esittäminä. Sellaisia on paljonkin. On myös joitain klassisia esimerkkejä hahmoista, joita sama näyttelijä on esittänyt lukuisat kerrat. Yleensä nämä ovat tapauksia, joissa muutaman vuoden aikana on taottu kuumaa rautaa niin kauan kuin yleisön mielenkiinto on kantanut, mutta poikkeuksiakin on. Christopher Lee oli Dracula 9 kertaa 16 vuoden aikana, Johnny Weismuller nähtiin Tarzanina 12 kertaa 16 vuoden aikana. Mutta silti: onko kukaan toinen näyttelijä saanut olla sama hahmo melkein kolmenkymmenen vuoden aikana, kuten Michael Gross on ollut Burt Gummel? Ainoat mieleeni tulevat esimerkit ovat television puolelta, saippuasarjoista ja David Suchet'n Poirotista.

Tremorsien katseleminen on etupäässä Michael Grossin vanhenemisen katselemista. Sinänsä mitättömässä elokuvasarjassa näkyy yhden ammattimiehen ura melkein koko laajudessaan. Sellainen ansaitsisi kunnon finaalin. Shrieker Islandin lopetus antaa uskoa, ettei sellaista ole tulossa, ei voisi tulla. Ja kuitenkin...