En ole koskaan aiemmin nähnyt ainuttakaan Apinoiden planeetta -elokuvaa. Ei siihen myöskään koskaan ole ollut erityisempää kiinnostusta. Sarja on ollut kyllä maineeltaan tuttu, mutta maineeseen on kuulunut myös kömpelyys ja camp-arvot. Toki tällaiselle onkin elokuvasarjassa katetta, mutta se ei suinkaan ole koko totuus. Ei läheskään. Sitten kirpputorilla minua tuli kuitenkin vastaan dvd-boksi, joka sisälsi kaikki viisi alkuperäisen Apinoiden planeetta -sarjan elokuvaa ja jonka hinta oli 2,80 €. Enää ei ollut ainuttakaan syytä olla tutustumatta.
Sarjan ensimmäinen, Pierre Boullen romaaniin (La Planète des singes, 1963) perustuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968; ohj. Franklin J. Schaffner) on erikoinen tapaus. Se on nimittäin viihdyttävä ja toiminnallinen mutta samalla myös melko fiksu Hollywood-elokuva. Se alkaa hc-scifinä, kun avaruusalus miehistöineen on paluumatkalla Maahan. Alus laskeutuu tuntemattomalle planeetalle, jota hallitsevat meidän mittapuullamme kehittyneet apinat. Tarinasta tulee fantastinen paraabeli. Se käsittelee ihmisyyttä, uskontoa ja ennakkoluuloisuutta mutta samalla myös ihmisten tasa-arvoisuutta, niin sanottua rotukysymystä ja miksei nykysilmin katsottuna myös eläinten oikeuksia. Kaiken tämän ohessa seurataan Charlton Hestonen esittämän astronautin pakomatkaa apinoiden luota. Loppukäänne on yleissivistystä, mikä näkyy jo dvd-boksin kansikuvavalinnassa. Lisäksi elokuvan maskit ovat tunnetusti vaikuttavat, ja erityismaininnan saa myös Jerry Goldsmithin kokeellinen musiikki.
Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, 1970; ohj. Ted Post) jatkaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Tarina ei kuitenkaan enää seuraa Hestonin alastonta yläruumista vaan uutta hätälaskun tehnyttä avaruusmatkaajaa, joka etsii Hestonin esittämää Tayloria on kaikin puolin unohdettava hahmo. Elokuva kuvittelee olevansa paljon vakavampi kuin onkaan ja siksi sortuu turhaan patetiaan ja väärään vakavuuteen. Tarina on simppeli tekosyy takaa-ajoille ja mukajärkyttäville kuville muinaisesta New Yorkista. Loppupuolella aletaan rakentamaan toden teolla mytologiaa, kun maan alta löytyy telepaattisia, ydinpommia palvovia kuminaamaihmisiä. Elokuva ei ole varsinaisesti huono, onpahan vain paljon edeltäjäänsä vähäpätöisempi. Lopussa kaikki tuhoutuu.
Planeetan tuhoutuminen ei kuitenkaan merkitse hyvin tuottavan sarjan loppumista, sillä seuraavana vuonna ilmestyi Pako apinoiden planeetalta (Escape from the Planet of the Apes, 1971; ohj. Don Taylor). Edellisen elokuvan lopussa koittanutta ydintuhoa paenneet apinat joutuvat aikavääristymän vuoksi 1970-luvulle. Elokuva on melkoinen poikkeama sarjan alkuosista, vähän samaan tapaan kuin neljäs Star Trek -elokuva, jossa siinäkin on aikamatkustusjuoni. Nyt keskiössä ovat henkilöt (joskin apinat) ja sävy on aiempia osia koomisempi, joskin loppua kohden tarina saa synkempiä. Corneliusta ja Ziraa esittävät Roddy McDowall ja etenkin Kim Hunter pääsevät viimein loistamaan. Sosiaalisena satiirina elokuva on näppärä, mutta suuremman sarjan osana se jää oudoksi välijaksoksi, olkoonkin että suuren tarinan kannalta hyvin olennaiseksi sellaiseksi...
...Sillä seuraava osaa jatkaa suoraan edeltäjänsä asettamista lähtökohdista, kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Apinoiden planeetan valloituksessa (Conquest of the Planet of the Apes, 1972; ohj. J. Lee Thompson) vuoden 1991 ihmiset pelkäävät älykkäiden apinoiden tulevaa valtaannousua (ja että ne vie meidän työt ja varmaan naisetkin) ja ovatkin orjuuttaneet nämä. Eokuva on liiankin ryppyotsaisen vakavissaan, mutta se on hyvin vaikuttava esitys aiheista, joiden kanssa tälläkin hetkellä eletään; s. o. muukalaispelon ja rasismin. Loppupuolen taistelujaksossa on tehoa. Tämä saattaa lopulta olla suosikkini jatko-osista.
Alkuperäisen elokuvasarjan päättää Taistelu apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes, 1973; ohj. J. Lee Thompson). Elokuva keskittyy kuvaamaan apinoiden sivilisaation synnytyskipuja, kun ihmisten asema ja toisaalta apinoiden keskinäiset valtasuhteet hakevat vielä muotoaan. Thompsonin ohjaus on jälleen tiukkaa, ja varsinkin toimintakohtaukset ovat energisiä. Käsikirjoitus on kuitenkin laiska, eikä jaksa kantaa tarinan lähtökohtia. Elokuva on juuri oikea lopettaa Apinoiden planeetta -filmit, ennen kuin niissä ylletään todelliseen pohjakosketukseen.
Vaikka Taistelu apinoiden planeetasta olikin elokuvasarjan viimeinen luku, ei saaga siihen loppunut. Elokuvia seurasi kaksi tv-sarjaa, 1974 näytelty ja 1975 animoitu, sarjakuva sekä joukko kirjoja. Vuonna 2001 Tim Burton ohjasi uuden version Boullen romaanista ja ensimmäisestä elokuvasta, ja 2010-luvulla ilmestyi kolmen elokuvan sarja, joka kertovat löyhästi samoista tapahtumista kuin alkuperäisen sarjan neljäs ja viides osa.
Kokonaisuutena alkuperäinen viiden elokuvan kokonaisuus on paljon vahvempi kuin olen kuvitellutkaan. Tarina kehittyy osa osalta eikä laatu missään vaiheessa laske todella alas. Toki ensimmäinen osa on elokuvana selvästi paras ja ensimmäinen jatko-osa puolestaan typerissä käänteissään varmaankin huonoin; toisaalta viimeinen elokuva alkaa olla jo aika väsynyt. Sarjan maailma on kiehtova, kaikista epäjohdonmukaisuuksistaankin huolimatta. Lisäksi Apinoiden planeetta ei missään vaiheessa menetä pyrkimystään sanoa jotain painavaa, mikä on mielestäni kunnioitettavaa näin suuren luokan Hollywood-elokuvilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti